sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Mackin: "Private Worlds, Public Minds: Woolf, Russelle and Photographic Vision" (2010)

Virginia Woolf  aaltoineen ja mrsdallowayneen jaksaa kiinnostaa vielä vuonna 2010 kirjallisuudentutkijoita, vaikka luulisi, että klassikkokirjat on kulutettu ja kaluttu loppuun jo moneen kertaan.

Kirjallisessa Bloomsburyn ryhmässä, johon Virginia Woolf kuului, oli mukana myös filosofi G. E. Moore, joka oli yhdessä Bertnard Russelin kanssa ensimmäisiä ns. loogisia empiristejä, joista ehkä tunnetuin on Ludwig Wittgenstein. Timothy Mackin artikkeli "Private Worlds, Public Minds" käsittelee Virginia Woolfin kaunokirjallisten teosten suhdetta erityisesti Russellin filosofiaan.

Virginia Woolf  havainnoi esim. "Mrs Dallowayn" henkilöhahmojen kautta todellisuutta (klassisena esimerkkinä pöytä!) tarkemmin kuin mihin filosofista analyysiä tekevä Russell on pystynyt, mikä ei äkkiä ajatellen tunnu ollenkaan yllättävältä. Filosofi tarkastelee asioita yleisellä tasolla ja pyrkii tekemään yleistyksiä siitä, millä tavoin ihmiset yleisesti ottaen (laboratorio-oloissa) havainnoivat pöytää eri kulmista. Tarkasteltaessa pöytää rauhassa, paikallaan ikään kuin valokuvasta katsoen tai elokuvissa istuen tunteet eivät pääse prosessissa samalla tavoin mukaan kuin jos ihmiset olisivat sisällä jossain arkisessa tilanteessa.

Mackinin kiinnostus Woolfin ajatteluun on herännyt sen kautta, miten häntä vielä nykyään saatetaan pitää (suhteessa Russelliin) anti-filosofina, joka ei ymmärrä filosofiasta mitään ja hän vain pyrkii hävittämään filosofian. Tai sitten Woolfia pidetään subjektivistina, joka näkee esim. pöydän vain mielen sisäisenä vaikutelmana. Mackin torjuu tällaiset perusteettomat syytökset ja hän hahmottaa mm. Woolfin teosten kautta, miten kirjojen hahmot käsittelevät esimerkiksi pöydästä saamaansa tietoa.

Esseissään Woolf on ollut kiinnostunut valokuvauksesta ja elokuvasta, mitkä ovat olleet haaste myös filosofeille. Kuvitellaan vaikkapa valokuva pöydästä, joka on otettu teknisellä apuvälineellä, siis kameralla, ilman että kuva olisi muodostunut ihmisen tajunnan kautta. Kuvan pöytä näyttää identtiseltä kuvatun pöydän kanssa. Sopivasti esitettynä ihmisen on mahdotonta erottaa kuvaa pöydästä oikeasta pöydästä. Jos aito, alkuperäinen pöytä hävitetään, kuva mahdollisesti jää jäljelle todisteena pöydästä.

Woolfin tekstien kautta muotoutuu näkemys siitä, miten mieli ei vain rekisteröi ulkoista maailmaa vaan havainnot suodattuvat aina tajunnan ja tunteiden läpi. Joku ottaa valokuvan pöydästä. Hän on rajannut kuvan koskemaan juuri tiettyä pöytää, jota hän haluaa kuvata. Toki kuvattu pöytä voi olla myös kuva pöydästä, kuva kuvasta tai kamera heilahtaa kuvattaessa ja filmille tallentuu jotain muuta kuin mitä oli aikomus tallentaa, mikä tietysti aiheuttaisi paljastuessaan hämmennystä.

Tiettyyn rajaan saakka Russell ja Woolf ajattelevat samalla tavoin. He vastaavat samansuuntaisesti kysymykseen, joka koskee tietoa pöydästä ( tai mistä tahansa kohteesta) ja sen olemassaolosta.  Tietoa pöydästä ei voi saada kuin (ihmisten) aistien välityksellä ja jotain (aineellisesta) pöydästä jää aina havaitsematta. Russell korostaa sitä, että mitä useampi ihminen ja mitä useammasta näkökulmasta pöytää tarkastelee, sitä tarkempi kuva pöydästä muodostuu.  Itse asiassa pöydän kuvaamiseen ei  lopulta edes tarvita enää kuin ehkä yksi ihminen, kun on muodostunut yhteinen näkemys siitä mikä pöytä on. Woolf jättää tilaa yksilöllisille eroille (ja sille että ihmisiltä ehkä jää kaikesta huolimatta jotain huomaamatta).

Mackin ottaa esimerkin "Mrs Dallowaysta". Kadulle, jossa Clarissa Dalloway aamulla on, ajaa auto, johon ihmiset kiinnittävät heti huomiota. Ihmiset muodostavat nopeasti yhteisen näkemyksen siitä mistä on kyse. Jokin merkittävä henkilö on saapunut ostoksille samaan aikaan kuin he itse ovat myös paikalla. Kukaan ei näe auton sisään tai tunnista ketään tunnettua hahmoa, mutta kaikki olettavat, että näin on. Autossa on imperiumin tunnúkset vaakuna ja lippu. Ihmiset ovat jännittyneitä ja odottavat mitä tapahtuu. Olennaista on, että ihmiset eivät neutraalisti havainnoi autoa vaan auto olemassaolollaan vaikuttaa heihin. Ja aina on ihmisiä jotka vähät välittävät tunnetuista henkilöistä ja heidän tekemisistään.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Hughes: "Michael Cunningham's 'The Hours' and Postmodern Artistic Re-Representation" (2004)

Michael Cunninghamin "Tunnit" (1998) on Virginia Woolfin "Mrs Dallowayta" (1925) hyödyntävä teos. Kirjassa viitataan Woolfin teokseen ja lainataan teosta, mutta Cunningham menee vielä paljon tätä pidemmälle. Hän jopa kirjoittaa koko "Mrs Dallowayn" uudelleen kuitenkaan unohtamatta, kunnioittaen alkuperäistä teosta, josta hän on lähtenyt liikkeelle. Mary Joe Hughes kutsuu  tätä tekniikkaa alkuperäisten teosten uudelleenesittämiseksi (re-presentation).

Vanhoja myyttejä ja tarinoita on hyödynnetty kirjallisuudessa iät ja ajat eikä siinä sinänsä ole mitään uutta. Hughesin mukaan kuitenkin viimeaikaiset kehitelmät, joita on koko joukko, ovat menneet pidemmälle kuin aiemmin on menty. Mistä sitten oikein on kyse, ja miksi näin tehdään?

Hughes puhuu kerronnan laajentamisesta. "Tunnit" laajentaa "Mrs Dallowayn" kerrontaa. Cunnningham tuo estradille muun muassa lisää hahmoja. Hän ei tyydy siihen, mitä alkuperäisessä teoksessa on ollut vaan menee esimerkiksi Richard Dallowayn menneisyyteen ja kertoo tämän äidistä Laura Brownista. Woolfin tarinan hän on sijoitettanut 1990-luvun lopun New Yorkiin. Cunningham ei pyri jäljittelemään Woolfia vaan alkuperäinen tarina ja sen ihmissuhteet saavat uuden muodon.

Yhteistä Virginia Woolfin teoksensa kanssa ovat jotkin teemat, jotka toistuvat myös Cunninghamin teoksessa. Näitä ovat erityisesti elämän, kuoleman ja ajan välisten suhteiden tarkastelu. Vähäisempinä teemoina on Clarissan suhteet toisaalta tyttäreensä Juliaan ja lapsuuden ystäväänsä Sally Seatoniin sekä Richard Browniin (Dalloway). Yhteistä ovat myös käytetyt merelliset / vedelliset kielikuvat, joiden avulla muuten vaikeasti hahmotettavia kokemuksia ekstaattisista kokemuksista, elämästä ja kuolemasta yritetään tehdä ymmärrettäviksi lukijalle. Olennaista on, että todellinen elämä ja kuolema, joka on kielen takana, on mitä on. Siihen ei kirjailija pääse käsiksi, se on lukijan tehtävä.

Toisaalta kirjailijallakin on oma elämänsä, jota Cunningham kuvaa "Tunneissaan", ja kirjailijan elämäkin päättyy ennemmin tai myöhemmin, Woolfin tapauksessa 58-vuotiaana hukuttautumalla läheiseen jokeen. Elämä muutenkin on tunti tunnin jälkeen lähenevää kuolemaa, jota Woolf kuvaa kirjassaan mm. Big Benin kellonlyönneillä, mutta samaan aikaan se on hetkittäisiä sukelluksia elämään (Clarissa Dalloway) ja kuolemaan (Septimus) ja niistä saatuja kokemuksia. Ajan suhteellisuus tulee esiin siinä, miten Clarissan nuoruuden rakastettu Peter Walsh 30 vuoden jälkeen vielä kokee yhteisyyttä Clarissan kanssa.

Kuolema ei sekään ole ehdoton raja, jonka jälkeen ihmisten välillä ei voi enää olla yhteyttä. "Tuntien" alussa Virginia Woolf kuolee, samoin lopussa, mutta silti Woolf elää kirjansa kautta ja sen kautta mitä Cunningham ja muut hänestä kertovat - ja viime kädessä mitä lukijat hyötyvät ja mitä iloa he saavat kirjoista. Itse asiassa sen enempää "Mrs Dallowayta" kuin "Tuntejakaan" ei ole ilman lukijoita, ja kirjat myös yhdistävät lukijoita toisiinsa.

Cunningham tuo "Tunneissaan" näkyviin kirjailijan (Virginia Woolf) ja lukijan (Laura Brown), joita alkuperäisessä "Mrs Dallowayssä" ei ole näkyvissä. Laura Brownin kautta hän kertoo yhden "Mrs Dallowayn" lukijan tarinan, ja sen mikä merkitys kirjalla hänelle oli. Laura mm. välttää tekemästä itsemurhan lukemalla Woolfin kirjan yksinään hotellihuoneessa. Tosin hän aiheuttaa 'kuoleman' Richard Brownille (Dalloway) eli omalle pojalleen, jonka hän hylkää tämän ollessa vielä lapsi ja jolle äiti oli koko elämä. Cunninghamin Richardista tulee kenties juuri tämän hylkäämiskokemuksen seurauksena itsestään kirjailija, joka päättää päivänsä hieman ennen omia juhliaan. Woolfin Mr Dalloway oli parlamentaarikko, joka ei kirjoittanut.

Sekä Woolfin että Cunninghamin Clarissan (Dalloway) mieli järkkyy hetkellisesti hieman ennen juhlia tapahtuvan itsemurhan takia (Septimus, Richard). Molemmissa tapauksissa tapahtumat vahvistavat Clarissa halua elää ja sukeltaa yhä uudelleen elämään. Mutta jotain yhteistä itsemurhalla ja juhlilla on. Ne ovat yrityksiä saada yhteyksiä ihmisten välillä, ainakin hetkeksi. Ne ovat eräänlainen esitys tai performanssi, joka on tarkoittu esitettäväksi muille ja johon muut osallistuvat.

Clarissa on kummassakin tapauksessa eräänläinen elämäntaiteilija, joka tekee pienen uhrauksen muiden eteen yhdistämällä heidät juhlassa toisiinsa. Lopulta juhlat päättyvät, ja vieraat lähtevät koteihinsa mikä on juhlien kuolema.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Barnett: "Mrs Dalloway and Performance Theory" (2002)

Yllätyin hieman kuin luin Claudia Barnettin artikkelin otsikon. Mitä tekemistä teatterilla ja Mrs Dallowaylla on keskenään? Niinpä tietysti. Koko kirjahan kertoo siitä, mitä tapahtui yhtenä kesäkuun päivänä Lontoossa vuonna 1923, kun Clarissa Dalloway järjesti kauan odottamiaan juhlia.

Barnett näkee Clarissan juhlat performanssina. Näyttämönä on Mr Dallowayn koti ja vieraat saapuessaan estradille ovat pukeutuneet rooliasuihinsa. Niinhän näyttelijät aina tekevät samoin kuin yleensä yleisökin, ja jokainen esittää juhlassa omat repliikkinsä niin kuin missä tahansa näytelmässä. Katsomo on konvention mukaan hiljaa paitsi silloin kuin äänessä oleminen kuuluu näytelmään. Itse asiassa yleisöltäkin odotetaan reaktioita, sillä muutenhan näytelmää ei voi pitää onnistuneena. Tässä tapauksessa yleisöä on perin vähän. Ihmiset saattavat nähdä kadulle pysähtyviä takseja ja ihmisiä juhlatamineissaan. Henkilökunta, hovimestari ja tarjoilijat ym. pyrkivät olemaan mahdollisimman näkymättöminä. Heiltä ei odoteta tässä performanssissa kättentaputuksia.

Clarissa performansseineen on naisten taidetta, 'henkilökohtaista teatteria', ja eräällä tavalla nykyaikaisen performanssitaiteen edelläkävijä. Toisin kuin valtavirran mimeettinen 'miesten teatteri', joka  jäljittelee todellisuutta, diegeettisessä teatterissa itse teatteri luo omaa todellisuuttaan ja vaikuttaa siihen. Äkkiä ajatellen ajatus elämästä teatterina - ainakin joissain tilanteissa - ei tunnu kovin radikaalilta, mutta sitä se itse asiassa on vielä vuonna 2010. Yleinen uskomus on, että ihminen voi aina olla ikään kuin oma itsensä ja kehittää ja toteuttaa itseään. Roolien esittämisen kannalta uskomus tuntuu harhaiselta. Miten ihminen voi olla oma itsensä, sillä on perin vähän asioita, joihin yksittäinen ihminen todellisuudessa voi vaikuttaa. Hän esim. syntyy tiettyyn kulttuuriin, tiettyjen vanhempien lapsena ja jopa länsimaissa tietynlaiseen yhteiskunnalliseen asemaan, jota ei edes korkea koulutus voi paljon muuttaa.

Virginia Woolf taitavasti ironisoi miesten maailmaa mm. Clarissan nuoruuden rakastetun Peter Walshin kautta. Peter on sokea itselleen ja käyttäytymiselleen elämän teatterissa. Katsellessaan Clarissan esiintymistä hän näkee tämän hyvin kielteisesti. Barnett lainaa kohtaa, jossa Peter toteaa "Clarissan sielun kuolleen", kun hän meni naimisiin Richard Dallowayn kanssa. Tietysti Clarissan olisi pitänyt Peterin mielestä mennä naimisiin hänen kanssaan. - Peter itsekin toimii juhliin tullessaan omassa, 'henkilökohtaisen teatterin' roolissaan. Hän on yksi ohjaaja-Clarissan keskeisistä näyttelijöistä, mutta tätä Peter ei ymmärrä tai halua ymmärtää. Hän kun on omasta mielestään Clarissan juhlissa vain omana itsenään. Olennaista on, että ihminen itse ei voi täysin määrittää rooliaan suhteessa muihin ihmisiin.

Clarissa itse on varsin tietoinen siitä, minkä vaihtoehtojen välillä hän on elämänsä yhden perusvalinnoista tehnyt. Richard toi mukanaan Clarissan elämään seurapiirit juhlineen, varallisuutta ja henkilökohtaista vapautta, mitä naimisiinmeno Peterin kanssa ei olisi tuonut. Elämä Peterin kanssa olisi ollut jotenkin liian symbioottista. "Kaikki elämässä olisi jaettua", kuten Barnett Clarissaa siteeraa, mikä olisi ollut tälle sietämätöntä. Clarissan asenne elämää kohtaa on eläminen nykyhetkessä. Menneisyyttä ja tulevaisuutta hän ei kovasti mieti. Toisin kuin Peterille, hänelle heidän nuoruuden kokemuksillaan ei ole yhtä suurta painoarvoa. Tätä ei Peter ymmärrä. Hän jääräpäisesti uskoo siihen, että Clarissa on tehnyt väärän valinnan. Tosiasissa Clarissa on valinnut kahden enemmän ja vähemmän huonon vaihtoehdon väliltä. Juhlien onnistuminen ja Peterin käytös vakuuttavat hänet siitä, ettei valinta loppujen lopuksi ollut kovin huono, sillä sen kanssa voi hyvinkin elää.

Ongelmallisinta Peterin käytöksessä on hänen tapansa ajatella Clarissasta, minkä Clarissa varmastikin helposti vaistoaa, sillä hän on erinomainen ihmistuntija. Se että Clarissa on sinut itsensä, asemansa ja ikääntymisensä kanssa tulee esiin juhlien loppupuolella, kun Clarissa menee yläkertaan ja näkee ikkunasta naapurin vanhan rouvan menossa yöpuulle. Hän kokee hetkellisesti yhteisyyttä tuon hänelle tuntemattoman naisen kanssa. Hän ei vaihtaisi osaansa tuon yksinäisen naisen osaan. Hän on tyytyväinen itseensä juuri sellaisena kuin hän tuona kesäkuun iltana vuonna 1923 on. Toisin on Peterin kanssa. Peter tuntee aivan kirjan lopulla juhlissa - katseltuaan Clarissaa - samaan aikaan kauhua ja ekstaasia oman elämänsä edessä. "Mikä täyttää minut tällä kummallisella jännityksellä? Se on Clarissa."  Peter on umpikujassa yrittäessään määritellä itseään itsenään Clarissan kautta.

Ehkäpä koko Clarissan ja avantgardistisen 'personal theatren' esityksen huippukohtana on viimeisen vieraan Sir William Bradshaw'n saapuminen vaimoineen. Bradshaw on lääkäri ja myöhästyi kutsuista siksi, että yksi hänen potilaistaan nuori 1. maailmansodan sotaveteraani Septimus Warren Smith oli tehnyt itsemurhan. Clarissa ensireaktio Bardshaw'n kertomukseen on kielteinen. Nyt hänen juhlansa, esityksensä, performanssitaiteensa on pilattu, tosin sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Clarissa itse! Clarissa kääntää kuitenkin taitavasti tapahtuman osaksi omaa näytelmäänsä (tosin tätä ei Barnett sano).

Jopa Clarissan tunnereaktionkin voi toisaalta tulkita yhtenä osana hänen näytelmäänsä, joka suorastaan orgaanisesti kuuluu siihen. Kirjallisuudentutkijat ovat usein tulkinneet Septimus Warren Smithin Clarissan kaksoisolentona tai doublena. Tässä mielessä koko näytelmää ei voisi edes olla ilman Clarissan mieltä järkyttävää tapahtumaa. Barnett toteaakin, että juhlat ja kuolema kuulostavat hyvin samankaltaisilta Virginia Woolfin romaanissa. Molemmissa on kyse yrityksestä kommunikoida jollain tavoin (kauhun vallassa / ekstaasissa) muiden kanssa ja tapahtuman keskipisteessä on henkilö itse. Clarissa onnistuukin performanssitaiteensa avulla nopeasti reflektoimaan, ottamaan tiedon tapahtumasta osaksi omaa näytelmäänsä.

Samalla tavalla ekstaattisen kauhistuttavia, kauhistuttavan ekstaattisia kokemuksia olivat olleet mm. hänen nuoruuden ystävättärensä Sally Seatonin intohimoinen suudelma (joka kenties tuotti ensimmäisen organistisen kokemuksen) ja istuskelu Peter Walshin kanssa suihkulähteellä tämän kosiessa häntä (joka oli kaikkea muuta kuin vain miellyttävä kokemus mutta ehkä sitäkin). Kummatkin kokemukset jollain tavoin selvensivät Clarissalle rajoja, mikä on hänelle mahdollista mikä ei. Mitä hän haluaa, mitä ei elämässään. Ilman kokemuksia rajoja ei olisi päässyt syntymään. - Millä perusteilla Clarissa tarkalleen ottaen päätyi ratkaisuihinsa mm. siihen, ettei hän ole lesbo eikä halua lesbosuhteita (eihän halua?) tai päätteli, ettei Peter Walsh (eikä Richard Dallowaykaan?) ole hänen elämänsä mies, sen voi jokainen lukija itse päätellä.