sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Moi: "Sukupuoli / teksti / valta" (1990)

Hämeenlinnassa Opettajankoulutuslaitoksen kirjasto on syksyn aikana poistanut vanhoja kirjoja, joiden joukosta bongasin mm. Toril Moin "Sukupuoli / teksti / valta" (1990) - kirjan. Ajattelin että saatanpa jopa joskus lukeakin tämän feminististä kirjallisuusteoriaa ja -tutkimusta käsittelevän Vastapainon kirjan.

Viikko sitten kymmenen vuotta feminististä kirjallisuudentutkimusta tehnyt Joonas Jäntti totesi ohimennen - samaisella Opettajankoulutuslaitoksella - että kirja ei ole vieläkään vanhentunut, sillä sen jälkeen ei ole suomeksi ilmestynyt yhtä hyvää yleisesitystä aiheeseen.

Joten kuluneena viikonloppuna tartuin uteliaana kirjaan. Olin jonkin verran jo silmäillyt sitä, ja jo johdanto herätti kiinnostukseni, koska norjalainen Toril Moi käsitteli siinä pitkään Virginia Woolfin "Oman huoneen" (1929) vastaaanottoa feministisissä kirjallisuuspiireissä, mikä hämmästytti minua suuresti vaikkakaan ei loppujen lopuksi kovasti yllättänyt. Woolf todella oli aikaansa edellä. Ei taida sata vuotta riittää...

Päällimmäisenä jäi mieleeni kuitenkin ihmetys. Mitä ihmettä nämä feministeiksi julistautuneet akateemiset kirjallisuutta työkseen tutkineet naiset ovat oikein 60-luvulta lähtien tehneet? Feminismin punaisena lankana on ollut tutkimuksen poliittisuus, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan - ja varsinkin mitä se on käytännössä ollut, mikä ei esimerkiksi Toril Moin kirjasta selviä.

Miten kaunokirjallisuus ja varsinkin sen tutkiminen voi olla poliittista? Ensimmäisenä tulee mieleen, että kirjallisuudella on yhteiskunnallisia vaikutuksia ja tässä tapauksessa tietysti naisen asemaan. Tästä eivät feministit kuitenkaan ole olleet kiinnostuneita. Kirjallisuudelta ei edellytetä vaikuttavuutta. Selvästikin on riittänyt että kirjoittaja on nainen, joka kertoo ennen muuta naisille naisten kokemuksista. Miesten tekemien kirjojen kautta on vain peilattu kirjojen feministisyyttä. Ei järin innostava vaihtoehto miespuoliselle kirjallisuudentutkijalle.

Toiseksi poliittisuus viittaa yhteiskunnan miehisiin arvoihin ja valtaan, patriarkaattiin. Miehisen vallan symboleita valtioissa ovat mm. monet instituutiot kuten kirkko ja armeija, mutta näitä ei ole nostettu mitenkään erityisinä vallan purkamisen kohteina esiin, mikä tietysti myös kummastuttaa. Miten voi olla poliittinen ilman ohjelmaa tai edes listaa asioista, joihin halutaan vaikuttaa, jotka halutaan muuttaa? Ei vakuuta ja tuleekin mieleen, että akateemiset naiset ovat kiinnostuneita vain siitä, että saavat hyviä virkoja ja toimia, joissa voivat julistaa ilosanomaansa.

Esiteltyään angloamerikkalaista tutkimusta Toril Moi toteaa lopuksi:

"Angloamerikkalaisessa feministisen kirjallisuustutkimuksen keskeinen paradoksi on, että vaikka se usein voimakkaasti ja julkisesti on poliittisesti sitoutunutta, se ei loppujen lopuksi ole tarpeeksi poliittista. " (s. 105)

Epäselväksi kuitenkin jää mitä Moi tuolla arvoituksellisella lauseella loppujen lopuksi tarkoittaa. - Tilanne ei muutu paremmaksi manner-Euroopan puolella Ranskassa, jossa on tukku merkittäviä feministiteoreetikkoja, joista Toril Moi esittelee Simone de Beauvoirin ohella Helene Cixousin, Julia Kristevan ja Luce Irigarayn.

Catherine Clement kommentoi Cixousin utopistisia visioita kirjassa seuraavasti:

"[E]n tunnista siinä mitään politiittista. Se ei tietenkään ole 'väärää' [ideologiaa?]. Mutta käytät käsitteitä, jotka mielestäni kuuluvat myytin tai runon tasolle. Ne vihjaavat eräänlaiseen haluavaan, kuvitteelliseen, kollektiiviseen subjektiin, suureen kokonaisuuteen. (..) Sellaisia subjekteja ei todellisuudessa ole olemassa." (s. 141)  

Moi toteaa, että myöskään Irigarayn ajattelu juurikaan poikkea Cixousista. Irigarayta luonnehditaan jopa "lampaan vaatteissa esiintyväksi patriarkaaliseksi sudeksi". Kristevaa puolestaan ei voi pitää edes feministinä ja lisäksi hän 60-luvun jälkeen kääntää poliittisen ajattelunsa suunnan Maon Kiinasta Reaganin USA:an. Hän ei ole huolissaan esim. mustien köyhien naisten tilanteesta vaan romantisoi marginaalissa toimivia valkoisia keskiluokkaisia akateemisia kirjallisuudentutkijoita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti