sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Moi: "Sukupuoli / teksti / valta" (1990)

Hämeenlinnassa Opettajankoulutuslaitoksen kirjasto on syksyn aikana poistanut vanhoja kirjoja, joiden joukosta bongasin mm. Toril Moin "Sukupuoli / teksti / valta" (1990) - kirjan. Ajattelin että saatanpa jopa joskus lukeakin tämän feminististä kirjallisuusteoriaa ja -tutkimusta käsittelevän Vastapainon kirjan.

Viikko sitten kymmenen vuotta feminististä kirjallisuudentutkimusta tehnyt Joonas Jäntti totesi ohimennen - samaisella Opettajankoulutuslaitoksella - että kirja ei ole vieläkään vanhentunut, sillä sen jälkeen ei ole suomeksi ilmestynyt yhtä hyvää yleisesitystä aiheeseen.

Joten kuluneena viikonloppuna tartuin uteliaana kirjaan. Olin jonkin verran jo silmäillyt sitä, ja jo johdanto herätti kiinnostukseni, koska norjalainen Toril Moi käsitteli siinä pitkään Virginia Woolfin "Oman huoneen" (1929) vastaaanottoa feministisissä kirjallisuuspiireissä, mikä hämmästytti minua suuresti vaikkakaan ei loppujen lopuksi kovasti yllättänyt. Woolf todella oli aikaansa edellä. Ei taida sata vuotta riittää...

Päällimmäisenä jäi mieleeni kuitenkin ihmetys. Mitä ihmettä nämä feministeiksi julistautuneet akateemiset kirjallisuutta työkseen tutkineet naiset ovat oikein 60-luvulta lähtien tehneet? Feminismin punaisena lankana on ollut tutkimuksen poliittisuus, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan - ja varsinkin mitä se on käytännössä ollut, mikä ei esimerkiksi Toril Moin kirjasta selviä.

Miten kaunokirjallisuus ja varsinkin sen tutkiminen voi olla poliittista? Ensimmäisenä tulee mieleen, että kirjallisuudella on yhteiskunnallisia vaikutuksia ja tässä tapauksessa tietysti naisen asemaan. Tästä eivät feministit kuitenkaan ole olleet kiinnostuneita. Kirjallisuudelta ei edellytetä vaikuttavuutta. Selvästikin on riittänyt että kirjoittaja on nainen, joka kertoo ennen muuta naisille naisten kokemuksista. Miesten tekemien kirjojen kautta on vain peilattu kirjojen feministisyyttä. Ei järin innostava vaihtoehto miespuoliselle kirjallisuudentutkijalle.

Toiseksi poliittisuus viittaa yhteiskunnan miehisiin arvoihin ja valtaan, patriarkaattiin. Miehisen vallan symboleita valtioissa ovat mm. monet instituutiot kuten kirkko ja armeija, mutta näitä ei ole nostettu mitenkään erityisinä vallan purkamisen kohteina esiin, mikä tietysti myös kummastuttaa. Miten voi olla poliittinen ilman ohjelmaa tai edes listaa asioista, joihin halutaan vaikuttaa, jotka halutaan muuttaa? Ei vakuuta ja tuleekin mieleen, että akateemiset naiset ovat kiinnostuneita vain siitä, että saavat hyviä virkoja ja toimia, joissa voivat julistaa ilosanomaansa.

Esiteltyään angloamerikkalaista tutkimusta Toril Moi toteaa lopuksi:

"Angloamerikkalaisessa feministisen kirjallisuustutkimuksen keskeinen paradoksi on, että vaikka se usein voimakkaasti ja julkisesti on poliittisesti sitoutunutta, se ei loppujen lopuksi ole tarpeeksi poliittista. " (s. 105)

Epäselväksi kuitenkin jää mitä Moi tuolla arvoituksellisella lauseella loppujen lopuksi tarkoittaa. - Tilanne ei muutu paremmaksi manner-Euroopan puolella Ranskassa, jossa on tukku merkittäviä feministiteoreetikkoja, joista Toril Moi esittelee Simone de Beauvoirin ohella Helene Cixousin, Julia Kristevan ja Luce Irigarayn.

Catherine Clement kommentoi Cixousin utopistisia visioita kirjassa seuraavasti:

"[E]n tunnista siinä mitään politiittista. Se ei tietenkään ole 'väärää' [ideologiaa?]. Mutta käytät käsitteitä, jotka mielestäni kuuluvat myytin tai runon tasolle. Ne vihjaavat eräänlaiseen haluavaan, kuvitteelliseen, kollektiiviseen subjektiin, suureen kokonaisuuteen. (..) Sellaisia subjekteja ei todellisuudessa ole olemassa." (s. 141)  

Moi toteaa, että myöskään Irigarayn ajattelu juurikaan poikkea Cixousista. Irigarayta luonnehditaan jopa "lampaan vaatteissa esiintyväksi patriarkaaliseksi sudeksi". Kristevaa puolestaan ei voi pitää edes feministinä ja lisäksi hän 60-luvun jälkeen kääntää poliittisen ajattelunsa suunnan Maon Kiinasta Reaganin USA:an. Hän ei ole huolissaan esim. mustien köyhien naisten tilanteesta vaan romantisoi marginaalissa toimivia valkoisia keskiluokkaisia akateemisia kirjallisuudentutkijoita.

torstai 21. lokakuuta 2010

Woolf: "Oma huone" (1929)

Virginia Woolf kuohuttaa vuosikymmenestä toiseen ihmisiä mikä on aika hämmästyttävää. Edes feministisessä kirjallisuudentutkimuksessa ei ole päästy yksimielisyyteen millainen feministi Woolf on vai onko hän edes feministi - ja mitä sitten jos on tai ei ole.

Feministitutkija Elaine Showalter jakaa feminismin kirjallisuudessa kolmeen vaiheeseen. 1) Feminiininen kausi, jolloin naiset kirjoittivat miesten nimillä tai anonyymisti 1840-luvulta lähtien. 2) Feministinen kausi alkaa naisasialiikkeestä 1880-luvulla. 3) Naiseuden kausi on kausi, jota vielä eletään ja se alkoi 1920-luvulla. - Woolf kuuluu selvästikin viimeiseen vaiheeseen, mutta mm. Showalter hyökkää vihamielisesti Woolfia vastaan eikä pidä esim. kirjaa "Oma huone" feministisenä teoksena. Tietyllä tavalla Showalter on oikeassakin, sillä Woolf ei halua tarkastella ihmisen sukupuolisuutta vain yhdestä näkökulmasta. "Oman huoneen" kääntäjä Kirsti Simonsuuri toteaa esipuheessa, että Woolfin feminismi on kiistatonta, mutta sitähän se siis ei ole.

"Oma huone" on kiehtovasti kirjoitettu kirja ja se pitää loppuun asti otteessaan, jos sen ajatuskulkuja vain jaksaa seurata. Myönnettäköön, en ole aiemmin jaksanut loppuun asti. Nyt päätin yrittää uudestaan. Kolmannenko kerran?

Teksti on heti alusta alkaen sellaista, että siihen on mielikuvituksettoman lukijan vaikea tarttua. Kirjailija on ikään kuin pitämässä puhetta suurelle joukolle naisia. Miehiä ei oleteta olevan paikalla vaan eihän sitä koskaan tiedä... Woolf (?) kertoo kuulijoilleen, että hän piti hänelle annettua aihetta "NAISET JA KIRJALLISUUS" vaikeana, ja hän alkaa purkaa kaikkia ajatuksia, joita teema hänessä herätti - ja kertoo samalla miten hän päätyi siihen, että naiskirjailijan kannalta on kaikkein tärkeintä, että hänellä on oma huone jossa kirjoittaa ja riittävä toimeentulo.

Siis NAISET ja KIRJALLISUUS. Mitä kaikkea se voi tarkoittaa?, pohtii Woolfin romaanihenkilö. Millaisia naiset ovat? Mitä kirjallisuutta naiset ovat kirjoittaneet? tai mitä naisista on kirjallisuudessa kirjoitettu? Ensimmäinen kysymys viitannee sekä biologisiin eroihin että erilaisiin kokemuksiin, joita miehillä ja naisilla on. Tämän kysymyksen Woolfin hahmo Mary Beton tai Seton sivuuttaa. Ei ole selvästikään kaunokirjallisuuden tehtävä pohtia suoraan millaisia naiset ovat (tai millaisia miehet ovat).  Siihen tarvitaan tietokirjoja.

Mitä kirjoja naiset ovat sitten kirjoittaneet? Näitä Mary Beton käy läpi. Ja mitä naiset olisivat voineet kirjoittaa, jos heillä olisi ollut siihen mahdollisuus. Esimerkkina kuviteltu Willam Shakespearen sisko Judith. Judithista ei olisi voinut tulla kirjailijaa, joka kirjoitti omalla nimellään omana aikanaan.

Entäpä sitten kirjallisuuden naiskaanon? Jane Austen, Bronten sisarukset ja George Eliot - ja heidän jälkeisensä kirjallisuus. "He kirjoittavat niin kuin naiset kirjoittavat, ei niin kuin miehet kirjoittavat". Showalterin tyypittelyssä naiset sijoittuvat naiskirjallisuuden feministiseen kauteen. Entäpä tämän kauden jälkeen 1920-luvulla alkanut naiseuden kausi?

Mary Beton ottaa rohkeasti esimerkiksi juuri kuluneena vuonna 1929 ilmestyneen nuoren Mary Carmichaelin keskinkertaisen esikoisromaanin "Elämän seikkailu". - Aluksi hän vertaa kirjaa itseään tunnetuimpiin teoksiin, ja tuntuu pettyneeltä. Liian paljon faktoja kasattu liian vähäiseen tilaan. Sitten hän havahtuu kirjan naiskuvaukseen. "Cloe sanoo pitävänsä Oliviasta". Mahdollisesti ensimmäistä kertaa kirjallisuuden historiassa on sanottu jotain tällaista. Carmichael kuvaa myös naisten arkea, sellaisia arkisia asioita, joita ei tavallisesti kuvata. Tämä oli joitain uutta. Naisista ei kerrottu miesten kautta tai suhteessa miehiin vaan itsenään naisina.

"Olisi tuhatkertainen vahinko, jos naiset kirjoittaisivat samalla tavalla kuin miehet tai eläisivät niin kuin miehet tai näyttäisivät samanlaisilta kuin miehet, sillä jos kaksi sukupuolta on liian vähän kun ajatellaan maailman laajuutta, kuinka tulisimme toimeen vain yhdellä? Eikö kasvatuksen tulisi tuoda esiin  ja vahvistaa pikemminkin eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiä?"

20-lukulaiselle naiskirjailijalle Mary Carmichaelille miehet eivät olleet enää vastapuoli, johon tulisi tuhlata vihaa tai pelkoja ja Betonin mukaan hän kirjoitti "kuin nainen joka oli unohtanut olevansa nainen".

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Woolf: "Runoilijan koira" (alk. "Flush, 1933)

Lukaisin hetki sitten läpi Virginia Woolfin pienoisromaanin "Runoilijan koira" (1933), joka kirjaimellisesti kertoo naisrunoilijan koirasta 1840-luvun Englannissa. Kirja on mielenkiintoinen sillä se on kirjoitettu osittain "Flush"-nimisen cockerspanielin näkökulmasta.

Flushin elämää kuvataan niin kuin minkä tahansa kirjallisen hahmon elämää. Oikeastaan kyse on Flushin elämänkerrasta, minkä sivussa emäntä Miss Barrettkin saa osansa. Flush tulee taloon, Flush emäntänsä seurassa nojatuolin vieressä ja makuuhuoneessa, Flush vaunuissa matkalla Lontooseen, Flush Regent Parkissa katsastamassa muita koiria ja koirarotuja, Flush aistimassa mitä emäntä lukee kirjeestään, Flush Mr Browlingin koivessa kiinni ja palvelijan rangaistavana, Flush Italiassa tutustumassa sikäläisiin koiriin jne. Emäntä ja hänen koiransa vanhenevat tasatahtiin ja lopulta Flush vain kuolee.

Suuri osa kirjasta on uhrattu yhdelle tapahtumalle. Erään kerran Flush kidnapataan ja hänestä vaaditaan lunnaita. Tilanteessa mitataan mikä on Flushin arvo ja mitä sen lähellä olevat ihmiset oikein ajattelevat lemmikeiden elämästä.

Ehkäpä seuraava sitaatti kertoo jotain olennaista Woolfin tavasta kertoa Flushista ja hänen suhteestaan ihmisiin:

"Ihmisen nenä on käytännöllisesti katsoen olematon. Maailman suurimmat runoilijat eivät ole tunteneet kuin ruusun tuoksua yhtäältä ja lannan tuoksua toisaalla. Loputtoman monia vivahteita niiden väliltä ei ole ikuistettu kirjoihin eikä kansiin. Kuitenkin se maailma jossa Flush enimmäkseen eli oli juuri hajujen maailma.

Rakkaus oli pääasiassa hajua, muoto ja väri olivat hajua, musiikki ja arkkitehtuuri, laki, politiikka ja tiede oliva hajua. Flushille itse uskontokin oli hajua. Meidän kykyjemme rajoissa ei ole kuvata alkuunkaan, miten se koki päivittäisen kyljyksensä tai keksin. Ei edes Swinburne olisi pystynyt sanomaan mitä Wimpole Streetin haju merkitsi Flushille kuumana heinäkuisena iltapäivänä."
(s. 82)