perjantai 2. syyskuuta 2011

"Kirjoittamisen ihanuus" - ERÄS TARINA...

"Kirjoita tarina, jossa on päähenkilö ja kolme keskeistä sivuhenkilöä. Päähenkilö on 9-15-vuotias, ja sivuhenkilöt ovat joku hänelle tärkeä aikuinen, pikkusisko ja ikätoveri, joka ei ole ystävä eikä vihollinen mutta josta ehkä tulee jompikumpi... Tarina alkaa tuuliselta mäeltä ja päättyy bussipysäkille." (s. 47)

     *     *     *

Jäin miettimään tehtävää ja sen tarjoilemaa kuvaa ihmisistä, ihmissuhteista ja tapahtumisesta. Miten matkalla mäeltä pysäkille voi jostakin tulla ystävä tai vihollinen? Ja ylipäätään. Ihmisten jakaminen ystäviin ja vihollisiin. Mitä se kertoo tehtävän asettajasta ja hänen motiiveistaan? 30-luvun ihmis- ja yhteiskuntakuvassa oli tärkeää kaksijakoisten erottelujen tekeminen. Onko tällainen erottelu tulossa jälleen tapaan hahmottaa ympärillämme olevia ihmisiä? Vai onko se ollut koko ajan mukana kaikessa siinä mitä teemme? Joka tapauksessa epämiellyttävä tapa ajatella ja toimia.

Tiedän, tunnen tällaisia ihmisiä - läheltä ja kaukaa -, joten ehkä on hyvä tarinan kautta hahmottaa tätä ihmisten kummallista, geenivirheenomaista, sairasta tapaa ajatella ja toimia suhteessa toisiinsa.

     *     *     *

Tarinan miljöö voisi olla esimerkiksi Turku. Tunnen Turkua huonosti, mutta se voisi olla tässä tapauksessa oikein sopiva paikka tarinan tapahtumille. Euroopan kulttuuripääkaupunki vm 2011, Suomen vanha pääkaupunki, täynnä sivistyneitä ihmisiä, jotka kumminkin pitävät toisiaan joko ystävinä tai vihollisina joissain tilanteissa tai joidenkin tapahtumien jälkeen.

Matka voisi alkaa Uudenmaankadun alusta, jossa kartan mukaan on mm. Tuomiokirkontori tai Vanha suurtori, Åbo Akademin rakennuksia sekä ravintola Teini. Bussipysäkkikin on läheisessä puistikossa. Henkilöidemme matka voisi alkaa tehtävän mukaisesti bussipysäkiltä.

He - tai kolme heistä - jostain syystä seisoskelee, ehkä alkusyksyn sadekuuron takia, suojassa pysäkillä. Heidän - tai kahden heistä - on tarkoitus kuitenkin jatkaa matkaa kävellen tuulisen sillan yli Linnankadulle ja edelleen Läntiselle rantakadulle, joka kulkee pitkin Aurajoen vartta ja edelleen Yliopistokadulle, jossa Viivi ja hänen veljensä Urpo asuvat. Matkaa torilta Yliopistokadulle kertyy noin 1,5 kilometriä.

Matkan varrella he saattavat poiketa Turun kaupunginkirjastossa. Pysäkillä he kohtaavat pojan, joka alkaa heti puhua Viiville. Viivistä poika on jostain syystä heti vastenmielinen, joku hänessä ärsyttää ja lopulta saa Viivin raivoihinsa. Hän ei halua missään vaiheessa puhua tämän samanikäisen pojan kanssa. Sen sijaan Viivi alkaa puhua mistä-tahansa-asiasta veljensä Urpon kanssa. Kotimatkalla ehkä vasta kotiovella Viivi ja Urpo kohtaavat äitinsä, jolle he kertovat kohtaamastaan pojasta. Viivin ja Urpon kertomukset ehkä hieman poikkeavat toisistaan...

     *     *     *

Voisikohan tarina olla esimerkiksi tällainen:

15-vuotias Pekka istuu ja odottaa bussia. Hän asuu jossain Varissuolla. Hän miettii mitä tekisi peruskoulun jälkeen. Aamupäivällä Pekka oli jutellut koulunsa OPO:n kanssa tai OPO oli puhunut ja painostanut. Suurimmaksi osaksi pötyä. Eletään Millenium-vuotta. IT-alalla menee huonosti, se kiinnostaisi. Media-alalle on tunkua, eikä houkuttele. Pekkaa ei kuitenkaan huoleta. - Kunhan nyt jotain, hän jupisee puoliääneen. Sanoisi suoraan millä alalla saa töitä ja palkkaa. Niin sinne!

Äkkiä Pekan viereen pöllähtää kaksi muuta nuorta. Toinen on samanikäinen tyttö, jonka Pekka on joskus aiemminkin nähnyt. Poika on hänen veljensä Urpo. Pekka jää tuijottamaan tyttöä arvioivasti. Viivi tuntee silmät selässään ja kääntää katseensa Pekkaan päin. - Mitä siinä tuijotat! Pekka hätkähtää, ja kääntää välittömästi päänsä eteenpäin. Samassa Pekan bussi ajaa ohi. Pekka manaa mielessään. - Saamari, saamarin ämmä.

Pekka hämmästyy, kun tyttö tiuskaisee toisen kerran. - Minuako tarkoitat!  - Niin, sinua, horo! Ennen kuin Pekka ehtii aata sanoa jokin heilahtaa keskelle hänen naamatauluaan. Se jokin on Viivin kämmen. Vaistomaisesti Pekka ojentaa kätensä ja se osuu Viivin jalkoväliin. Viivin raivo yltyy. - Raiskaaja, hän huutaa ja yrittää lyödä toisen kerran, mutta nyt Pekka on jo valmiina ottamaan käsivarrellaan ylhäältä tulevan iskun vastaan. Pekkaa korottaa ääntään ja sanoo käheästi: - Anteeksi, anteeksi. Se oli vahinko. - Vai vahinko. Kyllä minä sinunlaisesi vahingot tiedän.

Sekä Pekka että Viivi jäävät paikoilleen. Kumpikaan ei tee elettäkään lähteäkseen katoksen alta sateeseen ja vihmovaan tuuleen. Urpo seisoo Viivin vieressä ja katsoo silmät pyöreinä kumpaakaan. Hän ei ymmärrä ollenkaan mistä on kyse. Kaikki on tapahtunut muutamassa sekunnissa. Nyt vuorostaan Urpo tuijottaa Viiviä kysyvästi. Viivi vain mulkoilee, ja Urpo tajuaa olla hiljaa. - Ne miehet, hän jupisee hampaidensa välistä.

Kaikki kolme seisovat äänettöminä katsellen sadetta ja ohikulkevaa liikennettä. Vähitellen sade lakkaa ja aurinkokin hieman pilkahtaa hetkeksi pilvien takaa. - Lähdetään, sanoo Viivi tiukasti. Urpo seuraa. Urpo ja hänen siskonsa ylittävät Aurajoen ja kääntyvät rantatien suuntaan. Kirjaston kohdalla Urpo kysyy, käydäänkö kirjastossa. - Käy, jos sinua huvittaa. - Enhän minä. Yksin. - No, älä sitten.

Kotiovella Viivi ja Urpo kohtaavat äitinsä Liisan. - No, mitä perheen nuoriso. Kulkee noin myrtyneen näköisenä, äiti huomaa, ettei kaikki ole ihan kohdallaan. - Mitäpä tässä, tokaisee Urpo ja lisää. Viivi ei halunnut mennä kanssani kirjastoon - Vai ei halunnut. Mistäs nyt kenkä puristaa? - Yksi poika kävi Vanhalla suurtorilla kimppuun, Viivi paljastaa. - Eihän! äiti tokaisee ja jää odottamaan jatkoa. - Eihän se nyt ihan niin ollut, oikaisee Urpo. - Vai ei! Viivi kimittää. Kopeloikin. - Se oli vahinko, sanoo Urpo pitäen katseensa alhaalla. - Kyllä minä teidän vahingot tiedän, heittää Viivi olkansa yli ja läimäyttää huoneensa oven kiinni.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti