maanantai 31. toukokuuta 2010

Voiko Knut Hamsunin poliittiset ajatukset erottaa hänen ajatuksistaan kirjailijana?

Miten tulisi suhtautua kirjailijaan, joka vielä II maailmansodaan jälkeen myöntää olevansa fasisti niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin? Onko hänet pantava vankilaan ja pidettävä siellä? Kenties hirtettävä? Onko hänen kirjansa kiellettävä ja poltettava? Miten kirjallisuudentutkimuksessa ja –historiassa häntä tulee käsitellä? Onko hänestä vaiettava? Vai ovatko hänen poliittiset ja kirjalliset ajatuksensa ja toimintansa erotettava toisistaan, ja onko tämä edes mahdollista?

Vuoden 1920 Nobel-palkinnon saajan Knut Hamsunin kohdalla hänen töidensä kirjallisia arvoja ei ole kiistetty, mikä tuskin olisi edes mahdollista. Vaihtoehdoksi jää yrittää erottaa politiikka ja kirjat toisistaan. Ajatus yksilön ajatusten – ja ajatusten – erottamisesta toisistaan tuntuu äkkiä ajatellen mahdottomalta tehtävältä. Mieleen tulee kuitenkin esimerkiksi Klaus Mannin ”Mephisto” (1936), joka on myös filmatisoitu. Herman Göring oli samaan aikaan hellä ja rakastava perheenisä, joka huolehtiessaan perheensä hyvinvoinnista, kirjaimellisesti samaan aikaan, kidutti poliittisia vankejaan. Ihmisessä on monta puolta, ainakin hyvä ja paha. Hän pystyy mielessään siirtymään myös hyvän ja pahan tuolle puolen, ja ajattelemaan amoraalisesti. Esimerkiksi poliittisen vastustajan kiduttaminen sota-aikana on helppo nähdä tekona, joka ei tarvitse moraalista oikeutusta. Samoin kuin tappaminenkaan.

Hamsun oli saksalaismielinen, jo paljon ennen kansallissosialistien valtaannousua Saksassa, mitä paheksuttiin esimerkiksi 1. maailmansodan aikana. Vuonna 1936 hän puolusti mm. Saksassa olevia ensimmäisiä leirejä, sillä hänen mukaansa saksalaisilla oli varmasti hyvä syy niihin. Kun Saksa vuonna 1940 miehitti Norjan, Hamsun ehdotti, ettei miehitystä vastustettaisi sotilaallisesti. Norjalaisia kuoli yli 1300 miestä ja naista. Sodan aikana Knut Hamsun oli sekä Saksan että Norjan puolella. Kansallisosialistien kansainvälisessä lehtimieskonferenssissa, jossa oli suomalaisiakin mukana, Hamsun tapasi Hitlerin, jolla hän ehdotti Norjalle suurempaa itsenäisyyttä Saksan rinnalla. Valtakunnankansleri Adolf Hitlerin sanotaan heittäneen hänet ulos huoneestaan tämän jääräpäisyyden takia. Käydessään tyttärensä luona vierailulla Saksassa Hamsun kävi tapaamassa propagandaministeri Joseph Goebbelsiä, ja tutustui myös tämän perheeseen. Goebbelsia hän piti hellänä ja rakastavana perheenisänä. Hamsun jopa lähetti Nobel-mitalinsa propagandaministerille. Hänen poikansa taisteli Saksan itärintamalla venäläisiä vastaan.

Norjalainen Knut Hamsun oli arvostettu kirjailija erityisesti avantgardistien keskuudessa Saksassa jo ennen kansallissosialistien valtaannousua, samoin Neuvostoliitossa. Saksaksi Hamsunin ”Nälkä” käännettiin 1890-luvun alussa, ja se oli arvostelumenestys. Mannin kirjailijaveljekset osoittivat ihailunsa Hamsunia kohtaan. Juutalaisen Franz Kafkan kirjahyllystä löytyivät Hamsunin teokset. Reaalisosialismin ikoni Maxim Gorki suositteli Hamsunin kirjoja neuvostokansalaisille ja kirjailijoille. Angloamerikkalaisissa maissa häntä pidettiin modernistien – James Joycen, Virginia Woolfin ja Marcel Proustin - edeltäjänä. Ranskalainen Andre Gide piti Hamsunin ensimmäisiä kirjoja ”Nälkä” ja ”Mysteerioita” suurina eurooppalaisina kirjoina jne.

1930 – luvulla Knut Hamsun oli yli 70-vuotias, mutta hän kirjoitti edelleen aktiivisesti: ”August, maapallonkiertäjä I-II” [1930], ”Maankiertäjiä I-II” [1933], ”Rengas sulkeutuu” [1936] – ja vielä sodan jälkeen hän julkaisi yhden omaelämänkerrallisen teoksen, oman puolustuspuheensa, jota ei ole suomennettu ”On Overgrown Paths” [1949].

NOBEL-PALKINTO & ”MAAN SIUNAUS” (1917)

”Maan siunaus” (1917) oli kirja, joka takasi Knut Hamsunille kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1920. Mielenkiintoista onkin tarkastella erityisesti tätä kirjaa, ja onko siinä nähtävissä joitain sellaisia piirteitä, jotka ennakoivat tulevaa, poliittista ajattelua.

Kirjan päähenkilön - kertojan ’maakreiviksi’ kutsuman - suurtilanomistajan Iisakin pelastava enkeli monissa tilanteissa on ex-nimismies Geissler, joka luonnehtii itseään kirjan lopussa ’usvaksi’, joka vaeltaa pitkin Norjan ja Ruotsin tuntureita auttamassa uudisraivaajia ja tekemässä kauppoja malmipitoisista alueista. Omakin perhe hänellä oli elätettävänään.

Ensimmäisen kerran kohdatessaan (vielä nimismiehenä) Iisakin viljelemässä peltoja valtion mailla (laittomasti), Geissler toteaa: ”Oikeastaan sinun pitäisi saada tämä paikka ilmaiseksi ja vielä maksua kaiken lisäksi, kun olet niin tässä työtä tehnyt. Ja siitä tahdon huomauttaa ehdotuksessani [maaherralle]. Sittenhän saamme nähdä, miten paljon valtio haluaa ottaakseen helmaansa [taalereita].” (s. 44)

Asiat eivät kuitenkaan sujuneet aluksi aivan odotusten mukaan. Nimismies sai potkut valtionpalveluksesta, sillä hän oli pistänyt taalereita taskuunsa maanmyyntien yhteydessä. Iisakin maa-asia jäi vireille, minkä uusi nimismies vei loppuun. Iisakki joutui lopulta maksamaan tilastaan kaksinkertaisen hinnan verrattuna siihen, mitä Geissler oli hänelle asettanut. Oletettavasti hän olisi pistänyt joitain taalereita myös omaan taskuunsa, mikä tuskin olisi Iisakkia haitannut, mutta mikä olisi ollut valtiolta pois.

Geissleria uhkasi jopa joutuminen tuomioistuimen eteen, mitä hän ei halunnut, joten hän karisti Norjan tomut jaloistaan ja muutti tunturien toiselle puolen Ruotsiin. Ja vei jonkin ajan kuluttua perheensäkin sinne. Vaimo oli Ruotsista kotoisin, joten valinta oli helppo. Itse hän liikkui rohkeasti niin Norjan kuin Ruotsinkin puolella tehden maakauppojaan. Iisakkiin hän piti yhteyksiä aina liikkuessaan lähettyvillä.

Iisakki teki kovasti töitä lyhentääkseen velkataakkaansa, jota hänen tuli lyhentää 10 taaleria vuodessa, mutta hänelle se ei ollut ylivoimainen urakka. Summa oli kuitenkin pois tilan kehittämisestä ja sen eteen piti tehdä ylimääräistä työtä. Geissler tuli toistamiseen Iisakin pelastavaksi enkeliksi ja tällä kertaa menestyksekkäämmällä tavalla. Hän osti Iisakilta tälle tarpeettoman tunturin kupeen, josta hän oli löytänyt kuparikiisua, 200 taalerilla. Itse hän ei hyötynyt kaupasta aluksi mitenkään ja ostaminen oli hänelle taloudellinen riski. Lisäksi hän lupasi Iisakille tulevasta tuotosta osan, mutta useaan vuoteen ei kaivostoiminta vielä alkanut. Iisakki sääli selvästikin köyhtynyttä mutta elämäniloista Geissleria.

Sitten eräänä päivänä Geissler saapui jälleen Iisakin tilalle nyt kaivosinsinöörin ja muutamien työmiesten kanssa. Koekaivausten jälkeen alkoi varsinainen kaivostoiminta, ja kuparia alettiin viedä Norjasta Etelä-Amerikkaan jalostettavaksi. Alue, jolla Iisakki asui, hyötyi kaivostoiminnasta hetkellisesti sitten malmisuoni ehtyi, eikä kaivostoiminta palannut enää myöhemminkään samalle tasolle, jolla se oli ollut. Lupauksensa mukaan Geissler maksoi Iisakille sievoiset provisiot tuotoista. Iisakista alkoi vähitellen tulla (yksi) tunturialueen maakreiv(e)i(stä). Hän mm. osti koneita tehostaakseen maanviljelyä, rakensi oman myllyn, sahan ja teki vielä kivinavetan.

Kirjan viimeisillä sivuilla Geissler tapaa Iisakin pojan Siivertin tunturissa, ja monologinomaisesti ja symbolisesti alkaa puhua itsestään ensin kyseltyään kuulumisia. ”Minä olen siis mies, joka tiedän oikean, mutta en tee sitä. Se on käsitettävä kirjaimellisesti. Minä olen usvaa. Nyt minä ehkä ostan tunturin takaisin [kaivosyhtiöltä] jonain päivänä, se ei ole mahdotonta (..) [Mutta hän ei osta sitä hyötyäkseen taloudellisesti.] Se sellainen kuuluu pelaajille. Väki [pitäjän asukkaat, jossa esim. Siivertti ja Iisakki asuvat] arvelee täällä, että minä taidan olla itse piru, kun tiesin, että tämä [= kaivostoiminta] menisi päin männikköä. Mutta minussa ei ole mitään mystillistä, koko juttu on sangen yksinkertainen (..) Amerikkalaiset ovat ovelampia pelaajia kuin me, kilpailevat meidät hengiltä.” (s. 372)

Knut Hamsun kuvaa tilannetta, jossa pääomat alkoivat ensimmäisen kerran liikkua Norjan syrjäseuduille. Ruotsalaiset sijoittajat ostivat tunturialueita pikavoittojen toivossa ja aloittivat kaivostoiminnan. Niin kauan kun toiminta oli liiketaloudellisesti kannattavaa sitä pidettiin yllä. Toiminnan lakkaaminen sai aikaan katkeruutta alueen asukkaissa, jotka olivat jo ehtineet tottua uuteen hyvinvointiin. Geisslerista tehtiin syntipukki tilanteeseen, koska hän ei suostunut heti myymään Ruotsin puoleisia tunturialueitaan kaivosyhtiölle. Lopulta Geisslerin poika myi alueet yhtiölle, mutta sekään ei pelastanut yhtiötä. Geissler jäi ihmisten mielissä syntipukiksi tilanteeseen, vaikka hänen ansiostaan kaivostoiminta alun pitäen lähti käyntiin! Ja lopettamisesta päätti kaivosyhtiö, joka ei enää pärjännyt kansainvälisessä kilpailussa montanalaisten kaivosten kanssa.

Taloudellisten suhdanteiden vaihtelut aiheuttivat katkeruutta erityisesti niissä, jotka hyötyivät siitä nousukausina ja hyvinä aikoina eniten. Knut Hamsunin ”Maan siunaus” – teoksessa vihamielisimmin Geissleriin suhtautui kauppias, joka menetti kaivostoiminnan lakkaamisen takia omaisuutensa. Hän oli potentiaalinen fasisti, joka tilaisuuden tullen oli valmis vaikka ampumaan syyllisen perikatoonsa.

Kaivostoiminta oletettavasti haittasi myös saamelaisten elinkeinon harjoittamista, mitä Hamsun ei mainitse. Hänelle saamelaiset ovat toisen luokan kansalaisia jonkinlaisia menneisyyden jäänteitä. Talonpoikien juurevuutta ja maanläheisyyttä hän sen sijaan ihannoi. Heitä yhteiskunta tarvitsee kaikkina aikoina, olivat suhdanteet sitten mitkä hyvänsä. Hamsun ei tosin ota huomioon, että myös ruoka voi olla samanlaista kauppatavaraa kuin malmi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti