maanantai 31. toukokuuta 2010

Voiko Knut Hamsunin poliittiset ajatukset erottaa hänen ajatuksistaan kirjailijana?

Miten tulisi suhtautua kirjailijaan, joka vielä II maailmansodaan jälkeen myöntää olevansa fasisti niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin? Onko hänet pantava vankilaan ja pidettävä siellä? Kenties hirtettävä? Onko hänen kirjansa kiellettävä ja poltettava? Miten kirjallisuudentutkimuksessa ja –historiassa häntä tulee käsitellä? Onko hänestä vaiettava? Vai ovatko hänen poliittiset ja kirjalliset ajatuksensa ja toimintansa erotettava toisistaan, ja onko tämä edes mahdollista?

Vuoden 1920 Nobel-palkinnon saajan Knut Hamsunin kohdalla hänen töidensä kirjallisia arvoja ei ole kiistetty, mikä tuskin olisi edes mahdollista. Vaihtoehdoksi jää yrittää erottaa politiikka ja kirjat toisistaan. Ajatus yksilön ajatusten – ja ajatusten – erottamisesta toisistaan tuntuu äkkiä ajatellen mahdottomalta tehtävältä. Mieleen tulee kuitenkin esimerkiksi Klaus Mannin ”Mephisto” (1936), joka on myös filmatisoitu. Herman Göring oli samaan aikaan hellä ja rakastava perheenisä, joka huolehtiessaan perheensä hyvinvoinnista, kirjaimellisesti samaan aikaan, kidutti poliittisia vankejaan. Ihmisessä on monta puolta, ainakin hyvä ja paha. Hän pystyy mielessään siirtymään myös hyvän ja pahan tuolle puolen, ja ajattelemaan amoraalisesti. Esimerkiksi poliittisen vastustajan kiduttaminen sota-aikana on helppo nähdä tekona, joka ei tarvitse moraalista oikeutusta. Samoin kuin tappaminenkaan.

Hamsun oli saksalaismielinen, jo paljon ennen kansallissosialistien valtaannousua Saksassa, mitä paheksuttiin esimerkiksi 1. maailmansodan aikana. Vuonna 1936 hän puolusti mm. Saksassa olevia ensimmäisiä leirejä, sillä hänen mukaansa saksalaisilla oli varmasti hyvä syy niihin. Kun Saksa vuonna 1940 miehitti Norjan, Hamsun ehdotti, ettei miehitystä vastustettaisi sotilaallisesti. Norjalaisia kuoli yli 1300 miestä ja naista. Sodan aikana Knut Hamsun oli sekä Saksan että Norjan puolella. Kansallisosialistien kansainvälisessä lehtimieskonferenssissa, jossa oli suomalaisiakin mukana, Hamsun tapasi Hitlerin, jolla hän ehdotti Norjalle suurempaa itsenäisyyttä Saksan rinnalla. Valtakunnankansleri Adolf Hitlerin sanotaan heittäneen hänet ulos huoneestaan tämän jääräpäisyyden takia. Käydessään tyttärensä luona vierailulla Saksassa Hamsun kävi tapaamassa propagandaministeri Joseph Goebbelsiä, ja tutustui myös tämän perheeseen. Goebbelsia hän piti hellänä ja rakastavana perheenisänä. Hamsun jopa lähetti Nobel-mitalinsa propagandaministerille. Hänen poikansa taisteli Saksan itärintamalla venäläisiä vastaan.

Norjalainen Knut Hamsun oli arvostettu kirjailija erityisesti avantgardistien keskuudessa Saksassa jo ennen kansallissosialistien valtaannousua, samoin Neuvostoliitossa. Saksaksi Hamsunin ”Nälkä” käännettiin 1890-luvun alussa, ja se oli arvostelumenestys. Mannin kirjailijaveljekset osoittivat ihailunsa Hamsunia kohtaan. Juutalaisen Franz Kafkan kirjahyllystä löytyivät Hamsunin teokset. Reaalisosialismin ikoni Maxim Gorki suositteli Hamsunin kirjoja neuvostokansalaisille ja kirjailijoille. Angloamerikkalaisissa maissa häntä pidettiin modernistien – James Joycen, Virginia Woolfin ja Marcel Proustin - edeltäjänä. Ranskalainen Andre Gide piti Hamsunin ensimmäisiä kirjoja ”Nälkä” ja ”Mysteerioita” suurina eurooppalaisina kirjoina jne.

1930 – luvulla Knut Hamsun oli yli 70-vuotias, mutta hän kirjoitti edelleen aktiivisesti: ”August, maapallonkiertäjä I-II” [1930], ”Maankiertäjiä I-II” [1933], ”Rengas sulkeutuu” [1936] – ja vielä sodan jälkeen hän julkaisi yhden omaelämänkerrallisen teoksen, oman puolustuspuheensa, jota ei ole suomennettu ”On Overgrown Paths” [1949].

NOBEL-PALKINTO & ”MAAN SIUNAUS” (1917)

”Maan siunaus” (1917) oli kirja, joka takasi Knut Hamsunille kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1920. Mielenkiintoista onkin tarkastella erityisesti tätä kirjaa, ja onko siinä nähtävissä joitain sellaisia piirteitä, jotka ennakoivat tulevaa, poliittista ajattelua.

Kirjan päähenkilön - kertojan ’maakreiviksi’ kutsuman - suurtilanomistajan Iisakin pelastava enkeli monissa tilanteissa on ex-nimismies Geissler, joka luonnehtii itseään kirjan lopussa ’usvaksi’, joka vaeltaa pitkin Norjan ja Ruotsin tuntureita auttamassa uudisraivaajia ja tekemässä kauppoja malmipitoisista alueista. Omakin perhe hänellä oli elätettävänään.

Ensimmäisen kerran kohdatessaan (vielä nimismiehenä) Iisakin viljelemässä peltoja valtion mailla (laittomasti), Geissler toteaa: ”Oikeastaan sinun pitäisi saada tämä paikka ilmaiseksi ja vielä maksua kaiken lisäksi, kun olet niin tässä työtä tehnyt. Ja siitä tahdon huomauttaa ehdotuksessani [maaherralle]. Sittenhän saamme nähdä, miten paljon valtio haluaa ottaakseen helmaansa [taalereita].” (s. 44)

Asiat eivät kuitenkaan sujuneet aluksi aivan odotusten mukaan. Nimismies sai potkut valtionpalveluksesta, sillä hän oli pistänyt taalereita taskuunsa maanmyyntien yhteydessä. Iisakin maa-asia jäi vireille, minkä uusi nimismies vei loppuun. Iisakki joutui lopulta maksamaan tilastaan kaksinkertaisen hinnan verrattuna siihen, mitä Geissler oli hänelle asettanut. Oletettavasti hän olisi pistänyt joitain taalereita myös omaan taskuunsa, mikä tuskin olisi Iisakkia haitannut, mutta mikä olisi ollut valtiolta pois.

Geissleria uhkasi jopa joutuminen tuomioistuimen eteen, mitä hän ei halunnut, joten hän karisti Norjan tomut jaloistaan ja muutti tunturien toiselle puolen Ruotsiin. Ja vei jonkin ajan kuluttua perheensäkin sinne. Vaimo oli Ruotsista kotoisin, joten valinta oli helppo. Itse hän liikkui rohkeasti niin Norjan kuin Ruotsinkin puolella tehden maakauppojaan. Iisakkiin hän piti yhteyksiä aina liikkuessaan lähettyvillä.

Iisakki teki kovasti töitä lyhentääkseen velkataakkaansa, jota hänen tuli lyhentää 10 taaleria vuodessa, mutta hänelle se ei ollut ylivoimainen urakka. Summa oli kuitenkin pois tilan kehittämisestä ja sen eteen piti tehdä ylimääräistä työtä. Geissler tuli toistamiseen Iisakin pelastavaksi enkeliksi ja tällä kertaa menestyksekkäämmällä tavalla. Hän osti Iisakilta tälle tarpeettoman tunturin kupeen, josta hän oli löytänyt kuparikiisua, 200 taalerilla. Itse hän ei hyötynyt kaupasta aluksi mitenkään ja ostaminen oli hänelle taloudellinen riski. Lisäksi hän lupasi Iisakille tulevasta tuotosta osan, mutta useaan vuoteen ei kaivostoiminta vielä alkanut. Iisakki sääli selvästikin köyhtynyttä mutta elämäniloista Geissleria.

Sitten eräänä päivänä Geissler saapui jälleen Iisakin tilalle nyt kaivosinsinöörin ja muutamien työmiesten kanssa. Koekaivausten jälkeen alkoi varsinainen kaivostoiminta, ja kuparia alettiin viedä Norjasta Etelä-Amerikkaan jalostettavaksi. Alue, jolla Iisakki asui, hyötyi kaivostoiminnasta hetkellisesti sitten malmisuoni ehtyi, eikä kaivostoiminta palannut enää myöhemminkään samalle tasolle, jolla se oli ollut. Lupauksensa mukaan Geissler maksoi Iisakille sievoiset provisiot tuotoista. Iisakista alkoi vähitellen tulla (yksi) tunturialueen maakreiv(e)i(stä). Hän mm. osti koneita tehostaakseen maanviljelyä, rakensi oman myllyn, sahan ja teki vielä kivinavetan.

Kirjan viimeisillä sivuilla Geissler tapaa Iisakin pojan Siivertin tunturissa, ja monologinomaisesti ja symbolisesti alkaa puhua itsestään ensin kyseltyään kuulumisia. ”Minä olen siis mies, joka tiedän oikean, mutta en tee sitä. Se on käsitettävä kirjaimellisesti. Minä olen usvaa. Nyt minä ehkä ostan tunturin takaisin [kaivosyhtiöltä] jonain päivänä, se ei ole mahdotonta (..) [Mutta hän ei osta sitä hyötyäkseen taloudellisesti.] Se sellainen kuuluu pelaajille. Väki [pitäjän asukkaat, jossa esim. Siivertti ja Iisakki asuvat] arvelee täällä, että minä taidan olla itse piru, kun tiesin, että tämä [= kaivostoiminta] menisi päin männikköä. Mutta minussa ei ole mitään mystillistä, koko juttu on sangen yksinkertainen (..) Amerikkalaiset ovat ovelampia pelaajia kuin me, kilpailevat meidät hengiltä.” (s. 372)

Knut Hamsun kuvaa tilannetta, jossa pääomat alkoivat ensimmäisen kerran liikkua Norjan syrjäseuduille. Ruotsalaiset sijoittajat ostivat tunturialueita pikavoittojen toivossa ja aloittivat kaivostoiminnan. Niin kauan kun toiminta oli liiketaloudellisesti kannattavaa sitä pidettiin yllä. Toiminnan lakkaaminen sai aikaan katkeruutta alueen asukkaissa, jotka olivat jo ehtineet tottua uuteen hyvinvointiin. Geisslerista tehtiin syntipukki tilanteeseen, koska hän ei suostunut heti myymään Ruotsin puoleisia tunturialueitaan kaivosyhtiölle. Lopulta Geisslerin poika myi alueet yhtiölle, mutta sekään ei pelastanut yhtiötä. Geissler jäi ihmisten mielissä syntipukiksi tilanteeseen, vaikka hänen ansiostaan kaivostoiminta alun pitäen lähti käyntiin! Ja lopettamisesta päätti kaivosyhtiö, joka ei enää pärjännyt kansainvälisessä kilpailussa montanalaisten kaivosten kanssa.

Taloudellisten suhdanteiden vaihtelut aiheuttivat katkeruutta erityisesti niissä, jotka hyötyivät siitä nousukausina ja hyvinä aikoina eniten. Knut Hamsunin ”Maan siunaus” – teoksessa vihamielisimmin Geissleriin suhtautui kauppias, joka menetti kaivostoiminnan lakkaamisen takia omaisuutensa. Hän oli potentiaalinen fasisti, joka tilaisuuden tullen oli valmis vaikka ampumaan syyllisen perikatoonsa.

Kaivostoiminta oletettavasti haittasi myös saamelaisten elinkeinon harjoittamista, mitä Hamsun ei mainitse. Hänelle saamelaiset ovat toisen luokan kansalaisia jonkinlaisia menneisyyden jäänteitä. Talonpoikien juurevuutta ja maanläheisyyttä hän sen sijaan ihannoi. Heitä yhteiskunta tarvitsee kaikkina aikoina, olivat suhdanteet sitten mitkä hyvänsä. Hamsun ei tosin ota huomioon, että myös ruoka voi olla samanlaista kauppatavaraa kuin malmi.

tiistai 25. toukokuuta 2010

Miten olisi pari sivua Proustin "Combray" - teosta?

Marcel Proustin ”Kadonnutta aikaa etsimässä” – teossarja alkaa kirjalla ”Swannin tie: Combray”. Combray viittaa paikannimeen Ranskan maaseudulla, jossa kirjan päähenkilö Marcel vietti lapsuudessaan perheineen aikaansa. Swannin tie puolestaan on tie, joka kulki suvun talon ohitse naapuriin, jossa puolestaan asui Swannin perhe.

Kirja alkaa kuvauksella Combraysta, pienen Marcelin huoneesta talon toisessa kerroksessa. Lukijalle laajan kirjasarjan aloitus – esimerkiksi pari ensimmäistä sivua - on haastava.

ENSIMMÄINEN MUISTO

Kirjaa alkaa lauseella: ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan.” Lauseella ei aluksi ole kontekstia, ja lukija voi tulkita sen miten tahansa. Ja niin sitä sitten on tulkittukin oletettavasti kymmenillä eri tavoilla. Jokainen tavallaan. Kun oivaltaa, että kertoja puhuu itsestään pikkupoikana, olennainen sisältö avautuu. Vanhemmat patistivat pojan sänkyyn.

Vähän ajan päästä paljastuu, että hän luki sängyssä kirjaa. Kynttilä paloi ja ilmeisesti oli niin, että kynttilän palettua loppuun oli nukkumisen aika, jollei nukkumatti tullut ennen sitä. ”Toisinaan silmäni kynttilän tuskin sammuttua painuivat kiinni niin nopeasti etten ehtinyt edes ajatella: ’Nyt minä nukahdan’.” Joten poika oli selvästi myös väsynyt (ja varmasti tavallisesti nukkui aamuun asti).

Sitten jostain syystä (joskus) nukkuja jonkin ajan kuluttua havahtuu ja herää. Proust kirjoittaa, että puolen tunnin päästä. Tässä vaiheessa lukijan tulisi havahtua. Miten pikkupoika voi tietää, kauanko hän on nukkunut? ”Ja puoli tuntia myöhemmin heräsin siihen ajatukseen, että piti yrittää nukkua; aioin panna pois kirjan jota yhä luulin piteleväni, aioin puhaltaa valon sammuksiin; (..)”

Seuraava kohta, jossa lukija havahtuu on, miten kukaan voi tietää, mitä nukkuessaan on ajatellut. Tietysti uniaan voi muistaa, mutta siitä tässä ei ole kyse. ”(..) nukkuessani olin koko ajan miettinyt sitä, mitä vastikään olin lukenut, mutta mietteeni olivat kääntyneet hieman kummallisiksi – tuntui että minä olin se mistä teoksessa puhuttiin: kirkko, kvartetto, Frans I:n ja Kaarle V:n valtataistelu. Vielä herättyä tämä uskomus viipyi minussa muutaman hetken; järkeäni vastaan se ei sotinut, mutta painoi suomuina silmiä ja esti niitä havaitsemasta että kynttilä ei enää palanut. ” Pikku-Marcel on jonkinlaisessa välitilassa, hän ei nuku eikä ole hereillä. Unikuvat liikkuvat vielä mielessä ja hänen silmänsä ovat kiinni.

Lopulta heräämistä ei voinut enää välttää. ”Sitten se alkoi käydä sietämättömäksi niin kuin uudelleen synnyttyä muistumat aikaisemmasta olemassaolosta; kirjan aihe erkani minusta, olin vapaa paneutumaan siihen tai olemaan paneutumatta; (..)” Marcel saattoi nyt joko pitää silmänsä kiinni tai avata ne. Hän päätti avata silmänsä.

”(..) samassa sain näköni takaisin, ja minua hämmästytti kovin että ympärillä oli täysi pimeys, joka hiveli ja lepuutti silmiä, mutta kenties vielä enemmän mieltä, joka koki sen perusteettomaksi, käsittämättömäksi, todella pimeäksi.” Viimeisetkin unenrippeet olivat poissa. Huone oli kuitenkin pimeä, mikä antoi mielikuvitukselle tilaa.

”Mietin mitä kello mahtoi olla; kuulin junien vihellyksen, väliin kaukaa, väliin läheltä, ja niin kuin metsän etäisyyksiä kartoittava linnunlaulu se hahmotti minulle koko laajuudessaan aution maaseudun, jolla matkalainen kiirehtii lähintä asemaa kohti; ja kapea tie jota hän kulkee, painuu muistiin koska häntä elähdyttävät uudet seudut, tavanomaisesta poikkeavat toimet, juuri käyty keskustelu ja hyvästelyt oudon lampun alla, jotka yhä seuraavat häntä hiljaisessa yössä, ja paluuhetken edessä oleva ihanuus.” Marcelilla ei ole mitään käsitystä mitä kello on. Hänellä ei ole tikkuja eikä kynttilää. Junan äänet herättävät hänessä tunteen, miten ihana on palata matkalta takaisin kotiin, mutta matka tuo mieleen muutakin.

SIIRTYMÄ NYKYHETKEEN

Junan vihellykset siirtävät kertojan hänen kertomisensa nykyhetkeen. Marcel on luultavasti nyt jo aikuinen mies. ”Minä painoin poskeni hellästi vasten tyynyn kauniita poskia, täyteläisiä ja raikkaita, kuin omat poskemme lapsuudessa. Raapaisin tulitikun katsoakseni kelloa. Melkein kaksitoista.” Myös vanhempi Marcel herää yöllä ja miettii mitä kello on. Hän voi sen helposti tarkistaakin toisin kuin pikkupoika.

TOINEN MUISTO

Nykyhetkestä kertoja hyppää välittömästi takaisin toiseen muistoon menneisyydestä, joka ei ole ollenkaan miellyttävä ja joka on lähempänä nykyhetkeä kuin aiempi muisto. Hän on nytkin herännyt yöllä. ”Hetki jolloin sairas, jonka on ollut pakko lähteä matkalle ja nukkua yö tuntemattomassa hotellissa, herää taudinkohtaukseen ja ilahtuu kun näkee oven alla valojuovan.” Nuori Marcel on nyt matkalla, ehkä kotiin, ja on sairas. Hän kuvittelee herättyään, että on aamu, mutta pettyy. ”Onneksi on jo aamu! Ihan kohta nousevat palvelijat ylös, hän voi soittaa kelloa, joku tulee auttamaan. Helpotuksen toivossa hän jaksaa kärsiä. Hän olikin jo kuulevinaan askelia; askeleet tulevat lähemmäs ja etääntyvät sitten. Ja oven alta on valojuova häipynyt. On keskiyö; joku kävi sammuttamassa kaasuvalot; viimenenkin palvelija on mennyt pois, ja nyt on jaksettava kärsiä koko yö saamatta apua.”

UNEN JATKUMINEN

Kaikki kolme kuvattua heräämisestä yöllä luultavasti jatkuivat samalla tavalla. ”Minä nukahdin uudestaan, ja toisinaan havahduin enää vain pikku hetkiksi, juuri sen verran että ehdin kuulla seinäpaneelin elävän rasahtelun, avata silmäni tuijottamaan pimeyden kaleidoskooppia, välähdykseltä tietoisena nauttia unesta johon olivat vaipuneet huonekalut, huone, kaikki mistä minä olin vain pieni osanen ja minkä tajuttomuuteen minä kohta vaivuin taas. (..) ”

Toisen sivun toiseksi viimeinen lause viittaa nykyhetken Marceliin. ”(..) Tai sitten minä olin nukkuessani kuin huomaamatta palannut varhaisimman elämäni ainiaaksi menneeseen aikaan, kokenut uudelleen jonkun lapsuuteni kauhun, sen esimerkiksi, että isosetä vetäisi minua kiharoista; se oli hälvennyt sinä päivänä jolloin kiharat leikattiin ja joka tiesi minulle uuden aikakauden alkua. (..)”

Viimeinen lause viittaa nuoreen Marceliin (oletettavasti, sillä aivan pienenä hän tuskin vielä oli sairas). ”(..) Unessa olin unohtanut tuon tapauksen; minä muistin sen heti kun olin ponnistanut hereille päästäkseni pakoon isosedän käsistä, mutta varmuuden vuoksi hautasin pääni kokonaan tyynyn sisään ennen kuin palasin takaisin unien maailmaan.” Kauhua tuottanut tapahtuma, joka myöhemmin palautui mieleen, oli siis sattunut pikku-Marcelille; ja herätessään nuorena ja vielä vanhempana sairaskohtaukseen keskellä yötä, sama kauhun tunne tuli mieleen kuin isosedän riepotellessa häntä.

TAPAHTUMAT JA JUONI

Nopeasti lukaistaessa kirjan alku kuvaa yhtä, jopa varsin epäolennaista tapahtumaa jonkun Marcelin elämässä. Lukija hämmentyy ja hänen mielessään herää kysymyksiä. Hämmennys vain lisääntyy kahden ensimmäisen sivun jälkeen, jotka edellä käytiin läpi.

Yleensä lukijat huomioivat ensimmäisistä sivuista vain ensimmäisen lauseen ”(P)itkät ajat menin varhain nukkumaan” ikään kuin kyse olisi vain pikkupojan nukkumaan menosta eikä mistään muusta.

Tietysti aina voidaan kysyä, millä tarkkuudelle kirjoja yleensä ja varsinkin tätä kirjaa on mielekästä lukea. ”Kadonnutta aikaa etsimässä” – sarjassa on sivuja yli 3700, joten miksi pysähtyä ensimmäisiin sivuihin? Eihän kaikkia sivuja voi samalla tavoin lähilukea tai jos voikin siihen menee vuosikausia – mutta mitä sitten.

Proust rakentaa kertomustensa juonta tavalla, joka jää helposti huomaamatta, jos ei jossain vaiheessa paneudu hieman tarkemmin siihen, miten hän juonta tai juonteita kuljettaa. Kahdella ensimmäisellä sivulla on kolme kerronnallista juonnetta, jotka toisen sivun lopulla yhdistyvät. Kertomus sulkeutuu. Proust saa kerrottua kertomuksen tai pieniä kertomuksia eri-ikäisten marcelien heräämisistä keskellä yötä.

LUKUPIIRI VM 2004

Kauppakorkeakoulun professori Asko Korpelan seitsemän henkilön verkkolukupiiri kävi läpi Marcel Proustin teossarjan ensimmäistä osaa ”Combray” vuonna 2004. He jakoivat kirjan yhdeksään osaan, joista jokainen kirjoitti oman katsauksensa muiden kommentoitavaksi. Osa piiriläisistä oli lukenut kirjan aiemmin.

Mitä Korpelan ryhmä kirjoittaa kirjan ensimmäisistä sivuista? Korpela toteaa lukeneensa kirjan ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja antaneensa tuolloin sille heikon arvosanan. Vuosien varrella näkemys kirjasta on muuttunut. Ensimmäisen 28 sivun jälkeen hänellä ei ole vielä paljonkaan sanottavaa. ”En nyt ensimmäisen jakson jälkeen riennä lopullista arvosanaa veikkaamaan, mutta ei missään tapauksessa nollalta näytä. (..) Aivan alku ei (..) miellytä, kun esineet ja asiat menevät sekaisin unen ja valvetilan rajalla. Mutta sitten alkaa viehättää tunnelma ja perhemiljöö.”

Korpela ei selvästikään lähilukenut alkusivuja. Hän vain toteaa, etteivät ne miellyttäneet häntä. Miksi alku ei miellyttänyt, sitä hän ei kerro. Hän ei ilmeisesti pystynyt näkemään kertomuksen juonteita tai ne eivät olleet kiinnostavia. Tarkkaan luettuna minä-muotoinen kerronta variointeineen on oikein taitavasti rakennettua ja nautinnollista lukea ja kertoo paljon rivien välistä kirjan kertojasta.
Toinen joka oli lukenut ”Combrayn” aiemmin oli niinikään professori Pekka Pihlanto. Hänen mielestään kirjassa on heti alusta alkaen järjellinen punainen lanka. ”Sitä on helpohko seurata, vaikka virkkeet ovat pitkiä ja mutkikkaita”, Pihlanto tiivistää. Kirjan alkusivuille – niiden teemalle - hän on kehitellyt oman tulkintamallinsa. ”Tekijä kuvailee nukkumisprosessia ja heräämisiä. Erityisesti häntä kiinnostaa unesta havahtumisen jälkeinen ’välitila’, jolloin herääjä ei oikein tiedä, missä on ja kuka on.” Tähän olisi tietysti lisättävä vielä se, että uudelleen nukahtessaan minä-kertoja siirtyy myös tuohon ’välitilaan’.

Vaikka Pihlannon huomio on nukkumisessa ja heräämisessä, niin kertomuksessa on kyse muusta kuin pelkästä nukkumisen ja heräämisen kuvaamisesta. Kirjan ensimmäinen lause kertoo, mistä pikku-Marcelin näkökulmasta oli kyse: ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan.” Teemana ei siis ole nukkuminen ja herääminen, jotka toki liittyvät teemaan vaan siitä, että Marcel patistettiin aikaisin sänkyyn. Kirjan minällä ei olisi mitään kerrottavaa lukijalle, jos hän olisi aina sänkyyn mennessään nukahtanut – ja herännyt sitten aamulla.

Marcel selvästikin oli väsynyt mennessään sänkyyn, koska hän saattoi kesken lukemisen nukahtaa ja sitten jonkin ajan kuluttua herätä. Miksi näin kävi? Nuorella ja vanhemmalla Marcelilla oli syy heräämiseen eli sairauskohtaukset. Kun kirjaa lukee eteenpäin ymmärtää, miksi pikku-Marcel heräili. Hän odotti, että äiti tulee antamaan hänelle hyvän yön suukon, minkä jälkeen hän saattoi rauhallisin mielin nukahtaa. Tilanne ei ollut suinkaan tavallinen vaan näin tapahtui vain silloin, kun naapuri, herra Swann tuli heille päivälliselle.

Pihlannolla on vaikea erottaa marceleita ja kertojaa toisistaan. Hän pitääkin kertojaa kirjailija Marcel Proustina, mikä hankaloittaa keskittymistä tekstiin ja sen ymmärtämiseen. ”Hän (= Marcel Proust) saattaa luulla olevansa lapsuuden huoneessaan tai ainakin muussa paikassa kuin missä hän todellisuudessa on.”, analysoi Pihlanto. Tällaista ’ongelmaa’ ei syntyisi, mikä lukija keskittyisi vain tekstiin hahmoihin, eikä tekisi oletuksia kirjailijasta. Kirjan nykyhetkessä Marcel, todellakin, on jo aikuinen. Aikuinen Marcel herää keskellä yötä, ja hänen mieleensä palautuu muistumia lapsuudesta. Pihlannolta jää lisäksi huomaamatta, että marceleitä on itse asiassa kolme. Raapaistuaan kirjan nykyhetkessä tulitikun ja katsottuaan mitä kello on, Marcelin mieleen palautuu tilanne, jossa hän saa hotellihuoneessa matkalla jonnekin tukehtumiskohtauksen.

Muut lukupiiriläiset tekevät satunnaisia havaintoja aloitussivuista. Samoin kuin Pihlanto toimittaja Pirkko Perävainio tarkastelee romaania omaelämänkerrallisena teoksena. ”Kirjailija muistelee lapsuuttaan, jossa suurimpia murheita oli se, ettei äiti tullut antamaan hyvän yön suukkoa vuoteeseen silloin, kun herra Swann oli kylässä”, Perävainio arvioi osuvasti juonta pikku-Marcelin näkökulmasta. Muiden marceleiden kannalta ongelmana ovat jatkuvat öiset kohtaukset. Ja kyse on tietysti kertojasta, ei Marcel Proustista, jonka etunimi vain sattuu olemaan sama kuin kirjan tekijällä.

Opettaja Pirkko Koskelan mukaan alussa pohditaan ”ajan olemusta” ja ”kaivaudutaan muistin kerrostumiin”. ”Minäkertojan menneisyys alkaa avautua välähdyskuvina huoneista, joissa hän on asunut.” Ehkä näinkin. Muistiin palautuneet mielikuvat menneisyydestä kuitenkin liittyvät kertojan nykyiseen tilanteeseen. Marcel herää yöllä ahdistuskohtaukseen, missä yhteydessä mieleen palautuu muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Mielikuvat eivät ole niinkään kuvia huoneista vaan tilanteista, joissa Marcel on ollut ja jotka muistuttavat nykyistä tilannetta. Toinen eläkkeellä oleva opettaja Tapio Rintanen toteaa, että ”(Combrayssa) pudotaan suoraan jonkun (= Marcelin) ajatusmaailmaan.” ”Kukä hän on?” ”Mies vai nainen?” Hyviä kysymyksiä, jos kirjaa alkaa lukea aivan ummikkona eikä ole mitään käsitystä millaista kirjaa alkaa lukea, eikä ole lukenut edes kirjan takakantta.

DI Pirjo Hellä pohtii kirjan prologia omien kokemustensa kautta. Hänkin kiinnittää huomiota unen ja valveen välisen tilan kuvaukseen. ”Kertoja-minän öiset heräämiset ja niiden mukanaan tuoma tunnelma tuntuu itsestänikin kovin tutulta.” ”Ei tiedä missä on, mitä kello on, miksi valot palavat.” ”Tuollaisina hetkinä mieleen nousee muistoja, joiden herättäjänä voi olla pelkkä asento.” ”Se onkin mielenkiintoista miten pienistä asioista muistoja voikin tulla mieleen.” Reflektio on mielenkiintoista, mutta ulkokohtaista suhteessa kirjaan.

Lehtori Asta Manner tuntuu olevan ainoa, joka pääsi heti sisälle Proustin kirjaan. ”Harvoin kirja ottaa lukijansa ensimmäisellä lauseella mukaansa. Tämä kirja teki sen. Pian kuitenkin huomasin sen, että lauseen todellinen sisältö oli eri kuin miten sen itse ensi alkuun luin. Kirjan päähenkilö ei olisi halunnut mennä niin aikaisin nukkumaan.” Sitten Manner reflektoi kuten Hellä omia kokemuksiaan. ”(..) kun taas omalla kohdallani nukkumaan meneminen on suurimpia nautintoja.” Millä ei ole mitään tekemistä enää ”Combrayn” kanssa. Manner jatkaa vielä: ”(T)oivon, että tämä ’motiiviristiriita’ ei tule häiritsemään lukunautintoa, jonka olen aloittanut…”

Vaikka Manner ymmärtää, miten merkityksillä lautautunut ensimmäisen lause ”(P)itkät ajat menin varhain nukkumaan” on, hän ei pyrikään analysoimaan tekstiä vaan reflektoi suoraan omaa arkeaan. ”Tämä iänikuinen keskustelu nukkumaanmenoajasta kuuluu perheemme arkeen. (..)” On hieman sääli, ettei Korpelan verkkolukupiirin jäsenten kärsivällisyys riitä pohtimaan Proustin tekstiä yksittäisiä lauseita pidemmälle tai sitten pohdinta on hyvin yleisluontoista, jolla ei ole kytköstä enää itse tekstiin.

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Kovaksikeitetyistä dekkareista mätiin tomaatteihin

Mitä ajattelee dekkareista kirjailija, joka julistaa avantgardistisesti, että kirjallisuudenlajien välisistä rajoista tulisi luopua? Kirjailija joka haluaa nimitettävän itseään reaalifantastikoksi, ja joka haluaa uutta tapaa hahmottaa kirjallisuuden koko kenttää.

(Siis romantiikkaa poliisi- ja salapoliisiromaaneihin ja kovaksi keitettyihin dekkareihin. Historiallisia ja scifi-dekkareita. Seksiä, väkivaltaa ja rikoksia valtavirran romaaneihin. Lisää arjen ongelmiin pureutumista, tirkistelyä köyhien kaihtimien taakse, ripaus sosiaalipornoa, ja mielihyvää siitä, että minulla sentään menee aika hyvin?)

Kariston kirjailija Juha-Pekka Koskinen tähtää tietokirjallaan ”Harkittu murha” (2009) kohti täydellistä murhaa. Täydellisen murhan miljöönä on Hämeenlinna. Murha voi tapahtua esimerkiksi Raatihuoneenkadulla. Köyhä, entinen kaupungintyöntekijä (50 v), voi tehdä symbolisen murhan heittämällä kaupunginjohtajaa mädällä tomaatilla, jonka hän on saanut ilmaiseksi läheiseltä torikauppiaalta. Haluaa työnsä takaisin ja osoittaa sen. (Huumoria, huumoria!)

Sillä mikäänhän ei ole niin tylsää ja tavanomaista kuin oikea murha, jossa veri roiskuu ja ihmisiä kuolee. Rahvaanomaista ja keskiluokkaista. Raamatullista heittäytyä marttyyriksi, ja joutua siitä vielä vankilaan, sillä kuolemanrangaistusta Suomessa ei enää ole. Todellisen kirjailijan taito mitataankin, sillä miten hän tekee dekkarin ilman murhia sivistyneesti.

No, mitään tällaista Koskinen ei tietysti ehdota, mitä edellä kirjoitin. Hän on perinteisen konservatiivinen kirjoittaessaan dekkareista, mikä on tietysti sääli. Hän eroaa vain paperilla tavanomaisesta, keskinkertaisesta kirjailijasta, mutta jotenkinhan sitä muista on erottauduttava, jotta saisi kustannussopimuksen esimerkiksi dekkarisarjan tekemisestä Karistolle. (Sarkasmia, ironiaa tms.)

TAPATURMA TAMMIKUUSSA

Juha-Pekka Koskinen paljastaa uuden menestysdekkarin nimenkin ”Tapaturma tammikuussa”(20xx), joka on vielä pöytälaatikossa tai pankin tallelokerossa. Kyse ei ole vain yhdestä kirjasta vaan pitkästä, pitkästä kirjasarjasta, joka takaa ruhtinaallisen toimeentulon, jolla suorastaan rikastuu ja tulee kuuluisaksi. Oletettavasti kirjoja käännetään kaikille sivistyskielille, ja miksei hieman sivistymättömimmillekin kielille, paikkoihin, joissa sivistystä tarvitaan ja arjen kysymysten kuten optiomiljönäärien elämän kurjuuden repostelua.

On sanomattakin selvää, että ’täydellistä murhaa’ tullaan kloonaamaan dekkareissa globaalisti seuraavat 100 vuotta. Tomaatteja, tomaatteja tulee maailman kirjallisuudessa lentämään. Paljon ja suoraan kohti.

Mallia Juha-Pekka Koskinen ottaa kotimaisesta, suomalaisesta kirjallisuudesta. Esikuvina ovat Tapani Bagge (se toinen Hämeenlinna-dekkarikirjailija), Seppo Jokinen, Leena Lehtolainen sekä Tuula Mai Salmela. Hän on sähköpostilla pyytänyt heiltä ohjeita täydellisen rikosromaanin tekemiseksi – ja saanutkin niitä. Ja tehnyt ohjeiden perusteella keittokirjaan ”Harkittu murha” muutamia reseptejä.

Intertekstuaalisia viittauksia hän sai meileistä mm. seuraaviin kirjailijoihin Georges Simenon, Dashiell Hammett, Sjöwall & Wahlöö, P.D. James, Sara Paretsky ja Patricia Cornwell. Heitä siis kannattaa lukea, jos aikoo itse ryhtyä fantastiseksi rikosromaanikirjailijaksi.

Koskinen on ollut 2000 – luvulla ahkera kirjailija, mutta genrerajat ylittävä genrekirja rikoksista on vielä julkaisematta. Hän on julkaisuttanut Karistolla romaanit: ”Ristin ja raudan tie” (2004), ”Viisi todistajaa” (2005), ”Savurenkaita” (2006), ”Seitsemäs temppeliherra” (2007), ”Punainen talvi” (2010). Muutakin tuotantoa hänellä on. Koskinen on ahkera myymään ja markkinoimaan kirjojaan esim. messuilla. Videoita löytyy tuubista.

HARKITTU MURHA

”Harkittu murha” (2009) alkaa katsauksella rikoskirjallisuuden historiaan ja nykyisyyteen, Suomessa ja maailmalla. Sellainen pika-pikakatsaus.

Suomalaisen rikoskirjallisuuden hän on jakanut vaiheisiin. Ensimmäinen vaihe ”Jännitystä ja toimintaa” kesti 40 v, toinen ”Sariolan valtakausi” 30 v, kolmas ” Kohti nykyikaa” 20 v ja viimeinen Nykyaika vaihe 10 vuotta. (Vihoviimeinen vaihe oletettavasti on vuosi 2011 eli vuosi nolla, jolloin on siirrytty Reaalifantasian aikakauteen.)

Viimeistä 10 vuotta Koskinen käsittelee neljän nykykirjailijan – siis Baggen, Jokisen, Lehtolaisen ja Salmelan - haastatteluiden kautta. Otsikkoina on mm. ”Rikoksen poluilla esikuvien mukana”, ”Sanoma kaiken takana”, ”Tulevaisuus tekijöiden silmin”.

Vihdoin päästään itse asiaan eli sen täydellisen rikosromaanin tekemiseen – ja lopulta myös kustantamiseen. Paljon toiveita uusille yrittäjille Koskinen ei anna. Pöytälaatikkoon melkein kannattaa hyvätkin yritelmät jättää.

Jos kaikista varoitteluista huolimatta rikoskirjailijaksi haluaa ryhtyä on oltava motivaatiota ja tekniikka. Aihekin olisi hyvä olla. Kaiken mitä tarvitsee on oltava hyvää, oikein hyvää ja laadukasta. ”Ja muutama hyvin valittu sana luo tekstiin aivan erityisen tunnelman”. Ja ne parhaat sanat kannattaa sijoittaa tekstin alkuun, sillä alussa oli sana.

Taustoituskin on tarpeen. On tunnettava Hämeenlinna mennen tullen, jos Hämeenlinna on miljöönä. (Ja miksipä ei olisi.)

Päähenkilön olisi syytä olla kiinnostava. Ja lukija on saatava odottamaan (murhaa) ja pelkäämään (murhaajaa). Omia kokemuksia (murhasta) kannattaa hyödyntää (jos niitä on).

Historiaan ei kannata upota, sillä se on dekkaristille liian vaativa tehtävä. Genrerajat voi ylittää muutenkin. Fantasiaa ja scifiä voi yrittää.

”Kunnallispolitiikan ja talouselämän kulminoituminen yksiin ja samoihin henkilöihin antaa hyvän pohjan kovaksikeitetyn dekkarin yhteiskuntakriittiseen kuvastoon”, kirjoittaa Koskinen.

Joten eiköhän lähdetä Raatihuoneenkadulle keräämään kokemuksia – ja kirjoittamaan.

torstai 20. toukokuuta 2010

"Maaemon lapsia" - pieni, nerokas romaani

Arvid Järnefeltin pienoisromaanin ”Maaemon lapsia” (1905) luettuaan oivaltaa, ettemme ole kaikki saman maaemon lapsia. Tuhat vuotta sitten piispa Henrikin johdolla tehtiin julmia ristiretkiä Suomeen, minkä jälkeen mikään ei ollut enää entisellään. Talonpojat pakenivat henkensä edestä metsiin suojaan jumaliensa luo.(Asun Katumajärven rannalla, jossa pakkokäännytetyt hämäläiset talonpojat kävivät uhmaakkasti pesemässä kastettuja päitään. Epäilemättä verikin virtasi. Sen voi aistia Katuman ilmasta.)

Pyhät paikat ja puut tuhottiin. Kieli ja kulttuuri jumalineen hävitettiin. Lopulta maaemon lapset talonpoika talonpojalta taipuivat pakon edessä niin kuin orjat ainakin Ruotsin valtion ja katolisen kirkon edessä. Maaemon lapset käännytettiin, revittiin juuriltaan. Ja he unohtivat jumalansa. Vanhat jumalat jäivät silti elämään, sillä eiväthän jumalat voi kuolla. Kuolemattomat. (Olen vakuuttunut asiasta. Katumajärvessä on jälkiä maaemoa edeltäneestä Veden emosta, joka jatkaa luomistöitään. Sotkan munia löytyy ruovikkoisilta rannoilta. Järven nykyinen haltija Ahti, Vellamo puolisoineen, antaa edelleen ahvenia, paljon pieniä kaloja. Viimeksi tänä aamuna ongella olevalle Väinön pojalle.)

Herrat – aateli ja papisto – ottivat haltuunsa parhaat maat, joita he kutsuivat Isänmaakseen, ja pakottivat Maalakien varjolla talonpoikia kutsumaan riistämäänsä maata myös heidän Isänmaakseen, vaikka se oli tietysti valhetta. Loppuosa maasta jäi kotimaaksi talonpojille ja heidän pojilleen. Osasta maaemon lapsia tuli herrojen ja talollisten torppareita, mäkitupalaisia, renkiä ja piikoja. Maattomia.

Tämä on Järnefeltin romaanin lähtötilanne. Romaanin maaton ja karjaton mies on Janne Kinturi. Aluksi hänellä on perheineen esi-isiltään perimä torppa, mutta maan omistaa talollinen Vainikkala. Vainikkala irtisanoo ikiaikaisen suullisen sopimuksen. Eikä Kinturilla ole muuta vaihtoehtoa kuin tulla häädetyksi kotoaan. Eikä Kinturi ole ainoa. Tilalliset eri puolilla Suomen nientä sanovat irti sopimuksiaan samoihin aikoihin. Nousukkuus houkuttaa.

Kinturi on loukussa, ansassa. Sana Kinturi tarkoittaa loukkua, ansaa. Lähes kaikki ”Maaemon lasten” henkilöt ovat loukutettuja jollain tavoin. Jopa Rauhalahden kartanon isäntä. Säätyläisen loukkuna on Venäjän tsaarin Aleksanteri I:n antama suullinen lupaus Suomen säädyille Porvoon valtiopäivillä. Tsaari lupasi säilyttää ruotsinvallan aikaiset Maalait ja muun lainsäädännön. Mutta Suomelle kävi kuten Kinturille. Suullinen sopimus oli vain suullinen sopimus. Maan todellisella omistajalla on oikeus lunastaa maa takaisin itselleen niin halutessaan.

Järnefelt ironisoikin. Jos ollaan tarkkoja, Vainikkalan isäntä ei omistanut maata, jolta hän hääti poliisivoimin esi-isiensä maata viljelevän Janne Kinturin perheineen. Maan todellinen omistaja oli Venäjän valtio. Rauhalahden isännän tilanne poikkesi torpparin tilanteesta siinä, että hänelle tarjottiin vaihtoehtoa. Nimismies ja venäläiset sotilaat olisivat jättäneet isännän rauhaan, jos tämä olisi hyväksynyt tsaarin antaman ns. kutsuntalain. Venäjä oli sodassa Japanin kanssa. Rauhalahden isäntä kuitenkin päätti lähteä mieluummin maanpakoon Norjaan. Kartano maineen jäi kartanon isännän nuorimmalle tyttärelle Martalle, joka oli ainut, joka seitsemästä tyttärestä ei ollut vielä naimisissa. Pahinta isännän kannalta oli, että hänen omat torpparinsa ilmiantoivat hänet lainvastaisesta toiminnasta. Tämä kun uhkasi sanoa torpparisopimukset irti, jos torpparit lähtisivät kutsuntoihin.

Pahimmassa loukussa olivat maattomat. Säätyläisten kävi hyvin, vaikka he uhmasivatkin Venäjän valtion lakeja. Enintään he saattoivat tulla (sankareina) karkotetuksi maasta määräämättömäksi ajaksi. Koska heillä oli omaisuutta – ja rahaa saattoi, koska tahansa lähettää lisää -, tilanne ei ollut millään tavoin ongelmallinen. Oleskelu ulkomailla saattoi olla jopa virkistävä kokemus kuten kävi Rauhalahden isännälle.

Kinturin tilanne on kimurantti. Hänellä on suuri perhe elätettävänään, ja hän joutuu kiertämään kyliä työtä ja ruokaa etsien. Naapurikylästä hän saa mäkituvan, jossa saattaa maksua vastaan asua perheineen. Lopulta eräällä reissulla keski-ikää lähestyvän Kinturin voimat pettävät, ja hän jää kuolemaan erään tuvan nurkkaan.

Rauhalahden kartanon ja maattoman Kinturin tiet kohtaavat romaanin puolivälissä. Kinturi korjaa Rauhalahden navettaa yhdessä muiden samassa asemassa olevien miesten kanssa. Tässä vaiheessa kirjan todellisesta sankarista, yhdestä päähenkilöstä, jalosukuisesta ja erittäin sivistyneestä Edvardista on tullut Rauhalahden nuorimman tyttären Martan mies ja siten kartanon uusi isäntä.

Martta ja Edvard ovat lukeneet mm. amerikkalaisen Henry Georgen maata käsitteleviä – suomeksi käännettyjä - kirjoja kuten ”Progress and Poverty” (Edistys ja köyhyys) ja ”The Crime of Poverty” (Köyhyyden rikos) ja ovat hyvin tietoisia Suomen torpparien ja maattomien tilanteesta. Martta ja Edvard haluavat omalta osaltaan toimia siveellisesti ja oikein. Tehdä sen mitä on tehtävissä.

Martta ja Edvard tarjoavat Kinturin Jannellekin omaa tilaa Rauhalahden kartanon maista, mutta Jannen kohdalla tarjous tulee liian myöhään. Janne tuntee, että hänen aikansa alkaa olla täysi, ja joidenkin viikkojen kuluttua hän kuolee. Rauhalahden kartanon uudet omistajat jatkavat kartanon maiden pilkkomista, ja myymistä edulliseen hintaan sitä haluaville kirjan loppuun asti.

Rauhalahden säätyläispari Martta ja Edvard toimivat kirjan myyttisen kehyskertomuksen pelastavina enkeleinä, jotka toteuttavat Totuuden Hengen – ja vanhojen kalevalaisten jumalien tahtoa. Järnefeltin ajatuksena on, että satojen ja tuhansien vuosien kuluessa oikeudenmukaisuus lopulta toteutuu maailmassa. Tätä hän kutsuu Totuuden Hengeksi. Henki käyttää ihmisiksi muuttuneita enkeleitä tahtonsa välikappaleena. Hämäläisten talonpoikienkin kokemat vääryydet lopulta, toivottavasti, saavat hyvityksen tuhat vuotta myöhemmin. Se on ainakin Hengen tahto. Ja se hetki on nyt.

Arvid Järnefeltin kirjaa ”Maaemon lapsi” pidetään ns. teesi- tai aateromaanina. Sen juonteena on Henry Georgen, osittain Leo Tolstoin ja vähemmässä määrin aikansa sosialidemokraattien ajatusten ajaminen. Kirja on myös sen henkilöhahmojen kehityskertomus – tosin monet hahmot ovat varsin tyyliteltyjä - tai romaani muutoksesta, joka on mahdollista saada aikaan. Muutosta kuvatessaan Järnefeltin tekstissä on utooppisia aineksia, mutta ne ovat kuitenkin helposti toteuttavissa olevia utopioita, joiden kohteena on lähitulevaisuus.

lauantai 15. toukokuuta 2010

Onko Järnefeltin ”Isänmaa” (1893) kehityskertomus – ja entä sitten?

Kukapa ei kirjan käteen otettuan olisi miettinyt, mistähän tässä oikein on kyse? Takakansi kertoo
paljon. Samoin sisällysluettelo. Puhumattakaan kirjan nimestä. Kirjoittaja on voinut määritellä tekeleensä romaaniksi ja ehkä vielä kehitysromaaniksi.

Arvid Järnefelt on nimennyt esikoisromaaninsa lyhyesti ”Isänmaaksi” (1893). Kappaleet on numeroitu 1:stä 9:ään. Ei ole suurtakaan epäilystä, etteikö kyse olisi romaanista, vaikka 1800 – luvulla ei takakansilla kirjaa vielä markkinoitukaan.

Järnefeltin kirjaa on yleisesti pidetty kehitysromaanina. Lukijalle tämä kertoo heti, että kyseessä on yleensä tarina nuoresta miehestä ja hänen kehittymisestään erilaisten vaiheiden kautta. Toki kyse voi olla myös nuoresta naisesta, eikä aina edes nuoresta.

Saija Isomaa on pohtinut tutkimuksessaan ”Heräämisen poetiikkaa. Lajeja ja intertekstejä Arvid Järnefeltin romaaneissa” (2009) kolmen Järnefeltin teoksen kautta kirjallisuudenlajien tai genren problematiikkaa.

Tutkijoilla ja kriitikoilla on suuri kiusaus yrittää sijoittaa kirja johonkin tiettyyn genreen, mutta lähes aina romaani on sijoitettavissa useampaan eri lajiin.

Mikäli Arvid Järnefeltin ”Isänmaan” näkee vain tiukasti kehitysromaanina, teoksen muut juonteet jäävät näkemättä. Kehitysromaanissa lukija on kiinnostunut päähenkilönsä koettelemuksista, joiden kautta hän kasvaa joksikin. Lukijaa saattaa kiinnostaa rakkaussuhteiden kuvaus. Henkilön eksistentiaalinen tuska ja ajautuminen jopa itsemurhayritykseen. Kulttuurissa, jossa etsitään ’sitä oikeaa’, tällaiset asiat kiinnostavat.

Järnefeltin kehitysromaani Bahtinin typologian mukaan ei ole kasvatuksellinen (antaa ohjeita lukijalle) tai omaelämänkerrallinen (kertoo kirjoittajan omista kokemuksista) vaan historiallinen. Romaanissa kuvataan Suomea sen modernisoitumisen alkuvaiheissa, kun ensimmäiset saharuukit saapuivat maaseudulle ja puuyhtiöt alkoivat ostaa tilallisilta halvalla puita. Samaan aikaan syntyi maaseudulle suomenkielisiä alkeiskouluja kuin sieniä sateella ja vähitellen perustettiin myös kirjalainaamoja ym. Helsingissä fennomaanit rynnistivät poliittiseen valtaan, mikä murensi vanhaa säätyjakoa porvareihin, papistoon, aateliin ja talonpoikiin. Aatteellisille ylioppilaille kaikki olivat yhtä ja samaa Snellmanin ’kansaa’.

Kirjan tapahtumapaikat vaihtelevat kaupungin ja maaseudun välillä. Päähenkilö Heikki lähetetään ensin keskikouluun Helsinkiin, mistä hän palaa joksikin aikaa kotitilalleen Vuorelaan. Sitten Heikki jatkaa opintojaan Helsingissä aina tohtoriksi asti ja isän kuoltua hän käy vielä kerran kotona ja luovuttaa tilan kasvattisisarelleen Liisalle ja tämän miehelle Juholle.

Ylioppilaana Heikki hurahtaa Snellmanin ajatteluun niin kuin monet muutkin. ’Kansasta’ tulee mantra, jota hoetaan ylioppilaspiireissä tietämättä mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa. Kertoja tietää, että kansan sijaan Heikki on kiinnostunut omasta mahdollisuudestaan kehittyä kansalliseksi suurmieheksi, sellainen kuin hänen idolinsa Snellman oli.

Vasta palattuaan pariksi vuodeksi kesken opintojaan kotitilalle Heikki tajuaa, ettei hänestä ole suurmieheksi tai kansan herättäjäksi. Eihän hän edes ymmärtänyt Hegelin tekstejä. Kansakin osoittautuu piioiksi, rengeiksi, isänniksi, emänniksi ja ruukin omistajiksi ym. Ei ole mitään yhtä kansaa niin kuin Snellman julisti. Ruotsinkielisestä, säätyläistaustaisesta Fannysta tulee Heikin elämän testi. Fannyn perässä Heikki lähtee takaisin Helsinkiin, vaikka on jo ehtinyt miettiä tulevaisuutta maalla Liisan kanssa. Romanttinen rakkaus tms. jää ainoaksi vaihtoehdoksi, kun ajatukset ovat muuten ajautuneet umpikujaan. Mutta eipä suhteesta tule mitään, kun hän saa kömpelön kosiskelun jälkeen Fannyltä rukkaset. Vanhat sääty- ja kielirajat toimivat ilmeisesti vieläkin. Itsemurhaakin Heikki harkitsee.

Heikin kehitystarina jatkuu sinnikkäänä opiskeluna. Järnefeltin kirjan kuvaus on realistista niin kuin kehitysromaaneissa. Heikki opiskelee uhrautuvasti ties mistä syystä. Toisaalta vaihtoehtoja ei ole. Jollain tavalla Heikki tuntee tekevänsä työtä yhteisön eteen suorittaessaan tutkintojaan. Vai onko kyse sittenkin vain oman uran rakentamista? Vaikea sanoa. Heikki osoittaa korkeaa moraalia suhteessa Liisaan ja Fannyyn, sillä hän ei anna kummallekaan mitään lupauksia tulevaisuuden suhteen. Tosin tilannetta voi tulkita toisinkin.

Jotain uskonnollista Heikin toiminnassa on varsinkin kirjan lopussa, jossa hän luovuttaa tilan kasvattisisarelleen Liisalle ja tämän miehelle Juholle. Lähtiessään entiseltä kotitilaltaan Vuorelasta Heikki on hurmostilassa katsellessaan isänmaansa peltoja ja maaseutua.

VAI AATEROMAANI

Suomalaisista tutkijoista toiset korostavat kirjan aatteellisuutta, sillä ”Isänmaassa” on kosolti aateromaanin aineksia. Jo Heikin lähettämisessä lapsena Helsinkiin on aatteellinen motiivi. Talollisen poika lähetetään ensimmäisen joukossa ensimmäiseen suomenkieliseen keskikouluun. Isä ei ainoaa poikaansa haluaisi lähettää, mutta äiti ja rovasti ovat toista mieltä. Kirjan keskeinen jännite on, miten Heikin käy: palaako hän kotitilalleen takaisin vai ei. Lopulta ainoan pojan lähettäminen maailmalle on uhraus Vuorelan isännältä ja emännältä.

Heikkiä ei missään vaiheessa velvoiteta palaamaan kotitilalleen. Toki hänen vanhempansa sitä haluavat. Heikki aloittaa opiskelunsa ylioppilaaksi tultuaan Snellmanin hengessä, nuorsuomalaisin painotuksin. Hengen mukaista olisi palata kansanvalistajana tai -herättäjänä tms takaisin maaseudulle. Sitä ei Heikki kuitenkaan halua, sillä hän haluaa tulla aatteen suurmieheksi esikuvansa mukaan. Kuitenkin hän ylioppilaaksi tuntuaan palaa isänsä toiveiden mukaisesti pariksi vuodeksi takaisin kotitilalleen. Hän on vielä alaikäinenkin.

Aatteellinen työ maaseudulla ei ota sujuakseen sen kummemmin kuin maatilan työtkään. Heikki huomaa, ettei hänellä ole mitään sanottavaa muille ja hän on jotenkin ulkopuolinen kaikesta. Pohdiskellessaan asioita ullakolla hän kyseenalaistaa koko aiemman aatteellisuutensa. Myöntää jopa, ettei ymmärrä Hegelin teksteistä paljoakaan. Hän on yrittänyt äitinsä uskonnon pietismin ja Hegelin filosofian yhdistämistä, mutta huomaa, ettei hänestä ole valituksi tai suurmieheksi. Sellaiseksi kuin Snellman.

Seuraava askel aatteiden polulla on Heikin palatessa takaisin Helsinkiin. Junassa hän huomaa ilmapiirin muuttuneen. Snellmanin opeilla ei ole enää niin paljon painoa kuin ennen. Opiskelijakaverit ovat tehneet hekin omia valintojaan kohti porvarillista elämäntapaa, virkauraa ja jotkut ovat menettäneet otteen opiskeluun ja elämään.

Heikkiä intuitiivisesti viehättää erityisesti joidenkin iloisuus ja elämänmyönteisyys vaikeuksista huolimatta, mitä hän hieman kadehtii. Hegelin ja Schopenhauerin synkät sävyt ovat saaneet vaihtoehdon erilaisista elämänfilosofioista (Nietzsche, Tolstoi, Bergson).

VAI KÄÄNTYMYSROMAANI

Kääntymysromaanin aineksiakin kirjassa on. Varsinkin kirjan lopussa. Heikki tajuaa, että kaikilla – myös suurmiehillä – on paikkansa yhteiskunnassa. Kaikki toimii osin toisistaan riippumatta omalakisesti. Eikä hänen tarvitse katsoa ketään ylöspäin, tai alaspäin.

Kirjassa on viittauksia sekä uskonnolliseen että ei-uskonnolliseen kääntymykseen, mikä ennakoi Järnefeltin toista romaania ”Heräämistä”, hänen omaa kääntymystään tolstoilaisuuteen. ”Isänmaassa” on useita viittauksia Raamattuun, jotka nivoutuvat yhteen filosofisten pohdintojen kanssa.

Heikin ajattelua alusta alkaen hämmentää uskonnollinen ristiriita äitinsä pietismin - jumalakeskeisen ajattelun - ja Snellmanin (luterilaisen) kansallishengen välillä. Aluksi hän ei sitä huomaa.

Snellman on nuorten fennomaanien idoli, kultainen vasikka, jonka ajatuksia ei kyseenalaisteta. ’Kansa’-käsitteen epämääräisyyden kautta vähitellen paljastuu Snellmanin ajattelun taustalla oleva epämääräisyys. Heikin mielessä pietismi intuitiivisesti sopii paremmin Hegeliltä saamiensa aineksien kuin Snellman kansallisuusaatteen kanssa.

Lopulta Heikki joutuu toteamaan, ettei hän ymmärrä Hegelin filosofiaakaan tarpeeksi hyvin voidakseen sanoa siitä mitään varmaa. Hänestä ei ole aatteen suurmieheksi. Vaihtoehdon Heikki löytyy yllättäen elämänfilosofioista kuten tolstoilaisuudesta. ”Isänmaassa” tolstoilaisuus ei ole kuitenkaan ainoa vaihtoehto vaan niin Nietzschen kuin Bergsoninkin ym. ajatuksia on vielä mukana.

Heikin opiskelun alku on eräänlaista Mooseksen valitun kansan erämaavaellusta. Ylioppilaat ovat valittua kansaa. Heikki itse muistuttaa itseään Jeesusta käyttäytymisellään. Hän ei esimerkiksi halua käydä kotona maalla samalla tavoin kuin Jeesus oli omistautunut aatteelleen. Heikki on sisäistänyt ajatuksen tulemisestaan messiaaniseksi suurmieheksi. Kotiseutu avautuu kirjassa luvattuna maana, jonka Jumala on antanut suomenmielisille ja -kielisille. Eikä Heikki voi kieltäytyä lähtemästä takaisin, kun paineet tulevat riittävän suuriksi.

Uskonnolliseen kääntymysromaanin viittaa myös jumalan tahdon mukainen elämä. Heikin käänne tapahtuu, kun hän huomaa, ettei pysty toimimaan saarnaajana palattuaan vihdoin lapsuuden kotiin, sillä hän ei näe maaseudulla epäkohtia, joita voisi alkaa parannella. Tai muut ovat ehtineet jo ennen häntä tekemään muutoksia. Koulu on perustettu, kirjasto tekeillä jne.

Erityisen tärkeä on kokemus heinäpellolla, jossa talon väki yrittää nopeasti saada heinän suojaan rankkasateeelta. Heikki kokee yhteisyyttä muiden kanssa tavalla, jota hän ei ole aiemmin kokenut, mikä käynnistää hänen kääntymiskokemuksensa pois aiemmista aatteista. Tässä vaiheessa hänellä ei ole tilalle enää muuta vaihtoehtoa kuin lapsuuden pietismi tai sisäinen tyhjyys. Uusi (tai vanha johon palataan) arvomaailma rakentuu kristillisille arvoille mm. nöyryydelle, pienuuden kokemukselle ja toisten palvelemiselle.

Kääntymyskokemus kuitenkin tulee ja menee. Kun Heikin kaverit kaupungista tulevat tapaamaan Heikkiä, hän kokee toisen subliimin kokemuksen rakastumalla Fannyyn, jonka perässä hän jonkin ajan päästä lähtee takaisin Helsinkiin jatkamaan opintojaan.

Kolmas kääntymysromaanin piirre tuhlaajapojan tarina jatkuu aina kirjan loppuun asti kunnes Heikki päättää luopua tilasta kasvattisiskonsa Liisan hyväksi. Tällöin Heikki heittäytyy tuntemattomaan tulevaisuuteen ja ottaa vastuun itsestään ja toimeentulostaan ensimmäisen kerran. Kaikki tulevaisuuden mahdollisuudet ovat avoinna hänen edessään, eikä hän tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Tuhlaajapojan tarina sisältää mm. sen, miten Heikki juoksee Fannyn perässä ja lopulta huomaa, ettei Fanny huolikaan hänestä. Osat tosin kääntyvät myöhemmin vastakkaiseksi Heikin aseman muututtua tutkintojen myötä toiseksi. Opiskelijana Heikki ei tuota mitään. Hän vain tuhlaa ja kuluttaa, vaikka ei välttämättä paljon. Käyttää varoja, joita on maalta saanut säännöllisin väliajoin. Lopussa paljastuu, ettei hän edes tiedä, että isä ei enää vähään aikaan ole lähettänyt hänelle rahaa vaan sen on tehnytkin Juho, tilan uusi isäntä. Tämän Juho kertoo kirjeessään samalla kun kertoo Heikin isän kuolleen.

perjantai 7. toukokuuta 2010

Le Guin: "Telling" (2000)

Suomessa Ursula Le Guinin viimeisin käännös ”Kahdesti haarautuva puu” (2009) on yhdistetty ennen muuta Kiinaan ja erityisesti Kiinan ja Tiibetin tilanteeseen. Kirja on kuitenkin paljon monitahoisempi kuin päällisin puolin näyttää, eikä Le Guin moralisoi suuntaan tai toiseen. Hän vain kertoo tarinaansa samalla tavoin kuin kirjan mazit, tai ’tiibetiläiset munkit’, Aka-planeetalla kertovat omaa tarinaansa ja sortuvat uskonnolliseen fundamentalismiin siinä missä Ekumenian universumin muutkin planeetat Terraa tai Maata myöten.

Rivien välistä on luettavissa, että uskonnollinen, tieteellis-teknis-taloudellis-poliittis-kristillinen fundamentalismi Aka-planeetalla on itse asiassa vientituote Maasta. Akalaiset kun haluavat kiihkeästi modernisoitua ja tulla samanlaisiksi kuin planeetat Ekumenian alueella.

Kirjan tarina on kerrottu korkeasti, Ekumenian yliopistossa, koulutetun, nuoren, aasialaisen, lesbonaisen Sutty Dassin näkökulmasta, joka on lähtöisin Terrasta, mutta halusi sieltä pois. Uskonnolliset fundamentalistit ovat Suttyn lapsuudessa tuhonneet Maan kirjallista ym. kulttuuria ja tiedettä. Kun Sutty sitten lopulta saapuu Ekumenian virkanaisena Akalle, hän huomaa, että fundamentalistit ovat vallassa nyt Aka-planeetallakin. Tosin eivät samat kuin olivat olleet Maassa. Hän on siis joutunut ojasta allikkoon. Yliopistossa Sutty on lukenut Akan kansankieltä ja kirjallisuutta, mutta Dovzan kaupungissa, Tiibetin Lhasassa, hän ei pääse tutustumaan sen kummemmin kieleen, kirjallisuuteen kuin muuhunkaan vanhaan kulttuuriin, jota on järjestelmällisesti hävitetty.

Lopulta parin vuoden odottelun jälkeen Akan valtion eli Korporaation byrokraatit antavat Ekumenian lähettiläälle luvan lähettää virkanaisensa tutustumaan Akan muihin osiin. Sutty matkustaa junalla syrjäiseen Okzat-Ozkatiin, jossa hän ensimmäistä kertaa tutustuu paikallista kieltä puhuviin. Eikä kulu aikaakaan, kun hän tajuaa, että ihmiset yleisesti kertovat toisilleen tarinoita, mihin ei painettuja kirjoja tarvita. Kulttuuri elää ja voi hyvin, ja erityisesti mazit, tiibetiläiset munkit, rikkovat kaikkia mahdollisia Korporaation säätämiä lakeja joutumatta sen kummemmin vaikeuksiin. Kirjojakin hän löytää ja lukee niitä tehden tutkimustyötä, ja raportoi samalla tilanteesta Dovzan lähettiläälle.

Mazien kautta Sutty saa tietää, että vanhaa kirjallisuutta on salaisessa Silongin kirjastossa, ikään kuin Tiibetin ja Kiinan rajalla Shangri-lassa, vielä valtavia määriä. Ongelmana on millä tavoin vanhan kirjallisuuden tulevaisuus olisi taattavissa. Riskinä on että Korporaation byrokraatit eräänä päivänä tulevat ja hävittävät kaiken maan tasalle samalla tavoin kuin kävi Maassa, jossa uskonnolliset fundamentalistit pommittivat mm. Washingtonin kirjaston miljoonine kirjoineen maan tasalle.

Sutty matkaa Silongiin kahden oppaan ja mazien kanssa, ja löytää ikivanhan kirjaston kallioon hakattuine varastoineen. Aikansa oltuaan ja ihmeteltyään Aka-kansan mahtavaa kulttuurista aarretta, Sutty alkaa miettiä, miten Silong on pelastettavissa. Monien vaiheiden jälkeen Korporaation ja Ekumenian välille syntyy ratkaisu vanhan kirjallisuuden – ja selvästikin yleisemminkin – vanhan kulttuurin kohtalon järjestämisestä. Vanhasta tehdään vientituote Ekumenian alueelle, jolloin Korporaatiolla ei ole enää mitään syytä hävittää vanhaa.

Olennaista on, että Korporaatio on tähänkin asti jäljitellyt Ekumenian Terraa niin hyvässä kuin pahassakin. Nyt se jäljittelee Terraa hyvässä. Tässäkin asiassa on kuitenkin kääntöpuolensa. Sutty kyseenalaistaa Ekumenian ja akalaisten politiikan säilyttää kaikki vanha, sillä eihän kaikki vanha ole välttämättä säilyttämisen arvoista. Esimerkiksi Aka-planeetan syrjäiset alueet ovat jääneet hyvin kehittymättömiksi kaikesta vanhasta huolimatta – tai juuri sen takia. Vanha on johtanut myös uskonnolliseen fundamentalismiin. Korporaation 70 vuoden aikana akalaiset eivät ole jatkaneet Suurta Kertomustaan kansansa historiasta. Aikakirjoissa on 70 vuoden aukko, mitä Sutty kritisoi, eivätkä mazit osaa vastata, miksi he eivät ole tehneet asialle mitään. Toisin sanoen he ovat itsekin huomaamattaan osallistuneet oman kulttuurinsa hävitykseen olemalla arvostamatta maansa modernisoitumista, jolla on ollut paljon myönteisiä vaikutuksia köyhän planeetan ihmisten elämään, mitä he eivät ole halunneet nähdä.

URSULA K. LE GUIN KONTEKSTISSAAN

Ursula K. Le Guin on tieteiskirjallisuuden yksi uranuurtajista. Hänen erityisalaansa ovat mm.
- antropologinen (ja sosiologinen) science fiction
- utopiat / dystopiat
- feminismi, sukupuolten / sukupuolettomuuden käsittely

”Kahdesti haarautuva puu”. (2009/2000), alunperin ”Telling” on siis viimeisin Le Guin – suomennos, ja viimeisin Le Guinin ns. hainilaisromaani, jossa hän kuvaa Ekumenia-nimistä universumia, joka koostuu yli 80 asutusta planeetasta ja jossa puhutaan mm. hainin kieltä.

Kaikkiaan Hain-teoksia on kymmenen (10) lisäksi novelliteoksia on kolme (3). Le Guinin läpimurtoteos ”Pimeyden vasen käsi” (1976/1969) oli sekin Hain-romaani. Muut menestyneet ja paljon palkitut hain-romaanit ovat ”Osattomien planeetta” (1979/1974) ja ”Maailma, vihreä metsä” (1984/1972).

KIRJAN VASTAANOTTOA SUOMESSA

Kirjaa eivät suomalaiset kirjallisuuskriitikot ole aivan ymmärtäneet tai se ei ole sopinut heidän mustavalkoiseen maailmankuvaansa.

Kirkko & kaupunki 3.8.2009

Lähes kaikki suomalaiset kriitikot korostavat sitä, miten päähenkilö Sutty lähetetään Aka-planeetalle. Niin myös Marja Kuparinen. Mutta Sutty tekee sen vapaaehtoisesti. Hän haluaa lähteä Maasta. Haluaa tulla lähetetyksi pois. (Kukapa ei haluaisi.)

Kirkon & kaupungin kirjoittaja välttää mainitsemasta, että Aka-planeetan uusi, teistinen uskonto, jota Kuparinen kuvaa ”sisällöllisesti kevyeksi ja ontoksi” on sitä samaa uskontoa, joka on vallalla tämän päivän Euroopassa ja USA:ssa. (Ytimessä markkinatalouden näkymätön käsi.)

Vanhaa Akan uskontoa Kuparinen kuvaa sallivaksi, ”jos sitä nyt uskonnoksi sopii lainkaan nimittää”. (Uskonnolla siis buddhalaisuudella ja taolaisuudella, kun ei ole sen juutalais-kristillistä tuntomerkkiä: Jumalaa.)

Kuparisen mielestä Le Guin ymmärtää myös fundamentalismiin juuttunutta ihmistä. (Mikä ei pidä aivan paikkaansa, sillä Le Guin on kriittinen kaikkea fundamentalismia kohtaan; ja voiko kirjarovioita ja kirjallisuuden hävittämistä edes ymmärtää? Kenties fundamentalistisen kirjallisuuden hävittäminen voisi olla ymmärrettävää – vai voisiko?)

Karjalainen 1.5.2009

Pertti Ehrnrooth puolestaan korostaa – niin kuin lähes kaikki -, miten mieleen tulevat kulttuurivallankumouksen ajat Kiinassa ja nykyinen Tiibetin tilanne. Mitään laajempaa kontekstia hän ei yritäkään nähdä.

Kirjoittaja mainitsee, miten kirjaroviot roihuavat ympäri universiumia kuin natsien kolmikymmenluvun aikana. Hän jättää mainitsematta, että tällä kertaa - Le Guinin kirjassa - rovioiden takana ovat juutalais-kristilliset fundamentalistit.

Ehrnrooth yksioikoisesti korostaa, miten Sutty sai käskyn (!) lähteä Aka-planeetalle. Todellisuudessa hän halusi sinne. Sutty ei myöskään asetu vainottujen puolelle, sillä hän on koko ajan ollut sillä puolella. Tai oikeastaan omalla puolellaan, ja suhtautunut kriittisesti myös vanhaan kulttuuriin. Syrjäseudulla, jossa Sutty kulkee, ei ole vainon jälkiä. Ihmiset eivät siellä osaa edes lukea, joten heidän kannaltaan on yksi ja sama, onko painettuja kirjoja vai ei.

Kainuun Sanomat 6.4.2009

Myös Kainuun Sanomien Mikko Niininen korostaa sitä, miten Sutty lähetettiin Aka-planeetalle, mutta hän siis itse, aktiivisesti halusi lähteä Maasta, joka oli sortanut häntä ja hänenlaisiaan mm. lesboja.

Niininen nostaa esiin, miten Korporaatiossa, tai Kiinassa, on vanhan uskonnon tilalle nostettu uusi kansallinen teismi. Hän jättää kuitenkin sanomatta, että teismi on tuontitavaraa Terrasta ja sen kristillisiltä fundamentalisteilta Unisteilta. Perinteisessä ’uskonnossa’, buddhalaisuudessa ja taolaisuudessa, ei jumalia ollut. Tuhoamisen malli on myös saatu Maasta.

Kirjoittaja ei halua nähdä kirjan ja nykyisyyden välisiä yhteyksiä, koska ne selvästikin olisivat liian hämmentäviä, ja vähättelee Le Guinin kirjan sisältöä.

Helsingin Sanomat 22.2.2009

Jussi Alroth on samoilla linjoilla muiden kirjoittajien kanssa. ”Kyllä, yhteys Kiinan ja Tiibetin tilanteeseen on selvä.”, hän kirjoittaa, mutta korostaa, että kyse ei ole suorasta analogiasta. (Miten voisi ollakaan, koska Kiina ei ole planeetta.) Mitä kirjoittaja tuolla ’yhteydellä’ tarkoittaa, ei ilmene tekstistä. Entä yhteys muuhun maailmaan? Sitäkään hän ei pohdi.

”Asukkaat elävät pelossa, pitäen perinteensä piilossa.”, toteaa Alroth. Kyllä ja ei. Kaupungissa, Dovzassa, ihmiset ovat pelokkaita, mutta eivät sen ulkopuolella esimerkiksi Okzat-Ozkatissa tai Silongissa. Kaikkea muuta. Tarinoita kerrotaan - ja perinteistä elämäntapaa eletään - eivätkä viranomaiset juuri puutu siihen. Olennaista, että ihmiset ovat pelokkaita myös Maassa, ja siksihän Sutty Maasta lähtikin.

Hyvin juutalais-kristillisesti Jussi Alroth kysyy: ”Mikä tarinoimisessa vie ihmisen aina kohti uskontoa?” Hän ei vastaa kysymykseen, mutta vastaus on: ei mikään. Le Guin nimenomaan kertoo siitä, miten Suuria Uskontoja ei tarvita oikeastaan mihinkään, koska ne ruokkivat fundamentalismia ja Totuuden puhumista. Tätä Alroth ei halua ymmärtää. Hän ei ymmärrä ajatusta Suurista Kertomuksista tai historiasta ilman uskonto(j)a. ”Le Guin piirtää tarkasti hänen [=Sutty] ongelmansa – miten vaikeaa on lähestyä uskontoa ei-uskonnollisesta näkökulmasta.” Niin, vaikeaahan se on, jos ei halua ymmärtää asioita kuin teistisesta ja/tai ateistisesta näkökulmasta ottamatta huomioon sitä, että muitakin vaihtoehtoja on. Maailma voi olla myös uskonnoton – ja ihmiset onnellisia siitä, mutta niin korkealle tuskin pääsemme ennen kuin olemme vuonna 2100 Le Guinin utopiassa.

lauantai 1. toukokuuta 2010

"Kuinka Proust voi muuttaa elämääsi"

Kuinka Marcel Proust voi muuttaa elämääni? Ollakseni tarkka (niin kuin Marcel aina oli), pelkästään Proustin pääteoksen yli 3500 sivun - Hämeenlinnan kaupungin näyttöluettelon mukaan tarkalleen ottaen 3721 sivua - lukemiseen luonnollisesti kuluu paljon aikaa. Lukeminen tietysti itsessään muuttaa elämääni (jos sellaiseen aion ryhtyä). En voi tehdä silloin mitään muuta, kun luen Proustin ”Kadonnutta aikaa etsimässä” (1968 – 2007). Tietysti voin vain selailla kirjat läpi, ja lukea tapahtumaselostukset jostain muualta kuten Wikipediasta. (Niin kuin olen tehnyt. Suppeimmillaan kirjojen lukeminen on niiden nimien lukemista ja kansien katselemista. Hieman pidemmälle pääsee kun lukee takakannetkin. Niin kuin kirjastonhoitajat tekevät. Luulisin.)

Marcel Proust on kuollut. Kuoli vuonna 1922 vain 51-vuotiaana. Vuoteen 1921 mennessä seitsemästä ”Kadonnutta aikaa etsimässä” – kirjasta oli julkaista neljä. Loput kolme kirjaa siten julkaistiin postuumisti Marcelin kuoleman jälkeen. Veli toimitti teokset kustantajalle. On sanomattakin selvää, mikäli kirjailija olisi ollut elossa, viimeiset teokset olisivat olleet erilaisia. Proust teki tunnetusti paljon muutoksia vedoksiin. Emme koskaan saa tietää millaiseksi Proust teoksensa halusi, ja tiesikö hän sitä itsekään. (Tätä kysymystä voisi pohtia seuraavat 20 vuotta, jos ei muuta niin lukupiireissä.)

Suurprojektiaan kirjailija alkoi toteuttaa vuonna 1906 ja 1. osa tuli valmiiksi seitsemän vuotta myöhemmin, jolloin Proust oli 35 -vuotias. Vuosisadan vaihteen jälkeen hän ei ollut tehnyt palkkatyötä vaan elänyt perheensä kustannuksella. Tarkalleen ottaen hän ei palkkatyötä tehdessäänkään ollut saanut palkkaa. Hänet palkattiin vuonna 1895 Mazarinen kirjastoon tutkinnon jälkeen kirjastonhoitajaksi. Kirjastosta hän sai kuitenkin potkut oltuaan jatkuvasti poissa ilmoittamatta. Proust sairasteli paljon ja hänellä oli paha astma, mitä kirjapöly pahensi, eikä työ ilmeisesti muutenkaan ollut kovin innostavaa.

Proust oli himolukija. Hän luki varsinkin päivälehtiä (Le Figaro) paljon ja tarkkaan sängyssä. Kaikki kuolinilmoitukset ja muut. Sängyssä hän alkoi lopulta valmistella myös suurteostaan. Sitä ennen hän ehti jo kirjoittaa yhden teoksen ja kääntää englannista kaksi heikolla englannin kielen taidollaan. Lisäksi Proust kirjoitti yleisönosastoon, myös esseitä ja kirjallisuusarvosteluita. Monia ”Kadonnutta aikaa etsimässä” – teoksen teemoja hän käsitteli jo lehtikirjoituksissaan. Lopulta hän oli valmis suururakkaansa. Kuuden vuoden makoilun jälkeen.

Marcel Proustilla oli aina vaikeuksia tekstiensä julkaisemisen kanssa, eikä ensimmäisen kirjan julkaiseminen sekään ollut mikään helppo tehtävä. Lopulta hän joutui maksamaan (tietysti perheen rahoista) ensimmäisen osan julkaisemisesta. Proustin onneksi kirjaa meni ainakin jonkin verran kaupaksi. Toisen osan kanssa Proust puuhaili seuraavat kuusi vuotta, minkä julkaisemisen kanssa hänellä ei enää ollut samoja ongelmia kuin ensimmäisen kanssa. Hänen ystävänsä Andre Gide auttoi asiassa. Hän oli töissä Gallimard-kustantamossa. Toisen osan julkaisemisen jälkeen Proust eli enää pari vuotta minä aikana julkaistiin kaksi seuraavaa osaa.

Proustin elämänkerta itsessään ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten lukija alkaa mieltää omaa elämäänsä. Varsinkaan jos lukija on tai on ollut pitkään (akateemisena) työttömänä mitä Proust ei kaikesta huolimatta koskaan ollut!

De Bottonin kirja “How Proust can change your life” (1997) antaa lisää vihjeitä, millä tavoin Proustia voi käyttää elämänsä muuttamiseen muilla tavoin kuin jotka ovat aivan ilmeisiä muutenkin. Kirjoittaja on ryhmitellut ’miten’-kysymykset seuraavasti:
- miten rakastaa elämää (juuri) tänään
- miten lukea itseämme (kirjojen avulla)
- miten käyttää aikaamme (paremmin)
- miten kärsiä onnistuneesti (niin kuin Proust)
- miten ilmaista tunteitamme (toisin kuin Proust – hän oli yliherkkä)
- miten olla hyvä ystävä (oliko Proustilla hyviä ystäviä, oliko Proust hyvä ystävä)
- miten aukaista silmämme (todellisuudelle)
- miten olla onnellinen rakkaudessa
- miten siirtää kaikki kirjat sivuun (myös ”Kadonnutta aikaa etsimässä”)

De Botton pohtii ensimmäisessä jaksossa vastausta ensimmäiseen ’miten’-kysymykseen. Proustilla oli vastaus tähänkin kysymykseen, minkä hän kirjoitti erään lehden yleisönosastossa käytyyn keskusteluun. Keskustelun teemana oli tarkalleen ottaen ”miten eläisit elämäsi viimeisen päivän”. Proust kuoli vain joitain viikkoja kirjoituksen jälkeen. Eikä hän toiminut oman ohjeensa mukaan. Ei ehtinyt.

Kirjasta saa vastaukset myös muihin kysymyksiin eli tapoihin käyttää (kuollutta) Proustia hyväkseen oman elämän muuttamisessa (paremmaksi?).

Proustin ystävät osasivat kirjojen sivuun siirtämisen taidon jo 1. osan julkaisemisen aikaan. Kun kirjailija kysyi heiltä, olivatko he lukeneet Marcelin heille toimittamaa kirjaa, vastaukset jakautuivat kahtia. Osa sanoi, ettei ollut ehtinyt lukea kirjaa. Osa kysyi, että mitä kirjaa. (Oletko kirjoittanut kirjan?) Ihailijoilleenkin Proust aiheutti päänvaivaa, sillä monetkaan eivät löytäneet kirjasta mitään juonta tai sanomaa. Ensimmäiset 17 sivua käsittelee unettomuutta. Kirjan kertoja liikkuu unen ja valveen rajamailla. Välillä nukahtaakin ja herätessään ihmettelee, missä hänen kirjansa on.

Vaikka Proust kärsi - tai luuli kärsivänsä – elämänsä aikana kymmenistä tappavista taudeista, hän piti kärsimyksiä välttämättöminä ajattelulle. Hän korosti esimerkiksi että ihminen tarvitsee unettomuutta, joka panee ajattelun liikkeelle ja alamme arvostaa nukkumista ja yöunta sen jälkeen, kun olemme viikkoja valvoneet. Kärsimys myös auttaa suhteuttamaan asioita toisiinsa ja ymmärtämään elämää paremmin.

Erityisen huolissaan Proust oli ylikunnioittavasta suhtautumisesta kirjailijoihin. Mikä tahansa lehtikirjoitus saattaa sisältää samoja aineksia kuin Shakespearen ”Hamlet”, Tolstoin ”Anna Karenina” tai Austenin ”Emma”. Itse asiassa hänestä on tärkeää, että lukija tekee jatkuvasti viittauksia mm. näihin klassikoihin, mistä ne saavat merkityksensä.

De Botton kertoo, miten Virginia Woolfilla oli vaikeuksia suhtautua vakavasti oman läpimurtoteoksensa ”Mrs Dalloway” (1925) tekemiseen luettuaan ”Kadonnutta aikaa etsimässä” – sarjan ensimmäiset osat. Woolfista Proustia ei voinut ylittää ja oman kirjan tekeminen tuntui jonkin aikaa turhalta.

Lähteitä:

de Botton, A. 1997. How Proust can change your life.

Kadonnutta aikaa etsimässä. Wikipedia. Haettu 1.5.2010. http://fi.wikipedia.org/wiki/Kadonnutta_aikaa_etsim%C3%A4ss%C3%A4

Marcel Proust. Wikipedia. Haettu 1.5.2010.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Marcel_Proust

Maurois, A. 2007. Marcel Proust. Elämänkerta. Ranskaksi v. 1984.