perjantai 27. elokuuta 2010

Benjamin: "Towards an understanding of the meaning of Virginia Woolf's 'Mrs Dalloway'" (1965)

Amerikkalaisen Anna Benjaminin artikkeli Virginia Woolfin "Mrs Dallowaysta" (1925) valottaa hieman tekniikkaa, jolla Woolf on kirjansa tehnyt. Tekniikassa korostuvat metaforat, mielikuvat ja viittaukset (homeeriseen) kirjallisuuteen. Kirja ei ollut aivan tavallinen kirja ilmestyessään, eikä se ole sitä vielä tänäkään päivänä. Benjaminin mukaan myös kuva maailmasta poikkesi tavanomaisesta, länsimaisesta lineaarisesta aikakäsityksestä, jossa toiminta ja tapahtumat seuraavat toinen toisiaan peräkkäin. Perinteisen romaanin kohdalla lineaarisuus merkitsee selkeää ja suoraviivaista juonirakennetta, sellaista kuin on esimerkiksi salapoliisikertomuksessa tai romanttisessa viihderomaanissa.

Woolfin kirjassa aika on esitetty syklisenä niin kuin aristotelisessa ajattelussa (mutta se ei ole silti paluuta menneisyyden maailmaan). Tapahtumat eivät ala jonakin tiettynä hetkenä, eikä kirja pääty johonkin tiettyyn hetkeen vaan lukija mielessään pystyy helposti kuvittelemaan, mitä tapahtuu Mrs Dallowayn juhlien jälkeen. Mennyt, tämä hetki ja tulevaisuus - aika ja paikka - muodostavat erottamattoman kokonaisuuden.

Syklisessä ajassa korostuvat ihmisten kannalta tärkeät tapahtumat esim. hetki, jolloin Peter kosi Clarissaa suihkulähteellä. Tapahtuma on Clarissan ja Peterin mielissä eräällä tavalla ajaton tapahtuma, hetki, jolloin tapahtui sitä ja sitä heidän elämänsä kannalta merkittävää. Peter sai rukkaset ja Clarissa jäi epävarmaksi vuosikymmeniksi, oliko hän tehnyt omalta kannaltaan oikean ratkaisun. Peter taas oli varma, että päätös oli virhe samoin heidän yhteinen ystävättärensä Sally Seaton. Mutta Clarissa meni naimisiin Mr Dallowayn kanssa.

Benjamin korostaa, että Virginia Woolfin tekniikalla on länsimaisessa kirjallisuudessa pitkät perinteet, vaikka romaanitaiteessa sitä ei ole käytetty. Hän ottaa esimerkin traagisten (ja myös koomisten) näytelmien kultakaudelta 300 - luvun puolivälistä (eaa) eli Aiskhyloksen näytelmän "Agamemnon".  Tuon ajan näytelmät ammensivat vaikutteita erityisesti 400 vuotta vanhemman Homeroksen "Iliasta" ja "Odysseuksesta", mutta käyttivät niitä luovasti kuvaamaan oman aikansa tapahtumia ja ennakoimaan tulevaisuutta.

Woolfin tekniikka eroaa klassisesta draamasta siinä, että hänen kerronnassaan korostuu lineaarisen ajan kuvaaminen rinnan syklisen ajan kanssa. Benjamin on poiminut "Mrs Dallowaysta" kohdat, jotka jäsentevät tapahtumien kulkua ajallisesti. Woolf on ovelasti esittänyt ajan etenemisen Big Benin ja St. Margaret'sin kellojen lyönnin kautta. Juonen kannalta keskeisiä tapahtumia sattuu samaan aikaan lähellä toisiaan Lontoossa ja tapahtumat usein vielä liittyvät toisiinsa. Ihmiset katselevat samoja kohteita, välillä toisiaan, eri näkökulmista ja näkevät tilanteissa erilaisia asioita.

Anna Benjamin siis korostaa artikkelissaan sitä, että kirjan tapahtumat eivät ala jonain tiettynä hetkenä tai ne eivät pääty johonkin tiettyyn hetkeen. Silti keskeiset tapahtumat ovat tarkkaan tiedossa, ajankohtineen. Niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä. Olennaista ei kuitenkaan ole esim. milloin Peter Walsh tarkalleen ottaen kosi Clarissaa, minä vuonna, vaan että Peter Walsh kosi Clarissaa jossain kaukaisessa menneisyydessä.

Nykyisyydessä menneisyyden tapahtumat yllättäen aktivoituvat uudelleen, kun Peter Walsh palaa Intiasta takaisin Englantiin. Peterin paluu sattuu samaan ajankohtaan, kun Clarissa on järjestämässä suuria juhlia Lontoon silmäätekeville. Clarissa on ollut viime vuodet vakavasti sairaana, ja hän on joutunut arvioimaan uudelleen elämäänsä, myös menneisyyden tapahtumia, joihin kuuluu suhde Peteriin. Clarissa tapaa Peterin juhlapäivänä ja kutsuu tämän juhliinsa, jonne Peter tuleekin.

Juhlien aikana Clarissa mieli eräällä tavalla kirkastuu, hän alkaa nähdä elämäänsä hieman toisella tavalla kuin aiemmin, omasta yksinäisyydestään käsin. Hän hyväksyy tilanteen, jossa hän nyt on keski-ikäisenä naisena. Nuoruus on takana, ja hän on elänyt elämäänsä miehensä Mr Dallowayn kanssa. Hän pystyy elämään sen asian kanssa, että hän ehkä aikoinaan teki väärän ratkaisun mennessään Richardin kanssa naimisiin, mutta mennyt on mennyttä.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Guth: "Rituals an Self-Deception: Clarissa Dalloway's Final Moment of Vision"

Deborah Guthin artikkeli tuntui aluksi haastavimmalta Virginia Woolfin "Mrs Dalloway" (1925) - teosta käsittelevistä artikkeleista, joita olen tähän mennessä lukenut. Pienen pureksinnan jälkeen teksti alkoi kuitenkin aueta.

Guth keskittyy vain muutamaan Woolfin kirjan sivuun analyysissään, kohtiin, joissa päähenkilö Mrs Dalloway, Clarissa prosessoi mielessään juhlissaan kuulemaansa uutista hänelle tuntemattoman 1. maailmansodan veteraanin Septimus Warren Smithin juhlien alla tapahtuneesta itsemurhasta.

Guth on löytänyt kolme kehystä (framework), joiden avulla Clarissa Dalloway käy läpi mielessään hänelle sokeeraavaa tietoa, jotka eivät aluksi tuntuneet intuitiivisesti aivan tyydyttäviltä. Kehykset ovat 1) romanttinen, 2) pakanallinen ja 3) kristillinen kehys. Ajatuksena on, että Clarissan mielessä kehykset vaihtelevat hetkestä toiseen, millä tavoin hän yrittää välttää oman minänsä (inner self) kannalta haitallisen tiedon käsittelyn. Asetelmassa on vahva jännite Clarissan roolin (public self) suurten juhlien valovoimaisena emäntänä ja helposti sisäisesti haavoittuvana ihmisenä.

Kaikki alkaa siitä kun lääkäri Sir William Bradshaw vaimoineen saapuu myöhässä juhliin, ja Clarissa luonnollisesti ottaa heidät vastaan samalla tavoin kuin muutkin vieraansa. Samalla hän kuulee, että nuori mies on tappanut itsensä. Clarissa reagoi mielessään uutiseen toteamalla itselleen: "Ah! niinpä siis kuolema on läsnä kutsuissani." Ja unohtaa sitten hetkeksi asian, vain alitajunta työskentelee. Aluksi hän ei siis kehystä uutista millään tavoin (tätä ei Guth totea).

Hetken päästä hän jatkaa ärtyneenä sisäistä monologiaan. "Mikä oikeus Bradshaw'lla oli puhua kuolemasta hänen kutsuissaan?" Hän toistelee ajatusta mielessään usean kerran. Tämän jälkeen astuu kuvioon mukaan kirjan kertoja. Aina kun Clarissalle kerrotaan tällaisia uutisia, hän tuntee sen omassa ruumiissaan äkillisenä tuskana. (Vieläkään Clarissa ei ala kehystää kertomusta millään tavoin...)

Sitten. Clarissa kuvittelee miehen mielessään heittäytymässä alas ikkunasta ja murskautuvan katuun. "Mutta miksi hän oli tehnyt sen?" kysyi Mrs Dalloway itseltään. "Ja Bradshaw't puhuivat siitä hänen kutsuissaan." Ensimmäinen vastaus miksi kysymykseen tapahtuu romanttisen kehyksen kautta. "Kuolema on taisteluhaaste (defiance). (..) Kuolemassa on yhtyminen. Mutta entä tuo nuori mies, joka oli surmannut itsensä - oliko hän sukeltanut pidellen aarrettaan." Guth kirjoittaa, ettei Clarissa tulkinta ota huomioon itsemurhan tehneen Septimuksen omaa kokemusta tilanteessa, mikä ei pidä aivan paikkaansa mm. siksi, ettei Clarissa edes voinut tietää sitä. Hän saattoi vain pohtia asiaa. 

Guth tulkitsee, että Clarissa valitsi romanttisen kehyksen siksi, että hän halusi välttää ajattelemasta sitä, mitä Septimukselle todella tapahtui - ja Septimuksen kauhun tunnetta. Septimus ei halunnut kuolla. Sen sijaan Clarissa halusi nähdä nuoren miehen kuoleman ekstaattisena kokemuksena. Septimus uhmasi maailmaa - ja häntä painostavia lääkäreitä - vapauttamalla itsensä kärsimyksistä. Guthin mukaan tästä ei kuitenkaan ollut kyse. Tosin Clarissa ei tiennyt mitä todella tapahtui, missä tilanteessa Septimus hyppäsi ikkunasta, ja tätä Guth ei huomioi. Lisäksi kauhun ja ekstaasin tunteet ovat ääritilanteissa lähellä toisiaan.

Erityisesti Guth ei ota huomioon Clarissan pohdintaa lääkäri Sir William Bradshaw'sta. Hyvänä ihmistuntijana Clarissa tajuaa, että Bradshaw on jollain tavoin aiheuttanut Septimuksen kuoleman. Hän jopa pystytyy mielessään kuvittelemaan tilanteen melko tarkkaan. Kuvitellessaan Bradshaw'n osuutta tapahtumiin, Clarissan tulkinnan kehys vaihtuu pakanalliseksi Guthin terminologiaa käyttäen. Hän tajuaa Septimuksen olleen yhteiskunnan, lääkäreiden toiminnan uhri, ja hän säälii miestä.

Päästäkseen säälin tunteesta Clarissa Guthin näkemyksen mukaan jälleen vaihtaa kehystä. Hän haluaa vapauttaa pakanallisen kehyksen syntipukit rikoksistaan. (Näin Clarissa ei kuitenkaan itse asiassa tee vaan hän pitää Septimuksen kuoleman aiheuttanutta Bradshaw'ta pahan ruumiillistumana.) Viimeksi Clarissa päätyy kolmanteen kristilliseen kehykseen, joka on Guthin mukaan seurausta Clarissan omasta minäkuvasta.

Sen sijaan että Septimus olisi uhri, hän lopulta onkin osa jumallista suunnitelmaa, johon kuolema kuuluu. Ainoa viite "jumallisesta suunnitelmasta" on Clarissan toteamus, että hän oli iloinen että mies oli tehnyt sen, heittänyt elämänsä. Hän oli siis jollain tavoin toteuttanut jumalansa tahdon. Aivan samalla tavalla kuin Clarissan hengissä oleminen oli osa samaa suunnitelmaa.

Kristillinen kehys ei tunnu kovin uskottavalta nimitykseltä, mutta jokin transendentaalinen kehys Clarissalla selvästikin oli mielessään ajatellessaan itseään. Kertoja tiiviistää Clarissan ajatuksia seuraavalla tavalla: "Jossain mielessä hän tunsi olevansa hänen (Septimuksen) kaltaisensa, tuon nuoren miehen, joka oli tappanut itsensä". Clarissa näkee itsensä ja Septimuksen välillä vain hiuksenhienon eron, ja on vain sattumaa, ettei hän itse ollut tämän roolissa ja surmannut itseään. Siksi esim. Deborah Guth pitävääkin Septimusta eräänlaisena Clarissan kaksoisolentona (double).

Hoff: "Pseudo-Homeric World of Mrs Dalloway" (1999)

Virginia Woolfin "Mrs Dallowayn" (1925) maailma muistuttaa antiikin Kreikan sankarien, jumalien ja puolijumalien maailmaa. Virginia Woolfia on syytetty jopa plagioinnista, ei Odysseuksen homeerisen maailman vaan James Joycen "Odysseuksen" (1922). Molly Hoff paneutuu ansiokkaasti Twentieth-Century Literature - lehden artikkelissaan näihin kysymyksiin.

Puheet plagioinnista lähtivät liikkeelle vuonna 1934, kun Wyndham Lewis esitti puolivillaiset syytöksensä, mihin monet mieskriitikot hanakasti tarttuivat. Keskustelu on jatkunut aina tähän päivään asti ehkä sen takia, että Virginia Woolfin 'plagiointi' itse asiassa oli Joycen kirjan parodiointia ja kritiikkiä. Sitä on ollut vaikea kestää.

Moll Hoffin mukaan Woolfin kirjan suhde homeeriseen perinteeseen on kuitenkin mutkikkaampi kuin että hän vain kommentoisi sitä Joycen kirjan kautta. Lisäksi on hyvä muistaa, että Virginia Woolf oli aikoinaan lukenut Homeroksen "Iliaan" ja "Odysseuksen" ja niihin perustuvia myöhempiä tragedioita ja komedioita alkukielellä. Hän oli perehtynyt myös antiikin jälkeiseen Homeroksen teoksesta vaikutteita ammentaneeseen perinteeseen. Hoff nostaa esille erityisesti roomalaisen Kallimakhoksen elegiat, joissa Homeroksen hahmoja ihaillaan (mutta ei kopioida) ja Propertiuksen "Odysseuksen" hahmojen parodioinnin.

Propertiuksen sankarina on mm. Cynthia, joka hänen runossaan on Odysseuksen roolissa. Cynthian matka ei ole Odysseuksen tapaan vuosikymmenen mittainen matka kotiin Troijasta. Kesken matkaa Cynthia yllättäen palaa kotiin ja löytää miehensä viihdyttämässä itseään nuorten tyttöjen kanssa. Asetelma on siis jotain aivan muuta kuin alkuperäisessä "Odysseuksessa", vaikka siinä ovat samat elementit mukana.

Woolfin kirjan keskeisille hahmoille Hoff löytää vastineensa Homeroksen "Odysseyksesta" ja esimerkiksi kirjan päähenkilölle Mrs (Clarissa) Dallowaylle löytyy montakin esikuvaa, mikä vaihtelee eri tilanteissa. Kirjan homeeriselle sankarille Peter Walshille Clarissa on ennen muuta Troijan kaunis Helena, jota hän kosiskeli Sally Seatonin ohella mikä ei tietysti antiikin aikaan olisi ollut mahdollista. Kirkenäkin Clarissa Peterille esiintyy, Kirkenä, joka muutti miehet sioiksi juhlissaan. Samoin Kalypsona, jonka takin Odysseus joutuu vaikeuksiin, ainakin henkiseen vankilaan yli 20 vuodeksi.

Woolfin pseudo-homeerissa maailmassa on myös lyhyt "Odysseusta" parodioiva episodi, jossa seikkaileva sankari Peter Walsh kävellessään kadulla yllättäen joutuu nymfien saarella ja Kalypson kataluuden kohteeksi, tosin ei tällä kertaa Clarissan vangiksi, mutta vain hetkeksi. Keski-ikäinen Walsh alkaa seurata tuntematonta nuorta naista, joka lopulta puikahtaa häneltä pakoon. Eroottinen haave kuivuu muutamassa minuutissa kokoon.

Niin, mistä Wyndal Lewis syyttikään Woolfia? Hän mm. väitti, että seuraava sitaatti on kopioitu James Joycen Odysseuksesta: "Lentokoneen ääni tunkeutui hälyttävänä väkijoukon korviin". Kyllikki Hämäläisen suomennos ei ehkä aivan tee oikeutta alkuperäiselle ilmaukselle. Hän on kääntänyt sanan "boring" jostain syystä hälyttäväksi. Lewis totesi lauseen olevan pateettinen kopio alkuperäisestä, jossa kuvataan rakettien räjähtelyä Mr Bloomin ekstaattisena kokemuksena. Joycen tekstissä ei kuitenkaan ole lentokonetta, joka piirtäisi taivaalle kirjaimia. Woolf itse viittaa päiväkirjassaan tässä yhteydessä Marcel Proustiin, joka kuvaa yhdessä teoksessaan lentokoneen ilmestymistä taivaalle. Ennemmin Woolf on siis kopioinut, jos hän on jotain kopioinut, Proustin tekstiä, mistä plagioinnista syyttäjät eivät puhu mitään.

maanantai 23. elokuuta 2010

Garvey: "Difference and continuity: the voices of Mrs Dalloway" (1991)


Johanna Garveyn artikkeli lähestyy Virginia Woolfin neljättä kirjaa "Mrs Dalloway" (1925) feministisestä näkökulmasta. Garveyn teesinä on, että kirja on on feministinen ja Woolf esittää feministisen vision (suur)kaupungista ja sen ihmisistä. Toisin sanoen hän kuvaa kaupunkia asukkaineen toisenlaisilla metaforilla ja vertauksilla kuin miehet. Joiltain osin Garveyn feminismi tuntuu tekstin päälle liimatulta. Artikkelin alussa hän mm. toteaa, että hän näkee kirjan päähenkilön Clarissa Dallowayn enemmän nunnana ja potentiaalisena lesbo-rakastajana kuin vaimona. Tämä ei kuitenkaan tekstikokonaisuuden valossa pidä paikkaansa. Garvey tarkastelee Clarissaa Richard Dallowayn vaimona.

Woolfin käyttämä vedellinen / merellinen kuvakieli, jolla hän mm. Clarissaa kuvaa, on kuitenkin juuri niin kiinnostavaa kuin artikkelin kirjoittaja sen esittää. "Woolfin kieli on äänten meri, sanojen aaltoilua, joka jatkuvasti liikkuu merkkien ja symbolien välillä poistaen hierarkiat ja korostaen moninaisuutta ja minän muutosta.", siteeraa Garvey feminististä kirjallisuusteoreetikkoa Julia Kristevaa.

"Mrs Dallowayn" kieli siis sekoittaa äänet mm. vapaalla epäsuoralla kerronnalla. Lainauksia ei kirjoiteta aina sitaatteihin. Kirjoittajan, kertojan ja hahmojen äänet sekoittuvat. Heti alussa Clarissa astuu ulos kotitalostaan Lontoossa aurinkoiseen kesäpäivään vuonna 1923. Woolf kirjoittaa vain kaksi sanaa: "Mikä sukellus!" Ensimmäinen kielikuva. Mielessä syntyy kuva auringonvalossa säteilevästä Clarissasta häviämässä ihmisvilinään. Se joka sukeltaa on tietysti sukeltaja tai merenneito, mitä symboliikkaa Woolf käyttää tekstissään myöhemmin.

Johanna Garveyn mukaan "naisten täytyy tarjota toinen tapa jakaa aika ja paikka osiinsa, kieltäydyttävä näkemästä kaupunki jatkumona vaan palasina siellä täällä, aika hetkinä pirstaleisissa paikoissa". Tietysti voi kysyä, miksi juuri sukupuolen tulee olla erotteleva tekijä. Esimerkiksi Clarissa Dalloway itse on yläluokkainen nainen, etuoikeutettu. Hän on suurimman osan aikaa, kuten Garvey itse toteaa, nunna luostariinsa sulkeutuneena. Septimus Warren Smith taas on työväenluokkainen mies, joka lähti vapaaehtoisena 1. maailmansotaan ja palasi sodasta psyykkisesti vammautuneena. Hänen käsityksensä ajasta ja paikasta on täysin pirstaloitunut. Hän elää yhä uudelleen läpi traumaattisia kokemuksiaan ja on irrallaan tästä todellisuudesta. Hän kokee olevansa kuin hukkunut merimies rannalla.

Toki on totta, että nainen on 'tyhjä astia' ja naisen tarvitsee enemmän tilaa ympärilleen kuten Garvey toteaa. Kirjassa keski-ikäinen Peter Walsh, Clarissan nuoruuden rakastettu, hetken mielijohteesta alkaa seurata nuorta naista. Nainen huomaa Peterin ja jonkin ajan kuluttua puikahtaa erään talon porttikäytävään. Peter siis eräällä tavalla ottaa tilan itsensä ja naisen väliltä haltuunsa. Hän haluaa täyttää naisen tyhjän tilan onnistumatta epärealistisessa yrityksessään. Jos Clarissa on kirjan merenneito, Walsh on merirosvo Woolfin kielenkäytössä. Rinnakkainen esimerkki on Clarissan tytär Elizabeth, joka uskaltaa ottaa tilan haltuunsa siinä missä miehetkin.  Elizabeth karkaa esiliinaltaan Miss Kihlmanilta katujen laivaan, Lontoon bussiin, ja alkaa taitavasti seilata kaupunkimerta pitkin yhtä päämäärättömästi ja kiihottuneena vaaran tunteesta kuin Peter Walshkin.

Clarissan meri on kulmikas sisämeri ja se on hänen ja hänen miehensä Richardin talo, jossa hän ui kuin kala - siis merenneito - vedessä. Kirja huipentuu Clarissa Dallowayn järjestämiin juhliin, joissa juhlien emäntä pystyy näyttämään ja käyttämään parasta osaamistaan, mm. erinomaista ihmistuntemustaan. Peter Walsh kuvaa mielessään juhlien Clarissaa "aalloilla hypähtelevänä merenneitona, jolla on tallella kyky olla; kyky tiivistää kaikki pieneen ohimenevään hetkeen". Garvey tulkitsee tilanteen samoin kuin Peterkin. Clarissan helppous liikkua aallon harjalta toiselle osoittaa, miten hän todella kuuluu mereen ja on meren elävä, aivan kuin merenneito, mikä viestittää naisenergiaa, naisen voimaantumista.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Philipson: "What's the sense of your parties?" (1974)

Morris Philipson kysyy artikkelissa "What's the Sense of Your Parties" (1974) Virginia Woolfin "Mrs Dallowayn" (1925) juhlien mieltä. Kirjoittaja rinnastaa mm. kansallistunnetta kohottavat juhlat, millaisista tässä tapauksessa oli kyse, uskonnollisiin rituaaleihin. Jumalan tilalle maallistuneessa yhteiskunnassa on noussut erityisesti kansakunta mutta myös aatteellisesti samanmieliset, ystävät ja perhe. Lopulta kyse ei ole enempää eikä vähempää kuin siitä, mikä tekee elämän sisäisesti merkitykselliseksi. Ihmiset tarvitsevat modernissa yksilöllistyneessä yhteiskunnassakin toisiaan, ja mm. juhliminen luo yhteisyyden tunnetta ja yhteisiä kokemuksia. Kääntöpuolena tietysti on, että jotkut jäävät aina juhlien ulkopuolelle. Woolfin romaanissa kaikkia ei kelpuutettu juhliin. Vanha ystävä Sally Seaton kuitenkin tuli juhliin kuokkimaan. Yhtä köyhtynyttä sukulaista Clarissa Dalloway ei olisi itse halunnut juhliinsa. Intiasta vasta palanneen Peter Walshin hän kutsui viime tingassa mukaan kertomatta siitä miehelleen. Sotaveteraani Septimus Warren Smith tuli paikalle salakavalasti keskustelun kautta, jolloin Clarissa sai tietää, miksi lääkäri Sir Bradsaw oli myöhästynyt juhlista.

Rituaaliin kuuluvat symbolit. Mrs Dallowayn juhlissa keskeinen kansallinen symboli oli konservatiinen pääministeri, joka kunnioitti käynnillään hänen tilaisuuttaan. Tosin monikaan vieraista ei kiinnittänyt häneen huomiota. Paikalla oli myös koko joukko ylähuoneen ja parlamentin jäseniä. Richard Dalloway oli hänkin parlamentaarikko. Juhlat eivät muutoin olleet kummoiset. Ihmiset olivat kokoontuneet yhteen syömään ja juomaan sekä tapaamaan toisiaan. Tunnelma kokosi korkealle.

Juhlien emäntä loisti vieraidensa keskellä. Hän otti heidät ensin vastaan ja lopuksi tietysti hyvästeli sekä pitkin iltaa piti huolta, että kaikille löytyi seuraa ja että kaikki olivat tyytyväisiä. Clarissa osasi edustamisen ja kun kaikki sujui niin kuin pitikin, hän joutui miltei orgastiseen onnellisuuden tilaan. Juhlien eteen tehty taustatyö ja hänen henkilökohtaiset uhrauksensa palkittiin. Hän antoi ihmisille juhlan ja sai itse siitä onnistumisen kokemuksen.

Mielenkiintoisella tavalla Woolf nostaa esiin jaetun ilon vastapainoksi toisen äärikokemuksen, ihmisen yksinäisyyden kuoleman hetkellä. Kokemuksissa on jotain samaa, vaikka ne ovat mahdollisimman kaukana toisistaan. Juhlissa ilo ja nauru kohoavat huippuunsa, mutta kuolemakin voi olla samalla tavoin ekstaattinen kokemus. Paradoksi on että itse valitussa kuolemassa, itsemurhassa, ihminen saavuttaa psyykkisen eheyden ja elämän täyttymyksen, jollaista mitkään juhlat eivät voi pysyvästi saada aikaan.

Juhlijan kannalta katsottuna suuri joukko loisteliaasti puettuja iloisia ihmisiä samassa tilassa tiiviisti toistensa lähellä nostattaa tunnelmaa. Yksittäinen juhlija suloisesti sulaa osaksi ihmismassaa. Hänen ei tarvitse ajatella itseään ja ongelmiaan vaan hän kohoaa arkensa yläpuolelle. Ihmisiä Mrs Dallowayn juhlassa oli jopa liikaa, sillä suunnitelluista tansseista ei tullut mitään, mitkä olisivat entisestään nostattaneet tunnelmaa kuten tansseihin liittyvä musiikki.

lauantai 21. elokuuta 2010

Zwerdling: "Mrs Dalloway and the Social System" (1977)

Virginia Woolfin "Mrs Dallowayssa" (1925) on hienovaraista kritiikkiä aikansa yläluokkaa kohtaan, mistä Alex Zwerdling kirjoittaa artikkelissa "Mrs Dalloway and the Social System" (1977). Hän mm. tarkastelee päähenkilöään Clarissa Dallowayta kriittisesti muiden henkilöiden kautta eri tilanteissa.

Woolfin kerronta on realistista, ja hän kuvaa kirjassa vuotta 1922, jolloin konservatiivit olivat vielä vallassa, mutta seuraavissa Labour oli ensimmäistä kertaa nousemassa vaalien voittajana vallankahvaan.

Konservatiivien pääministeri David Lloyd George (1916-22) oli merkittävin Mrs Dallowayn juhlien vieraista, mitä kirjassa kuvataan. Hän oli yläluokan vallan symboli. Clarissan mies Richard puolestaan oli parlamentin jäsen, joka havitteli ministeriksi. Ministeritoiveiden kannalta pääministerin käynnillä juhlissa luonnollisesti oli myös symbolista merkitystä. Sen kautta että aviomies mahdollisesti nousee ministeriksi myös vaimon arvo nousee, ja hän voi järjestää entistä hienompia juhlia yläluokalle.

Alempia ihmisiä Clarissalle olivat mm. työväenluokkainen sotaveteraani Septimus Warren Smith, tyttärensä saksalainen kotiopettajatatr Miss Kihlman ja hänen nuoruuden ystävättärensä Sally Seton, joka oli mennyt epäsäätyiseen avioliittoon. Septimus lähti 1. maailmansotaan vapaaehtoisena. Sota meni hänen osaltaan tavanomaisella tavalla sodan viimeisiin päiviin asti, jolloin hänen ystävänsä Evans sai surmansa. Septimus jumittui tähän kokemukseensa ja tunsi syyllisyyttä siitä, että ei ollut mielestään tehnyt kaikkea voitavaansa Evansin hyväksi. Septimuksesta tuli uhka hallitsevan luokan ihmisille, kun hän alkoi oirehtia yhä pahemmin. Evans alkoi elää Septimuksen mielissä omaa elämäänsä ja Septimus itse irtaantui yhä kauemmaksi sodan jälkeisestä todellisuudesta. Hän eli yhä uudelleen sodan tapahtumia sen sijaan, että olisi päässyt traumaattisista kokemuksista esim. lääkäri Sir William Bradshaw'n avulla.

Clarissa ei juhlapäivänsä aikana eikä aiemminkaan kohdannut Septimusta, vaikka tämä asuikin lähialueella; ja heidän tiensä kohtasivat vain edellä mainitun lääkäri Bradshaw'n kautta, jonka vaimo juhlissa kertoi Clarissalle erään nuoren miehen tehneen jokin aika sitten itsemurhan, mikä järkytti Clarissaa hänen oman itsensä takia.

Doris Kihlmanin palkkasi Clarissan mies Richard heidän tyttärensä Elizabethin kotiopettajaksi opettamaan historiaa ja yhteiskunnallisia asioita. Clarissa vihasi Kihlmania, mutta jollain tavalla hän myös piti hänestä. Hän oli hyvin koulutettu, mutta köyhä ja mitättömän näköinen saksalainen. Doris halveksi Clarissaa ja sitä mitä tämä edusti, ja oli rakastunut tämän teini-ikäiseen tyttäreen. Kihlmania ei kutsuttu juhliin, vaikka hän Dallowayn perheen talossa asuikin.

Sally Setonia ei häntäkään oltu kutsuttu juhliin, mutta Sally tuli, koska halusi tavata Clarissan pitkästä aikaa. Clarissa oli ilahtunut tavatessaan nuoruuden ystävänsä, johon oli jonkin aikaa jopa rakastunut. Erityisesti häntä miellytti nähdä Peter Walsh ja Sally Seton yhdessä juhlissa, koska he olivat aikoinaan viettäneet paljon aikaa yhdessä. Tietyllä tavalla Clarissa yhdisti erilaisia ihmisiä, sillä sekä Peter että Sally olivat ihmisiä, joita muissa vastaavanlaisissa juhlissa tuskin olisi nähty.

Alaluokkaiset ihmiset "Mrs Dallowayssä" erottaa yläluokkaisista ihmisistä erityisesti se, etteivät he kontrolloi tai pysty kontrolloimaan tunteitaan samalla tavoin kuin sivistyneet ihmiset vaan ilmaisevat avoimesti esimerkiksi vihan tai rakkauden tunteitaan. Kirja johdattelee lukijan pohtimaan, mitä haittaa tiukasta itsekontrollista mm. Clarissalle on. Hänen on vaikea tuntea myötätuntoa muita ihmisiä kuten Septumus Warren Smithiä tai muita sodassa kärsineitä kohtaan. Hänen on vaikea eritellä tunteitaan myös läheisiään kohtaan, ja toisten ihmisten tunteiden ilmaisut aiheuttavat hämmennystä. Tunteiden tiukka kontrolli aiheuttaa myös ylilyöntejä samoin kuin tunteiden liian avoin esittäminenkin.

Clarissa mielessä pyörivät juhlapäivän aamuna ikivanhat muistot nuoruudesta, jolloin vielä oli toisin. Nuorena ja riehakkaana hän saattoi tehdä asioita, joita ei enää voinut edes kuvitella tekevänsä. Nyt hän yhä enemmän sulkeutui omaan yksinäisyyteensä, joka oli turvallisin paikka maailmassa Mr Dallowayn talon ohella.  Hänestä tuli samanlainen ulkopuolinen kuin Peteristä ja Sallystä.

Bell: "Misreading Mrs Dalloway" (2004)

Lukiessa Vereen Bellin artikkelia USA:n vanhimmasta kirjallisesta aikakauslehdestä Sewanee Reviewistä jää miettimään, miksi Virginia Woolfin "Mrs Dalloway" (1925) on niin suosittu porvarillisesti ajattelevien ja toimivien naisten keskuudessa. Hänhän suorastaan pilkkaa heitä, mutta hän tekee sen hienovaraisesti ja -tunteisesti. Clarissa Dallowayhyn on helppo samastua, jollei mieti mihin samastuu. Niin, tietysti on niin, että clarissojen lukiessa kuvauksia itsestään he kiinnittävät huomiota vain omalta kannalta edullisiin piirteisiin ja jättävät vaille huomiota mm. sen, mitä muut hänestä ajattelevat, vaikka sekin tietysti on tärkeää, mutta sitä ei voi koskaan varmasti tietää. Eikä sillä toisaalta ole väliä, mitä tavallinen keskiluokka heistä ajattelee. Kateelliset perässäjuoksijat. Toista on olla Clarissa Dalloway, joka voi kutsua juhliinsa valtakunnan silmäätekeviä, ja joka ehkä jonain päivänä tapaa itsensä kuningattaren. Hän ei ole niitä, jotka kuikuilevat kuninkaallisia Buckingham Palacen porteilla.

Bell listaa koko joukon hätäisiä tulkintoja sekalaisesta joukosta artikkeleita siitä, millainen Clarissa on. Kaikkia tulkintoja yhdistää yksipuolisuus. Woolfin kirjasta on valittu tendenssihakuisesti sellaisia piirteitä, jotka tukevat omaa tulkintaa. Clarissa on tulkinnoissa 1) voimakastahtoinen nainen, 2) hänellä on nerokas intuitio, 3) hän hyväksyy elämän sellaisena kuin se on, 4) hän pysyy asettumaan mielessään (=transsendenssi) aikansa miehisen vallan yläpuolella, 5) hän kokee empatiaa kuoleman edessä ja 6) hän on yhteisöä yhdistävä lenkki.

Bell korostaa, että sellaisilla lukijoilla, jotka lukevat ensimmäistä kertaa "Mrs Dallowaytä" ei ole ennakkokäsityksiä kirjan hahmoista. Tällaisia lukijoita on oletettavasti paljon ja he ovat niitä, jotka ovat esimerkiksi nähneet Michael Cunninghamin elokuvan "Tunnit" (2002), joka löyhästi perustuu Woolfin kirjaan. Perinteisesti tutkijat USA:ssa ovat ns. lähilukeneet tekstiä valitsemastaan näkökulmasta. Bell tarjoaa vaihtoehtona 'viatonta lukemista', jossa kaikki tekstissä esitetyt näkökulmat esimerkiksi Clarissaan hahmoon kartoitetaan. Tällöin tulevat esiin myös Clarissan puutteet.

Clarissa ei ole vain voimakastahtoinen vaan joissain tilanteissa hän on tehnyt omalta kannaltaan heikkoja valintoja. Esim. hän ei mennyt naimisiin rakastamansa miehen Peter Walshin kanssa vaan Richard Dallowayn, joka tarjosi hänelle vakaan yhteiskunnallisen aseman. Joskus Clarissan intuitio osuu pahasti harhaan mm. tyttärensä opettajan Miss Kilmanin kohdalla. Suuren osan juhlapäivää Clarissa elää menneisyydessä. Ajattelee Peter Walshia ym. Ohittaa mielessään sellaiset asiat, jotka tuntuvat ikäviltä kuten 1,5 miljoonan armenialaisen joukkomurhan ja keskittyy ruusuihinsa. Sen sijaan että hän pystyisi ottamaan etäisyyttä miehisen vallan verkostoihin, hän on kiinni niissä monin säikein. Entisen rakastetun Peter Walshin yllätyskäynti päivällä saa hänet kuohuksiin, samoin itsemurhasta kertonut William Bradshaw illalla juhlassa. Septimus Warren Smithiä kohtaan, joka kuoli hypättyään parvekkeelta, hän ei tunne kuin hetken myötätuntoa, ennemmin kauhua kuoleman edessä. Vaikka juhlat yhdistävät Lontoon konservatiivista yläluokkaa, juhlat tulevat ja menevät. Clarissan juhlat ovat yksi sadoista vuoden aikana pidetyistä juhlista.

Lähde:
Bell, Vereen M. (2006), Misreading Mrs Dalloway. Sewanee Review; Winter2006, 93-111

perjantai 20. elokuuta 2010

Woolf: "Mrs Dalloway"

Virginia Woolfin "Mrs Dalloway" (1925) on suomeksi liki 300 sivuinen romaani, joka sijoittuu 1. maailmansodan jälkeiseen Lontooseen. Päähenkilöinä vakavasta sairaudesta vasta parantunut hienostorouva Mrs Dalloway ja sodan aiheuttamista traumaattista stressioireista kärsivä veteraani Septimus Warren Smith. Kirjan on kääntänyt Kyllikki Hämäläinen vuonna 1956, jolloin ilmestyi 1. painos ja vuonna 2003 viimeisin.

Toisinaan väitetään, että kirjassa ei ole juonta, mikä ei pidä paikkaansa. Kirjassa on juoni ja monia juonteita, ja juoni on selkeä ja yksinkertainen. Yhdenpäivänromaani kuvaa Clarissa Dallowayn järjestämiä juhlia, joihin on kutsuttu suuri joukko yläluokkaisia ihmisiä. Juhlissa käväisee jopa silloinen pääministeri. Clarissan aviomies Richard on korkea-arvoinen virkamies valtionhallinnossa.

Aamupäivällä Clarissa lähtee kaupungille ostamaan kukkia juhlia varten. Samalla hän shoppailee katsellen näyteikkunoita. Sitten hän palaa takaisin kotiinsa. Oltuaan jonkin aikaa kotona ovikello soi. Hänen vanha ystävänsä ja nuoruuden rakastettunsa Peter Walsh on palannut juuri Intiasta oltuaan pitkään poissa. Peter ja Clarissa juttelevat hetken, ja Peter tapaa ohimennen myös Clarissa tyttären Elizabethin. Clarissa kutsuu Peterin juhliin, joihin Peter saapuukin illalla.

Clarissa emännöi onnistuneesti juhliaan. Väkeä on niin paljon, ettei tanssimisesta tule mitään. Melu on huumaavaa, mikä on onnistuneiden juhlien merkki. Lopulta juhlat päättynyt ja väki alkaa lähteä kotiin. Clarissa harmittelee, ettei ehtinyt jutella juhlissa Peterin kanssa. Clarissan kannalta mieleenpainuvin tapahtuma on - ei pääministerin tapaaminen vaan - lyhyt sananvaihto Lady Bradshaw'n ja hänen miehensä Williamin kanssa. William Bradshaw on lääkäri, joka oli juuri ennen juhliin lähtöä sairaskäynnillä Septimus Warren Smithin luona, minkä takia hän myöhästyi. Smith oli tehnyt itsemurhan, kertoi Lady Bradshaw Clarissalle, mikä sai juhlien emännän pois tolaltaan. "Mikä oikeus hänellä on puhua kuolemasta minun kutsuillani?", ajatteli Mrs Dalloway.  Clarissa tunsi kuoleman aiheuttaman tuskan omassa ruumiissaan, ilmeisesti siksi, että oli itse ollut jokin aika sitten sairaana, elämän ja kuoleman rajamailla.

Toisena keskeisenä juonteena kirjassa on kertomus sotaveteraani Septimus Warren Smithin päivästä ennen itsemurhaa, jonka hän teki hyppäämällä parvekkeelta. Clarissan käydessä kaupungilla hän melkein kohtaa Septimuksen ja tämän vaimon Rezian, mutta vain melkein. Muuten heillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Smith on syrjäytynyt nuorimies, jota Clarissa ja Richard eivät missään tilanteessa esim. olisi kutsuneet juhliinsa.

    *    *    *    *    *

"Mrs Dallowayta" on vielä 2000-luvulla tutkittu paljon, ja tieteellisiä artikkeleita on ilmestynyt parikymmentä. Yksi artikkeleista on George Panichasin "Virginia Woolf's Mrs Dalloway: 'A Well of Tears'" (2004).

"A Well of Tears" on kirjan alkupuolella käytetty ilmaus. "Viimeaikaiset maailmantapahtumat ja kokemukset olivat puhkaisseet heidän sydämissään, kaikkien, miesten ja naisten sydämissä kyynelten lähteen". (s. 32)
Panichasin artikkeli pureutuu eri tavoin sodan vammauttamiin ihmisiin 20-luvun alun Lontoossa, joita Virginia Woolf kuvaa romaanissaan. Ironista on, että 1. maailmansota ei oikeastaan koskaan päättynyt. Ne jotka siitä kärsivät, kärsivät vielä sodan jälkeenkin.

Woolf tarkastelee sodan ja sen jälkeisen ajan julmuutta yhden henkilön, Septimus Warren Smithin kautta. Lääkärit eivät ole pystyneet lievittämään Septimuksen posttraumaattisia stressioireita vaan hänen tilanteensa on pahentunut entisestään. Hän elää koko ajan sodan haamujensa ja kauhujensa kanssa. Lääkärit uskottelevat pystyvänsä auttamaan häntä, mutta entisestään pahentavat tilannetta. Vain Septimuksen vaimo Rezia keksii keinoja, jotka lieventävät hetkeksi tämän kokemaa tuskaa.

Kun Septimus alkaa puhua itsemurha-aikeistaan, tilanne eskaloituu, koska itsemurhan tekeminen on laitonta. Septimus halutaan erottaa vaimostaan ja toimittaa hoitoon. Sitä hän ei itse kuitenkaan halua. Kun häntä tullaan hakemaan, Septimus Warren Smith näkee ainoaksi vaihtoehdoksi hypätä parvekkeelta alas. Hän hyppää ja murskautuu katuun.

Lääkäri William Bradshaw, joka kuoleman käytöksellään aiheutti, myöhästyy Septimuksen tapauksen takia Clarissa Dallowayn juhlista. Kun Bradshaw'n pariskunta saapuu juhliin, Clarissa tulee tervehtimään myöhäisiä vieraitaan tunnetuin seurauksin. Nyt vuorostaan Clarissa joutuu sokkiin ja joutuu hetkeksi poistumaan sivuhuoneeseen selvittämään ajatuksiaan.

Panichas tulkitsee Sir William Bradshaw'n edustavan ihmisen pahuutta. Onkin hämmästyttävää, että henkilö, joka edustaa tiedettä, auttaa muita ja on taitava ja arvostettu lääkäri, kääntyykin vastakohdakseen. Bradshaw'n kohtaloksi koituu ylimielinen ja tuomitseva suhtautuminen hoidettavaansa. Hän ei epäile omia diagnoosejaan ja pitää yllä omaa auktoriteettiaan sen sijaan, että kuuntelisi potilastaan. Eikä hän lopulta edes ymmärrä aiheuttaneensa Smithin kuoleman tai mielipahaa Clarissa Dallowaylle.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

"Mrs Dalloway" & lukupiirikeskustelun kurjuus - osa 2

Virginia Woolfin "Mrs Dalloway" (1925) on angloamerikkalaisissa maissa lukupiirien ja koulujen kirjallisuuskurssien moderni klassikko. Kirjan suosio ei ole 2000-luvulla ainakaan vähentänyt, mistä on pitänyt huolen mm. Michael Cunningham kirjallaan "The Hours" (1998, suom. 2007), joka voitti ilmestymisvuonnaan Pulitzer-palkinnon. Vuonna 2002 Stephen Daldry teki "Tuntien" pohjalta samannimisen elokuvan. Cunninghamin kirja perustuu löyhästi Woolfin kirjaan ja viittaa toistuvasti Woolfiin.

Suomalaisiin blogeihin ja HS:n verkkolukupiiriin "Mrs Dalloway" on ilmestynyt varsinkin kuluvana vuonna.

On hämmästyttävää, ettei valtakunnan suurin päivälehti pysty lukupiirissään parempaan kuin toteamukseen "upea kirja" ja satunnaiseen sitaattiin kirjan enganninkielisestä laitoksesta, mitä ei ole edes dokumentoitu.

Huom! Teos on vapaasti saatavissa Project Gutenbergin - sivuston kautta alla olevan linkin kautta. Myös Wikipedian kautta löytyy kirjaan liittyvää materiaalia kuten em linkki.

Linkit:
Woolf, Virginia (1925).  Mrs Dalloway
http://gutenberg.net.au/ebooks02/0200991.txt

Wikipedia (2010). Mrs Dalloway
http://en.wikipedia.org/wiki/Mrs._Dalloway

Leena Lumi – blogi 1.2.2010. Mrs Dalloway
http://leenalumi.blogspot.com/2010/02/mrs-dalloway.html

Kirjahullun mietteitä – blogi 16.1.2010. Virginia Woolf – Mrs Dalloway
http://kirjahullunmietteet.blogspot.com/2010/01/virginia-woolf-mrs-dalloway.html

HS:n verkkolukupiiri & Kirsi Piha (2010). Kesäkirjat.
http://blogit.hs.fi/lukupiiri/2010/06/01/kesakirjat-3/
Virginia Woolf (2007)
http://blogit.hs.fi/lukupiiri/2007/11/13/virginia-woolf/

Verkko-oppaat

Vähäisellä vaivalla esimerkiksi Googlen avulla verkkojen verkosta löytyy useita oppaita, jotka johdattavat Virginia Woolfin läpimurtoteokseen. Oppaista osa on maksullisia, osa maksuttomia, mutta kaikkiin pääsee tutustumaan jossain määrin. Lisäksi esimerkiksi CliffNotesin opas (60 s) on saatavissa myös painettuna. Ilmainen verkko-opas on hieman suppeampi.

Kaikki oppaat sisältävät kymmeniä sivuja erilaista kirjaan liittyvää aineistoa ja vähintään kolme esseetä kirjasta malliksi ja lähteiksi koulujen kirjallisuuden opetusta varten. Maksullisissa oppaissa on jopa toistakymmentä esseetä eri aiheisiin.

Sparknotesin ilmaisessa oppaassa on 1. lista henkilöhahmoista, 2. analyysi hahmoista, 3. teemat – motiivit – ja symbolit, 4. yhteenveto ja analyysi kirjasta, 4. sitaatteja ja niiden selityksiä, 5. keskeiset faktat, 6. opiskelukysymykset ja 7. esseiden aiheita, 8. kysymyksiä ja vastauksia ja 9. ehdotuksia lisälukemiseksi.

Linkit:
CliffsNotes
http://www.cliffsnotes.com/WileyCDA/LitNote/Mrs-Dalloway.id-81.html

sparknotes
http://www.sparknotes.com/lit/dalloway/

BookRags
http://www.bookrags.com/studyguide-mrsdalloway/

enotes.com
http://www.enotes.com/mrs-dalloway

gradeSaver
http://www.gradesaver.com/mrs-dalloway/

Artikkeleita suomeksi

Suomenkielisia artikkeleita on 2000 - luvulla ilmestynyt ainakin kaksi. "Mrs Dalloway" ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1956 ja viimeisin painos vuonna 2003 eli samaan aikaan, kun Daldryn "Hours" (2002) tuli elokuvateattereihin. Yhteensä kotimaisesta Arto - artikkeliviitetietokannasta löytyy yli 50 Woolfia tuotantoa käsittelevää tekstiä, joista kaksi on heti luettavissa eli ne ovat sähköisessä muodossa.

Viitteet:
Aaltonen, Sandra (2004). Woolf kuin virtaava joki. Lukufiilis 2, s. 21. Kirjallisuusarvostelu.

Laine, Silja (2003). Mrs. Dalloway ja Lontoon kadut. Yhdyskuntasuunnittelu 4, s. 83-84. Kirjallisuusarvostelu.

Artikkeleita englanniksi

Kirjastojen kautta käytettävissä olevasta EBSCO-tietokannasta löytyy 175 vuoden 1964 jälkeen ilmestynyttä artikkelia, jotka ovat saatavissa sähköisessä muodossa ja joissa ainakin viitataan Virginia Woolfin kirjaan "Mrs Dalloway" (1925). Artikkeleista 74 on ilmestynyt 2000-luvulla.
 
Valikoima uusia viitteitä:
Mackin, Timothy (2010). Private Worlds, Public Minds: Woolf, Russell and Photographic Vision. Journal of Modern Literature, p112-130.

Lusin, Caroline (2008). Red Flowers and a Shabby Coat: Russian Literature and the Presentation of ‘Madness’ in Virginia Woolf ’s Mrs Dalloway. Comparative Critical Studies 5, 2–3, pp. 289–300

Alley, Henry (2006). "Mrs. Dalloway" and Three of Its Contemporary Children. Papers on Language & Literature, 401-419

Bell, Vereen M. (2006), Misreading Mrs Dalloway. Sewanee Review; Winter2006, 93-111

George A. Panichas (2004). Virginia Woolf's Mrs. Dalloway: "A Well of Tears". Modern Age, Summer, 234-245.

Barnett, Claudia (2002) Mrs Dalloway and Performance. Theory.English Language Notes, December, 57-68.

Elämänkertoja ym.

HS:n verkkolukupiirissä mainituista kirjoista voi lähes kaikkiin tutustua esim. Amazon-kirjakaupan kautta sähköisessä muodossa. Usein Amazonin asiakkaat ovat vielä kommentoineet kirjoja.

Bell, Quentin (1974). Virginia Woolf – A Biography
http://www.amazon.com/Virginia-Woolf-Biography-Quentin-Bell/dp/0156935805

Gordon, Lyndall (1993). Virginia Woolf, A Writer’s Diary
http://www.amazon.com/Virginia-Woolf-Writers-Lyndall-Gordon/dp/039332205X

Lee, Hermione (1997). Virginia Woolf
http://www.amazon.com/Virginia-Woolf-Hermione-Lee/dp/0375701362

Nicolson, Nigel (2001). Virginia Woolf
http://www.amazon.com/Virginia-Woolf-Penguin-Lives-Nicolson/dp/0670894435

Poresky, Louise A. (2005). The Elusive Self: Psyche and Spirit in Virginia Woolf's Novels
http://www.amazon.co.uk/Elusive-Self-Psyche-Spirit-Virginia/dp/059535856X

Woolf, Virginia (1953). A Writer’s Diary
http://www.amazon.com/Writers-Diary-Virginia-Woolf/dp/0156027917

Muuta aineistoa

Edellä listattu aineisto käsittää vain pienen osan siitä, mitä Virginia Woolfista ylipäätään on kirjoitettu - ja mitä hän on kirjoittanut. "Mrs Dalloway" on kirjailijan neljäs romaani kaikkiaan yhdeksästä kaunokirjallisesta teoksesta, mutta hän kirjoitti paljon muutakin.

Tuoreita kommentteja "Mrs Dalloway" - teoksesta voi lukea mm. LibraryThingin kautta. Järjestelmän kautta kuka tahansa voi koota itselleen kirjalistoja verkkokansioon. LibraryThingissä on 9500 käyttäjää, joiden listalta "Mrs Dalloway" löytyy. Heistä 111 on kirjoittanut jonkinlaisen katsauksen kirjasta. Keskimäärin kirja on saanut lukijoilta neljä tähteä viidestä.

Linkki:
http://www.librarything.com/work/4890

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Virginia Woolfin "Mrs Dalloway" & lukupiirikeskustelun kurjuus

On vaikea käsittää, miten Helsingin Sanomat voi ylläpitää verkkolukupiiriä, jonka vetäjällä ei ole mitään sanottavaa kirjoista, joita hän blogissaan luettelee.

Esimerkiksi kesällä hänellä oli teemana Virginia Woolf. Yksi blogikirjoituksista oli seuraavanlainen:

”It is worth mentioning, for future reference, that the creative power which bubbles so pleasantly in beginning a new book quiets down after a time, and one goes on more steadily. Doubts creep in. Then one becomes resigned. Determination not to give in, and the sense of an impending shape keep one at it more than anything. I’m a litt(e)le anxious. How am I to bring off this conception? Directly one gets to work one is like a person walking, who has seen the country stre(t)ching out before. I want to write nothing in this book that I don’t enjoy writing. Yet writing is always difficult.”

Virginia Woolf: A Writer’s Diary, 11.5.1920”

Koko ‘blogikirjoituksessa’ tai ‘artikkelissa’ ei ole kirjoittajan omaa hengentuotosta muuta kuin sitaatin kaksi kirjoitusvirhettä. Hän ei ollut vaivautunut edes kääntämään sitaattia suomenkielisille lukijoille, joista yksi blogikirjoittaja hänelle ystävällisesti epäsuorasti huomauttaa.

Miksi ex-kokoomuspoliitikko Kirsi Piha on valinnut juuri tämän sitaatin Woolfin päiväkirjasta? Miksi hän on valinnut sitaatin juuri tästä päiväkirjojen editiosta. Jos hän olisi käyttänyt valikoituja päiväkirjamerkintöjä tai täydellistä päiväkirjaa, sitaatti olisi jatkuvat vielä edellisestä.

Piha totesi vuonna 2007 julkaisemassaan blogikirjoituksessa ”Virginia Woolf” tällä tavoin:

”Jos pitää jonkun kirjailijan töistä, haluaa myös joskus tietää kirjailijan elämän asioista (..) Kuinka kirjat syntyivät. (..) Millainen tämä oli ihmisenä.”

Mitä lainaus päiväkirjasta kertoo Woolfista ihmisenä? Tällä tavoin lainattuna ei mitään, sillä sitaatti on repäisty asiayhteydestään. Lainaus on ikään kuin vain mietelmä tai aforismi yleensä kirjoittamisesta, joka voisi olle kenen tahansa kirjoittama. Virginia Woolf kuitenkin kirjoittaa vain ja ainoastaan itsestään.

Hieman ennen Pihan lainaamaa kohtaa Woolfin päiväkirjassa, tämä kertoo aloittavansa juuri uutta romaania ”Jaakobin huone” (1922). Hän on lukenut uudelleen ensimmäisen teoksensa ”The Voyage Out” (1915) ja pohtinut sen saamaa vastaanottoa ja tietää mitä on kohta edessä. Toinen kirja ”Night and Day” (1919) valmistui edellisenä vuonna. Uudesta kirjasta ei ole tulossa rakenteeltaan samanlaista kuin kahdesta aiemmasta, perinteisestä romaanista.

Neljä muutakin kesän 2010 ’artikkelia’ ovat samanlaisia. Blogin perusteella Piha on kuitenkin lukenut vain yhden Woolfin kirjan eli ”Mrs Dallowayn” (1925). Siitäkin hän on lainannut englanninkielisen kappaleen, vaikka kirja on käännetty jo vuonna 1956 suomeksi ja siitä on viimeksi vuonna 2003 otettu uusi pokkaripainos.

Lukupiirin blogiin Piha on läiskäissyt tällaisen lainauksen:

“It ended in a transcendental theory which, with her horror of death, allowed her to believe, or say that she believed (for all her scepticism), that since our apparitions, the part of us which appears, are so momentary compared with the other, the unseen part of us, which spreads wide, the unseen might survive, be recovered somehow attached to this person or that, or even haunting certain places after death . . . perhaps-- perhaps.”

Helsingin Sanomien verkkolukupiirin vetäjä on onnistunut jälleen tuottamaan pari virhettä kopioidessaan kirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut ’artikkeliinsa’ kommentin: ”Enpä muuten tiennyt, että tämän kirjan työnimi oli 'The Hours'. Upea kirja."

On hämmästyttävä suoritus ihmiseltä, joka on edellisenä päivänä kirjoittanut blogiinsa ’artikkelin’ Virginia Woolfin päiväkirjoista, välttää tietämästä edellä mainittua ”Mrs Dalloway” – kirjan työnimeä. Se kun vilahtelee päiväkirjassa tuon tuostakin. Kirjoitusvirheet Piha olisi onnistunut välttämään käyttämällä tietokoneensa Kopioi-Sijoita – toimintoja, sillä kirjan englanninkielinen laitos löytyy Project Gutenbergin sivuilta helposti.

Keskustelu verkkolukupiirissä ei sekään ole päätä huimaavaa. ”Mrs Dallowaysta” on yhteensä 14 kommenttia, joista suurin osa käsittelee muuta kuin ”Mrs Dallowayta”. Harri vastaa Kirsin kommenttiin upea kirja ”niin minustakin”. Mihahokin kertoo pitäneensä kirjasta ”perustavanlaatuisemmin” kuin muista Woolfin kirjoista. Eijan mielestä taas ”Mrs Dalloway kannattaisi lukea taas uudelleen”. Leena puolestaan toteaa, että ”Mrs Dallowayta tuskin minulla ylittää mikään Woolfin teos”. Violeta ”piti hurjasti” Mrs Dallowaysta. Utelias kertoo, ettei ole lukenut kirjaa.

By the way. Kyllikki Hämäläisen suomennoksena (s. 233-4) "Mrs Dalloway" - sitaatti kuuluu näin:

Hän [Mrs Dalloway] päätyi metafyysiseen teoriaan, joka salli hänen kuolemankauhussaan uskoa, tai sanoa uskovansa (huolimatta skeptisismistään), että se näkyväinen ilmiö, joka me olemme, on yhteydessä toiseen osaan meitä, näkymättömään, joka leviää laajalle ja joka voi yhtyä johonkin toiseen persoonaan tai myös jäädä olemaan määrättyihin paikkoihin kuoleman jälkeen. Ehkä - ehkä".

tiistai 10. elokuuta 2010

Soikkeli: "Kuninkaantekijät" (2010)

Tieteisnovellien tekijänä tunnettu Markkku Soikkeli on ehkä hieman yllättäen tehnyt ensimmäisestä romaanistaan "Kuninkaantekijät" (2010) aikuisfantasiaa. Ainakin kustantajan ilmoituksen mukaan. Lukija saa tosin pitkään lukea kirjaa ennen kuin tajuaa, miksi kirja on juuri aikuisfantasiaa. Liki 300 sivuisessa opuksessa, kun ei ole kuin muutama kohta, joiden perusteella sitä voisi luonnehtia aikuisille suunnatuksi. Mielenkiintoista onkin, miten sitkeässä juutalais-kristillisessä traditiossamme on se, ettemme kavahda esittää lapsille ja nuorille raakaakin väkivaltaa, mutta kaikki seksiin viittaava on tabu edelleen.

Ensimmäinen kohta, jossa törmätään tabuihin on luomiskertomus. Ylijumalana kirjan kansalla on Atumamu, joka loi aluksi naiset, jotka hänen poikansa tuulten hallitsija Inmar makasi. Aina kun naiset saivat poikalapsen, tällä oli käärme jalkovälissä. Poika ja käärme kasvoivat tasatahtia, ja lopulta käärme aina puri pojan hengiltä. Sitten naiset saivat tarpeekseen Inmarista. Sen sijaan he menivät ja makasivat kuolemanjumala Kereksen kanssa, jolloin poikalapset syntyivät terveinä ilman elävää käärmettä. Vasta poikien muuttuessa miehiksi käärmeet heräsivät henkiin. Ja naiset saattoivat maata myös näiden synnyttämiensä miesten, eikä vain jumalien kanssa. Neljäs jumala oli Kereksen äiti, lemmen ja hedelmällisyyden jumalatar Kuivetar.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Serekritian maahan, joka on viimeisen kuninkaansa Narkian jälkeen anarkian tilassa, mutta tilannetta ei oikeastaan kukaan pidä kovin ongelmallisena. Elämä sujuu samaan malliin vouti Uinonkin hallinnoidessa. Lisäksi kolme hallitsevaa sukua Vuogut, Anvilit ja Sherkalit keskenään sopivat yhteisistä asioita suvun päämiesten, jaarlien johdolla. Kuninkaaksi on itsensä yrittänyt julistaa 14 vuotta aiemmin Bielehyrden kaupungissa asuva jaarli Pirthe, joka ei ole hallitsevien sukujen päämies vaan naapurimaasta Laydomonista aikoinaan maahanmuuttunut ilmeisesti kauppias.

Nyt jaarli on yrittämässä anastaa vallan uudelleen, mutta hieman toisin konstein. Hän ei ole tällä kertaa hankkimassa tai ostamassa vaan myymässä kuninkuutta eniten tarjoavalle jaarlille. Ehtona tosin on, että hänen tyttärestään Anaksantasta tulee jossain vaiheessa kuningatar. Sitä ennen Pirthen jaarli on ajatellut naivansa edellisen kuninkaan Narnian tyttären Marsian, ja olevansa ehkä itse ensin kuningas, mutta hänelle tosin riittäisi sekin, että tytär pääsisi kuninkaallisiin naimisiin. Kolmaskin vaihtoehto on. Jos mikään muu ei onnistu, hän vain ryöstää rosvojoukkoineen Thauralonin, jossa kuninkaanlinna ja vallasväen hovit sijaitsevat.

Thauralon puolestaan sijaitsee kaukana Bielehyrden rannikkokaupungista ja sinne täytyy matkustaa laivoilla mutkikasta Nimerei-jokea pitkin. Pirthen saattueeseen kuuluu kolme laivaa ja kahdessa muussa laivassa on hänen tukijoitaan. Pappi Uhlilla tosin on oma suosikkinsa, satavalta eli sotapäällikkö Sasar. Kauppias Larus Haldus, jonka vaimo Rahul on yhden laivan kapteeni, tukee Pirtheä; ja Pirthe itse on kolmannessa aluksessa. Puolimatkassa saattueeseen liittyy vielä 40 Laydomonin laivaa, jotka Haldus on ilmeisesti ostanut palkkasotilaiksi. Kovin kauaa laivasto ei kuitenkaan ehdi matkaansa taivaltaa, kun joen rannalla asuvat serekritialaiset yöllä tuhoavat lähes kaikki laivat.

Aamulla myös Pirthen pahin kilpailija kuninkaankruunusta pappi Uhl ja hänen suosikkinsa Sasar löytyvät kuolleina rannalta. Pirthen alus on selvinnyt kahakasta, ja se pääsee perille Tharaloniin, missä aletaan heti käydä kauppaa ja taistelua kruunusta. Kirjassa ei kerrota kuka kuninkaaksi lopulta valittiin, mutta epilogissa kerrotaan, kuka on sitä seuraava kuningas. Kertomuksen nykyhetken kuningas on Pieti Tiumal, jonka äiti Imanti oli kirjan päähenkilö, jonka toiminnan kautta hallitsevat suvut löysivät taas yhteisen sävelen. Imanti onnistui lisäksi nostamaan poikansa Pietin neljännen hallitsevan suvun kantaisäksi. Imanti itse oli tavallinen, köyhä Serekritian maan asukki, joka joutui lähtemään kotiseudultaan Bielehyrdeen. Miehensä Perkon päädyttyä pikkurötöksistä vankilaan, Imanti päätti poikansa Pietin kanssa palata Bielehyrdestä takaisin kotiseudulleen.

Tilaisuuden paluuseen Imanti sai, kun hänet pestattiin Pirthen saattueeseen parantajaksi ja laivaemännäksi, missä hän pystyi vaikuttamaan myös maansa kohtaloihin. Keskeisessä roolissa on Imantin vanhakantainen usko Atumamuun ja Atamamun naamio, jonka Larus Haldus on ostanut syrjäisestä tulimaasta, jossa on yksi Serekritian neljästä kaupungista. Naamion avulla Imanti tulee tietoiseksi siitä, mitä hänen ympärillään oikein tapahtuu. Hän saa näkemystä ja voimaa tehdä ratkaisuja, joihin hän ei ilman ylimmän jumalan naamiota olisi pystynyt. Pirthe saa haltuunsa toisen, Inmarin naamion, jonka avulla hän yrittää saada hallitsevat suvut ruotuun - onnistumatta, ja kolmas Keresin naamio joutuu jokitaistelun tuoksinassa Narnian pojan Antekin haltuun. Lopuksi Imantia palauttaa naamiot sinne, mistä ne ovat tulleetkin eli kauas vuorten taakse tulimaahan, jolloin niitä ei voi enää käyttää väärin. Uskon sijaan ihmisten on luotettava tulevaisuudessa vain omiin henkisiin kykyihinsä.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Moorcock: "Katso ihmistä!"

Miltä kuulostaa ajatus siitä, että Raamatun Jeesus Nasaretilainen olikin vuonna 1940 syntynyt juutalaismies Karl Glogauer, ja että todellinen historiallinen Jeesus oli Daavidin sukua olevan Marian ja Joosefin älyllisesti kehitysvammainen lapsi. Jumalan armosta kaikki on mahdollista, minkä Michael Moorcockin tieteiskirja "Katso ihmistä!" (1969, suom. 2009) osoittaa nerokkaalla tavalla.

Tarina on hätkähdyttävä. Yleensä tieteiskirjoissa paluu menneisyyteen tarkoittaa nykypäivän ihmisen siirtymistä aikakoneella johonkin menneeseeen aikaan. Tässä tapauksessa vuonna 1970 kolmikymppinen mies toteuttaa Raamatun profeettojen ennustuksen olemalla itse Jeesus vuonna 29 jKr. Tarinaa voi tarkastella myös psyykkisesti epätasapainoisen miehen mielen tuotoksena. Glogauer haluaa tietää, millainen todellinen Jeesus oli, ja yllätyksekseen päätyy siihen, että hän on itse tuo kauan odotettu messias.

Tullessaan aikakoneella Palestiinaan hän joutuu essealaisten käsiin, jotka pitävät Karl Glogauerin tuloa merkkinä messiaan tulosta. Karl yrittää selittää, ettei hän ole messias vaan Jeesus, nasaretilainen on. Essealaisten luona hän tapaa Johannes Kastajan, joka ei ole kuullut kestään nasaretilaisesta yhtään mitään. Kuukauden verran Karl toipuu matkansa rasituksista, ja lähtee sitten etsiskelemään Jeesusta. Karl ei vielä lähtiessään Kastajan vakuutteluista huolimatta ymmärrä tai hyväksy olevansa messias, vaikka hänen ihmetekonsa puhuvat häntä vastaan.

Saapuessaan Nasaretiin hän löytää kyselemällä helposti Daavidin huonetta ja sukua olevan Joosefin Maria vaimoinen ja lapsineen. Jeesuskin on kotona ja hän istuu hämärässä nurkassa. Joosef kysyy, mitä pahaa se nyt taas on tehnyt. Vähitellen Karlille paljastuu karu totuus, että tämä Jeesus ei voi olla se odotettu messias. Karlin puheet Jeesuksesta, siitä nasaretilaisesta, ovat kuitenkin jo ehtineet synnyttää myyttiä hänestä itsestään Jeesuksena, nasaretilaisena, vaikka hän on sanonut nimekseen Emmanuel isänsä mukaan.

Huomaamatta Karl alkaa elää Jeesuksen elämän viime vaiheita, hieman samalla tavalla kuin niitä on evankeliumeissa kuvattu. Hän kokoaa ympärilleen 12 opetuslasta ja kärsii lopulta ristinkuoleman. Toisin sanoen vuonna 1970 kolmekymmenvuotias Lontoossa asuva Itävallan juutalainen, messiaskompleksista kärsivä psykiatri on se, joka tässä tapauksessa pelasti syntiset ihmiset helvetin lieskoilta.

Rinnan Karlin pään sisälltä (?) tapahtuvan messiaanisen kertomuksen kanssa kirjassa kuvataan hänen elämäänsä lapsuudesta lähtien. Vaikka Karl oli juutalainen, hän ei saanut juutalaista eikä oikeastaan edes kristillistä kasvatusta niin kuin sodan jälkeen oli tapana. Jumala kuoli vuonna 1945 niin kuin yksi Karlin tyttöystävistä lakonisesti totesi. Tiettyjä fraaseja vain toisteltiin rituaalinomaisesti kuten "Isä meidän joka olet taivaissa... Isä meidän joka olet taivaissa..."

Karl oli koulukiusattu pienestä pitäen. 15-vuotiaana hän yritti jopa itsemurhaa koulun pukuhuoneessa. Samaan aikaan Karl kuitenkin oli myös tavallinen koulupoika, joka fantasioi Veronicasta, jolla oli risti rintojen välissä ja masturboi välillä ankarasti. Uskonasioistakin hän oli kiinnostunut, mikä taas ei ollut tavallista. Kirkkokuorossa pastori Younger käytti häntä seksuaalisesti hyväksi, joten sekin harrastus jäi sitten taakse. Karl sai 17-vuotiaana tarpeekseen tapakristillisyydestä ja alkoi kiinnostua mm. kelttiläisestä mystiikasta. Sitten opiskeluaikana hän tapasi Monican, jonka kanssa oli vuosikausia yhdessä. Monica ei perustanut uskonnoista vaan tieteestä. Hän monesti pilkkasi Karlia tämän messiaskompleksista. Tosin Karl oli itsekin tietoinen siitä, että hän tarvitsi messiastaan, jonka paluuta maan päälle hän selvästikin toivoi.

Mutta mitenkä kävikään aikamatkalla: "Hullu, profeetta, Karl Glogauer, aikamatkustaja, maailman menettämä neuroottinen psykiatri, tarkoituksen etsijä, masokisti, mies, joka kaihosi kuolemaa ja kärsi messiaskompleksista. (..) Hän oli tavannut Jeesuksen, Marian ja Joosefin pojan. Hän oli tavannut ihmisen, jonka hän tajusi olevan ilman pienintäkään epäilystä synnynnäinen imbesilli." Pettymys oli suuri.

Omassa ristinkuolemassaaan Jeesuksena Karlia suretti vain se, ettei hän nyt voisi palata takaisin kertomaan Monicalle, ettei hänellä mitään kompleksia ollut. Kerrankin hän ei olisi väittelyssä tyttöystävänsä kanssa jäänyt armottomasti toiseksi.

lauantai 7. elokuuta 2010

Tolstoi: "Ylösnousemus"

Leo Tolstoin "Ylösnousemus" (1899) panee kenen tahansa miettimään suhdettaan kristinuskoon. Varsinkin kristityn. Miksi kuulun tai kuuluisin esim. luterilaiseen, katoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon? Ketä ja mitä palvelee kuuluminen johonkin instituutioon? Leo Tolstoi venäläisenä oli ortodoksi. Häneltä niin kuin ei keltään koskaan varta vasten kysytty eikä kysytä, haluatko olla luterilainen, katolinen tai ortodoksi tai vaikkapa Jehovan todistaja. Ihminen länsimaissa pakotetaan olemaan jotain, ja sitä sanotaan uskonnonvapaudeksi. Taustalla on ajatus, että on mahdotonta olla uskomatta Jumalaan. Jos ihminen ei usko, hänessä on jokin vika tai vamma. Hänestä tulee yhteiskunnallisesti epäluotettava samalla tavoin kuin jos hän ei tunnusta jotain poliittista väriä: sinistä, punaista vihreää tms tai epäilee onko ihminen käynyt koskaan kuussa tai onko koko asiassa mitään mieltä.

"Ylösnousemuksen" päähenkilö ruhtinas Nehljudov (Tolstoin alter ego) lähtee uskossaan liikkeelle Matteuksen evankeliumin Jeesuksen Vuorisaarnasta. Hän perää paluuta alkukristillisyyteen vastakohtana Paavalille, joka myötäili Rooman valtakunnan valtaapitäviä. Vuorisaarna sisältää mm. luterilaisten ääneen kirkoissaan lausuman uskontunnustuksen. Aina voidaan silti kysyä: miksi julistaa yhtään mitään, sillä ihmiset uskovat mihin uskovat tai ovat uskomatta. Kirkon tutkimuskeskus julkaisi ensimmäisen kerran vuonna 1984 Harri Heinon tutkimuksen "Mihin Suomi uskoo". Suomalaiset eivät uskoneet kristinuskon opetusten mukaisesti. Uskonnollisia yhdyskuntiakin alkoi Suomeen 60-luvun jälkeen syntyä kuin sieniä sateella. Silti suurin osa edelleen kuuluu luterilaiseen 'kansankirkkoon', jonka taustalla ovat mm. talonpoikien pakkokäännytykset ristiretkien aikana.

Tolstoin kirja olisi vielä tänä päivänäkin yhteiskunnallisesti radikaali kirja, jos se ilmestyisi ensimmäisen kerran esimerkiksi vuonna 2010 sovitettuna tämän päivän maailmaan. Tämän päivän kirjoittaja kyseenalaistaisi esim. Euroopan unionin toimintaa hallitsevan maatalouden tukineen. Maan tulisi kuulua niille, jotka sitä viljelevät (ilman tukia). Kaiken politiikan takana tulisi olla köyhyyden poistaminen sen sijaan, että varoja siirretään keskituloisten ja varakkaiden yhdestä taskusta toiseen taskuun ja samalla ylläpidetään turhaa ja kallista byrokratiaa, jonka senkin voisi mobilisoida ratkaisemaan todellisia yhteiskunnallisia ongelmia. Ruhtinas Nehljudov  ei esimerkiksi ymmärrä, mihin vankiloita tarvitaan ja mitä tekemistä kirkolla on vankiloissa tai esimerkiksi armeijassa, jotka toimivat Jeesuksen Vuorisaarnan opetuksia vastaan.

Kirjan nimi "Ylösnousemus" johtaa lukijaa hieman harhaan, ja se on teoksen ensimmäisen kääntäjän Arvid Järnefeltin vuonna 1899 antama nimi. Hän halusi ilmeisesti erottaa Tolstoin kirjan omasta joitain vuosia aiemmin ilmestyneestä kirjastaan "Heräämiseni" (1894). "Ylösnousemuksessa" toisin sanoen on kysymys kirjan kahden päähenkilön kehityksestä, heräämisestä näkemään maailmansa toisin silmin. Ruhtinas Nehljudov oli henkilöistä toinen ja toinen oli hänen tätiensä kasvattityttö Jekaterina (Katjusha) Maslova.

Kirja alkaa kuvauksella oikeudenkäynnistä, jossa Katjusha on syytettynä ja Nehljudov sattumalta valamiehenä. Naista syytetään kauppias Smelkovin myrkyttämisestä. Katjusha on töissä 'laitoksessa' eli prostituoituna ja hänen asiakkaansa kuolee hänen annettua tälle unilääkettä. Valamiehillä on vain niukasti aikaa perehtyä tausta-aineistoon ja päätös tehdään hätiköiden, sillä myrkky ei selvästikään ollut tappanut Smelkovia. Kauppiaan olivat ehkä tappaneet henkilöt, jotka olivat varastaneet hänen rahansa tai todennäköisempää oli, että Smelkov oli kuollut luonnollisen kuoleman. Aihetodisteet kuitenkin viittasivat Katjushaan ja hänen ikään kuin oletettiin ja haluttiin olevan syyllinen. Katjusha sai neljän vuoden pakkotyötuomion.

Ruhtinas Nehljudov tuntee tuomion jälkeen olevansa vastuussa siitä, mitä on tapahtunut. Hän tietää ja tuntee Katjushan entuudestaan, eikä hän pitänyt edes valamiehistössä ollessaan mahdollisena, että tämä olisi voinut tappaa ketään. Nehljudov kuitenkin vaikenee, sillä muuten olisi paljastunut hänen suhteensa Katjushaan. Itse asiassa oli ainakin osittain ruhtinaan syytä, että tytöstä oli tullut prostituoitu. Hän oli nuorena miehenä vietellyt tytön ja tehnyt tälle lapsen, jolloin hänen tätinsä olivat lähettäneet tytön pois kotoaan, mistä alkoi kierre, joka lopulta johti siihen, ettei Katjushalla ollut muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä portoksi.

Käytyään vankilassa tapaamassa Maslovaa ruhtinaan silmät alkavat avautua sen suhteen millainen Venäjän todellisuus oikein on. Joukoittain syyttömiä ihmisiä on tuomittuna vankiloissa. Katjusha Maslovan aloitteesta hän alkaa auttaa myös muita vankeja. Naiselle hän kertoo tekevänsä kaikkensa, jotta saisi tämän pois vankilasta. Nehljudov palkkaa asianajaja Favarinin ajamaan Katjuhshan asiaa senaatissa, mutta senaatti hylkää anomuksen, jolloin Nehljudov vetoaa vielä tsaarin kansliaan, minkä seurauksena Kathusha lopulta vapautetaan syytteistä.

Ennen vapautusta kuitenkin ehtii tapahtua paljon. Ruhtinas Nehjludov katsoo velvollisuudekseen hyvittää kaikki aiemmat tekonsa ja ehdottaa Katjushalle avioliittoa, joka ei aluksi sano mitään tähän ehdotukseen. Hän ei ota sitä aivan vakavissaan, vaikkakin on otettu ruhtinaan pyynnöstä. Sen sijaan Katjusha kertoo muista vangeista ja heidän ongelmistaan ja Nehljudov lupaa tehdä heidän hyväkseen sen mitä pystyy. Hän kertoo myös seuraavansa Maslovaa aina Siperiaan saakka meni tämä hänen kanssaan naimisiin tai ei, ja niin hän myös tekee. Ruhtinas seuraa vankeja junalla sitä mukaa kun heitä kuljetetaan kohti lopullista määränpäätä.

Myös Katjusha Maslovalle tutustuminen muihin, erityisesti poliittisiin vankeihin, on valaiseva kokemus. Ensiksikin hän pääsee eroon epäterveellisestä elämäntavastaan 'laitoksessa' ja saa riittävästi ruokaa syödäkseen ja alkaa vahvistua. Hän ystävystyy aristokraattistaustaisen Maria Pavlovnan kanssa ja oppii näkemään asioita toisesta näkökulmasta. Pavlovna on yksi niitä, jotka ovat kyseenalaistaneet yläluokan elämäntavan. Katjusha tajuaa, että asiat elämässä voivat muuttua ja niihiin voi vaikuttaa. Todennäköisesti keskustelut Pavlovnan kanssa saavat hänet myös päätymään siihen, ettei avioliitto Nehjludovin kanssa ole järkevä vaihtoehto, koska se perustuu tämän sääliin Maslovaa kohtaan ja omaan syyllisyydentunteeseen. Ruhtinas ei rakasta häntä ja avioliitto olisi hänelle tarpeeton uhraus. Helpottaakseen auttajansa tilannetta Katjusha kertoo Nehjudoville menevänsä yhden poliittisen vangin, Vladimir Simonovin kanssa naimisiin, joka on sanonut rakastavansa tätä. Katjusha itse ei ole kiinnostunut miehestä. Katjushan ilmoitus on helpotus ruhtinaalle, sillä nyt hänen ei tarvitse enää olla hänen suojelijansa.

Tilanne mutkistuu kun matkan aikana tulee tieto Katjusha Maslovan vapauttamisesta. Vaikka ruhtinas saa tiedon päätöksestä, hidas byrokratia johtaa siihen, että vankilan johtaja jää vielä odottamaan omalta esimieheltään virallista käskyä vapauttaa Katjusha. Ruhtinas Nehjudov alkaa vähitellen siirtää huomionsa muihin asioihin pois Katjushasta. Hän on jo ennen vankienkuljetusmatkalle lähtöään käynyt maatilallaan Kuzminskajassa järjestelemässä asioita. Amerikkalaisen Henry Georgin oppien mukaisesti hän on alkanut jakaa ja vuokrata maitaan talonpojilleen siten, että hänen omat tulonsa ovat puolittuneet. Hän on myös miettinyt uskonkysymyksiä ja päätynyt siihen, että hänen elämässään tärkein osa Raamattua on sen Vuorisaarna, jonka oppien mukaan hän haluaa elää.

perjantai 6. elokuuta 2010

Camus: "Sivullinen" (1942)

Jokin Albert Camus'n ensimmäisessä pienoisromaanissa  "Sivullinen" (1942) viehättää. Seuraava pitkä sitaatti on kohdasta, jossa ranskalainen nuorimies Mersault vahingossa tappaa Algerin hiekkarannalla siirtomaavalta-aikana natiivin miehen ja saa siitä kuolemantuomion. Arabimies on kavereineen aiemmin päivällä väijynyt Mersault'ta ja hänen ystäväänsä Raymondia kostaakseen Raymondille sen, että tämä oli pahoinpidellyt entistä tyttöystäväänsä. Mersault kuljeskelee iltapäivällä yksin hiekkarannalla, ja hänelle on sattumalta jäänyt Raymondin pistooli taskuun, jolla hänen oli tarkoitus suojella ystäväänsä, jos arabimiehet sattuisivat puukkoineen käymään hänen kimppuunsa.

"Otin askelen, yhden ainoan askelen eteenpäin. Ja sillä kertaa arabi veti puukkonsa pystyyn kohottautumatta ja ojensi sen auringossa minua kohti. Teräksestä kimposi valosuihku, ja tuntui kuin otsaani olisi osunut pitkä, säihkyvä terä. Samalla hetkellä kulmakarvoihini kertynyt hiki valahti luomiini ja peitti ne haalealla ja tiheällä harsolla. Silmäni sokenivat tuon kyynel- ja suolaverhon takana. En tajunnut enää muuta kuin otsallani helisevät auringon symbaalit ja epäselvänä säihkyvän säilän, joka sinkoutui yhä edessäni olevasta puukosta. Tuo polttava miekka jäyti luomiani ja tunki kirveleviin silmiini. Silloin kaikki alkoi huojua. Meri päästi sakean ja tulikuuman henkäyksen. Tuntui kuin koko taivaan avaruus olisi auennut satamaan tulta. Koko olemukseni jännittyi, ja käteni kouristi revolveria. Liipaisin antoi perään, sormeni hipaisi perän sileää vatsaa, ja silloin kuivan ja samalla huumaavan paukauksen kajahtaessa, se alkoi. Ravistin pois hien ja auringonpaisteen. Käsitin tuhonneeni päivän tasapainon, poikkeuksellisen hiljaisuuden rannalla, jossa olin ollut onnellinen. Sitten laukaisin vielä neljä kertaa elottomaan ruumiiseen, johon luodit upposivat huomaamatta. Ja oli kuin olisin kopauttanut neljä kertaa lyhyesti onnettomuuden oveen."

Jos kuvaus on totuudenmukainen (ja miksi ei olisi), se kertoo tarkkaan kaiken mitä tilanteessa tapahtui. Tilanteessa ei tapahtunut paljon mitään ja se mikä tapahtui, tapahtui hyvin nopeasti. Monia asioita voi jossitella. Jos Mersault'lla ei olisi jäänyt pistooli taskuun, hän ei olisi voinut ampua miestä, mutta olisi voinut tulla itse tapetuksi. Jos Mersault olisi lähtenyt rannalle tyttöystävänsä Marien kanssa kuten tavallisesti, uhkaavaa tilannetta ei ehkä olisi syntynyt. Ja ennen muuta: jos iltapäivän aurinko ei olisi häikäissyt Mersault'ta, hän olisi ollut tarkemmin selvillä siitä mitä todella tapahtui. Nyt Mersault ei voinut olla täysin varma, mitä arabimies teki tai yritti tehdä. Hän kuitenkin aavisti (ilmeisen oikein), että tämä yritti puukottaa häntä, mutta hän ehti ensin.

Mersault'n suurin virhe tietysti oli se, että hän tyhjensi pistoolin koko lippaan arabimieheen, missä ei tietysti ollut mitään järkeä, eikä hän osannut selittää tekoaan. Tosin sillä ei ollut merkitystä, koska mies oli kuollut jo ensimmäiseen luotiin. Tuomioistuimet vaativat selityksen kaikkeen sellaiseenkin, mihin ei ole selitystä. Niin tässäkin tapauksessa. Mutta Mersault ei osannut selittää tekoaan, ja se mitä hän yritti selittää kuulosti järjettömältä. Sattumalta rannalla pistooli taskussa? Aurinko muka häikäisi? Ampua nyt monta kertaa ilman mitään syytä tuntematonta miestä?

Mersault on välinpitämätön kuolemantuomionsa suhteen. Mitä sitten? Kuolisihan hän ennemmin tai myöhemmin kuitenkin. Siis miksi ei nyt. Camus osoittautuu "Sivullisen" viimeisillä sivuilla agnostikoksi, joka ei kiellä eikä myönnä jumaluuden olemassaoloa. Niin häntä on tulkittu. "[T]unsin olevani valmis elämään kaiken uudelleen. (..) Avauduin tuon merkkien ja tähtien täyttämän yön edessä ensi kerran maailman lempeälle välinpitämättömyydelle. (..) [T]unsin olleeni onnellinen ja olevani sitä taas. Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun oli vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin."

Traagista on että mitä suurempana rikollisena Mersault tuomitaan, sitä varmemmin hän jää elämään ihmisten mielissä ja kertomuksissa. "Hän on se psykopaatti, joka tappoi ilman syytä miehen Algerin uimarannalla keskellä päivää!", sanotaan ja kauhistellaan. "Uskaltavatko tavalliset ihmiset enää edes kulkea rannalla!", sanoo toinen tuohtuneena. Niin pitkään hän on ja elää yhä uudelleen ja uudelleen, kun ihmiset kertovat hänen tarinaansa. Sitten kun hänet unohdetaan, hän, Mersault kuolee lopullisesti, ja hyvä niin, sillä niin käy aina ja kaikille. Unohdus tulee jossain vaiheessa, ja siunattuun maahan tehdään vanhojen hautojen päälle uusia hautoja hyvällä omatunnolla ilman että kukaan kysyy miksi niin tehdään.

tiistai 3. elokuuta 2010

Aho: "Yksin" (1890)

"Yksin" oli ilmestyessään aikansa kohukirja, kirjallinen skandaali. Pienoisromaanin loppupuolella kertoja kuvaa yksityiskohtaisesti yötään prostituoidun kanssa. Tällaisista asioita ei aiemmin oltu kirjoitettu suomeksi. Tilannetta pahensi tai kuohutti lisää se, että kirjailija oli saanut valtiolta apurahan, jonka turvin hän oli matkustanut Pariisin kirjailemaan.

Kirjasta keskusteltiin äänekkäästi Valtiopäiviä myöten. Uusi Suometar tuomitsi kirjan pornografiseksi ja samoilla linjoilla oli Valvojan kirja-arvostelija O. Relander. Vain Kasimir Leino soi Päivälehden artikkelissa ymmärtämystä Aholle. Minna Canth piti "Yksin"-teoksesta, mutta sen modernistinen tyyli hämmensi häntäkin.

Eniten kirjasta kuitenkin ärsyyntyi Jean Sibelius, joka tunnusti Annan morsiamekseen Aino Järnefeltiksi. Ahon palattua Suomeen Pariisista kävi niin kuin kirjassa oli kuvattu. Aino Järnefelt meni Sibeliuksen kanssa kihloihin - ja Aho jäi lehdellä soittelemaan.

Juhani Aho oli imenyt "Yksin"-teostaan tehdessään eurooppalaisia vaikutteita niin kuin oli tarkoituskin, kun hänet oli haluttu lähettää Pariisiin opintomatkalle. Kuvataiteen uudet virtaukset siirtyivät vähitellen myös kirjallisiin teoksiin. Mm. impressionismi ja Monet'n "Lumpeet" ovat vaikuttaneet Ahon tapaan kertoa keski-ikää lähestyvän päähenkilönsä Pariisin kokemuksista, mutta myös tunteistaan nuorta Anna kohtaan. Saman päivän aikana päähenkilö on ensin varma, että Anna häntä rakastaa - ja illalla hän toteaa itselleen: "Ei siitä tule mitään. Ei hän minua rakasta."

Mielentilat ja vaikutelmat ovat hallitsevassa roolissa, vaikkei kerronta tajunnanvirtaa olekaan. Ulkoisen maailman kuvaaminen tapahtuu lyhyin lausein välähdyksinä, ryppäänä mielikuvia minä-kertojan kävellessä Pariisin katuja ja poiketessa kahviloihin, joissa hän kirjoittaa mm. kirjeitä Annan veljelle. Joulunkin kertoja viettää Pariisissa, ja lukee suomalaisesta päivälehdestä ilmoituksen: "Kihloissa Anna Hjelm ja Toivo Rautio". Mies on hämmennyksen tilassa ja alkaa kulkea Pariisin katuja ja löytää lopulta itsensä Punaisesta myllystä.

"Ensi kerran elämässäni tulee minulle halu heittäytyä elämään kokonaan, nauttimaan täydellisesti kaikesta, minkä voi maailma tarjota". Ja seuraavana päivänä on tietysti kaksinkertainen krapula, ja Annakin tulee taas mieleen.



Linkki: Juhani Aho "Yksin"
http://www.gutenberg.org/etext/13593