perjantai 30. syyskuuta 2011

Möller: "Näin tehdään lapsia" (1993)

Gisela Braunin Pieni ei ja suuri EI” (2001) kirjan ohella toinen mielenkiintoinen lasten (kehon) itsemääräämisoikeutta käsittelevä - ja myös seksuaalisuutta sivuava - lasten klassikkokuvakirja on Liller Möllerin Näin tehdään lapsia” (1993).
Kirjat on mainittu Päivi Heikkilä-Halttusen tutkimuksessa "Minttu, Jason ja peikonhäntä. Lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista" (2006).

Niin kuvakirjat kuin niitä koskeva tutkimuskin ovat kuitenkin kaukana siitä todellisuudesta, jossa perheet ja päiväkodit elävät. Gertrude Aignerin & Erik Centerwallin "Lapset ja seksuaalisuus" (1999) osoittaa mm. lukuisten päiväkotiesimerkkien kautta miten lapsen seksuaalinen käyttäytyminen on paljon monitahoisempaa kuin miten em. kirjat asian esittävät.

     *     *    *

Braunin kirjassa ja Heikkilä-Halttusen siitä tekemässä kommentaarissa paljon huomiota saanut suukottelukohtaus saa aivan uudet mittasuhteet, kun on lukenut seksuaaliterapeuttien, Aignerin & Centerwallin kirjan.

Lähiössä olevassa päiväkodissa, jossa oli 2-6 - vuotiaita lapsia, oli erään kerran suukotteluaalto. Tytöt jahtasivat poika ja yrittivät suudella heitä. - Niin, voidaan kysyä mitä eroa on suukottelulla ja suukottelulla, joka lisäksi on vielä varsin kulttuurinen kysymys. Pohjoismaissa ihmiset eivät tervehtiessään jaa suudelmia. Arka ja ujo poika varmasti sai yhtä lailla traumoja päällekäyvistä tytöistä kuin Braunin kirjan tyttö Heikkilä-Halttusen 'häikäilemättömäksi' luonnehtiman miehen suukotteluehdotuksesta. Tyttö sanoi miehelle suuren 'EI:n', mutta päiväkodin pojat eivät voineet tytöille mitään!

Entä mitä sanotte seuraavasta lasten seksileikki-kohtauksesta. Kolme lasta leikki "Äitiä, isää ja lapsia". Mikko meni Maijan luo ja sanoi: "Haluan tehdä lapsia sinun kanssasi, mennään makuuhuoneeseen." Lapset asettuivat makaamaan vierekkäin peuhunurkkaan ja alkoivat suukotella ja halailla. Maija istuutui Mikon vatsan päälle ja teki yhdyntäliikkeitä. Mikko kysyi: "Näinkö lapsia tehdään?" Maija vastasi: "Näin ainakin äiti ja isä tekevät."

Aigner & Centerwall tiivistävät ajatuksensa suutelemisesta ja sen merkityksestä näin:

"Suudelma on tavallisin rakkauden osoitus aikuisten ihmisten välillä. Suuteleminen voi olla hyvin arkipäiväistä mutta myös intohimoista. Se voi olla tervehdys mutta myös johdanto seksuaalisille teoille. Suuteleminen liittyy kaikkiin ikäkausiin ensimmäisistä vuosista lähtien."

Väittäisinkin, että Heikkilä-Halttusen oma likainen mielikuvitus sai hänet tulkitsemaan Braunin kirjan miehen käytöstä kielteisesti. Itse asiassa kirjan tekijä on itse korostanut sitä, että hän halusi tehdä kirjasta humoristisen. Tutkija tulkitsee kirjaa hampaat irvessä.

     *     *    *

"Tanskalainen Liller Möllerin kuvakirja 'Näin tehdään lapsia' (1993) on ollut edelläkävijä lapsen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden vahvistamisen suhteen, sillä kirjassa sivutaan myös pedofiliaa viittaamalla namusetiin ja itsensäpaljastajiin", kirjoittaa tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen toisesta kuvakirjasta.

Edellinen lause on kaikessa tärkeydessään kummallinen. Kirjassa lapset - tai lapsennäköiset hahmot - vain keskustelevat aikuisten seksistä. He eivät ole itse seksuaalisia olentoja. He eivät millään tavoin määrää tai määritä omaa seksuaalisuuttaan lapsina. Tosin yksi pojista toteaa, että omien vanhempien suukottelu on hänestä ällöä. Eivät siis vain namusedät tms. yritä suukotella lapsia, sitä tekevät jota omat vanhemmat lasten tahdon vastaisesti. Toinen poika sanoo ahdistuneen näköisenä, että hänen pitää aina halata ja pussata tätiään. Tällaiset namutädit eivät Heikkilä-Halttusta kiinnosta.

     *     *     *

Suorastaan törkeältä tuntuu Päivi Heikkilä-Halttusen puhe itsensäpaljastajista. Hän leimaa heidät pedofiileiksi. Seksuaaliterapeutit Gertrude Aigner & Erik Centerwall esittävät hienolla tavalla, mistä todellisuudessa on kyse ja miten tällaiseen ilmiöön voidaan esim. päiväkodissa suhtautua asiallisesti.

Heikkilä-Halttunen unohtaa myös mainita, että lasten hyväksikäyttö tapahtuu tavallisimmin kotona neljän seinän sisällä. Taustalla ovat usein ongelmat vanhempien omassa parisuhteessa.  - Möllerin kirjassa on annettu yksi käypä malli suhtautua itsensäpaljastajiin esimerkiksi puistossa. Parasta on yksinkertaisesti lähteä pois tilanteesta. Itsensäpaljastajat eivät ole lastenraiskaajia, eivätkä vaaraksi kelleen muulle kuin itselleen.

torstai 29. syyskuuta 2011

Heikkilä-Halttunen: "Minttu, Jason ja Peikonhäntä" (2010)

Uteliaisuuttani katsoin, mitä Päivi Heikkilä-Halttunen sanoo tutkimuksessaan "Minttu, Jason ja Peikonhäntä" (2010)  blogissa käsittelemästäni Gisela Braunin kirjasta "Pieni EI ja suuri EI" (2001).

Heikkilä-Halttunen on tutkinut, millä tavoin lasten kuvakirjat ovat vuosien 1960-2010 välisenä aikana käsitelleet erilaisia lasten elämään liittyviä ongelmia.

Kirjassa on mm. tällaisia otsikoita:
- Lapsen ääni kuuluvile: 1960-1970-lukujen valistushenki
- Maltillinen, salliva ja eläytyvä 1980-luku
- Kylliksi vai liikaa? 1990-2000-luvun lapsisukupolven hyvin- ja pahoinvointi

Teemoina ovat mm. perhe, minä ja muut, seksuaali-identiteetti, itsenäistyminen ja vastoinkäymiset elämässä sekä suru, luopuminen ja kuolema lapsen arjessa. - Kirjan loppupuolella kerrotaan, mitä on lastenkirjallisuuden terapeuttinen hyödyntäminen.

     *     *     *

Ennen kuin pääsin kirjan selailussa haluamaani kohtaani, minulla olivat omat aavistukseni, millä tavoin Päivi Heikkilä-Halttunen tätä Mannerheimin lastensuojeluliiton julkaisemaa käännöskirjaa käsittelee.

Sen sijaan että hän olisi nähnyt niin lapsen kuin aikuistenkin käyttäytymisen ongelmallisena, hän näkee ongelmallisena lähinnä miehen käyttäytymisen, joka (melkein) suukottaa pikkutyttöä, mutta tyttöhän sanoi "Ei!" ja se loppui siihen.

Tutkija niin kuin kirjan tekijäkin näkevät, että kyse on siitä, että lapsi voimaannuttaa itseään. Kyse on varmasti siitäkin, mutta tapa, jolla tyttö voimaannuttaa itseään on - kuten blogissa totesin - hieman kyseenalainen. Kukaan aikuisista ei varsinaisesti uhannut lapsen oikeutta oman kehon itsemääräämiseen niin kuin takakansi ja tutkija väittävät. Lisäksi lasten ja aikuisten suhteet oli määritelty epämääräisesti. Kirjasta ei selvinnyt keitä muut ihmiset olivat suhteessa lapseen. - Lisäksi voi kysyä, missä olivat tytöt tutut ihmiset, jos kaikki joiden kanssa hän joutui tekemisiin olivat ventovieraita?
 

Kuha: "Saippuaa" (2006)

Naisopiskelija palautti pari päivää sitten kirjastoon kirjan jonka nimi oli lyhyesti  ”Saippuaa” (2006). Toisella vilkaisulla "Saippuaa"–sanan yläpuolella oli vielä kaksi sanaa "Käsin tehtyä". Art House Oy:n kuvakirjan tekijä on Saara Kuha.

- Se olikin ainoa kirja, joka saippuan tekemisestä löytyi, sanoi ammattikorkeakouluopiskelija. 

– Niinkö?

Oli pakko tarkistaa ainakin oman kirjaston rekisteristä, olisiko myös muita kirjoja. Onhan saippuan tekeminen mitä arkisen asia. Ei löytynyt toista kirjaa.

Samalla rullautui näytölle muistutuksia siitä, mihin kaikkeen muuhun ’saippua’sanana on viime vuosikymmeninä liitetty.
  
Saippuaoopperat. Heti televisiotoiminnan alussa olivat ”Lucy Show’t” ym. ohjelmat. Hömppää amerikkalaisille kotiäideille, myöhemmin suomalaisille. Saippuaoopperan scifi-versiota muuten kutsutaan avaruusoopeeraksi. Teija Virta on kirjoittanut kirjan ”Saippuaoopperat ja suomalaiset naiset” (1994) Nykykulttuurin tutkimusyksikössä Jyväskylässä, missä hän käsittelee suomalaisten katselutottumuksia TV:n alkuaikoina.

Saippuaan liittyvät olennaisesti myös TV- ym. mainokset. Monet kuuluisat elokuvatähdet ovat vuosikymmenten varrella sivelleet poskiaan milloin Luxilla milloin milläkin saippualla, joka tekee ihon pehmoiseksi. Rauno Lehtisen Saippuaa! puhtauden ja kauneuden historiaa mainoksissa" (2006) käsittelee kosmetiikkaa mainoksissa kulttuurihistoriallisesta perspektiivistä. Kirjassa myös kerrotaan, että vanhin säilynyt saippuaresepti on vuodelta 2800 eaa eli resepti on vanhempi kuin vanhin tunnettu kirja ”Gilgames”.

Sirkka Kontiaiselta on muutama vuosi sitten ilmestynyt runokokoelma ”Saippuakuplasanoja”, joka on aikuisille suunnattu runokirja. Kirja käsittelee lapsiperheen arkea. Siinä on mm. rakkaus- ja lohturunoja takakannen tekstin mukaan.

Vielä voisi mainita Kaari Utrion historiallisen romaanin ”Saippuaprinsessa” (2005), jossa kuvataan naisen asemaa 1830 – luvun suomalaisessa säätyläisperheessä.

     *     *     *

Opin kirjasta ”Käsin tehtyä saippuaa” (2006) ainakin sen, miksi saippuaa kannattaa vielä vuonna 2011 tehdä itse. Ensiksikin saippuan tekeminen omin käsin on hauskaa, eikä se ole kovin mutkikasta.  Omatekoinen saippua sopii erityisesti vegaaneille, jotka eivät halua käyttää mitään eläinperäistä. Tekemällä saippuan itse saa varmasti sitä mitä tilaa. Kolmanneksi kotitekoinen saippua tarjoaa herkälle hipiälle lempeän vaihtoehdon.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Braun: "Suuri EI ja pieni ei" (2001)

Tänään pisti silmiini kiinnostava keskustelu kahden lapsiin ja nuoriin erikoistuneen kirjastonhoitajan välillä. He olivat eri puolilta Suomea.

Toinen kyseli kuvakirjaa päiväkotia varten. Asiakas halusi tietää, löytyisikö kirjastosta kirjaa, joka käsittelisi, millä tavoin lasta saa kosketella. - Suomessa aihe herättää aina välillä julkisuudessa paljon huomiota ja suuria tunteita, eivätkä esim. isät välillä uskaltaneet halailla ja suukotolla omia pikkutyttöjään ja - poikiaan pelkäämättä, että saavat syytteen ahdistelusta tms. (Niin taitaa olla edelleenkin.)

Lastenkirjainstituutin kirjastonhoitaja vinkkasi yleisen kirjaston kirjastonhoitajalle Gisela Braunin kirjaa "Suuri ei ja pieni ei" (2001), ilmeisestikin sen kummemmin tutustumatta kirjaan. Muita vastauksia ei yleisen kirjaston kirjastonhoitaja keskusteluryhmään saanut. Jos lyhyen meilien vaihdon perusteella voi asiasta jotain päätellä, Suomesta ei löydy tällaisesta aiheesta vieläkään kirjoja. Kaikenlainen koskettelu on sen verran suuri tabu, että keskustelijat itse leimautuvat tai pelkäävät leimautuvansa. Ovat mieluummin hiljaa.

Tilannetta ei ainakaan paranna Gisela Braunin aiheesta tekemä kirja. Selailin samaan aikaan TV:stä tutun Jo Frostin teosta "Lapsityrannit. Kehity kasvattajana" (2006). - Jo Frost on vakuuttanut ainakin minut  taidoillaan käsitellä niin ongelmalapsia kuin -vanhempiakin omilla menetelmillään. Tulokset puhuvat puolestaan.

     *     *     *

"Suuri ei ja pieni ei" on lapsille tarkoitettu tietokirja, selailtavaksi joko vanhempien kanssa tai päiväkodissa.

Kirjassa pieni tyttö istuu isolla puistonpenkillä. Kirjasta ei selviä, miksi tyttö istuu yksikseen ja missä hän tarkalleen ottaen istuu. Lähellä ei näy esim. leikkipuistoa. Ihmisiä kulkee kuitenkin jatkuvasti penkin sivuitse.

Ensin paikalle tulee iso, lihava täti. Tyttö ei ole ihastunut siihen, että joku toinen tulee samalle penkille. Sitten paikalle tulee poika, joka haluaa syödä tytön suklaan. Kun tyttö ei anna suklaata, poika nappaa sen hänen käsistään ja lähtee pois. Paikalle tulee vielä mies, joka haluaa antaa tytölle suukon. Tyttö sanoo, ettei hän halua suukkoa, mutta mies muiskauttaa huuliaan.

Tyttö saa hepulin. Hän nousee seisomaan penkin eteen ja huutaa: "Ei!" Lihava täti penkin toisessa päässä, poika penkin takana ja tyttöä puhutellut mies hätkähtävät. "EI! EI! EI!" - Tyttö osoittaa tätiä sormellaan ja sanoo haluavansa istua penkillä yksin. Pojalta hän nappaa suklaan takaisin itselleen.Miehelle hän sanoo tomerasti kädet lanteilla: "Jättäkää minut heti rauhaan!"

Ihmiset kaikkoavat tytön ympäriltä ja jättävät hänet yksin penkillä. Tyttö jää tyytyväisenä hymyillen istumaan kädet puuskassa penkille.

     *     *     *

Ensimmäinen kysymys, mikä kertomuksesta tulee mieleen on, miksei täti voinut istua samalle penkillä. Tilaahan penkillä oli, ja penkki oli tarkoitettu muillekin kuin oikutteleville pikkutytöille. Esim. Jo Frost korostaa sääntöjen merkitystä käyttäytymisen ohjaamisessa toivottuun suuntaan. Nythän pikkutyttö sanelee säännöt, millä ehdoilla penkillä istutaan.

Tietystikään ei ollut oikein, että poika sieppaa tytön suklaan. Tädin olisi aikuisena olettanut puuttuvan asiaan ja asettavan rajoja lapsille, vaikka kyse ei (ehkä) ollutkaan hänen lapsistaan.

Miehen osalta olisi tärkeä tietää, kuka hän oli. Isä kenties? Äidin uusi miesystävä? Aivan ventovieras ihminen? Tasolla, jolla kirja käsitelee tilannetta, kaikki miehet niputetaan yhteen ryhmään.

Jos poika ja aikuiset käyttäytyvät kirjassa huonosti, niin tekee myös tyttö. Hän nappaa suklaan takaisin - aivan samalla tavalla kuin poikakin. Noudattaa siis samaa kyseenalaista sääntöä. Kun lapsi alkaa esiintyä suhteessa aikuisiin auktoriteettina - ja sanella pelinsääntöjä yhteiselämälle -, aiheuttaa se varsinkin kotioloissa katastrofin, jolloin tarvitaan Jo Frostin kaltaista superlastenhoitajaa.

En suosittelisi tätä kirjaa kelleen enkä missään tilanteessa. Paitsi tietysti esimerkkinä sisällöltään huonosta kirjasta. Ulkoisesti kirja toki on kelvollinen. Kauniita kuvia ja hieno taitto ym.


maanantai 26. syyskuuta 2011

Doubtfire: "Aiotko kirjoittaa romaanin?" (1987)

Dianne Doubtfiren kirjan "Aiotko kirjoittaa romaanin?" (1987) saa englanninkielisenä parhaimmillaan muutamalla sentillä mm. verkkokirjakauppa Amazonin kautta. Joten kalliita eivät painetut kirjat vanhetessaan ole. Hyvin hintakilpailukykyisiä sähköisten kirjojen kanssa. Tosin tätä kirjaa ei saa sähköisessä muodossa, eikä se kiinnosta juuri ketään enää painetussakaan muodossa.

Amerikkalaiset kirjakaupat notkuvat erilaisia, uusia kirjoittamisoppaita, mikäli kirjailija Taija Tuomiseen on uskominen. Ja miksipä en häntä uskoisi. 80 - luvulla tehdyt oppaat ovat auttamattomasti vanhentuneita potentiaalisten ostajien silmissä.

Suomeksi käännetty kirja löytyy kuitenkin vielä Jyväskylän yliopiston "Kirjallisuuden perusopintojen" kirjalistasta, listan vanhimpana kirjana. Lähikirjastossa kirjaa ei oltu luettu käytännöllisesti katsoen koskaan, joten sen kohtalo oli kirjalle surullinen. Poisto. Tosin tänä päivänä yleiset kirjastot poistavat kokoelmistaan vuosittain liki 8 % kirjoista.

     *     *    *

Oppaan sisältö on yhtä ajaton kuin on ns. porvarillinen romaanikin, joka syntyy 1800 - luvun alussa. Siis ei sisällöltään hirveästi vanhentunut reilussa 30 vuodessa. Kirjan ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1978, ja Dianne Doubtfire kirjoittaa Johdannossa, että hänen aloitellessaan kirjailijan uraansa 25 vuotta aiemmin, oppaita ei vielä ollut. Siis vasta 2. maailmansodan jälkeen alkoi USA:ssa ja myöhemmin Euroopassa ja muualla maailmassa kirjoitusoppaiden boomi.

      *     *    *

"Aiotko kirjoittaa romaanin?" - oppaan sisällys:

1. Teema | 2. Näkökulma | 3. Romaanin suunnittelu
4. Tapahtumapaikka | 5. Henkilökuvaus | 6. Vuoropuhelu
7. Suunnittele työsi | 8. Ensimmäinen luku
9. Juoni | 10. Rakenne | 11. Tyyli
12. Näin parannat tekstiäsi | 13. Erään sivun anatomia | 14. Romaanin nimi
15. Edessä kustantaja | 16. Kirjoitatko nuorille?
17. Kustantajat ja kriitikot | 18. Sopimukset ja palkkiot
19. Intohimo eheyteen | 20. Inspiraation ihanuus
Kirjoittajan oppaita

Doubtfire esittää romaanin tekemisen vaiheet jokseenkin järjestelmällisesti. Kun opasta etenee kannesta kanteen, voisi varmaankin hyvällä tuurilla saada aikaan vaikkapa romaanin ja siitä jonkinlaisen korvauksenkin.

     *     *     *

Kirjoittaja korostaa, että teema ja juoni usein sekoitetaan toisiinsa, mutta ne ovat tietysti eri asioita. Teema voi olla esimerkiksi kosto, mikä oli mm. Jan Guilloun kirjan "Pahuus" (1981) yhtenä teemana. Guilloun kohdalla kosto oli myös kirjoittamista motivoiva tekijä, sillä eliittikoulu, josta hän kirjoitti lakkautettiin jonkin aikaa kirjan julkaisemisen jälkeen. Aivan niin kuin kirjailija oli toivonutkin.

Kirjan juonena oli ruotsalaisen yhteiskunnan pahuuden kuvaaminen heti 2. maailmansodan jälkeen. Pahuus paljastaa kasvojansa monien eri tilanteiden kautta, joihin päähenkilö nuori Erik Ponti joutuu. Pahuudessa tässä tapauksessa on kyse lähinnä siitä, miten taitamattomasti niin Erik kuin varsinkin aikuiset toimivat toisaalta käsitellessään kapinallista ja koulukiusattua nuorta ja toisaalta omia aggressioitaan ja kostontunteitaan.

"Omien kokemusten kirjaaminen ei vielä tee teoksesta romaania", kirjoittaa Doubtfire. Ja sitä ei Guillounkaan kirjassaan tee. Hän ei kerro yksityiskohtaisesti elämänkertaansa vaan keskittyy teeman kannalta olennaisiin asioihin. Guillou kuvaa yläluokkalaisten systemaattisesti nuorempiinsa kohdistamaa koulukiusaamista, minkä opettajat hiljaa hyväksyvät. Erik Pontin vastarinta sai aikaan häiriön tähän systeemiin ja johti julmaan kostonkierteeseen. Niin Erik Ponti paras kaveri Pierre kuin tyttöystävä Maria joutuvat lähtemään koulusta kostona Erikille. Ja Erik itse mm. 'ristiinnaulitaan' koulun pihaan, mikä oli Jan Guilloun oman elämän kannalta avaintapahtuma, joka vaikutti koko hänen elämäänsä. Hän pyhitti myöhemmän opiskelunsa ja osan kirjailijanuraansa vain saadakseen kostaa pahoinpitelijöilleen ja nöyryyttäjilleen.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

OLET 25-V NAINEN. Osa 6. Viivi fuldansin lumoissa

"Eläydy 25-vuotiaan naisen elämään." Ehkei tämä ole onnistunut kovin hyvin, mutta yritetään vielä.
"Kirjoittamisen ihanuus" (2010) – oppaan eläytymisharjoitus on avannut uuden, mielenkiintoisen maailman.

Mihin nämä minitarinat vielä johtavatkaan. Hyvään alkuun on kuitenkin päästy! Viivi on 25-vuotias nainen Turusta. Tällä kertaa Viivi on lempiharrastuksensa tanssin parissa.

     *     *     *

- Miksi sitä pitää olla tällainen puupökkelö, ähisee Viivi peilin edessä itsekseen ja oikoo jalkojaan kuin aikuisbalettitanssija.

Isosisko Sara kuuntelee huvittuneena viereisessä huoneessa, ja vilkaisee oven raosta Viivin puuhia.

-  Mitä se pikku systeri oikein täällä tekee, fuulaa venytyksissään? Sara kysyy sarkastisesti.

- Kun ei taivu niin ei taivu, tuskailee Viivi. Minkäs teet? Pitäisi kai käydä kuntosalilla tai jossain.

- Niin tai siirtyä tankotanssiin, naurahtaa Sara.

- Heh-heh. Ja mennä sitten esiintyyn johonkin yökerhoon. Vai?

- Mikä ettei. Siitä ainakin maksettaisiin. Kyllä se aina prostituution ja muun itsensä myymisen voittaa. Ja ainakin saisi tanssia, sanoo Sara provosoivasti.

- Ei naurata yhtään. Menisit itse. Voisin tulla katsomaan ja nauramaan, vastaa Viivi samalla mitalla.

- Saatanpa harkita asiaa, mutta tuskin ne minua ottaisivat. Sinut kyllä, katsoo Sara Viiviä arvioivasti.

Viivi on Saraa hoikempi ja pidempi. Aikoinaan koulun kaunotar tai ainakin melkein kakkonen. Saraa tuskin kukaan huomasi.

Sara painaa oven kiinni ja jättää Viivin jatkamaan harjoituksiaan. Vähän ajan kuluttua kuuluu olohuoneesta naurunpurskahdus. Viivi saa hyvän syyn lopettaa treeninsä, avaa oven ja kysyy Saralta, mitä tämä sieltä netistä oikein löysi.

-  Tiedätkö mitä on fuldans, kysyy Sara ovelan näköisenä.

-     Mistä minä sen tietäisin, Viivi vastaa.

-     Tule katsomaan! Vai et tiedä…

Sara on löytänyt netistä sivuston, jossa kerrotaan ruotsalaisesta fuldans – villityksestä. Joku on tehnyt jopa sovelluksen, jolla kuka tahansa voidaan panna tanssimaan fuldansia. Sara on photoshopissa leikannut epäonnistuneesta Viivin yrmy-valokuvasta pään ja liittänyt sen sovelluksen tarjoilemaan vartaloon, joka hytkyy ja tanssii hervottomasti löysä verryttelyasu päällään.

-     Voi p****e! Mitä sinä olet tehnyt, Viivi kiroaa, mutta sitten nauraa hervottomasti niin kuin Sarakin.

Hahmo on huvittava tanssiessaan vai toista jalkaa liikuttaen. Taustalla soi Fulkultur – bändin ”Fuldans”.

- ”Jag kan inte dansa. Jag kan inte dansa så fint som du. Nej jag kan inte dansa. Det ser bara psykopatiskt ut.” Vapaasti suomennettuna: En osaa tanssia. En osaa tanssi niin fiinisti kuin sinä. Ei en osaa tanssia. Psykopaatilta näytän.

Guillou: "Pahuus" (alk. 1981)

Länsimaisessa moraalikäsityksessä, jos sellaista voi puhua, on jotain perustavanlaatuisesti pielessä mm. siksi, että moraali ja uskonto sekoitetaan toisiinsa.

Oikeastaan niin uskonnosta kuin moraalista puhumisesta olisi ehkä parempi luopua kokonaan ja alkaa puhua elämisen ja tekemisen taido(i)sta. Minkä tahansa asian voi tehdä taitavasti ja taitamattomasti. Kyse ei ole mekaanisesta säännön soveltamisesta tilanteeseen vaan osaamisesta, joka kehittyy harjoituksen avulla.

Se mistä moraalissa lopulta on kyse, mihin se liittyy, on USKOttavien TARINOIDEN (engl. moral = tarina, opetus) kertominen, joilla mennyttä, nykyistä ja tulevaa toimintaa perustellaan ja joilla se oikeutetaan.

Mikä tahansa taitamatonkin teko voidaan perustella uskottavasti vetoamalla esim. isänmaan, kotien ja tietysti uskonnon itsensä puolustamiseen. Sota on kuitenkin aina tulosta taitamattomasta toiminnasta ja siten se on moraalitonta, vaikka suuret uskonnot, islam ja kristinusko, ovat sotia vuosisatojen aikana tukeneetkin.

Keskiaikana lukutaidottomalle kansalle ei tietysti näytetty elokuvia vaan esitettiin näytelmiä, joita kutsuttiin MORALITEETEIKSI. Ajatuksena oli, että uskottavia, uskontoon liittyviä tarinoita, voitiin parhaiten havainnollistaa esittämällä näihin tarinoihin liittyviä opetuksia kansalle. Pelkkä Raamatun lukeminen tms. ei siihen riittänyt, eikä kansa tietysti edes osannut oppineiden kieltä latinaa.

     *     *    *

Jan Guilloun romaanin "Pahuus" (1981) pohjalta tehty samanniminnen elokuva "Pahuus" (2003) on nykyajan moraliteetti, joka omalta osaltaan osoittaa, miten vähän uskonnolla ja moraalisella toiminnalla on tekemistä keskenään.

Elokuva sijoittuu välittömästi 2. maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin länsimainen pahuus oli saanut kaikkien aikojen mittasuhteet. Moderni sotateknologia ja ydinase olivat tehneet sodasta totaalisempaa kuin koskaan ennen länsimaisten demokratioiden ansiosta. Luterilaisten kirkkojen kansat olivat sota-aikana jumalan valittuja kansoja, joiden oli oikeus niin hyökätä kuin puolustaa isänmaataan ja alueita, joita sotilaallisesti vahvat valtiot mm. Saksa ja Suomi halusivat itselleen.

     *     *     *

Tarina alkaa shokeeraavasti, sillä miten Erik Ponti (Jan Guilloun alter ego) joutuu koulun rehtorin raivoisan hyökkäyksen kohteeksi. Erikin aggressiivista käytöstä koulussa ei voi mitenkään puolustella, mutta kyse on kuitenkin vain noin 14-vuotiaasta koulupojasta.

"[Rehtori:] Vain yksi sana kuvaa kaltaisiasi ja se on pahuus. Pahuus puhtaimmillaan. Muuta selitystä ei ole. Sinä kaipaisit kunnon selkäsaunaa, jos toistakin. Et voi koskaan astua jalallasikaan yhteenkään oppikouluun tässä maassa."

Rehtorin raivokohtaus on irvokas jo pelkästään, kun ajatellaan millaista aikaa elettiin. Miten koulupoika voi edustaa pahuutta puhtaimmillaan? Aivan absurdi ajatus. - Rehtori julistaa sodan - aivan samalla tavalla kuin Adolf Hitler julisti sodan - pientä poikaa vastaan. Käyttäytyminen ei voisi olla taitamattomampaa - moraalittomampaa, mutta siinä ei ollut mitään kristillisen uskon vastaista, minkä moraali-käsitystä rehtori edusti.


lauantai 24. syyskuuta 2011

Bradbury: "Zen sanataiteessa" (2008)

"Zen sanataiteessa" (alk. 1990) on scifi-kirjailijana tunnetun Ray Bradburyn teos kirjoittamisesta. Hänen omasta kirjoittamisestaan ja sen kehittymisestä vuosien ja vuosikymmenten varrella. Zeniin päästään vasta viimeisessä kirjan esseessä. Zenillä Bradbury tarkoittaa TYÖTÄ, RENTOUTUMISTA ja OLEMISTA AJATTELEMATTA. Ja kaikkia vieläpä samaan aikaan. Siitä se lähtee. Nykyään puhuttaisiin ehkä rentoutumisen sijaan flousta. Kirjoittaja yksinkertaisesti antaa mennä, rennosti ja jännittämättä. Ja siinä se on. Taidetta sanoista (Art of writing).

Esseisti kirjoittaa pieniä kertomuksia elämänsä varrelta. Perhekin on kuvioissa mukana. Samoin ystävät.

Bradbury kirjoittaa yhdessä esseistään mm. näin:
"Eräänä iltana olin vaimoni kanssa kävelemässä rannalla Venicessä (Venetsia), Kaliforniassa, missä asuimme 30 dollarin vuokralla vastanaineiden asunnossa. Rannalta löysimme Venicen satamalaiturin luurangon ja ikivanhan vuoristoradan tukipilarit, raiteet ja liitännät, jotka olivat lyhistyneet hietikolle ja joita meri nyt söi.

- Miksi ihmeessä tuo dinosauus makaa täällä rannalla? sanoin.

Vaimoni pysyi, hyvin viisaasti, vaiti.

Vastaus tuli seuraavana iltana, kun ääni kutsui minua unesta. Nousin istumaan, kuuntelin, ja kuulin Santa Monican yksinäisen rantasumutorven äänen, joka puhalsi yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

- Tietysti! ajattelin. Dinosaurus oli kuullut majakan sumutorven puhalluksen, luullut, että se oli toinen kaukaisesta menneisyydestä noussut dinosaurus, uinut paikalle lämmintä kohtaamista varten, löytänyt sumutorven ja kuollut särkymiseen siellä rannalla.

Loikkaisin ylös sängystä, kirjoitin tarinan ja lähetin sen Saturday Evening Post - lehteen, jossa se pian ilmestyi. Samainen tarina, nimellä Sumutorvi, päätyi elokuvaksi kaksi vuotta myöhemmin." (s. 59)

     *     *     *

Miten helpolta ja vaivattomalta kirjoittaminen vaikuttaakaan, kun kirjoittajana on Ray Bradbury - paremmin tunnettu "Fahrenheit 451:n" kuin "Sumutorven" luojana ja elokuvakäsikirjoittajana.

"Sumutorvi" poiki muutakin hyvää Bradburyn perheelle. Elokuvaohjaaja John Huston luki tarinan, ja tarjosi Raylle työtä Melvillen "Moby Dickin" elokuvakäsikirjoittajana, minkä työn Bradbury otti vastaan, mistä seurasi, että perhe muutti joksikin aikaa Irlantiin Hustonin luo.

torstai 22. syyskuuta 2011

Baudrillard: "Terrorismin henki" (2006)

Kun lukee kommentteja mm. tästä tunnetun ranskalaisen mm. postmodernismin filosofin Jean Baudrillardin esseestä "Terrorismin henki" (2006), tulee automaattisesti varovaiseksi.

Tässä tapauksessa mitä tahansa sanookin, ottaa suuren henkilökohtaisen riskin suuntaan tai toiseen. Varsinkin jos ottaa kantaa siihen mitä filosofimme kirjoittaa.

     *     *     *

Ilmeisesti - koska teksti on pohdiskelevaa, vaikkakaan ei sinänsä kohtuuttoman mutkikasta, kirja ei ole kaikesta niukkuudestaan (100 s.) huolimatta kiinnostanut tavallisen pienen lähikirjaston asiakkaita. Eikä sitä ole varausten kautta lainattu muuallekaan Hämeenlinnan seudulla. Toki Pääkirjastolla on oma kappaleensa kirjasesta.

Ulkoisesti tämä Tutkijaliiton mustavalkoinen kirja ei houkuttele. Kannen kuva ei yhdisty otsikkoon. Kannessa on piirroskuva pienen kylän tai kaupungin markkinoilta. Äärimmäinen vastakohta syyskuun 11. päivän WTC-torneille.

     *     *     *

Laajan esipuheen "Terrorismin henkeen" (2006) kirjoittanut Jokke Holvas päättää esipuheensa Baudrillardia selvästikin mukaillen näin:

 "Todelliset tapahtumat, kuten syyskuun 11., ovat irti todellisuudesta, mutta mielikuvitus ottaa ne luokseen avoimin sylin. Unelmoimme kohtalokkaasta tapahtumasta, informaatiokoneiston tuolla puolen toteutuvasta yllätyksestä, joka tempaa meidät hetkeksi kohtalon syliin.

WTC oli kohottava, mutta ei siksi, että julmureina haluaisimme ihmisten kuolevan. Se oli kohottava tapahtuma, koska syyskuun 11:ntenä päivänä kohdattiin odottamaton, ennakoimaton. Vain kohtalo, vääjäämätön, todella koskettaa ihmistä. " (s. 19, alleviivaukset tehty jälkikäteen)

Mitäpä tuohon yhtäkkiä voi sanoa. Jean Baudrillardia on syytetty mm. terrorismin ihannoinnista. Jokainen voi itse päätellä mistä on kyse luettuaan vaikkapa tämän kirjan tai kommentaarijulkaisuja.

JATKUU ...

Hulkko: "Jostakin kotoisin" (2011)

Myös tämä neljäs perättäinen blogikirjoitus sivuaa sattumalta  majakkateemaa, sillä Johanna Hulkon toisen romaanin "Jostain kotoisin" (2011) päähenkilö nuori nainen / mies Jonttu on kotoisin Oulusta. Lapsena Jonttu kävi mm. tyttöystävänsä Ellan ja isänsä kanssa Nallikarin 'majakalla', josta he yrittivät tihrustaa Valassaaria. (s. 174) Käymällä kaksin majakassa lapset laajensivat muuten vielä varsin suppeaa elinpiiriään.

Jos romaani voi olla ajankohtainen, tämä ehkä on sitä. Kirjan päähenkilö nuori noin 20-vuotias nainen nimeltä Jonttu on harrastanut geokätköilyä edesmenneen isänsä kanssa jo lapsena ja harrastaa sitä edelleen. He ovat kiertäneet kätköjen perässä Suomea ristiin rastiin, aina siihen asti kunnes isä kuoli saatuaan aivokasvaimen. Harrastuksen kautta hän on löytänyt itselleen kavereita ja myös satunnaisia sänkykumppaneita.

Jonttu on nykyään aina menossa maailmalla. Toimeentulonsa hän hankkii eri puolilla maapalloa työskentelemällä rantabaareissa. Äitiin ja kavereihin Suomessa hän pitää yhteyttä netin kautta. Jontulla on yhteydenpitoa varten Tuulenpesä - niminen verkkosivusto, jonne hän on dokumentoinut matkojaan.

Kännykän gps-sovellus lähettää koko ajan paikkatietoa hänen liikkeistään verkkosivuston käyttöön. Tuulenpesä blogeineen on Jontulle myös vähäinen tulonlähde, koska sivustolla on matkailuaiheisia hotelli- ja lentoilmoituksia.

Kirjan alussa Jonttu on poikaystävänsä Miron kanssa Australian Sydneyssä. Miro on suunnitellut heille pyöräretkeä, geokätköilyn merkeissä tietysti. "Ensimmäinen geokätkö oli kolmen kilometrin päässä kahvilasta. Niitttyjen halki kulkevaa punaista päällystämätöntä tietä polkiessaan he näkivät ja kuulivat kuivuneen joenuoman jo kaukaa." (s. 32)

Kätköily saa kirjassa myös syvemmän merkityksen. Jontun tutkiessa Miron vaatekaappia hän ajattelee ääneen: "Kaikilla ihmisillä on jotain, mistä he eivät halua muiden tietävän, jokin rinkantasku." (s.52)

Viimeisillä sivuilla Jonttu käväisee taas vaihteeksi Suomessa ja Oulussa. Hänen äidillään ovat syntymäpäivät, ja erilaiset juhlat ovat olleet hyviä syitä palata silloin tällöin takaisin Suomeen.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Woolf: "Majakka" (suom. 1977)

Virginia Woolfin "Majakka" (alk. 1928) on vaikea kirja käsiteltäväksi - lyhyesti. Kirjaa on tutkittu hyllymetreittäin, joten erilaista tietoa sen sisällöstä ja muodosta, henkilöhahmoista, luonnon- ja ympäristönkuvauksesta ym. löytyy paljon. - Joten en edes yritä sanoa siitä mitään tähdellistä. Jotain kuitenkin.

Jos "Majakan" haluaisi tiivistää äärimmilleen, kyse olisi pienen James-pojan kokemuksen tai elämän kuvaamisesta yhden kokemuksen kautta, mikä liittyy majakkaan.

Aluksi James on 6 - vuotias ja sitten 16 - vuotias. Välissä on maailmansota. Jamesin kahdeksasta sisaruksesta Andrew  -veli kuolee kranaatin räjähtäessä sodassa sekä sisar Prue ja äiti Mrs Ramsey muutoin. James on sisarusparven nuorin ja Cam toiseksi nuorin. Nuorimpana James on äitinsä silmäterä.

"Majakka" jakaantuu kolmeen osaan, jotka ovat "Ikkuna", "Aika kuluu" ja "Majakka". Suurin osa kirjasta on "Ikkunaa", "Aika kuluu" on lyhyt siirtymäjakso kirjan finaaliin "Majakkaan".

Ensimmäisen jakson päähenkilö on Mrs Ramsey, joka pitää kesäisin täysihoitolaa lähinnä miehensä ystäville, jossain päin Englannin rannikkoa. Ikkunasta ei aivan näy läheinen majakka. Kirja kuvaa perheen aineellisesti köyhää mutta henkisesti rikasta elämää. Tosin kaikki ei ole tietysti aivan sitä miltä näyttää. Mrs Ramsey on perinteinen kotirouva ja hänen miehensä jonkin sortin filosofi ja kotityranni, joka joten kuten pystyy elättämään perheensä opetustöillään.

Ilmeisesti kesän ollessa jo lopuillaan talon väki on alkanut suunnitella yhteistä huvi- ja hyötymatkaa majakkasaareen. Mr Ramsey on siellä jo käynyt - ja jotkut muutkin -, mutta varsinkin pienimmille lapsille Camille ja Jamesille kerta olisi ensimmäinen. 

Edellisenä iltana ennen sovittua matkaa sää alkaa huonota ja näyttää siltä, että aamulla ei päästäisi matkaan. Mrs Ramsey selittää Jamesille, että ehkä aamulla ilma kuitenkin on sellainen, että voidaan lähteä. Mr Ramsey sanoa töksäyttää heti, että on aivan varma, ettei lähdöstä aamulla tule mitään. Kaikki merkit viittaavat siihen, että sellaisella säällä, joka on tulossa, ei voi lähteä mihinkään. Isä pahoittaa - tosin tahattomasti - pienen pojan mielen, mikä suututtaa äitiä. Mrs Ramsey antaa asian kuitenkin olla eikä ala riidellä miehensä kanssa.

Matkalle lähdöstä tulee siis vanhempien keskinen arvovaltakiista, jonka Mrs Ramsey lopulta voittaa, sillä James-poika muistaa vielä 10 vuotta myöhemmin, miten isä oli yksioikoisella käytöksellään pahoittanut hänen mielensä, vaikka hän oli ollutkin oikeassa itse asian suhteen. Seuraavana aamuna sää oli todella sellainen kuin hän oli sanonut.

     *     *     *

Viimeisessä jaksossa Mr Ramsay sekä nuorimmat lapset, jotka ovat nyt 16- ja 17-vuotiaita eli Cam ja James tekevät vihdoin matkan majakkasaareen. Mukana veneessä on myös kalastaja MacAlistar ja hänen poikansa, jotka ovat vain heidän kyytiläisinään. Veneessä on tavaraa vietäväksi majakanvartijalla ja hänen sairaalle pojalleen, joille jo Mrs Ramsay oli aina tuonut tavaraa tuliaisena.

James on peräsimessä ja Cam kokassa. Isä lukee kirjaa veneen keskellä (niin kuin hänen tapoihinsa kuului). Keskellä istuvat myös MacAlistarit. James katselee isäänsä ja miettii millainen isä oli 10 vuotta sitten. Hänellä on vieläkin paha mieli siitä, mitä silloin kesän lopulla tapahtui, vaikka ei se ollut isän syy, että matka saarelle peruuntui. Matkan aikana James saa käsiteltyä kielteisen tunteensa isäänsä kohtaan, ja se korvautuu lähinnä lievällä säälin tunteella.

     *    *     *

Vain yksi täysihoitolaisista on enää 10 vuoden jälkeen paikalla perheen jäsenten lisäksi ja hän on kuvataiteilija Lily Briscoe. Tapojensa mukaisesti hän on tullut rannalle maalaamaan merta ja majakkaa - ja katselee samalla loittonevaa venettä. Lily palauttaa mieleensä, millaista oli elämä vuosia sitten samalla paikalla, ja mieleen palaavat muistot ja tunteet ovat miellyttäviä.

Jokin tällainen täydellisyyden tunne ehkä oli kymmenen vuotta sitten, hänen seisoessaan miltei samalla paikalla kuin nyt, saanut hänet sanomaan että oli rakastunut kaikkeen tähän. Rakkaudella on tuhat muotoa."


Laurell: "Valoa merellä - Ljuset till havs. Suomen majakat 1753-1906" (2009)

Seppo Laurellin "Valoa merellä - Ljuset till havs. Suomen majakat 1753-1906" (2009) on ulkoisesti näyttävä ja isokokoinen taidekirja ja sen sisältö on  kiinnostava sellaisillekin, jotka eivät majakoista etukäteen tiedä mitään.

Poimin  esimerkiksi Pohjanmaan ensimmäisen majakan "Norrskärin" . Majakka oli myös Suomen viimeinen, jossa oli majakanvartijoita, vuoteen 1987 asti. Nykyään majakka toimii sähkön avulla miehittämättömästi.

Kirjan Johdannossa käsitellään majakoita ja niiden merkitystä yleisellä tasolla. Majakalla on monia vertauskuvallisia merkityksiä. Se on luotettavuuden symboli, suunnannäyttäjä ihmisten elämälle ja turvallinen opastaja tuntemattomalla väylällä.

Niille jotka ovat majakoita nähneet majakan valojen välähdykset ovat kiehtovia kokemuksia, ja ne panevat mielikuvituksen liikkeelle.

Itse majakat ovat  osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Ruotsin vallan aikana majakoita rakennettiin vain kaksi. Suurin osa majakoista onkin rakennettu autonomian aikana. Toki varsin uusiakin majakoita on kuten Stubbenin majakka Uusikaarlepyyssä, joka rakennettiin 50-luvulla.

Kansallisarkistosta löytyneet majakoiden rakennuspiirrustukset ovat olleet Laurellin kirjan innoittajia. Lisäksi taustalla on halu suojella majakoita ja niihin liittyvää kulttuuria.

Majakoihin liittyvät tornien ohella mm. asuinrakennukset. Kukin viranhaltija perheineen asui säätynsä edellyttämissä rakennuksissa ja tiloissa.Majakkamestarilla saattoi olla monta kertaa enemmän tilaa kuin tavallisilla majakanvartijoilla. Kansa asui pienissä kalastajamökeissä.

NORRSKÄRIN MAJAKKA

Ensimmäiset suunnitelmat majakasta tehtiin 1820 - luvulla, mutta kumpikaan ensimmäisistä ehdotuksista ei toteutunut. 25 vuotta myöhemmin amiraali Alexander Wallrond selvitti tilannetta uudelleen. Suomen senaatti, jota johti kenraalikuvernööri, hyväksyi suunnitelman. Rakennustöihin saatiin 9 500 ruplaa, jonka turvin tiilistä majakkaa alettiin rakentaa Merenkurkun saareen. Käyttöönotto viivästyi pari vuotta valolaitteiden asennuksen takia.

Valolaitteiden polttoaine oli ensin hamppuöljy, jota kului vuodessa 650 litraa. Laiteisto uusittiin v. 1864 ja lopulta purettiin v. 1884, jolloin majakka sai myös uuden linssilaitteiston. Polttoaineeksi tuli v. 1904 petroli.

Majakka pyöri kellolaitteiston avulla vuoteen 1979 asti, ja se piti vetää kaksi kertaa vuorokaudessa. Nykyisin laite toimii sähköllä. Laitteen valon kanto ulottuu 16,5 meripeninkulman päähän. Majakka valaisee Norrskärin itä- ja eteläpuolitse johtavia väyliä.

Ulkoisesti Norrskärin majakka oli näyttävä. Siinä oli ulkoparvi, jonka kaidepuissa olivat messinkiset nupit. Nupit ruuvattiin paikoilleen arvohenkilöiden käydessä saarella.

Yksi tragediakin Norrskärin historiaan mahtuu. Vuonna 1899 kaikki kolme majakanvartijaa lähtivät hyljejahtiin. Paluumatkalla myrsky yllätti, eivätkä he enää selvinneet takaisiin vaan menehtyivät.

Linkki:

Harri Nyman: "Meriväylien rakennusperintö" (2009) - PDF-tiedosto

Tove Jansson: "Muumipappa ja meri" (1964)

Virginia Woolf: "Majakka" (suom. 1977) - TXT - tiedosto (Project Gutenberg Australia)

Jansson: "Muumipappa ja meri" (1965)

Muumiperhe muuttaa "Muumipappa ja meri" (1965) - kirjassa majakkasaarelle, kun elämä Muumilaaksossa oli käynyt tylsäksi. Saari ei ole ihan hirveän kaukana mantereelta katsottuna, sillä se näkyy pienenä muurahaisen kokoisena pisteenä horisontissa.

Matkalle lähtee Muumipappa ja Muumimamma sekä Muumipeikko ja Myy. Muita Muumilaakson hahmoja ei kirjassa ole, jollei mukaan lasketa Mörköä, joka seurasi heitä saareen. Tosin vain Muumipeikko tietää Mörön olemassaolosta.

Perillä perhe majoittuu majakkaan ja huomaa heti, että majakka ei ole ollut käytössä aikoihin. Muumipappa päättää panna loiston päälle heti, kun ehtii. Ensimmäisenä yönä saaressa hän näkee painajaista siitä, ettei valon sytyttäminen onnistukaan. Eikä se onnistukaan vasta kuin aivan tarinan lopulla, kun oikea majakanvartija saapuu paikalle. Itse asiassa majakanvartija on ollut koko ajan saaressa kalastajana, mutta sitä muumit eivät tiedä.

Elämä saarella on verkkaista, vaikka kaikenlaista kirjan aikana ehtii tapahtuakin. Muumimamma on ensimmäinen, joka kyllästyy saarella olemiseen tai oikeastaan hänen tulee vain ikävä Muumilaaksoon. Ikävänsä mamma voittaa alkamalla maalata kukkia ja muutakin Muumilaaksoa majakan huoneiden seiniin.

Muumipappa puolestaan keskittyy omiin tutkimuksiinsa - ja Myy ja Muumipeikko tekevät mitä tekevät. Kuljeksivat pitkin saaren rantoja ja tekevät omia löytöjään. Erityisesti Muumipeikko ihastuu Merihevosiin, joille hän vie lahjojakin. Möröstä jota hän ennen pelkäsi tulee lopulta Muumipeikon hyvä kaveri, bestis, jota hän käy joka päivä katsomassa. Hän jopa muuttaa öiksi rannalle pitääkseen seuraa Mörölle ja nähdäkseen Merihevosia niin usein kuin mahdollista.

Elämän ja kuoleman kysymyksiäkin muumit ja Myy kohtaavat. Muurahaiset osoittautuvat peikkojen riesaksi, Myy ei niistä niin välitä. Murkkuja ei vain saada hätistettyä pois, ja Muumipeikko turvautuu Myyn apuun. Tämä lupaa hävittää keltiaiset - ja sen hän tekeekin paloöljyllä, mitä Muumipeikko paheksuu. Hän ei olisi halunnut tappaa niitä. Keltiaiset kuitenkin palaavat takaisin, ja vasta raju myrsky hävittää ne lopullisesti.

     *     *    *

Majakanvartija-kalastaja jää kirjassa hieman mystiseksi hahmoksi. Hän oli 4-5 vuotta aiemmin luopunut majakan ylläpitämisestä ja keskittynyt kalastamiseen. Vartija muun muassa turhautui siihen, että laivoja liikkui niin harvoin. Hän oli edellisen neljän vuoden aikana nähnyt vain yhden laivan.

Jotain pahaa tai pelottavaa vartijalle oli majakassa tapahtunut, mutta sitä ei kerrota. Hän pelkäsi astua majakan ovesta sisään, mutta voitti pelkonsa muumien avulla - ja ryhtyi taas majakanvartijaksi. - Kenties lintujen törmäily majakan valoihin ja niiden kuolemat olivat järkyttäneet häntä. Tosin sama ongelma jatkui, kun majakka loistoineen otettiin uudelleen käyttöön...

tiistai 20. syyskuuta 2011

Alexandersson: "Victoria & Daniel. Rakkaustarina" (2009)

Ruotsin kuninkaalliset jaksavat kiinnostaa suomalaisia, vaikka eivät ihmiset sitä myönnä, siis me suomalaiset emme myönnä,  ihan oikeasti olevamme kiinnostuneita tällaisesta prinssi-ja- prinsessa -touhusta. Se on jotenkin .. lapsellista. Ja liian ylellistä ja kallista ynnä muuta. Me olemme tällaisen yläpuolella. Mutta kuitenkin. Se on vähän niin kuin jotain kitschiä mutta ei kuitenkaan. Ovathan esimerkiksi Victoria ja Daniel joka tapauksessa ihan oikeita kuninkaallisia eivätkä mitään taruolentoja. Niin, ja Daniel on jopa kansanmies. Ensimmäinen prinssi, joka tulee suoraan rahvaan joukosta.

Vajaa sata vuotta sitten Suomen eduskunnan porvarienemmistö äänesti myös Suomen monarkiaksi. On lähinnä historian ironiaa tai silkkaa sattumaa, ettei myös Suomi tällä hetkellä ole monarkia omine kuninkaallisineen.

     *     *     *

Siitä lähtien kun prinsessa Victoria meni Danielinsa kanssa kihloihin vuonna 2009, on media Suomessakin seurannut silmä kovana, mitä Suomenlahden toisella puolella tapahtuu. Kiinnostusta ei ole ollenkaan vähentänyt se, että kihlapari, sittemmin viime vuonna naimisiin mennyt aviopari, on käynyt jo kolme kertaa Suomessa. Viimeisin käynti päättyi tänään. Victoria ja Daniel lensivät tavallisella reittikoneella Turusta Tukholmaan. Käynnillään he kunnioittivat Euroopan vuoden 2011 kulttuuripääkaupunkia.

     *     *     *

Enkä tietysti voi olla mainitsematta, minkä kaikki jo toisaalta tietävätkin, että he kävivät myös Turun kaupunginkirjastossa. Eräästä blogista bongasin sellaisen tiedon, että Victoria rakastaa kirjastoja - ja kirjastokäynti sai hänet jopa harkitsemaan kesämökin hankkimista Suomesta, varmaankin Turun saaristosta tai Ahvenanmaalta.

- Kirjasto on kokonaisuudessan upea, oli Victorian omin sanoin sanottu kommentti. Tietysti på svenska. Siellä oli hieno tunnelma, joka innostaa lukemaan ja etsimään tietoa.

Kirjastosta varmaankin löytyisi tietoa mm. Suomen rojalisteista. Maassamme on edelleenkin yhdistys, joka elättelee toiveunissaan sitä, että Suomella olisi eräänä päivänä ihka oma kuningas ja kuningatar ja tietysti liuta pikkuprinsseja ja -prinsessoita. Tapasin itse sattumalta Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Euroneuvonta-pisteellä joitain vuosia sitten kaksi nuorta miestä, jotka olivat julistautuneet rojalisteiksi.

Laulajainen: "Oopperakaupungin murhat" (2011)


Monet lehdet ehtivät jo aamupäivällä kommentoida Ylen Aamu-TV:ssä tänään 20.9. esitettyä paljastusta kansainvälisten terroristien läsnäolosta Suomessa ja yhteyksistä Suomeen. Näkemysten esittäjä oli tutkija Anssi Kullberg, jolta on ilmestymässä aiheesta kirja lähiaikoina.

Kullberg arvioi lähetyksessä myös, miksi Suomi on säästynyt terrori-iskuilta toisin kuin muut Pohjoismaat. Mm. maan pienuus ja syrjäinen sijainti on säästänyt Suomen suuren maailman kauhuskenaarioilta. Onnellakin on oma osuutensa asiassa.


Tutkija esitti, että Suomessa on kuitenkin ns. kylmän sodan jälkeen oleillut yhteensä 14 henkilöä, joilla on ollut yhteyksiä muualla maailmassa iskuja järjestäneisiin ryhmittymiin. 

      *     *    *

Aamun uutinen toi mieleeni savonlinnalaisen maantieteen lehtorin Esko Laulajaisen dekkarin "Oopperakaupungin murhat" (2011), missä spekuloidaan näillä asioillta.

Laulajainen kirjoittaa rikostutkijansa Kauko Viinikan suulla seuraavasti. Viinikka lukee lehteä ja pohtii itsekseen (s. 16):

"Tilanne maailmalla näytti huolestuttavalta Osama bin Ladenin tultua telotetuksi. (..) Euroopassa oli uhattu räjäyttää ydinpommi. (..) Terrorismi uhkasi nykyisin myös Pohjoismaita, mukaan luettuna Suomi. Vähiten koulutetut tai arvostelukyvyttömät on saatu tekemään likaiset työt."

Hieman myöhemmin hän keskustelee asiasta helsinkiläisen kollegansa Lehdon kanssa. Lehto kommentoi tilannetta (s. 17):

"- Suomikaan ei ole turvassa, kun täällä järjestetään tapahtumia, joihin tulee niin valtioiden päämiehiä kuin tunnettuja taiteilijoita ja muita merkkihenkilöitä. Suomessa merkittävin jokavuotinen tapahtuma on Savonlinnan oopperajuhlat."

Dekkarin tarina ei muutoin liity mitenkään terrorismiteemaan vaan Savonlinnassa tehdään pari perinteistä murhaa, jotka rikostutkijat selvittävät.

Lehtori Esko Laulajaisen kirja ei dekkarina ole kovin korkeatasoinen, mutta sen tarkka Savonlinnan kuvaus pistää silmään. Mutta hänhän olikin maantiedon opettaja.

     *     *    *

Terrorismiteema tietyllä tavalla kuitenkin kehystää kerrottua tarinaa. Murhien jo ratkettua selviää, että poliisin saama vihje siitä, että kansainväliset terroristit olisivat olleet kiinnostuneita Savonlinnan oopperajuhlista, osoittautuu perättömäksi.

Dahl: "Taikasormi" (1998)

Sukujuuriltaan norjalainen Roald Dahl on lukuisilla lasten- ja nuortenkirjoillaan  osoittanut, ettei hyvän tarinan tarvitse olla kovin pitkä. Riittää että on hyvä idea.

"Taikasormi" on tarina, jonka olisi voinut kertoa kuka tahansa pieni tyttö tai poika milloin tahansa aikana, jolloin ihmiset ovat surutta tappavat eläimiä (ja myös toisiaan) vain tappamisen ilosta. Perustellen tekojaan milloin milläkin tekosyyllä kuten isänmaallisuudella tai kotien puolustamisella.

Tarinan pieni tyttö on ainoa, jolla ei ole nimeä. Hän on muille, jotka ovat olevinaan jotain, ei-kukaan tai ei-mitään. (Häntä ei hyväksyttäisi esimerkiksi Häme-Wikiin kirjoittajaksi, koska Häme-Wikissä ihmisen on oltava jotain, että hän on olemassa ja että hänestä voidaan kertoa jotain.)

Pikku tyttö asui perheineen maalla ja naapurissa asuivat Kesälät. Kesälät ampuivat huvikseen, myös eläimiä. Kuoliaaksi asti. Se sai tytön raivoihinsa. Hän ilmaisi kiukkuaan yrittämällä puhua Herra Kesälälle ja hänen pojilleen järkeä, mutta nämä eivät kuunnelleet. He vain nauroivat hänelle ja kehottivat menemään kotiin ja hoitamaan vain omat asiansa.

Silloin se tapahtui. Kiukku antoi pienelle tytölle taikavoimia. Hänen sormiaan alkoi kihelmöidä. Osoitettuaan sormellaan Kesälöitä alkoi tapahtua kummia.

Seuraavana yönä Herra ja Rouva Kesälälle ja heidän pojilleen Joonakselle ja Lassille kasvoivat siivet. He myös kutistuivat sorsien kokoisiksi. Samaan aikaan neljä villisorsaa kasvoi ihmisen kokoisiksi ja sai kyvyn kävellä. Liihoteltuaan aikansa ulkona ja palatessaan takaisin kotiinsa Kesälät huomasivat sorsien ottaneen heidän talonsa haltuunsa.

Kesälöiden ei auttanut muuta kuin tehdä pesä puuhun, jossa saattoivat seuraavana yönä nukkua. Ruokansa he joutuivat hakemaan metsästä niin kuin muutkin eläimet. Aamulla sorsat lähtivät metsälle niin kuin Kesälöiden miesväki ennen.

Perhe Kesälät oli kauhuissaan nähdessään sorsat aseineen puun alla. He vannoivat sorsille, etteivät enää koskaan ammu lintuja tai muita metsän eläimiä. Ja katso, taika murtui pimeyden jälkeen. Herra ja Rouva Kesälästä ja heidän pojistaan tuli taas ihmisiä ja sorsista sorsia, jotka jatkoivat muuttoaan etelään talveksi.

     *     *     *

Tarina on opettavainen, mutta ei perinteisellä tavalla. Ennemminkin tarinasta oppii, jos sitä osaa lukea. Ensiksikin sen, että suuren ja vahvemman valta jyrää, vaikka demokratiassa kaikkien äänen tulisi kuulua. Myös heikkojen vähemmistöjen. Toiseksi lapset ovat vallattomia. Vapaissa vaaleissa kukaan ei edusta heitä ja käytä heidän ääniään. Sama toistuu yksityiselämän puolella - jopa lastensuojelulainsäädännössä. Ennemminkin aikuisia suojellaan lapsilta. Esim. oikeus käyttää abortointia ehkäisykeinoja polkee syntymättömien lasten oikeuksia.

Linkki:

Roald Dahl (Wikipedia)

maanantai 19. syyskuuta 2011

Avellan: "100 parasta ruokaviiniä" (2011)

Suomalaisen viinien huipputuntijan Essi Avellanin viinikirja"100 parasta ruokaviiniä" (2011) vakuuttaa. On aina hienoa lukea kirjaa, kun huomaa jonkun todella osaavan asiansa - oli sitten kyse avaruusfysiikasta tai siivoamisen saloista.

Viinilistan alusta pongahtaa eteen Bollinger Special Cuveé. Bollinger, Bollinger? Ai, niin se James Bondin viini. Bondeillahan sitä Bolllingeria mainostetaankin. Viini-webissä joku toteaa Bollingerista, että sillä on samppanjoiden paras hinta-laatu -suhde.

Avellanin kirjan mukaan kyseinen skumpan tapainen juoma sopii monien ruokien kanssa. "Sieniruokien rinnalla Bollinger on elementissään." Viini sopii myös mm. mietojen liharuokien ja kalan kanssa. Ruokasuositus: munakokkeli tryffelin kera. (Liekö lainattu jostain Bond-leffasta?)

Se on lisäksi tarjoiltava "riittävän suuresta samppanjahuilusta tai laadukkaasta valkoviinilasista". (Ettäs sitten tiedätte senkin.)

Madame Bollingerin sanotaan sanoneen:

"Juon samppanjaa kun olen iloinen ja kun olen surullinen. Joskus juon sitä yksin ollessani. Kun minulla on seuraa, pidän sitä välttämättömänä."

(Viitaten edelliseen blogikirjoitukseen. Niin surullinen Viivi, yksinäinen Viivi kuin iloinen Viivi seurassa voi juoda tätä samppakaljaa. Bollinger ei mene koskaan hukkaan!)

     *     *     *

On kai totuuden nimissä lisättävä, ettei se James Bond tietysti juonut näitä halpoja ruokaviinibollingereita. Hän valitsi samppanjansa listan toisesta päästä, mutta näitä viinejä Essi Avellan ei esittele.

"Bond lifestyle" - sivustolta (The Real Thing) on poimittavissa sellainenkin tieto kuin että pelkästään ammuksenmuotoinen "Bollinger James Bond Champagne Cooler" maksaa noin 6 000 dollaria ja niitä on myynnissä vain 207 numeroitua kappaletta.

OLET 25-V NAINEN. Osa 5. Viivi on täysin tiloissa

"Eläydy 25-vuotiaan naisen elämään." Ei ihan helppo tehtävä, kun on aika paljon vanhempi mies. "Kirjoittamisen ihanuus" (2010) - oppaassa on kuitenkin tällainen tehtävä ja olen ottanut haasteen vastaan. Hyvä on. Ollaan V. niin kuin esimerkiksi Viivi Turusta tai mistä tahansa muualta Suomesta.

     *     *     *

Nuorille naisille sattuu usein paljon ja kaikenlaista mitä ei uskoisikaan. Näin myös Viiville. Hän on taitava ja armoton peluri ihmissuhteissa, mutta välillä hänellekin käy niin, että sortuu omaan näppäryyteensä.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka kuluva syyskuu. Viivi oli suunnitellut ankaran kostoiskun entistä poikaystäväänsä Armasta kohtaan. Raskaimmat mahdolliset aseet mitä Viivi keksi olivat käytössä. Viivin puolustukseksi on sanottava, että hän on harvinaisen kiltti ja viehättävä ihminen. Siten myös hänen keinonsa ovat sen mukaisia. Oikeastaan aika keveitä kuten esimerkiksi Armaksen Speissi-profiilin tuhoaminen kymmenine sivuineen.Sen hän teki jo aiemmin erään ystävänsä avustuksella, ja vielä kahteen kertaan.

Nössö on Armaskin. Hän ei osannut suuttua Viiville tästäkään tempauksesta. Edes siitä toisesta kerrasta, jolloin Viivi hävitti ilkeyttään hänen sivustonsa. Hän kun jostain ihmeen syystä rakastaa vittumaista Viiviään. "Jotain masokistista siinä on", miettii Armas itsekin joskus, miksei hän reagoi Viivin yllätyshyökkäyksiin. Nytkin Armas vain ihmetteli ja manasi itsekseen. "Sinne meni vaan menköön. Mitenkähän se sen muuten oikein teki? Ilmeisesti kaappasi sanasanan jollain vakoiluohjelmalla tai muulla sellaisella. Eihän se sinänsä ole kovin mutkikasta..."

Syyskuussa Armas ajatteli kohentaa hieman hiipunutta rakkauden hiillosta. "Kyllä,  hetken päästä Viivi oli liekeissä, mutta niiden liekkien sammuttamiseen tarvittiin palokuntaa." Siis kuvainnollisesti tietysti. Viivi oli nyt puolestaan kärmeissään siitä, kun Armas ei ollut alkanut tytistä Viivin edellisestä kostoiskusta vaan antoi asian vain olla. "Mikään ei ilmeisesti voi olla ärsyttävämpää", tajusi Armas aivan liian myöhään. Ja kierre jatkui.

Armas oli hyvää hyvyyttään kaavaillut vain heille kahdelle pitkästä aikaa yhteistä iltaa. Viivi oli lähtenyt syyskuun alussa Pietarsaareen opiskelemaan ja Armas oli toisella puolen jokea. Armas ilmoitti tarkan ajan milloin hän tulee ja sanoi, että oli järjestänyt Viiville mukavan yllätyksen. Viivi ei ollut korvaansa lotkauttanut Armaksen ehdotukselle, mutta oli KUITENKIN ottanut sen tosissaan.

Armas tulkitsi tilanteen tietysti aivan toisin. Hän arveli, että Viivi ei halua tavata häntä. "Okei. Olkoon sitten. Muhikoon omissa liemissään, jos niin haluaa. Muutan suunnitelmia ja olen tulematta koko Turkuun." Ja niin Armas tekikin. Viivi kuitenkin odotti Armasta, ja sai hirvittävän kohtauksen, kun huomasi tulleensa jälleen kerran petetyksi. Lue: heillä on harvinaisen usein väärinymmärryksiä yksinkertaisissa tilanteissa. Viivi oli taas TÄYSIN tiloissa - ja manasi Armaksen alimpaan helvettiin.

Viivi jopa muutti raivoissaan oman Speissi-sivustonsa taustakuvan piruksi, jonka pään sisälle hän piirsi Armaksen hahmon. Armas tulkitsi kuvan tietysti taas aivan toisin kuin mitä Viivi oli tarkoittanut. Hän otti sen syvän, pohjattoman rakkauden osoituksena, mutta ajatteli, että nyt oli parempi olla vähän aikaa sytyttelemättä uusi paloja Turkuun.

Viivi on pitkävihainen ja kestää aina viikkokausia ennen kuin tilanne taas saadaan päälle. Ja elämää voitiin jatkaa jotenkuten eteenpäin. Kun Armas ei ottanut viikkoon eikä toiseenkaan yhteyttä, Viivi kävi yhtenä iltana taas tosi kuumana ja tuhosi myös oman Speissi-sivustonsa. Nyt ei sitten kummallakaan ollut enää mitään tekemistä ainakaan vähään aikaan tässä sosiaalisessa mediassa.

Oikeasti Armas on epätoivoinen. Hän ei voi ymmärtää 25-vuotiaan naisen sielunelämää. "Miten joku voi koko ajan haluta ja olla haluamatta, samaan aikaan olla sitä ja tätä." Sitä ei Armas voinut ymmärtää. Miksei elämä voinut olla edes vähän helpompaa. Edes joskus. Tällaiset jatkuvat nujakat olivat väsyttäviä ja kuluttivat voimia, mutta mitäpä sitä ihminen ei tekisi elämänsä rakkauden eteen. Armas halusi Viivin - tai mitä vain Viivi halusi -, mutta Viivi ei tuntunut olevan tyytyväinen mihinkään. Oli niin tai näin aina oli väärinpäin.

Salinger: "Sieppari ruispellossa" (1951)

J.D. Salingerin ainoa romaani "Sieppari ruispellossa" (alk. 1951) on nuorisokirjallisuuden klassikko. Markku Soikkelista sen todistaa kirjasta vuonna 2004 tehty toinen käännös. Ensimmäisen kerran kirjan käänsi v. 1961 Pentti Saarikoski ja v. 2004 Arto Schroderus.

Kirja kohahdutti ilmestyessään suomalaisia kirjallisia piirejä, ja sai paljon julkisuutta. Liekö julkisuuden paine, joka sai myös Suomen virallisen kirjallisen sensorin Kirjastolehden Arvostelevan kirjallisuusluettelon suosittelemaan kirjaa hankittavaksi myös yleisiin kirjastoihin. Pitkin hampain Alpo Routasuo selvästikin tähän taipui.

Kirjastoissa kirja ei kuitenkaan löytänyt tietään lasten- ja nuortenosastoon vaan aikuisten kirjojen joukkoon. Tällä hetkellä Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa "Sieppari ruispellossa" - teosta on 19 kappaletta, joista vain yksi Pääkirjaston kappale on Nuorten aikuisten - kokoelmassa. Loput 18 kappaletta on Aikuisten kirjojen joukossa.

     *     *     *

Olen onnistunut välttelemään pitkään kirjan lukemista, mutta tein sen eilen sunnuntaina. Luin nimenomaan Saarikosken käännöksen. Kirja oli lukuelämys, joka imi mukaansa. Mieleen tuli alusta lähtien Anthony Burgessin "Kellopeliappelsiini" (alk. 1962), joka on kirjoitettu 10 vuotta Salingerin kirjaa myöhemmin Englannissa. Eliittikollegen Penceyn poikien nahistelu ja väkivaltaisuus on samalla tavalla absurdia kuin Burgessin jengin väkivalllan teot. Erona tosin se, ettei väkivalta suuntaudu ryhmän ulkopuolisiin.

Päähenkilö Holden Caulfied erotetaan koulusta siksi, että hän on reputtanut kurssinsa, mistä kirjan tarina alkaa. Kerronnan aikajänne ei ole kuin kolme vuorokautta. Viimeisellä sivulla tosin hypätään ajassa muutama viikko eteenpäin. Holden karkaa koulusta heti saatuaan tiedon kohtalostaan, mutta lähteekin vain kotikaupunkiinsa New Yorkiin. NYK:issä hän majoittuu hotelliin. Hotellista käsin hän käy  kotonaan ja tapaa 10-vuotiaan pikkusiskonsa Phoeben, jolle hän matkalla ostaa äänilevyn, jonka hän tosin humalassa hajottaa. Hän tapaa myös tyttöystävänsä ja käy tämän kanssa teatterissa. Entisen opettajan luona hän setvii tilannettaan, eikä tämä vaikuta kovin yllättyneeltä Holdenin tulosta. Opettaja on tietoinen Holdenin opiskeluongelmista, sillä hänen isänsä oli vain pari viikkoa aiemmin kertonut opettajalle asiasta.

Nuoren miehen käytöstä ohjaa pelko siitä, miten vanhemmat, ennen muuta isä, suhtautuu hänen epäonnistumiseensa. Isoveli D.B. ja Phoebe ovat menestyneet hyvin koulussa. Tultuaan yöllä vaivihkaa kotiin Holden menee pikkusiskonsa huoneeseen ja herättää tämän. Sisko oivaltaa heti mistä on kyse ja toistelee, että "isä tappaa Holdenin kuultuaan mitä on tapahtunut". Veli vähättelee isän reaktioita, mutta on selvästi kauhuissaan hänkin.

Ainoaksi ratkaisuksi Holden näkee jatkaa pakoaan johonkin Keski-Länteen ja alkaa tehdä mitä tahansa töitä esimerkiksi autonhuoltoasemalla henkensä pitimimiksi. Suunnitelma ei vaikuta kovin realistiselta. Kupla puhkeaa hänen tavattuaan lähtöhetkellä siskonsa Phoeben lähellä tämän koulua. Sisko, joka rakastaa veljeään eikä halua luopua hänestä, on hänkin hellyyttävällä tavalla pakannut laukkunsa ja ilmoittaa lähtevänsä Holdenin mukaan. Pojalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin palata kotiin siskonsa kanssa - ja ilmeisesti selvittää välit isänsä kanssa ja miettiä mitä seuraavaksi. Viimeisellä sivulla Holden kertoo, että hän ainakin suunnitteli vaihtavansa koulua ja käyvänsä psykoanalyytikolla. Aivan viimeisistä lauseista tulee kuitenkin ilmi, että hänellä on ikävä myös Penceyn kavereitaan. Ehkä hän palaakin lopulta sinne takaisin.

     *     *     *

Wikipediassa todetaan, että teoksen on väitetty sisältävän piilomerkityksiä, jotka viettelevät lukijaa milloin mihinkin laittomuuteen. Tässäkin se muistuttaa "Kellopeliappelsiinia". Päällimmäisenä tulevat mieleen monet viittaukset laittomiin seksisuhteisiin. Kun Holden on yöpymässä opettajan luona, hän lukijan kannalta yllättävästi lähtee keskellä yötä opettajan luota. Mieleen tulee, että opettaja on käyttänyt häntä nuorempana seksuaalisesti hyväkseen ja tunnetasolla jotenkin sitonut itseensä. Samanlainen ajatus tulee mieleen Holdenin ja Phoeben kohdalla. Holden kenties koskettelee Phoebea sopimattomalla tavalla, ja Phoeben ja Holdenin vahva kiinnittyminen toisiinsa voi selittyä osittain myös seksuaalisuuden kautta. Hotellissa Holden osittain vahingossa saa huoneeseensa prostituoidun, jonka käyttäytyminen hermostuttaa Holdenia, eikä hän osaa olla tämän kanssa mitenkään. Holden ei selvästikään ole ollut koskaan naisten kanssa, mutta kuka ties hänellä on ollut seksisuhteita Penceyssä joidenkin poikien kanssa. Kenties aggressiivinen ja väkivaltainen käyttäytyminen selittyy torjutulla seksuaalisuudella ja / tai seksiin pakottamisella tms.

Dahl: "Jali ja suklaatehdas" (2005)

Yksi Roald Dahlin tunnetuimpia tarinoita tänä päivänä on "Jali ja suklaatehdas" (1964), jonka pohjalta on tehty kaksikin elokuvaa

Toinen elokuvista on Mel Stuartin musikaali "Willy Wonka & the Chocolate Factory" (1971), joka oli taloudellinen fiasko, mutta josta kuitenkin tuli palkittu ja paljon televisioissa näytetty kulttielokuva.

Musiikkia sisältää paljon myös uusi versio Tim Burtonin ohjaama ja John Augustin käsikirjoittama "Charlie and the Chocolate Factory" (2005), jonka suunnittelu aloitettiin 90-luvun alussa. Prosessi kesti pitkään, koska Dahl inhosi musikaalia. Kirjailijan kuoleman jälkeen oikeudet siirtyivät hänen vaimolleen, joka antoi luvan elokuvan tekemiseen.

     *     *     *

Tarina on kymmenille miljoonille kirjan lukeneille ja elokuvat nähneille tuttu, eikä se jätä varmasti ketään kylmäksi. Rotten Tomatoes - verkkopalvelussa 52 % elokuvan nähneistä ilmoitti pitäneensä elokuvasta. Skaalalla 1-10 elokuvan arvosanaksi on muodostunut 7,2 pistettä. Elokuvan musta huumori jakaa jyrkästi katsojia.

     *     *     *

Uuden elokuvan parasta antia on sen huumori, jossa on paljon myös yhteiskuntasatiiria. Ehkä yllättävää on, etteivät edes lapset välty kritiikiltä. Läskiä nimitetään läskiksi, joka ahmimalla suklaata tolkuttomasti on lihottanut itsensä muodottomaksi. Ahneella on kakkamainen loppu. Aukusti putoaa suklaajokeen ja on hukkua. Itsevarma ja uhkarohkea Orvokki kokeilee vielä testivaiheessa olevaa purukumia, joka muuttaa hänet valtavaksi mustikaksi. Kaiken rikkaalta isältään kinuava, tyhjäpäinen Marina putoaa jätesammioon isänsä kanssa. Omapäinen riskinottaja Ari muuttuu teleportaatiossa lilliputiksi, jota yritetään toffeekoneessa venyttää taas oikeanmittaiseksi.

Vain vaatimaton, kiltti ja perheensä etua ajatteleva Jali isoisänsä kanssa selviävät Villi Vonkan suklaatehdaskierrokselta.

     *     *    *

Elokuvan juoni on periaatteessa yksinkertainen, mutta pääjuonen sisällä on monia ehkä vaikeastikin hahmotettavia sivujuonteita. Katsojan oma näkökulma asioihin, koko yhteiskuntaan vaikuttaa, mitä hän elokuvasta löytää. Alkuasetelma on ulkoisesti kuin jostain Charles Dickensin romaanista. Köyhä perhe lapsineen ja isovanhempineen elää ankeaa mutta oloihin nähden ehkä jopa onnellista elämää. Rahat ovat kuitenkin loppumassa, kun isä on jäänyt hammastahnatehtaalta työttömäksi.

Perheen pelastus perustuu siihen, että Jali sattumalta voittaa kilpailun, johon osallistuu viisi lasta huoltajineen Villi Vonkan suklaatehtaalla. Vonka on maailmanlaajuisesti tunnettu suklaamerkki, ja tehtaan perustaja Villi Vonka itse järjestää kilpailun, johon pääsevät mukaan kultaisen pääsylipun Vonka-suklaista löytäneet lapset.

Jali saa syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan suklaalevyn, jossa lippua ei vielä ole. Isoisä antaa hänelle viimeisen roponsa, mutta sekään ei tuota tulosta. Vasta kun Jali löytää 10 dollarin setelin kadulta ja ostaa vielä yhden Vonka-sukaalevyn hänellä tärppää. Muista lapsista kaksi tulee Euroopasta ja kaksi USA:sta.

Suklaatehtaalla saavutetun voiton jälkeen Villi Vonka saattaa Jalin ja isoisän kotiinsa. Hän paljastaa perheelle, että hän halusi kilpailun avulla saada itselleen seuraajan tehtaaseen. Vonkalla ei ollut omaa perhettä. Jali alkaakin suunnitella yhteistyössä Villin kanssa uusia tuotteita tehtaalle. Jalin isäkin saa taas työtä hammastahnatehtaassa, ja elämä alkaa hymyillä perheelle.

     *     *     *

Elokuvan loppu jättää paljon avoimia kysymyksiä ja loppuratkaisua voi pitää jopa hyvin ristiriitaisena ja epäuskottavana. Tosin kyseessä on satu - ja sadussa on kaikki mahdollista.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Jalonen: "Kuvittele itsellesi mies" (2005)

On vaikea päättää, mistä Riitta Jalosen pienoisromaanin "Kuvittele itsellesi mies" (2005) käsittelyn aloittaisi. Kansikuvasta, otsikosta, takakannesta, juonesta, sisällöstä ... Kaikkea tekisi mieleni kommentoida samalla kertaa.

Niin kirjan takakannessa kuin kustantajan sivuilla kirjaa tarjoillaan kolmiodraamana, mikä se ei ole. Kirjassa olisivat ainekset siihenkin, mutta niin pitkälle ei päästä.

Kirjan päähenkilöinä on kaksi naista taidemaalari Inari Ojut ja puutarhuri Mirjami Nevalainen. Draaman kolmas osapuoli, Mirjamin aviomies, toimittaja Kalevi sekä kaksoset Jaana ja Tuuli ovat sivurooleissa. Jalonen kirjoittaa välillä Inarin, välillä Mirjamin näkökulmista, mutta Mirjami on kirjan varsinainen päähenkilö.

Teoksessa on paljon viittauksia muihin teoksiin, erityisesti Virginia Woolfin "Mrs Dalloway" - teokseen ja sen hybridiin Michael Cunninghamin "Tunteihin".

Kansi on kuvioitu magnolian kukilla. Kirjassa Inari luonnehtii itseään magnoliaksi katsoessaan itseään peilistä hääpuvussaan. Kukkana se on vanha, ja magnolia oli olemassa jo ennen mehiläisiä 20 miljoonaa vuotta sitten. Kukkaa voi pitää ehkä viittauksena androgyniaan, jota kirjassa on. Inarilla on kotonaan sitkeä peikonlehti, joka kukkien kielellä kertoo, että "otan sinut". Kirjassa Inari - Mirjamin näkökulmasta katsottuna - ottaa Kalevin hetkeksi itselleen, mutta palauttaa sitten takaisin. Inari tuo Mirjamille sairaalaan punaisia ja keltaisia tulppaaneita. Punainen viittaa siihen, että hän tunnustaa rakkautensa (Kaleviin), mutta keltainen puolestaan viittaa rakkauden toivottomuuteen. Rakkaus tuli ja meni.

Kannessa on kuva Inarista hääpuvussa ateljeessaan. Mirjami sanoo hänelle: "Kuvittele itsellesi mies." (s. 143) Sitä Inari ei selvästikään pysty kuvittelemaan (kehotuksesta). Hän on sinkku, joka tosin on utelias toisten, hääparien onnesta. Inari on ostanut itselleen jopa hääpuvun, jossa hän kuvittelee itseään morsiamena. Mirjamin kehotus on tulkittavissa ilkeydeksi tai ironiaksi. Inari ottaakin vähin äänin puvun päältään. Mirjami lähtee kotiinsa ja ovella miettii, että Inari voisi muuttaa nimensä Inari O:ksi, mikä tietysti on viittaus Anja Kaurasen "Sonja O:n" naispuoliseen Don Juaniin.

     *     *     *

Kirja alkaa kuvauksella Mirjamin paluusta lomamatkaltaan Madeiralta. Sinä aikana hänen miehensä Kalevi on tuonut pariksi päiväksi rakastajattarensa Inarin heidän yhteiseen kotiinsa, mikä loukkaa Mirjamia. (Kalevi oli ilmeisesti naiivisti kuvitellut, ettei suhde paljastuisi.)

Mirjami päättää kostaa kummallekin. Hän vie Kalevin hellyydellä vaalimat viherkasvit pihalle pakkaseen, jonne ne kuolevat. Samalla hän heittää Kalevin vaatteet jätesäkeissä pihalle. Sattuma astuu tässä vaiheessa kuvioon mukaan. Juovuspäissään Mirjami putoaa rapuista alas ja menettää tajuntansa ja joutuu joksikin aikaa sairaalaan.

Sairaalassa Mirjami keksii juonen. Hän soittaa Inarille ja pyytää tätä maalaamaan itsensä ja taulun takia käymään sairaalassa. Inari tuleekin, potien huonoa omaatuntoa, ja naiset vähitellen tutustuvat, tosin aika pinnallisella tasolla, toisiinsa. Sairaalasta päästyään Mirjami käy joitain kertoja Inarin luona niin, että tämä saa maalattua taulunsa. Kalevi ei luonnollisesti pidä ajatuksesta, mutta ei voi asialle mitään. Inarin ja Kalevin välit katkeavat salarakkauden paljastumiseen.

Saatuaan taulunsa valmiiksi, Inari tulee Mirjamin ja Kalevin luo vierailulle. Inari luulee tapaavansa vain Mirjamin, mutta Kalevikin tulee kotiin. Seurauksena on sosiaalista pelaamista, mikä johtaa siihen, että Inari päättää Mirjamin toiveen mukaisesti jäädä yöksi Nevaloiden luo. Yöllä hän kuitenkin vähin äänin lähtee kotiinsa päättäen, ettei ole enää missään tekemisissä pariskunnan kanssa. Mirjamin ja Kalevin elämä palaa perinteisen keskiluokkaisiin ja porvarillisiin uomiinsa.

     *     *     *

Kirjassa on paljon naisten mielen sisäistä tajunnanvirtaa, mistä muut eivät tiedä mitään. Samankaltaista kuin esimerkiksi Woolfilla. Kukkasymboliikan ohella on myös monenlaista vesisymboliikkaa, minkä kautta kuvataan Inarin ja Mirjamin ajatuksia, tunteita ja käytöstä.

Mirjami harrastaa avantouintia, pitää aaltoilevasta vedestä, merestä ja myrskysäästä. Kun Inari ja Kalevi laivalla ensimmäisen kerran tapasivat toisensa, he keskustelivat matkustamisen turvallisuudesta. Kalevin kommentti oli, että onneksi Itämeri on matala. Naisia, niin Inaria kuin Mirjamia, kiinnostaa enemmän veden pinta ja pinnantason vaihtelut. Jos laiva uppoaa, ei veden syvyydellä ole paljonkaan merkitystä ihmisten kannalta vaan vain sillä, jäävätkö he itse pintaan vai eivät.

Kenties Jalonen yrittää kerronnallaan tuoda esiin miesten ja naisten eron suhteessa siihen, miten nämä suhtautuvat seksuaalisuuteen. Naisille pinnallisetkin suhteet ovat merkityksellisempiä kuin miehille. Naiset eivät pelkästään nai. Miehet haluavat ja pelkäävät tunkeutua yhä syvemmälle, jonne sitten hukkuvat (jollei joku heitä pelasta) tai selviytyvät sankareina. Pinnalla pinnan vaihteluilla - hetkellisillä tunteilla, ajatuksilla, kosketuksella - on merkitystä. Syvällä liikkuvat ajattomat suuret kalat, joita pyydetään - ja sitten päästetään takaisin mereen. Kiksit saadaa pyytämisestä, mutta itse saaliilla, ja miten sille käy, ei lopulta ole merkitystä. (Niitähän riittää.) Pinnalla, uitaessa tai jään päällä  käveltäessä, kaikki ovat vedessä samanarvoisia.

Ehkä hieman onnahtelevaa symboliikkaa mutta toimivaa. Riitta Jalonen kuvaa osuvasti suomalaista keskiluokkaista porvarillisuutta, joka 2000-luvulla ulottuu yhteiskunnan laidasta laitaan. Kuvaus sopii yhtä hyvin hyvin palkattuun vauraaseen työmieheen kuin luterilaiseen rovastiin.

     *     *    *

Ero toisaalta Woolfin ja Cunninghamin ja toisaalta Jalosen kuvaamien ihmisten välillä on suhteellisen suuri. Suomalainen (ylempi) keskiluokka on pikkusieluista, nousukasmaista, öykkäröivää, rehvastelevaa. Elämän suuret linjat ovat hukassa. Omasta asemasta ei olla varmoja. Sivistyneen käyttäytymisen leima puuttuu. Sen sijaan oma tahto runnotaan väkisin kyynärpäitä käyttäen läpi.

perjantai 16. syyskuuta 2011

"HPK - Kausikirja 2010 - 2011" (2010)

Syksyllä 2010 Hämeenlinnan kaupunginkirjastoon hankittiin kolmetoista (13) kappaletta "HPK kausikirja 2010 - 2011" (2010) - julkaisua, jonka sivuista suuri osa on mainoksia. Loput sivuista liittyvät jollain tavalla alkavaan jääkiekkokauteen (mm. peliohjelma ja pelaajien esittelyt), joukkueen tilaan ja tulevaisuuteen. Lisäksi julkaisussa esitetään tilastoja edelliseltä kaudelta. Kyse on siis tiedoista, jotka vanhenevat vuodessa.

Kirjaston kolmestatoista kappaleesta viisi (5) ei ollut ollut lainassa kuin enintään yhden ainoan kerran vuoden aikana. Kausikirja luonnollisesti hankitaan kirjastoon vuosittain. Lähikirjastossani niitä oli 2000-luvulta 5-6 kappaletta. Aikasarjasta siis puuttui joitain kappaleita.

Summa summarum. Vanhoja kausikirjoja ei enää tarvita. Jos niitä oli lainattu, niitä oli lainattu julkaisun julkaisuvuonna. Ja jos joku niitä nyt sattuu jälkikäteen tarvitsemaan, asiakas saa ne maksutta pääkirjastosta omaan lähikirjastoonsa.

     *     *    *

"Kausikirja 2010 - 2011" alkaa kaupunginjohtaja Tapani Hellsténin tervehdyksellä, joka ei sisällä paljonkaan faktaa. Sitä seuraa toinen tervehdys, kerhon puheenjohtajan Heikki Hietasen puheenvuoro. Sitten toimitusjohtaja Risto Korpelan vastaanvanlainen '48-tunnin puhe'. Vielä valmentajatkin kertovat omia ajatuksiaan itse kirjoittamissaan ja allekirjoittamissaan kirjoituksissa. Vaikuttaa jotenkin .. tylsältä?

     *     *     *

"Hämeenlinna ja HPK ovat erottamattomat ja kaupungin näkökulmasta merkittävä yhteistyökumppani myös kaupunkimarkkinoinnissa", kirjoittaa Hellstén.

"Niin, jos pitää isojen, hikisten raavaiden miesten äheltämisestä mustan kumikiekon perässä kalliissa kaupungin rakentamassa kaukalossa", saattaisi joku sellainen sanoa, joka ei niin paljon jääkiekosta perusta.  

En ota kantaa keskusteluun. Jokainen pysyköön pyhässä uskossaan.

Colliander: "Sallinen" (1979)

"Sinä talvena [1915] Sallisesta kirjoitettiin paljon.

Kirjoitettiin hänen rajusta temperamentistaan ja hänen raakuudestaan: kaunosieluille hän ei ollut mitään. Ruokokoski sujuvine siveltimenvetoineen ja hivelevine väreineen vaikutti herrasväen lapselta Salliseen verrattuna, kirjoitti Puro Turun Sanomissa.
" (s. 177)

     *     *     *

Kyse on siis kuvataiteilija Tyko Sallisen läpimurrosta taidemaailmassa ja elämänkerrasta, jonka kirjailija Tito Colliander on kirjoittanut. Sallinen oli johtava ekspressionisti Suomessa viime vuosisadan alkupuolella.

Lähinnä hänen ja Jalmari Ruokokosken ympärille syntyi vuonna 1916 ns. Marraskuun ryhmä, joka kokoontui Brodinin kahvilassa Helsingissä. Sallinen haastoi ns. kultaisen kauden kansallisromanttiset taiteilijat. Hän mm. riitaantui Akseli Gallen-Kallelan kanssa taiteilijaseuran kokouksessa ja haukkui tätä paskahousuksi.

     *     *     *

Yhden kuuluisimmista tauluistaan "Hihhulit" (1918) hän maalasi sisällisodan taistelujen tiimellyksessä Turussa.Taulun tarina tarkalleen ottaen alkoi, kun Sallinen pakeni valkoisia ja punaisia Järvenpäästä Nauvoon, jossa lotat ja martat pitivät täysihoitolaa. Saaressa ollessaan hän kuljeskeli pitkin rantoja ja eksyi  harmaakivikirkkoon. Jumalanpalvelus oli juuri alkanut, minkä tunnelmasta hän sai idean työhönsä.

Colliander kuvaa Sallisen hänelle suullisesti kertomaa tilannetta seuraavin sanoin:
"Seinällä riippui puusta veistetty enkeli. Auringonsäteet lankesivat vinosti kirkon hautovaan ilmaan, johon sekaantui hien hajua. Pappi saarnasi ja kohotti kätensä. Penkeillä jotkut huojuttivat yläruumistaan, joku seisovista vaihtoi jalkaa. Joku yskähti, joku huokasi. Alkoi virrenveisuu.
Hän ei kirkossa kauan viipynyt. " (s. 202)

Liki 2 x 2 - metrinen tummasävyinen taulu on saanut vaikutteita mm. Cézannelta ja kubisteilta.

    *    *    *

Sallisen elämänkertaa ei ollut lähikirjastossa koskaan lainattu. Siksi se poistettiin.

Laitinen-Laiho: "Taide sijoituskohteena" (2003)

Ei edes suosittu "Antiikkia, antiikkia" - televisio-ohjelma, jossa tavallinen kansakin arvioittaa arvotaulujaan, ole saanut Jukolan lähi(ö)kirjaston asukkaita tarttumaan Pauliina Laitinen-Laihon kirjaan "Taide sijoituskohteena". Joten se poistettiin kokoelmista.

Kirjan tekijä yrittää vakuutella, että sijoittaminen taiteeseen ei ole rahasta kiinni, mutta mistäpä muustakaan se on kiinni, jos rahaa ei kerta ole.

     *    *     *

Kirjan on rakenteeltaan akateeminen ja vaikeasti hahmotettava ja luettava mm. siksi, että siinä ei ole tarvittavia asia- ja henkilöhakemistoja. Toisin sanoen sitä ei voi käyttää kätevästi käsikirjana. Ainoa jolle kirjasta ehkä on hyötyä on taidesijoittaja, joka lukee kirjan kannesta kanteen - ja saa ehkä toivomansa palkkion lukemisestaan ennen kirjan loppua. Sopivan vinkin, millä tavoin ylimääräisiä tonnejaan voi sijoittaa onnistuneesti.

     *     *     *

Vaikka kirjan otsikkona on "Taide sijoituskohteena", Pauliina Laitinen-Laiho keskittyy vain ja ainoastaan kuvataiteeseen ja senkin sisällä öljyväritöihin.

Muutamassa kohdassa toki sivutaan esim. kirjoja, joita niitäkin myydään taidehuutokaupoissa, vaikka hinnat eivät kohoa samalla tavalla tähtitieteellisiksi kuin tauluja myytäessä. Euroopan toinen johtavista huutokaupoista Sotheby's jopa aloitti  kauppaamalla kirjoja. Lisäksi Laitinen-Laiho toteaa, että 1600-luvulla, jolloin kirjapainotaito otti vasta alkuaskeliaan, kirjoja huutokaupattiin yleisesti. Kirjojen yleistyessä niiden arvo romahti. (s. 40-1) Ja kuten tiedetään - vanhojen kirjojen myynti siirtyi "Kivi & Kilpi" - tyyppisiin paikkoihin.

    *     *    *

Suomalaisista taiteilijoista tekijä keskittyy niihin kuuluisimpiin, ja eniten julkisuudessa olleisiin kuten avantgardistiseen Tyko Salliseen ja kiisteltyyn Juhani Palmuun. (s. 27) Kaj Stenvallin teoksia sivutaan hinnanmuodostusta käsiteltäessä. (s. 85) Esimerkkinä virhesijoituksesta esitetään Pekka Halosen "Lumisia katajia". (s. 134)

Kansainvälisillä taidemarkkinoilla ei suomalaisia taiteilijoita juuri esiinny kahta poikkeusta lukuunottamatta. Kyse on tietysti Albert Edelfeltista ja Helene Schjerfbeckistä, jotka ovat 1800-luvun lopun ns. kultaisen kauden taiteilijoita. Suomalaisen taiteen TOP 10 - listaa ei tässä yhteydessä voi välttää. Vuonna 2003 listan kärjestä löytyi kolme Scherfbeckin työtä ja sen jälkeen kaksi Edelfeltin työtä. Vain Ferdinand von Wrightin "Metsot soitimella" (tai "Taistelevat metsot") mahtuu muista taiteentekijöistä tälle listalle.

Niin, listan kärjessä oli "Äitini" - niminen taulu (875 000 euroa). Albert Edelfeltin "Ompelijattaret" pääsee noin puoliväliin (438 000 euroa).

torstai 15. syyskuuta 2011

Lindroos: "Kirppislöytöjä. Ideoita & inspiraatiota" (2010)

Valokuvaaja-stailistin Karin Lindroosin "Kirppislöytöjä" (2010) on ihastuttanut suuren joukon lukijoitaan. Oppaasta tekee erikoisen se, että se on omakustanne.

Kirjan kotisivulle on koottu kommentteja eri blogeista. Ohessa muutama niistä:

Kirjapinostani löytyy myös syötävän kaunis Kirppislöytöjä – kirja. Karinin kirjassa on aivan ihania kirppislöytöjä!

Jag fick den finaste boken i julklapp. Kan inte sluta titta i den. Allt är så fint. Vill ha allt som är i den.

Lindroosin kivannäköinen taskukokoinen kirja on oiva fiilis- ja idealähde sille, jolle kirppisten maailma ei vielä ole läpeensä tuttu.”

Kirja löytyy niin suomen- kuin ruotsinkielisenäkin laitoksena.

     *     *     *

Lindroos kertoo aivan kirjan lopulla omasta kodistaan. Otsikkona on "Esineitä joilla on tarina". Kotona on kirpputoreilta hankittua tavaraa, mutta myös "kolmannen ja neljännen kerran kierrätettyjä tavaroita".

Osa tavaroista on lapsuuden kodista ja mikä mistäkin. Tavaroita joilla on erilaisia historioita - oma tarinansa. Ja Karinin kodissa eri tarinat kohtaavat. Ajatus on jollain tavoin hyvin viehättävä ja kulkee vastavirtaan kulutuskeskeistä kulttuuriamme. Opas kirppisaarteiden etsinnästä on tehty samassa hengessä kuin oman kodin sisustaminenkin.

Linkki:

"Kirppislöytöjä" - kirjan kotisivu

Finngaard: "Syksyn makuja" (2011)

"Metsässä riittää poimittavaa, ja keittiössä tölkit täyttyvät houkuttelevista herkuista." (s. 5)

     *     *     *

Sisällys:

1. Marjat
2. Sienet
3. Hedelmät
4. Vihannekset
6. Yrtit
7. Leivät ja pullat
8. Kranssit

     *     *     *

Tietokirjojen markkinat ovat pullollaan yhä visuaalisempia ja kapeisiin markkinarakoihin räätälöityjä kuvateoksia. Toki tekstiäkin on, mutta vain minimaalinen määrä.Kannet ovat kovat ja muoto soman kantikas. Jo kansi houkuttelee ottamaan kirjan käteen ja lukemaan. 80-sivulta löytyy kuvien välistä n. 30 erilaista reseptiä. Esimerkiksi sivuilla 8-9 on aukeama Mehevistä mustikkamuffinsseista. Sivun taitteessa on mammuttimainen kuva mustikkaryppäästä. Toisella sivulla on pelkästään kuva herkullisista muffinsseista. Itse ohje on pari riviä.

En halua moralisoida. Jos tämä on sitä mitä halutaan, niin hyvä. Saattaisin jopa itse ostaa tämän kirjan jollekin sopivalle henkilölle lahjaksi.

      *    *    *

Ohjeet ovat yksinkertaisia, mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono juttu. Sivun 25 otsikkona on Voissa paistetut kantarellit. Ehkä tämän päivän uusavuttomat löydettyään lenkkipolun varrelta kantarelleja eivät a) tiedä mitä ne ovat ja b) mitä niille voisi tehdä. Tässä on ohje siihenkin!

     *     *     *

Kirja tuo mieleen Veikko Huovisen  "Hamsterit" (1957), jonka hulvaton tarina on kerrottu "Syksyn makujen" hengessä.

"Kahdelle pitkälle hyllylle kertyykin mainio rivistö. Liikuttuneina he ihailevat työnsä tuloksia. Ei tarvita nyt sanoja. (..) Suuren hetken tunnelma ympäröi heidät kuin auringon punaama utu. Sen voi tuntea, sitä voi melkein käsin kosketella." (s. 131)