perjantai 17. joulukuuta 2010

Diktonius: Kirjaimia ja kirjavia (1956)

Löysinpä Hämeenlinnan kaupunginkirjastosta tällaisenkin suomalaisen kirjallisen modernismin, sanoisinko, helmen. - FST5:n "Boktid" - ohjelmassa esitellään aina lopuksi unohdettu helmi (Bortglömd pärla). Olkoon tämä nyt sitten sellainen, suomenkielinen helmi. Samalta kanavalta tuli muuten 5.12.2010 dokumentti "Diktonius - sanat elävät!", jossa Diktonius - asiantuntija ja hänen elämänkertansa kirjoittaja Jörn Donner tarinoi vuonna 1996 ystävästään Elmer Diktoniuksesta. Nurmijärven toisesta suuresta pojasta. Toinen oli tietysti Aleksis Kivi.

En tiedä, onko runovalikoima "Kirjaimia ja kirjavia" oikeasti (?) mikään helmi, mutta siinä on joitain runoja, jotka ovat joskus sattumalta tulleet tutuiksi - ilman että olen tiennyt, kuka tai mikä Elmer Diktonius edes on. Runo on puhunut puolestaan. - Runot on luonnollisesti kirjaan valinnut Jörn Donner ja ilmeisesti runoilijan itsensä kanssa. Kirja oli viimeinen Diktoniuksen elinaikana julkaistu kirja. Donner on kirjoittanut kirjaan myös jälkisanat tai runoilija-kirjailija-säveltäjän esittelyn. Diktonius muuten myös teki käännöksiä, joista lienee merkittävin Aleksis Kiven "Seitsemän veljeksen" kääntäminen ruotsiksi.

Donner luonnehtii valintojaan ja niiden merkitystä tähän tapaan:
"Toimittaessani tätä kokoelmaa olen vakuuttunut siitä, että tämäkin valikoima antaa jotakin kaikille, jotka välittävät lihaksi ja elämäksi muuttuvasta sanasta, taiteesta joka ilmaisee välttämättömyyttä eikä vain henkilökohtaisten murheitten tilitystä.

Maassamme ei usein synny runoilijaa, johon samalla tavalla kuin Diktoniukseen kerääntyisi aikamme moninaisuus. Siksi on syytä kunnioittaa häntä. Monet ovat sen oivaltaneet, monilta se on jäänyt näkemättä. Tämä kokoelma on tarkoitettu kaikille."

Kokoelman kolmannessa osassa, 'Lapsia' on runo Lapsen uni, jonka sain lukioikäisenä eräältä samanikäiseltä nuorelta naiselta. Tosin en muista enää miksi. Jotenkin se taisi liittyä luokkalehden tekemiseen. Tuon runon jälkeen aloin spontaanisti kirjoittaa omia runoja, jotka tosin olivat varsin erilaisia ja muistuttivat enemmän Tuomas Anhavan "Oikukkaan tuulen" tankoja ja haikuja tai olivat kalevalamittaisia heksametrejä tai ristorasatyyppisiä pieniä luontokuvia ym.

Niin, se runo. Se alkoi näin:

"Tuli enkeli taivaasta, makkara kädessä,
ja antoi sen minulle -
voi kuinka se maistui!
Ja enkeli sanoi: tule taivaaseen!
Ja me mentiin. Ja siellä istui jumala.
Tikkukaramelli suusa. Ja antoi sen minulle."

Loistavaa uskontokritiikkiä köyhän pikkulapsen suusta.

Woolf: Elettyjä hetkiä (Moments of Being)

Omaelämänkerrrallinen "Elettyjä hetkiä" (1920-1940) - teos sisältää kirjoituksia, jotka eivät alun pitäen olleet tarkoitettuja julkisuuteen. Ainakaan siinä muodossa, jossa ne ensimmäisen kerran 1980 - luvulla julkaistiin. - Osa teksteistä on hyvinkin luonnosmaisia ja mm. täynnä kirjoitusvirheitä. Mutta kirjoihin ja kansiin ne sitten lopulta päätettiin panna. Ehkä hyvä niin. Tosin Virginia Woolfin elämänkerrankirjoittaja Quentin Bell viittasi teksteihin jo 70-luvulla.

Woolf siis kuoli vuonna 1941, hukuttautumalla taskut täynnä kiviä lähellä kotiaan sijaitsevaan jokeen. Myös henkilöt joista hän "Eletyissä hetkissään" kirjoittaa ovat kuolleita, joten tekstien julkaiseminen 1980-luvulla ei  siten loukannut enää ketään elossa olevia henkilöitä esim. Gerald Duckworthia, Virginian velipuolta äidin puolelta.

40-luvulla, vähän ennen Virginian kuolemaa, kirjoitettu "Luonnos menneestä" on kirjan pisin yhtenäinen jakso, ja ehkä eniten mm. Woolf-tutkijoita ja hänen kirjojensa lukijoita kuohuttanut teksti; ja varsinkin sen yhden kohdan perusteella on tehty hyvin pitkälle meneviä johtopäätöksiä jopa Woolfin itsemurhan syistä.

Woolf kertoo sarkastisesti velipuolestaan Georgesta ja itsestään tapahtuman vuodelta 1888, jolloin Virginia oli 6 - vuotias ja Gerald 18 - vuotias.

"Ruokasalin oven ulkopuolella oli hylly astioiden laskemista varten. Ollessani vielä aivan pieni Gerald Duckworth nosti minut kerran sen päälle istumaan ja alkoi tutkia vartaloani. Muistan miltä hänen kätensä tuntui kun se meni vaatteitteni alle, kun se meni lujana ja päättäväisenä yhä alemmas ja alemmas. Muistan kuinka hartaasti toivoin hänen lopettavan, kuinka jähmetyin ja kiemurtelin hänen kätensä lähestyessä sukupuolielimiäni. Mutta se ei pysähtynyt. Hänen kätensä tutki sukupuolielimenikin. Muistan että se oli minusta loukkaavaa, vastenmielistä - mikä sana kuvaisikaan niin mykkää ja sekavaa tunnetta?"

Kyse oli selvästi insestistä, mutta on tietysti muistettava, että viktoriaaniseen aikaan seksistä ja sukupuoliasioista eivät lapset ja vanhemmat keskenään keskustelleet. Eikä naisten hyväksikäyttöä kotona välttämättä edes pidetty minään, siveettömänä asiana. On oikeastaan hämmästyttävää kuinka paljon huomiota on kiinnitetty juuri tähän tekstikohtaan, eikä niihin kohtiin, jossa veljeksistä vanhempi George Duckworth käytti häikäilemättä Virginiaa - ja oletettavasti myös Virginian sisarta Vanessaa ja omaa sisartaan Stellaa - hyväkseen Virginian ollessa jo nuori nainen.

Kun Virginian, Vanessan, Thobyn ja Adrianin vanhemmat Julia ja Leslie Stephen kuolivat lasten ollessa vielä varsin nuoria - Virginia oli 13-vuotias äitinsä kuollessa ja 22-vuotias isänsä kuollessa -, vastuu perheestä jäi perheen vanhimmalle miespuoliselle jäsenelle, joka sattui olemaan George Duckworth. George tutustutti Stephenin tytöt Vanessan ja Virginian Lontoon seurapiireihin; ja juhlista kotiin tultua kiusaus ryhtyä sukupuoliseen kanssakäymiseen välillä johti siihen, että George kömpi Virginian (tai Vanessan) sänkyyn. - Sitä tosin Virginia ei kerro miten pitkälle sängyssä mentiin...

Tilaisuus ja varallisuus teki hyväksikäyttäjän. On muistettava, että Stephenin pojat Thoby ja Adrian eivät olleet koko ajan kotona, sillä he opiskelivat ja asuivat kodin ulkopuolella. Vanessa ja Virginia taas olivat ikään kuin vangittuina kotiinsa, ja kituuttivat köyhinä niukalla 50 punnan vuosittaisella rahalla, kun esimerkiksi Georgella pelkästään vuosittaiset korkotulot omaisuudestaan olivat 1000 puntaa. Pienillä lahjoilla, koruilla ja vaatteilla, teatterilla ja oopperalla, juhlilla ym. hän sitten lahjoi sisarpuoliaan tai ainakin yritti sitä.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Vartiainen: "Länsimaisen kirjallisuuden historia" (2009)

Länsimaisen kirjallisuuden historioita ei viime vuosikymmeninä ole pahemmin kirjoiteltu, mutta Pekka Vartiaisen "Länsimaisen kirjallisuuden historia" (2009) on yleiseen linjaan tervetullut poikkeus.

Tosin ihmetyttää miksi kirja on nyt pantu lihoiksi ja pilkottu neljään tasapaksuun osaan. Vastaus on kuitenkin yksinkertainen, sillä BTJ ja Vartiainen ovat päättäneet panna rahoiksi, sillä onhan viisi kirjaa enemmän kuin yksi kirja. Harmittaa vain, että sisältöjä ei ole samalla kertaa syvennetty.

BTJ:n Arena-sarjassa julkaistut kirjat ovat "Antiikki, keskiaika ja renessanssi länsimaisen kirjallisuuden historiassa" (2010), "Barokki, klassismi, valistus ja romantiikka länsimaisen kirjallisuuden historiassa" (2010), "Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa " (2010) ja "Modernismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa" (2010).

Esimerkiksi Virginia Woolfia ja Bloomsburyn ryhmä käsittelevä jakso ovat pilkulleen samoja. Tosin Woolfin kuvaa, eikä muitakaan kuvia pilkotuissa teoksissa ole.

Hieman lisää tarkkuutta olisin toivonut Virginia Woolfin teosten kuvaukseen. Hän ei ollut tavanomainen feministi. Vartiainen toteaa hänen isänsä (Stephenin) olleen (ehkä) kuuluisa kirjallisuuskriitikko, mutta maineensa hän loi biografioiden kirjoittajana millä oli vaikutuksensa tyttären kirjailijan uraan. Vartiainen ei mainitse, että kaksi Woolfin teoksista itseasiassa on omaperäisiä biografioita  "Orlando" (1928) ja "Flush" (1933, suom. runoilijan koira) ja yksi oli tavanomainen biografia "Roger Fry: A biography" (1940).

Jalonen & Louhi: Aatos ja Sofia

Kirjailijayhdistys Vana -66:lla oli pari päivää sitten kirjailijailta Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa. Ainoana naisena tänä vuonna paikalla oli Riitta Jalonen. Hän on tehnyt mm. lastenkirjan "Aatos ja Sofia", jonka Kristiina Louhi on kuvittanut.

Kirjan aiheena on pienen tytön ja pojan välinen ystävyys yhden kesän aikana. Tyttö on 8-vuotias, poika 7-vuotias. Kirja on kirjoitettu Aatoksen näkökulmasta. Jalonen seurailee hänen ajatuksiaan hänen tarkkaillessaan ja pohtiessaan asioita, esineitä, tapahtumia ja ihmisiä ympärillään.

Erityisesti Aatos on kiinnostunut Sofiasta. Isovanhempien mallin mukaan hän haluaisi vaihtaa suukkojakin Sofian kanssa, mikä lopulta toteutuu aivan kirjan lopussa.

"Aatoksella jaloissa tuntui kummalliselta, kun hän kävelee vaahteraa ja Sofiaa kohti, niin kuin harjoittelisi ensimmäistä kertaa puujaloilla ja pelkäisi koko ajan kaatumista. Puujalat onneksi katoavat heti kun Aatos kysyy:

- Vaihdetaanko suukot?

- Vaihdetaan vaan, Sofia sanoo ja katsoo suoraan silmiin."