perjantai 18. kesäkuuta 2010

Raimo Vahtera: ”Turun rahapaja”

Turuntauti ei ihmisten mielissä ota laantuakseen. Taudista on puhuttu 80-luvun alusta lähtien, ja nyt on Turun Sanomien ex-päätoimittaja Raimo Vahtera kirjoittanut kirjan ”Turun rahapaja” (2010), jonka alaotsikkona on ”Kertomus miehistä ja rahanteosta”. Kirja on fiktiota ja faktaa sekaisin, siis ns. nonfiction teos. Toki fiktio aina jollain tavoin pohjautuu todellisuuteen, jos ei muuta niin mielen sisäiseen todellisuuteen. Tässä teoksessa painopiste on kuitenkin ulkoisen todellisuuden realistisessa kuvaamisessa, vaikka kyse on muodoltaan kaunokirjallisesta teoksesta. Teos olisi toki voinut olla vielä monta piirua dokumentaarisempi ja tulla lähemmäksi tätä päivää. Voikin miettiä millä perusteella faktat on valittu ja joistain asioista on tehty fiktiota? Mitä kirjan hienovarainen jaottelu fiktioon ja faktaan itsessään kertoo koko suomalaista yhteiskuntaa riipovasta sairaudesta, joka sallii demokratian nimissä tehdä melkein mitä tahansa?

Turuntauti yhdistetään ennen muuta arvotalojen purkuihin kaupunkien keskustoissa. Tässä suhteessa Turku ei ole mikään poikkeus suomalaisten kaupunkien keskuudessa. Suomalaiset eivät ylipäätään ole arvostaneet omaan rakennusperinnettään 40-luvun jälkeen. Samoihin aikoihin kun Turuntauti riehui 80-luvun alussa Turussa, Hämeenlinnassa purettiin esimerkiksi kymmeninen miljoonien markkojen arvoinen Suomen Työväen Säästöpankin (STS) omistama jugendtalo. STS yhdistettiin jonkin ajan kuluttua tapahtumasta Kansallisosakepankkiin, josta tuli osa Yhdyspankin ja KOP:in Meritaa, joka puolestaan yhdistettiin ruotsalaiseen Nordeaan. Jugendtalon tilalle gryndattiin moderni liikerakennus mm. pankin, vakuutusyhtiön ja Metalliliiton tarpeisiin.

”Turun rahapaja” alkaa kertomuksella kiinteistölautakunnan kesäretkestä Seilin saareen Turun saaristossa. Kuvaus on suorastaan inhorealistinen. Uusien lautakunnan jäsenten munat tervataan ja lautakunnan jäsenet vuoron perään panevat paikallista huoraa (pelkäämättä saavansa tautia) ja paistavat makkaraa nuotiolla ja tietysti ryyppäävät rajusti. Sanomattakin on selvää, että lautakunnassa ei ole muuta kuin miehiä.

Kiinteistölautakunta on Turun suurten puolueiden – sosialidemokraattien, SKDL:n ja Kokoomuksen - rahapaja. Kaavoittamalla gryndereiden toivomusten mukaan maata sopivista paikoista, puolueet takaavat oman rahoituksensa ja menestyksensä seuraavissa vaaleissa. Vuoden 1980 kunnallisvaaleissa kaikki kuitenkin muuttuu hetkeksi, kun Kokoomuksesta tulee suurin puolue valtuustossa. Vasemmistoenemmistö on vain yhden paikan päässä, ja niin Vahteran kirjassa kuin todellisuudessa, Demareista yksi edustaja loikkaa Kokoomukseen, mikä kääntää poliittiset voimasuhteet. Kirjassa tosin loikkarin sukupuoli ei ole sama kuin mitä todellisuudessa.

Uusi tilanne ruokkii Turun tautia entisestään, ja porvarivetoinen kaupunki alkaa toteuttaa massiivista paikoitus- ja liikerakentamishanketta ydinkeskustassa, mitä toki vasemmistokaan ei vastusta. Kirjan päähenkilön, loikkari Voitto Pienimaan kannalta tilanne muodostuu tragediaksi. Hän kuolee lopulta, ehtimättä ampua itseään. Kaatuu humalassa. Vanhat kaverit työväenyhdistyksessä ovat unohtaneet Voiton ja naisystäväkin pitää häntä porukanpetturina. Uudet ystävät Kokoomuksessa eivät hekään anna arvoa Voiton loikkaukselle. Eikä hänen loikkauksellaan itseasiassa ollut mitään merkitystä minkään kannalta käytännön politiikassa Turun kaupungissa. Kokoomus ja Demarit toteuttavat samanlaista politiikkaa kuin aiemminkin täydessä konsensuksessa. Voiton kohtalona on, että hän menettää paikkansa ’rahapassa’ eli kiinteistölautakunnassa ja joutuu tyytymään poliittisesti merkityksettömään satamalautakuntaan rivijäsenen paikkaan.

Hulppea rakennushanke, jonka työnimi oli Peetori, toteutuu nopeaan tahtiin 80-luvun alussa, mutta hätäisesti suunnitellusta kompleksista tulee susi. Torin alle viritetty rakennelma kirjan lopussa romahtaa, minkä jälkeen aletaan kysellä, kuka olikaan vastuussa tästä kaikesta. Vastuullisia ei tunnu löytyvän, ainakaan poliitikoista. Kirjan kirjoittaja Raimo Vahtera toteaa jälkisanoissa, että kuvatessaan Peetori-hanketta hän siirtyi selkeästi fiktion puolelle. Mitään tällaista hanketta ei koskaan toteutettu (vaan ainoastaan joitain samankaltaisia hankkeita). Lukija jääkin miettimään, miksi Vahtera on päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Kenties hän yrittää ennakoida tulevaa tai tulevia hankkeita eli sitä, mitä muotoja Turun tauti saa jatkossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti