maanantai 31. lokakuuta 2011

Lauerma: "Pahuuden anatomia" (2009)

"Pahuus kiinnostaa ihmistä. Moni maailmanhistorian suurmies on ollut diktaattori, despootti ja kansanmurhaaja. Viihdekulttuurimme rakentuu pahuudelle: Viiltäjä-Jack, Hannibal Lecter, Norman Bates... Kain kiehtoo aina enemmän kuin Abel." (Takakansi)

Dosentti, psykiatri Hannu Lauerma, joka työskentelee Psykiatrisen vankisairaalan lääkärinä Turussa ja Vantaalla, on kirjoittanut kirjan siitä, miten pahuus hänen silmilleen näyttäytyy nyky-yhteiskunnassa. Pahuuden taustoja hän löytää myös kaukaisesta menneisyydestä ajalta, jolloin Homo Sapiens metsästi pohjoisella pallonpuoliskolla mammutteja ja muita suuri eläimiä henkensä pitimiksi.

*     *     *


Sisällys

- Onko tappaminen hulluutta?
- Aggressio luonnonilmiönä
- Pahaa monessa paikassa
- Hyvä paha psykiatria
- Aatetta ja uskoa
- Sarja-, joukko- ja massamurhaamista
- Iloa kamppailusta ja väkivallasta
- Rikollinen, aktivisti, terroristi vai sotilas?
- Rankaisemisen ihanuus ja kurjuus
- Mihin olemme matkalla?

     *      *      *


Kun esimerkiksi joukko nuoria naisia kokoontuu syrjäiseen paikkaan, yhteen jengiksi, voi tapahtua mitä tahansa. Heimona he voivat luoda ympärilleen maailman, joka ei vastaa sitä todellisuutta missä muut elävät. Palvoessaan toteemieläintään sutta tai kettua he voivat vielä tänä päivänäkin alkaa uhrata kiihkeästi ihmisiä tunteakseen itsensä mahtaviksi ja voimakkaiksi. Tässä ei ole mitään ihmeellistä sillä se on nykyihmisen geeneissä. Tarve johtaa mammutin kaatajia, tarve organisoda sapelihammastiikerin tappaminen.

     *      *      *

Television ansiostako meistä on tullut sokeita näkemään pieniä vihjeitä väkivallasta, joka voi eskaloitua pahimmillaan kansanmurhina? Jälkikäteen kukaan ei ymmärrä miksi tapahtui sitä mitä tapahtui. Miten on mahdollista, että kunnialliset ja hyvämaineiset ihmiset, jossain tilanteessa muuttuvat silmittömästi tappaviksi hirviöiksi - tai ainakin lähtevät mukaan tällaiseen toimintaan.

Lauerma esittää kirjassaan esimerkkinä "Isä Camillon kylä" - sarjan, joka on tullut televisiosta vuosien varrella lukuisia kertoja. Huumorin ja uskonnon varjolla Isä Camillo terrorisoi kylää, eikä katsoja näe siinä mitään pahaa. Kun hahmoa tarkastelee laajemmissa yhteyksissä, asia alkaa näyttää erilaiselta. Samanlainen gangsterismi Italiassa kuuluu myös mafian toimintatapoihin, ja tunnettu ongelma maassa on mafian soluttautuminen kaikkialle yhteiskuntaan. - Lämpimän ja hyväntahtoisen huumorin varjolla sallitaan monenlainen brutaali ja nöyryyttävä väkivalta, mikä ei ole oikeasti ollenkaan hauskaa, vaikka se televisiosta katsottuna sellaiselta näyttääkin.

     *     *      *

Suomessa järjestäytynyt väkivalta, jota ei ole tulkittu rikollisuudeksi, on liittynyt - ja ehkä edelleenkin - liittyy monenlaisiin kristillispohjaisiin uskonnollisiin liikkeisiin, joita on ollut varsinkin Länsi-Suomessa esimerkiksi Turun seudulla. 2000 - luvulla tällainen väkivalta on ehkä irtaantunut uskonnollisista kehyksistään, on maallistunut, mutta lopputulos voi olla hyvin samankaltainen. "Pelon maantiede" (2000) elokuvassa kuvataan joukkoa sivistyneitä ja kultturelleja naisia, jotka pahoinpitelevät ja tappavat miehiä, jotka heidän mielestään ovat tehneet heille vääryyttä. Eivätkä he näe siinä mitään väärää. He ovat oikeutettuja kostoonsa, kun muita keinoja ei heidän mielestään enää ole käytettävissä.

     *     *    *

Kirjassa pahuus liitetään johdonmukaisesti aggressioiden ja vihantunteiden tuottamaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Lajin säilymisen kannalta tällaiset tunteet ja käytös ovat olleet välttämättömiä. Nykyihmistä ei olisi valtalajina, jollei se olisi onnistunut syjrjäyttämään kilpailijoitaan, eikä suojautumaan muita petoeläimiä vastaan. Tuhansiin vuosiin ihminen ei ole kuitenkaan enää luonnostaan tarvinnut näitä ominaisuuksia, ja niistä on tullut rasite pyrittäessä rakentaa rauhanomaisia yhteiskuntia. Luonnostaan ihminen jopa haluaa käyttäytyä aggressiivisesti, mistä ovat esimerkkinä eurooppalaiset sodat, joita vuosisatojen aikana on sodittu jopa aivan hyvin vuoksi, kun ne ovat tuottaneet nautintoa ja kiihottaneet niin sotijoita kuin strategeja.

    *    *   *

Psykiatri Hannu Lauerman lyhyt analyysi esimerkiksi Suomen nykyisestä asevelvollisuusjärjestelmästä on herkullista luettavaa, ja se omalta osaltaan osoittaa, miten yhteiskuntamme yhä perustuu organisoituun väkivaltaan, jolla ei ole mitään tekemistä todellisten, ihmisen olemassaoloon liittyvien uhkien kanssa. Aggressioita ja vihantunteita lietsotaan mystistä vihollista vastaan vielä tänä päivänä, sillä jollain tavoinhan sinänsä tarpeettoman instituution on oikeutettava olemassaolonsa. Ne jotka eivät tähän halua osallistua ovat rikollisia! Siis mm. aseistakieltäytyjät, jotka vielä tänä päivänäkin pannaan vankilaan rikoksestaan.

Aseistakieltäytyjiien ehdoton tuomio nuorille miehille on samaa luokkaa kuin mikä olisi tuomio törkeästä väkivaltarikoksesta, mikä kuvaa yhteiskuntamme arvomaailmaa oikein hyvin. Rauhanomainen, sovitteleva toimintaa ei ole niin arvostettua kuin organisoitu väkivalta, jolle ei löydy perusteita.

     *    *    *

Itse olen kohdannut henkilön, joka on koonnut ympärilleen löyhän ryhmän, joka muistuttaa 1950-luvun kartanolaisuutta, joka vaikutti Pohjanmaalla. "Liike oli tunnettu tavastaan levittää häikäilemättömästi vastustajistaan huhuja ja myös nostaa heitä vastaan tekaistuja syytteitä." (s. 117)

Liikkeen jäsenille, jotka tulivat todistajiksi oikeuteen, vannotettiin järjestelmällisesti vääriä valoja Jumalan nimeen ja tulisella piinahelvetillä pelotellen.

Kartanolaisuutta luonnehti mm. fanaattinen seksuaalikielteisyys ja puhtauden vaatimus eli pakkomielteinen seksuaalisuuden näkeminen lapsissa ja heidän pieksämisensä kuuluivat kuvaan mukaan.

Kartanolaisuudella on yhtymäkohtia rukoilevaisuuteen, joka on luterilaisen kirkon yksi herätysliikkeistä, missä myös on fanaattisia ja ekstaattisia juonteita.

"Kartanolaiset käyttivät lähes kaikkia yleisesti tunnettuja ja yleismaailmallisia pahamaineisten lahkojen keinoja", Lauerma kirjoittaa. "Mm. fyysinen väkivalta ulottui pysyvien vammojen tuottamiseen uhreille." Yksi keino olivat julkiset häväistysrituaalit ja mieron tielle karkottaminen.

Yhteinen tekijä kultin uhreilla on suggestioherkkyys eli alttius vaikutuksille. Riippuvuuden kerran synnyttyä perääntyminen onkin usein paljon vaikeampaa. Kartanolaiset etsivät juuri ahdinkoon joutuneita ihmisiä hankkiessaan jäseniä.



Dosa: "Hoivakodin kissa Oscar" (2011)

"Hoivakodin kissa Oscar on sydämellinen tarina kissasta, jolla on erikoinen lahja: kyky aavistaa, milloin loppu on lähellä." (Takakansi)

Kirjan hoivakodin kissasta Oscarista on kirjoittanut amerikkalainen tohtori, geriatri David Rosa, joka työskentelee mm.dementiapotilaiden ja heidän omaishoitajiensa kanssa Steere Housen hoivakodissa Uudessa Englannissa.

     *     *     *

"Hoivakodin kissa Oscar" (2011) - kirjassa kerrotaan toki muustakin kuin Oscarista. Muistakin kissoista kuten Mayasta, joka on samalla osastolla Oscarin kanssa. Oscar poikkeaa muista kissoista siinä, että se tunnistaa, milloin ihmisen loppu on lähellä. Tällöin Oscar esimerkiksi lääkärinkierroksella jää makailemaan hoivakodin asukkaan jalkoihin. Oscarin läsnäolo rauhoittaa ja helpottaa Alzheimer-potilaan elämää ja oloa, varsinkin viimeisiä hetkiä, kun tämä tuntee jonkun olevan vielä lähellään.

Kirja kertoo myös hoitajista ja ylipäätään elämästä yhteisössä, jossa kuolema on koko ajan läsnä siis terminaalihoidosta, kun Alzheimerin tauti on edennyt viimeisimpään kolmanteen vaiheeseensa.

David Rosan tekstistä huokuu lämpö ja rauha, ja hän puhuu arkisen kiinnostavaan tyyliin siitä, miten ihmistä hoidetaan, kun häntä ei voi enää varsinaisesti hoitaa.

Rosa kertoo yhä uusia tarinoita, uusista ihmisistä, uusista tilanteista, joissa mm. Oscar on mukana. Jollain tavalla elämän merkityksettömät viimeiset päivät, hetket, jolloin ihmisen mielestä ovat pyyhkiytyneet kaikki muistot omista läheisistä ihmisistä, saavat merkityksen. Kirjoittaja mm. toteaa ihmetellen itselleen perin tuttua asiaa, miten on kummallista, että ihminen jonka mieli on tyhjentynyt muistoista, on samaan aikaan täyttänyt muiden mielen muistoista itsestään. Mielenkiintoinen, puhutteleva, yksinkertainen yhtälö.

     *     *     *

"Kathy piti äitiä kädestä ja itki hiljaa samalla kun Oscar loikoili vuoteella etu- ja takajalat ojennettuna, selkä hellästi rouva Sandersin jalkaa vasten. (..)
- Voitteko te uskoa tätä kissaa? Kathy sanoi.
- Kuulin että hän oli täällä äitinne kuollessa, vastasin.
- Niin, me olemme nyt kavereita, hän sanoi, ja kurotti silittämään Oscarin päätä. Oscar hyväksyi huomionosoituksen ja tönäisi kuonollaan Kathyn kättä."
(s. 37)


Konttinen: Naiset taiteen rajoilla. Naistaiteilijat Suomessa 1800 - luvulla" (2010)

Raili Konttisen teos "Naiset taiteen rajoilla" (2010) sai kunniamainnan vuonna 2011 Iittalan XIV valtakunnallisilla taidekirjapäivillä. Vuoden taidekirjaksi valittiin Galeria Anhavan julkaisema teos Matti Kujasalon taiteesta. Ehdolla oli yhteensä 42 kirjaa.

     *     *     *

Sisällys:
- Suomalaista naistaiteilijaa etsimässä
- Sarastuksen aika
- Katkenneet urat
- Taiteilijaidentiteetti vahvistuu
- Murroksessa
- Optimismin sukupolvi
- Amélie Lundahl
- Taiteilijavaimoja
- Boheemit ja itsenäiset
- Vanhan ja uuden ajan taitteessa
- Matkalla modernismiin

     *     *     *

'Sarastuksen aika' - jaksossa kerrotaan mm. myyttisen nuoren säätyläisnaisen Mathilda Rotkirchin (1813-1842) tarina. Häntä on pidetty ensimmäisenä ammattimaisesti maalaavana naisena Suomessa, mutta muitakin oli. Hänen tuotantonsa jäi vaatimattomaksi, vain varhaistuotannoksi, sillä Mathilda kuoli 29 - vuotiaana keuhkotuberkuloosiin, mikä oli tavallista tuohon aikaan.

Myyttiä ensimmäisestä naiskuvataiteilijasta rakensi mm. Helena Westermarck, joka 1920 - luvulla kirjoitti Rotkirchin elämänkerran. Westermarck kertoo, miten säätyläistaustaisten naisten työskentely rajoittui vain perheen ja suvun piiriin. Mathilda maalasi muotokuvia mm. sukunsa naisista, äidistä Augustasta ja siskosta Theresestä.

Mathilda ei käynyt kouluja, koska tuohon aikaan naiset olivat vain kotipiirissä. Silti perheen kotiopettajat opettivat myös perheen tyttöjä. Kun Mathilda oli pieni lapsi, perhe asui  Stensbölen kartanossa Porvoossa, mistä perhe muutti Vaasaan hovioikeuden taloon, missä Mathilda asui yhteensä 17 vuotta. Perheen isän Carl Fredrikin kuoltua muu perhe muutti  Turkuun vuonna 1832.

Turusta Mathildan äiti lähetti 20-vuotiaan tytön vuonna 1833 Tukholmaan opiskelemaan maalausta, ja vuoden kuluttua hän palasi Turkuun jatkaen paikallisen opettajan johdolla opintoja. Parin vuoden päästä koko perhe muutti Tukholmaan, ja Mathilda sai parasta mahdollista opetusta, mitä tuohon aikaan saattoi saada. Taideakatemiaan hän ei kuitenkaan päässyt, sillä se oli tarkoitettu vain miehille.

Vuonna 1839 Mathilda sairastui, mutta se ei vielä rajoittanut hänen tekemisiään. Seuraavana keväänä Mathilda lähti pikkuserkkunsa Sophien ja tämän miehen Carl Reuterskiöldin kanssa grand tourille Eurooppaan. Tällöin hän kävi mm. Roomassa ja Pariisissa. Pariisiin hän myös jäi talveksi 1840-41 maalaamaan, mutta huonon kuntonsa takia tuli takaisin Suomeen. Mathilda kuoli vuoden päästä keväällä 7.3.1842.

Lindqvist: "Juutalaisuus" (2011)

Kristillinen pienkustantaja Perussanoma Oy on päättänyt julkaista parin vuoden aikana suuren joukon, yhteensä 20 kappaletta, kristinuskon varhaisvaiheita käsitteleviä tietokirjoja tai tietokirjasarjoja, jotka on tehty Raamatun-tutkimuksen näkökulmasta.

Tarkoitus on joka vuosi julkaista kaksi kolmen kirjan sarjaa, joten kirjojen julkaiseminen kestää kolme vuotta.

Yksi sarjoista, joka ilmestyy vuonna 2011, sisältää seuraavat osat:
- Juutalaisuus
- Jeesus
- Varhaiset kristityt

    *     *     *

Keskityn sarjan ensimmäiseen osaan "Juutalaisuus" (2011), koska se on hankittu lähikirjastooni. Kirjan tekijä Pekka Lindqvist toimii aktiivisesti yhdessä luterilaisen kirkon herätysliikkeessä, Suomen luterilaisessa evankeliumiyhdistyksessä (SLEY). Hän on teologian tohtori, pastori ja judaistiikan tutkija Åbo Akademista Turusta. SLEY:n vuotuinen "Maata näkyvissä" -festivaali järjestetään joka marraskuussa Turussa.

SLEY on kunnostautunut viime vuosina mm. naispappeutta vastustavilla kannanotoillaan, mutta se on myös perinteisesti vastustanut näkyvästi naispappeutta. Kysymys on myös jakanut liikkeen kahtia siten, että liikkeen johtajat ovat olleet hanakimmin vastaan. Yhdistyksen jäsen, pappi Ari Norri sai jopa sakkoja naispapin syrjimisestä.Ongelmalliseksi tilanteen tietysti tekee se, että niin Norri kuin muut perustavat kantansa Lutherin oppeihin ja viime kädessä Raamattuun.

     *     *     *

Sisällys:
- Historian kulku
- Neljä koulukuntaa
- Fariseuksista rabbeihin
- Kahden tooran juutalaisuus

Päällisin puolin liki 200-sivuinen kirja vaikuttaa tieteellisesti tehdyltä niin kuin voi olettaakin, onhan Lindqvist teologian tohtori. Kuitenkin on todettava, että pelkkä Raamatun-tutkimuksen näkökulma vaikuttaa kovin suppealta.

Kirjan läpikäynnin jälkeen jää kysymään: KEILLE kirja oikein on tarkoitettu, ja miksi vuonna 2011 tällainen kirja on julkaistu ilmeisesti tarkoituksena, että suuri yleisö lukisi kirjan?

Ehkä kysymystä voi lähteä purkamaan sen kautta, mistä kirjassa ei puhuta yhtään mitään. Kirjassa ei ole naisia eikä lapsia. Siinä on vain erilaisia oppineita ja koulukuntia. Saddeuksia, fariseuksia, essealaisia, selootteja ym. sekä tietysti varhaiskristittyjä. Eri suunnat - miehet - kilpailevat keskenään, ja Palestiinassa valta-asemaan jäävät fariselaiset, joiden oppien pohjalta vähitellen kehittyi vuorovaikutuksessa kristittyjen kanssa nykyiset juutalaiset uskomuksineen. Jeesus ja hänen opetuslapsensa sen sijaan lähtivät - tai joutuivat lähtemään - levittämään oppiaan muualle Rooman valtakunnan alueella, mistä seurasi ennennäkemätön menestystarina.

Kristinusko jyräsi Euroopassa kaikki sitä edeltävät uskonnot, ja jälkikäteen voi tietysti kysyä, oliko kyse vain Rooman valtakunnan vallan pönkittämisestä ja laajentumispolitiikan oikeuttamisesta? Kristittyjen toilailut huipentuivat Jerusalemin tuhoamiseen ja ryöstämiseen ensimmäisten ristiretkien aikaan. Kilpailija yritettiin lyödä lopullisesti siinä kuitenkaan onnistumatta.

Westerholm: "Arabian kahvikuppeja ja mukeja" (2006)

Tietokirjat ovat muuttumassa aina vaan .. mielenkiintoisemmiksi?

On vaikea luonnehtia mikä suunta on. Hyvä esimerkki tietokirjoista ja tietokirjasarjoista on WSOY:n "Keräilijän aarteet" - sarja, jossa esitellään Arabian tuotteita, joista on ehtinyt tulla jo antiikkia.

Sarjan ensimmäinen osa oli Sirpa Westerholmin "Arabian kahvikuppeja ja mukeja" (2006), ja sen jälkeen sarjaan on tullut kolme uutta kirjasta "Arabian purkkeja pilkkumeita", "Arabian kannuja" ja "Arabian astiastoja". Viimeisin astiastoja esittelevä teos ilmestyi vuonna 2010.

Ensimmäistä osaa "Arabian kahvikuppeja ja mukeja" luonnehditaan takakannessa seuraavasti:
"Kaivattu apuväline, tiivis tietopankki vanhan Arabian ystäville ja nostalginen matka menneeseen. "Keräilijän aarteet" esittelee 375 Arabian vanhaa kahvikuppiparia ja mukia 1800-luvun lopulta alkaen."

     *     *     *

Viimeisen oppaan sisällys näyttää tältä:

- Arabian astiastot
- Alexandran kammarista Astiataivaaseen
- Irma Kaukonen ja siirtokuva
- Jussi ja 700 kastikekulhoa
- Poimintoja Jussi Viljasen kokoelmasta
- Arabian astiastomuotoilijoita ja koristesuunnittelijoita vuoteen 1974
- Pohjamerkinnät
- Kiinnostavia julkaisuja

Vanhimmat asiastot ovat vuodelta 1874 eli niitä esitellään yhteensä 100 vuoden ajalta. Esitellyt esineet ovat hankittu erikoisliikkeistä, keräilijöiltä ja yksityishenkilöiltä.

     *     *     *

Sadan vuoden ajalta tunnetaan kaikkiaan 87 astiastomallia ja niissä on ollut 700 erilaista koristetta.

Historiallisen katsauksen jälkeen esitellään Tuulikki Räikkösen osto- ja myyntiliike "Astiataivas", joka on erikoistunut Arabian astiastoihin. Yrityksellä on myös verkkosivusto astiataivas.fi, ja liike myy esineistöä verkkokaupan kautta.

Kirjan toinen tarina on äidinkielen opettaja Irma Kaukosesta ja hänen keräilykohtestaan Arabian Kesäkukka - siirtokuvasarjasta.

Seuraavaksi käydään läpi yksittäisiä astiastoja. Kuvia täydentää lyhyt kuvaus.

Kirjan loppupuolella palataan taas keräilijöihin, tällä kertaa helsinkiläinen kauppias Jussi Viljanen esittelee valtavaa kastikekulhojen kokoelmaansa. 700:stä kulhosta peräti 400 on Arabian.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Mölsä: "Operaatio Ullakko" (2010)

Suomen rikoshistorian rahassa mitattuna merkittävin kidnappaus tehtiin vuonna 2009, kun turkulainen 26-vuotias rikas Herlinien suvun, Koneen perijätär siepattiin Helsingin asunnostaan.

Turkulainen juristi, yliopiston virkamies ja perheenisä Juha Turunen vaati nuoresta naisesta kahdeksan miljoonan euron lunnaita. Turusen motiivina teolleen oli lähinnä ahneus.

Poliisit olivat alussa aivan väärillä jäljillä, sillä he epäilivät taistelevansa kansainvälistä rikollisryhmää vastaan.

Nainen oli 17 vuorokautta Turusen vankina, minkä jälkeen poliisin onnistui vapauttaa hänet. Juha Turusta syytettiin ja hänet tuomittiin Helsingin käräjäoikeudessa panttivangin ottamisesta, törkeästä kiristyksestä ja pahoinpitelystä sekä törkeästä kotirauhan rikkomisesta ja kavalluksesta yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen.

     *     *     *

Sisällys:
Katoaminen - Sieppaus - Valokuva - Operaatio - Brittipoliisit - "Aika alkaa loppua" - Hys-hys -miehet - Äiti - Tapaturma-Turunen - Tyrmä - Tuomari - Haitarinsoittaja - Rakastajatar - Ranger ja 'lutikat' - Lunnaat - Reppumies - Vapaus - Pidätys - DNA - Venäläiset - Kroatia - raptor12340987 - Kallu

    *    *     *

Kesti muutamia päiviä ennen kuin Turunen otti tekstiviestillä yhteyttä nuoren naisen vanhempiin. Ensimmäisestä viestistä ei selvinnyt mistä oli kyse. Poliisi sai selville vain minkä tukiaseman kautta viesti oli lähetetty. Seuraavan päivän postissa oli kirje, jossa oli naisen kuva ja omakätinen kirje. Hän kertoi voivansa olosuhteisiin nähden hyvin. Sitten äiti sai tekstiviestin, jossa vihdoin oli lunnasvaatimus.

     *     *    *

"Poliisilla oli nyt käsissään suomalaisen rikoshistorian ensimmäinen ns. high profile -sieppaus. Rikolliset kiristivät yhteiskunnan taloudellisen eliittiin kuuluvilta henkilöiltä valtavaa summa rahaa otettuaan heidän lähisukulaisensa panttivangiksi." (s. 52)

     *     *     *

Tekninen tutkinta alkoi siitä, että naisen asunto tutkittiin perinpohjaisesti. Asunnosta ei kuitenkaan löydetty mitään. Koska epäiltiin oltavan tekemisissä kansainvälisten rikollisten kanssa, oltiin yhteydessä mm. Ruotsin ja USA:n poliisiin. Ruotsalaiset rikollisryhmät olivat toimineet aiemmin mm. Turun seudulla useaan otteeseen. Vuonna 2007 kaupungissa tehtiin 'Ruotsin mafian' organisoima arvokuljetuksen ryöstö. Satamakaupunkina Turku joutui erityistarkkailuun. Epäiltiin että panttivanki saatettaisiin siirtää Suomen rajojen ulkopuolelle samoin kuin lunnasrahat.

     *     *     * 

Kun rahoja ei alkanut kuulua, sieppaaja lähetti uuden pyynnön ja uhkauksen naisen surmaamisesta, jos rahoja ei ala kuulua. Vanhemmat eivät kuitenkaan olleet vielä saaneet koottua vaadittuja rahoja. Poliisi paikansi Turusen ja Herlinin perillisen sijainnin Turun seudulle, sillä niin ensimmäinen tekstiviesti kuin kirjeet viittasivast sinne. Tyttö olikin vangittuna Turussa asunnossa, joka oli Turusen käytössä.

Sitten sieppaaja ilmoitti Turussa sijaitsevan paikan mihin hän lunnaat haluaa. Monen mutkan kautta Turusen onnistui harhauttaa poliisi parkkihallissa ja päästä pakoon rahoineen. Poliisin kuitenkin jäljitti hänen puhelimensa, ja niin Turusen henkilöllisyys paljastui. Tapaus alkoi purkaantua. Turunen päästi ensiksikin panttivankinsa vapaaksi, jäämättä itse vielä kiinni. Poliisin oli kuitenkin helppo tehtävä ottaa epäilemänsä henkilö kotoaan kiinni, koska he tiesivät jo ketä etsiä.

   *     *     *

Vielä pidättämisen jälkeen Juha Turunen yritti luikerrella rahojen kanssa. Niistä olivat vielä puolet kadoksissa, ja hän oli piilottanut ne maastoon. Rahat kuitenkin löytyivät, ja tarina venäläisistä kiristäjistä, joilla rahat olisivat olleet osoittautui tekaistuksi.

Saari: "Boheemi elää - Matti Pellonpää" (2010)

Olen pari kertaa alkanut katsella Janne Kuusen dokumenttielokuvaa "Boheemi elää" (2010) näyttelijä Matti Pellonpäästä, mutta se on aina jäänyt kesken. Nyt ajattelin liimata itseni reiluksi tunniksi paikoilleen ja katsoa Peltsin tarinan loppuun asti.

Moni asia panee vastaan. Tietysti on jollain tavalla traagista, että mies kuolee 44-vuotiaana. Mies parhaassa iässä. Uransa huipulla. Hän ehti olla mm. yli 40 pitkässä elokuvassa, mikä on huikea määrä suomalaiselle näyttelijälle. Tietysti määrä selittyy sillä, että hän oli Kaurismäen veljesten luottonäyttelijä.

Kuusen dokumenttielokuva ei ole ihan tavallinen dokumenttielokuva, sillä siinä ennen muuta hänen läheiset kaverinsa kertovat Pellonpäästä. Elokuva on jollain tavalla hyvin henkilökohtainen varsinkin kun Jukka-Pekka Palo, Kari Väänänen ja Janne Kuusi keskustelevat keskenään ja muistelevat, mitä kaikkea Peltsin kanssa tapahtui ja mitä hän teki.

Kari Väänänen mm. kertoi, "maailman lyhyimmästä jännistysromaanista", jonka Matti Pellonpää esitti jonkin harjoituksen yhteydessä Teatterikorkeakoulussa. Sen nimi oli "Kosto yössä", henkilöinä Morgan & Johnson.

Morgan hiipii askel askeleelta läpi öisen niityn. Kuu paistaa.
Morgan tiesi että Johnson on talossa.
Sitten Johnson tulee - ja ampuu Morganin!


Tarinan päälle Väänänen röhöttää hersyvän naurun. Yksi sadoista tarinoista, joita Peltsistä kerrotaan. Ei sinänsä kovin ihmeellinen paitsi että esittäjänä oli Peltsi.

      *     *     *

Dokumentti alkaa kohtauksella "Arvottomista" (1982), josta alkoi Pellonpään - ja Aki Kaurismäen noste kohti maailman mainetta. Elokuvan alussa Manne ajaa valkoiselle Volgalla ja Veera istuu vieressä, mitä seuraa kuolematon dialogi mitä arkisemmassa tilanteessa harmaana syyspäivänä Helsingissä.

Kohtauksessa tulee ensimmäistä kertaa esiin myös Kaurismäen kymmenien elokuvien tavaramerkki - omalaatuinen lakoninen puhetyyli, joka viehätti erityisesti ranskalaisia.

     *     *    *

Dokumentissa väläytellään kohtauksia joistain, tunnetuimmista elokuvista, ja haastatellaan myös mm. Pellonpään lapsuuden ystäviä ja kerrotaan hänen perheestään. Ennen muuta äidistä.

Boheemisuuskin tulee monella tavalla esiin. Elokuvaroolit ja todellinen minä eivät Peltsin kohdalla olleet kovin kaukana toisistaan. Jollain tavalla hän näytteli lähinnä itseään ja oli ohjaajansa alter ego, mihin viitataan pari kertaa.

Vaikka Pellonpää varmasti tienasi lukemattomilla töillään paljon rahaa, hänellä ei sitä koskaan ollut. Arjessaan hän oli kaveri, joka jatkuvasti pummasi kavereiltaan. Asuntoa hänellä ei ollut viimeiseen kymmeneen vuoteen vaan hän nukkui Kaurismäkien elokuvayhtiö Villealfan sohvalla. Kun muut tulivat töihin Peltsi siirrettiin patjoineen sivuun.

     *     *     *

Kaikessa tässä, dokumentissa kuvatussa, on paljon hauskaa, mutta edes hänen kavereistaan tuskin kukaan olisi vaihtanut osaansa Matti Pellonpään kanssa. Pellonpään sivullisuus ei ollut erityisen houkutteleva vaihtoehto, mutta se sopi hänelle.

     *     *     *

Jotain todella häiritsevää Pellonpään ja hänen kavereidensa touhuissa on. Heidän maailmassaan on paljon itsestäänselvyyksiä. Tupakointi, ankara ryyppääminen, prostituoidut, nopeat autot, naiset ym. Läpeensä miehinen maailma, jossa tehtiin mitä haluttiin tehdä paljonkaan piittaamatta mitä ympärillä, muualla maailmassa tapahtui.

Elämää elettiin ravintoloissa Boulevardissa, Kosmoksessa, Tillikassa ym. Se oli heidän maailmansa kuvausten välillä. Ja elämä boheemien elämää.

Fagerlund: "Saavatko tietokirjat Suomessa riittävästi julkisuutta" (2011)

Lähdin tätä tekstiä tehdessäni liikkeelle oletuksesta, että tietokirjat eivät Suomessa saa riittävästi julkisuutta verrattuna kaunokirjallisuuteen. Hyvin nopeasti kuitenkin huomasin koko kysymyksen virheelliseksi tai puutteelliseksi.

Kirjailija Paula Havaste ja professori Mikko Lehtonen eivät kenties olleet ”Hyvä kirja” (2006) – teoksessa aivan perustellusti huolissaan tietokirjojen julkisuudesta Suomessa tai tilanne on nopeasti muuttunut.

Ensiksikin tietokirjat ovat itse osa julkisuutta. Kirjat ja niiden sisältämät tiedot saavat julkisuutta jo siksi, että ne ovat pakattu kompaktiksi paketiksi toisin kuin sellaiset sisällöt, jotka eivät ole vielä kirjan muodossa. Eivätkä ehkä sellaista muotoa saakaan. Eikä sitä välttämättä edes kukaan halua, mikä on tilanne tiedekirjallisuuden kohdalla, mistä suurin osa julkaistaan vain sähköisessä muodossa.

Toiseksi tietokirjat eivät monesti saa sanomalehtien kulttuurisivuilla sekä radiossa ja televisiossa julkisuutta niin paljon kuin kaunokirjat ja – kirjailijat. Silti toimittajat käyttävät niiden tietoja työssään hyväksi, minkä kautta tietokirjat saavat julkisuutta. Kulttuurisesti merkittävät sisällöt todennäköisesti seuloutuvat muuhunkin mediajulkisuuteen.

Aina tietysti saattaa jokin jonkun kannalta tärkeä kirja jäädä huomaamatta. Aktiivinen kirjailija tietysti toimittaa tekijänkappaleitaan paikkoihin, joissa uskoo saavansa asialleen ja kirjalleen ansaitsemaansa huomiota, jollei kirjan kustantaja sitä jostain syystä tee. Monia keinoja on käytössä. Jos mikään muu ei tunnu auttavan, tiedotustilaisuus, yhden henkilön performanssi tai mielenosoitus, varmasti auttavat vaivaan.

TIETOKIRJAN TILA

Kai Ekholm ja Yrjö Repo hahmottavat tietokirjan nykytilaa ja lähitulevaisuuden visioita kirjassa ”Kirja tienhaarassa vuonna 2020” (2010). Kuva ei ole kovin tarkka ja ristiriidaton vaan ennemmin rosoinen ja hämärä. Jotkin asiat ovat selkeitä kovia faktoja. Vuoden 2006 jälkeen tietokirjojen nimekemäärät ovat pudonneet pysyvästi alemmalle tasolle.  Tietokirjoista on ollut kirjan tekijöiden mukaan ylitarjontaa, joka on vähitellen poistunut. Siis ongelmana on ollut ennemmin se, että tietokirjat saavat liikaa julkisuutta – niitä on tullut liikaa julkisuuteen - kuin että ne saavat sitä liian vähän!

”Kirja tienhaarassa” kirjan ydinsanoma kiteytyy ajatukseen tietokirjan verkkoidentiteetistä. (s. 92) Tosin muitakin kiteytyksiä kirjasta on mahdollista löytää. Ajatusta ei kehitellä kirjassa kovin pitkälle. Vähimmillään kyse olisi oletettavasti vain siitä, että jokaisella tietokirjalla (ja kirjailijalla) on oma verkkosivunsa, jossa kirja esitellään – ja jonka kautta sen voi ostaa.  Näinhän jo usein onkin. Esimerkiksi ”Kirja tienhaarassa” - kirjalla on Gaudeamuksen verkkosivustolla oma sivunsa, minkä kautta kirjan voi ostaa, mikäli painos ei ole lopussa.

Tietokirjat eivät kuitenkaan ole mikään homogeeninen kokonaisuus, eikä kaikilla tietokirjoilla ole kirja-alallekaan samaa liiketaloudellista merkitystä. Oppikirjat ovat olleet vuosikymmenet suurten kirjankustantajien rahasampo, jolla ne ovat tahkonneet rahaa mm. pienilevikkisen kaunokirjallisuuden kustantamiseen.  Oppikirjojen asema on edelleen vahva, mutta kirjankustantajilla on suuri paine siirtää oppikirjat verkkoon oppimateriaaleiksi.  Kustantajien tuotekehitys on edistynyt viime vuosina hitaammin kuin esimerkiksi peruskoulun, ammatillisten oppilaitosten ja ammattikorkeakoulujen verkko-oppimisympäristöjen rakentaminen. Opettajat ovat tuottaneet näihin omiin oppimisympäristöihinsä paljon materiaalia, jota he eivät välttämättä edes halua julkaista painetussa muodossa.

TIETOKIRJAPOMMI

Seuraava suuri aikapommi kirja-alalla saattaa olla kuntien ja kuntayhtymien ym. uudet kustannussäästöt, jotka kohdistuvat oppikirjoihin.  Tätä eivät kirjan tekijät sano ääneen, mutta sen voi lukea rivien välistä.  Lisäksi esimerkiksi oppikirjojen kierrätys vähentää oppikirjojen kysyntää.

Yliopistojen tiedekirjallisuus ja -lehdet ovat käytännöllisesti katsoen kokonaan sähköisessä muodossa ja verkkokirjastojen kautta saatavilla. Siten ei ole yllätys, että kehitys jatkuu muillakin kouluasteilla samaan suuntaan. Ammattikorkeakoulujen opinnäytteet ovat vuonna 2010 yksinomaan sähköisessä muodossa samoin kuin muusta julkaisutuotannosta on yhä suurempi osa verkossa.

Jopa valtion virastot ja laitokset ovat siirtyneet paperittomaan aikakauteen. Kuntien ja kaupunkien julkaisut ovat nekin lähestulkoon vain sähköisessä muodossa, mikä näkyy mm. siinä, ettei Ekholmin johtaman Kansalliskirjastojen pienpainatteiden kokoelma kartu enää samalla tavalla kuin aiemmin.

Edellä mainittujen tieto- ja tiedekirjojen ja virallisjulkaisujen lisäksi on koko joukko muutakin tietokirjallisuutta, jota on viime vuosina karsiintunut markkinoilta. On vaikea sanoa mitä nämä kirjat tarkalleen ottaen ovat, mutta oletettavasti eivät aina kovin tähdellistä kirjallisuutta. Esimerkiksi Kirjavälityksen listoilta löytyy Ekholmin ja Revon mukaan koko joukko kirjallisuutta, jota kirjastot eivät halua ostaa, mikä on ongelma kirjankustantajille.  Kirjat kun ovat ehtineet aiheuttaa monenlaisia kuluja ennen kuin ovat edes tulleet myyntiin.

ESIMERKKI ONGELMAKIRJASTA

Ehkä yksi tietokirja, joka ei Kirjavälityksessä ja kirjakaupoissa liiku, on Kai Ekholmin oma pamfletti ”Kirjastot ovat palaessaankin kauniita” (2010), jonka tietokirjallisuuden pienkustantaja BTJ Kustannus julkaisi hieman ennen kuin Gaudeamus toi markkinoille Ekholmin ja Revon raporttikirjan ”Kirja tienhaarassa vuonna 2020” (2010).

Ainakin kirjastot ostivat Ekholmin kirjaa heikosti. Esimerkiksi Hämeenlinnan kaupunginkirjasto, sen kuusi lähikirjastoa ja kaksi kirjastoautoa ostivat yhteensä vain yhden kirjan. Suomessa oli vuonna 2010 kaikkiaan 311 pääkirjastoa. Mikäli kirjastot ostivat keskimäärin 1,5 kirjaa, kirjaa myytiin noin 500 kappaletta eri puolille Suomea. Yleisten kirjastojen Frank – monihaku tuotti tulokseksi arviolta 450 teosta, mutta määrä voi olla hieman suurempi, sillä haku esimerkiksi Pirkanmaan PIKI - kirjastoihin ei kunnolla onnistunut.

Tietokirjan ensimmäinen painos on Suomen tietokirjailijat ry:n sopimusmallin mukaisesti maksimissaan 2 000 kappaleen suuruinen. Vielä syyskuussa 2011 muun muassa verkkokirjakauppa adLibris myi ensimmäistä painosta, joten myynti ei ollut saavuttanut 2 000 kappaleen rajaa. On siten mahdollista, että Kirjavälityksessä oli vielä n. 1000 kirjaa, jos kirjakaupat olivat myyneet kirjaa yhtä paljon kuin sitä oli ostettu kirjastoihin.

Joten on hyvin mahdollista, että Kai Ekholmin kirja on yksi Ekholmin ja Revon mainitsemista kirjoista, jotka ovat ylituotantoa. Tyypillistä tällaisille kirjoille on myös, että ne eivät ole kovin laadukkaita, mikä pätee myös tähän kirjaan. Eikä kyse ole vain siitä, että se on pamfletti, joka ei tähtääkään korkeatasoiseksi tietokirjaksi.

Tietokirjan hinnasta tekijä saa keskimäärin 12 %, joten Ekholm on saanut kirjastoon myydyistä kirjoista 2,70 euroa kappaleelta, mikä tekee reilut 1 200 euroa. Toisen mokoman hän on ehkä saanut kirjakauppamyynnistä. Kirja on tehty työn ohessa, joten hän ei ole oikeutettu sosiaalisin perustein myönnettävään kirjastoapurahaan, jota aiemmin kutsuttiin kirjastokorvaukseksi kirjailijoille.

ONGELMAKIRJAN SAAMA JULKISUUS

Kai Ekholmin ”Kirjastot ovat palaessaankin kauniita” (2010) – teos ei saanut julkisuutta muuta kuin ammattilehdissä. Sanomalehdet ja sähköinen media ei teosta huomioinut toisin kuin myöhemmin ilmestyneen Ekholmin ja Revon yhteisen kirjan.

Petri Tonteri haastatteli artikkelissa ”Kirjastot ovat datameren luotseja” Ekholmia Kirjastolehden numeroon 3 / 2010 ja samalla esitteli kirjaa.  Bibliophiloksen numerossa 3 / 2010 oli Juha Järvelän kirja-arvio otsikolla ”Rakkaudesta kirjastoihin”.

”Kirja tienhaarassa vuonna 2020” – teoksessa Repo ja Ekholm suomivat kovasti kirjallisuuden esittelyitä ja arvioita, jotka ovat siirtyneet sanomalehdistä blogeihin, mikä on heidän mielestään pirstaloinut kritiikin ja pudottanut sen tasoa ym. Ilman blogeja Ekholmin oma kirja ei olisi kuitenkaan saanut niin suurta huomiota kuin se nyt sai. Ainakin neljässä blogissa mm. kaksi kirjastoammattilaista käsittelee Ekholmin teosta. Myös muista yhteyksistä kirja löytyi googlettamalla.

Esimerkiksi LibraryThing – palvelussa kolme henkilöä oli lisännyt kirjan omaan sähköiseen kirjastoonsa. Tosin kukaan heistä ei vielä ollut kirjoittanut kirjasta katsausta ja arvioinut teosta. Yleisten kirjastojen kirjastot.fi – palvelu huomioi kirjan Kirjastokaistan haastattelussa. Videoklipsi on kenen tahansa katsottavissa netin kautta.

Ekholm on itse luonut Wikipediassa kirjalleen verkkoidentiteetin, sillä kirjan kustantaja BTJ Kustannus ei ole sitä tehnyt. Lisäksi hän on linkittänyt kirjan omalle Wikipedia – sivulleen - ja se on itse asiassa ainoa kirjalinkki, joka hänellä sivustolla on, joten Wikipedian kautta hän markkinoi kirjaa kahdella eri sivustolla.

ONGELMAKIRJAN SISÄLTÖ

Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja, FT Kai Ekholmin kirja "Kirjastot ovat palaessaankin kauniita" (2010) on poliittinen pamfletti, toivottu puheenvuoro kirjastojen - ja ennen muuta painettujen kirjojen tulevaisuuden puolesta. Ja hänen oma kirjansa on yksi tällainen painettu kirja, jota ei saa sähköisessä muodossa.

Ekholmille toki kirjat eivät ole mikään yhteen fyysiseen muotoon sidottu asia. Kansalliskirjasto on esimerkiksi itse digitoinut viime vuosina valtavasti vanhoja kirjoja taatakseen niiden säilymisen. Vanhimmat sanoma- ja aikakauslehdet ovat tänä päivänä jo saatavissa sähköisessä muodossa saman kirjaston kautta - ja Ekholm valittelee kirjassa, miksi esimerkiksi vuoden 1890 jälkeiset sanomalehdet eivät voisi olla kaikkien luettavissa. (s. 130)

Tekijänoikeudelliset ongelmat koskevat lehtien ohella kirjoja, mutta kirjoihin Ekholm ei pamfletissaan puutu. Hän ei myöskään kerro mikä on marssijärjestys kirjoja digitoitaessa: kuka päättää mitä seuraavan 10 vuoden aikana digitoidaan. Lukevan yleisön kannalta on mitä tärkein tieto, miten keskeinen - ja mahdollisimman tuore - hyvä kirjallisuus (mitä se sitten onkaan) saadaan digitoitua vapaasti kaikkien käytettäväksi. Tämän tiedon kirjoittaja - ehkä tahattomasti - sensuroi kirjastaan.

Asioita voi - niin kuin aina - perustellusti tarkastella myös aivan vastakkaisesta näkökulmasta kuin mistä Kansalliskirjaston johtaja niitä tarkastelee. Voidaan kysyä mihin tarpeeseen painetut kirjat 2000 - luvulla vastaavat? Mihin sellaiseen painettuja kirjoja tarvitaan, mihin sähköiset kirjat eivät riitä? Eikö esimerkiksi ympäristön kannalta olisi parempi suosia sähköisiä kirjoja? Voitaisiinko ajatella, että tietokirjallisuutta alettaisiin julkaista pelkästään sähköisessä muodossa, sillä tietohan tunnetusti vanhenee ajan myötä. Monet IT-alan kirjat ovat olleet jo 20 vuotta vain pdf-muodossa. Samaa trendiä voisi jatkaa esimerkiksi oppikirja- ja oppimateriaalituotannossa. Tällä hetkellä monien lukion oppikirjojen oheismateriaali löytyy verkosta, mutta yhtä hyvin painetuista kirjoista voitaisiin luopua kokonaan.

Kaikki (vanhimmat) kaunokirjallisuuden kotimaiset klassikot - joiden painamisen perään Ekholm huutaa - ovat pian saatavissa ilmaiseksi sähköisessä muodossa. Sitä mukaa kuin tekijänoikeudet poistuvat. Ja kirjat ovat luettavissa melkein millä tahansa päätelaitteella. Jotain horjuvuutta pamfletin tekijän ajattelussa on, mikä ei ole ihme, sillä asetelma ei ole aivan yksinkertainen, vaikka se siltä aluksi näyttääkin. Jos ajatellaan, että kirjan fyysisellä muodolla ei ole itseisarvoa, ei itseisarvoa ole myöskään sillä, saadaanko kirjoja painetussa muodossa vai ei. Tärkeintähän on, että sisällöt ovat kaikkien ulottuvilla.

Ekholm toistaa useasti - korostaa sitä -, miten vähän Kansalliskirjaston kirja-aineistoa on tähän mennessä digitoitu ja miten hitaasti projekti etenee. Vasta prosentti kaikista kirjoista on digitoitu, ja uutta aineistoa tulee vuosittain hyllykilometrin verran. Suuntaamalla olemassaolevat resurssit toisella tavalla digitointia voitaisiin varmasti suuresti nopeuttaa. Esimerkiksi yleiset kirjastot voisi valjastaa kansalliseen digitointiprojektiin mukaan samalla, kun kirjastoista tehdään itsepalvelukirjastoja, mikä vapauttaa työvoimaa muihin työtehtäviin.

"Kirjastot ovat palaessaankin kauniita" - kirjassa on jaksoja, joita on vaikea ymmärtää. Mihin kirjoittaja tähtää mm. kuvaamalla tarkkaan sitä, millaisissa ongelmissa kirjastolaitos oli Euroopassa 1930-40 - luvuilla kansallissosialistien valtaannousun jälkeen? Jos tekstiä lukee tarkkaan, päätyy aika hämmentävään lopputulokseen eli siihen, että esimerkiksi ghettokirjastot ruokkivat eskapismia, todellisuuspakoista käyttäytymistä. Sen sijaan että Puolan ja Baltian maiden ghetoissa - ja muualla yhteiskunnassa - olisi vastustettu natsihallintoa, siellä keskityttiinkin vain kirjojen lukemiseen!? Mitä merkitystä on tällaisilla kirjastoilla, vaikka ne hieman lieventäisivätkin tuskaa ja kärsimystä ennen vääjäämätöntä kuolemaa kaasukammiossa.

"Jokaisen Einsatskommandon murhaiskun jälkeen kirjasto oli ääriään myöten täynnä. Luimme, kunnes lamaannuimme. " (s. 19)

Kai Ekholm antaa toisenlaisen kuvan kirjoista ja kirjallisuudesta natsi-Saksan aikaan kuin mikä on perinteinen kuva kirjarovioista.

"Jokaisessa ghetossa kirjastosta tuli juutalaisen kulttuurielämän keskus." (s. 21)

Ja kirjoja oli paljon! vaikka niitä myös tuhottiin samoin kuin kirjastoja.

Vaikka kirjoja on läpi Euroopan historian poltettu rovioilla, niitä on myös hävinnyt - ja häviää vieläkin lukemattomilla eri tavoilla. Tässä yhteydessä on vaikea ymmärtää, mikä on FT Kai Ekholmin viesti lukijalle. Korostaako hän sitä, että yksittäinen kirja tai käsikirjoitus ei kaikkien kirjojen kokonaisuutta vasten oli kovin merkittävä? Ehkä. - Toisaalta esimerkiksi Jaakko Juteinin kirjan "Anteckningar af Tankar" (1827) kopioiden polttamisella saattoi olla suurikin yhteiskunnallinen merkitys aikana, jolloin kirjoja oli vielä hyvin vähän. Juteinin kirjailijan ura loppui tyystin luterilaisen kirkon masinoiman kirjojen polttamisen jälkeen.

Vielä oudommaksi Ekholmin kirja menee hänen siirryttyään sivulta 41 lähtien kokonaan kirjallisuuden ulkopuolelle kuvataiteisiin. Varsinkin sota-aikoina taidetta varastetaan ja siirretään maasta toiseen. Taidemaailmassa elää muutoinkin jonkin sortin ryöstötalous. Arvotaidetta varastetaan koko ajan, ja sitä joutuu huutokaupoissa yksityisiin käsiin.

Tavallisen taiteenharrastajan kannalta on tuskin merkitystä, mihin alkuperäiset taideteokset joutuvat. Kirjallisuuden kohdalla sillä on vielä vähemmän merkitystä, sillä koko kirjallisuuden olemassaolohan perustuu siihen, että kirjoja kopioidaan luettavaksi kaikille lukuhaluisille.

Kirjan loppupuolella Ekholmista hersyy vielä melkoinen moralisti hänen listatessaan kirjoja, joita EI olisi pitänyt koskaan julkaista! Vaikea uskoa, että mies on kirjoittanut kirjan "Kielletyistä kirjoista" (1990):

"Kirjallisuuden pahin uhka on huono kirjallisuus. Kirjat 'Pääministerin morsian', 'Paskakirja', 'Hannele Laurin hampaat' eivät kestä edes vessalukemista. En ottaisi niitä vaivakseni edes ilmaiseksi. 'Juoppohullun päiväkirjaa' on myyty enemmän kuin esikoisromaaneja yhteensä. Aion lukea." (s. 104)

Joitain sivuja myöhemmin Ekholm perustelee, miksi "Juoppohullun päiväkirja" läpäisee hänen seulansa muutakin kuin myyntilukujensa takia.

"Kirjan lukijat eivät ole 'kirjallisia ihmisiä', ainakaan sellaisena kuin me heidät tunnemme. Kuitenkin he ovat lukijoita ja maksavia asiakkaita ja tulevat verkon, kadun ja kapakoiden todellisesta maailmasta. Niissä puhuu keskustelupalstojen ja kapakoiden joukkojen viisaus." (s. 107)

Mitäpä tuohon voi enää lisätä? Latteammiksihan perustelut eivät voi enää mennä.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Flatland: "Bli hvis du kan" (2011)

FST5:n "Kirjaohjelman" teemana 14.8. oli 'Rikollisuus'.

Mielenkiintoiseksi ohjelman tekee mm. se, että se oli tehty vuonna 2010 eli vuotta ennen Norjan terrori-iskua. Kirjassa ei suoranaisesti käsitellä terrorismi-teemaa, mutta kylläkin sitä, mikä saa nuoret miehet ja naiset valitsemaan väkivaltaisen rikollisen tai sotilaan uran ja vaarantamaan henkensä sen sijaan, että valitsisivat turvallisen elämän Norjan lintukodossa.

     *     *     *

Norjan TV:n toimittaja Hans Olav Brenner käsitteli teemaansa kolmen aiheen avulla. Yksi niistä olivat Norjan syrjäseudulta lähtevät nuoret miehet, jotka haluavat syystä tai toisesta lähteä Afganistaniin vaarantaen oman henkensä. Brenner mm. haastatteli kirjailija Helga Flatlandia, joka oli tehnyt aiheesta kirjan ("Bli hvis du kan. Reis hvis du må"). Kirjailija itse asuu idyllisellä vuoristoalueella, josta on lähtenyt nuoria miehiä mm. Afganistaniin.

Lisäksi Brenner haastatteli nuoria miehiä, jotka olivat jo olleet Afganistanissa, ja mitä mieltä he olivat Flatlandin kirjasta. Toinen miehistä oli lähtenyt vain jännityksen vuoksi aivan samalla tavalla kuin yksi Flatlandin hahmoista. Ystävä oli kysynyt kiinnostaako lähteä, ja hän oli lähtenyt, kun ei ollut parempaakaan tekemistä tiedossa juuri sillä hetkellä. Muuta ei tarvittu. Toinen motiivi oli raha, niin kirjassa kuin toisella haastatellulla sotilaalla. - Helga Flatlandin kirjan kuvausta neljän norjalaismiehen kohtalosta he pitivät uskottavana. Kirjassa kolme miehistä kuolee, mitä Flatland kuvaa varsin naturalistisesti. Kuvaus tuo mieleen Dalton Trumbon "Sotilaspojan" (1938).

Hans Olav Brenner yritti selvittää myös, oliko miesten toiminnan takana jotain syvällisempiä motiiveja. Onhan oman henkensä vaarantaminen sentään aika kova juttu. Oliko kyse ehkä poliittisesta kannanotosta tai sankarillisesta uhrautumisesta isänmaan tai ihmisoikeuksien tms. puolesta? Vai oliko vain sattumaa, että miehet lähtivät Norjasta? - Flatland korostaa, että syrjäseudun nuorilla miehillä on aina kaksi vaihtoehtoja: joko jäädä tai lähteä. Suurin osa lähtee jonnekin, ja kun lähdetään on melkein sama minne. Raha ja seikkailu eivät ole huonoja vaihtoehtoja. Itse sodasta ja siihen liittyvistä asioista he eivät ole juuri kiinnostuneita. Nämä asiat selviävät vasta ajan myötä. Niin kirjan henkilöhahmoille kuin oikeille sotilaillekin.

     *     *     *

Norjan heinäkuun tapahtumien jälkeen herää vääjäämättä kysymys, olisivatko nuoret sotilaat voineet jäädä Norjaan ja osallistua siellä, johonkin vastaavanlaiseen toimintaan rahan tai jännityksen vuoksi? Se mikä on länsimaisen ihmisen silmin laillista ja hyväksyttävää tappamista Afganistanissa, ei olekaan sitä enää esimerkiksi Norjassa, vaikka syyt olisivat miten syvällisesti perusteltuja.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Kaurismäki: "Arvottomat" (1982)

Tänään töistä tultua tuntui siltä, että on "Arvottomien" (1982) aika. Niin oli arvoton olo.

Elokuva voimaannuttaa ja saa hyvälle mielelle. Sen dialogi on Aki Kaurismäelle tyypillistä niukkasanaista tykitystä, vaikkakin tämän elokuvan ohjasi isoveli Mika.

"Arvottomat" sopii katseltavaksi mm. ruotsalaisen Karolina Ramqvistin romaanin "Tyttöystävä" (2011) jälkeen. Molemmissa liikutaan hieman samanlaisissa rikollisissa ympyröissä.

Elokuva panee miettimään millaisessa maailmassa elämme, ja tuntuu siltä, että "Arvottomien" maailma on aina vain enemmän totta. On esimerkiksi helppo ymmärtää - jopa hyväksyä - miksi Manne (Matti Pellonpää) ampui lopussa rikollispomon Hagströmin (Esko Nikkari).

Kun ihmiseltä on viety kaikki, eikä hänen ole mahdollista elää tavallista elämää, ei millään ole enää mitään väliä. On sama kuoleeko vai hakeeko oikeutta esimerkiksi surmaamalla miehen, joka on aiheuttanut parhaan ystävän kuoleman.

Manne ei ole kuitenkaan tyhmä. Hän on turvannut selustansa, ja pääsee Suomesta poliiseja pakoon Pariisiin Ville Alfan (Aki Kaurismäki) luo. Salaperäinen tyttöystävä Veera (Pirkko Hämäläinen) tulee joidenkin kuukausien jälkeen perästä. Nykyisenä EU-aikana pako Pariisiin tuskin enää riittää vaan on mentävä kauemmaksi esimerkiksi Thaimaaseen.

    *     *     *

Satunnainen esimerkki hulppeasta kerronnasta.

Manne on ystävänsä Harrin (Juuso Hirvikangas) kanssa työväentalon tansseissa. Puhvettia pitää paikallinen kaunotar, tumma ja itsevarmanoloinen Anna-Kaarina (Elina Kivihalme), joka myöhemmin osoittautuu heidän tuttavansa vaimoksi. Manne katsoo  hetken naista, ja kysyy Harrilta, joka on ollut Anna-Kaarinan kanssa järjestämässä tansseja, kuka nuori nainen on. Harri vastaa, että "Anna-Kaarina". Ja Manne kääntää päänsä naiseen päin roikkuen tiskillä.

Manne: Anna-Kaarina! Kahvia. (Anna-Kaarina tulee takahuoneesta kahvikannu kädessään ja kaataa miehille kahvia. Manne ja Anna-Kaarina vaihtavat nopeasti merkitseviä katseita.)

Manne: Mitä luulet, mennäänkö naimisiin?

Anna-Kaarina: Montako hehtaaria? (Hieman pilkallisesti. Katsoo Mannen vaatetusta.)

Manne: Jaa että.. Mitä että. (Hämmentyneenä.)

Anna-Kaarina: Ei muuten tuolla naamalla onnistu. Täytyy ajatella vähän tulevaisuuttakin.

Vähän ajan päästä paljastuu, että Anna-Kaarina on kylän juopon Juipin (Veikko Aaltonen) vaimo. Koko keskustelu saa tämän jälkeen aivan uuden merkityssisällön.

Loistavia oivalluksia!

     *     *    *

Ja tulee mieleen, että olen itsekin käyttänyt pari vuotta sitten - ainoan kerran elämässäni - samaa taktiikkaa. Yhtä huonoin tuloksin. Eikä elämäni nainen ollut edes naimisissa.

Kommentti: Jaa-a. Ei minua niin vain otetakaan.

Totta puhui, mutta ehkä toivoa on vielä jäljellä. Luultavimmin ei!

Bonnet: "Kirjaston henget" (2011)

On mukava lukea kirja ihmisistä, joilla on samanlaisia omituisuuksia kuin itsellä - ja vielä paljon pidemmälle vietynä!

Yksi internet-ajan omituisuus on kirjojen kokoaminen oman kodin kirjahyllyyn. Se on peräti vanhanaikaista ja joutavaa. Hämmästyttävää on saada tietää, että tänä päivänä on vielä ihmisiä, joiden kotoa saattaa löytyä jopa kymmeniä tuhansia kirjoja! Hämeenlinnan suurimmassa lähikirjastossa on n. 35 000 kirjaa ym. aineistoa.

Jacques Bonnetin "Kirjaston henget" (2011) on kiehtova, omaelämänkerrallinen teos, jossa keskitytään vain hänen mielensä maisemiin kirjojen kautta. Siihen miten kirjat ovat ikään kuin hänen fyysisen kehonsa jatkeita, mitä ilman hän tuntee itsensä haavoittuvaksi.

     *     *    *

Sisällys:

1. Kymmeniätuhansia kirjoja
2. Kirjahulluuksia
3. Järjestää ja luokitella
4. Lukemisen käytäntöjä
5. Mistä ne ovat peräisin?
6. Kuvien lukemisesta
7. Todelliset henkilöt ja fiktiiviset henkilöt
8. Maailma käden ulottuvilla
9. Kirjahyllyn aaveet

      *     *     *

Bonnetin kirjat eivät ole mitään seinänkoristuksia vaan ne ovat tarkoitettu käyttöä varten. Surutta hän alleviivaa ja tekee merkintöjä kirjoihinsa. Sitähän varten kirjat ovat että niitä käytetään.

Bibliofiili Bonnet ei kuitenkaan ole, vaikka hän välillä kokoaakin johonkin aiheeseen liittyen kaiken löytämänsä. Jos jotain jää puuttumaan, johtaa se pakkomielteiseen etsimiseen ja hankintaan. Esimerkiksi kirjasarjasta ei saa puuttua teoksia.

Mitä enemmän kirjoja on, sitä vaikeampi niitä on hallita tai tarvitaan menetelmiä niiden hallitsemiseksi. Perinteinen menetelmä on hyllyluokitus, minkä voi toteuttaa monella tavalla. Täydellisyyteen on mahdotonta päästä, sen Jacques Bonnet myöntää edes kotikirjaston osalta. Aina tulee tilanteita, joissa ei osaa sanoa mihin joku kirja kuuluu milläkin perusteella.

     *     *    *

Omat kirjansa Bonnet on jakanut kolmeen ryhmään: tietokirjoihin, kaunokirjoihin ja taidekirjoihin. Ryhmien sisällä kirjat on jaettu kielen perusteella omiin ryhmiinsä, missä tulevat ensimmäiset ongelmat.

Esim. suomenkieliset kirjat ovat tuottaneet hänelle ongelmia, sillä ne kuuluvat hänen skandinavian osastoonsa. Bonnet toteaa, että lingvistisesti suomi ei kuulu tähän ryhmään vaan ennemmin se on lähellä unkarin- ja vironkielistä kirjallisuutta.

Johtopäätös on Bonnetista shokeeraava - hän huomaa kannattavansa vanhentunutta ns. ilmastoteoriaa. Muussa tapauksessa olisi syntynyt uusia ongelmia. Mitä tehdä esimerkiksi suomalaisille kirjoille, jotka ovat kirjoitettu ruotsiksi. - Ruotsinkieliset kirjat ja suomenkieliset kirjat olisivat joutuneet eri osastoihin, jolloin kieli syrjäyttäisi kulttuurin.

     *     *     *

Yksittäisten kirjojen kohdalla ovat kuitenkin suurimmat ongelmat:
- Pysyn kärryillä vain koska olen itse asettanut teokset paikoilleen vuosien kuluessa, paljastaa Bonnet. Silti haparoin monesti.

Kysymykseen onko Jacques Bonnet lukenut kaikki kirjansa hän vastaa:
- Tietenkään en. Tai ehkä.

Riippuu siitä mitä lukemisella tarkoitetaan. Kirjat jotka on lukenut hyvinkin tarkkaan saattaa unohtaa. Jotkut kirjat silmäilee nopeasti läpi ja muistaa vielä vuosien kuluttua keskeiset asiat. Joistain kirjoista ei saa ensimmäisellä kertaa minkäänlaista otetta, eikä ehkä toisellakaan kertaa.

Se miten kirja on kirjoitettu vaikuttaa tietysti siihen, miten ja miten nopeasti sen voi lukea. T.S. Eliotin "Autio maassa" on niin paljon viittauksia muihin kirjoihin, ettei sitä voi lukea samalla tavalla kuin dekkaria. Apollinairen yksirivisessä runossa ei ole paljon lukemista.

     *     *     *

Kirjojen lukemisessa on jotain maagista. Siinä on jotain maagista, että joku kykenee "välittämään puhetta silmien avulla" toiselle. Tässä mielessä kuva(taide) ja sana(taide) eivät ole mahdottoman kaukana toisistaan. Luonnostaan keräilijä-metsästäjänä ihminen ei lue, eivätkä hänen aivonsa toimi siten, että hän siirtää kulttuuriperintöään merkkien avulla toisille sukupolville. Ensimmäiset tunnetut tekstit ovat vain liki 5 500 vuotta vanhoja. Ajalta jolloin Suomen niemellä elettiin jääkauden jälkeistä kivikautta.

Ehkä yllättävin havainto, jonka Jacques Bonnet tekee on, että niin uusien kuin vanhojenkin tekstien tai kirjojen kirjoittajat jäävät lukijalle yleensä fiktiivisiksi hahmoiksi. Fiktiiviset hahmot puolestaan ovat lukijalle eläviä ja todellisia, ja niistä lukija saa kaiken tarpeellisen tiedon. Tämäkin on osa kirjoitukseen liittyvää magiikkaa. Tuhansia vuosia vanhat tekstit alkavat heti elää, kun lukija ymmärtää mitä niihin on kirjoitettu, mutta kirjoittaja jää yhtä tuntemattomaksi kuin nykyäänkin.

Sirkkiä-Jarva & Kuparinen: "Romu. Romanttinen. Sisustuskirja" (2011)

"Sisustaminen on yhtä lailla paitsi yksityisasia, myös mielipideasia. Se, mikä näyttää naapurissa kauniilta, voi kääntyä tunkkaiseksi toisessa talossa. Sisustus ei toimi ilman ihmisiä, jotka jättävät jälkensä huonekaluihin, unohtavat avaimiaan asetelmiin tai sujauttavat vielä yhden liinan edellisen päälle." (Lukijalle, s. 6)

     *     *     *

Kirja edustaa ns. romuromantiikkaa, jonka Paula Bagge on kirjassaan "Rakas mökki" (2007) kääntänyt termistä shappy chic.

Romuromantikko voi käyttää mitä tahansa vanhaa tavaraa sisustuksessaan. Ruosteisista peltipurkeista ja risoista pitseistä lähtien.

Kirja on täynnä erilaisia vinkkejä. Vähän tekstiä, paljon kuvia.

Ainakin sisustusarkkitehdit pystyvät loitsimaan melkein mistä tahansa näyttäviä kokonaisuuksia - sen kirja ainakin todistaa. Ainoa asia mikä teoksessa hieman häiritsee on maaseuturomantiikan toistuminen aukeamasta aukeamaan. Lukijana kaipaisin hieman vaihtelua. TODELLISTA romuromantiikka. Esimerkiksi enemmän vanhoja koneita ja laitteita.

Kuva- ja esinevalinnat ehkä kuitenkin vain todistavat sitä, miten lähellä ja toisaalta kaukana nykypäivän suomalaiset ovat köyhän maatalousyhteiskunnan päivistä. Menneisyyteen kuitenkin kuuluvat myös työläis- ja porvariskodit sekä esimerkiksi vanhat pappilat.

Kirjassa ei ole sisällysluetteloa, eikä hakemistoja. Ei edes kunnon otsikointia. Jotenkin kirja kuitenkin toimii eräänlaisena ideoiden selailuteoksena.

OLET NUORI NAINEN. Osa 14. Miten Viivi ja Armas tutustuivat - ja erosivat

Aivan ensimmäinen viesti, jonka sinulle, Viivi, Speissiin lähetin taisi olla huhtikuun lopulla vuonna 2008. Niin oli, sillä Vappuun oli vain toista viikkoa. (Vai olitko se sinä joka otit ensin yhteyttä minuun selattuasi MySpacen profiileja? Oli miten oli.) Silloin tutustuimme, ja tulimme toisillemme muutamassa viikossa hyvin tutuiksi.

Olin ekstaasissa, ja kirjoitin hetken mielijohteesta blogiisi:
- Jos voisin, ottaisin sinut heti vaimokseni.

Vastasit pilke silmäkulmassa:
- Jaa-a. Minua ei niin vain otetakaan.

Siitä alkoi pitkän pitkä vuoropuhelu, ja nyt ollaan siinä pisteessä missä ollaan.

Ajattelen nyt, että olisit heti ensimmäisen blogikirjoituksen jälkeen voinut blokata minut. Sitä et kuitenkaan tehnyt. Monena yönä palasimme koneidemme ääreen vaihtamaan muutaman sanan ja joskus kuvankin. Kumpikaan ei saanut öisin nukuttua, kumpikin oli syystä tai toisesta masentunut ja myös yksinäinen.

Sitten äkkiä kuuden kuukauden kuluttua poistit minut MySpace - ystävien joukossa. Olin kirjoittanut - sain kuulla siitä vastikään - mielestäsi jotain .. outoa? Mitähän se outo mahtoi olla? Vielä oudompaa kuin se, että kosin sinua melkein heti tutustuttuani MySpace-profiiliisi ja kuvaukseesi itsestäsi? Tuskin. Minulle ei ole koskaan selvinnyt miksi kävi niin kuin kävi. Miksi blokkasit minut silloin etkä ottanut enää MySpace - ystäväksi.

Yhä uudet MySpace-meilit, joita lähetin ja toistuvat kuvalliset vastauksesi niihin eivät tuoneet valaisua asiaan.

En olisi tarvinnut vastaukseksi muuta kuin muutaman sanan, joilla annat vastauksen ensimmäiseen kysymykseen, jonka sinulle tein ja mieluummin myös toiseen kysymykseen eli miksi yhtäkkiä blokkasit minut kokonaan pois. Olithan jättänyt portin auki sydämeesi ensimmäisessä arvoituksellisessa vastauksessa, mutta suljit sitten portin vähin äänin, sanomatta sanaakaan. Se ei tuntunut reilulta.

Ongelmalliseksi tilanteen teki sekä sinun että minun kannaltani, että kävit kuitenkin kanssani koko ajan omalaatuista keskustelua. Leikittelit tunteillani. Minä kirjoitin tarinoita, sinä kuvitit niitä ja päinvastoin. Jokin yhteys välillämme siis oli olemassa, jokin ohut lanka piti meitä yhdessä.

Jossain vaiheessa vaihdoit MySpace - profiilisi taustakuvan oudoksi alien-hahmoksi, jolla olivat pirun sarvet. Hahmon pään sisälle lisäsit kuukausien päästä keväällä 2009 pienen piirroshahmon, joka muistutti minua. Se olin minä. Minä pääsi sisällä. Pienenä piruna. Pahana henkenä?  Viesti oli jollain tasolla selvä. Herätin sinussa pienen pirun - ikäviä kysymyksiä - mitä se sitten käytännössä tarkoittikaan.

Et ehkä muista, mutta aloit ensimmäisten kuukausien aikana - kun olimme vielä Speissi-ystäviä - flirttailla kuvilla, joita olit ottanut itsestäsi vähäpukeisena. Tällaisia kuvia oli ainakin kaksi. Ilmeisesti pieni piru oli saanut sen aikaan. Kuten ehkä muistat en kiinnittänyt kuviin juuri huomiota, sillä halusin ennen muuta keskustella kunnolla kanssasi, mikä ei ollut ollenkaan helppo tehtävä. Otitkin kuvat vähin äänin pois. Uskon että hieman häpesit tekoasi.

- Ai, niin olin unohtaa. Teinhän minä sen muutaman sekunnin videoklipsin, jonka lähetin sinulle myöhemmin. Olen jostain syystä unohtanut millainen se tarkalleen ottaen oli. Sen muistan, että olin käyttänyt siinä toista pehmopornokuvaasi. Hahmosi pomppi äkäisenä näytöllä, kun ei ollut saanut tahtoaan läpi... (Siis vieteltyä minua kuvilla.) Aivan samalla tavalla minä olin vihainen, kun en saanut omiin kysymyksiini vastauksia - varsinkaan vastausta kysymykseen miksi et halunnut pitää minua enää Speissi-ystävänä. Video tiivisti tämän asetelman.

Toisessakin piirroksessa, jonka panit myöhemmin samana keväänä profiiliisi, oli hahmo, joka muistutti minua - ja sinua. Olimme jollain tavoin muuttuneet samaksi henkilöksi. Kuva - niin kuin kaikki kuvasi - ovat olleet paljon puhuvia. Kuvan taustalla näkyi ikään kuin auton keula Mersun näköisine merkkeineen. Viittaus on selvästi J.G. Ballardin uuden aallon scifi-kirjaan "Crash". Syksyllä 2008 tein kirjallisuuskatsausta liikennepsykologiasta, jolloin törmäsin mm. tähän kirjaan, joka on varmasti oudoimpia koskaan lukemiani.

Yhdellä kirjan päähenkilöistä Vaughanilla on elämänfilosofia, joka ei voi olla hämmentämättä. Ehkä hämmentävintä siinä on miten lähellä se on sitä, mitä kuka tahansa länsimainen, keskiluokkainen ihminen havittelee. Onnen tunnetta, täydellisyyden kokemusta, joka on aina hetkellistä. Vaughanin pakkomielteeksi oli tullut tuon ajan kuuluisin Hollywood-tähti Elizabeth Taylor, jonka auton kanssa hän haluaa ajaa kolarin. Hän uskoo, että rajussa kolarissa hän ja tähti voivat saavuttaa sellaisen kokemuksen, joka ei tavallisessa elämässä ole mahdollista, kuoleman hetkellä. Vaughan ei onnistu yrityksessään mutta kuolee ajettuaan sillalta alas.

Loppuvuodesta 2009 ja alkuvuodesta 2010 en muista kovin paljon. Kai lähetin sinulle silloinkin joitain MySpace-meilejä? Syksyllä 2010 yhteydenpitomme joka tapauksessa muuttui. Väittäisin, että pakotit minut siirtymään MySpacesta Facebookiin, josta tosin olit minut myös blokannut. MySpace - meilien sijaan lähetin sinulle jatkossa meilejä verkkosähköpostiosoitteeseen, josta et sentään blokannut minua pois, vaikka olisit voinut tehdä sen! Tulkitsin tilanteen yksiselitteisesti niin, että halusit minun lähettävän meilejä sinulle.

Miksikö välineet muuttuivat toisiksi? Tiedät sen paremmin kuin minä. Ensimmäiseksi tulevat mieleen ne kymmenkunta feikkiprofiilia, jotka loitte Pietarsaaressa, ja joiden avulla olitte yhteydessä minuun. Aluksi leikki tuntui ihan mukavalta, mutta motiivit leikille olivat kyseenalaiset. Yrititte vain osoittaa millaisia sovinisteja miehet - siinä myös minä - olivat. Sellaisesta leikistä en pidä. Monista pienistä yksityiskohdista varmistuin, kuka tai ketkä olivat kyseessä. Enkä usko, että edes haluatte kiistää tapahtunutta.  Leikkiä kesti pitkään, kuukausikaupalla.

Lopulta ilmeisesti kyllästyitte, varsinkin siihen, että olin tylysti paljastanut teidät. Päätitte antaa lopullisen kohtalon iskun. Jollain tavoilla saitte urkittua salasanani MySpaceen tms. ja tuhositte profiilin varmuuden vuoksi jopa kahteen kertaan, muistaakseni joulun alla 2010. Samalla hävisi taivaan tuuliin kahden vuoden kirjeenvaihto, mitä varmasti myöskin halusit! En osaa olla hirveän pahoillani tapahtuneesta, vaikka paljon hyvää tekstiä hävisi samalla, jota olisi voinut käyttää esimerkiksi kirjan tekemisessä hyväksi.

No, kuvien ja tekstin vaihto ei siis päättynyt tähän kuten tiedät vaan ennemminkin rumba vain kiihtymistään kiihtyi! Teitte loppuvuoden 2010 ja kevään 2011 aikana koko joukon kuvia Faceboookiin, joilla keskustelu pitkästä aikaa tuntui taas etenevän johonkin suuntaan. Parhaimmillaan kuvat muodostivat vaihtelevia kuvakertomuksia. Mielikuvitus oli rajana kuvia tehtäessä ja järjestettäessä yhä uudelleen uusiin järjestyksiin! Parhaani mukaan yritin ymmärtää ja tulkita koko ajan muuttuvia tarinoita. Tein uskoakseni ainakin toisinaan osuvia analyysejä kuvista? Uskon että kummallinen keskustelu viihdytti kaikkia osapuolia.

Oliko se 16.1.2011 jolloin kommentoin kuvia ensimmäistä kertaa tekstiviestillä? Joka tapauksessa näihin aikoihin syntyi ajatus tehdä tankoja / haikuja kuvia tekstittämään. Tekstiviestirunoja taisi syntyä joitain kymmeniä ennen pääsiäistä?  Kaikki näytti olevan kuta kuinkin .. kunnossa, mutta sitten tapahtui jotain.

Ehdotin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2008 kevään tapaamista. Vastaus oli samanlainen kuin ensimmäiselläkin kerralla. Vapun alla 2008 kuvasit itseäsi joissain itsellesi tutuissa paikoissa, kahviloissa tai ravintoloissa Turussa. Ilmeisesti kyse oli paikoista, joissa tuolloin saatoit olla. En tarttunut tuohon tilaisuuteen. Ehdotin että voisimme vain tavata kahvilassa esimerkiksi Pietarsaaressa ja juoda kupin kahvia. Ei muuta. Kuvasit nyt itsesi jossain opiskelijakuppilassa. Tuohonkaan tilaisuuteen en tarttunut.

Kun toistin toivomukseni tekstiviestillä ja tarkensin, että voisimmeko tavata pääsiäisen aikaan, lähetit minulle tekstarilla uhkauksen, että saatat ottaa yhteyttä poliisiin, jos tulen tms. Mietin mikä oli saanut mielesi päivässä muuttumaan. Mitään järkeä viestissä ei minusta ollut.

Kommenttina uhkaukseesi lähetin meilin, jossa pyysin sinua olemaan provosoimatta kuvilla, jos et halunnut mitään viestejä. Ja niin kävikin. Seuraavan kerran vasta syyskuun alussa veit profiiliin provokatiivisen kuvan, johon reagoin.

En reagoinut aluksi muuten kuin että tekstarilla kehuin kuvaasi. Se oli oikeasti hieno - ja erittäin monitulkintainen kaikkine pienine yksityiskohtineen, joissa oli viittauksia aikaisempiin kuviin. Klonkku- ja Galadriel-hahmoihin ovat viittauksena mm. kaulakoru ja mekon alla näkyvä T-paita. Grace Kelly –look on viittaus toisaalta 50-luvun naisen asemaan ’hellan ja miehen nyrkin’ välissä, toisaalta Kellyn kohtaloon, sillä hänhän tietysti kuoli traagisessa auto-onnettomuudessa, mikä teki hänestä legendan. Puhumattakaan siitä että Kelly oli prinsessa ja kuuluisa taiteilija. Lisäksi kuvassa on tietysti viittauksia blogi-kirjoitukseeni.

Et todellakaan voinut olla tietämättä, miten voimakkaasti tällainen kuva minuun tulee vaikuttamaan!

Tuon kuvan innoittamana uskalsin, kysyä sinulta vielä kerran, haluatko nyt tavata minut. Kerroin että olen ehkä tulossa Turkuun tiettynä syyskuun päivänä tiettyyn paikkaan tiettyyn kellonaikaan erääseen tilaisuuteen. Jos haluat tavata minut, ilmoita siitä minulle. Tällainen oli tekstiviestini sisältö. Et vastannut viestiin, joten päätin olla menemättä koko Turkuun, koska käynti ei ollut mitenkään välttämätön.

Jatko onkin jo historiaa. Vaihdoit heti ehdotetun tapaamispäivän jälkeen profiilikuvaa, mikä shokeerasi niin kuin oli kai tarkoituskin. Lähetin sinulle heti viestin ja sanoin, että voimme sopia tapaamisen milloin ja minne vain haluat. Seurauksena oli, että ilmoitit ottavasi yhteyttä poliisiin - niin kuin teitkin. Olin aivan äimänä.

En tiedä enää missä mennään...

Arndt: "Mitä miehet haluavat sängyssä?" (2011)

N 150 miestä piti vuoden aikana päiväkirjaa seksielämästään naiselle, joka kirjoitti siitä raportin. Nainen oli seksuaaliterapeutti Bettina Arndt, jonka kirja julkaistiin viime vuonna - ja käännettiin melkein heti suomeksi nimellä "Mitä miehet haluvat sängyssä" (2011).

Kirja panee miettimään mm. sitä, miksi naisten seksuaalisuudesta on kirjoitettu hyllymetrejä, mutta miehet on jätetty rauhaan. Varsinkin naisilla on usein stereotyyppinen käsitys siitä, mitä miehet haluavat ja miten he seksin kokevat. Ja valitettavan usein he näyttävät olevan myös oikeassa.

Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu, ettei seksuaalisuudesta juuri keskustella, vaikka seksi usein pornografian muodossa tihkuu kaikkialla. - Tosin naisille seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat luonnollisempia, ja jo murrosiästä lähtien naiset keskustelevat asioista keskenään. Miehillä ei samanlaista keskustelukulttuuria ole. Seksi on lähinnä jonkinlaista suorittamista.

     *    *    *

Sisällys:

I osa
- Miehen katse
- Miehet ja pornografia
- Seksiseikkailuja etsimässä
- Poikkeavammat kiinnostuksenkohteet
- Miesten haluttomuus
- Yhteeensopimattomista libidoista selviytyminen

II osa
- Impotenssin traagisuudesta
- Pillerit ja pistokset
- Eturauhassyövän jälkeen
- Erektion jälleen näkemisen vaikutukset
- Epäluuloiset vaimot ja uudet rakastajat
- Siemensyöksyn hillintä

     *     *     *

Ensimmäisessä jaksossa 'Miehen katse' johdatellaan aiheeseen. Katseella ja katsomisella on oma merkityksensä parisuhdeseksissä, mitä Bettina Arndt ensisijassa käsittelee. Miehet itse eivät useinkaan piittaa siitä, miltä he naisensa silmin näyttävät. Heille on kuitenkin merkityksellistä miltä nainen näyttää - tai ainakin he mielellään katselevat alastonta naista. Ikääntyvä nainen ei automaattisesti ole epämiellyttävä miehen silmille ja langan laiha nuori riuku kaunis.

Onnellisissakaan pareissa harvoin vain omien naisystävien tai vaimojen katselu riittää. Monille naisille on traumaattinen kokemus saada mies kiinni katselemasta nettipornoa. Naiset tuntevat helposti itsensä riittämättömiksi varsinkin, jos seksi sängyssä ei jostain syystä suju. Nettipornoa käytetään eri tavoin. Esimerkiksi jollekin miehelle rakastelu vaimon kanssa saattaa jossain tilanteessa vaatia sitä, että hän kiihottaa itseään katselemalla kuvia. - Feministinen puhe naisten esineellistämisestä ei Arndtin mukaan pidä ihan paikkaansa. Pornografiaa - alastomia kuvia naisista ja miehistä - on ollut läpi historian. Lisäksi on ilmeisesti tavallisesta, että parisuhteessa naiset haluavat miesten jollain tavoin ottavan heidät, kohtelevan objekteina.

     *    *     *

Ikuinen keskustelunaihe on miesten uskottomuus. Bettina Arndt tosin pitää miehiä hämmästyttävän pariuskollisina, vaikka elämän varrella useimmilla miehellä jossain vaiheessa on toisiakin naisia. - Bettina ei tässäkään asiassa ole kovin feministinen vaan vetoaa miesten biologiaan. Miehillä mahdollisesti on alkukantainen tarve levittää siementään mikä mm. estää perheen sisäistä insestiä. - Uskottomuuden sijaan miehet masturboivat, kaikki miehet.

Miehillä niin kuin naisilla on erilaisia kiinnostuskohteita, fetisismejä. Naisten pikkuhousut yhtenä klassisena esimerkkinä. Jotakin saattavat kiihottaa esimerkiksi "Bridget Jones" - tyyppiset mummohousut. Miehille on tyypillistä juuttua omiin tapoihinsa. Seksin suhteen naiset ovat paljon joustavampia ja muuttumiskykyisempiä, mitä Arndt korostaa monee kertaan. Ensimmäiset seksikokemukset näyttävät olevan merkityksellisiä miehille.

     *     *    *

Eivät vain naiset ole niitä, joiden päätä särkee. Myös miehille käy usein niin, mistä saattaa aiheutua jopa parisuhteen kariutuminen. Jatkuvasta haluttomuudesta voi aiheutua monenlaisia ongelmia. Esimerkiksi nainen  alkaa epäillä miestä uskottomuudesta. Haluttomuuden syitä on monia. Testosteronin taso saattaa iän myötä laskea, mies on ehkä masentunut ja syö masennuslääkkeitä, jotka vievät halut. Pimeänä aikana dopamiinin tason alhaisuuskin vaikuttaa.

Bettina Arndt keskittyy kirjansa loppupuolella erilaisiin medikaalisiin ja muihin keinoihin, joilla seksin saa taas sujumaan, jos se ei jostain syystä ota sujuakseen.

Parin libidot saattavat myös luonnostaan olla erilaisia. Toinen yksinkertaisesti haluaa enemmän seksiä kuin toinen. Tilanne on kumpaankin suuntaan hankala. Avuksi voi tässä tilanteessa tulla vaikkapa seksuaaliterapeutti, joka opettaa paria naimaan siten, että kumpikin saa haluamansa. - Ihmisillä on usein vääriä kuvitelmia siitä, millaista seksin tulee olla. Arndt myös korostaa, että

"Ei ole kyse ainoastaan siitä, että miehen tulisi tietää mitä tehdä; eroottiseen taituruuteen tarvitaan kaksi ihmistä, jotka ovat kumpikin avoimia seksuaalisen nautinnon loputtomille mahdollisuuksille sekä halukkaita riskinottoon." (s. 158)

torstai 27. lokakuuta 2011

Fliedl: "Gustav Klimt" (1990)

Modernin kuvataiteen ehkä tunnetuin taiteilija ei menesty ainakaan Hämeenlinnan lähiöissä, vaikka Gustav Klimtin "Suudelmaa" (1908) pidetään jopa tunnetumpana kuin Leonardo da Vincin "Mona Lisaa" (1507).

"Suudelma" on Klimtin ns. kultaisen kauden (1898-1908) teos, jossa hän käytti paljon mm. lehtikultaa.Taidepiireissä teosta on pidetty myös ehkä kaikkein yliarvostetuimpana teoksena niin taiteellisesti kuin rahallisestikin.

     *     *     *

Oli miten oli. Maalaus on vaikuttava ja viettelevä - ja se herättää paljon ajatuksia ja tunteita.

Gottfried Fliedl kuvailee "Suudelmaa" mm. seuraavasti:
"Kuva on täynnä kaksinaisuuksia: toisaalta se vannoo eroottisen yhtymisen onnen nimiin, toisaalta se asettaa kyseenalaiseksi molempien henkilöiden ja sukupuolten identiteetin. "

Kuva on eroottinen ja siinä - tosin peitellysti - mies ja nainen ikään kuin yhtyvät. Vain teoksen ornamentiikka erottaa miehen ja naisen, sukupuolet toisistaan. Tilanteen erityisyyttä korostetaan sädekehällä, joka on heidän päidensä päällä.

Rakastavaiset ovat ulkona, kukkakedolla. Naisen käsi on kiertynyt miehen kaulan ympäri, mies suutelee naisen poskea. Naisen ilme on täysin keskittynyt tilanteeseen ja hänen silmänsä ovat kiinni.

     *     *     *

Jopa monisataasivuisen Klimt-kirjan tekijä Fliedl epäilee Gustav Klimtin teosten taiteellista arvoa. Klimt on jostain syystä saanut julkisuudessa ylenpalttisesti huomiota suhteessa toisiin merkittäviin modernistisiin taidemaalareihin. Yksi asia, joka suureen yleisöön vetoaa on varmasti monien teosten kuten "Suudelman" vahva eroottinen lataus.

Fliedl heittää jopa tällaisen kysymyksen lukijalle:
"Kysymykseen Klimtin arvosta tulee liittää toinen: kuuluuko Klimt ylipäänsä meidän vuosisatamme taidehistoriaan?" (s. 8)

Fliedl perustelee väitettään mm. siten, että sisällöllisesti ja teemoiltaan Klimtin teokset viittaavat lähinnä menneeseen maailmaan. Siitäkin huolimatta häntä on toisinaan pidetty jopa avantgardistina! Omana aikanaan häntä pidettiin myös dekandenttina, turmiollisena taiteilijana, sillä hän oli toisinaan kapinallinen, mutta taipui lopulta maineen myötä valtavirtaan. 

Lindemann: "Kulta-aika. Renessanssi" (1968)

Arvi A. Karistolta ilmestyi minisarjassa "Kulta-aika" vuonna 1968 kolme teosta kuvataiteen mestareista, jotka oli koonnut ja kirjoittanut Gottfried Lindemann.

Osat olivat 'Hollannin maalaustaide', 'Impressionismi' ja 'Renessanssi'. Hämeenlinnan kaupunginkirjastosta löytyvät vielä ensimmäinen ja kolmas osa.  'Impressionismi' on joko kadonnut tai se on kulutettu puhki, mitä voi epäillä, sillä ainakin poistamani kappale on suhteellisen hyväkuntoinen. Kirja on painettu laadukkaalle paperille.

     *    *    *

Samat mesenaatit jotka mm. Firenzessä ja Venetsiassa tukivat aikansa tieteitä mm. Galileo Galilein tutkimusta tukivat myös renessanssin ajan taidetta Leonardo da Vincistä lähtien.

    *    *    *

Gottfried Lindemann kirjoittaa kirjan 'Johdanto'-jaksossa seuraavalla tavalla:

"Meidän aikamme on vain erään jo yli 500 vuotta sitten alkaneen historiallisen aikakauden lyhyt jakso. Meidän päiviemme tekniikan kehitys pohjautuu uuteen ajattelutapaan ja uusiin asenteisiin, joiden avulla ihmiset vapautuivat vuosisataisista kahleista ja siteistä". (s. 8)

Viimeiset vuosisadat on ollut uudeksi ajaksi tai moderniksi ajaksi kutsuttua ajanjaksoa, jota ennen  - ennen muuta taiteissa - on jälkikäteen kutsuttu myös renessanssiksi, millä viitataan siihen, että taiteilijat arvostivat ja kunnioittivat suuresti antiikin perintöä.

Linkki:

Uusi aika. Wikipedia

Galilei: "Sidereus Nuncius" [1624]

Vuoden 2000 tiedekirjaksi ei olisi voitu valita mitään muuta kirjaa kuin Raimo Lehden käännös "Sidereus Nuncius" [1624], jossa Galileo Galilei julkaisi ensimmäistä kertaa mullistavat tiedot siitä, että emme eläkään maakeskeisessä maailman-kaikkeudessa, mihin ihmiset olivat uskoneet jo Aristoteleen ajoista lähtien ja mikä sopi erinomaisesti myös kristillisen kirkon oppeihin.

 Lähellä oli ettei Galilein pää pudonnut inkvisition edessä, ja hän joutuikin julkisesti kieltämään oppinsa. Mielessään hän kuitenkin ajatteli ja sanoikin sen monta kertaa myöhemmin: "Se pyörii sittenkin!"

Galileo jatkoi tutkimuksiaan vakavasta tuomiosta huolimatta, oli arestissa. Renessanssin ajan kaupunkivaltiot ökyrikkaine  - ja poliittisesti lähes yhtä mahtavine porvareineen kuin oli paavi - mahdollistivat ajan tiedeneron työskentelyn, vaikka helppoa se ei ollut.

      *     *     *

Galilein ja yleensäkin ensimmäisten tiedemiesten ajattelu ja työskentely oli kumouksellista. Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa kyseenalaistettiin kaikki uskomukset ja uskonnot, joiden opit eivät perustuneet ihmisen havaitsemaan todellisuuteen. - Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että esimerkiksi kivikauden ihmisten ja alkuperäiskansojen maailmankatsomus on tieteellisempää kuin ns. suurten uskontojen opit, joiden tarkoituksena on ennen muuta toisten ihmisten ajattelun ja toiminnan totaalinen hallitseminen.

     *     *     *

Sisällys:

1. Johdatteleva materiaali mm. omistuskirjoitus Toscanan suurherttualle Cosimo II:lle
2. Galilein kertomus kaukoputkesta
3. Galilein havainnot kuusta
4. Galilein havainnot kiintotähdistä, Linnunradasta ja sumuisista tähdistä
5. Jupiterin kuiden löytäminen ja niistä tehdyt systemaattiset havainnot

     *     *     *

Teos "Sidereus Nuncius" on todella mykistävä, hämmästyttävä. Harvoin tulee ajatelleeksi, mitä kaikkea pelkästään tavallisesta kuun katselemisesta voi saada aikaan, kun havainnoijana on Galileo Galilein kaltainen henkilö. Häneltä ei jää mikään huomaamatta.

Jokainen 2000 - luvun suomalainen voisi tehdä samat havainnot ja päätelmät kiikareillaan ja kotikaukoputkellaan. Hollantilainen keksintö kaukoputki oli se, joka viime kädessä mahdollista myös Galilein entistä tarkemmat havainnot.

Galilei aloittaa Kuun kuvaamisen tällä tavoin:

"Kuun pinta ei ole sileä, tasainen eikä täsmälleen pallonmuotoinen, kuten filosofien suuri parvi uskoo sen kuten muiden taivaankappaleiden olevan, vaan päinvastoin se on epätasainen, karkea ja täynnään onkaloita ja kärkiä, joten se muistuttaa Maan vuoriketjujen ja syvien laaksojen uurtamia kasvoja." (s. 26-7)

Mieltä kuohuttava / tyynnyttävä meili V:lle


Halusin tavata V:n hänen ollessaan lähes yksin tyhjässä asuntolassa viime pääsiäisenä. Ehdotin kuppia kuumaa kahvia paikallisessa ravitsemusliikkeessä. (V. rakastaa kahvia ja poseeraamista kahvikuppi kädessä.) Tyypilliseen tapaan sain meiliin vähän ajan päästä vastauksena kuvan, jossa poseerasi kaksi pelokkaan näköistä pupuiksi tekeytynyttä nuorta naista. Oli helppo päätellä että vastaus oli kielteinen tai koko ehdotusta ei otettu vakavasti. Tulemistani ei kuitenkaan kielletty tms. mutta siihen ei myöskään kehotettu tai kannustettu.

Kun kysyin asiaa jonkin ajan päästä, toistamiseen, tekstarilla, sain syyteryöpyn niskaani. Ensin olin ollut pilan kohde – hauskuuttaja – ja hetken kuluttua häirikkö – ilon pilaaja -, jota uhattiin poliisilla. Otapa siitä sitten selvää mikä on totuus vai onko sitä?

Miten tällaiseen tulisi vastata (jos haluaa alentua sellaiseen)? Päädyin seuraavaan ratkaisuun. En tiedä onko ratkaisu erityisen onnistunut vai ei, mutta yksi mahdollinen. Ironia on vaikea tyylilaji. (Kirjoittajaksi kehittyy vain kirjoittamalla!)

17.04.2011

Niin,

muutama sana vielä tästä asiasta. Siis häirinnästä, josta mainitsitte. (En kiellä tapahtunutta, ja otan kaikki tuomitut raipaniskut äänettä vastaan. Myös mahdollisesti tuomittavat sakot, vankeusrangaistukset, häpeän ym.)

Yritin todellakin, nöyrästi, ottaa teihin yhteyttä eilen - ensimmäistä kertaa sinä aikana, jonka olemme tunteneet soittamalla - vain kuullakseni teidän, minulle muuten niin tutun (ei suinkaan vieraan), ihmisen äänen. Se ei liene paljon vaadittu ja kohtuutonta. (Olen pahoillani jos pyyntöni järkytti ujoa ja ylevää mieltänne. Se ei tule toistumaan, joten voitte olla aivan rauhassa. Teidän ei tarvitse puhua minulle mitään. Ehkei koskaan. Jos niin haluatte, teidän korkeutenne.)

Pahoitin luonnollisesti mieleni, koska ette vastannut (ja se oli tietysti yksipuolista, ja vain minun tuntemukseni), mutta yrittäkää ajatella asiaa myös minun kannaltani (olenhan rakastanut teitä jo pitkään, niin kuin uskoakseni tekin minua, vaikka nyt minut katalasti torjuttekin, minkä on tässä painostavassa tilanteessa hyvin ymmärrän, sillä - toden totta - tahallani aiheutin kiusallisen tilanteen, jota nyt syvästi kadun).

Häirintääni tehostin lähettämällä teille meilin lisäksi, kaikkeni, tekstiviestin, joka oli varmasti teille aivan liikaa ja kuohutti suuresti tunteitanne (ja sai teidät pois tolaltanne). Sitäkin kadun, mutta tehtyä en saa tekemättömäksi. Kirjoitin: "Mitä teet, kun et ole kuppilassa? Maalaat? Otat aurinko (tai otit). Saanko soittaa? Eihän minulla tietysti asiaa ole... T. asko"

Tämä oli hävytön viestini kaikessa kauheudessaan ja pöyristyttävyydessään eikä sitä voi mitenkään puolustella. Puolustuksekseni totean, että - jos sallitte - että saavuitte hetkeksi yhteiseen (verkko)kuppilaamme, mutta olitte kai jo niin tuohtunut, että lähditte sieltä välittömästi pois. (Ja aloitte suunnitella, millä tavoin torjutte minut, minkä ymmärrän oikein hyvin, tuntien teidät ja herkkyytenne.)

Viimeinen meilini oli kyllä sitten vihoviimeinen provokaatio, mutta - ajattelin - jos se ei saa teitä liikkeelle niin ei mikään. (Ja niinhän siinä sitten kävi. Lähetitte tulikivenkatkuisen viestin. Tietyllä tavalla olen tyytyväinen siihen, että sain teidät vihdoin suoraan lähestymään minua. Toki olisin toivonut, että olisin voinut tehdä sen vähemmän ... julmasti. Olin vain jo niin epätoivoinen, että minulla riitti, kunhan sanotte minulle edes... jotain. Mitä tahansa. Sekin että olisitte sanonut tappavanne minut, olisi ollut minulle kuin taivaan lahja. Joskus sitä ihminen on vain niin huomionkipeä... Pelkät, paljon puhuvat, kuvat eivät aina riitä.)

Summa summarum. Lupaan kaiken mitä haluatte, mutta uskon, että suostutte, armollisesti, neuvottelemaan ehdoista niin kuin kuninkaallinen ainakin. En usko, että olette pitänyt kaikkia meilejäni & tekstiviestejäni kovin pahoina, vaikka käsittelemäni asiat ovat usein varmasti nekin tunteita kuohuttavia & ovat panneet teidät ajattelemaan monia asioita. (Lukuisat kuvanne todistavat jotain aivan muuta, tiedätte sen itsekin! Ette te kovin pahoillanne ole.)

Jos ette halua todellakaan enää YHTÄÄN mitään yhteyttä, toivon, että vahvistatte tämän seikan  - vastaamalla tähän viestiin - ja sanomalla lyhyesti esimerkiksi "En halua enää mitään yhteyttä. Piste." JA ZADAM. Se on siinä. Saatan surra, jalosukuisuuttanne aikani, mutta se menee * toivottavasti * ohi. (Mutta suruni ei ole tietysti enää teidän murheenne tai miten minulle sen jälkeen käy.)

Lisäksi, ja mikä tärkeintä, tiedätte, miten hyvin osaan lukea kuvianne & miten hyvin ajatuksemme pelaavat yhteen. Sitä ette voi kiistää. Luonnollisesti edellytänkin, että ette enää julkaise verkossa kuvia, jotka voisin tulkita väärin. (Paras esimerkki kuvista tai kuvasta, jonka nyt kiellätte, oli MySpacen viimeinen taustakuva, minkä profiilin jokin aika sitten veditte verkosta pois.)

Viimeisimmistä kuvista esim. 1) klonkkukuva, 2) lampunvarjostinkuva ja ennen muuta 3) kahvilakuva ovat sellaisia, jotka ovat suoria signaaleja jostain sellaisesta, jonka nyt tunnutte kieltävän. (Sellaisia en soisi enää näkeväni verkossa, sillä muutoin saan, ah, ah, ahdistuskohtauksen tai jotain pahempaa enkä luonnollisesti voi tällöin olla kirjoittamatta teille.)