tiistai 25. toukokuuta 2010

Miten olisi pari sivua Proustin "Combray" - teosta?

Marcel Proustin ”Kadonnutta aikaa etsimässä” – teossarja alkaa kirjalla ”Swannin tie: Combray”. Combray viittaa paikannimeen Ranskan maaseudulla, jossa kirjan päähenkilö Marcel vietti lapsuudessaan perheineen aikaansa. Swannin tie puolestaan on tie, joka kulki suvun talon ohitse naapuriin, jossa puolestaan asui Swannin perhe.

Kirja alkaa kuvauksella Combraysta, pienen Marcelin huoneesta talon toisessa kerroksessa. Lukijalle laajan kirjasarjan aloitus – esimerkiksi pari ensimmäistä sivua - on haastava.

ENSIMMÄINEN MUISTO

Kirjaa alkaa lauseella: ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan.” Lauseella ei aluksi ole kontekstia, ja lukija voi tulkita sen miten tahansa. Ja niin sitä sitten on tulkittukin oletettavasti kymmenillä eri tavoilla. Jokainen tavallaan. Kun oivaltaa, että kertoja puhuu itsestään pikkupoikana, olennainen sisältö avautuu. Vanhemmat patistivat pojan sänkyyn.

Vähän ajan päästä paljastuu, että hän luki sängyssä kirjaa. Kynttilä paloi ja ilmeisesti oli niin, että kynttilän palettua loppuun oli nukkumisen aika, jollei nukkumatti tullut ennen sitä. ”Toisinaan silmäni kynttilän tuskin sammuttua painuivat kiinni niin nopeasti etten ehtinyt edes ajatella: ’Nyt minä nukahdan’.” Joten poika oli selvästi myös väsynyt (ja varmasti tavallisesti nukkui aamuun asti).

Sitten jostain syystä (joskus) nukkuja jonkin ajan kuluttua havahtuu ja herää. Proust kirjoittaa, että puolen tunnin päästä. Tässä vaiheessa lukijan tulisi havahtua. Miten pikkupoika voi tietää, kauanko hän on nukkunut? ”Ja puoli tuntia myöhemmin heräsin siihen ajatukseen, että piti yrittää nukkua; aioin panna pois kirjan jota yhä luulin piteleväni, aioin puhaltaa valon sammuksiin; (..)”

Seuraava kohta, jossa lukija havahtuu on, miten kukaan voi tietää, mitä nukkuessaan on ajatellut. Tietysti uniaan voi muistaa, mutta siitä tässä ei ole kyse. ”(..) nukkuessani olin koko ajan miettinyt sitä, mitä vastikään olin lukenut, mutta mietteeni olivat kääntyneet hieman kummallisiksi – tuntui että minä olin se mistä teoksessa puhuttiin: kirkko, kvartetto, Frans I:n ja Kaarle V:n valtataistelu. Vielä herättyä tämä uskomus viipyi minussa muutaman hetken; järkeäni vastaan se ei sotinut, mutta painoi suomuina silmiä ja esti niitä havaitsemasta että kynttilä ei enää palanut. ” Pikku-Marcel on jonkinlaisessa välitilassa, hän ei nuku eikä ole hereillä. Unikuvat liikkuvat vielä mielessä ja hänen silmänsä ovat kiinni.

Lopulta heräämistä ei voinut enää välttää. ”Sitten se alkoi käydä sietämättömäksi niin kuin uudelleen synnyttyä muistumat aikaisemmasta olemassaolosta; kirjan aihe erkani minusta, olin vapaa paneutumaan siihen tai olemaan paneutumatta; (..)” Marcel saattoi nyt joko pitää silmänsä kiinni tai avata ne. Hän päätti avata silmänsä.

”(..) samassa sain näköni takaisin, ja minua hämmästytti kovin että ympärillä oli täysi pimeys, joka hiveli ja lepuutti silmiä, mutta kenties vielä enemmän mieltä, joka koki sen perusteettomaksi, käsittämättömäksi, todella pimeäksi.” Viimeisetkin unenrippeet olivat poissa. Huone oli kuitenkin pimeä, mikä antoi mielikuvitukselle tilaa.

”Mietin mitä kello mahtoi olla; kuulin junien vihellyksen, väliin kaukaa, väliin läheltä, ja niin kuin metsän etäisyyksiä kartoittava linnunlaulu se hahmotti minulle koko laajuudessaan aution maaseudun, jolla matkalainen kiirehtii lähintä asemaa kohti; ja kapea tie jota hän kulkee, painuu muistiin koska häntä elähdyttävät uudet seudut, tavanomaisesta poikkeavat toimet, juuri käyty keskustelu ja hyvästelyt oudon lampun alla, jotka yhä seuraavat häntä hiljaisessa yössä, ja paluuhetken edessä oleva ihanuus.” Marcelilla ei ole mitään käsitystä mitä kello on. Hänellä ei ole tikkuja eikä kynttilää. Junan äänet herättävät hänessä tunteen, miten ihana on palata matkalta takaisin kotiin, mutta matka tuo mieleen muutakin.

SIIRTYMÄ NYKYHETKEEN

Junan vihellykset siirtävät kertojan hänen kertomisensa nykyhetkeen. Marcel on luultavasti nyt jo aikuinen mies. ”Minä painoin poskeni hellästi vasten tyynyn kauniita poskia, täyteläisiä ja raikkaita, kuin omat poskemme lapsuudessa. Raapaisin tulitikun katsoakseni kelloa. Melkein kaksitoista.” Myös vanhempi Marcel herää yöllä ja miettii mitä kello on. Hän voi sen helposti tarkistaakin toisin kuin pikkupoika.

TOINEN MUISTO

Nykyhetkestä kertoja hyppää välittömästi takaisin toiseen muistoon menneisyydestä, joka ei ole ollenkaan miellyttävä ja joka on lähempänä nykyhetkeä kuin aiempi muisto. Hän on nytkin herännyt yöllä. ”Hetki jolloin sairas, jonka on ollut pakko lähteä matkalle ja nukkua yö tuntemattomassa hotellissa, herää taudinkohtaukseen ja ilahtuu kun näkee oven alla valojuovan.” Nuori Marcel on nyt matkalla, ehkä kotiin, ja on sairas. Hän kuvittelee herättyään, että on aamu, mutta pettyy. ”Onneksi on jo aamu! Ihan kohta nousevat palvelijat ylös, hän voi soittaa kelloa, joku tulee auttamaan. Helpotuksen toivossa hän jaksaa kärsiä. Hän olikin jo kuulevinaan askelia; askeleet tulevat lähemmäs ja etääntyvät sitten. Ja oven alta on valojuova häipynyt. On keskiyö; joku kävi sammuttamassa kaasuvalot; viimenenkin palvelija on mennyt pois, ja nyt on jaksettava kärsiä koko yö saamatta apua.”

UNEN JATKUMINEN

Kaikki kolme kuvattua heräämisestä yöllä luultavasti jatkuivat samalla tavalla. ”Minä nukahdin uudestaan, ja toisinaan havahduin enää vain pikku hetkiksi, juuri sen verran että ehdin kuulla seinäpaneelin elävän rasahtelun, avata silmäni tuijottamaan pimeyden kaleidoskooppia, välähdykseltä tietoisena nauttia unesta johon olivat vaipuneet huonekalut, huone, kaikki mistä minä olin vain pieni osanen ja minkä tajuttomuuteen minä kohta vaivuin taas. (..) ”

Toisen sivun toiseksi viimeinen lause viittaa nykyhetken Marceliin. ”(..) Tai sitten minä olin nukkuessani kuin huomaamatta palannut varhaisimman elämäni ainiaaksi menneeseen aikaan, kokenut uudelleen jonkun lapsuuteni kauhun, sen esimerkiksi, että isosetä vetäisi minua kiharoista; se oli hälvennyt sinä päivänä jolloin kiharat leikattiin ja joka tiesi minulle uuden aikakauden alkua. (..)”

Viimeinen lause viittaa nuoreen Marceliin (oletettavasti, sillä aivan pienenä hän tuskin vielä oli sairas). ”(..) Unessa olin unohtanut tuon tapauksen; minä muistin sen heti kun olin ponnistanut hereille päästäkseni pakoon isosedän käsistä, mutta varmuuden vuoksi hautasin pääni kokonaan tyynyn sisään ennen kuin palasin takaisin unien maailmaan.” Kauhua tuottanut tapahtuma, joka myöhemmin palautui mieleen, oli siis sattunut pikku-Marcelille; ja herätessään nuorena ja vielä vanhempana sairaskohtaukseen keskellä yötä, sama kauhun tunne tuli mieleen kuin isosedän riepotellessa häntä.

TAPAHTUMAT JA JUONI

Nopeasti lukaistaessa kirjan alku kuvaa yhtä, jopa varsin epäolennaista tapahtumaa jonkun Marcelin elämässä. Lukija hämmentyy ja hänen mielessään herää kysymyksiä. Hämmennys vain lisääntyy kahden ensimmäisen sivun jälkeen, jotka edellä käytiin läpi.

Yleensä lukijat huomioivat ensimmäisistä sivuista vain ensimmäisen lauseen ”(P)itkät ajat menin varhain nukkumaan” ikään kuin kyse olisi vain pikkupojan nukkumaan menosta eikä mistään muusta.

Tietysti aina voidaan kysyä, millä tarkkuudelle kirjoja yleensä ja varsinkin tätä kirjaa on mielekästä lukea. ”Kadonnutta aikaa etsimässä” – sarjassa on sivuja yli 3700, joten miksi pysähtyä ensimmäisiin sivuihin? Eihän kaikkia sivuja voi samalla tavoin lähilukea tai jos voikin siihen menee vuosikausia – mutta mitä sitten.

Proust rakentaa kertomustensa juonta tavalla, joka jää helposti huomaamatta, jos ei jossain vaiheessa paneudu hieman tarkemmin siihen, miten hän juonta tai juonteita kuljettaa. Kahdella ensimmäisellä sivulla on kolme kerronnallista juonnetta, jotka toisen sivun lopulla yhdistyvät. Kertomus sulkeutuu. Proust saa kerrottua kertomuksen tai pieniä kertomuksia eri-ikäisten marcelien heräämisistä keskellä yötä.

LUKUPIIRI VM 2004

Kauppakorkeakoulun professori Asko Korpelan seitsemän henkilön verkkolukupiiri kävi läpi Marcel Proustin teossarjan ensimmäistä osaa ”Combray” vuonna 2004. He jakoivat kirjan yhdeksään osaan, joista jokainen kirjoitti oman katsauksensa muiden kommentoitavaksi. Osa piiriläisistä oli lukenut kirjan aiemmin.

Mitä Korpelan ryhmä kirjoittaa kirjan ensimmäisistä sivuista? Korpela toteaa lukeneensa kirjan ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja antaneensa tuolloin sille heikon arvosanan. Vuosien varrella näkemys kirjasta on muuttunut. Ensimmäisen 28 sivun jälkeen hänellä ei ole vielä paljonkaan sanottavaa. ”En nyt ensimmäisen jakson jälkeen riennä lopullista arvosanaa veikkaamaan, mutta ei missään tapauksessa nollalta näytä. (..) Aivan alku ei (..) miellytä, kun esineet ja asiat menevät sekaisin unen ja valvetilan rajalla. Mutta sitten alkaa viehättää tunnelma ja perhemiljöö.”

Korpela ei selvästikään lähilukenut alkusivuja. Hän vain toteaa, etteivät ne miellyttäneet häntä. Miksi alku ei miellyttänyt, sitä hän ei kerro. Hän ei ilmeisesti pystynyt näkemään kertomuksen juonteita tai ne eivät olleet kiinnostavia. Tarkkaan luettuna minä-muotoinen kerronta variointeineen on oikein taitavasti rakennettua ja nautinnollista lukea ja kertoo paljon rivien välistä kirjan kertojasta.
Toinen joka oli lukenut ”Combrayn” aiemmin oli niinikään professori Pekka Pihlanto. Hänen mielestään kirjassa on heti alusta alkaen järjellinen punainen lanka. ”Sitä on helpohko seurata, vaikka virkkeet ovat pitkiä ja mutkikkaita”, Pihlanto tiivistää. Kirjan alkusivuille – niiden teemalle - hän on kehitellyt oman tulkintamallinsa. ”Tekijä kuvailee nukkumisprosessia ja heräämisiä. Erityisesti häntä kiinnostaa unesta havahtumisen jälkeinen ’välitila’, jolloin herääjä ei oikein tiedä, missä on ja kuka on.” Tähän olisi tietysti lisättävä vielä se, että uudelleen nukahtessaan minä-kertoja siirtyy myös tuohon ’välitilaan’.

Vaikka Pihlannon huomio on nukkumisessa ja heräämisessä, niin kertomuksessa on kyse muusta kuin pelkästä nukkumisen ja heräämisen kuvaamisesta. Kirjan ensimmäinen lause kertoo, mistä pikku-Marcelin näkökulmasta oli kyse: ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan.” Teemana ei siis ole nukkuminen ja herääminen, jotka toki liittyvät teemaan vaan siitä, että Marcel patistettiin aikaisin sänkyyn. Kirjan minällä ei olisi mitään kerrottavaa lukijalle, jos hän olisi aina sänkyyn mennessään nukahtanut – ja herännyt sitten aamulla.

Marcel selvästikin oli väsynyt mennessään sänkyyn, koska hän saattoi kesken lukemisen nukahtaa ja sitten jonkin ajan kuluttua herätä. Miksi näin kävi? Nuorella ja vanhemmalla Marcelilla oli syy heräämiseen eli sairauskohtaukset. Kun kirjaa lukee eteenpäin ymmärtää, miksi pikku-Marcel heräili. Hän odotti, että äiti tulee antamaan hänelle hyvän yön suukon, minkä jälkeen hän saattoi rauhallisin mielin nukahtaa. Tilanne ei ollut suinkaan tavallinen vaan näin tapahtui vain silloin, kun naapuri, herra Swann tuli heille päivälliselle.

Pihlannolla on vaikea erottaa marceleita ja kertojaa toisistaan. Hän pitääkin kertojaa kirjailija Marcel Proustina, mikä hankaloittaa keskittymistä tekstiin ja sen ymmärtämiseen. ”Hän (= Marcel Proust) saattaa luulla olevansa lapsuuden huoneessaan tai ainakin muussa paikassa kuin missä hän todellisuudessa on.”, analysoi Pihlanto. Tällaista ’ongelmaa’ ei syntyisi, mikä lukija keskittyisi vain tekstiin hahmoihin, eikä tekisi oletuksia kirjailijasta. Kirjan nykyhetkessä Marcel, todellakin, on jo aikuinen. Aikuinen Marcel herää keskellä yötä, ja hänen mieleensä palautuu muistumia lapsuudesta. Pihlannolta jää lisäksi huomaamatta, että marceleitä on itse asiassa kolme. Raapaistuaan kirjan nykyhetkessä tulitikun ja katsottuaan mitä kello on, Marcelin mieleen palautuu tilanne, jossa hän saa hotellihuoneessa matkalla jonnekin tukehtumiskohtauksen.

Muut lukupiiriläiset tekevät satunnaisia havaintoja aloitussivuista. Samoin kuin Pihlanto toimittaja Pirkko Perävainio tarkastelee romaania omaelämänkerrallisena teoksena. ”Kirjailija muistelee lapsuuttaan, jossa suurimpia murheita oli se, ettei äiti tullut antamaan hyvän yön suukkoa vuoteeseen silloin, kun herra Swann oli kylässä”, Perävainio arvioi osuvasti juonta pikku-Marcelin näkökulmasta. Muiden marceleiden kannalta ongelmana ovat jatkuvat öiset kohtaukset. Ja kyse on tietysti kertojasta, ei Marcel Proustista, jonka etunimi vain sattuu olemaan sama kuin kirjan tekijällä.

Opettaja Pirkko Koskelan mukaan alussa pohditaan ”ajan olemusta” ja ”kaivaudutaan muistin kerrostumiin”. ”Minäkertojan menneisyys alkaa avautua välähdyskuvina huoneista, joissa hän on asunut.” Ehkä näinkin. Muistiin palautuneet mielikuvat menneisyydestä kuitenkin liittyvät kertojan nykyiseen tilanteeseen. Marcel herää yöllä ahdistuskohtaukseen, missä yhteydessä mieleen palautuu muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Mielikuvat eivät ole niinkään kuvia huoneista vaan tilanteista, joissa Marcel on ollut ja jotka muistuttavat nykyistä tilannetta. Toinen eläkkeellä oleva opettaja Tapio Rintanen toteaa, että ”(Combrayssa) pudotaan suoraan jonkun (= Marcelin) ajatusmaailmaan.” ”Kukä hän on?” ”Mies vai nainen?” Hyviä kysymyksiä, jos kirjaa alkaa lukea aivan ummikkona eikä ole mitään käsitystä millaista kirjaa alkaa lukea, eikä ole lukenut edes kirjan takakantta.

DI Pirjo Hellä pohtii kirjan prologia omien kokemustensa kautta. Hänkin kiinnittää huomiota unen ja valveen välisen tilan kuvaukseen. ”Kertoja-minän öiset heräämiset ja niiden mukanaan tuoma tunnelma tuntuu itsestänikin kovin tutulta.” ”Ei tiedä missä on, mitä kello on, miksi valot palavat.” ”Tuollaisina hetkinä mieleen nousee muistoja, joiden herättäjänä voi olla pelkkä asento.” ”Se onkin mielenkiintoista miten pienistä asioista muistoja voikin tulla mieleen.” Reflektio on mielenkiintoista, mutta ulkokohtaista suhteessa kirjaan.

Lehtori Asta Manner tuntuu olevan ainoa, joka pääsi heti sisälle Proustin kirjaan. ”Harvoin kirja ottaa lukijansa ensimmäisellä lauseella mukaansa. Tämä kirja teki sen. Pian kuitenkin huomasin sen, että lauseen todellinen sisältö oli eri kuin miten sen itse ensi alkuun luin. Kirjan päähenkilö ei olisi halunnut mennä niin aikaisin nukkumaan.” Sitten Manner reflektoi kuten Hellä omia kokemuksiaan. ”(..) kun taas omalla kohdallani nukkumaan meneminen on suurimpia nautintoja.” Millä ei ole mitään tekemistä enää ”Combrayn” kanssa. Manner jatkaa vielä: ”(T)oivon, että tämä ’motiiviristiriita’ ei tule häiritsemään lukunautintoa, jonka olen aloittanut…”

Vaikka Manner ymmärtää, miten merkityksillä lautautunut ensimmäisen lause ”(P)itkät ajat menin varhain nukkumaan” on, hän ei pyrikään analysoimaan tekstiä vaan reflektoi suoraan omaa arkeaan. ”Tämä iänikuinen keskustelu nukkumaanmenoajasta kuuluu perheemme arkeen. (..)” On hieman sääli, ettei Korpelan verkkolukupiirin jäsenten kärsivällisyys riitä pohtimaan Proustin tekstiä yksittäisiä lauseita pidemmälle tai sitten pohdinta on hyvin yleisluontoista, jolla ei ole kytköstä enää itse tekstiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti