perjantai 30. huhtikuuta 2010

Folksonomiat kirjastojen haasteena

Kirjastojen – myös oman koti- tai virtuaalikirjaston - aineistoja kirjoja, av-aineistoa, linkkejä, valokuvia ym. voi ryhmitellä eri tavoin. Perinteisesti kirjastonhoitajat ovat luokitelleet asiakkaidensa puolesta esimerkiksi kirjat ja sijoittaneet ne hyllyihin.

Muutaman viime vuoden aikana julkisten kirjastojen luokituksille on tullut haastaja. Ns. folksonomiat eli asiakaslähtöiset luokitukset. Idea on yksinkertainen. Asiakkaat kuvaavat kirjastoaineistoja haluamillaan sanoilla, minkä jälkeen ne ovat välittömästi haettavissa näillä sanoilla kirjaston järjestelmästä.

Käyttäjälähtöisellä luokituksella ovat hyötynsä ja haittansa. Folksonomioista on saatu jonkin verran kokemuksia mm. linkkien hallintajärjestelmä Deliciousin pohjalta.

TAKSONOMIAT, FASETOINNIT JA FOLKSONOMIAT

Vaikkapa yleisten kirjastojen kirjoja ja e-kirjoja on mahdollista luokittaa kolmella periaatteellisesti erilaisella tavalla.

Quintarelli (2005) esittää eri näkökulmat seuraavalla tavalla:
1) hierarkkis-enumeratiivinen luokittelu
- taksonomiat: ylhäältä – alaspäspäin rakentuva skeema
- esim.yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmät (YKL)

2) analyyttis-synteettinen luokittelu
- fasetit: alhaalta – ylöspäin rakentuva skeema
- esim. erikoiskirjastojen kontrolloidut asiasanastot, tesaurukset (myös YSA, Kaunokki)

3) assosiatiivinen luokittelu
- folksomiat: alhaalta – ylöspäin muotoutuva tagijoukko
- esim. LibraryThing, Amazon

Kirjastoluokitukset ja asiasanastot ovat kirjastoammattilaisille tuttuja työvälineitä. Muutaman viime vuoden aikana on käyty keskusteluita – ja tehty kokeiluita - ns. folksonomioiden käytöstä kirjastoaineiston sisällön kuvailussa. Käsitteen folksonomy lanseerasi Thomas Vander Wal vasta viisi vuotta sitten. ’Folksonomy’ tulee sanoista ’folk’ + ’taxonomy’. Kyse on käyttäjien itsensä valitsemista ja muille käyttäjille jakamista avainsanoista (joskus myös sanaliitoista ja yhdyssanoista), joita he ovat käyttäneet (kirjasto)aineiston kuvailussa. (Folksonomy 2010)

Kokeiluita folksomioiden käytöstä yleisissä kirjastoissa on tehty USA:ssa mm. Ann Arbor District Libraryssä (AADL) ja Darien Libraryssä, jossa käyttäjillä on ollut mahdollisuus tagittaa, rankata, kommentoida sekä tehdä katsauksia kirjastoaineistosta. (Blyberg 2007)

Australiassa kansallinen kasvatusalan verkkoaineisto (Education Network Australia) on annettu myös käyttäjien kuvattavaksi heidän omilla avainsanoillaan. Alun perin tarkkaan valittu aineisto on kuvailtu käyttäen kasvatusalan tesauruksia. Tarkoituksena on jatkossa hyödyntää kasvatusalan ammattilaisten omaa osaamista aineiston kuvailussa ja arvioinnissa. (Hayman & Lothian 2007)

LibraryThing on vuodesta 2005 käytössä ollut kaikille avoin verkkopalvelu, jonka kautta käyttäjän pääsee käsiksi 690 eri puolilla maapalloa olevan yleisten kirjaston kirjastoluetteloon (mm. Helmetiin). Käyttäjä luo itselleen profiilin, johon hänen on mahdollista alkaa rakentaa omaa ’kirjastoaan’ ja kuvailla niitä haluamillaan sanoilla niin itselleen kuin myös muille järjestelmän käyttäjille. LibraryThingillä oli vuonna 2009 miljoona käyttäjää. Kuvattavissa olevia luetteloituja ja kirjastojärjestelmiin luokiteltuja ja sisällönkuvailtuja kirjoja oli 45 miljoonaa. (LibraryThing 2010)

Tietoa folksonomioista on saatu mm. tutkimalla Deliciousin (linkit) ja Flickrin (valokuvat) käyttöä. Keskityn tässä esityksessä Deliciousiin, jota on tutkittu eniten. (esim. Mathes 2004; Shirky 2005; Guy & Tonkin 2006)

FOLKSONOMIOIDEN HYÖDYT JA HAITAT

Folksonomioiden etuja suhteessa perinteisiin luokitusjärjestelmiin on Quintarellin (2005) mukaan mm.
- (muiden) käyttäjien valitsemat sanat vastaavat paremmin käyttäjien omia käsitteellisiä malleja, joilla he haluavat etsiä tarvitsemaansa aineistoa
- avainsanat eivät jätä (periaatteessa) mitään sisältöjä kuvailun ulkopuolelle
- tiedonhakijat voivat tiedon hakemisen lisäksi keksiä folksomioiden avulla uusia asioita tutkiessaan esim. tagipilviä
- sanastot ovat aineiston ja käyttäjien muuttumisen mukana muuttuvia toisin kuin perinteiset luokitukset ja kontrolloidut sanastot
- folksonomiat voivat laajentua loputtomasti, mikä on myös niiden heikkous
- avainsanoitus tulee esim. kirjastoille halvemmaksi kuin kirjastoammattilaisten työ

Folksonomioiden heikkouksia puolestaan ovat mm.
- asiakkaiden valitsemat avainsanat eivät ole niin täsmällisiä kuin kontrolloitujen sanastojen sanat
- sanastolta puuttuvat hierarkiset suhteet (flatness), sama sana voi olla millä tahansa hierarkian tasolla
- hakujen saanti on heikompi kuin käyttäen kontrolloituja sanastoja, koska hakutulokset ovat osittain sattumanvaraisia
- hakujen laajentaminen ja supistaminen ei onnistu kovin hyvin.

Mathes (2004) selvitteli linkkien hallintajärjestelmä Deliciousin sanastoa, ja päätyi samantapaiseen lopputulokseen kuin Quintarelli.

Yleisimpiä sanoja tarkasteluajankohtana olivat mm:
- blogs
- humor
- java
- mac
- music
- photography …

Mathes kommentoi listaa todeten, että sanojen spesifisyys vaihteli paljon ja tagittajat liikkuvat hierarkian eri tasoilla.

Monet käytetyistä termeistä olivat hyvin teknisiä:
- rss
- firefox
- java
- linux

Jotkut sanoista taas liikkuivat hyvin yleisellä genre-tasolla:
- humor
- comics
- photography

Muita Deliciousin sanaston puutteita Mathesin mukaan oli:
- samojen sisältöjen kuvailu eri sanoin (mac, apple, macintosh, ei synonyymien kontrollointia)
- sanojen epämääräisyys (tagittaja voi käyttää mitä tahansa merkkijonoa kuvaamaan aineistoa)
- järjestelmässä ei voi käyttää sanaliittoja (Delicious ei hyväksy sanaliittoja, vain yksittäisiä sanoja)

FOLKSONOMIOIDEN KÄYTTÖ

Shirky (2005) käytti toisenlaista lähestymistapaa Deliciousin arvioimiseen. Hän selvitti mm. miten eri tagittajat käyttäytyivät. Hän valitsi aluksi tarkasteltavakseen kahden tunnin aikana palvelua käyttäneiden 64 henkilön ryhmän. Käyttäjien tagitus poikkesi suuresti toisistaan. Toiset ovat kuvailleet sisältöjä paljon, toiset eivät ollenkaan. Yksittäisten käyttäjien kohdalla hän teki havainnon, että jokaiselle käyttäjälle muotoutui oma profiilinsa. Käytetyt sanat kumuloituivat muutamiin eniten käytettyihin sanoihin.

Lisäksi Shirky otti lähempään tarkasteluun kaksi satunnaista linkkiä. Kiinnostavimpana havaintonaan hän piti sitä, miten 140 henkilön tagit kumuloituivat muutamiin sanoihin. Toisin sanoen käyttäjien välille muotoutui yhteisymmärrys siitä, miten kohdetta tuli kuvata.

Guy & Tonkin (2006) syvensivät Shirkyn tarkastelua, ja päätyivät siihen, että Shirkyn havainnot pätivät yleisesti koko järjestelmässä. Tagit kumuloituivat logaritmisesti joukkoon keskeisiä sanoja ja vastaavasti harvoin käytettyjä sanoja oli paljon käyrän toisella laidalla. Tulokset osoittivat, että järjestelmä toimi toivotulla tavalla.

Folksonomiaan perustuvassa järjestelmässä ovat myös heikkoutensa. Guy & Tonkin esittävät tapoja, joilla sanastoa voisi siivota. Ennaltaehkäisevästi käyttäjiä voi kouluttaa tagittamaan paremmin kohteitaan ja vastaavasti järjestelmästä on mahdollista tehdä parempi tagittamisen kannalta, jos esim. sanaliitot sallitaan (välilyönti sanojen väliin, 10 % käyttäjistä yritti muodostaa sanaliittoja).

Guy & Tonkin arvioivat myös, että 28 % Deliciousin tageista oli kirjoitettu jollain tavoin väärin. Yksikkö- ja monikkomuodot vaihtelivat, 11% sanoista oli monikkomuodossa.

Kirjoittajat ehdottavat, että yhteisöt ylipäätään laatisivat sääntöjä siitä, miten tagitus tulee tehdä, ja käyttäjät tulisi hyväksyttää noudattamaan näitä sääntöjä.

Hyvistä käytännöistä olisi syytä antaa esimerkkejä, mistä he esittävät listan:
- using plurals rather than singulars,
- using lower case,
- grouping words using and underscore,
- following tag convention started by others, and
- adding synonyms

Käyttäjiä on myös mahdollista kehottaa korjaamaan ja parantelemaan tagituksiaan, toisin sanoen siivoamaan sanalistojaan. Järjestelmä voi myös auttaa heitä tässä olemalla hyväksymättä virheellisesti kirjoitettuja sanoja ym.

Kun käyttäjät kirjoittavat avainsanojaan heille on mahdollista tarjota joko kontrolloidun sanaston hierarkiaa tai näyttää olemassaolevan sanaston rakenne. Kun käyttäjä kirjoittaa termiä, hänen kirjoittamansa sanaa voi ennakoida ja tarjota olemassaolevaa vaihtoehtoa.

Spiterin (2007) mukaan tilanne Deliciousissa on kuitenkin yllättävän hyvä. Sanasto on hyvin pitkälle kansallisen tietostandardiorganisaation (the National Information Standard Organization, NISO) ohjeiden mukaista, mikä antaa optimistisen kuvan folksomioiden mahdollisuuksista myös yleisten kirjastojen aineiston kuvailussa.

Järjestelmän termeistä 88% oli substantiiveja perusmuodossaan. Oikeinkirjoituskaan Spiterin mukaan ei (enää?) ole ongelma. Lyhenteiden käyttö Deliciousissa kuitenkin on liialllista. 22 % sanoista on lyhenteitä ja akronyymejä. Uudissanat, slangi ja jargonin ovat myös yleisesti ottaen standardinvastaista toimintaa ja niitä 3 % sanoista.

LÄHTEITÄ

Ann Arbor District Library. Haettu 15.4.2010 www.aadl.org/catalog

Blyberg, J. 2007. AADL.org Goes Social. Haettu 15.4.2010 blyberg.net blogista www.blyberg.net/2007/01/21/aadlorg-goes-social/

Folksonomy. Wikipedia. Haettu 5.4.2010 en.wikipedia.org/wiki/Folksonomy

Guy, M. & Tonkin, E. 2006. Folksomies. Tidying up tags? D-Lib Magazine, 1. Haettu 5.4.2010 www.dlib.org/dlib/january06/guy/01guy.html

Hayman, S. & Lothian, N. 2007. Taxonomy directed foksonomies. Integrating tagging and controlled vocularibies for Australian education networks. World Library and Information Congress 19 – 23 August, Durban, South Africa. Haettu 15.4.2010
archive.ifla.org/IV/ifla73/papers/157-Hayman_Lothian-en.pdf

Library 2.0 Bibliography. 2010. Tagging & Folksonomies. You'll find here: Social Tagging, Folksonomy, Collabularies, Tag Clouds. Haettu 18.3.2010 www.library-mistress.net/library20/

LibraryThing. Koti kirjoillesi. Haettu 15.4.2010 http://fi.librarything.com/

Mathes, A. 2004. Folksonomies - Cooperative Classification and Communication Through Shared Metadata. Haettu 18.3.2010 www.adammathes.com/academic/computer-mediated-communication/folksonomies.html

Quintarelli, E. 2005. Folksomies: power to the people. Haettu 5.4.2010 www.iskoi.org/doc/folksonomies.htm

Shirky, C. 2005. Ontology is overrated: categories, links, and tags. Clay Shirky’s Writings about Internet. Haettu 18.3.2010 www.shirky.com/writings/ontology_overrated.html

Shirky, C. 2005. Tags != folksonomies && Tags != Flat name spaces. Haettu 18.3.2010 many.corante.com/archives/2005/01/24/tags_folksonomies_tags_flat_name_spaces.php

Spiteri, L. S. 2007. Structure and form of folksomy tags: the road to the public library catalogue. Weblogy, 2, June. Haettu 13.4.2010 www.webology.ir/2007/v4n2/a41.html

Vanderwal.net. 2005. Folksonomy Definition and Wikipedia. Haettu 5.4.2010 www.vanderwal.net/random/entrysel.php?blog=1750

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

”Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut?”

Kirjallisuuden professori Pierre Bayard kysyy kirjansa kannessa ”Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut?” (2009). Ja antaa kirjassaan lohdullisen vastauksen. Hyvin voi puhua. Hyvin voi puhua kirjoista, joita ei ole lukenut. Jopa helpommin, asiantuntevammiin ja sivistyneemmin kuin kirjoista, joita on lukenut.

Tieto on tieteellisen lohduttava varsinkin niille, jotka sairastavat lukemisen pakkoa, jonka Bayard tunnistaa kirjoista kiinnostuneen sivistyneen henkilön sairaudeksi kehittyneissä länsimaissa.

Kanonisia tekstejä on luettava Aristoteleen ”Runousopista” Shakespearen ”Hamletiin”, Dostojevskiin ”Idioottiin” ja Joyceen ”Odysseukseen” (listatakseni kirjoja pelkällä tietyn kaanonin mukaisella tajunnanvirralla).

Eikä vain kanonisia tekstejä vaan ylipäätään KAIKKEA on luettava. Kaikki on luettava. Ihan kaikki, mikä tietysti on aivan hirveää. (Eihän kukaan voi lukea kaikkea. Eivät edes kaikki voi lukea kaikkea. Ajattelepa vaikkapa kaikkia pöytälaatikkokirjoja, eläviä kirjoja ja kirjoja, jotka jäävät ikuisiksi ajoiksi kirjoittajiensa päihin elämään omaa elämäänsä kuoleman tuollekin puolelle. Ja kuinka moni käsikirjoitus onkaan kadonnut matkalla kustantajalle tai hautautunut kustantajan pöytälaatikkoon. Niin oli käydä Jane Austenillekin.)

Lukemisen pakkoa Bayardin mukaan ei voi edes välttää, koska sen taustalla on (tiedon) tarve, joka ihmisillä on luonnostaan. What a tragedy! (Yksi tapa päästä tästä pakosta eroon on polttaa kanoniset ym häiritsevät kirjat niin kuin historian aikana aina silloin tällöin on tehtykin, ja ehkäpä kirjojen hävittäminen ajateltuna mielen tervehdyttämiskeinoksi tulee tällä tavoin ajateltuna helpommin ymmärrettäväksi ja jopa hyväksyttäväksi. Ja onpahan kirjastonhoitajilla vähemmän mm. luettelointi-, luokitus- ja hyllytystöitä, ja kunnat säästävät yleisten kirjastojen käyttömenoissa. Poltetut kirjat arvatenkin tuottavat varsinkin kylminä talvina paljon kaivattua lämpöä, ja lämpöä tämä kylmä maailma todella tarvitsee. Ainakin täällä pohjoisessa. Talvella.)

VAKAVASTI PUHUEN

Bayard listaa tapoja olla sivistyneesti lukematta kirjoja. Kirjoja joita emme tunne voimme tietysti olla lukematta, sillä emmehän voi lukea tai tuntea tarvetta lukea kirjoja, joista emme tiedä yhtään mitään. Ääritilanne on olla avaamatta kirjan kirjaa, vaikka olisimme tietoisia niiden läsnäolosta ja vaikka niitä työnnettäisiin nenämme alle.

Lukemattomuuden oikeuttaminen on kuitenkin helppoa kuten Bayardin esimerkki Robert Musilin
romaanista ”Mies ilman ominaisuuksia” (2006) osoittaa. On todellakin mahdotonta lukea keisarillisen kirjaston kaikki 3,5 miljoonaa kirjaa, vaikka haluaisinkin. Musilin kenraali arvioi urakan kestävän 10 000 vuotta, mikä on ihmiselämässä pitkä aika. Lukuongelmaan on kuitenkin toinenkin ratkaisu. ”Herra kenraali”, Musilin kirjastonhoitaja sanoo, ”te haluatte tietää, kuinka voin tuntea jokaisen kirjan? Sen voin kyllä sanoa: Koska en lue niitä.” Kaikkien hyvien kirjastonhoitajien salaisuus näet on siinä, että he haltuunsa uskotusta kirjallisuudesta eivät koskaan lue enempää kuin teosten nimet ja sisällysluettelot. Ja oletettavasti kaiken sen, mitä kansiin on kirjoitettu. Nykyään kirjojen kansissa on usein jopa kuvia kuvittamassa kirjan sisältöä. (Mm. J.G. Ballardin ”Crash” (1973) -teokseen on tehty ainakin parikymmentä erilaista kantta.)

Sivistyneelle ei Bayardin mukaan ole mitään merkitystä, onko hän lukenut jonkin tietyn kirjan vai ei vaan pystyykö hän kertomaan sen paikan eli sen miten kirjat sijoittuu muihin kirjoihin nähden. (Ja tähän riittää pelkkä kirjan nimen ja kannen näkeminen! Eikä aina tarvita sitäkään. Riittää, että on kuullut puhuttavan kirjasta.) James Joycen ”Odysseysta” ei tarvitse lukea tietääkseen, että se on 1) moderni, 2) tajunnanvirtaa, 3) sijoittuu Dubliniin ja 4) jne. Sivistymättömyyttä siten on lukea kirja ja keskustella siitä ymmärtämättä, että teos on kirjallisen modernismin klassikko. (Tällainen lukija olisi voinut jättää kirjan yhtä hyvin lukematta. Näin hän olisi välttänyt itsensä nolaamiselta ja häpeän tunteilta.)

Itseasiassa kirja lakkaa olemasta tuntematon heti ilmestyessään havaintokenttäämme, eikä tietämättömyys sen sisällöstä muodosta sivistyneelle lukijalle minkäänlaista estettä keskustelulle kirjasta. Jo ennen kirjan avaamista riittää, että 1) näkee kirjan nimen kirjaimet (miten nimi on kirjoitettu, kultaisin vai synkän mustin kirjaimin, millä fontilla ja kirjasinkoolla) tai 2) vilkaisee sen kanteen (ja kannen kuvaan), miltä pohjalta jo 3) pystyy luomaan joukon mielikuvia ja vaikutelmia, eivätkä mielikuvat halua muuta kuin 4) muuttua alustaviksi mielipiteeksi kirjan sisällöistä kuten Bayard toteaa.

MILLOIN KIRJOJEN SELAILU ON TARPEEN

Joskus kirjoja luonnollisesti saattaa joutua selailemaan. Bayard kertoo Paul Valeryn kokemuksista kirjojen selaamisesta. Hän on useita kertoja joutunut kiusalliseen tilanteeseen joutuessaan käsittelemään kirjoja ja varsinkin niiden sisältöjä kirjoituksissaan kuten Marcel Proustin muistikirjoituksessa ja joutuessaan ylistämään Anatole Francea.

Tälläkin kertaa Bayard on sivistyneelle lukijalle anteeksiantava. “Voimme kysyä, kumpi on parempi lukija: se joka lukee teoksen perusteellisesti osaamatta sijoittaa sen oikeaan paikkaan vai se joka ei mene yhteenkään teokseen vaan liikkuu kaikissa.”

Valistunut selailija pystyy sanomaan esim. Proustin ”Kadonnutta aikaa etsimässä” –teossarjasta enemmän ja tiiviimmin kuin lukija, joka uppoaa kirjaan kuukausiksi. Valeryltäkin olisi jäänyt muistokirjoitus kirjoittamatta, jos hän olisi alkanut lukea kirjoja kannesta kanteen, eikä sellaiseen voi luonnollisesti ryhtyä kirjallisuuskriitikkona.

Lukeminen voi olla myös tappavan vaarallista kuten Umberto Econ ”Ruusun nimessä”. Suurin osa Aristoteleen ”Runousopin” toisen kirjan lukijoista kuoli, koska kirja(sto)nhoitaja ei halunnut kirjaa luettavan. Koska sen lukeminen oli vaarallista.


MITEN PROUSTIA ON LUETTAVA

Kirjallisuuden professori Pierre Bayard antaa yksinkertaisen ohjeen tuhansien sivujen ”Kadonnutta aikaa etsimässä” – teossarjan lukemiseen. (Jos nyt sellaiseen välttämättä haluaa ryhtyä.)

”Ei (..) tarvitse olla lukenut Proustia voidakseen arvostaa häntä, ja tämän toteamiseen riittää hänen kirjansa avaaminen miltä sivulta tahansa. (..) [Sillä] teosten kiinnostavuus piilee jokaisessa yksittäisessä katkelmassa. Voimme avata kirjasta minkä tahansa kohdan.”

Marcel Proustin ”Kadonnutta aikaa etsimässä” (1984) alkaa seuraavin sanoin: ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan. Toisinaan silmäni kynttilän tuskin sammuttua menivät kiinni niin nopeasti etten ehtinyt edes ajatella: ’Nyt minä nukahdan’. Ja puoli tuntia myöhemmin heräsin siihen ajatukseen, että piti yrittää nukkua; aioin panna pois kirjan jota yhä luulin piteleväni, aioin puhaltaa valon sammuksiin; nukkuessani olin koko ajan miettinyt sitä, mitä vastikään olin lukenut, mutta mietteeni olivat kääntyneet hieman kummallisiksi – tuntui että minä olin se mistä teoksessa puhuttiin.”

Varsinkin ”Kadonnutta aikaa etsimässä” – sarjan ensimmäistä osaa on pidetty omaelämänkerrallisena. (Mutta asiasta ei ole varmuutta.) Kyse siis voi olla nuoresta Marcel Proustista, 6, joka makailee sängyssään unen ja valveen rajamailla kirja peitteen päällä tai lattialle pudonneena nukahtamisen jälkeen. Kirjan ja unen todellisuus sekoittuvat toisiinsa. Minästä tulee osa kirjaa. Minä alkaa elää kirjan tarinoissa. Tarinat alkavat ohjata oman elämän tarinaa. Ja ainakin kirjojen lukemisesta tulee osa omaa elämää. Puhuessaan elämästään Proust ei voi välttää puhumista lukemisistaan pelkästään siitäkään syystä, että suuri osa hänen elämäänsä on ollut vain kirjojen lukemista.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

”Tämä kirja on myöhässä!”

Tutkivan journalistin Marilyn Johnsonin kirja ”This Book is Overdue!” on monen kommentoijan, katsauksentekijän ja kirja-arvostelijan mielestä otsikon mukaisesti myöhässä. Kirja ilmestyi helmikuussa 2010.

Verkkokirjakauppa Amazonin myyntitilastossa kirja kipusi 130. sijalle helmikuun kolmannella viikolla. Suurten kirjastojen ostoskorissa sijaluku oli vieläkin korkeampi. Kirja oli tullut kustantajaltaan HarperCollinsilta kuin tilauksesta.

Kirja on jakanut lukijoiden mielipiteitä, mutta Amazonin asiakkaat ovat antaneet Johnsonin kirjalle keskimäärin neljä tähteä viidestä. Katsauksia on tähän mennessä kirjoitettu innokkaasti, peräti 53 kirjoitusta parin kuukauden aikana.

LibraryThingin miljoonasta käyttäjästä 377 on valinnut ”This Book is Overdue!” – kirjan kokoelmiinsa, ja siitä on kirjoitettu 27 katsausta. Linkkipalvelu Deliciousista teoksesta löytyy 54 viittausta eri www-sivuille. Se on saanut oman taginsakin ’thisbookisoverdue’!

GoodReads – verkkopalveluun kirjasta on tehty 161 katsausta ja 355 arviota ja se on tähditetty keskimäärin liki neljään tähteen samoin kuin LibraryThingissä.

USA:n yli 450 kirjastoblogia ovat epäilemättä täynnä tekstejä, joissa blogien pitäjät antavat omia arvioitaan kirjasta. Monia hämmentää, että kirja ei ole kirjastoammattilaisen tekemä. Silti esimerkiksi LibraryThingissä ammattilaiset suosittelevat sitä alalle aikoville ja ammattilaisille.

Marilyn Johnsonin kotisivulla, joka ennustettavasti on marilynjohnson.net, on referoitu yli 20 arviota. Listan alussa on maininta, että täydelliset katsaukset löytyvät Deliciousin kautta. Ja uusia katsauksia tulee lähes päivittäin.

The New York Timesin toimittajan Pagan Kennedyn kirja-arvio on Johnsonin sivustossa ensimmäisenä. Kirjoituksella ei ole otsikkoa, vain genre ’Library Science’, ja The New York Timesin www-sivulla kehystettynä kirjan tiedot, jota ollaan arvioimassa.

Kennedy vaikuttaa hämmentyneeltä käsitellessään kirjaa. Hän ei ala käydä sitä mitenkään systemaattisesti läpi. Kennedy lähtee kuin arpomalla liikkeelle toisesta kappaleesta "Informaatiosairaus". Marilyn Johnson ei sano, mutta on pääteltävissä, että hän ei ole löytänyt paikallisesta Chappaquan kirjaston kautta haluamaansa Ted Mooneyn kirjaa ”Easy Travel to Other Planet”, jota hän – yllättäen - tarvitsee tekeillä olevaa omaa kirjaansa varten. Johnson kertoo myös, miten hän WorldCat.Orgin kautta kuitenkin löytää peräti 532 kirjastosta etsimänsä kirjan. Kennedyä tämä ei kiinnosta. Mooneyn kirja käsittelee informaatiosairautta, se on kiinnostavaa. Kennedy takertuu ajatukseen informaatiosairaudesta.

”Jos Johnsonilla itsellään on oireita informaatiosairaudesta, se on saanut hänellä upean muodon.”, kirjoittaa Kennedy ihaillen, minkä jälkeen Kennedy palauttaa mieleensä lukemiaan yksityiskohtia Marilyn Johnsonin kirjasta ”This Book is Overdue”.

Kirjoituksen lopulla New York Timesin toimittaja Pagan Kennedy naputtelee muutaman arvoituksellisen, kriittiseksi tulkittavan lauseen. Kennedy on havainnut, että Johnsonia kiehtovat ihmiset, jotka taistelevat ihanteidensa puolesta. ”Johnsonin hahmot epätoivoisesti huolehtivat puoliksi unohdetuista riitapukareista, vapaustaistelijoista ja räksyttävistä kuuluisuuksista.” Ehkä niin. Tavoitteena ei ole enempää eikä vähempää kuin pelastaa koko maailma. Ja kirjastonhoitajat sen tekevät. Kennedy ironisoi, mutta ei tyrmää ajatusta.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

”Näkyykö kirjastonhoitajia maisemassa?”

Opetusministeriön julkaisussa ”Näkemyksiä tulevaisuuden kirjastomaisemista” (2009) kirjastoalan ammattilaiset kertovat, mikä on tilanne vuonna 2035. Näkyykö kirjastonhoitajia – tai edes kirjastoja – silloin vai ei? Vastauksia on 30 eli lähes yhtä monta kuin kirjoittajiakin. Lisäksi yhtenä kummajaisena julkaisussa on tj Teemu Arina Dicole Oy:stä, joka ei ole vuosiin edes käynyt kirjastossa.

Jaoittelin vastaukset parin lukukerran jälkeen viiteen ryhmään. Kaksi vastaajista ei ollut vastannut kysymykseen ollenkaan. Viisi vastauksista oli epäselviä tai hyvin ambivalentteja. Esimerkiksi toteamus, että ”kirjaston työntekijöiden koulutustausta voi vaihdella suuresti”, ei kerro paljon mitään. Koulutustausta vaihtelee paljon nytkin. Epäpäteviä työntekijöitä on paljon. Päteviä vähemmän. Sitaatti oli Helsingin kaupunginkirjastotoimen johtajalta Maija Berndtsonilta.

Yhdeksässä (9) vastauksessa kirjastonhoitajien tilanteen nähtiin kohentuvan nykyisestä. Kehitys kehittyy ja kirjastonhoitajat ja informaatikot oppivat käyttämään uutta teknologiaa ja palvelevat entistä paremmin asiakkaitaan. ”Rutiininomaisten tehtävien määrä on vähentynyt ja vastaavasti asiantuntijatyön määrä kasvanut. Kirjastotyön painopiste siirtyy entistä enemmän tiedon organisointiin sekä tiedonhankintaa edistävään neuvonta- ja opetustyöhön”, kirjoittaa Tikkurilan aluekirjaston informaatikko Ville Karinen.

Eniten on vastauksia (11), joissa nähdään kirjastonhoitaja osana vaihtelevan muotoisia verkostoja. Erikoiskirjastonhoitaja Jyrki Valto Kirkkonummelta kokee tilanteen uhkaavana. ”Yleisten kirjastojen toiminnan suurin uhka on, että kirjastojen oheistoiminnan (esim. tapahtumien järjestäminen) nähdään olevan kirjastotoiminnan pääasiallinen tarkoitus. Tällöin kirjastohenkilökunta ei pysty enää palvelemaan asiakasta keskeisessä tehtävässään”. Hän kysyykin, ”onko kirjastonhoitajan suoritettava tulevaisuudessa esim. lähihoitajan koulutus?” Koulutuksessa tulisi hänen mielestään olla ”hieman enemmän suuntautuneisuutta tapahtumien järjestämiseen, sidosryhmien (koulut, päiväkodit, oppilaitokset, järjestöt) aktivointiin ja asiakaslähtöisyyteen.”

Oma ryhmänsä ovat markkinahenkisyyttä korostavat kirjastoammattilaiset, joiksi luen sivistystoimentarkastajan Anneli Ketosen, Ylöjärven kirjastotoimen johtajan Seija Köpän sekä Helsingin kaupunginkirjaston suunnittelijan Antti Pakarisen. Ja muiden kommentoijaksi valitun tj Teemu Arinan.

Anneli Ketonen kirjoittaa, että vuonna 2035 ”kirjastonhoitajia on huomattavasti vähemmän kuin nykyisin”. Vaikka suomalaisia ja maahanmuuttajia on huomattavasti enemmän. Ketonen korostaa, että tuolloin ”kirjastomaailma vaatii markkinointitaitoja ja tietotekniikkaihmisiä”. Ilmeisesti enemmän kuin nykyisin.

Seija Köppä on tyly akateemisia kirjastonhoitajia kohtaan. ”Alan koulutukseksi tulee joustava ammattikorkeakoulutus. Yliopistokoulutus urauttaa eikä edistä verkostoitumista”. Seija se tietää asioita enemmän kuin muut, mutta hän onkin akateemisesti koulutettu.

Antti Pakarinen revittelee todeten, että ”alan suuria tabuja on koulutus”. Mitä se sitten tarkoittaakaan tässä yhteydessä. ”Rohkeus puhua asioista puuttuu täysin.” Pakarinen ulkoistaisi toimintoja. Sinänsä mielenkiintoinen ajatus. Kuinka paljon kirjastojen toimintoja voi ulkoistaa yrityksiin ennen kuin voidaan todeta, että kirjastoja ei enää faktuaalisesti ole.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Käsikirja lukemisesta pienissä piireissä

Piipahtaessani perjantaina kirjastossa hihaani tarttui uutuushyllystä Johanna Materon ym. ”Lukupiirikirja” (2010). Viikonlopun aikana tutustuin tähän kokoelmaan lähinnä turkulaisten naiskirjoittajien tekstejä. 11:stä kirjoittajasta vain yksi oli mies, joten demokratia ei toteutunut, vaikka monet kirjoittajat muuten kansanvaltaa puolustivatkin. Silmäiltyäni kirjan läpi olin iloisesti yllättänyt, sillä kirja sisälsi paljon hiljaista tietoa (kauno)kirjallisuuden harrastamisesta läpi vuosisatojen.

”Lukupiirissä” oli yksi paikallisestikin kiinnostava Maarit Leskelä-Kärjen artikkeli ”Valkean huvilan kirjallisista illoista” Hämeenlinnan naapurikunnan Hattulan Parolassa 1920 – luvulla. Kuuluisan Krohnin taiteilijasuvun vesa Aune Krohn asui tuolloin Parolassa. Krohnin ja Liisa Tarvon kotona kylän silmäätekevät naiset kokoontuivat lukupiiriin ja lukivat siellä mm. Aunen siskon Aino Kallaksen kirjoja kuten ”Suden morsianta” (1928), mutta Kallaksen kirjoja pidettiin rappion merkkinä. Paikallisen kirjailijan Hilja Haahden ”Ahertajat” (1918) -romaani oli toista maata. Haahti ei hyväksynyt moraalittomuutta, rumuuden ja seksuaalisuuden käsittelyä eikä karkeaa kieltä. Vuonna 1922 Krohn alkoi pitää muistiinpanokirjaa illoista. Neljä vuoden aika piiri kävi läpi yhteensä 43 kirjaa, jotka olivat monesti naiskirjoja ja kristillisesti sävyttyneitä. Piirin toiminta hiipui vuonna 1929, mutta se oli ehtinyt toimia jo kymmenkunta vuotta.

Kirjoittajat viittaavat usein samoihin teoksiin kuten Jane Austeniin, Mikkel Birgegaardiin, Bronten siskoksiin, Italo Calvinoon, Umberto Ecoon, Ursula Le Guiniin, Vladimir Nabakoviin, Azar Nazifiin, Marcel Proustiin sekä Raamattuun. Kirjat, joihin viitataan, käsittelevät usein lukemista, lukijaa ja lukijan suhdetta kirjaan sekä kirjan vaarallisuuteen eri aikoina. Esim. Umberto Econ ”Ruusun nimessä” jotkut kirjan sivut olivat myrkytettyjä, siis tappavan vaarallista lukemista. Ursula Le Guinin ”Kahdesti haarautuva puu” kertoo dystopiasta, jossa kaikki kirjat ovat hävitetty niiden vaarallisuuden takia. Italo Calvinon ”Jos talviyönä matkamies” – kirjassa lukijaa hämmennetään, sillä että Calvino ei aloita kirjan kirjoittamista vaan alkaakin yllättäen kysellä, ’miksi se lukija hänen kirjaansa oikein lukee’, kun voisi käyttää aikansa muutenkin. Azar Nazifin ”Lolita Teheranissa” menee toiseen äärimmäisyyteen ja mahtipontisesti korostaa lukemisen välttämättömyyttä sekasortoisissa yhteiskunnissa. Kirja on Jane Austenin, Scott Fitzeraldin (”Kultahatun”), Henry Jamesin ja Vladimir Nabakovin (”Lolitan”) ylistystä.

Tuore ja vähän vanhentuneempikin kirjallisuuden harrastaja saa käsitellyistä kirjoista ja kirjallisuusviitteistä suuntaa harrastukselleen – ja mahdolliselle lukupiirille.

Lukupiireistä tehtyjä kirjojakin esitellään. Johanna Materon artikkelissa ”Lukupiiriromaanien viihdyttäviä ihmissuhdedraamoja” kerrotaan mm. Karen Joy Fowlerin ”Jane Austen –lukupiiristä” (2004), joka on myös filmatisoitu vuonna 2007. Elizabeth Noblen esikoisromaanin nimi oli ”Lukupiiri” (2003) ja se on suomennettu. Fowlerin ja Noblen kirjoja Matero pitää ”mitä parhaimpana viihteenä”.

Pisimpään ”Lukupiirikirjassa” kuitenkin käsitellään Rhian Traceyn nuortenromaania ”Neljän tytön kirjakimppa” (2005). Merja Marjamäki kuvaa ”Kirjakimpassa”-artikkelissa tyttöjen toimintaa todeten, että aluksi 15-vuotiaat tytöt toimivat ulkoaohjatusti, ja valitsevat kirjoja ennalta laaditun listan mukaisesti. Vanhempien lopetettua lukupiirin tytöt alkavat lukea kirjoja omalla tavallaan salassa aikuisilta. Huvittavaa on, että omin päin luetut kirjat eivät juuri poikkea alkuperäisestä listasta. Bronten ”Humiseva harju” ja Shakespearen ”Romeo ja Julia” kuluvat tyttöjen käsissä.

Kirjan kirjoittajat kertovat myös omista luku- ja lukupiirikokemuksistaan Suomen Turussa sekä mikä merkitys lukemisella on heille ollut. Mm. runojen ja draaman lukemiseen annetaan vinkkejä.

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Knut Hamsun eli voiko kirjallisuuden nobelisti olla natsi

Eksyin eilen illalla FST5:lle, jossa oli menossa norjalaista Knut Hamsunia käsittelevän 3-osaisen minisarjan ”Jumalainen hulluus” päätösjakso.

Viime vuoden elokuussa tämän norjalaisen kirjallisuuden nobelistin syntymästä oli kulunut 150 vuotta. Palkintonsa hän sai vuonna 1920 erityisesti kolme vuotta aiemmin ilmestyneen kirjansa "Markens Gröde" (Maan siunaus) ansiosta.

Mm. Franz Kafkan kirjahyllystä löytyi Hamsunin teoksia, ja Hamsunia pidetäänkin yhtenä kirjallisen modernismin merkkihenkilöistä. Suomessa hänen on sanottu vaikuttaneen ainakin Volter Kilpeen, Joel Lehtoseen, suomalaiseen nobelistiin F. E. Sillanpäähän sekä Väinö Linnaan.

Hämmästyttävältä näyttikin, kun ”Jumalainen hulluus” dokumentissa Hamsun luovutti Nobel-mitalinsa vuonna 1943 nöyristellen natsi-Saksan propagandaministerille Joseph Goebbelsille. Maailmansodan katkeraan loppuun asti hän tuki natsi-Saksaa siitäkin huolimatta, että Adolf Hitler heitti hänet ulos kotkanpesästään kyllästyttyään Hamsunin jaarituksiin siitä, miten tärkeää olisi, että Norja voisi säilyttää valtiollisen itsenäisyytensä Saksan rinnalla.

Maailmansodan jälkeen Hamsunin pää luonnollisesti tarjoiltiin vadilla liittoutuneiden valvontakomissiolle, mutta oikeuteen Hamsun ei koskaan joutunut. Norjalaiset tarjoilivat maailmalle kahta virallista selitystä suuren miehensä toiminnalle sodan aikana. Toisen selityksen mukaan Hamsunia oli johtanut harhaan hänen vaimonsa Marie. Selitys ei luonnollisesti ollut kovin uskottava ja kestävä. Toisen selityksen mukaan Hamsun oli jo vanha ja seniili, eikä tiennyt mitä kannatti kannattaessaan kansallissosialismia. Selitys oli uskottavampi, koska Hamsun ei ollut kirjoittanut kirjoja 30 – luvun puolivälin jälkeen. Myytit elivät maailmalla pitkään omaa elämäänsä. Oslon yliopiston kirjallisuustieteen professori Arne Melberg totesi 4.8.2009 Svenska Dagbladetin kirjoituksessa, että yksi Hamsun-myyttien romuttajista oli vuosina 1998 – 2002 hänen elämänkertaansa kirjoittanut Ingar Sletten Kolloen.

Knut Hamsun osoitti myös itse vuonna 1949, ettei hän ollut niin seniili kuin oli annettu ymmärtää. Tuolloin hän kirjoitti viimeisen kirjansa ”Paa Gjengrodde Stier” (Umpeenkasvaneilla poluilla), jossa hän osittain omaelämänkerrallisin keinoin puolusteli tekojaan. Hän vakuutti omatuntonsa olevan puhtaan ja hän kielsi TV – dokumentin mukaan tosiasiat. Hän loi vaikutelman, että hänen luomansa omaelämänkerrallinen fiktio oli totta. Knut Hamsun ei mielestään mm. pettänyt maataan, mikä itse asiassa olikin totta, kun muistetaan, miten hänen kävi Hitler-audienssilla.

Kirjallisuudentutkijat ovat tulkinneet Hamsunin tekstejä monin eri tavoin hänen natsitaustaansa vasten. Arne Melberg kertoo Svenska Dagbladetin haastattelussa mm. että
Ståle Dingstad vapauttaa kirjailija Hamsunin tutkimuksessaan ”Hamsuns strategier” (2003) natsisyytöksistä, mutta tuomitsee henkilö-Hamsunin. Jorgen Haugan ”Solgudens fall” (2004) puolestaan on nähnyt Hamsunin natsismin olevan johdonmukaista jatkoa tämän tuotannolle, mistä hän mm. sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon!

Mellberg pitää parhaana Hamsun-tulkintana Sigrid Combüchen ”Livskättraren” (2006) – teoksessa esitettyä tulkintaa. Hän on tarkastellut Hamsunin tuotantoa puolin ja toisin eri näkökulmista, ja päätynyt siihen, ettei mitään lopullista ja kertakaikkista tulkintaa ole mahdollista antaa. Lisäksi ns. norjalainen ongelma elää edelleen ilman Hamsuniakin. Hamsunin arvot puhdas norjalainen luonto luontaiselinkeinoineen, oman maan (ja kielen) erityisyyden korostaminen sekä maan itsenäisyys muuttuvassa maailmassa ja Euroopassa ovat samoja arvoja, joita Hamsunkin natsina julisti.

torstai 15. huhtikuuta 2010

Doris Lessingin "On Cats" eli miksi on fiktiota kirjoittaa kissoista

”Kirjastokissan” (2009) jälkeen oli jotenkin luonteva lukea vuoden 2007 kirjallisuuden nobelistin Doris Lessingin kissakirjat ”Erittäin kissamaista” (1988) ja ”Kissoista” (2009). Itse asiassa ”Erittäin kissamaista” sisältyy alun perin 80 – luvun lopulla kirjoitettuun kirjaan ”Kissoista” (On Cats). ”Erittäin kissamaista” (Particularly Cats) puolestaan julkaistiin kirjasena vuonna 1967. Tätä ei esimerkiksi Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Sirpa Pääkkönen huomannut 27.5.2009 ilmestyneessä arvostelussaan.

Kirjan ”Erittäin kissamaista” käänsi suomeksi ensin Sinikka Buckley ja myöhemmin Kristiina Rikman. Käännösten sävy on hieman erilainen. Rikmanin käännöstyyli on jossain määrin häiritsevää, sillä hänen ilmaisunsa eivät ole mm. niin hienovaraista kuin Buckleyn. Rikman esimerkiksi kääntää Lessingin ”I rang up three vets” – tyyppiset ilmaisut käyttämällä sanaa ’minä’. ”Minä soitin kolmelle eläinlääkärille” kun taas Buckley yksinkertaisesti toteaa, että ”Soitin kolmelle eläinlääkärille”. Tai ”Meidän kananpoikamme olivat” versus ”Kananpoikamme olivat”. Sanan ’birds of prey’ Rikman kääntää ’haaskalinnut’, Buckley ’petolinnut’ jne.

”Kissamaista” koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen osa ”Kissoista eritoten” (Particularly Cats) juuri viittaa ”Erittäin kissamaista” - teokseen. Suomeksi ilmaisu on vain käännetty kahdella eri tavalla. Kirjan kaksi muuta osaa – ”Selviytyjä Rufus” ja ”El Magnificon vanhuus” - ovat kirjoitettu vain ”Kissoista” – teosta varten.

Lienee sanomattakin selvää, ettei kirjaa olisi voinut kirjoittaa vielä 60 – luvulla, koska kirja etenee kronologisesti aina Lessingin lapsuudesta kirjan nykypäivään eli vuoteen 1989 asti. Toki kirjassa on myös takaumia, mutta myös (tahatonta) ennakointia. Lessing mm. mainitsee 60 – luvulla, että hänellä oli kirjoitushetkellä kaksi kissaa, joista hän kuitenkin kertoo tarkemmin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Toisin sanoen kirjat ovat vahvasti omaelämänkerrallisia, eivät fiktiivisiä niin kuin romaanit ovat.

Kotikaupunpunkini Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa kirja on kuitenkin sijoitettu kaunokirjallisuuden joukkoon, samoin pääkaupunkiseudun kirjastojärjestelmässä Helmetissä, eikä esimerkiksi Oulu tai Turku tee poikkeusta tästä säännöstä. Mielenkiintoista.

Doris Lessingin ”Kissoista” on siis haaste myös kirjastoammattilaisille, ei vain tavallisille lukijoille. Kirjallisuustieteilijät keskustelivat aiheesta 90 – luvulla, ja se kiinnostaa edelleen. Vuonna 2006 käännettiin suomeksi amerikkalaisen tutkijan Dorritt Cohnin ”Fiktion mieli”. Cohnin keskeinen peruste erottelulle fiktion ja faktan välille on tekstin suhde todellisuuteen. Ei ole epäilystäkään, etteikö Lessing kirjoittaisi koko ajan omista kissoistaan. Hän ei sepitä mitään. Joten syitä teoksen mieltämiseen fiktioksi täytyy lähteä hakemaan muualta.

Lessing on (kauno)kirjailija mikä helposti herättää ajatuksen siitä, että myös kissakirjat olisivat kaunokirjallisia. Toisaalta hän on kirjoittanut mm. omaelämänkerrallisia teoksia kuten ”Ihon alla” (2008), minkä mm. Helsingin Sanomien Pääkkönen mainitsee.

Kirjailija puhuu ”Kissoista” – teoksessa lähes koko ajan omalla äänellään, ei niinkään romaanin kertojana. Tosin välillä hän puhuu ’meistä’ tarkentamatta, keitä nuo muut ovat, mutta hän selvästikin viittaa tällöin perheenjäseniin tai elämänkumppaneihinsa, muihin kuin kissoihin. Toisinaan hän kertoo, mitä esim. isä tai äiti tai naapuri on sanonut. Tällöinkin hän siis vain dokumentoi muiden puheita. Kerronta muistuttaa toisinaan kaunokirjallista ilmaisua. Hän ei esim. sijoita sitaatteja aina lainausmerkkeihin.
Lessing saattaa myös kommentoida kertomaansa tarinaa, jos se tuntuu hänestä itsestäänkin suorastaan uskomattomalta. Tällöinkään ei ole kyse sinänsä kaunokirjallisesta ilmaisusta vaan siitä, että kirjoittaja reflektoi kirjoittamiaan asioita. Esim. sivulla 14 hän kirjoittaa: ”[T]alossa oli haulikko ja revolveri, ja niillä ampui äiti. Käärmeitä hän tavallisesti tappoi. Meillä oli aina käärmeitä. Kuulostaa dramaattiselta ja varmaan se sitä olikin mutta me jouduimme elämään niiden kanssa.”

Jäljellä on kaksi vaihtoehtoa, joiden perusteella esim. kirjastoissa kirja mitä ilmeisimmin on tulkittu kaunokirjalliseksi teokseksi. Ensiksikin Lessing kirjoittaa ikään kuin kissojen näkökulmasta, sellaisten olioiden näkökulmasta, joilla ei ole omaa ääntä, jotka eivät pysty itse kirjoittamaan tai sanomaan sanottavaansa. Lessing kuvailee kohtaamistaan Rufuksen kanssa tällä tavoin: ”[T]ämä kissa ei naukunut, se vain katsoi mietteliäänä ja tiukasti kellanvihrein silmin. Sitten se alkoi varovasti seurailla minua jalkakäytävää pitkin ja katseli minua.” (s. 153) On helppo huomata, että kirjoittajan näkökulma on ihmisen näkökulma, mutta ihmisen, joka on sensitiivinen sille, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Monilta jäisi huomaamatta kissan ja kissan erot.

Toinen vaihtoehto on, että Lessingillä on kyky kertoa jotain siitä, miten kissat ajattelevat asioita. Joillekin saattaa olla outo ajatus, että kissat edes ajattelevat niin kuin ihminen ajattelee! Varsinkin Rufuksen tarina osoittaa, että kissat todella ajattelevat eikä se ole kuvittelua. Fiktiota. Tapa jolla Rufus ujuttautui Lessingin perheeseen, yhdeksi kolmesta kollista, osoittaa suurta älykkyyttä.

Kuvaavaa on, mihin Helsingin Sanomien Sirpa Pääkkönen ja blogikirjoittaja Kirsimaria kiinnittivät ensimmäiseksi kirjassa huomionsa. Molemmat aloittavat samalla sitaatilla kirjan sivulta 203, jota Pääkkönen on omilla kommenteillaan vielä banalisoinut. ”Mikä ylellisyys kissa onkaan, nobelisti Doris Lessing huokaa (sic). ”Voi niitä järkyttäviä ja hätkähdyttäviä mielihyvän hetkiä, kun tuntee eläimen silkkisen sileyden kämmenensä alla ja sen lämmön, kun herää kylmänä yönä ja tajuaa aivan tavallisenkin kotikissan sulon ja lumon”, kirjailija hehkuttaa ja koukuttaa lukijansa kissojen maailmaan (!).

Kun sitaattia ajattelee asiayhteydessään, syntyy aika kummallinen kuva näistä kahdesta Lessing-kommentoijasta. Sitaatti on melkein kirjan lopusta ”El Magnificon vanhuudesta”. Lessing on juuri kertonut, kuinka kissan jalka jouduttiin amputoimaan, ja hän on surullinen sen puolesta. Hän kääntääkin katseensa kissan nuoruuteen, päiviin, jolloin sen ”astunnassa voi nähdä leopardin tai jopa pantterin”.

Edellistä lainaa olennaisempi El Magnificon eli Butchin nykytilanteessa olisi ennemminkin seuraava sitaatti: ”Ei se hullummin pärjännyt vanhaksi kissaksi ja kolmijalkaiseksi, ja sisään tulevat ihmiset pysähtyivät huudahtamaan: Miten upea kissa! – mutta kun se sitten nousee ja koikkelehtii pois, he vaikenevat, etenkin jos ovat sattuneet näkemään miten se nuorena kissana asteli ylpeästi pois huoneesta tai nähneet sen makaamassa pyykkikorin päällä – minne se ei enää pysty hyppäämään – tassut sievästi ristissä edessään, pitkä häntä roikkuen, syvät silmät tyyninä”.

Sitaatti kertoo myös paljon meistä ihmisistä ja meidän julmuudestamme. Samoin kävi myös
Vicki Myronin & Brett Witterin ”Kirjastokissa” (2009) – teoksen kissalle. Sekin unohdettiin, kun se tuli vanhaksi. Kirjaston asiakkaat halusivat sen pois kirjastosta, kun se oli vanha ja takkuinen, eikä nuori ja hyvännäköinen.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Kissa nimeltä "Dewey Readmore Books"

Vuoden 2008 yksi bestseller-kirjoista USA:ssa oli Vicki Myronin & Brett Witterin "Kirjastokissa" (2009), ja se on jo käännetty suomeksi. Luin kirjan pääsiäisen aikaan. Suosittelen sitä monestakin syystä.

Kirja on yhden kirjastokissan (19 vuoden), yhden kirjastonhoitajan (25 vuoden) ja yhden 10 000 asukkaan maaseutukaupunginkirjaston (125 vuoden) tarina samalla kertaa.

Kirjassa kerrotaan myös kirjastonhoitajaksi kouluttautumisesta. Vicki Myron mm. valittiin kirjastonjohtajaksi epäpätevänä ja hän pätevöityi kirjastonhoitajaksi työn ohessa kahden vuoden aikana. Hänellä - niin kuin meilläkin - oli pohjanaan akateeminen tutkinto ja hieman kirjastotieteen opintoja. Myron toteaa, että nykyään koko tutkinnon voi suorittaa verkko-opintoina. Joten enää ei tarvitse työpaikalta reissata koulutuspaikkakunnalle niin kuin vielä 1980 - luvun puolivälissä jolloin Myron itse kouluttautui kirjastonhoitajaksi.

Deweyksi nimetty löytökissa tuli vähitellen kuuluisaksi ensin Spencerin pikkukaupungissa, sitten Iowassa, Yhdysvalloissa ja lopulta eri puolilla maapalloa. Mielenkiintoista kirjastokissan tarinassa on on se, miten tavallinen tarina on. Dewey tuli kuuluisaksi vain olemalla se, mitä se parhaiten osasi olla - kissa.

Tarinassa on yksinkertainen opetus, joka on niin yksinkertainen, että se helposti jää huomaamatta. Deweyn kautta mm. kirjaston käyttäjät, henkilökunta ja Spencerin kaupungin asukkaat pystyivät tarkastelemaan itseään toisesta näkökulmasta kuin tavallisesti. Dewey sosiaalisilla taidoillaan, jotka toisinaan olivat ylivertaisia ihmisiin verrattuna, osoitti ihmisten rajoittuneisuuden yksinkertaisissakin arkisissa tilanteissa.

Dewey Readmore Books toi pienelle iowalaiselle kaupungille paljon julkisuutta ja kuuluisuutta. Mutta lopulta kirjastokissa alkoi vanheta niin kuin me kaikki joskus vanhenemme, jolloin ihmisten suhtautuminen Dewey'in muuttui. Vanhenevaa kissaa eivät paikalliset päättäjät enää halunneet nähdä silmissään, mikä sai Myronin ajattelemaan, että näinkö päättäjät suhtautuvat myös ikääntyvään kirjastonhoitajaan. Ikääntyvää ihmistä ei ole enää niin miellyttävä katsella silmissään kuin iloista ja nauravaa, nuorta kaunista ihmistä.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

Sonja O. tagitti täälläkin

Aloin lukea pääsiäisenä ensimmäistä kertaa Anja Kaurasen "Sonja O:ta". Toki tiesin, että Sonjasta jatkuvasti puhutaan vielä lähes 30 vuotta kirjan julkaisemisen jälkeenkin. Nuorten aikuisten blogeissa on tukuttain kommentteja kirjasta ja lukiossa sekä yliopistossa luetetaan ja suositellaan kirjaa luettavaksi. Jostain syystä – en ainakaan muista – että olisin koskaan edes yrittänyt lukea kirjaa. Ihmettelen miksi. Ehkä siitä syystä, että keskustelu 80-luvun alussa oli niin ylenpalttista mitä mm. Helsingin Sanomat ruokki; Kaurasen persoona jollain tavoin taisi ärsyttää ja hän vaikutti ylimieliseltä tai mitä se sitten olikaan. Hieman samalla tavalla kuin 90-luvulla ärsytti se, että Kauranen ja hänen miehensä Saska Saarikoski tukivat näyttävästi militaristista puolustusministeriä Elizabeth Rehnia presidentiksi. Vastaehdokkaana oli rauhannobelisti Martti Ahtisaari. Tai se kun Anja ja Saska valitsivat yhteiseksi sukunimekseen Snellmanin mennessään vastoin aiempia feministisiä periaatteitaan porvarilliseen avioliittoon.

En päässyt lukemisessa kirjan nimeä pidemmälle, kun jo pysähdyin miettimään ilmaisua ja sen sanoja: ”Sonja O. kävi täällä”. Kirjallisuusarvosteluissa ja blogikirjoituksissa ei ole pysähdytty pohtimaan, mitä jo otsikko kertoo. Muutama sana, ja miten ne ovat aseteltu kansisivulle, kertoo paljonkin.

Kirjan pääotsikko on muunnos kuuluisasta ilmaisusta ”Kilroy was here”, jota aluksi amerikkalaiset sotilaat 2. maailmansodan jälkeen alkoivat kirjoitella graffiteina seiniin satamissa. Ilmiö levisi ympäri maapallon uusiin yhteyksiin, ja eri maissa ilmaisu sai hieman erilaisia muotoja. Usein tekstiin liittyi piirroshahmo, jossa ”Jallu luurasi”, kurkisteli muurin takaa, aivan kuten Apu-lehden kilpailussa vuosikymmenten ajan. Ilmaisu ei tarkoittanut sinänsä yhtään mitään. Kyse oli vain siitä, että joku joka oli käynyt jossain jätti itsestään jäljen tai merkin. Jallu luurasi milloin milläkin lehden sivulla.

Kirjasto- ja informaatioalan näkökulmasta ilmiö on kiinnostava, sillä kysehän ei ole mistään muusta kuin tagituksesta. Kirjastonhoitajat ovat harjoittaneet tagitusta vuosikymmenten ajan monessa eri muodossa. Korttiluettelojen aikana kirjoista esim. Sonja O:sta tehtiin viittauskortteja. Tarkoituksena oli, että asiakas löytäisi kirjan kortistosta esim. sanan erotiikka tai pornografia alta. Sanat eivät sinänsä liittyneet Kaurasen kirjaan – niitä ei otettu kirjasta itsestään kuvaamaan sisältöä -, vaan sanojen ajateltiin kuvaavan kirjaa, sillä tavoin kuin asiakkaat halusivat sitä kuvattavan.

Wraittereiden tai graffitintekijöiden kirjoitusten ja Kaurasen kirjan nimen takana on sama ajatus kuin kirjastonhoitajilla näpytellessään kirjastokortteja. He kaikki haluavat kertoa jotain muille ihmisille omalla tekemisellään. Satamissa liikkuvat rauhanajan matkustajat ja ahtaajat tietävät amerikkalaisten sotilaiden kulkeneen sataman läpi laivoihinsa seinäkirjoitusten perusteella. Kaurasen kirja on ikään kuin tagitettu sanoilla ”Sonja O. kävi täällä”. Kun lukija haluaa kirjan käsiinsä sadan muun kirjan joukosta hyllyltä, hän käyttää hyväkseen Kaurasen tagitusta kirjan selkämyksessä, minkä perusteella hän löytää kirjan hyllystä tai missä se nyt sitten sattuu olemaankaan, eikä hänen tarvitse välttämättä katsoa kirjan sisälle. Korttiluettelosta sana ”erotiikka” löytyy aakkosista ”e:n” kohdalta ja ”pornografia” ”p:n” kohdalta.

Kaurasen kirjan nimi ja kansikuva viittaavat graffiteihin. Kysymys kuuluukin, miksi Kauranen haluaa viitata graffiteihin, miksi hän ei tyydy siihen, että kirjalla on tavallinen nimi niin kuin muillakin kirjoilla? Graffiti-tyyppinen nimi on merkki siitä, että kirjailijalla ja graffitintekijöillä on jotain yhteistä. Graffitipiirrosten ja -tekstien seiniin töhertely on länsimaissa yleisesti kriminalisoitua, vaikka kyse olisi korkeatasoisestakin taiteesta. Esim. Banksyn teoksista maksetaan suuria summia huutokaupoissa siitäkin huolimatta, että taiteilijan toiminta rikkoo lakeja, eivätkä ostajat edes tiedä, kuka Banksy oikein on. Kaurasen ”Sonja O. kävi täällä” teki suomalaisen kirjallisuuden historiaa olemalla myydyin esikoiskirja kautta aikojen, vaikka kirjan kieli, rakenne ja sisältö poikkeavat valtavirran romaanista ja kirjassa oli paljon pornahtavaa kuvausta. Taiteen nimissä voi tehdä sellaista mikä ei muuten olisi niin soveliasta.

”Sonja O. kävi täällä” – nimessä on muitakin elementtejä, jotka kiinnittävät heti huomiota. Itse muistan aikoinaan ajatelleeni, etten ollut nähnyt minkään muun kirjan nimessä olevaa sukunimeä esitettynä tuolla tavoin pelkkänä ensimmäisenä kirjaimena ja pisteenä. Pyöreä ympyrä on itsessään melkein seksuaalinen symboli. Muutamalla harkitulla viivalla siitä saa piirrettyä 80-luvun yleisten käymälöiden yleisimmän piirroksen: hässäkän. Tuskin on myöskään sattumaa, että Kaurasen kirjan nimi on melkein sama kuin Pauline Réagen ”O:n tarina” (1954), joka on sadomasokistisen kirjallisuuden tunnetuimpia teoksia.

Kirjan nimi tuo mieleen myös William Styronin ”Sofien valinnan” (1979), joka ilmestyi vain pari vuotta ennen Kaurasen kirjaa. Kirjat ovat joiltain osin sisällölliseti hämmästyttävän lähellä toisiaan. Molemmissa kuvataan naisen tekemiä valintoja miesten suhteen. Molempien naiset ovat vahvoja, heillä on rankkoja kokemuksia taustallaan, mistä he ovat joutuneet selviytymään epäinhimillisissä oloissa ja he ovat olleet totaalisten instituutioiden armoilla. Molempien kirjojen naisilla on mentaalisia ongelmia, he ovat välillä epävakaita ja heidän parisuhteisiinsa liittyy väkivaltaa. Heidän uskontonsa poikkeaa valtaväestön uskonnosta. Kirjojen henkilöhahmojen kokemuksellinen aika on sama maailmansodan jälkeinen aika. Naiset ovat emigrantteina, pysyvästi vieraassa maassa. Tosin ”Sonja O:ssa” päähenkilö on jo toista sodanjäkeistä sukupolvea, 80-luvun sukupolvea, mutta jonka elämään sota-ajan kokemukset vaikuttavat monin tavoin arjessa vanhempien ja isovanhempien kautta.

Kirja-arvioinneissa pääotsikon, kirjan nimen, ja sisällön vastaavuutta ei ole arvioitu. Tarkoitan: kirjoittiko Sonja O. itse niitä graffiteja ”Sonja O. kävi täällä” ja miksi hän niitä mahdollisesti kirjoitti? Sivulle 144 Anja Kauranen on kirjoittanut:

”Kirjoittelen vessanseiniin ja ihan mihin vaan seiniin yhtä ja samaa lausetta: Naiselle kauneus on tärkeämpää kuin älykkyys, koska miehen on helpompaa katsella kuin ajatella.”

Sonja oli tuolloin puolentoista vuoden periodilla mielisairaalassa ja kävi kaksi kertaa viikossa freudilaistyylisessä terapiassa mieslääkäri Moolokin luona, johon hän ei saanut koko aikana kunnon kontaktia. Enemmän hänelle oli apua Siskosta, toisesta potilaasta, jonka kanssa hänellä oli myös lesbosuhde. Rivien välistä on luettavissa, että Moolok kuolasi Sonja O:n perään siinä missä muutkin miehet, ja sai varmasti seksuaalista(kin) mielihyvää Sonjan värikkäistä kertomuksista.

Kirja-arvioinneissa ei ole jostain syystä myöskään viittauksia siihen, että Anja Kauranen mahdollisesti kertoo jotain omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan Helsingin Kalliossa. ”Miten minusta tuli minä, Anja Snellman” – radio-ohjelmassa haastateltu kirjailija kuulostaa paikka paikoin Sonjalta. Sonja oli mm. kirjallisuudenopiskelija, joka kirjoitti proosaa sekä liikkui älykköpiireissä. Kaurasen isä oli duunari, alkoholisti ja Anja vietti paljon aikaansa naapurissa, koska pelkäsi olla kotona ym.

Samalla tavoin kuin Sonja, Anjakin sai ensimmäisen kirjastokortin hyvin nuorena:

”Mutsi ei koskaan kertonut minulle satuja eikä se ikinä lainannut minulle Kallion kirjastosta juuri niitä kirjoja joita siltä kinusin. (..) Se toi minulle kirjastosta jonkun ihan ohkaisen kirjan johon oli litkuisilla väreillä piirretty kotieläimiä. (..) Niin minä kipusin Viidennen Linjan mäen ylös ja hain omin nokkineni itselleni pienen keltaisen kirjastokortin johon painettiin heti tummansininen vuosileima.”

perjantai 2. huhtikuuta 2010

Kirjasto 1.0, 2.0...

Myönnän auliisti, etten tiennyt mitään Kirjasto 2.0:sta ennen kuin aloin kirjoittaa tätä tekstiä. Olin kuullut sanan pari kertaa ohimennen, mutta se ei sytyttänyt päässäni minkäänlaista lamppua.

Ensimmäinen ajatus, joka alkoi pyöriä mielessäni oli: ”jos on olemassa joku, jota sanotaan Kirjasto 2.0:ksi, on olemassa myös Kirjasto 1.0 ja Kirjasto 3.0 jne”. Jos Kirjasto 2.0 on jotain sellaista, jota ei vielä ole olemassa, elämme siis Kirjasto 1.0:n aikoja tai jonkinlaista siirtymävaihetta.

Kirjasto 2.0 liittyi jotenkin Web 2.0:aan, mikä viittasi ainakin dynaamisiin web-sivuihin ja niissä käytettävään teknologiaan, mistä esimerkiksi kirjaston sivuston käyttäjän ei tarvitse välittää.

Jos ja kun Kirjasto 2.0 viittaa mm. teknologioihin, joita esimerkiksi Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa – ja monissa muissa kirjastoissa, joissa olen 25 vuoden aikana käynyt - on ollut käytössä jo pitkään, ei Kirjasto 2.0 tässä suhteessa tuo mitään uutta keskusteluun.

Kehitys on kehittynyt jo pitkään. Viimeisetkin kirjastot luopuivat 80-luvulla korttiluetteloistaan ja ottivat käyttöön monenlaisia kirjastojärjestelmiä – ja siis ilmeisesti siirtyivät sen kautta vähitellen Kirjasto 1.0 - aikaan. 90 – luvun puolivälissä kirjastossa kuin kirjastossa olivat asiakkaiden käytössä nettikoneet, joilla saattoi selailla ainakin staattisia web-sivuja, ja juuri muitahan ei silloin vielä ollut olemassakaan.

Millenium-vuonna keskikokoisissa kirjastoissa olivat kirjastojen näyttöluettelot yleisesti selailtavissa verkon kautta. Asiakkaat eivät kuitenkaan käyttäneet tätä mahdollisuutta kovin ahkerasti. Noin 40:stä ammatillisen oppilaitoksen ja lukion opettajasta, joita tuolloin tapasin ei yksikään käyttänyt näitä luetteloja Internetin kautta. Saati sitten, että olisi uusinut lainojaan ja tehnyt varauksia netin kautta, mikä sekin oli mahdollista jo tuolloin tai vain yksinkertaisesti katsonut etukäteen ennen kirjastoon menemistään kirjojen ym. aineiston saatavuustietoja.

Tilanne on tietysti nyt muuttunut. Ihmiset ovat tottuneet – ja olleet jopa pakotettuja – hoitamaan asioitaan muutenkin Internetin kautta. Kirjasto 2.0:n ominaisuudet, niin ymmärtäisin, ovat tulleet vähitellen monille osaksi arkea sitä mukaa, kun niitä on kehitetty. Ei tietystikään kaikille. Monet ikäihmiset eivät suostu edes koskemaan tietokoneeseen. He saavat hyvän asiakaspalvelun kirjastoista ilman mitään vimpaimiakin.

Olin aika yllättänyt, kun löysin googlettamalla Wikipedian sivustolta jo poistetun keskustelun Kirjasto 2.0:sta. Käsite lanseerattiin vuonna 2005 ja aiheesta käytiin seuraavina vuosina kiihkeätä keskustelua. Vuonna 2006 joku teki aiheesta artikkelin Wikipediaan, minkä puolestaan jotkut muut halusivat poistaa sieltä. Kirjasto 2.0 herätti voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Lopputulos oli, että tällä hetkellä Wikipediassa on artikkeli aiheesta, jossa Kirjasto 2.0:a ainakin yritetään tarkastella puolin ja toisin.

Kirjasto 2.0:n kiihkeimmät kannattajat näkevät, että perinteinen kirjasto- ja informaatiotyö ei mahdollista niin asiakaskeskeisiä palveluita kuin mitkä uuden teknologian avulla ovat mahdollisia. Ajatus on oikeastaan aika absurdi, eikä ole ihme, että se on aiheuttanut vastustusta. Eihän laadukas kirjasto- ja informaatiopalvelu (face-to-face) voi edellyttää, että siinä käytetään välttämättä kehittynyttä informaatioteknologiaa. Uudet palvelut saattavat parantaa palvelun laatua, mutta ne eivät voi olla sen ydin edes silloin, kun on kyse virtuaalisista palveluista. Virtuaalisten palveluidenkin takana on aina ihminen.

Kirjasto 2.0 – ideologia vaatii kirjastonkäyttäjältä paljon, niin paljon, että sellaisia käyttäjiä tuskin löytää tänä päivänä kuin kourallisen. Ehkä joskus 10 – 15 vuoden kuluttua ollaan siinä tilanteessa, johon teknologia-intoilijat tähtäävät. Ei siksi, etteikö akateemisesti koulutetuilla kirjastonhoitajilla ja informaatikoilla olisi edellytyksiä tuottaa Kirjasto 2.0 – tasoisia palveluita jo nyt vaan vie aikansa ennen kuin kokeilut on kokeiltu ja käyttäjät ovat vähitellen joko kokeneet tai olleet kokematta uudet palvelut omalta kannaltaan hyödyllisiksi ja/tai viihdyttäviksi.

Työttömyydestä työmarkkinoille pätevänä kirjastonhoitajana?

Aloitin 25.1.2010 pätevöitymisen kirjastonhoitajaksi tai informaatikoksi Hämeenlinnassa, miten vaan. Koulutus kestää vuoden.

Kirjastoalan akateemiseksi ammattilaiseksi -kirjastonhoitajaksi tai informaatikoksi -voi Suomessa tällä hetkellä pätevöityä kolmen kanavan kautta (ammattikorkeakoulut opiskelijoineen huohottavat niskaan):

1) avoimessa yliopistossa kuka tahansa voi hankkia vaadittavan pätevyyden,

2) yliopistojen informaatiotutkimuksen laitoksilla perus- tai sivuaineopiskelijana (Tampereen yliopisto, Oulun yliopisto ja Åbo Akademi) tai

3) kirjasto- ja informaatioalan täydennyskoulutuksissa (Tampereen yliopiston Täydennyskoulutuskeskus, TYT. En tiedä muita. Ehkä niitäkin on. Ainakin voi olla.).

Olen - surprise - "Kirjasto- ja informaatioalan täydennyskoulutuksessa (nro 616298)". Kyse on työvoimakoulutuksena toteutetusta koulutuksesta, mikä lisää koulutukseen oman (kitkerän?) sivumakunsa.

Jo ennen kuin koulutus ehti kunnolla edes alkaa, alkoi rummutus harjoittelupaikoista. Hae, hae, hae! Ei suinkaan Informaatiotutkimuksen laitos vaan koulutuksenjärjestäjä TYT.

Se hämmensi - ja loukkasi kaunosielua. Olin tullut koulutukseen työllistyäkseni mieluummin yleiseen kirjastoon. Haastattelussa korostettiin, miten yleisistä kirjastoista on jäämässä kirjastonhoitajia koko joukko eläkkeelle ja vuoden vaihteessa tullut muutos kirjastoasetukseen helpotti sekin työllistymistä.

Mutta mitä sanookaan vuoden 2010 alusta voimaan tullut asetus asiasta:

"Kirjastoasetus määrää kirjaston henkilöstökelpoisuudesta seuraavaa. Kunnan kirjastolaitoksen henkilöstöstä vähintään 70%:lla tulee olla:

1) yliopistossa suoritettu korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot.

2) ammattikorkeakouluissa suoritettu korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot."

Ammattikorkeakoulujen opinnot antavat uuden asetuksen myötä kirjasto- ja informaatioalan pätevyyden myös ammattikorkeakoulujen "Kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelmista". Tätä ei kerrottu haastattelussa.