Kirstinä: "Kirjallisuutemme lyhyt historia" (2000)

Tuntuuko kaukaa haetulta hakea yhteyttä suomalaisen kirjallisuuden (lyhyen) historian ja Virginia Woolfin modernististen kirjojen väliltä? Oli niin tai näin Leena Kirstinä  "Kirjallisuutemme lyhyt historia" - teoksessa kolme kertaa viittaa Woolfiin.

"Vuosisadan loppu ja uuden alku: modernismi" - jaksossa symbolismin alla hän viittaa mm. Woolfin "Mrs Dalloway" (1925) - teokseen.  Kirstinä toteaa Woolfin olevan modernin proosan uranuurtaja, joka em. teoksessa antoi päähenkilön paikan naiselle. Clarissa Dallowayn näkökulmasta Kirstinän mukaan myös tapahtumat on kuvattu tässä ns. yhden päivän romaanissa. "Tapahtuma-aika lyhenee, koska kuvattavana ovat ihmisen mielen moninaiset liikahdukset", kirjoittaa historian tekijä.

Muutoin Kirstinä ei tässä yhteydessä Woolfia ja suomalaisia kirjailijoita / kirjoja kytke toisiinsa. Hän vain toteaa ihmiskuvan muuttuneen modernismin myötä, mikä on ilmeisesti vaikuttanut myös Suomessa ja suomalaisiin kirjailijoihin.

Kirstinän lyhyttä luonnehdintaa Woolfin teoksesta on pakko kommentoida, sillä turhan epätarkasti professori on muotoillut ajatuksensa. Woolfin kirjan nimi viittaa kirjan yhteen päähenkilöön, Clarissaan, mikä pitää paikkansa, ja voidaan ehkä sanoa, että hän on hieman muita merkittävämpi hahmo kirjassa, mutta vain hieman. Ennemminkin Clarissan (ja ennen muuta hän juhliensa) kautta peilataan muita kirjan hahmoja, jotka ovat yhtä merkittäviä tai merkityksettömiä kuin Clarissakin. Jokainen lukija voi itse arvioida eri henkilöiden merkittävyyttä kirjan kannalta ja omalta kannaltaan.

Yksittäisiä tapahtumia kuvataan aina eri näkökulmista, eri henkilöiden mielten kautta. Clarissa Dalloway, Richard Dalloway, Peter Walsh, Septimus Warren Smith ym. ovat henkilöitä, joiden kautta tapahtumia tarkastellaan. Clarissa on samassa asemassa suhteessa muihin. Siis hän tarjoaa vain yhden kulman asioihin.

"Mrs Dallowayta" on pidetty (pelkästään) yhden päivän romaanina, mitä se päällisin puolin onkin. Hieman tarkemmin lukien kyse ei ole kuitenkaan (pelkästään) yhden päivän romaanista. Kirja muistuttaa jopa ns. uuden aallon tieteiskirjaa, jossa ennakoidaan lähitulevaisuutta. Lisäksi kirjan keskeisenä teemana ovat lähimenneisyyden, 1. maailmansodan kokemukset ennen muuta siltä kannalta, mitä vaikutuksia sodalla oli ihmismieleen. - Tämä hetki, tämä päivä on siten vain ikään kuin kehys menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden kuvauksessa, ja miten voisi muuten ollakaan, sillä ihmiset elävät pakosti aina jollain tavoin nykyhetkessä, halusivat tai eivät.

Kolmas seikka - päähenkilön sukupuolen ja tarinan keston - lisäksi on viittaus siihen, että kyse on ns. tajunnanvirtaromaanista, jonka käsitteen Henry James lanseerasi joitain vuosia ennen kuin Virginia Woolf kirjoitti romaaninsa. Kirstinä siis totesi, että "tapahtuma-aika lyhenee, koska kuvattavana ovat ihmisen mielen moninaiset liikahdukset". Näinhän ei siis ollut, vaikka kyse olikin tajunnan sisältöjen kuvaamisesta. Tapahtuma-aika ei todellakaan lyhentynyt siksi, että ihmisen mielen sisäisiä liikahduksia kuvattiin. Kirstinä esittää naiivin 'carpe diem' - ajatuksen, oletuksen siitä, että kirjailija / hänen hahmonsa elävät tässä hetkessä, mitä kirjassa (muka) kuvataan. Hahmothan eivät nimenomaan elä tässä hetkessä, mitä Woolf käsittelee kirjassaan hyvin perusteellisesti omalla päiväkirjoissaan tunnelointi-menetelmäksi (tunneling method) luonnehtimallaan tavalla. Esimerkiksi Clarissan Dallowayn ja Peter Walshin mielten välillä on tunneli, mikä tarkoittaa sitä, että heidän vuosikymmenten takainen yhteinen historiansa, kokemuksensa yhdistää heidät toisiinsa vielä tässäkin hetkessä - ja (ehkä) myös tulevaisuudessa.

Woolf: "Women novelists" (1918) - review

Virginia Woolfin valikoiduista esseistä löytyy monta mielenkiintoista kirjailijan ajattelua valaisevaa tekstiä. Osa esseistä on (pelkkiä) kirjallisuusarvioita, joita Woolf kirjoitteli lehtiin mm. Timesiin muiden tekemistensä ohella. Woolfin rikas kieli tuottaa toisinaan ainakin meikäläiselle ongelmia, sillä monet nyanssit jäävät helposti huomaamatta. - "Women novelists" (1918) on juuri lyhyt kirjallisuusarvio Brimley Johnsonin kirjasta "The women novelists".

Woolf lähtee niin feministi kuin onkin siitä, ettei ensisijaisesti kirjailijan sukupuolen perusteella tulisi arvioida heidän tekemiään kirjoja. Tällöinhän sukupuolisidonnaiset ennakkokäsitykset ja stereotypiat päästetään valloilleen.

Tavoilleen uskollisena Woolf käyttää kirjoituksessaan ironiaa todetessaan Johnsonin lukeneen naiskirjailijoiden tekstejä enemmän kuin useimmat 'meistä ovat kuulleet' niitä olevan. Samaan hengenvetoon hän toteaa mieskirjoittajan pyrkivän niputtamaan yhteen kaikki naiskirjailijat ja näkevän naiskirjallisuuden kehityksessä jonkin tendenssin. Woolf toteaa kuivasti, että kyse ei ole vain kirjallisuudesta vaan myös sosiaalihistoriasta eli siitä millaisia mahdollisuuksia naisilla on eri aikoina ollut kirjoittamiseen.

Erityisesti Woolf kiinnittää huomiota genealogiaan, naisten tekemän kirjallisuuden syntyyn. Mitä tapahtui 1700-luvun lopulla, joka mahdollisti kirjoittamisen? Hän korostaa, ettei kirjoittaminen ollut tuolloinkaan helppoa. Esimerkiksi hän nostaa Frances Burneyn, joka oli Englannin ensimmäinen naiskirjailija. Paha äitipuoli poltatutti hänen ensimmäisen käsikirjoituksensa, ja katumusharjoitukseksi hän sai tehdä käsitöitä. Samalla tavoin Jane Austen  ja Charlotte Brontë häpeilivät kirjoittamistaan ja tekivät sitä, kun muut eivät olleet katsomassa. 

Burney oli esikuva hänen jälkeen tuleville naiskirjailijoille sillä hän oli se, joka osoitti, että kirjoittaminen voi olla kunniallista työtä ja siitä saattoi saada toimeentulonsa. Tosin jokainen tuleva naiskirjailija oli samassa tilanteessa aloittaessaan oman kirjailijan uran. Eikä Austenillakaan ollut helppoa. Monet naiset turvautuivat salanimiin, jotta voisivat julkaista vapaasti kirjojaan. Kuuluisimpina Brontë ja Elliot.  

Sen kummemmin miehet kuin naisetkaan eivät kuitenkaan Woolfin mukaan voineet vapautua 'sukupuolen tyranniasta'. Kun Brimley Johnson toteaa, ettei naisia voinut ainakaan syyttää siitä, että he jäljittelivät miehiä, Woolf toteaa, että Johnson selvästikin viittaa muutamiin poikkeuksellisiin naisiin, jotka poikkesivat ruodusta (Brontë, Elliot).

Brimley toistuvasti korostaa naiskirjailijoiden feminiinisyyttä, mikä selvästikin ärsyttää Woolfia, ja hän toteaa, että ei ole selvää mitä Brimley tarkoittaa tuolla 'feminiinisyydellä'. Hän tekeekin ehdotuksia ilmaisujen perusteella, joita Brimley käyttää. "Naiset ovat syntyneet saarnaajiksi ja he työskentelevät aina jonkin ideaalin puolesta." "Nainen on moraalinen realisti, ja hänen realisminsa ei liity taiteeseen vaan sympatiaan elämää kohtaan." Naiset ovat myös humoristisia ja satiirisia sen sijaan, että he käyttäisivät mielikuvitustaan tai edes koulutus jalostaisi heidän älyään.  

Yllättäen Woolf kääntää omaa näkökulmaansa ja tarkastelee tilannetta niin Brimleyn kuin naiskirjailijoiden silmin, ja ottaa etäisyyttä kumpaankin puoleen. Hän toteaa, että on totta, että on mahdotonta erehtyä, onko teksti naisen vai miehen kirjoittama. Naisten ja miesten kokemuksissa on eroja, mutta Woolf ei pidä sitä suurimpana syynä siihen, miksi esimerkiksi naisen kirjoittama teksti on helppo tunnistaa. Olennaista on että sekä miehet että naiset kuvaavat itseään, mikä näkyy heti ensimmäisistä lauseista lähtien. Eikä kestä kauaakaan, kun mies / nainen puuttuu jollain tavoin toisen sukupuolen tekemiin virheisiin tai heikkouksiin.  

Woolf ei puolustele naisia, vaikka naisilla on enemmän aihetta olla kriittisiä miehiä kohtaan; tai sitä että naisten kirjoittamisen motiivina usein on ollut juuri puuttuminen oman sukupuolensa ongelmiin. Toisaalta hän ei pidä sitä myöskään huonona asiana, sillä naiset ovat kirjoittaneet mm. hyviä komedioita.

Hän myöntää myös että kummallakin sukupuolella ovat omat pimeät puolensa tai sellaiset puolet, jotka näkyvät vain toisen sukupuolen näkökulmasta. Siksi tarvitaan molempia näkökulmia. Woolf ei myöskään väitä tietävänsä vastauksia vaikeaan sukupuolten välisiä (biologisia / henkisiä) eroja koskevaan kysymykseen.  

O.P. Sharma: "Feminism as aesthetic vision: a study of Virginia Woolf's 'Mrs Dalloway'"(1975)

Intialaisen Sharman 70-luvun alun artikkeli Woolfin feminismistä on mielenkiintoinen ennen muuta siksi, että se on kirjoitettu ennen kuin feministinen kirjallisuudentutkimus oli vielä edes kunnolla alkanut. Artikkeli perustuu ainakin lähteiden perusteella vain Sharman omaan kriittiseen Woolfin teosten lähinnä ”Mrs Dallowayn” (1925) lähilukuun.

Sharman feminismi on perinteistä feminismiä, sellaista kun se oli ennen Virginia Woolfin aikaan 1900-luvun alussa – ja sellaista kun se oli 1970-luvun lopulla Elaine Showalterin kirjoitettua klassikkoteoksensa naiskirjallisuuden historiasta. Kirjoittaja on tietoinen siitä, että Virginia Woolfin feminismi on toisenlaista kuin aiempien naiskirjailijoiden, ja hän yhdistää sen tämän kerrontatekniikoihin, mutta hän ei jostain syystä ymmärrä esimerkiksi Woolfin tekstiin sisältyvää ironiaa, mikä vie tulkinnan välillä kummallisille urille.

Sharma myös etsii epätoivoisesti kirjasta itselleen samastumiskohdetta, ja hän valitsee Clarissa Dallowayn kohteekseen, mikä ei ehkä ole aivan loppuun asti harkittu valinta tai tapa vastaanottaa kirja kriittisenä lukijana. Clarissasta tulee ”Mrs Dalloway” – teoksen sankari, voimanainen ja Sharmalle suoranainen naisihanne. Clarissan miehiset, negatiivisetkin piirteet kirjoittaja kääntää positiivisiksi. Vastaavasti Woolfin miehissä hän ei näe mitään hyvää.

Woolfin ’uusi feminismi’ kiinnittää huomiota naisen mielen sisäisiin prosesseihin toisin kuin vanhempi feminismi. Kirjailija ikään kuin nostaa naisten tietoisuuden uudelle transsendentaaliselle tasolle taiteen keinoin. Siksi Sharma ei voi nähdä sankarittarensa ristiriitaisissakaan ajatuksissa mitään pahaa, arvosteltavaa. Clarissa on täydellinen nainen joka elää intensiivisesti ja tarkastelee maailmaa samaan aikaan monista kulmista. Woolfin kuvatessa miten Clarissa pelkää päivittäin elämää ja mitä se tuo tullessaan, senkin Sharma näkee kuuluvan asiaan. Häntä ei häiritse sekään, että Clarissan äärimmäinen varovaisuus on johtanut hänet mm. omalta kannaltaan epätyydyttävään avioliittoon.

Toinen häiritsevä tulkinta on, miten Sharma näkee Clarissan vaistomaisen toiminnan pelkästään positiivisena asiana. Woolf ei ollut mustavalkoinen vaan hän antaa monia vihjeitä siitä, että Clarissan kuvitelmat omasta sosiaalisesta lahjakkuudestaan ovat osittain harhaa. Hän ei esimerkiksi tiedä miten suhtautuisi tyttärensä opettajaan Miss Kihlmaniin, ja hän on aiheetta mustasukkainen Lady Burtonille. Mitä lähemmäksi ihmiset Clarissaa tulevat, sitä vaikeampi hänen on heitä – ja omia tunteitaan – käsitellä. Itse asiassa hänen kaikki suhteensa toisiin ihmisiin, miehiin ja naisiin, nuoruudesta lähtien ovat jotenkin ongelmallisia.

Sharman tiukan feministisen tulkinnan mukaan Clarissa on kuitenkin ainoa, joka on miehisen maailman ulkopuolella eikä elä sen ehdoilla siitäkin huolimatta, että hänen toimintaansa avioliitto olennaisesti rajoittaa. Eikä Clarissa ole tyytyväinen edes seksielämäänsä miehensä kanssa, mistä hän ei suinkaan syytä aviomiestään.

Artikkelin tapa käsitellä Woolfin kirjaa on kaikesta huolimatta mielenkiintoinen ja omintakeinen, jollain tavalla fenomenologinen tai elämänfilosofinen. Sharmalle on luontevaa, että Clarissa ajattelu lainehtii laidasta laitaan lyhyenkin ajan kuluessa. Hän ensi tuntee itsensä nuoreksi tytöksi, ja hetken päästä mieliala ailahtaa ja hän tuntee itsensä sanoinkuvaamattoman vanhaksi ja ikälopuksi. Clarissa ei ole mieleltään aivan tasapainoinen, mutta Sharma näkee sen vain hänen vahvuutenaan. Hän on ikään kuin koko ajan elämässä kiinni, sen virrassa kaikkine vaistoineen. Tosin niinhän ei ole Clarissan kohdalla kuin satunnaisesti. Vain silloin kun hän sukeltaa kesäpäivänä Lontoon ihmisvilinään ostamaan ruusuja ja muita kukkia illan suuria juhlia varten.

Nancy Taylor: "Erasure of definition: androgyny in Mrs Dalloway" (1991)

Etsiessäni puolihuolimattomasti artikkeleita, jotka käsittelisivät feministisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta Virginia Woolfin "Mrs Dallowayta" (1925) eteeni pöllähti varsin mielenkiintoinen teksti 90-luvun alusta Women's Studies - julkaisusta. Nancy Taylorin artikkelin tekee mielenkiintoiseksi erityisesti se, että hän asettaa Woolfin näkemyksen sosiaalisesta sukupuolesta vastakkain sen jälkeen tulleiden näkemysten kanssa (Showalter, Lacan, Kristeva). Omaa mielenkiintoani lisäsi erityisesti se, että olin juuri pari päivää aiemmin kirjoittanut esseentapaisen, jossa yritin samaa temppua päätyen siihen, että Woolfin mallia eivät ole myöhemmät feministiset tms. kirjallisuudentutkijat pystyneet kunnolla haastamaan.  - Ja samaan näkyy Taylorkin päätyvän. Mielenkiintoista. Tosin artikkelissa on monia kohtia, jotka olisin kirjoittanut aika lailla toisin, mutta niinhän se aina on. Lukija on aina askeleen edellä.

Ensiksikin tuntuu jotenkin Woolfin mallin vastaiselta jakaa käsitykset androgyniasta kahteen käsitykseen, miehiseen ja feministiseen. Woolf kun halusi tällaisista erotteluista eroon - ja artikkelin otsikkokin viittaa siihen, miten pyrkimys on eroon tällaisista sukupuolen (tai luokan) mukaisista jaotteluista. - Mutta jos tällaiseen 'signifioijien leikkiin' haluaa ryhtyä, mikäpä siinä. Leikkiminen sanoilla ja käsitteillä on aina hauskaa eikä sitä voi tehdä koskaan liikaa.

Toiseksi en ole ollenkaan varma, vastaako Woolfin malli Taylorin luonnehtimaa feminististä käsitystä. Tosin Taylor huomaa pian itsekin, että binäärinen jako ei oikein toimi. Woolf kun ei jumitu feministien politiikkakeskeiseen ajatteluun vaan hän yrittää mennä jaotteluiden toiselle puolelle. Patriarkaattisessa yhteiskunnassa kun sekä miehet että naiset voivat olla järjestelmän uhreja ja myös naisissa on vallanhimoisia otuksia, jotka tähtäävät presidenteiksi, pääministereiksi ym. Ja feministit ovat pahimmillaan räksyttäviä rakkeja, jotka kiinnittävät huomiota vain kielenkäyttöön, eivät siihen mikä sukupuolisuudessa on olennaista.

Nancy Taylor toteaa, että Woolf onnistuu esim. "Mrs Dallowayssa" välttämään loukut, joihin esim. Kristeva joutuu kielipeleineen teoretisoidessaan. Tietysti Woolfinkin ratkaisu on vielä raakile ja vaatii kehittelyä, mutta siitä on mahdollista jatkaa eteenpäin. - Mitä on ajatusten ja tunteiden vapaa virta, joka rikkoo sukupuoli- ja luokkarajat, johon Taylor viittaa? Sitä sopii kysyä.  Keskeistä Woolfilla on, ettei yhteiskunnassa nähdä yksioikoisesti miehille ja naisille valmiita rooleja; ja 20-luvun jälkeen modernissa yhteiskunnassa roolirajat ovatkin hämärtyneet melkoisesti, mutta rajoja määritellään koko ajan yhä uudelleen.

Woolf ei mennyt myöskään siihen ansaan, että olisi yrittänyt antaa valmiita vastauksia siihen, mitä on naiseus ja mitä miehisyys pohjimmiltaan. Hän toteaa vain että kahden sukupuolen olemassaolo on rikkaus ja että kumpaakin tarvitaan. Ja on juuri ajatusten ja tunteiden vapaan virran tehtävä ratkaista, mitä sukupuolisuus käytännössä merkitsee. - Luonnollisesti on mahdollista mennä pahasti metsäänkin, mutta erehtyminen ja virheistä oppiminen kuuluvat elämään.

Miten Nancy Taylor sitten löytää "Mrs Dallowaysta"? Taylor poimii teoksesta tiettyjä kohtia, joiden perusteella hän valottaa (Woolfin) hahmojen ajattelua ja tunteita. Itse asiassa Woolf menee vieläkin pidemmälle. Hän huomioi erot (ja yhtäläisyydet) esim. yläluokkaisen Clarissa Dallowayn ja Septimus Warren Smithin aineellisten olojen ja tilanteiden välillä. Molemmat ovat patriarkaattisen yhteiskunnan uhreja, mutta uhriudessa on huikea ero ja on kyseenalaista, onko Clarissa edes uhri vaan vain oman aikakautensa ihminen. Taylor siis ehkä hieman liioittelee Clarissan uhriutta, sillä hän on asemassa, joka on etuoikeutettu. Se mitä Clarissa tuntee mielessään ja miten hän ajattelee itsestään on suurimmaksi osaksi hänen omassa vallassaan. Kukaan eikä mikään pakota häntä ajattelemaan ja tuntemaan niin kuin hän ajattelee ja tuntee.

Clarissa kuten kaikki ihmiset kaikkina aikoina pelkää joitain asioita, tuntee ainakin hetkellisesti vihaa ja nauttii joitain tai on nauttimatta. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Taylorin mukaan Clarissa pelon kohteena on hänen asemansa korkea-arvoisen virkamiehen & poliitikon puolisona. Ajatus on mielenkiintoinen, ja siihen on hyvä pysähtyä hetkeksi. - Clarissa pelkää myös omassa mielessään olevaa tiedotonta, jota hän ei pysty hallitsemaan, ja Taylorin mukaan hän yrittääkin hakea tasapainoa yhteiskunnan säätelemän ja omaan vapaan olemisensa väliltä. (Vihantunteita Clarissa yrittää välttää, mutta silloin tällöin niitäkin nousee pintaan, mitkä hän sujuvasti torjuu. Ekstaattisen onnelliseksi hän taas tuntee itsensä sukeltaessaan kesäpäivänä Lontoon vilskeeseen ja lähtiessään kulkemaan kohti kauppakatuja.)

Mutta entä ne pelot? Mitä pelättävää Clarissalla on muuta kuin itsensä (kaikkihan me kai itseämme pelkäämme, kun emme tiedä mitä oikein olemme, kusta tulemme ja minne menemme, emmehän)?  Clarissan tapauksessa on outoa se, että hän on oikeastaan tehnyt itse itsestään uhrin. Tätä ei Taylor sano. Hän on tietoisesti - täysissä sielun ja ruumiin voimissa - mennyt Richard Dallowayn puolisoksi, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla. Hän tiesi joutuvansa uhriksi mennessään naimisiin Mr Dallowayn kanssa ja tiesi muuttuvansa hienostorouvaksi. Ehkä voisi sanoa, että hän pelasi peliä - ja valitsi vaihtoehdoista omalta kannaltaan pienimmän pahan tai suurimman hyvän mitä hänen tilanteessaan oli tarjolla. Clarissa halusi turvatun toimeentulon ja vakaan yhteiskunnallisen aseman, ja ne hän sai. Peter Walshin puolisona hän olisi ehkä joutunut elämään taloudellisessa kurjuudessa tai ainakin alituisessa epävarmuudessa. Sally Setonin kanssa hän tuskin edes ajatteli voivansa elää, sillä se oli liikaa yhteiskunnan normien vastaista ja sitä olisi paheksuttu. Yksin eläminenkin olisi ollut yksi vaihtoehto, mutta Clarissa valitsi nousujohteisella uralla olevan Richardin.

Miten Clarissan uhrius Richardin puolisona sitten ilmenee (ja voiko sille tehdä mitään)? Taylor korostaa Clarissan minäkuvaa ja erityisesti kehonkuvaa. Hän ei ole sinut itsensä kanssa naisena, mutta tekeekö se hänestä uhrin? Woolfin kirjan "Mrs Dalloway" päähenkilö on ollut ennen järjestämiään juhlia sairaana, eikä ole ollut varma toipuuko taudistaan. Hänen hiuksensa ovat sairauden aikana muuttaneet väriään, hän on varmaankin myös laihtunut ja tuntee itsensä vanhemmaksi kuin ennen sairauttaan. Kaikki tämä kuuluu asiaan. Niin olisi voinut käydä kelle tahansa ja minä aikana tahansa. - Itsetunnon ja itseluottamuksen horjuminen (hetkellisesti) eivät ole sukupuolikysymyksiä, ja varmasti kuka tahansa joutuu koville, jos joutuu järjestämään suuret juhlat. Se ei ole jokapäiväinen asia vaan erityinen tapaus.

Tuntuu siltä että Clarissan kanssa on ajauduttu umpikujaan. Taylor antaa lisää vihjeitä, mitä Clarissan uhrius voisi olla ja hänen mukaansa on. Ironista on, että yksi päähenkilön uhriuttavista henkilöistä, joka edustaa yhteiskuntaa patriarkaattisine arvoineen, on hänkin nainen Lady Burton. Clarissa on hieman mustasukkainen tälle leidille, joka kutsui hänen miehensä (jälleen kerran) lounaalle kutsumatta tämän vaimoa (siis Clarissaa), mikä Taylorin mielestä horjuttaa Mr Dallowayn kehonkuvaa, minäkuvaa, itseluottamusta. Clarissa ei jää kuitenkaan pitkäksi aikaa suremaan tapahtunutta (ehkä vain 1-5 minuutiksi).

Taylor puhuu yleisesti "yhteiskunnan vaatimuksista" mitä hän ei kuitenkaan täsmennä. Voisi kuitenkin kuvitella, että yhteiskunta ei aseta kovin paljon vaatimuksia hienohelmoille. Tietenkin uhriutta voi olla myös se, että joutuu korkean virkamiehen vaimoksi, vaikkakin omasta tahdostaan. Se että ei nauti seksistä miehensä kanssa on tietysti myös ongelma, molemmille, mutta millä tavoin yhteiskunta vaatimuksiin tunkee petivaatteiden väliin tai keskelle yhdyntää sitä on vaikea kuvitella. Tietysti voidaan alkaa saivarrella kehonkielestä ym.

Clarissa pelkää ennen muuta, juuri tuona kesäkuun päivänä vuonna 1923, illan juhlia ja miten ne onnistuvat. Pystyykö hän hurmaamaan vieraansa niin kuin aina ennen? Ottamaan emännän roolinsa. Sitähän se "yhteiskunta" tällä kerralla "vaatii". Ei muuta. Jo rooli on kaiken kukkuraksi tilapäinen ja kestää vain noin klo 24.00:an asti. Sitten voi roolista luopua. Siis tässä tapauksessa Clarissan uhrius alkaa n. klo 18. Siis kuusi tuntia uhriutta. (Sen varmasti kuka tahansa kestää, vai kestääkö? Murtumatta. Joutumatta psykiatriseen hoitoon tms.)

Barrett & Saxon: "Approaches to teaching Woolf's Mrs Dalloway" (2009)

Kaikkea sitä keksitään kirjoittaakin. Kuin nyt esimerkiksi siitä, millaisilla eri tavoilla Virginia Woolfin "Mrs Dallowayta" (1925) on mahdollista opettaa. Näin on kuitenkin päässyt käymään.

Kirjoittajia Barrettin & Saxonin (2009) toimittamassa kirjassa on koko joukko, samoin lähestymistapoja tähän modernistisen kirjallisuuden yhteen klassikkoon ja Woolfin läpimurtoteokseen.

Kirjan tekstin on ryhmitelty mielenkiintoisella tavalla neljään osastoon:

1. modernistisen kirjallisuuden ja naiskirjallisuuden kursseilla lukiosta yliopistoon "Mrs Dallowayta" on tietysti opetettu eri tavoin, ja se on asia mikä ensimmäisenä varmasti tulee mieleenkin, kun puhutaan tällaisista asioista.

2. Sitten tulee mielenkiintoinen ryhmä: kirjan käsittely 1. maailmansodan kontekstissa, mikä ei varmastikaan tule monille Woolf-faneille ensimmäisenä mieleen. Teos on kuitenkin tarkkaan luettuna sodanvastainen - pasifistinen teos. Aivan samalla tavoin kun Woolf oli maailmansodan aikana yksi harvoja omassa lähipiirissään, joka loppuun asti johdonmukaisesti oli brittien sotapolitiikkaa vastaan. Toisin kuin esimerkiksi miehensä labour-aktiivi Leonard Woolf. Höpsähtäneenähän Virginiaa tietysti pidettiin, ja epäisänmaallisena ja vaikka minä.

3. Vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin olivat edelliset osastot on "Mrs Dallowayn" käsittely intertekstuaalisessa eli tekstien välisissä yhteyksissä. Onhan niin että harvoin - jos koskaan - julkaistaan kirjoja, jotka eivät sijoutu johonkin kirjalliseen perinteeseen. Niin myös Virginia Woolfin "Mrs Dalloway", vaikka se edelleenkin helposti leimataan vähätellen jonkun naisen tekemäksi kokeelliseksi teokseksi joskus 20-luvulla. Jopa Leonard Woolf, Virginian mies, käsitteli vaimonsa tekstejä tämän kuoleman jälkeen 40-luvulla tällaisessa valossa. Törkeetähän se tietysti on, mutta kehen tässä maailmassa voi luottaa... Varsinkaan kuolemansa jälkeen.

4. Viimeisein osasto on saattaa tuntua oudolta. Miten olisi naisvankila, lääkärien jatkoulutustilaisuus tai lesbo-näkökulma mustille teineille USA:n etelässä? No, tällaisissakin yhteyksissä Woolf on todettu hyödylliseksi, ainakin opettajan / kouluttajan näkökulmasta katsottuna, sillä ennakkoluuloinenhan ei pidä olla. Itse varmaankin suosittelisin kirjaa akateemisille pitkäaikaistyöttömille Suomessa. Voisivat porukalla kehittää modernistista ilmaisua esimerkiksi teemalla "Gräv där du står" ja järisyttää onnettoman suomalaisen yhteiskunnan perusteita ainakin jollain mielettömällä tasolla. 13 000 kertomusta siitä, miten Suomi turhaan kouluttaa humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä voisi olla mielenkiintoinen hanke. Tiedä vaikka maahan saataisiin polkaistua vihdoinkin yhteiskunnallinen liike, joka ajaa muidenkin kuin poliittisen eliitin ja heidän törsäävän jälkikasvunsa asioita.

     *     *     *     *

James F. Knapp (from the US, of course) käsittelee ensimmäisessä lyhyessä artikkelissa tai kirjoituksessa, miten hän opettajaa omille opiskelijoilleen modernismia kirjallisuudessa. Opiskelijoiden ikä ei selviä mutta saattavat olla suomalaisittain lukioikäisiä.

Kurssilla tutkitaan erityisesti kolmen modernistin

- Virginia Woolfin (Mrs Dalloway),
- T. S. Eliotin ja
- Eugene ONeillin tekstejä.

Puntit USA vs Iso-Britannia ovat tasan, sillä T.S. Eliot on lähtöisin USA:n etelästä. Näiden lisäksi muidenkin modernistien tekstejä on oppimateriaalina (Willa Cather, Ben Hecht, Jean Toomer ja Langston Hughes).

Kirjoista ennen muuta keskustellaan ja myös laajemmin modernistisesta taiteesta osana modernia yhteiskuntaa, joka muutti ihmisten elämää 1900-luvun alkuvuosikymmeninä voimakkaasti.

Orientoivien keskustelujen jälkeen opiskelijat lukevat kaksi modernismin historiaa käsittelevää tekstiä:

- Michael Levenson "Johdannon" kirjasta "Cambridge companion to modernism" ja
- Michael Bellin artikkelin "The metaphysics of modernism" samasta kirjasta.

Kaunokirjallisia tekstejä ei tässä vaiheessa ole vielä luettu, ja lukeminen aloitetaan Willa Catherin "A lost lady" - opuksesta, joka on ilmeisesti sisällöllisesti tutumpi teos opiskelijoille kuin kolme keskeistä modernistista teosta. Kirjan kuvailusta tulee mieleen amerikkalainen versio Juhani Ahon "Rautatiestä", joka sekin kuvaa modernin yhteiskunnan tuloa pikkukaupunkiin, joka Suomen tapauksessa tietysti on Iisalmi.

Toiseksi Knapp luetti opiskelijoillaan Hechtin "Thousand and one afternoon in Chicago", joten etelän pikkukaupungista on päästy astetta huomattavasti suurempaan kaupunkiin. (Ahokin kirjoitta "Rautatien" jälkeen ensimmäisen suomalaisen modernistisen teoksen "Yksin" Pariisissa.) Suurkaupungissa maalaisserkku ensimmäistä kertaa kohtaa massakulttuurin viettelykset mm. blues musiikin, jonka sanoituksiin myös tutustutaan.

Lukemisen rinnalla em. kahdesta teoksesta on keskusteltu - ja niitä on käyty ohjatusti läpi - ja opettaja on pitänyt myös lyhyitä luentosessioita. Ennen pääteoksiin siirtymistä opiskelijat ovat vielä kirjoittaneet kolme reflektiopaperia tai esseetä mieltymystensä mukaan.

Sitten päästään itse asiaan kuten Woolfin "Mrs Dallowayhin". Knapp opastaa vähitellen opiskelijat kirjaan maailmaan mm. modernistisiin kerrontatekniikoihin. Keskeistä on mm. ajan kuvaaminen kirjan hahmojen tajuntojen läpi. Woolf itse puhui ns. tunneloinnista. Hahmojen menneisyyttä kuvataan heidän omien mieliensä läpi, heidän pohtiessaan omaa menneisyyttään tai menneisyyden tapahtumat ikään kuin pulpahtavat eri tilanteissa mieleen. Päällisin puolin kirjassa kuvataan yhden päivän tapahtumia monen eri ihmisen näkökulmasta, joista keskeisin on tietysti Clarissa Dalloway. Nykyisyyden edessä pilkottaa epävarma tulevaisuus. - Knapp ovelasti kehottaa opiskelijoita kuvittelemaan, miten heidän nykyisyytensä on itse asiassa Virginia Woolfin hahmojen tulevaisuutta - ja kehottaa heitä sen kautta miettimään omaa tulevaisuuttaan!!

Tehtävä ei ole Knappin opiskelijoille helppo, joten asioista keskustellaan - ja he palaavat yhdessä kirjan kohtiin, jotka valaisevat aikaan liittyviä kysymyksiä. "Mrs Dallowayssa" symboliikassa mm. katedraalit, Big Ben ja kirkot kelloineen edustavat jatkuvuutta, joka osoittautuukin jopa yhden päivän aikana hyvin katkonaiseksi. Tunti kuluu tunnin perään, kellot lyövät eri tahtia tasatunteja ja puolia tunteja jne.

Moderni yhteiskunta työntyy vanhan alta kauppakatuineen ja tavarataloineen. Modernissa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sekoittuvat iloiseksi sekamelskaksi. Kesäisenä päivänä Clarissa sukeltaa ulos kotoaan ihmisvilinään ostamaan kukkia juhliinsa ym. Kukat tuovat mieleen tapahtumia menneisyydestä sen lisäksi, että ne luovat odotuksen tunteen tulevasta, merkittävästä tapahtumasta vielä samana iltana. Puhumattakaan siitä, että niitä on tietysti ihana katsella ja hypistellä ja tuoksutella ja valita suuresta määrästä ja valikoimasta itselle sopivat.

Avainsanaksi Knapp nostaa tässä yhteydessä kaupallistumisen. Kaikki on nykyään kaupan ja kaikki on muutoksessa. Clarissa nuoruuden rakastettu on palannut komennukseltaan Intiasta, ja vaeltelee työttömänä (sitä sanaa ei käytetä) Lontoon katuja. Hän on ikään kuin elävä esimerkki menneisyyden monumentista. Hän ei ole päässyt vielä nauttimaan modernin yhteiskunnan viettelyksistä, eikä aivan pian pääsekään, sillä hänellä ei yksinkertaisesti ole siihen varaa. Kateellisena hän katseleekin nuoria iloisia ihmisiä ja muistelee omaa nuoruuttaan, jolloin Lontoo näytti koko lailla erilaiselta.