torstai 20. toukokuuta 2010

"Maaemon lapsia" - pieni, nerokas romaani

Arvid Järnefeltin pienoisromaanin ”Maaemon lapsia” (1905) luettuaan oivaltaa, ettemme ole kaikki saman maaemon lapsia. Tuhat vuotta sitten piispa Henrikin johdolla tehtiin julmia ristiretkiä Suomeen, minkä jälkeen mikään ei ollut enää entisellään. Talonpojat pakenivat henkensä edestä metsiin suojaan jumaliensa luo.(Asun Katumajärven rannalla, jossa pakkokäännytetyt hämäläiset talonpojat kävivät uhmaakkasti pesemässä kastettuja päitään. Epäilemättä verikin virtasi. Sen voi aistia Katuman ilmasta.)

Pyhät paikat ja puut tuhottiin. Kieli ja kulttuuri jumalineen hävitettiin. Lopulta maaemon lapset talonpoika talonpojalta taipuivat pakon edessä niin kuin orjat ainakin Ruotsin valtion ja katolisen kirkon edessä. Maaemon lapset käännytettiin, revittiin juuriltaan. Ja he unohtivat jumalansa. Vanhat jumalat jäivät silti elämään, sillä eiväthän jumalat voi kuolla. Kuolemattomat. (Olen vakuuttunut asiasta. Katumajärvessä on jälkiä maaemoa edeltäneestä Veden emosta, joka jatkaa luomistöitään. Sotkan munia löytyy ruovikkoisilta rannoilta. Järven nykyinen haltija Ahti, Vellamo puolisoineen, antaa edelleen ahvenia, paljon pieniä kaloja. Viimeksi tänä aamuna ongella olevalle Väinön pojalle.)

Herrat – aateli ja papisto – ottivat haltuunsa parhaat maat, joita he kutsuivat Isänmaakseen, ja pakottivat Maalakien varjolla talonpoikia kutsumaan riistämäänsä maata myös heidän Isänmaakseen, vaikka se oli tietysti valhetta. Loppuosa maasta jäi kotimaaksi talonpojille ja heidän pojilleen. Osasta maaemon lapsia tuli herrojen ja talollisten torppareita, mäkitupalaisia, renkiä ja piikoja. Maattomia.

Tämä on Järnefeltin romaanin lähtötilanne. Romaanin maaton ja karjaton mies on Janne Kinturi. Aluksi hänellä on perheineen esi-isiltään perimä torppa, mutta maan omistaa talollinen Vainikkala. Vainikkala irtisanoo ikiaikaisen suullisen sopimuksen. Eikä Kinturilla ole muuta vaihtoehtoa kuin tulla häädetyksi kotoaan. Eikä Kinturi ole ainoa. Tilalliset eri puolilla Suomen nientä sanovat irti sopimuksiaan samoihin aikoihin. Nousukkuus houkuttaa.

Kinturi on loukussa, ansassa. Sana Kinturi tarkoittaa loukkua, ansaa. Lähes kaikki ”Maaemon lasten” henkilöt ovat loukutettuja jollain tavoin. Jopa Rauhalahden kartanon isäntä. Säätyläisen loukkuna on Venäjän tsaarin Aleksanteri I:n antama suullinen lupaus Suomen säädyille Porvoon valtiopäivillä. Tsaari lupasi säilyttää ruotsinvallan aikaiset Maalait ja muun lainsäädännön. Mutta Suomelle kävi kuten Kinturille. Suullinen sopimus oli vain suullinen sopimus. Maan todellisella omistajalla on oikeus lunastaa maa takaisin itselleen niin halutessaan.

Järnefelt ironisoikin. Jos ollaan tarkkoja, Vainikkalan isäntä ei omistanut maata, jolta hän hääti poliisivoimin esi-isiensä maata viljelevän Janne Kinturin perheineen. Maan todellinen omistaja oli Venäjän valtio. Rauhalahden isännän tilanne poikkesi torpparin tilanteesta siinä, että hänelle tarjottiin vaihtoehtoa. Nimismies ja venäläiset sotilaat olisivat jättäneet isännän rauhaan, jos tämä olisi hyväksynyt tsaarin antaman ns. kutsuntalain. Venäjä oli sodassa Japanin kanssa. Rauhalahden isäntä kuitenkin päätti lähteä mieluummin maanpakoon Norjaan. Kartano maineen jäi kartanon isännän nuorimmalle tyttärelle Martalle, joka oli ainut, joka seitsemästä tyttärestä ei ollut vielä naimisissa. Pahinta isännän kannalta oli, että hänen omat torpparinsa ilmiantoivat hänet lainvastaisesta toiminnasta. Tämä kun uhkasi sanoa torpparisopimukset irti, jos torpparit lähtisivät kutsuntoihin.

Pahimmassa loukussa olivat maattomat. Säätyläisten kävi hyvin, vaikka he uhmasivatkin Venäjän valtion lakeja. Enintään he saattoivat tulla (sankareina) karkotetuksi maasta määräämättömäksi ajaksi. Koska heillä oli omaisuutta – ja rahaa saattoi, koska tahansa lähettää lisää -, tilanne ei ollut millään tavoin ongelmallinen. Oleskelu ulkomailla saattoi olla jopa virkistävä kokemus kuten kävi Rauhalahden isännälle.

Kinturin tilanne on kimurantti. Hänellä on suuri perhe elätettävänään, ja hän joutuu kiertämään kyliä työtä ja ruokaa etsien. Naapurikylästä hän saa mäkituvan, jossa saattaa maksua vastaan asua perheineen. Lopulta eräällä reissulla keski-ikää lähestyvän Kinturin voimat pettävät, ja hän jää kuolemaan erään tuvan nurkkaan.

Rauhalahden kartanon ja maattoman Kinturin tiet kohtaavat romaanin puolivälissä. Kinturi korjaa Rauhalahden navettaa yhdessä muiden samassa asemassa olevien miesten kanssa. Tässä vaiheessa kirjan todellisesta sankarista, yhdestä päähenkilöstä, jalosukuisesta ja erittäin sivistyneestä Edvardista on tullut Rauhalahden nuorimman tyttären Martan mies ja siten kartanon uusi isäntä.

Martta ja Edvard ovat lukeneet mm. amerikkalaisen Henry Georgen maata käsitteleviä – suomeksi käännettyjä - kirjoja kuten ”Progress and Poverty” (Edistys ja köyhyys) ja ”The Crime of Poverty” (Köyhyyden rikos) ja ovat hyvin tietoisia Suomen torpparien ja maattomien tilanteesta. Martta ja Edvard haluavat omalta osaltaan toimia siveellisesti ja oikein. Tehdä sen mitä on tehtävissä.

Martta ja Edvard tarjoavat Kinturin Jannellekin omaa tilaa Rauhalahden kartanon maista, mutta Jannen kohdalla tarjous tulee liian myöhään. Janne tuntee, että hänen aikansa alkaa olla täysi, ja joidenkin viikkojen kuluttua hän kuolee. Rauhalahden kartanon uudet omistajat jatkavat kartanon maiden pilkkomista, ja myymistä edulliseen hintaan sitä haluaville kirjan loppuun asti.

Rauhalahden säätyläispari Martta ja Edvard toimivat kirjan myyttisen kehyskertomuksen pelastavina enkeleinä, jotka toteuttavat Totuuden Hengen – ja vanhojen kalevalaisten jumalien tahtoa. Järnefeltin ajatuksena on, että satojen ja tuhansien vuosien kuluessa oikeudenmukaisuus lopulta toteutuu maailmassa. Tätä hän kutsuu Totuuden Hengeksi. Henki käyttää ihmisiksi muuttuneita enkeleitä tahtonsa välikappaleena. Hämäläisten talonpoikienkin kokemat vääryydet lopulta, toivottavasti, saavat hyvityksen tuhat vuotta myöhemmin. Se on ainakin Hengen tahto. Ja se hetki on nyt.

Arvid Järnefeltin kirjaa ”Maaemon lapsi” pidetään ns. teesi- tai aateromaanina. Sen juonteena on Henry Georgen, osittain Leo Tolstoin ja vähemmässä määrin aikansa sosialidemokraattien ajatusten ajaminen. Kirja on myös sen henkilöhahmojen kehityskertomus – tosin monet hahmot ovat varsin tyyliteltyjä - tai romaani muutoksesta, joka on mahdollista saada aikaan. Muutosta kuvatessaan Järnefeltin tekstissä on utooppisia aineksia, mutta ne ovat kuitenkin helposti toteuttavissa olevia utopioita, joiden kohteena on lähitulevaisuus.

1 kommentti:

  1. Oho, en tiennytkään, että siinä ihan eksplisiittisesti tehdään Henry George -tulkintoja. Tämänpä taidankin lukea. Harmi, etteivät aateromaanit ole enää muotia, HG:nkin mainostaminen olisi aina yhtä ajankohtainen projekti...

    VastaaPoista