torstai 6. tammikuuta 2011

Pakkala: "Pieni elämäntarina" (1902) kirjallisuushistoriassa

"Suomen kirjallisuushistoriassa" (1999) on siellä täällä syventäviä kertomuksia esim. yksittäisistä teoksista. Yksi tällainen tarina on otsikoitu 'murroskauden elämäntarinaksi' ja sillä viitataan Teuvo Pakkalan pienoisromaaniin "Pieni elämäntarina" (1902). FM Timo Parkkola on parisivuisen tekstin kirjoittaja, ja se on upotettu professori Lea Rojolan artikkelin yhteyteen.

Samassa sarjassa Pakkalan teoksen kanssa painivat mm. Jotuni novellikokoelmineen ("Rakkautta" 1904; "Suhteita" 1905), Rantamala ("Harhama" 1909) ja Aho ("Juha" 1911), jotka kaikki toivat modernismia suomalaiseen kirjallisuuteen.

Timo Parkkola on ainoa, joka historiateoksessa viittaa Virginia Woolfiin, tarkemmin sanottuna yhteen häneen lyhyeen esseeseensä "Modern fiction" (1919), jossa on luonnehdittu sitä, miten moderni romaani poikkeaa perinteisestä romaanista. Mitenkään kovin valaiseva Parkkolan lainaus ja sen käyttö tekstissä ei ole.  Parkkola tiivistää, että Woolf kehitteli omia romaanejaan yksilötietoisuuden, kokevan tajunnan varaan. Tosin myös perinteisissä romaaneissa ovat kertojansa ja henkilöhahmonsa, joiden tietoisuus on kuvailun pohjana.

Modernin ja perinteisen romaanin erottavaksi tekijäksi Parkkolalle jääkin kerronnan menetelmä, joka Woolfilla oli 'tajunnanvirtatekniikka'. Parkkolan mukaan Woolf pyrki kuvaamaan 'todellisuutta' kokemuksen jatkuvassa virrassa. Tässä hän kirjoittajan mielestä kuitenkin poikkeaa Pakkalasta, joka otti kuvauksensa kohteeksi 'harhan'. - FM Timo Parkkolan tekemä erottelu 'harhan' ja 'todellisuuden' välille ei kuitenkaan ole kovin onnistunut, sillä kertojan ja henkilöhahmojen havainnot ovat subjektiivisia niin kuin hän itse toteaa, eikä sillä siten ole merkitystä, miten yksilön tajunnan sisäinen maailma määritellään. Se mikä on yhdelle harhaa (esim. uskonnollinen kokemus), on toiselle täyttä totta.

     *     *     *     *     *

Teuvo Pakkalan "Pieni elämänkerta" (1902) kuvaa toki muutakin kuin sitä, mitä päähenkilön Esterin päässä liikkuu. Vain osa kuvauksesta on modernistista ja keskittyy siihen, miten Esteri mieltää ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia. Eikä Esteri ole suinkaan ainoa, jonka tietoisuus on rajoittunut näkemään ympärillään vain tietynlaisia asioita. Kaikilla henkilöillä on tässä suhteessa jonkinlainen 'vamma' ja he näkevät mitä haluavat nähdä.




 

Suomen kirjallisuushistoria 2

Olen pari viime päivää lukenut "Suomen kirjallisuus- historian" (1999) toista osaa. Mitä enemmän olen lukenut, sitä enemmän tuntuu siltä, että siitä ei ole jäänyt mieleeni paljon jälkiä. Paljon dataa, luetteloita, mutta samalla mielenkiintoisia asiantuntija-artikkeleita.

Toinen osa kattaa suunnilleen vuodet 1885 - 1935 eli 50 vuotta suomalaisen kirjallisuuden historiaa, mikä on aika paljon, kun ottaa huomioon, että ensimmäiset suomenkieliset romaanit julkaistiin vasta vuonna 1870, joista toinen oli Aleksis Kiven "Seitsemän veljestä".

Historiateoksessa on kolme pääotsikkoa: 1. Kirjallisuus ratkoo nykyajan ongelmia, 2. Yksilö ja aatteiden ankara valta ja 3. Nykyajan ihanuus ja kurjuus. Otsikot eivät välttämättä ole aivan onnistuneita. Kerronta etenee löyhän kronologisesta, ja alkuvaiheessa Suomessa elettiin vielä eurooppalaisittain vielä hyvin maatalousvaltaisesa yhteiskunnassa, vaikka teollistuminen toki oli alkanut.

1800-luvun lopun kirjallinen realismi kiinnitti huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta ei se ongelmia ratkonut. Vaivoin edes tunnisti, mistä klassinen esimerkki on Minna Canthin "Työmiehen vaimo" (1884). Liekö Canth koskaan työmiestä nähnytkään muuta kuin kaupan tiskin takaa? Toinen klassikko samalta vuodelta Juhani Ahon "Rautatie" (1884) ei sekään ratko mitään. Juna itsessään ratkoo liikkumiseen liittyviä ongelmia, mutta ei Ahon kirja. Parhaimmillaankin ongelmien ratkaisu on rouvasväen yhdistysten hyväntekeväisyystoimintaa. Yksi ongelmista joita kirjallisuudessakin käsiteltiin oli torpparikysymys, mutta kirjailijat - Arvid Järnefeltiä lukuunottamatta - tyytyivät lähinnä torpparien ja heidän isäntiensä realistiseen kuvaamiseen. Torpparikysymyksen ohella, työväestön määrän kasvaessa, työväenkysymys puhutti. Vanhan työväenliikkeen edustajat eivät paljon kirjoja kirjoitelleet ja keskustelu keskittyi mm. "Työmies"-lehteen ja "Kansanlehteen".

Vuosisadan vaihtuessa toiseksi kirjallisuudessa ehkä hieman yllättäen realismi alkoi hiipua ja kansallisromanttiset äänenpainot tulivat taas hetkeksi muotiin ja runebergit ja topeliukset ja lönnrotit kaivettiin naftaliinista. Jos historiateoksen toisen pääotsikon 'aatteiden ankara valta' ilmaisulla viitataan nationalismiin, siitä ainakin joidenkin kirjailijoiden kohdalla oli kyse. Tosin monen kuten esim. suomenruotsalainen ns. dagdrivare - ryhmä halusi pysytellä kaikkien aatteiden ulkopuolella. Edes kielestä ei pidetty mölyä vaan heille kävi niin suomi kuin ruotsikin. Juhani Aho oli yksi romantikoksi lipsahtaneista, ja hänen "Katajainen kansani I-II" (1899-1900) - kertomuksista tuli pian mm. koulujen lukemistoa. Johtava nationalisti oli kuitenkin Eino Leino ja hänen ensimmäinen kalevalaista menneisyyttä ihannoiva teoksensa oli "Tarina suuresta tammesta" (1896). Kovin montaa vuotta 1900-lukua ei kuitenkaan ehditty elää, kun kansalliskirjailijoiden usko kansaan alkoi hiipua, viimeistään suurlakkovuonna 1905. Mm. rotuopit selittivät mistä oli perimmiltään kyse.

Kirjan kolmannen osan otsikko on 'nykyajan ihanuus ja kurjuus'. Kurjuutta ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan jälkeiseen aikaan mahtui. Vähemmän ihanuutta, jollei ihanuutena pidetä sitä, että Leninin bolshevikkihallitus myönsi Suomelle valtiollisen itsenäisyyden vuonna 1917. Itsenäisyys ei kuitenkaan parantanut köyhien asemaa sen kummemmin kuin äänioikeuskaan. Kurjuutta oli varmaan sekin, että Maiju Lassila sai Suomenlinnassa kuulan kalloonsa, ainakin Lassilalle. Ja ihanaa oli päästä pois vankilasta ja kirjoittaa taas uusi viihdyttävä kirja niin kuin kävi opettaja-kirjailija Hilja Liinamaa-Pärssiselle, joka kirjoitti runokokoelman "Jälleen vapaana" (1923). Edellinen kirja oli lasten laulukirja. Agapetuksen "Aatamin puvussa ja... vähän Eevankin" (1928) on suorastaan hauska ja loppu onnellinen jopa vankilasta karanneelle vangille, joka löysi kuin löysikin lempensä kohteen, jota oli etsimässä.

Mm. iloiset ja ihanat Tulenkantajat tulivat ja menivät, ja 30-luvulla oli edessä taas kurjuus paitsi niille, jotka halusivat rakentaa uutta uljasta Suur-Suomea. Joel Lehtonen ei perustanut sodasta, Lapuan liikkeestä ja fasistisesta IKL:stä vaan kirjoitti testamentikseen "Hyvästijätön Lintukodolle" (1934) ja teki sitten itsemurhan Vanajaveden rannalla Hämeessä, mitä ei historiateoksessa tosin mainita.