perjantai 17. joulukuuta 2010

Diktonius: Kirjaimia ja kirjavia (1956)

Löysinpä Hämeenlinnan kaupunginkirjastosta tällaisenkin suomalaisen kirjallisen modernismin, sanoisinko, helmen. - FST5:n "Boktid" - ohjelmassa esitellään aina lopuksi unohdettu helmi (Bortglömd pärla). Olkoon tämä nyt sitten sellainen, suomenkielinen helmi. Samalta kanavalta tuli muuten 5.12.2010 dokumentti "Diktonius - sanat elävät!", jossa Diktonius - asiantuntija ja hänen elämänkertansa kirjoittaja Jörn Donner tarinoi vuonna 1996 ystävästään Elmer Diktoniuksesta. Nurmijärven toisesta suuresta pojasta. Toinen oli tietysti Aleksis Kivi.

En tiedä, onko runovalikoima "Kirjaimia ja kirjavia" oikeasti (?) mikään helmi, mutta siinä on joitain runoja, jotka ovat joskus sattumalta tulleet tutuiksi - ilman että olen tiennyt, kuka tai mikä Elmer Diktonius edes on. Runo on puhunut puolestaan. - Runot on luonnollisesti kirjaan valinnut Jörn Donner ja ilmeisesti runoilijan itsensä kanssa. Kirja oli viimeinen Diktoniuksen elinaikana julkaistu kirja. Donner on kirjoittanut kirjaan myös jälkisanat tai runoilija-kirjailija-säveltäjän esittelyn. Diktonius muuten myös teki käännöksiä, joista lienee merkittävin Aleksis Kiven "Seitsemän veljeksen" kääntäminen ruotsiksi.

Donner luonnehtii valintojaan ja niiden merkitystä tähän tapaan:
"Toimittaessani tätä kokoelmaa olen vakuuttunut siitä, että tämäkin valikoima antaa jotakin kaikille, jotka välittävät lihaksi ja elämäksi muuttuvasta sanasta, taiteesta joka ilmaisee välttämättömyyttä eikä vain henkilökohtaisten murheitten tilitystä.

Maassamme ei usein synny runoilijaa, johon samalla tavalla kuin Diktoniukseen kerääntyisi aikamme moninaisuus. Siksi on syytä kunnioittaa häntä. Monet ovat sen oivaltaneet, monilta se on jäänyt näkemättä. Tämä kokoelma on tarkoitettu kaikille."

Kokoelman kolmannessa osassa, 'Lapsia' on runo Lapsen uni, jonka sain lukioikäisenä eräältä samanikäiseltä nuorelta naiselta. Tosin en muista enää miksi. Jotenkin se taisi liittyä luokkalehden tekemiseen. Tuon runon jälkeen aloin spontaanisti kirjoittaa omia runoja, jotka tosin olivat varsin erilaisia ja muistuttivat enemmän Tuomas Anhavan "Oikukkaan tuulen" tankoja ja haikuja tai olivat kalevalamittaisia heksametrejä tai ristorasatyyppisiä pieniä luontokuvia ym.

Niin, se runo. Se alkoi näin:

"Tuli enkeli taivaasta, makkara kädessä,
ja antoi sen minulle -
voi kuinka se maistui!
Ja enkeli sanoi: tule taivaaseen!
Ja me mentiin. Ja siellä istui jumala.
Tikkukaramelli suusa. Ja antoi sen minulle."

Loistavaa uskontokritiikkiä köyhän pikkulapsen suusta.

Woolf: Elettyjä hetkiä (Moments of Being)

Omaelämänkerrrallinen "Elettyjä hetkiä" (1920-1940) - teos sisältää kirjoituksia, jotka eivät alun pitäen olleet tarkoitettuja julkisuuteen. Ainakaan siinä muodossa, jossa ne ensimmäisen kerran 1980 - luvulla julkaistiin. - Osa teksteistä on hyvinkin luonnosmaisia ja mm. täynnä kirjoitusvirheitä. Mutta kirjoihin ja kansiin ne sitten lopulta päätettiin panna. Ehkä hyvä niin. Tosin Virginia Woolfin elämänkerrankirjoittaja Quentin Bell viittasi teksteihin jo 70-luvulla.

Woolf siis kuoli vuonna 1941, hukuttautumalla taskut täynnä kiviä lähellä kotiaan sijaitsevaan jokeen. Myös henkilöt joista hän "Eletyissä hetkissään" kirjoittaa ovat kuolleita, joten tekstien julkaiseminen 1980-luvulla ei  siten loukannut enää ketään elossa olevia henkilöitä esim. Gerald Duckworthia, Virginian velipuolta äidin puolelta.

40-luvulla, vähän ennen Virginian kuolemaa, kirjoitettu "Luonnos menneestä" on kirjan pisin yhtenäinen jakso, ja ehkä eniten mm. Woolf-tutkijoita ja hänen kirjojensa lukijoita kuohuttanut teksti; ja varsinkin sen yhden kohdan perusteella on tehty hyvin pitkälle meneviä johtopäätöksiä jopa Woolfin itsemurhan syistä.

Woolf kertoo sarkastisesti velipuolestaan Georgesta ja itsestään tapahtuman vuodelta 1888, jolloin Virginia oli 6 - vuotias ja Gerald 18 - vuotias.

"Ruokasalin oven ulkopuolella oli hylly astioiden laskemista varten. Ollessani vielä aivan pieni Gerald Duckworth nosti minut kerran sen päälle istumaan ja alkoi tutkia vartaloani. Muistan miltä hänen kätensä tuntui kun se meni vaatteitteni alle, kun se meni lujana ja päättäväisenä yhä alemmas ja alemmas. Muistan kuinka hartaasti toivoin hänen lopettavan, kuinka jähmetyin ja kiemurtelin hänen kätensä lähestyessä sukupuolielimiäni. Mutta se ei pysähtynyt. Hänen kätensä tutki sukupuolielimenikin. Muistan että se oli minusta loukkaavaa, vastenmielistä - mikä sana kuvaisikaan niin mykkää ja sekavaa tunnetta?"

Kyse oli selvästi insestistä, mutta on tietysti muistettava, että viktoriaaniseen aikaan seksistä ja sukupuoliasioista eivät lapset ja vanhemmat keskenään keskustelleet. Eikä naisten hyväksikäyttöä kotona välttämättä edes pidetty minään, siveettömänä asiana. On oikeastaan hämmästyttävää kuinka paljon huomiota on kiinnitetty juuri tähän tekstikohtaan, eikä niihin kohtiin, jossa veljeksistä vanhempi George Duckworth käytti häikäilemättä Virginiaa - ja oletettavasti myös Virginian sisarta Vanessaa ja omaa sisartaan Stellaa - hyväkseen Virginian ollessa jo nuori nainen.

Kun Virginian, Vanessan, Thobyn ja Adrianin vanhemmat Julia ja Leslie Stephen kuolivat lasten ollessa vielä varsin nuoria - Virginia oli 13-vuotias äitinsä kuollessa ja 22-vuotias isänsä kuollessa -, vastuu perheestä jäi perheen vanhimmalle miespuoliselle jäsenelle, joka sattui olemaan George Duckworth. George tutustutti Stephenin tytöt Vanessan ja Virginian Lontoon seurapiireihin; ja juhlista kotiin tultua kiusaus ryhtyä sukupuoliseen kanssakäymiseen välillä johti siihen, että George kömpi Virginian (tai Vanessan) sänkyyn. - Sitä tosin Virginia ei kerro miten pitkälle sängyssä mentiin...

Tilaisuus ja varallisuus teki hyväksikäyttäjän. On muistettava, että Stephenin pojat Thoby ja Adrian eivät olleet koko ajan kotona, sillä he opiskelivat ja asuivat kodin ulkopuolella. Vanessa ja Virginia taas olivat ikään kuin vangittuina kotiinsa, ja kituuttivat köyhinä niukalla 50 punnan vuosittaisella rahalla, kun esimerkiksi Georgella pelkästään vuosittaiset korkotulot omaisuudestaan olivat 1000 puntaa. Pienillä lahjoilla, koruilla ja vaatteilla, teatterilla ja oopperalla, juhlilla ym. hän sitten lahjoi sisarpuoliaan tai ainakin yritti sitä.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Vartiainen: "Länsimaisen kirjallisuuden historia" (2009)

Länsimaisen kirjallisuuden historioita ei viime vuosikymmeninä ole pahemmin kirjoiteltu, mutta Pekka Vartiaisen "Länsimaisen kirjallisuuden historia" (2009) on yleiseen linjaan tervetullut poikkeus.

Tosin ihmetyttää miksi kirja on nyt pantu lihoiksi ja pilkottu neljään tasapaksuun osaan. Vastaus on kuitenkin yksinkertainen, sillä BTJ ja Vartiainen ovat päättäneet panna rahoiksi, sillä onhan viisi kirjaa enemmän kuin yksi kirja. Harmittaa vain, että sisältöjä ei ole samalla kertaa syvennetty.

BTJ:n Arena-sarjassa julkaistut kirjat ovat "Antiikki, keskiaika ja renessanssi länsimaisen kirjallisuuden historiassa" (2010), "Barokki, klassismi, valistus ja romantiikka länsimaisen kirjallisuuden historiassa" (2010), "Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa " (2010) ja "Modernismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa" (2010).

Esimerkiksi Virginia Woolfia ja Bloomsburyn ryhmä käsittelevä jakso ovat pilkulleen samoja. Tosin Woolfin kuvaa, eikä muitakaan kuvia pilkotuissa teoksissa ole.

Hieman lisää tarkkuutta olisin toivonut Virginia Woolfin teosten kuvaukseen. Hän ei ollut tavanomainen feministi. Vartiainen toteaa hänen isänsä (Stephenin) olleen (ehkä) kuuluisa kirjallisuuskriitikko, mutta maineensa hän loi biografioiden kirjoittajana millä oli vaikutuksensa tyttären kirjailijan uraan. Vartiainen ei mainitse, että kaksi Woolfin teoksista itseasiassa on omaperäisiä biografioita  "Orlando" (1928) ja "Flush" (1933, suom. runoilijan koira) ja yksi oli tavanomainen biografia "Roger Fry: A biography" (1940).

Jalonen & Louhi: Aatos ja Sofia

Kirjailijayhdistys Vana -66:lla oli pari päivää sitten kirjailijailta Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa. Ainoana naisena tänä vuonna paikalla oli Riitta Jalonen. Hän on tehnyt mm. lastenkirjan "Aatos ja Sofia", jonka Kristiina Louhi on kuvittanut.

Kirjan aiheena on pienen tytön ja pojan välinen ystävyys yhden kesän aikana. Tyttö on 8-vuotias, poika 7-vuotias. Kirja on kirjoitettu Aatoksen näkökulmasta. Jalonen seurailee hänen ajatuksiaan hänen tarkkaillessaan ja pohtiessaan asioita, esineitä, tapahtumia ja ihmisiä ympärillään.

Erityisesti Aatos on kiinnostunut Sofiasta. Isovanhempien mallin mukaan hän haluaisi vaihtaa suukkojakin Sofian kanssa, mikä lopulta toteutuu aivan kirjan lopussa.

"Aatoksella jaloissa tuntui kummalliselta, kun hän kävelee vaahteraa ja Sofiaa kohti, niin kuin harjoittelisi ensimmäistä kertaa puujaloilla ja pelkäisi koko ajan kaatumista. Puujalat onneksi katoavat heti kun Aatos kysyy:

- Vaihdetaanko suukot?

- Vaihdetaan vaan, Sofia sanoo ja katsoo suoraan silmiin."

torstai 11. marraskuuta 2010

Kirstinä: "Kirjallisuutemme lyhyt historia" (2000)

Tuntuuko kaukaa haetulta hakea yhteyttä suomalaisen kirjallisuuden (lyhyen) historian ja Virginia Woolfin modernististen kirjojen väliltä? Oli niin tai näin Leena Kirstinä  "Kirjallisuutemme lyhyt historia" - teoksessa kolme kertaa viittaa Woolfiin.

"Vuosisadan loppu ja uuden alku: modernismi" - jaksossa symbolismin alla hän viittaa mm. Woolfin "Mrs Dalloway" (1925) - teokseen.  Kirstinä toteaa Woolfin olevan modernin proosan uranuurtaja, joka em. teoksessa antoi päähenkilön paikan naiselle. Clarissa Dallowayn näkökulmasta Kirstinän mukaan myös tapahtumat on kuvattu tässä ns. yhden päivän romaanissa. "Tapahtuma-aika lyhenee, koska kuvattavana ovat ihmisen mielen moninaiset liikahdukset", kirjoittaa historian tekijä.

Muutoin Kirstinä ei tässä yhteydessä Woolfia ja suomalaisia kirjailijoita / kirjoja kytke toisiinsa. Hän vain toteaa ihmiskuvan muuttuneen modernismin myötä, mikä on ilmeisesti vaikuttanut myös Suomessa ja suomalaisiin kirjailijoihin.

Kirstinän lyhyttä luonnehdintaa Woolfin teoksesta on pakko kommentoida, sillä turhan epätarkasti professori on muotoillut ajatuksensa. Woolfin kirjan nimi viittaa kirjan yhteen päähenkilöön, Clarissaan, mikä pitää paikkansa, ja voidaan ehkä sanoa, että hän on hieman muita merkittävämpi hahmo kirjassa, mutta vain hieman. Ennemminkin Clarissan (ja ennen muuta hän juhliensa) kautta peilataan muita kirjan hahmoja, jotka ovat yhtä merkittäviä tai merkityksettömiä kuin Clarissakin. Jokainen lukija voi itse arvioida eri henkilöiden merkittävyyttä kirjan kannalta ja omalta kannaltaan.

Yksittäisiä tapahtumia kuvataan aina eri näkökulmista, eri henkilöiden mielten kautta. Clarissa Dalloway, Richard Dalloway, Peter Walsh, Septimus Warren Smith ym. ovat henkilöitä, joiden kautta tapahtumia tarkastellaan. Clarissa on samassa asemassa suhteessa muihin. Siis hän tarjoaa vain yhden kulman asioihin.

"Mrs Dallowayta" on pidetty (pelkästään) yhden päivän romaanina, mitä se päällisin puolin onkin. Hieman tarkemmin lukien kyse ei ole kuitenkaan (pelkästään) yhden päivän romaanista. Kirja muistuttaa jopa ns. uuden aallon tieteiskirjaa, jossa ennakoidaan lähitulevaisuutta. Lisäksi kirjan keskeisenä teemana ovat lähimenneisyyden, 1. maailmansodan kokemukset ennen muuta siltä kannalta, mitä vaikutuksia sodalla oli ihmismieleen. - Tämä hetki, tämä päivä on siten vain ikään kuin kehys menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden kuvauksessa, ja miten voisi muuten ollakaan, sillä ihmiset elävät pakosti aina jollain tavoin nykyhetkessä, halusivat tai eivät.

Kolmas seikka - päähenkilön sukupuolen ja tarinan keston - lisäksi on viittaus siihen, että kyse on ns. tajunnanvirtaromaanista, jonka käsitteen Henry James lanseerasi joitain vuosia ennen kuin Virginia Woolf kirjoitti romaaninsa. Kirstinä siis totesi, että "tapahtuma-aika lyhenee, koska kuvattavana ovat ihmisen mielen moninaiset liikahdukset". Näinhän ei siis ollut, vaikka kyse olikin tajunnan sisältöjen kuvaamisesta. Tapahtuma-aika ei todellakaan lyhentynyt siksi, että ihmisen mielen sisäisiä liikahduksia kuvattiin. Kirstinä esittää naiivin 'carpe diem' - ajatuksen, oletuksen siitä, että kirjailija / hänen hahmonsa elävät tässä hetkessä, mitä kirjassa (muka) kuvataan. Hahmothan eivät nimenomaan elä tässä hetkessä, mitä Woolf käsittelee kirjassaan hyvin perusteellisesti omalla päiväkirjoissaan tunnelointi-menetelmäksi (tunneling method) luonnehtimallaan tavalla. Esimerkiksi Clarissan Dallowayn ja Peter Walshin mielten välillä on tunneli, mikä tarkoittaa sitä, että heidän vuosikymmenten takainen yhteinen historiansa, kokemuksensa yhdistää heidät toisiinsa vielä tässäkin hetkessä - ja (ehkä) myös tulevaisuudessa.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Woolf: "Women novelists" (1918) - review

Virginia Woolfin valikoiduista esseistä löytyy monta mielenkiintoista kirjailijan ajattelua valaisevaa tekstiä. Osa esseistä on (pelkkiä) kirjallisuusarvioita, joita Woolf kirjoitteli lehtiin mm. Timesiin muiden tekemistensä ohella. Woolfin rikas kieli tuottaa toisinaan ainakin meikäläiselle ongelmia, sillä monet nyanssit jäävät helposti huomaamatta. - "Women novelists" (1918) on juuri lyhyt kirjallisuusarvio Brimley Johnsonin kirjasta "The women novelists".

Woolf lähtee niin feministi kuin onkin siitä, ettei ensisijaisesti kirjailijan sukupuolen perusteella tulisi arvioida heidän tekemiään kirjoja. Tällöinhän sukupuolisidonnaiset ennakkokäsitykset ja stereotypiat päästetään valloilleen.
Tavoilleen uskollisena Woolf käyttää kirjoituksessaan ironiaa todetessaan Johnsonin lukeneen naiskirjailijoiden tekstejä enemmän kuin useimmat 'meistä ovat kuulleet' niitä olevan. Samaan hengenvetoon hän toteaa mieskirjoittajan pyrkivän niputtamaan yhteen kaikki naiskirjailijat ja näkevän naiskirjallisuuden kehityksessä jonkin tendenssin. Woolf toteaa kuivasti, että kyse ei ole vain kirjallisuudesta vaan myös sosiaalihistoriasta eli siitä millaisia mahdollisuuksia naisilla on eri aikoina ollut kirjoittamiseen.

Erityisesti Woolf kiinnittää huomiota genealogiaan, naisten tekemän kirjallisuuden syntyyn. Mitä tapahtui 1700-luvun lopulla, joka mahdollisti kirjoittamisen? Hän korostaa, ettei kirjoittaminen ollut tuolloinkaan helppoa. Esimerkiksi hän nostaa Frances Burneyn, joka oli Englannin ensimmäinen naiskirjailija. Paha äitipuoli poltatutti hänen ensimmäisen käsikirjoituksensa, ja katumusharjoitukseksi hän sai tehdä käsitöitä. Samalla tavoin Jane Austen  ja Charlotte Brontë häpeilivät kirjoittamistaan ja tekivät sitä, kun muut eivät olleet katsomassa. 

Burney oli esikuva hänen jälkeen tuleville naiskirjailijoille sillä hän oli se, joka osoitti, että kirjoittaminen voi olla kunniallista työtä ja siitä saattoi saada toimeentulonsa. Tosin jokainen tuleva naiskirjailija oli samassa tilanteessa aloittaessaan oman kirjailijan uran. Eikä Austenillakaan ollut helppoa. Monet naiset turvautuivat salanimiin, jotta voisivat julkaista vapaasti kirjojaan. Kuuluisimpina Brontë ja Elliot.  

Sen kummemmin miehet kuin naisetkaan eivät kuitenkaan Woolfin mukaan voineet vapautua 'sukupuolen tyranniasta'. Kun Brimley Johnson toteaa, ettei naisia voinut ainakaan syyttää siitä, että he jäljittelivät miehiä, Woolf toteaa, että Johnson selvästikin viittaa muutamiin poikkeuksellisiin naisiin, jotka poikkesivat ruodusta (Brontë, Elliot).

Brimley toistuvasti korostaa naiskirjailijoiden feminiinisyyttä, mikä selvästikin ärsyttää Woolfia, ja hän toteaa, että ei ole selvää mitä Brimley tarkoittaa tuolla 'feminiinisyydellä'. Hän tekeekin ehdotuksia ilmaisujen perusteella, joita Brimley käyttää. "Naiset ovat syntyneet saarnaajiksi ja he työskentelevät aina jonkin ideaalin puolesta." "Nainen on moraalinen realisti, ja hänen realisminsa ei liity taiteeseen vaan sympatiaan elämää kohtaan." Naiset ovat myös humoristisia ja satiirisia sen sijaan, että he käyttäisivät mielikuvitustaan tai edes koulutus jalostaisi heidän älyään.  

Yllättäen Woolf kääntää omaa näkökulmaansa ja tarkastelee tilannetta niin Brimleyn kuin naiskirjailijoiden silmin, ja ottaa etäisyyttä kumpaankin puoleen. Hän toteaa, että on totta, että on mahdotonta erehtyä, onko teksti naisen vai miehen kirjoittama. Naisten ja miesten kokemuksissa on eroja, mutta Woolf ei pidä sitä suurimpana syynä siihen, miksi esimerkiksi naisen kirjoittama teksti on helppo tunnistaa. Olennaista on että sekä miehet että naiset kuvaavat itseään, mikä näkyy heti ensimmäisistä lauseista lähtien. Eikä kestä kauaakaan, kun mies / nainen puuttuu jollain tavoin toisen sukupuolen tekemiin virheisiin tai heikkouksiin.  

Woolf ei puolustele naisia, vaikka naisilla on enemmän aihetta olla kriittisiä miehiä kohtaan; tai sitä että naisten kirjoittamisen motiivina usein on ollut juuri puuttuminen oman sukupuolensa ongelmiin. Toisaalta hän ei pidä sitä myöskään huonona asiana, sillä naiset ovat kirjoittaneet mm. hyviä komedioita.

Hän myöntää myös että kummallakin sukupuolella ovat omat pimeät puolensa tai sellaiset puolet, jotka näkyvät vain toisen sukupuolen näkökulmasta. Siksi tarvitaan molempia näkökulmia. Woolf ei myöskään väitä tietävänsä vastauksia vaikeaan sukupuolten välisiä (biologisia / henkisiä) eroja koskevaan kysymykseen.  

perjantai 5. marraskuuta 2010

O.P. Sharma: "Feminism as aesthetic vision: a study of Virginia Woolf's 'Mrs Dalloway'"(1975)

Intialaisen Sharman 70-luvun alun artikkeli Woolfin feminismistä on mielenkiintoinen ennen muuta siksi, että se on kirjoitettu ennen kuin feministinen kirjallisuudentutkimus oli vielä edes kunnolla alkanut. Artikkeli perustuu ainakin lähteiden perusteella vain Sharman omaan kriittiseen Woolfin teosten lähinnä ”Mrs Dallowayn” (1925) lähilukuun.

Sharman feminismi on perinteistä feminismiä, sellaista kun se oli ennen Virginia Woolfin aikaan 1900-luvun alussa – ja sellaista kun se oli 1970-luvun lopulla Elaine Showalterin kirjoitettua klassikkoteoksensa naiskirjallisuuden historiasta. Kirjoittaja on tietoinen siitä, että Virginia Woolfin feminismi on toisenlaista kuin aiempien naiskirjailijoiden, ja hän yhdistää sen tämän kerrontatekniikoihin, mutta hän ei jostain syystä ymmärrä esimerkiksi Woolfin tekstiin sisältyvää ironiaa, mikä vie tulkinnan välillä kummallisille urille.

Sharma myös etsii epätoivoisesti kirjasta itselleen samastumiskohdetta, ja hän valitsee Clarissa Dallowayn kohteekseen, mikä ei ehkä ole aivan loppuun asti harkittu valinta tai tapa vastaanottaa kirja kriittisenä lukijana. Clarissasta tulee ”Mrs Dalloway” – teoksen sankari, voimanainen ja Sharmalle suoranainen naisihanne. Clarissan miehiset, negatiivisetkin piirteet kirjoittaja kääntää positiivisiksi. Vastaavasti Woolfin miehissä hän ei näe mitään hyvää.

Woolfin ’uusi feminismi’ kiinnittää huomiota naisen mielen sisäisiin prosesseihin toisin kuin vanhempi feminismi. Kirjailija ikään kuin nostaa naisten tietoisuuden uudelle transsendentaaliselle tasolle taiteen keinoin. Siksi Sharma ei voi nähdä sankarittarensa ristiriitaisissakaan ajatuksissa mitään pahaa, arvosteltavaa. Clarissa on täydellinen nainen joka elää intensiivisesti ja tarkastelee maailmaa samaan aikaan monista kulmista. Woolfin kuvatessa miten Clarissa pelkää päivittäin elämää ja mitä se tuo tullessaan, senkin Sharma näkee kuuluvan asiaan. Häntä ei häiritse sekään, että Clarissan äärimmäinen varovaisuus on johtanut hänet mm. omalta kannaltaan epätyydyttävään avioliittoon.

Toinen häiritsevä tulkinta on, miten Sharma näkee Clarissan vaistomaisen toiminnan pelkästään positiivisena asiana. Woolf ei ollut mustavalkoinen vaan hän antaa monia vihjeitä siitä, että Clarissan kuvitelmat omasta sosiaalisesta lahjakkuudestaan ovat osittain harhaa. Hän ei esimerkiksi tiedä miten suhtautuisi tyttärensä opettajaan Miss Kihlmaniin, ja hän on aiheetta mustasukkainen Lady Burtonille. Mitä lähemmäksi ihmiset Clarissaa tulevat, sitä vaikeampi hänen on heitä – ja omia tunteitaan – käsitellä. Itse asiassa hänen kaikki suhteensa toisiin ihmisiin, miehiin ja naisiin, nuoruudesta lähtien ovat jotenkin ongelmallisia.

Sharman tiukan feministisen tulkinnan mukaan Clarissa on kuitenkin ainoa, joka on miehisen maailman ulkopuolella eikä elä sen ehdoilla siitäkin huolimatta, että hänen toimintaansa avioliitto olennaisesti rajoittaa. Eikä Clarissa ole tyytyväinen edes seksielämäänsä miehensä kanssa, mistä hän ei suinkaan syytä aviomiestään.

Artikkelin tapa käsitellä Woolfin kirjaa on kaikesta huolimatta mielenkiintoinen ja omintakeinen, jollain tavalla fenomenologinen tai elämänfilosofinen. Sharmalle on luontevaa, että Clarissa ajattelu lainehtii laidasta laitaan lyhyenkin ajan kuluessa. Hän ensi tuntee itsensä nuoreksi tytöksi, ja hetken päästä mieliala ailahtaa ja hän tuntee itsensä sanoinkuvaamattoman vanhaksi ja ikälopuksi. Clarissa ei ole mieleltään aivan tasapainoinen, mutta Sharma näkee sen vain hänen vahvuutenaan. Hän on ikään kuin koko ajan elämässä kiinni, sen virrassa kaikkine vaistoineen. Tosin niinhän ei ole Clarissan kohdalla kuin satunnaisesti. Vain silloin kun hän sukeltaa kesäpäivänä Lontoon ihmisvilinään ostamaan ruusuja ja muita kukkia illan suuria juhlia varten.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Nancy Taylor: "Erasure of definition: androgyny in Mrs Dalloway" (1991)

Etsiessäni puolihuolimattomasti artikkeleita, jotka käsittelisivät feministisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta Virginia Woolfin "Mrs Dallowayta" (1925) eteeni pöllähti varsin mielenkiintoinen teksti 90-luvun alusta Women's Studies - julkaisusta. Nancy Taylorin artikkelin tekee mielenkiintoiseksi erityisesti se, että hän asettaa Woolfin näkemyksen sosiaalisesta sukupuolesta vastakkain sen jälkeen tulleiden näkemysten kanssa (Showalter, Lacan, Kristeva). Omaa mielenkiintoani lisäsi erityisesti se, että olin juuri pari päivää aiemmin kirjoittanut esseentapaisen, jossa yritin samaa temppua päätyen siihen, että Woolfin mallia eivät ole myöhemmät feministiset tms. kirjallisuudentutkijat pystyneet kunnolla haastamaan.  - Ja samaan näkyy Taylorkin päätyvän. Mielenkiintoista. Tosin artikkelissa on monia kohtia, jotka olisin kirjoittanut aika lailla toisin, mutta niinhän se aina on. Lukija on aina askeleen edellä.

Ensiksikin tuntuu jotenkin Woolfin mallin vastaiselta jakaa käsitykset androgyniasta kahteen käsitykseen, miehiseen ja feministiseen. Woolf kun halusi tällaisista erotteluista eroon - ja artikkelin otsikkokin viittaa siihen, miten pyrkimys on eroon tällaisista sukupuolen (tai luokan) mukaisista jaotteluista. - Mutta jos tällaiseen 'signifioijien leikkiin' haluaa ryhtyä, mikäpä siinä. Leikkiminen sanoilla ja käsitteillä on aina hauskaa eikä sitä voi tehdä koskaan liikaa.

Toiseksi en ole ollenkaan varma, vastaako Woolfin malli Taylorin luonnehtimaa feminististä käsitystä. Tosin Taylor huomaa pian itsekin, että binäärinen jako ei oikein toimi. Woolf kun ei jumitu feministien politiikkakeskeiseen ajatteluun vaan hän yrittää mennä jaotteluiden toiselle puolelle. Patriarkaattisessa yhteiskunnassa kun sekä miehet että naiset voivat olla järjestelmän uhreja ja myös naisissa on vallanhimoisia otuksia, jotka tähtäävät presidenteiksi, pääministereiksi ym. Ja feministit ovat pahimmillaan räksyttäviä rakkeja, jotka kiinnittävät huomiota vain kielenkäyttöön, eivät siihen mikä sukupuolisuudessa on olennaista.

Nancy Taylor toteaa, että Woolf onnistuu esim. "Mrs Dallowayssa" välttämään loukut, joihin esim. Kristeva joutuu kielipeleineen teoretisoidessaan. Tietysti Woolfinkin ratkaisu on vielä raakile ja vaatii kehittelyä, mutta siitä on mahdollista jatkaa eteenpäin. - Mitä on ajatusten ja tunteiden vapaa virta, joka rikkoo sukupuoli- ja luokkarajat, johon Taylor viittaa? Sitä sopii kysyä.  Keskeistä Woolfilla on, ettei yhteiskunnassa nähdä yksioikoisesti miehille ja naisille valmiita rooleja; ja 20-luvun jälkeen modernissa yhteiskunnassa roolirajat ovatkin hämärtyneet melkoisesti, mutta rajoja määritellään koko ajan yhä uudelleen.

Woolf ei mennyt myöskään siihen ansaan, että olisi yrittänyt antaa valmiita vastauksia siihen, mitä on naiseus ja mitä miehisyys pohjimmiltaan. Hän toteaa vain että kahden sukupuolen olemassaolo on rikkaus ja että kumpaakin tarvitaan. Ja on juuri ajatusten ja tunteiden vapaan virran tehtävä ratkaista, mitä sukupuolisuus käytännössä merkitsee. - Luonnollisesti on mahdollista mennä pahasti metsäänkin, mutta erehtyminen ja virheistä oppiminen kuuluvat elämään.

Miten Nancy Taylor sitten löytää "Mrs Dallowaysta"? Taylor poimii teoksesta tiettyjä kohtia, joiden perusteella hän valottaa (Woolfin) hahmojen ajattelua ja tunteita. Itse asiassa Woolf menee vieläkin pidemmälle. Hän huomioi erot (ja yhtäläisyydet) esim. yläluokkaisen Clarissa Dallowayn ja Septimus Warren Smithin aineellisten olojen ja tilanteiden välillä. Molemmat ovat patriarkaattisen yhteiskunnan uhreja, mutta uhriudessa on huikea ero ja on kyseenalaista, onko Clarissa edes uhri vaan vain oman aikakautensa ihminen. Taylor siis ehkä hieman liioittelee Clarissan uhriutta, sillä hän on asemassa, joka on etuoikeutettu. Se mitä Clarissa tuntee mielessään ja miten hän ajattelee itsestään on suurimmaksi osaksi hänen omassa vallassaan. Kukaan eikä mikään pakota häntä ajattelemaan ja tuntemaan niin kuin hän ajattelee ja tuntee.

Clarissa kuten kaikki ihmiset kaikkina aikoina pelkää joitain asioita, tuntee ainakin hetkellisesti vihaa ja nauttii joitain tai on nauttimatta. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Taylorin mukaan Clarissa pelon kohteena on hänen asemansa korkea-arvoisen virkamiehen & poliitikon puolisona. Ajatus on mielenkiintoinen, ja siihen on hyvä pysähtyä hetkeksi. - Clarissa pelkää myös omassa mielessään olevaa tiedotonta, jota hän ei pysty hallitsemaan, ja Taylorin mukaan hän yrittääkin hakea tasapainoa yhteiskunnan säätelemän ja omaan vapaan olemisensa väliltä. (Vihantunteita Clarissa yrittää välttää, mutta silloin tällöin niitäkin nousee pintaan, mitkä hän sujuvasti torjuu. Ekstaattisen onnelliseksi hän taas tuntee itsensä sukeltaessaan kesäpäivänä Lontoon vilskeeseen ja lähtiessään kulkemaan kohti kauppakatuja.)

Mutta entä ne pelot? Mitä pelättävää Clarissalla on muuta kuin itsensä (kaikkihan me kai itseämme pelkäämme, kun emme tiedä mitä oikein olemme, kusta tulemme ja minne menemme, emmehän)?  Clarissan tapauksessa on outoa se, että hän on oikeastaan tehnyt itse itsestään uhrin. Tätä ei Taylor sano. Hän on tietoisesti - täysissä sielun ja ruumiin voimissa - mennyt Richard Dallowayn puolisoksi, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla. Hän tiesi joutuvansa uhriksi mennessään naimisiin Mr Dallowayn kanssa ja tiesi muuttuvansa hienostorouvaksi. Ehkä voisi sanoa, että hän pelasi peliä - ja valitsi vaihtoehdoista omalta kannaltaan pienimmän pahan tai suurimman hyvän mitä hänen tilanteessaan oli tarjolla. Clarissa halusi turvatun toimeentulon ja vakaan yhteiskunnallisen aseman, ja ne hän sai. Peter Walshin puolisona hän olisi ehkä joutunut elämään taloudellisessa kurjuudessa tai ainakin alituisessa epävarmuudessa. Sally Setonin kanssa hän tuskin edes ajatteli voivansa elää, sillä se oli liikaa yhteiskunnan normien vastaista ja sitä olisi paheksuttu. Yksin eläminenkin olisi ollut yksi vaihtoehto, mutta Clarissa valitsi nousujohteisella uralla olevan Richardin.

Miten Clarissan uhrius Richardin puolisona sitten ilmenee (ja voiko sille tehdä mitään)? Taylor korostaa Clarissan minäkuvaa ja erityisesti kehonkuvaa. Hän ei ole sinut itsensä kanssa naisena, mutta tekeekö se hänestä uhrin? Woolfin kirjan "Mrs Dalloway" päähenkilö on ollut ennen järjestämiään juhlia sairaana, eikä ole ollut varma toipuuko taudistaan. Hänen hiuksensa ovat sairauden aikana muuttaneet väriään, hän on varmaankin myös laihtunut ja tuntee itsensä vanhemmaksi kuin ennen sairauttaan. Kaikki tämä kuuluu asiaan. Niin olisi voinut käydä kelle tahansa ja minä aikana tahansa. - Itsetunnon ja itseluottamuksen horjuminen (hetkellisesti) eivät ole sukupuolikysymyksiä, ja varmasti kuka tahansa joutuu koville, jos joutuu järjestämään suuret juhlat. Se ei ole jokapäiväinen asia vaan erityinen tapaus.

Tuntuu siltä että Clarissan kanssa on ajauduttu umpikujaan. Taylor antaa lisää vihjeitä, mitä Clarissan uhrius voisi olla ja hänen mukaansa on. Ironista on, että yksi päähenkilön uhriuttavista henkilöistä, joka edustaa yhteiskuntaa patriarkaattisine arvoineen, on hänkin nainen Lady Burton. Clarissa on hieman mustasukkainen tälle leidille, joka kutsui hänen miehensä (jälleen kerran) lounaalle kutsumatta tämän vaimoa (siis Clarissaa), mikä Taylorin mielestä horjuttaa Mr Dallowayn kehonkuvaa, minäkuvaa, itseluottamusta. Clarissa ei jää kuitenkaan pitkäksi aikaa suremaan tapahtunutta (ehkä vain 1-5 minuutiksi).

Taylor puhuu yleisesti "yhteiskunnan vaatimuksista" mitä hän ei kuitenkaan täsmennä. Voisi kuitenkin kuvitella, että yhteiskunta ei aseta kovin paljon vaatimuksia hienohelmoille. Tietenkin uhriutta voi olla myös se, että joutuu korkean virkamiehen vaimoksi, vaikkakin omasta tahdostaan. Se että ei nauti seksistä miehensä kanssa on tietysti myös ongelma, molemmille, mutta millä tavoin yhteiskunta vaatimuksiin tunkee petivaatteiden väliin tai keskelle yhdyntää sitä on vaikea kuvitella. Tietysti voidaan alkaa saivarrella kehonkielestä ym.

Clarissa pelkää ennen muuta, juuri tuona kesäkuun päivänä vuonna 1923, illan juhlia ja miten ne onnistuvat. Pystyykö hän hurmaamaan vieraansa niin kuin aina ennen? Ottamaan emännän roolinsa. Sitähän se "yhteiskunta" tällä kerralla "vaatii". Ei muuta. Jo rooli on kaiken kukkuraksi tilapäinen ja kestää vain noin klo 24.00:an asti. Sitten voi roolista luopua. Siis tässä tapauksessa Clarissan uhrius alkaa n. klo 18. Siis kuusi tuntia uhriutta. (Sen varmasti kuka tahansa kestää, vai kestääkö? Murtumatta. Joutumatta psykiatriseen hoitoon tms.)

maanantai 1. marraskuuta 2010

Barrett & Saxon: "Approaches to teaching Woolf's Mrs Dalloway" (2009)

Kaikkea sitä keksitään kirjoittaakin. Kuin nyt esimerkiksi siitä, millaisilla eri tavoilla Virginia Woolfin "Mrs Dallowayta" (1925) on mahdollista opettaa. Näin on kuitenkin päässyt käymään.

Kirjoittajia Barrettin & Saxonin (2009) toimittamassa kirjassa on koko joukko, samoin lähestymistapoja tähän modernistisen kirjallisuuden yhteen klassikkoon ja Woolfin läpimurtoteokseen.

Kirjan tekstin on ryhmitelty mielenkiintoisella tavalla neljään osastoon:

1. modernistisen kirjallisuuden ja naiskirjallisuuden kursseilla lukiosta yliopistoon "Mrs Dallowayta" on tietysti opetettu eri tavoin, ja se on asia mikä ensimmäisenä varmasti tulee mieleenkin, kun puhutaan tällaisista asioista.

2. Sitten tulee mielenkiintoinen ryhmä: kirjan käsittely 1. maailmansodan kontekstissa, mikä ei varmastikaan tule monille Woolf-faneille ensimmäisenä mieleen. Teos on kuitenkin tarkkaan luettuna sodanvastainen - pasifistinen teos. Aivan samalla tavoin kun Woolf oli maailmansodan aikana yksi harvoja omassa lähipiirissään, joka loppuun asti johdonmukaisesti oli brittien sotapolitiikkaa vastaan. Toisin kuin esimerkiksi miehensä labour-aktiivi Leonard Woolf. Höpsähtäneenähän Virginiaa tietysti pidettiin, ja epäisänmaallisena ja vaikka minä.

3. Vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin olivat edelliset osastot on "Mrs Dallowayn" käsittely intertekstuaalisessa eli tekstien välisissä yhteyksissä. Onhan niin että harvoin - jos koskaan - julkaistaan kirjoja, jotka eivät sijoutu johonkin kirjalliseen perinteeseen. Niin myös Virginia Woolfin "Mrs Dalloway", vaikka se edelleenkin helposti leimataan vähätellen jonkun naisen tekemäksi kokeelliseksi teokseksi joskus 20-luvulla. Jopa Leonard Woolf, Virginian mies, käsitteli vaimonsa tekstejä tämän kuoleman jälkeen 40-luvulla tällaisessa valossa. Törkeetähän se tietysti on, mutta kehen tässä maailmassa voi luottaa... Varsinkaan kuolemansa jälkeen.

4. Viimeisein osasto on saattaa tuntua oudolta. Miten olisi naisvankila, lääkärien jatkoulutustilaisuus tai lesbo-näkökulma mustille teineille USA:n etelässä? No, tällaisissakin yhteyksissä Woolf on todettu hyödylliseksi, ainakin opettajan / kouluttajan näkökulmasta katsottuna, sillä ennakkoluuloinenhan ei pidä olla. Itse varmaankin suosittelisin kirjaa akateemisille pitkäaikaistyöttömille Suomessa. Voisivat porukalla kehittää modernistista ilmaisua esimerkiksi teemalla "Gräv där du står" ja järisyttää onnettoman suomalaisen yhteiskunnan perusteita ainakin jollain mielettömällä tasolla. 13 000 kertomusta siitä, miten Suomi turhaan kouluttaa humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä voisi olla mielenkiintoinen hanke. Tiedä vaikka maahan saataisiin polkaistua vihdoinkin yhteiskunnallinen liike, joka ajaa muidenkin kuin poliittisen eliitin ja heidän törsäävän jälkikasvunsa asioita.

     *     *     *     *

James F. Knapp (from the US, of course) käsittelee ensimmäisessä lyhyessä artikkelissa tai kirjoituksessa, miten hän opettajaa omille opiskelijoilleen modernismia kirjallisuudessa. Opiskelijoiden ikä ei selviä mutta saattavat olla suomalaisittain lukioikäisiä.

Kurssilla tutkitaan erityisesti kolmen modernistin

- Virginia Woolfin (Mrs Dalloway),
- T. S. Eliotin ja
- Eugene ONeillin tekstejä.

Puntit USA vs Iso-Britannia ovat tasan, sillä T.S. Eliot on lähtöisin USA:n etelästä. Näiden lisäksi muidenkin modernistien tekstejä on oppimateriaalina (Willa Cather, Ben Hecht, Jean Toomer ja Langston Hughes).

Kirjoista ennen muuta keskustellaan ja myös laajemmin modernistisesta taiteesta osana modernia yhteiskuntaa, joka muutti ihmisten elämää 1900-luvun alkuvuosikymmeninä voimakkaasti.

Orientoivien keskustelujen jälkeen opiskelijat lukevat kaksi modernismin historiaa käsittelevää tekstiä:

- Michael Levenson "Johdannon" kirjasta "Cambridge companion to modernism" ja
- Michael Bellin artikkelin "The metaphysics of modernism" samasta kirjasta.

Kaunokirjallisia tekstejä ei tässä vaiheessa ole vielä luettu, ja lukeminen aloitetaan Willa Catherin "A lost lady" - opuksesta, joka on ilmeisesti sisällöllisesti tutumpi teos opiskelijoille kuin kolme keskeistä modernistista teosta. Kirjan kuvailusta tulee mieleen amerikkalainen versio Juhani Ahon "Rautatiestä", joka sekin kuvaa modernin yhteiskunnan tuloa pikkukaupunkiin, joka Suomen tapauksessa tietysti on Iisalmi.

Toiseksi Knapp luetti opiskelijoillaan Hechtin "Thousand and one afternoon in Chicago", joten etelän pikkukaupungista on päästy astetta huomattavasti suurempaan kaupunkiin. (Ahokin kirjoitta "Rautatien" jälkeen ensimmäisen suomalaisen modernistisen teoksen "Yksin" Pariisissa.) Suurkaupungissa maalaisserkku ensimmäistä kertaa kohtaa massakulttuurin viettelykset mm. blues musiikin, jonka sanoituksiin myös tutustutaan.

Lukemisen rinnalla em. kahdesta teoksesta on keskusteltu - ja niitä on käyty ohjatusti läpi - ja opettaja on pitänyt myös lyhyitä luentosessioita. Ennen pääteoksiin siirtymistä opiskelijat ovat vielä kirjoittaneet kolme reflektiopaperia tai esseetä mieltymystensä mukaan.

Sitten päästään itse asiaan kuten Woolfin "Mrs Dallowayhin". Knapp opastaa vähitellen opiskelijat kirjaan maailmaan mm. modernistisiin kerrontatekniikoihin. Keskeistä on mm. ajan kuvaaminen kirjan hahmojen tajuntojen läpi. Woolf itse puhui ns. tunneloinnista. Hahmojen menneisyyttä kuvataan heidän omien mieliensä läpi, heidän pohtiessaan omaa menneisyyttään tai menneisyyden tapahtumat ikään kuin pulpahtavat eri tilanteissa mieleen. Päällisin puolin kirjassa kuvataan yhden päivän tapahtumia monen eri ihmisen näkökulmasta, joista keskeisin on tietysti Clarissa Dalloway. Nykyisyyden edessä pilkottaa epävarma tulevaisuus. - Knapp ovelasti kehottaa opiskelijoita kuvittelemaan, miten heidän nykyisyytensä on itse asiassa Virginia Woolfin hahmojen tulevaisuutta - ja kehottaa heitä sen kautta miettimään omaa tulevaisuuttaan!!

Tehtävä ei ole Knappin opiskelijoille helppo, joten asioista keskustellaan - ja he palaavat yhdessä kirjan kohtiin, jotka valaisevat aikaan liittyviä kysymyksiä. "Mrs Dallowayssa" symboliikassa mm. katedraalit, Big Ben ja kirkot kelloineen edustavat jatkuvuutta, joka osoittautuukin jopa yhden päivän aikana hyvin katkonaiseksi. Tunti kuluu tunnin perään, kellot lyövät eri tahtia tasatunteja ja puolia tunteja jne.

Moderni yhteiskunta työntyy vanhan alta kauppakatuineen ja tavarataloineen. Modernissa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sekoittuvat iloiseksi sekamelskaksi. Kesäisenä päivänä Clarissa sukeltaa ulos kotoaan ihmisvilinään ostamaan kukkia juhliinsa ym. Kukat tuovat mieleen tapahtumia menneisyydestä sen lisäksi, että ne luovat odotuksen tunteen tulevasta, merkittävästä tapahtumasta vielä samana iltana. Puhumattakaan siitä, että niitä on tietysti ihana katsella ja hypistellä ja tuoksutella ja valita suuresta määrästä ja valikoimasta itselle sopivat.

Avainsanaksi Knapp nostaa tässä yhteydessä kaupallistumisen. Kaikki on nykyään kaupan ja kaikki on muutoksessa. Clarissa nuoruuden rakastettu on palannut komennukseltaan Intiasta, ja vaeltelee työttömänä (sitä sanaa ei käytetä) Lontoon katuja. Hän on ikään kuin elävä esimerkki menneisyyden monumentista. Hän ei ole päässyt vielä nauttimaan modernin yhteiskunnan viettelyksistä, eikä aivan pian pääsekään, sillä hänellä ei yksinkertaisesti ole siihen varaa. Kateellisena hän katseleekin nuoria iloisia ihmisiä ja muistelee omaa nuoruuttaan, jolloin Lontoo näytti koko lailla erilaiselta.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Moi: "Sukupuoli / teksti / valta" (1990)

Hämeenlinnassa Opettajankoulutuslaitoksen kirjasto on syksyn aikana poistanut vanhoja kirjoja, joiden joukosta bongasin mm. Toril Moin "Sukupuoli / teksti / valta" (1990) - kirjan. Ajattelin että saatanpa jopa joskus lukeakin tämän feminististä kirjallisuusteoriaa ja -tutkimusta käsittelevän Vastapainon kirjan.

Viikko sitten kymmenen vuotta feminististä kirjallisuudentutkimusta tehnyt Joonas Jäntti totesi ohimennen - samaisella Opettajankoulutuslaitoksella - että kirja ei ole vieläkään vanhentunut, sillä sen jälkeen ei ole suomeksi ilmestynyt yhtä hyvää yleisesitystä aiheeseen.

Joten kuluneena viikonloppuna tartuin uteliaana kirjaan. Olin jonkin verran jo silmäillyt sitä, ja jo johdanto herätti kiinnostukseni, koska norjalainen Toril Moi käsitteli siinä pitkään Virginia Woolfin "Oman huoneen" (1929) vastaaanottoa feministisissä kirjallisuuspiireissä, mikä hämmästytti minua suuresti vaikkakaan ei loppujen lopuksi kovasti yllättänyt. Woolf todella oli aikaansa edellä. Ei taida sata vuotta riittää...

Päällimmäisenä jäi mieleeni kuitenkin ihmetys. Mitä ihmettä nämä feministeiksi julistautuneet akateemiset kirjallisuutta työkseen tutkineet naiset ovat oikein 60-luvulta lähtien tehneet? Feminismin punaisena lankana on ollut tutkimuksen poliittisuus, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan - ja varsinkin mitä se on käytännössä ollut, mikä ei esimerkiksi Toril Moin kirjasta selviä.

Miten kaunokirjallisuus ja varsinkin sen tutkiminen voi olla poliittista? Ensimmäisenä tulee mieleen, että kirjallisuudella on yhteiskunnallisia vaikutuksia ja tässä tapauksessa tietysti naisen asemaan. Tästä eivät feministit kuitenkaan ole olleet kiinnostuneita. Kirjallisuudelta ei edellytetä vaikuttavuutta. Selvästikin on riittänyt että kirjoittaja on nainen, joka kertoo ennen muuta naisille naisten kokemuksista. Miesten tekemien kirjojen kautta on vain peilattu kirjojen feministisyyttä. Ei järin innostava vaihtoehto miespuoliselle kirjallisuudentutkijalle.

Toiseksi poliittisuus viittaa yhteiskunnan miehisiin arvoihin ja valtaan, patriarkaattiin. Miehisen vallan symboleita valtioissa ovat mm. monet instituutiot kuten kirkko ja armeija, mutta näitä ei ole nostettu mitenkään erityisinä vallan purkamisen kohteina esiin, mikä tietysti myös kummastuttaa. Miten voi olla poliittinen ilman ohjelmaa tai edes listaa asioista, joihin halutaan vaikuttaa, jotka halutaan muuttaa? Ei vakuuta ja tuleekin mieleen, että akateemiset naiset ovat kiinnostuneita vain siitä, että saavat hyviä virkoja ja toimia, joissa voivat julistaa ilosanomaansa.

Esiteltyään angloamerikkalaista tutkimusta Toril Moi toteaa lopuksi:

"Angloamerikkalaisessa feministisen kirjallisuustutkimuksen keskeinen paradoksi on, että vaikka se usein voimakkaasti ja julkisesti on poliittisesti sitoutunutta, se ei loppujen lopuksi ole tarpeeksi poliittista. " (s. 105)

Epäselväksi kuitenkin jää mitä Moi tuolla arvoituksellisella lauseella loppujen lopuksi tarkoittaa. - Tilanne ei muutu paremmaksi manner-Euroopan puolella Ranskassa, jossa on tukku merkittäviä feministiteoreetikkoja, joista Toril Moi esittelee Simone de Beauvoirin ohella Helene Cixousin, Julia Kristevan ja Luce Irigarayn.

Catherine Clement kommentoi Cixousin utopistisia visioita kirjassa seuraavasti:

"[E]n tunnista siinä mitään politiittista. Se ei tietenkään ole 'väärää' [ideologiaa?]. Mutta käytät käsitteitä, jotka mielestäni kuuluvat myytin tai runon tasolle. Ne vihjaavat eräänlaiseen haluavaan, kuvitteelliseen, kollektiiviseen subjektiin, suureen kokonaisuuteen. (..) Sellaisia subjekteja ei todellisuudessa ole olemassa." (s. 141)  

Moi toteaa, että myöskään Irigarayn ajattelu juurikaan poikkea Cixousista. Irigarayta luonnehditaan jopa "lampaan vaatteissa esiintyväksi patriarkaaliseksi sudeksi". Kristevaa puolestaan ei voi pitää edes feministinä ja lisäksi hän 60-luvun jälkeen kääntää poliittisen ajattelunsa suunnan Maon Kiinasta Reaganin USA:an. Hän ei ole huolissaan esim. mustien köyhien naisten tilanteesta vaan romantisoi marginaalissa toimivia valkoisia keskiluokkaisia akateemisia kirjallisuudentutkijoita.

torstai 21. lokakuuta 2010

Woolf: "Oma huone" (1929)

Virginia Woolf kuohuttaa vuosikymmenestä toiseen ihmisiä mikä on aika hämmästyttävää. Edes feministisessä kirjallisuudentutkimuksessa ei ole päästy yksimielisyyteen millainen feministi Woolf on vai onko hän edes feministi - ja mitä sitten jos on tai ei ole.

Feministitutkija Elaine Showalter jakaa feminismin kirjallisuudessa kolmeen vaiheeseen. 1) Feminiininen kausi, jolloin naiset kirjoittivat miesten nimillä tai anonyymisti 1840-luvulta lähtien. 2) Feministinen kausi alkaa naisasialiikkeestä 1880-luvulla. 3) Naiseuden kausi on kausi, jota vielä eletään ja se alkoi 1920-luvulla. - Woolf kuuluu selvästikin viimeiseen vaiheeseen, mutta mm. Showalter hyökkää vihamielisesti Woolfia vastaan eikä pidä esim. kirjaa "Oma huone" feministisenä teoksena. Tietyllä tavalla Showalter on oikeassakin, sillä Woolf ei halua tarkastella ihmisen sukupuolisuutta vain yhdestä näkökulmasta. "Oman huoneen" kääntäjä Kirsti Simonsuuri toteaa esipuheessa, että Woolfin feminismi on kiistatonta, mutta sitähän se siis ei ole.

"Oma huone" on kiehtovasti kirjoitettu kirja ja se pitää loppuun asti otteessaan, jos sen ajatuskulkuja vain jaksaa seurata. Myönnettäköön, en ole aiemmin jaksanut loppuun asti. Nyt päätin yrittää uudestaan. Kolmannenko kerran?

Teksti on heti alusta alkaen sellaista, että siihen on mielikuvituksettoman lukijan vaikea tarttua. Kirjailija on ikään kuin pitämässä puhetta suurelle joukolle naisia. Miehiä ei oleteta olevan paikalla vaan eihän sitä koskaan tiedä... Woolf (?) kertoo kuulijoilleen, että hän piti hänelle annettua aihetta "NAISET JA KIRJALLISUUS" vaikeana, ja hän alkaa purkaa kaikkia ajatuksia, joita teema hänessä herätti - ja kertoo samalla miten hän päätyi siihen, että naiskirjailijan kannalta on kaikkein tärkeintä, että hänellä on oma huone jossa kirjoittaa ja riittävä toimeentulo.

Siis NAISET ja KIRJALLISUUS. Mitä kaikkea se voi tarkoittaa?, pohtii Woolfin romaanihenkilö. Millaisia naiset ovat? Mitä kirjallisuutta naiset ovat kirjoittaneet? tai mitä naisista on kirjallisuudessa kirjoitettu? Ensimmäinen kysymys viitannee sekä biologisiin eroihin että erilaisiin kokemuksiin, joita miehillä ja naisilla on. Tämän kysymyksen Woolfin hahmo Mary Beton tai Seton sivuuttaa. Ei ole selvästikään kaunokirjallisuuden tehtävä pohtia suoraan millaisia naiset ovat (tai millaisia miehet ovat).  Siihen tarvitaan tietokirjoja.

Mitä kirjoja naiset ovat sitten kirjoittaneet? Näitä Mary Beton käy läpi. Ja mitä naiset olisivat voineet kirjoittaa, jos heillä olisi ollut siihen mahdollisuus. Esimerkkina kuviteltu Willam Shakespearen sisko Judith. Judithista ei olisi voinut tulla kirjailijaa, joka kirjoitti omalla nimellään omana aikanaan.

Entäpä sitten kirjallisuuden naiskaanon? Jane Austen, Bronten sisarukset ja George Eliot - ja heidän jälkeisensä kirjallisuus. "He kirjoittavat niin kuin naiset kirjoittavat, ei niin kuin miehet kirjoittavat". Showalterin tyypittelyssä naiset sijoittuvat naiskirjallisuuden feministiseen kauteen. Entäpä tämän kauden jälkeen 1920-luvulla alkanut naiseuden kausi?

Mary Beton ottaa rohkeasti esimerkiksi juuri kuluneena vuonna 1929 ilmestyneen nuoren Mary Carmichaelin keskinkertaisen esikoisromaanin "Elämän seikkailu". - Aluksi hän vertaa kirjaa itseään tunnetuimpiin teoksiin, ja tuntuu pettyneeltä. Liian paljon faktoja kasattu liian vähäiseen tilaan. Sitten hän havahtuu kirjan naiskuvaukseen. "Cloe sanoo pitävänsä Oliviasta". Mahdollisesti ensimmäistä kertaa kirjallisuuden historiassa on sanottu jotain tällaista. Carmichael kuvaa myös naisten arkea, sellaisia arkisia asioita, joita ei tavallisesti kuvata. Tämä oli joitain uutta. Naisista ei kerrottu miesten kautta tai suhteessa miehiin vaan itsenään naisina.

"Olisi tuhatkertainen vahinko, jos naiset kirjoittaisivat samalla tavalla kuin miehet tai eläisivät niin kuin miehet tai näyttäisivät samanlaisilta kuin miehet, sillä jos kaksi sukupuolta on liian vähän kun ajatellaan maailman laajuutta, kuinka tulisimme toimeen vain yhdellä? Eikö kasvatuksen tulisi tuoda esiin  ja vahvistaa pikemminkin eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiä?"

20-lukulaiselle naiskirjailijalle Mary Carmichaelille miehet eivät olleet enää vastapuoli, johon tulisi tuhlata vihaa tai pelkoja ja Betonin mukaan hän kirjoitti "kuin nainen joka oli unohtanut olevansa nainen".

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Woolf: "Runoilijan koira" (alk. "Flush, 1933)

Lukaisin hetki sitten läpi Virginia Woolfin pienoisromaanin "Runoilijan koira" (1933), joka kirjaimellisesti kertoo naisrunoilijan koirasta 1840-luvun Englannissa. Kirja on mielenkiintoinen sillä se on kirjoitettu osittain "Flush"-nimisen cockerspanielin näkökulmasta.

Flushin elämää kuvataan niin kuin minkä tahansa kirjallisen hahmon elämää. Oikeastaan kyse on Flushin elämänkerrasta, minkä sivussa emäntä Miss Barrettkin saa osansa. Flush tulee taloon, Flush emäntänsä seurassa nojatuolin vieressä ja makuuhuoneessa, Flush vaunuissa matkalla Lontooseen, Flush Regent Parkissa katsastamassa muita koiria ja koirarotuja, Flush aistimassa mitä emäntä lukee kirjeestään, Flush Mr Browlingin koivessa kiinni ja palvelijan rangaistavana, Flush Italiassa tutustumassa sikäläisiin koiriin jne. Emäntä ja hänen koiransa vanhenevat tasatahtiin ja lopulta Flush vain kuolee.

Suuri osa kirjasta on uhrattu yhdelle tapahtumalle. Erään kerran Flush kidnapataan ja hänestä vaaditaan lunnaita. Tilanteessa mitataan mikä on Flushin arvo ja mitä sen lähellä olevat ihmiset oikein ajattelevat lemmikeiden elämästä.

Ehkäpä seuraava sitaatti kertoo jotain olennaista Woolfin tavasta kertoa Flushista ja hänen suhteestaan ihmisiin:

"Ihmisen nenä on käytännöllisesti katsoen olematon. Maailman suurimmat runoilijat eivät ole tunteneet kuin ruusun tuoksua yhtäältä ja lannan tuoksua toisaalla. Loputtoman monia vivahteita niiden väliltä ei ole ikuistettu kirjoihin eikä kansiin. Kuitenkin se maailma jossa Flush enimmäkseen eli oli juuri hajujen maailma.

Rakkaus oli pääasiassa hajua, muoto ja väri olivat hajua, musiikki ja arkkitehtuuri, laki, politiikka ja tiede oliva hajua. Flushille itse uskontokin oli hajua. Meidän kykyjemme rajoissa ei ole kuvata alkuunkaan, miten se koki päivittäisen kyljyksensä tai keksin. Ei edes Swinburne olisi pystynyt sanomaan mitä Wimpole Streetin haju merkitsi Flushille kuumana heinäkuisena iltapäivänä."
(s. 82)

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Mackin: "Private Worlds, Public Minds: Woolf, Russelle and Photographic Vision" (2010)

Virginia Woolf  aaltoineen ja mrsdallowayneen jaksaa kiinnostaa vielä vuonna 2010 kirjallisuudentutkijoita, vaikka luulisi, että klassikkokirjat on kulutettu ja kaluttu loppuun jo moneen kertaan.

Kirjallisessa Bloomsburyn ryhmässä, johon Virginia Woolf kuului, oli mukana myös filosofi G. E. Moore, joka oli yhdessä Bertnard Russelin kanssa ensimmäisiä ns. loogisia empiristejä, joista ehkä tunnetuin on Ludwig Wittgenstein. Timothy Mackin artikkeli "Private Worlds, Public Minds" käsittelee Virginia Woolfin kaunokirjallisten teosten suhdetta erityisesti Russellin filosofiaan.

Virginia Woolf  havainnoi esim. "Mrs Dallowayn" henkilöhahmojen kautta todellisuutta (klassisena esimerkkinä pöytä!) tarkemmin kuin mihin filosofista analyysiä tekevä Russell on pystynyt, mikä ei äkkiä ajatellen tunnu ollenkaan yllättävältä. Filosofi tarkastelee asioita yleisellä tasolla ja pyrkii tekemään yleistyksiä siitä, millä tavoin ihmiset yleisesti ottaen (laboratorio-oloissa) havainnoivat pöytää eri kulmista. Tarkasteltaessa pöytää rauhassa, paikallaan ikään kuin valokuvasta katsoen tai elokuvissa istuen tunteet eivät pääse prosessissa samalla tavoin mukaan kuin jos ihmiset olisivat sisällä jossain arkisessa tilanteessa.

Mackinin kiinnostus Woolfin ajatteluun on herännyt sen kautta, miten häntä vielä nykyään saatetaan pitää (suhteessa Russelliin) anti-filosofina, joka ei ymmärrä filosofiasta mitään ja hän vain pyrkii hävittämään filosofian. Tai sitten Woolfia pidetään subjektivistina, joka näkee esim. pöydän vain mielen sisäisenä vaikutelmana. Mackin torjuu tällaiset perusteettomat syytökset ja hän hahmottaa mm. Woolfin teosten kautta, miten kirjojen hahmot käsittelevät esimerkiksi pöydästä saamaansa tietoa.

Esseissään Woolf on ollut kiinnostunut valokuvauksesta ja elokuvasta, mitkä ovat olleet haaste myös filosofeille. Kuvitellaan vaikkapa valokuva pöydästä, joka on otettu teknisellä apuvälineellä, siis kameralla, ilman että kuva olisi muodostunut ihmisen tajunnan kautta. Kuvan pöytä näyttää identtiseltä kuvatun pöydän kanssa. Sopivasti esitettynä ihmisen on mahdotonta erottaa kuvaa pöydästä oikeasta pöydästä. Jos aito, alkuperäinen pöytä hävitetään, kuva mahdollisesti jää jäljelle todisteena pöydästä.

Woolfin tekstien kautta muotoutuu näkemys siitä, miten mieli ei vain rekisteröi ulkoista maailmaa vaan havainnot suodattuvat aina tajunnan ja tunteiden läpi. Joku ottaa valokuvan pöydästä. Hän on rajannut kuvan koskemaan juuri tiettyä pöytää, jota hän haluaa kuvata. Toki kuvattu pöytä voi olla myös kuva pöydästä, kuva kuvasta tai kamera heilahtaa kuvattaessa ja filmille tallentuu jotain muuta kuin mitä oli aikomus tallentaa, mikä tietysti aiheuttaisi paljastuessaan hämmennystä.

Tiettyyn rajaan saakka Russell ja Woolf ajattelevat samalla tavoin. He vastaavat samansuuntaisesti kysymykseen, joka koskee tietoa pöydästä ( tai mistä tahansa kohteesta) ja sen olemassaolosta.  Tietoa pöydästä ei voi saada kuin (ihmisten) aistien välityksellä ja jotain (aineellisesta) pöydästä jää aina havaitsematta. Russell korostaa sitä, että mitä useampi ihminen ja mitä useammasta näkökulmasta pöytää tarkastelee, sitä tarkempi kuva pöydästä muodostuu.  Itse asiassa pöydän kuvaamiseen ei  lopulta edes tarvita enää kuin ehkä yksi ihminen, kun on muodostunut yhteinen näkemys siitä mikä pöytä on. Woolf jättää tilaa yksilöllisille eroille (ja sille että ihmisiltä ehkä jää kaikesta huolimatta jotain huomaamatta).

Mackin ottaa esimerkin "Mrs Dallowaysta". Kadulle, jossa Clarissa Dalloway aamulla on, ajaa auto, johon ihmiset kiinnittävät heti huomiota. Ihmiset muodostavat nopeasti yhteisen näkemyksen siitä mistä on kyse. Jokin merkittävä henkilö on saapunut ostoksille samaan aikaan kuin he itse ovat myös paikalla. Kukaan ei näe auton sisään tai tunnista ketään tunnettua hahmoa, mutta kaikki olettavat, että näin on. Autossa on imperiumin tunnúkset vaakuna ja lippu. Ihmiset ovat jännittyneitä ja odottavat mitä tapahtuu. Olennaista on, että ihmiset eivät neutraalisti havainnoi autoa vaan auto olemassaolollaan vaikuttaa heihin. Ja aina on ihmisiä jotka vähät välittävät tunnetuista henkilöistä ja heidän tekemisistään.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Hughes: "Michael Cunningham's 'The Hours' and Postmodern Artistic Re-Representation" (2004)

Michael Cunninghamin "Tunnit" (1998) on Virginia Woolfin "Mrs Dallowayta" (1925) hyödyntävä teos. Kirjassa viitataan Woolfin teokseen ja lainataan teosta, mutta Cunningham menee vielä paljon tätä pidemmälle. Hän jopa kirjoittaa koko "Mrs Dallowayn" uudelleen kuitenkaan unohtamatta, kunnioittaen alkuperäistä teosta, josta hän on lähtenyt liikkeelle. Mary Joe Hughes kutsuu  tätä tekniikkaa alkuperäisten teosten uudelleenesittämiseksi (re-presentation).

Vanhoja myyttejä ja tarinoita on hyödynnetty kirjallisuudessa iät ja ajat eikä siinä sinänsä ole mitään uutta. Hughesin mukaan kuitenkin viimeaikaiset kehitelmät, joita on koko joukko, ovat menneet pidemmälle kuin aiemmin on menty. Mistä sitten oikein on kyse, ja miksi näin tehdään?

Hughes puhuu kerronnan laajentamisesta. "Tunnit" laajentaa "Mrs Dallowayn" kerrontaa. Cunnningham tuo estradille muun muassa lisää hahmoja. Hän ei tyydy siihen, mitä alkuperäisessä teoksessa on ollut vaan menee esimerkiksi Richard Dallowayn menneisyyteen ja kertoo tämän äidistä Laura Brownista. Woolfin tarinan hän on sijoitettanut 1990-luvun lopun New Yorkiin. Cunningham ei pyri jäljittelemään Woolfia vaan alkuperäinen tarina ja sen ihmissuhteet saavat uuden muodon.

Yhteistä Virginia Woolfin teoksensa kanssa ovat jotkin teemat, jotka toistuvat myös Cunninghamin teoksessa. Näitä ovat erityisesti elämän, kuoleman ja ajan välisten suhteiden tarkastelu. Vähäisempinä teemoina on Clarissan suhteet toisaalta tyttäreensä Juliaan ja lapsuuden ystäväänsä Sally Seatoniin sekä Richard Browniin (Dalloway). Yhteistä ovat myös käytetyt merelliset / vedelliset kielikuvat, joiden avulla muuten vaikeasti hahmotettavia kokemuksia ekstaattisista kokemuksista, elämästä ja kuolemasta yritetään tehdä ymmärrettäviksi lukijalle. Olennaista on, että todellinen elämä ja kuolema, joka on kielen takana, on mitä on. Siihen ei kirjailija pääse käsiksi, se on lukijan tehtävä.

Toisaalta kirjailijallakin on oma elämänsä, jota Cunningham kuvaa "Tunneissaan", ja kirjailijan elämäkin päättyy ennemmin tai myöhemmin, Woolfin tapauksessa 58-vuotiaana hukuttautumalla läheiseen jokeen. Elämä muutenkin on tunti tunnin jälkeen lähenevää kuolemaa, jota Woolf kuvaa kirjassaan mm. Big Benin kellonlyönneillä, mutta samaan aikaan se on hetkittäisiä sukelluksia elämään (Clarissa Dalloway) ja kuolemaan (Septimus) ja niistä saatuja kokemuksia. Ajan suhteellisuus tulee esiin siinä, miten Clarissan nuoruuden rakastettu Peter Walsh 30 vuoden jälkeen vielä kokee yhteisyyttä Clarissan kanssa.

Kuolema ei sekään ole ehdoton raja, jonka jälkeen ihmisten välillä ei voi enää olla yhteyttä. "Tuntien" alussa Virginia Woolf kuolee, samoin lopussa, mutta silti Woolf elää kirjansa kautta ja sen kautta mitä Cunningham ja muut hänestä kertovat - ja viime kädessä mitä lukijat hyötyvät ja mitä iloa he saavat kirjoista. Itse asiassa sen enempää "Mrs Dallowayta" kuin "Tuntejakaan" ei ole ilman lukijoita, ja kirjat myös yhdistävät lukijoita toisiinsa.

Cunningham tuo "Tunneissaan" näkyviin kirjailijan (Virginia Woolf) ja lukijan (Laura Brown), joita alkuperäisessä "Mrs Dallowayssä" ei ole näkyvissä. Laura Brownin kautta hän kertoo yhden "Mrs Dallowayn" lukijan tarinan, ja sen mikä merkitys kirjalla hänelle oli. Laura mm. välttää tekemästä itsemurhan lukemalla Woolfin kirjan yksinään hotellihuoneessa. Tosin hän aiheuttaa 'kuoleman' Richard Brownille (Dalloway) eli omalle pojalleen, jonka hän hylkää tämän ollessa vielä lapsi ja jolle äiti oli koko elämä. Cunninghamin Richardista tulee kenties juuri tämän hylkäämiskokemuksen seurauksena itsestään kirjailija, joka päättää päivänsä hieman ennen omia juhliaan. Woolfin Mr Dalloway oli parlamentaarikko, joka ei kirjoittanut.

Sekä Woolfin että Cunninghamin Clarissan (Dalloway) mieli järkkyy hetkellisesti hieman ennen juhlia tapahtuvan itsemurhan takia (Septimus, Richard). Molemmissa tapauksissa tapahtumat vahvistavat Clarissa halua elää ja sukeltaa yhä uudelleen elämään. Mutta jotain yhteistä itsemurhalla ja juhlilla on. Ne ovat yrityksiä saada yhteyksiä ihmisten välillä, ainakin hetkeksi. Ne ovat eräänlainen esitys tai performanssi, joka on tarkoittu esitettäväksi muille ja johon muut osallistuvat.

Clarissa on kummassakin tapauksessa eräänläinen elämäntaiteilija, joka tekee pienen uhrauksen muiden eteen yhdistämällä heidät juhlassa toisiinsa. Lopulta juhlat päättyvät, ja vieraat lähtevät koteihinsa mikä on juhlien kuolema.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Barnett: "Mrs Dalloway and Performance Theory" (2002)

Yllätyin hieman kuin luin Claudia Barnettin artikkelin otsikon. Mitä tekemistä teatterilla ja Mrs Dallowaylla on keskenään? Niinpä tietysti. Koko kirjahan kertoo siitä, mitä tapahtui yhtenä kesäkuun päivänä Lontoossa vuonna 1923, kun Clarissa Dalloway järjesti kauan odottamiaan juhlia.

Barnett näkee Clarissan juhlat performanssina. Näyttämönä on Mr Dallowayn koti ja vieraat saapuessaan estradille ovat pukeutuneet rooliasuihinsa. Niinhän näyttelijät aina tekevät samoin kuin yleensä yleisökin, ja jokainen esittää juhlassa omat repliikkinsä niin kuin missä tahansa näytelmässä. Katsomo on konvention mukaan hiljaa paitsi silloin kuin äänessä oleminen kuuluu näytelmään. Itse asiassa yleisöltäkin odotetaan reaktioita, sillä muutenhan näytelmää ei voi pitää onnistuneena. Tässä tapauksessa yleisöä on perin vähän. Ihmiset saattavat nähdä kadulle pysähtyviä takseja ja ihmisiä juhlatamineissaan. Henkilökunta, hovimestari ja tarjoilijat ym. pyrkivät olemaan mahdollisimman näkymättöminä. Heiltä ei odoteta tässä performanssissa kättentaputuksia.

Clarissa performansseineen on naisten taidetta, 'henkilökohtaista teatteria', ja eräällä tavalla nykyaikaisen performanssitaiteen edelläkävijä. Toisin kuin valtavirran mimeettinen 'miesten teatteri', joka  jäljittelee todellisuutta, diegeettisessä teatterissa itse teatteri luo omaa todellisuuttaan ja vaikuttaa siihen. Äkkiä ajatellen ajatus elämästä teatterina - ainakin joissain tilanteissa - ei tunnu kovin radikaalilta, mutta sitä se itse asiassa on vielä vuonna 2010. Yleinen uskomus on, että ihminen voi aina olla ikään kuin oma itsensä ja kehittää ja toteuttaa itseään. Roolien esittämisen kannalta uskomus tuntuu harhaiselta. Miten ihminen voi olla oma itsensä, sillä on perin vähän asioita, joihin yksittäinen ihminen todellisuudessa voi vaikuttaa. Hän esim. syntyy tiettyyn kulttuuriin, tiettyjen vanhempien lapsena ja jopa länsimaissa tietynlaiseen yhteiskunnalliseen asemaan, jota ei edes korkea koulutus voi paljon muuttaa.

Virginia Woolf taitavasti ironisoi miesten maailmaa mm. Clarissan nuoruuden rakastetun Peter Walshin kautta. Peter on sokea itselleen ja käyttäytymiselleen elämän teatterissa. Katsellessaan Clarissan esiintymistä hän näkee tämän hyvin kielteisesti. Barnett lainaa kohtaa, jossa Peter toteaa "Clarissan sielun kuolleen", kun hän meni naimisiin Richard Dallowayn kanssa. Tietysti Clarissan olisi pitänyt Peterin mielestä mennä naimisiin hänen kanssaan. - Peter itsekin toimii juhliin tullessaan omassa, 'henkilökohtaisen teatterin' roolissaan. Hän on yksi ohjaaja-Clarissan keskeisistä näyttelijöistä, mutta tätä Peter ei ymmärrä tai halua ymmärtää. Hän kun on omasta mielestään Clarissan juhlissa vain omana itsenään. Olennaista on, että ihminen itse ei voi täysin määrittää rooliaan suhteessa muihin ihmisiin.

Clarissa itse on varsin tietoinen siitä, minkä vaihtoehtojen välillä hän on elämänsä yhden perusvalinnoista tehnyt. Richard toi mukanaan Clarissan elämään seurapiirit juhlineen, varallisuutta ja henkilökohtaista vapautta, mitä naimisiinmeno Peterin kanssa ei olisi tuonut. Elämä Peterin kanssa olisi ollut jotenkin liian symbioottista. "Kaikki elämässä olisi jaettua", kuten Barnett Clarissaa siteeraa, mikä olisi ollut tälle sietämätöntä. Clarissan asenne elämää kohtaa on eläminen nykyhetkessä. Menneisyyttä ja tulevaisuutta hän ei kovasti mieti. Toisin kuin Peterille, hänelle heidän nuoruuden kokemuksillaan ei ole yhtä suurta painoarvoa. Tätä ei Peter ymmärrä. Hän jääräpäisesti uskoo siihen, että Clarissa on tehnyt väärän valinnan. Tosiasissa Clarissa on valinnut kahden enemmän ja vähemmän huonon vaihtoehdon väliltä. Juhlien onnistuminen ja Peterin käytös vakuuttavat hänet siitä, ettei valinta loppujen lopuksi ollut kovin huono, sillä sen kanssa voi hyvinkin elää.

Ongelmallisinta Peterin käytöksessä on hänen tapansa ajatella Clarissasta, minkä Clarissa varmastikin helposti vaistoaa, sillä hän on erinomainen ihmistuntija. Se että Clarissa on sinut itsensä, asemansa ja ikääntymisensä kanssa tulee esiin juhlien loppupuolella, kun Clarissa menee yläkertaan ja näkee ikkunasta naapurin vanhan rouvan menossa yöpuulle. Hän kokee hetkellisesti yhteisyyttä tuon hänelle tuntemattoman naisen kanssa. Hän ei vaihtaisi osaansa tuon yksinäisen naisen osaan. Hän on tyytyväinen itseensä juuri sellaisena kuin hän tuona kesäkuun iltana vuonna 1923 on. Toisin on Peterin kanssa. Peter tuntee aivan kirjan lopulla juhlissa - katseltuaan Clarissaa - samaan aikaan kauhua ja ekstaasia oman elämänsä edessä. "Mikä täyttää minut tällä kummallisella jännityksellä? Se on Clarissa."  Peter on umpikujassa yrittäessään määritellä itseään itsenään Clarissan kautta.

Ehkäpä koko Clarissan ja avantgardistisen 'personal theatren' esityksen huippukohtana on viimeisen vieraan Sir William Bradshaw'n saapuminen vaimoineen. Bradshaw on lääkäri ja myöhästyi kutsuista siksi, että yksi hänen potilaistaan nuori 1. maailmansodan sotaveteraani Septimus Warren Smith oli tehnyt itsemurhan. Clarissa ensireaktio Bardshaw'n kertomukseen on kielteinen. Nyt hänen juhlansa, esityksensä, performanssitaiteensa on pilattu, tosin sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Clarissa itse! Clarissa kääntää kuitenkin taitavasti tapahtuman osaksi omaa näytelmäänsä (tosin tätä ei Barnett sano).

Jopa Clarissan tunnereaktionkin voi toisaalta tulkita yhtenä osana hänen näytelmäänsä, joka suorastaan orgaanisesti kuuluu siihen. Kirjallisuudentutkijat ovat usein tulkinneet Septimus Warren Smithin Clarissan kaksoisolentona tai doublena. Tässä mielessä koko näytelmää ei voisi edes olla ilman Clarissan mieltä järkyttävää tapahtumaa. Barnett toteaakin, että juhlat ja kuolema kuulostavat hyvin samankaltaisilta Virginia Woolfin romaanissa. Molemmissa on kyse yrityksestä kommunikoida jollain tavoin (kauhun vallassa / ekstaasissa) muiden kanssa ja tapahtuman keskipisteessä on henkilö itse. Clarissa onnistuukin performanssitaiteensa avulla nopeasti reflektoimaan, ottamaan tiedon tapahtumasta osaksi omaa näytelmäänsä.

Samalla tavalla ekstaattisen kauhistuttavia, kauhistuttavan ekstaattisia kokemuksia olivat olleet mm. hänen nuoruuden ystävättärensä Sally Seatonin intohimoinen suudelma (joka kenties tuotti ensimmäisen organistisen kokemuksen) ja istuskelu Peter Walshin kanssa suihkulähteellä tämän kosiessa häntä (joka oli kaikkea muuta kuin vain miellyttävä kokemus mutta ehkä sitäkin). Kummatkin kokemukset jollain tavoin selvensivät Clarissalle rajoja, mikä on hänelle mahdollista mikä ei. Mitä hän haluaa, mitä ei elämässään. Ilman kokemuksia rajoja ei olisi päässyt syntymään. - Millä perusteilla Clarissa tarkalleen ottaen päätyi ratkaisuihinsa mm. siihen, ettei hän ole lesbo eikä halua lesbosuhteita (eihän halua?) tai päätteli, ettei Peter Walsh (eikä Richard Dallowaykaan?) ole hänen elämänsä mies, sen voi jokainen lukija itse päätellä.

perjantai 27. elokuuta 2010

Benjamin: "Towards an understanding of the meaning of Virginia Woolf's 'Mrs Dalloway'" (1965)

Amerikkalaisen Anna Benjaminin artikkeli Virginia Woolfin "Mrs Dallowaysta" (1925) valottaa hieman tekniikkaa, jolla Woolf on kirjansa tehnyt. Tekniikassa korostuvat metaforat, mielikuvat ja viittaukset (homeeriseen) kirjallisuuteen. Kirja ei ollut aivan tavallinen kirja ilmestyessään, eikä se ole sitä vielä tänäkään päivänä. Benjaminin mukaan myös kuva maailmasta poikkesi tavanomaisesta, länsimaisesta lineaarisesta aikakäsityksestä, jossa toiminta ja tapahtumat seuraavat toinen toisiaan peräkkäin. Perinteisen romaanin kohdalla lineaarisuus merkitsee selkeää ja suoraviivaista juonirakennetta, sellaista kuin on esimerkiksi salapoliisikertomuksessa tai romanttisessa viihderomaanissa.

Woolfin kirjassa aika on esitetty syklisenä niin kuin aristotelisessa ajattelussa (mutta se ei ole silti paluuta menneisyyden maailmaan). Tapahtumat eivät ala jonakin tiettynä hetkenä, eikä kirja pääty johonkin tiettyyn hetkeen vaan lukija mielessään pystyy helposti kuvittelemaan, mitä tapahtuu Mrs Dallowayn juhlien jälkeen. Mennyt, tämä hetki ja tulevaisuus - aika ja paikka - muodostavat erottamattoman kokonaisuuden.

Syklisessä ajassa korostuvat ihmisten kannalta tärkeät tapahtumat esim. hetki, jolloin Peter kosi Clarissaa suihkulähteellä. Tapahtuma on Clarissan ja Peterin mielissä eräällä tavalla ajaton tapahtuma, hetki, jolloin tapahtui sitä ja sitä heidän elämänsä kannalta merkittävää. Peter sai rukkaset ja Clarissa jäi epävarmaksi vuosikymmeniksi, oliko hän tehnyt omalta kannaltaan oikean ratkaisun. Peter taas oli varma, että päätös oli virhe samoin heidän yhteinen ystävättärensä Sally Seaton. Mutta Clarissa meni naimisiin Mr Dallowayn kanssa.

Benjamin korostaa, että Virginia Woolfin tekniikalla on länsimaisessa kirjallisuudessa pitkät perinteet, vaikka romaanitaiteessa sitä ei ole käytetty. Hän ottaa esimerkin traagisten (ja myös koomisten) näytelmien kultakaudelta 300 - luvun puolivälistä (eaa) eli Aiskhyloksen näytelmän "Agamemnon".  Tuon ajan näytelmät ammensivat vaikutteita erityisesti 400 vuotta vanhemman Homeroksen "Iliasta" ja "Odysseuksesta", mutta käyttivät niitä luovasti kuvaamaan oman aikansa tapahtumia ja ennakoimaan tulevaisuutta.

Woolfin tekniikka eroaa klassisesta draamasta siinä, että hänen kerronnassaan korostuu lineaarisen ajan kuvaaminen rinnan syklisen ajan kanssa. Benjamin on poiminut "Mrs Dallowaysta" kohdat, jotka jäsentevät tapahtumien kulkua ajallisesti. Woolf on ovelasti esittänyt ajan etenemisen Big Benin ja St. Margaret'sin kellojen lyönnin kautta. Juonen kannalta keskeisiä tapahtumia sattuu samaan aikaan lähellä toisiaan Lontoossa ja tapahtumat usein vielä liittyvät toisiinsa. Ihmiset katselevat samoja kohteita, välillä toisiaan, eri näkökulmista ja näkevät tilanteissa erilaisia asioita.

Anna Benjamin siis korostaa artikkelissaan sitä, että kirjan tapahtumat eivät ala jonain tiettynä hetkenä tai ne eivät pääty johonkin tiettyyn hetkeen. Silti keskeiset tapahtumat ovat tarkkaan tiedossa, ajankohtineen. Niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä. Olennaista ei kuitenkaan ole esim. milloin Peter Walsh tarkalleen ottaen kosi Clarissaa, minä vuonna, vaan että Peter Walsh kosi Clarissaa jossain kaukaisessa menneisyydessä.

Nykyisyydessä menneisyyden tapahtumat yllättäen aktivoituvat uudelleen, kun Peter Walsh palaa Intiasta takaisin Englantiin. Peterin paluu sattuu samaan ajankohtaan, kun Clarissa on järjestämässä suuria juhlia Lontoon silmäätekeville. Clarissa on ollut viime vuodet vakavasti sairaana, ja hän on joutunut arvioimaan uudelleen elämäänsä, myös menneisyyden tapahtumia, joihin kuuluu suhde Peteriin. Clarissa tapaa Peterin juhlapäivänä ja kutsuu tämän juhliinsa, jonne Peter tuleekin.

Juhlien aikana Clarissa mieli eräällä tavalla kirkastuu, hän alkaa nähdä elämäänsä hieman toisella tavalla kuin aiemmin, omasta yksinäisyydestään käsin. Hän hyväksyy tilanteen, jossa hän nyt on keski-ikäisenä naisena. Nuoruus on takana, ja hän on elänyt elämäänsä miehensä Mr Dallowayn kanssa. Hän pystyy elämään sen asian kanssa, että hän ehkä aikoinaan teki väärän ratkaisun mennessään Richardin kanssa naimisiin, mutta mennyt on mennyttä.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Guth: "Rituals an Self-Deception: Clarissa Dalloway's Final Moment of Vision"

Deborah Guthin artikkeli tuntui aluksi haastavimmalta Virginia Woolfin "Mrs Dalloway" (1925) - teosta käsittelevistä artikkeleista, joita olen tähän mennessä lukenut. Pienen pureksinnan jälkeen teksti alkoi kuitenkin aueta.

Guth keskittyy vain muutamaan Woolfin kirjan sivuun analyysissään, kohtiin, joissa päähenkilö Mrs Dalloway, Clarissa prosessoi mielessään juhlissaan kuulemaansa uutista hänelle tuntemattoman 1. maailmansodan veteraanin Septimus Warren Smithin juhlien alla tapahtuneesta itsemurhasta.

Guth on löytänyt kolme kehystä (framework), joiden avulla Clarissa Dalloway käy läpi mielessään hänelle sokeeraavaa tietoa, jotka eivät aluksi tuntuneet intuitiivisesti aivan tyydyttäviltä. Kehykset ovat 1) romanttinen, 2) pakanallinen ja 3) kristillinen kehys. Ajatuksena on, että Clarissan mielessä kehykset vaihtelevat hetkestä toiseen, millä tavoin hän yrittää välttää oman minänsä (inner self) kannalta haitallisen tiedon käsittelyn. Asetelmassa on vahva jännite Clarissan roolin (public self) suurten juhlien valovoimaisena emäntänä ja helposti sisäisesti haavoittuvana ihmisenä.

Kaikki alkaa siitä kun lääkäri Sir William Bradshaw vaimoineen saapuu myöhässä juhliin, ja Clarissa luonnollisesti ottaa heidät vastaan samalla tavoin kuin muutkin vieraansa. Samalla hän kuulee, että nuori mies on tappanut itsensä. Clarissa reagoi mielessään uutiseen toteamalla itselleen: "Ah! niinpä siis kuolema on läsnä kutsuissani." Ja unohtaa sitten hetkeksi asian, vain alitajunta työskentelee. Aluksi hän ei siis kehystä uutista millään tavoin (tätä ei Guth totea).

Hetken päästä hän jatkaa ärtyneenä sisäistä monologiaan. "Mikä oikeus Bradshaw'lla oli puhua kuolemasta hänen kutsuissaan?" Hän toistelee ajatusta mielessään usean kerran. Tämän jälkeen astuu kuvioon mukaan kirjan kertoja. Aina kun Clarissalle kerrotaan tällaisia uutisia, hän tuntee sen omassa ruumiissaan äkillisenä tuskana. (Vieläkään Clarissa ei ala kehystää kertomusta millään tavoin...)

Sitten. Clarissa kuvittelee miehen mielessään heittäytymässä alas ikkunasta ja murskautuvan katuun. "Mutta miksi hän oli tehnyt sen?" kysyi Mrs Dalloway itseltään. "Ja Bradshaw't puhuivat siitä hänen kutsuissaan." Ensimmäinen vastaus miksi kysymykseen tapahtuu romanttisen kehyksen kautta. "Kuolema on taisteluhaaste (defiance). (..) Kuolemassa on yhtyminen. Mutta entä tuo nuori mies, joka oli surmannut itsensä - oliko hän sukeltanut pidellen aarrettaan." Guth kirjoittaa, ettei Clarissa tulkinta ota huomioon itsemurhan tehneen Septimuksen omaa kokemusta tilanteessa, mikä ei pidä aivan paikkaansa mm. siksi, ettei Clarissa edes voinut tietää sitä. Hän saattoi vain pohtia asiaa. 

Guth tulkitsee, että Clarissa valitsi romanttisen kehyksen siksi, että hän halusi välttää ajattelemasta sitä, mitä Septimukselle todella tapahtui - ja Septimuksen kauhun tunnetta. Septimus ei halunnut kuolla. Sen sijaan Clarissa halusi nähdä nuoren miehen kuoleman ekstaattisena kokemuksena. Septimus uhmasi maailmaa - ja häntä painostavia lääkäreitä - vapauttamalla itsensä kärsimyksistä. Guthin mukaan tästä ei kuitenkaan ollut kyse. Tosin Clarissa ei tiennyt mitä todella tapahtui, missä tilanteessa Septimus hyppäsi ikkunasta, ja tätä Guth ei huomioi. Lisäksi kauhun ja ekstaasin tunteet ovat ääritilanteissa lähellä toisiaan.

Erityisesti Guth ei ota huomioon Clarissan pohdintaa lääkäri Sir William Bradshaw'sta. Hyvänä ihmistuntijana Clarissa tajuaa, että Bradshaw on jollain tavoin aiheuttanut Septimuksen kuoleman. Hän jopa pystytyy mielessään kuvittelemaan tilanteen melko tarkkaan. Kuvitellessaan Bradshaw'n osuutta tapahtumiin, Clarissan tulkinnan kehys vaihtuu pakanalliseksi Guthin terminologiaa käyttäen. Hän tajuaa Septimuksen olleen yhteiskunnan, lääkäreiden toiminnan uhri, ja hän säälii miestä.

Päästäkseen säälin tunteesta Clarissa Guthin näkemyksen mukaan jälleen vaihtaa kehystä. Hän haluaa vapauttaa pakanallisen kehyksen syntipukit rikoksistaan. (Näin Clarissa ei kuitenkaan itse asiassa tee vaan hän pitää Septimuksen kuoleman aiheuttanutta Bradshaw'ta pahan ruumiillistumana.) Viimeksi Clarissa päätyy kolmanteen kristilliseen kehykseen, joka on Guthin mukaan seurausta Clarissan omasta minäkuvasta.

Sen sijaan että Septimus olisi uhri, hän lopulta onkin osa jumallista suunnitelmaa, johon kuolema kuuluu. Ainoa viite "jumallisesta suunnitelmasta" on Clarissan toteamus, että hän oli iloinen että mies oli tehnyt sen, heittänyt elämänsä. Hän oli siis jollain tavoin toteuttanut jumalansa tahdon. Aivan samalla tavalla kuin Clarissan hengissä oleminen oli osa samaa suunnitelmaa.

Kristillinen kehys ei tunnu kovin uskottavalta nimitykseltä, mutta jokin transendentaalinen kehys Clarissalla selvästikin oli mielessään ajatellessaan itseään. Kertoja tiiviistää Clarissan ajatuksia seuraavalla tavalla: "Jossain mielessä hän tunsi olevansa hänen (Septimuksen) kaltaisensa, tuon nuoren miehen, joka oli tappanut itsensä". Clarissa näkee itsensä ja Septimuksen välillä vain hiuksenhienon eron, ja on vain sattumaa, ettei hän itse ollut tämän roolissa ja surmannut itseään. Siksi esim. Deborah Guth pitävääkin Septimusta eräänlaisena Clarissan kaksoisolentona (double).

Hoff: "Pseudo-Homeric World of Mrs Dalloway" (1999)

Virginia Woolfin "Mrs Dallowayn" (1925) maailma muistuttaa antiikin Kreikan sankarien, jumalien ja puolijumalien maailmaa. Virginia Woolfia on syytetty jopa plagioinnista, ei Odysseuksen homeerisen maailman vaan James Joycen "Odysseuksen" (1922). Molly Hoff paneutuu ansiokkaasti Twentieth-Century Literature - lehden artikkelissaan näihin kysymyksiin.

Puheet plagioinnista lähtivät liikkeelle vuonna 1934, kun Wyndham Lewis esitti puolivillaiset syytöksensä, mihin monet mieskriitikot hanakasti tarttuivat. Keskustelu on jatkunut aina tähän päivään asti ehkä sen takia, että Virginia Woolfin 'plagiointi' itse asiassa oli Joycen kirjan parodiointia ja kritiikkiä. Sitä on ollut vaikea kestää.

Moll Hoffin mukaan Woolfin kirjan suhde homeeriseen perinteeseen on kuitenkin mutkikkaampi kuin että hän vain kommentoisi sitä Joycen kirjan kautta. Lisäksi on hyvä muistaa, että Virginia Woolf oli aikoinaan lukenut Homeroksen "Iliaan" ja "Odysseuksen" ja niihin perustuvia myöhempiä tragedioita ja komedioita alkukielellä. Hän oli perehtynyt myös antiikin jälkeiseen Homeroksen teoksesta vaikutteita ammentaneeseen perinteeseen. Hoff nostaa esille erityisesti roomalaisen Kallimakhoksen elegiat, joissa Homeroksen hahmoja ihaillaan (mutta ei kopioida) ja Propertiuksen "Odysseuksen" hahmojen parodioinnin.

Propertiuksen sankarina on mm. Cynthia, joka hänen runossaan on Odysseuksen roolissa. Cynthian matka ei ole Odysseuksen tapaan vuosikymmenen mittainen matka kotiin Troijasta. Kesken matkaa Cynthia yllättäen palaa kotiin ja löytää miehensä viihdyttämässä itseään nuorten tyttöjen kanssa. Asetelma on siis jotain aivan muuta kuin alkuperäisessä "Odysseuksessa", vaikka siinä ovat samat elementit mukana.

Woolfin kirjan keskeisille hahmoille Hoff löytää vastineensa Homeroksen "Odysseyksesta" ja esimerkiksi kirjan päähenkilölle Mrs (Clarissa) Dallowaylle löytyy montakin esikuvaa, mikä vaihtelee eri tilanteissa. Kirjan homeeriselle sankarille Peter Walshille Clarissa on ennen muuta Troijan kaunis Helena, jota hän kosiskeli Sally Seatonin ohella mikä ei tietysti antiikin aikaan olisi ollut mahdollista. Kirkenäkin Clarissa Peterille esiintyy, Kirkenä, joka muutti miehet sioiksi juhlissaan. Samoin Kalypsona, jonka takin Odysseus joutuu vaikeuksiin, ainakin henkiseen vankilaan yli 20 vuodeksi.

Woolfin pseudo-homeerissa maailmassa on myös lyhyt "Odysseusta" parodioiva episodi, jossa seikkaileva sankari Peter Walsh kävellessään kadulla yllättäen joutuu nymfien saarella ja Kalypson kataluuden kohteeksi, tosin ei tällä kertaa Clarissan vangiksi, mutta vain hetkeksi. Keski-ikäinen Walsh alkaa seurata tuntematonta nuorta naista, joka lopulta puikahtaa häneltä pakoon. Eroottinen haave kuivuu muutamassa minuutissa kokoon.

Niin, mistä Wyndal Lewis syyttikään Woolfia? Hän mm. väitti, että seuraava sitaatti on kopioitu James Joycen Odysseuksesta: "Lentokoneen ääni tunkeutui hälyttävänä väkijoukon korviin". Kyllikki Hämäläisen suomennos ei ehkä aivan tee oikeutta alkuperäiselle ilmaukselle. Hän on kääntänyt sanan "boring" jostain syystä hälyttäväksi. Lewis totesi lauseen olevan pateettinen kopio alkuperäisestä, jossa kuvataan rakettien räjähtelyä Mr Bloomin ekstaattisena kokemuksena. Joycen tekstissä ei kuitenkaan ole lentokonetta, joka piirtäisi taivaalle kirjaimia. Woolf itse viittaa päiväkirjassaan tässä yhteydessä Marcel Proustiin, joka kuvaa yhdessä teoksessaan lentokoneen ilmestymistä taivaalle. Ennemmin Woolf on siis kopioinut, jos hän on jotain kopioinut, Proustin tekstiä, mistä plagioinnista syyttäjät eivät puhu mitään.

maanantai 23. elokuuta 2010

Garvey: "Difference and continuity: the voices of Mrs Dalloway" (1991)


Johanna Garveyn artikkeli lähestyy Virginia Woolfin neljättä kirjaa "Mrs Dalloway" (1925) feministisestä näkökulmasta. Garveyn teesinä on, että kirja on on feministinen ja Woolf esittää feministisen vision (suur)kaupungista ja sen ihmisistä. Toisin sanoen hän kuvaa kaupunkia asukkaineen toisenlaisilla metaforilla ja vertauksilla kuin miehet. Joiltain osin Garveyn feminismi tuntuu tekstin päälle liimatulta. Artikkelin alussa hän mm. toteaa, että hän näkee kirjan päähenkilön Clarissa Dallowayn enemmän nunnana ja potentiaalisena lesbo-rakastajana kuin vaimona. Tämä ei kuitenkaan tekstikokonaisuuden valossa pidä paikkaansa. Garvey tarkastelee Clarissaa Richard Dallowayn vaimona.

Woolfin käyttämä vedellinen / merellinen kuvakieli, jolla hän mm. Clarissaa kuvaa, on kuitenkin juuri niin kiinnostavaa kuin artikkelin kirjoittaja sen esittää. "Woolfin kieli on äänten meri, sanojen aaltoilua, joka jatkuvasti liikkuu merkkien ja symbolien välillä poistaen hierarkiat ja korostaen moninaisuutta ja minän muutosta.", siteeraa Garvey feminististä kirjallisuusteoreetikkoa Julia Kristevaa.

"Mrs Dallowayn" kieli siis sekoittaa äänet mm. vapaalla epäsuoralla kerronnalla. Lainauksia ei kirjoiteta aina sitaatteihin. Kirjoittajan, kertojan ja hahmojen äänet sekoittuvat. Heti alussa Clarissa astuu ulos kotitalostaan Lontoossa aurinkoiseen kesäpäivään vuonna 1923. Woolf kirjoittaa vain kaksi sanaa: "Mikä sukellus!" Ensimmäinen kielikuva. Mielessä syntyy kuva auringonvalossa säteilevästä Clarissasta häviämässä ihmisvilinään. Se joka sukeltaa on tietysti sukeltaja tai merenneito, mitä symboliikkaa Woolf käyttää tekstissään myöhemmin.

Johanna Garveyn mukaan "naisten täytyy tarjota toinen tapa jakaa aika ja paikka osiinsa, kieltäydyttävä näkemästä kaupunki jatkumona vaan palasina siellä täällä, aika hetkinä pirstaleisissa paikoissa". Tietysti voi kysyä, miksi juuri sukupuolen tulee olla erotteleva tekijä. Esimerkiksi Clarissa Dalloway itse on yläluokkainen nainen, etuoikeutettu. Hän on suurimman osan aikaa, kuten Garvey itse toteaa, nunna luostariinsa sulkeutuneena. Septimus Warren Smith taas on työväenluokkainen mies, joka lähti vapaaehtoisena 1. maailmansotaan ja palasi sodasta psyykkisesti vammautuneena. Hänen käsityksensä ajasta ja paikasta on täysin pirstaloitunut. Hän elää yhä uudelleen läpi traumaattisia kokemuksiaan ja on irrallaan tästä todellisuudesta. Hän kokee olevansa kuin hukkunut merimies rannalla.

Toki on totta, että nainen on 'tyhjä astia' ja naisen tarvitsee enemmän tilaa ympärilleen kuten Garvey toteaa. Kirjassa keski-ikäinen Peter Walsh, Clarissan nuoruuden rakastettu, hetken mielijohteesta alkaa seurata nuorta naista. Nainen huomaa Peterin ja jonkin ajan kuluttua puikahtaa erään talon porttikäytävään. Peter siis eräällä tavalla ottaa tilan itsensä ja naisen väliltä haltuunsa. Hän haluaa täyttää naisen tyhjän tilan onnistumatta epärealistisessa yrityksessään. Jos Clarissa on kirjan merenneito, Walsh on merirosvo Woolfin kielenkäytössä. Rinnakkainen esimerkki on Clarissan tytär Elizabeth, joka uskaltaa ottaa tilan haltuunsa siinä missä miehetkin.  Elizabeth karkaa esiliinaltaan Miss Kihlmanilta katujen laivaan, Lontoon bussiin, ja alkaa taitavasti seilata kaupunkimerta pitkin yhtä päämäärättömästi ja kiihottuneena vaaran tunteesta kuin Peter Walshkin.

Clarissan meri on kulmikas sisämeri ja se on hänen ja hänen miehensä Richardin talo, jossa hän ui kuin kala - siis merenneito - vedessä. Kirja huipentuu Clarissa Dallowayn järjestämiin juhliin, joissa juhlien emäntä pystyy näyttämään ja käyttämään parasta osaamistaan, mm. erinomaista ihmistuntemustaan. Peter Walsh kuvaa mielessään juhlien Clarissaa "aalloilla hypähtelevänä merenneitona, jolla on tallella kyky olla; kyky tiivistää kaikki pieneen ohimenevään hetkeen". Garvey tulkitsee tilanteen samoin kuin Peterkin. Clarissan helppous liikkua aallon harjalta toiselle osoittaa, miten hän todella kuuluu mereen ja on meren elävä, aivan kuin merenneito, mikä viestittää naisenergiaa, naisen voimaantumista.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Philipson: "What's the sense of your parties?" (1974)

Morris Philipson kysyy artikkelissa "What's the Sense of Your Parties" (1974) Virginia Woolfin "Mrs Dallowayn" (1925) juhlien mieltä. Kirjoittaja rinnastaa mm. kansallistunnetta kohottavat juhlat, millaisista tässä tapauksessa oli kyse, uskonnollisiin rituaaleihin. Jumalan tilalle maallistuneessa yhteiskunnassa on noussut erityisesti kansakunta mutta myös aatteellisesti samanmieliset, ystävät ja perhe. Lopulta kyse ei ole enempää eikä vähempää kuin siitä, mikä tekee elämän sisäisesti merkitykselliseksi. Ihmiset tarvitsevat modernissa yksilöllistyneessä yhteiskunnassakin toisiaan, ja mm. juhliminen luo yhteisyyden tunnetta ja yhteisiä kokemuksia. Kääntöpuolena tietysti on, että jotkut jäävät aina juhlien ulkopuolelle. Woolfin romaanissa kaikkia ei kelpuutettu juhliin. Vanha ystävä Sally Seaton kuitenkin tuli juhliin kuokkimaan. Yhtä köyhtynyttä sukulaista Clarissa Dalloway ei olisi itse halunnut juhliinsa. Intiasta vasta palanneen Peter Walshin hän kutsui viime tingassa mukaan kertomatta siitä miehelleen. Sotaveteraani Septimus Warren Smith tuli paikalle salakavalasti keskustelun kautta, jolloin Clarissa sai tietää, miksi lääkäri Sir Bradsaw oli myöhästynyt juhlista.

Rituaaliin kuuluvat symbolit. Mrs Dallowayn juhlissa keskeinen kansallinen symboli oli konservatiinen pääministeri, joka kunnioitti käynnillään hänen tilaisuuttaan. Tosin monikaan vieraista ei kiinnittänyt häneen huomiota. Paikalla oli myös koko joukko ylähuoneen ja parlamentin jäseniä. Richard Dalloway oli hänkin parlamentaarikko. Juhlat eivät muutoin olleet kummoiset. Ihmiset olivat kokoontuneet yhteen syömään ja juomaan sekä tapaamaan toisiaan. Tunnelma kokosi korkealle.

Juhlien emäntä loisti vieraidensa keskellä. Hän otti heidät ensin vastaan ja lopuksi tietysti hyvästeli sekä pitkin iltaa piti huolta, että kaikille löytyi seuraa ja että kaikki olivat tyytyväisiä. Clarissa osasi edustamisen ja kun kaikki sujui niin kuin pitikin, hän joutui miltei orgastiseen onnellisuuden tilaan. Juhlien eteen tehty taustatyö ja hänen henkilökohtaiset uhrauksensa palkittiin. Hän antoi ihmisille juhlan ja sai itse siitä onnistumisen kokemuksen.

Mielenkiintoisella tavalla Woolf nostaa esiin jaetun ilon vastapainoksi toisen äärikokemuksen, ihmisen yksinäisyyden kuoleman hetkellä. Kokemuksissa on jotain samaa, vaikka ne ovat mahdollisimman kaukana toisistaan. Juhlissa ilo ja nauru kohoavat huippuunsa, mutta kuolemakin voi olla samalla tavoin ekstaattinen kokemus. Paradoksi on että itse valitussa kuolemassa, itsemurhassa, ihminen saavuttaa psyykkisen eheyden ja elämän täyttymyksen, jollaista mitkään juhlat eivät voi pysyvästi saada aikaan.

Juhlijan kannalta katsottuna suuri joukko loisteliaasti puettuja iloisia ihmisiä samassa tilassa tiiviisti toistensa lähellä nostattaa tunnelmaa. Yksittäinen juhlija suloisesti sulaa osaksi ihmismassaa. Hänen ei tarvitse ajatella itseään ja ongelmiaan vaan hän kohoaa arkensa yläpuolelle. Ihmisiä Mrs Dallowayn juhlassa oli jopa liikaa, sillä suunnitelluista tansseista ei tullut mitään, mitkä olisivat entisestään nostattaneet tunnelmaa kuten tansseihin liittyvä musiikki.

lauantai 21. elokuuta 2010

Zwerdling: "Mrs Dalloway and the Social System" (1977)

Virginia Woolfin "Mrs Dallowayssa" (1925) on hienovaraista kritiikkiä aikansa yläluokkaa kohtaan, mistä Alex Zwerdling kirjoittaa artikkelissa "Mrs Dalloway and the Social System" (1977). Hän mm. tarkastelee päähenkilöään Clarissa Dallowayta kriittisesti muiden henkilöiden kautta eri tilanteissa.

Woolfin kerronta on realistista, ja hän kuvaa kirjassa vuotta 1922, jolloin konservatiivit olivat vielä vallassa, mutta seuraavissa Labour oli ensimmäistä kertaa nousemassa vaalien voittajana vallankahvaan.

Konservatiivien pääministeri David Lloyd George (1916-22) oli merkittävin Mrs Dallowayn juhlien vieraista, mitä kirjassa kuvataan. Hän oli yläluokan vallan symboli. Clarissan mies Richard puolestaan oli parlamentin jäsen, joka havitteli ministeriksi. Ministeritoiveiden kannalta pääministerin käynnillä juhlissa luonnollisesti oli myös symbolista merkitystä. Sen kautta että aviomies mahdollisesti nousee ministeriksi myös vaimon arvo nousee, ja hän voi järjestää entistä hienompia juhlia yläluokalle.

Alempia ihmisiä Clarissalle olivat mm. työväenluokkainen sotaveteraani Septimus Warren Smith, tyttärensä saksalainen kotiopettajatatr Miss Kihlman ja hänen nuoruuden ystävättärensä Sally Seton, joka oli mennyt epäsäätyiseen avioliittoon. Septimus lähti 1. maailmansotaan vapaaehtoisena. Sota meni hänen osaltaan tavanomaisella tavalla sodan viimeisiin päiviin asti, jolloin hänen ystävänsä Evans sai surmansa. Septimus jumittui tähän kokemukseensa ja tunsi syyllisyyttä siitä, että ei ollut mielestään tehnyt kaikkea voitavaansa Evansin hyväksi. Septimuksesta tuli uhka hallitsevan luokan ihmisille, kun hän alkoi oirehtia yhä pahemmin. Evans alkoi elää Septimuksen mielissä omaa elämäänsä ja Septimus itse irtaantui yhä kauemmaksi sodan jälkeisestä todellisuudesta. Hän eli yhä uudelleen sodan tapahtumia sen sijaan, että olisi päässyt traumaattisista kokemuksista esim. lääkäri Sir William Bradshaw'n avulla.

Clarissa ei juhlapäivänsä aikana eikä aiemminkaan kohdannut Septimusta, vaikka tämä asuikin lähialueella; ja heidän tiensä kohtasivat vain edellä mainitun lääkäri Bradshaw'n kautta, jonka vaimo juhlissa kertoi Clarissalle erään nuoren miehen tehneen jokin aika sitten itsemurhan, mikä järkytti Clarissaa hänen oman itsensä takia.

Doris Kihlmanin palkkasi Clarissan mies Richard heidän tyttärensä Elizabethin kotiopettajaksi opettamaan historiaa ja yhteiskunnallisia asioita. Clarissa vihasi Kihlmania, mutta jollain tavalla hän myös piti hänestä. Hän oli hyvin koulutettu, mutta köyhä ja mitättömän näköinen saksalainen. Doris halveksi Clarissaa ja sitä mitä tämä edusti, ja oli rakastunut tämän teini-ikäiseen tyttäreen. Kihlmania ei kutsuttu juhliin, vaikka hän Dallowayn perheen talossa asuikin.

Sally Setonia ei häntäkään oltu kutsuttu juhliin, mutta Sally tuli, koska halusi tavata Clarissan pitkästä aikaa. Clarissa oli ilahtunut tavatessaan nuoruuden ystävänsä, johon oli jonkin aikaa jopa rakastunut. Erityisesti häntä miellytti nähdä Peter Walsh ja Sally Seton yhdessä juhlissa, koska he olivat aikoinaan viettäneet paljon aikaa yhdessä. Tietyllä tavalla Clarissa yhdisti erilaisia ihmisiä, sillä sekä Peter että Sally olivat ihmisiä, joita muissa vastaavanlaisissa juhlissa tuskin olisi nähty.

Alaluokkaiset ihmiset "Mrs Dallowayssä" erottaa yläluokkaisista ihmisistä erityisesti se, etteivät he kontrolloi tai pysty kontrolloimaan tunteitaan samalla tavoin kuin sivistyneet ihmiset vaan ilmaisevat avoimesti esimerkiksi vihan tai rakkauden tunteitaan. Kirja johdattelee lukijan pohtimaan, mitä haittaa tiukasta itsekontrollista mm. Clarissalle on. Hänen on vaikea tuntea myötätuntoa muita ihmisiä kuten Septumus Warren Smithiä tai muita sodassa kärsineitä kohtaan. Hänen on vaikea eritellä tunteitaan myös läheisiään kohtaan, ja toisten ihmisten tunteiden ilmaisut aiheuttavat hämmennystä. Tunteiden tiukka kontrolli aiheuttaa myös ylilyöntejä samoin kuin tunteiden liian avoin esittäminenkin.

Clarissa mielessä pyörivät juhlapäivän aamuna ikivanhat muistot nuoruudesta, jolloin vielä oli toisin. Nuorena ja riehakkaana hän saattoi tehdä asioita, joita ei enää voinut edes kuvitella tekevänsä. Nyt hän yhä enemmän sulkeutui omaan yksinäisyyteensä, joka oli turvallisin paikka maailmassa Mr Dallowayn talon ohella.  Hänestä tuli samanlainen ulkopuolinen kuin Peteristä ja Sallystä.