sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Fagerlund: "Saavatko tietokirjat Suomessa riittävästi julkisuutta" (2011)

Lähdin tätä tekstiä tehdessäni liikkeelle oletuksesta, että tietokirjat eivät Suomessa saa riittävästi julkisuutta verrattuna kaunokirjallisuuteen. Hyvin nopeasti kuitenkin huomasin koko kysymyksen virheelliseksi tai puutteelliseksi.

Kirjailija Paula Havaste ja professori Mikko Lehtonen eivät kenties olleet ”Hyvä kirja” (2006) – teoksessa aivan perustellusti huolissaan tietokirjojen julkisuudesta Suomessa tai tilanne on nopeasti muuttunut.

Ensiksikin tietokirjat ovat itse osa julkisuutta. Kirjat ja niiden sisältämät tiedot saavat julkisuutta jo siksi, että ne ovat pakattu kompaktiksi paketiksi toisin kuin sellaiset sisällöt, jotka eivät ole vielä kirjan muodossa. Eivätkä ehkä sellaista muotoa saakaan. Eikä sitä välttämättä edes kukaan halua, mikä on tilanne tiedekirjallisuuden kohdalla, mistä suurin osa julkaistaan vain sähköisessä muodossa.

Toiseksi tietokirjat eivät monesti saa sanomalehtien kulttuurisivuilla sekä radiossa ja televisiossa julkisuutta niin paljon kuin kaunokirjat ja – kirjailijat. Silti toimittajat käyttävät niiden tietoja työssään hyväksi, minkä kautta tietokirjat saavat julkisuutta. Kulttuurisesti merkittävät sisällöt todennäköisesti seuloutuvat muuhunkin mediajulkisuuteen.

Aina tietysti saattaa jokin jonkun kannalta tärkeä kirja jäädä huomaamatta. Aktiivinen kirjailija tietysti toimittaa tekijänkappaleitaan paikkoihin, joissa uskoo saavansa asialleen ja kirjalleen ansaitsemaansa huomiota, jollei kirjan kustantaja sitä jostain syystä tee. Monia keinoja on käytössä. Jos mikään muu ei tunnu auttavan, tiedotustilaisuus, yhden henkilön performanssi tai mielenosoitus, varmasti auttavat vaivaan.

TIETOKIRJAN TILA

Kai Ekholm ja Yrjö Repo hahmottavat tietokirjan nykytilaa ja lähitulevaisuuden visioita kirjassa ”Kirja tienhaarassa vuonna 2020” (2010). Kuva ei ole kovin tarkka ja ristiriidaton vaan ennemmin rosoinen ja hämärä. Jotkin asiat ovat selkeitä kovia faktoja. Vuoden 2006 jälkeen tietokirjojen nimekemäärät ovat pudonneet pysyvästi alemmalle tasolle.  Tietokirjoista on ollut kirjan tekijöiden mukaan ylitarjontaa, joka on vähitellen poistunut. Siis ongelmana on ollut ennemmin se, että tietokirjat saavat liikaa julkisuutta – niitä on tullut liikaa julkisuuteen - kuin että ne saavat sitä liian vähän!

”Kirja tienhaarassa” kirjan ydinsanoma kiteytyy ajatukseen tietokirjan verkkoidentiteetistä. (s. 92) Tosin muitakin kiteytyksiä kirjasta on mahdollista löytää. Ajatusta ei kehitellä kirjassa kovin pitkälle. Vähimmillään kyse olisi oletettavasti vain siitä, että jokaisella tietokirjalla (ja kirjailijalla) on oma verkkosivunsa, jossa kirja esitellään – ja jonka kautta sen voi ostaa.  Näinhän jo usein onkin. Esimerkiksi ”Kirja tienhaarassa” - kirjalla on Gaudeamuksen verkkosivustolla oma sivunsa, minkä kautta kirjan voi ostaa, mikäli painos ei ole lopussa.

Tietokirjat eivät kuitenkaan ole mikään homogeeninen kokonaisuus, eikä kaikilla tietokirjoilla ole kirja-alallekaan samaa liiketaloudellista merkitystä. Oppikirjat ovat olleet vuosikymmenet suurten kirjankustantajien rahasampo, jolla ne ovat tahkonneet rahaa mm. pienilevikkisen kaunokirjallisuuden kustantamiseen.  Oppikirjojen asema on edelleen vahva, mutta kirjankustantajilla on suuri paine siirtää oppikirjat verkkoon oppimateriaaleiksi.  Kustantajien tuotekehitys on edistynyt viime vuosina hitaammin kuin esimerkiksi peruskoulun, ammatillisten oppilaitosten ja ammattikorkeakoulujen verkko-oppimisympäristöjen rakentaminen. Opettajat ovat tuottaneet näihin omiin oppimisympäristöihinsä paljon materiaalia, jota he eivät välttämättä edes halua julkaista painetussa muodossa.

TIETOKIRJAPOMMI

Seuraava suuri aikapommi kirja-alalla saattaa olla kuntien ja kuntayhtymien ym. uudet kustannussäästöt, jotka kohdistuvat oppikirjoihin.  Tätä eivät kirjan tekijät sano ääneen, mutta sen voi lukea rivien välistä.  Lisäksi esimerkiksi oppikirjojen kierrätys vähentää oppikirjojen kysyntää.

Yliopistojen tiedekirjallisuus ja -lehdet ovat käytännöllisesti katsoen kokonaan sähköisessä muodossa ja verkkokirjastojen kautta saatavilla. Siten ei ole yllätys, että kehitys jatkuu muillakin kouluasteilla samaan suuntaan. Ammattikorkeakoulujen opinnäytteet ovat vuonna 2010 yksinomaan sähköisessä muodossa samoin kuin muusta julkaisutuotannosta on yhä suurempi osa verkossa.

Jopa valtion virastot ja laitokset ovat siirtyneet paperittomaan aikakauteen. Kuntien ja kaupunkien julkaisut ovat nekin lähestulkoon vain sähköisessä muodossa, mikä näkyy mm. siinä, ettei Ekholmin johtaman Kansalliskirjastojen pienpainatteiden kokoelma kartu enää samalla tavalla kuin aiemmin.

Edellä mainittujen tieto- ja tiedekirjojen ja virallisjulkaisujen lisäksi on koko joukko muutakin tietokirjallisuutta, jota on viime vuosina karsiintunut markkinoilta. On vaikea sanoa mitä nämä kirjat tarkalleen ottaen ovat, mutta oletettavasti eivät aina kovin tähdellistä kirjallisuutta. Esimerkiksi Kirjavälityksen listoilta löytyy Ekholmin ja Revon mukaan koko joukko kirjallisuutta, jota kirjastot eivät halua ostaa, mikä on ongelma kirjankustantajille.  Kirjat kun ovat ehtineet aiheuttaa monenlaisia kuluja ennen kuin ovat edes tulleet myyntiin.

ESIMERKKI ONGELMAKIRJASTA

Ehkä yksi tietokirja, joka ei Kirjavälityksessä ja kirjakaupoissa liiku, on Kai Ekholmin oma pamfletti ”Kirjastot ovat palaessaankin kauniita” (2010), jonka tietokirjallisuuden pienkustantaja BTJ Kustannus julkaisi hieman ennen kuin Gaudeamus toi markkinoille Ekholmin ja Revon raporttikirjan ”Kirja tienhaarassa vuonna 2020” (2010).

Ainakin kirjastot ostivat Ekholmin kirjaa heikosti. Esimerkiksi Hämeenlinnan kaupunginkirjasto, sen kuusi lähikirjastoa ja kaksi kirjastoautoa ostivat yhteensä vain yhden kirjan. Suomessa oli vuonna 2010 kaikkiaan 311 pääkirjastoa. Mikäli kirjastot ostivat keskimäärin 1,5 kirjaa, kirjaa myytiin noin 500 kappaletta eri puolille Suomea. Yleisten kirjastojen Frank – monihaku tuotti tulokseksi arviolta 450 teosta, mutta määrä voi olla hieman suurempi, sillä haku esimerkiksi Pirkanmaan PIKI - kirjastoihin ei kunnolla onnistunut.

Tietokirjan ensimmäinen painos on Suomen tietokirjailijat ry:n sopimusmallin mukaisesti maksimissaan 2 000 kappaleen suuruinen. Vielä syyskuussa 2011 muun muassa verkkokirjakauppa adLibris myi ensimmäistä painosta, joten myynti ei ollut saavuttanut 2 000 kappaleen rajaa. On siten mahdollista, että Kirjavälityksessä oli vielä n. 1000 kirjaa, jos kirjakaupat olivat myyneet kirjaa yhtä paljon kuin sitä oli ostettu kirjastoihin.

Joten on hyvin mahdollista, että Kai Ekholmin kirja on yksi Ekholmin ja Revon mainitsemista kirjoista, jotka ovat ylituotantoa. Tyypillistä tällaisille kirjoille on myös, että ne eivät ole kovin laadukkaita, mikä pätee myös tähän kirjaan. Eikä kyse ole vain siitä, että se on pamfletti, joka ei tähtääkään korkeatasoiseksi tietokirjaksi.

Tietokirjan hinnasta tekijä saa keskimäärin 12 %, joten Ekholm on saanut kirjastoon myydyistä kirjoista 2,70 euroa kappaleelta, mikä tekee reilut 1 200 euroa. Toisen mokoman hän on ehkä saanut kirjakauppamyynnistä. Kirja on tehty työn ohessa, joten hän ei ole oikeutettu sosiaalisin perustein myönnettävään kirjastoapurahaan, jota aiemmin kutsuttiin kirjastokorvaukseksi kirjailijoille.

ONGELMAKIRJAN SAAMA JULKISUUS

Kai Ekholmin ”Kirjastot ovat palaessaankin kauniita” (2010) – teos ei saanut julkisuutta muuta kuin ammattilehdissä. Sanomalehdet ja sähköinen media ei teosta huomioinut toisin kuin myöhemmin ilmestyneen Ekholmin ja Revon yhteisen kirjan.

Petri Tonteri haastatteli artikkelissa ”Kirjastot ovat datameren luotseja” Ekholmia Kirjastolehden numeroon 3 / 2010 ja samalla esitteli kirjaa.  Bibliophiloksen numerossa 3 / 2010 oli Juha Järvelän kirja-arvio otsikolla ”Rakkaudesta kirjastoihin”.

”Kirja tienhaarassa vuonna 2020” – teoksessa Repo ja Ekholm suomivat kovasti kirjallisuuden esittelyitä ja arvioita, jotka ovat siirtyneet sanomalehdistä blogeihin, mikä on heidän mielestään pirstaloinut kritiikin ja pudottanut sen tasoa ym. Ilman blogeja Ekholmin oma kirja ei olisi kuitenkaan saanut niin suurta huomiota kuin se nyt sai. Ainakin neljässä blogissa mm. kaksi kirjastoammattilaista käsittelee Ekholmin teosta. Myös muista yhteyksistä kirja löytyi googlettamalla.

Esimerkiksi LibraryThing – palvelussa kolme henkilöä oli lisännyt kirjan omaan sähköiseen kirjastoonsa. Tosin kukaan heistä ei vielä ollut kirjoittanut kirjasta katsausta ja arvioinut teosta. Yleisten kirjastojen kirjastot.fi – palvelu huomioi kirjan Kirjastokaistan haastattelussa. Videoklipsi on kenen tahansa katsottavissa netin kautta.

Ekholm on itse luonut Wikipediassa kirjalleen verkkoidentiteetin, sillä kirjan kustantaja BTJ Kustannus ei ole sitä tehnyt. Lisäksi hän on linkittänyt kirjan omalle Wikipedia – sivulleen - ja se on itse asiassa ainoa kirjalinkki, joka hänellä sivustolla on, joten Wikipedian kautta hän markkinoi kirjaa kahdella eri sivustolla.

ONGELMAKIRJAN SISÄLTÖ

Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja, FT Kai Ekholmin kirja "Kirjastot ovat palaessaankin kauniita" (2010) on poliittinen pamfletti, toivottu puheenvuoro kirjastojen - ja ennen muuta painettujen kirjojen tulevaisuuden puolesta. Ja hänen oma kirjansa on yksi tällainen painettu kirja, jota ei saa sähköisessä muodossa.

Ekholmille toki kirjat eivät ole mikään yhteen fyysiseen muotoon sidottu asia. Kansalliskirjasto on esimerkiksi itse digitoinut viime vuosina valtavasti vanhoja kirjoja taatakseen niiden säilymisen. Vanhimmat sanoma- ja aikakauslehdet ovat tänä päivänä jo saatavissa sähköisessä muodossa saman kirjaston kautta - ja Ekholm valittelee kirjassa, miksi esimerkiksi vuoden 1890 jälkeiset sanomalehdet eivät voisi olla kaikkien luettavissa. (s. 130)

Tekijänoikeudelliset ongelmat koskevat lehtien ohella kirjoja, mutta kirjoihin Ekholm ei pamfletissaan puutu. Hän ei myöskään kerro mikä on marssijärjestys kirjoja digitoitaessa: kuka päättää mitä seuraavan 10 vuoden aikana digitoidaan. Lukevan yleisön kannalta on mitä tärkein tieto, miten keskeinen - ja mahdollisimman tuore - hyvä kirjallisuus (mitä se sitten onkaan) saadaan digitoitua vapaasti kaikkien käytettäväksi. Tämän tiedon kirjoittaja - ehkä tahattomasti - sensuroi kirjastaan.

Asioita voi - niin kuin aina - perustellusti tarkastella myös aivan vastakkaisesta näkökulmasta kuin mistä Kansalliskirjaston johtaja niitä tarkastelee. Voidaan kysyä mihin tarpeeseen painetut kirjat 2000 - luvulla vastaavat? Mihin sellaiseen painettuja kirjoja tarvitaan, mihin sähköiset kirjat eivät riitä? Eikö esimerkiksi ympäristön kannalta olisi parempi suosia sähköisiä kirjoja? Voitaisiinko ajatella, että tietokirjallisuutta alettaisiin julkaista pelkästään sähköisessä muodossa, sillä tietohan tunnetusti vanhenee ajan myötä. Monet IT-alan kirjat ovat olleet jo 20 vuotta vain pdf-muodossa. Samaa trendiä voisi jatkaa esimerkiksi oppikirja- ja oppimateriaalituotannossa. Tällä hetkellä monien lukion oppikirjojen oheismateriaali löytyy verkosta, mutta yhtä hyvin painetuista kirjoista voitaisiin luopua kokonaan.

Kaikki (vanhimmat) kaunokirjallisuuden kotimaiset klassikot - joiden painamisen perään Ekholm huutaa - ovat pian saatavissa ilmaiseksi sähköisessä muodossa. Sitä mukaa kuin tekijänoikeudet poistuvat. Ja kirjat ovat luettavissa melkein millä tahansa päätelaitteella. Jotain horjuvuutta pamfletin tekijän ajattelussa on, mikä ei ole ihme, sillä asetelma ei ole aivan yksinkertainen, vaikka se siltä aluksi näyttääkin. Jos ajatellaan, että kirjan fyysisellä muodolla ei ole itseisarvoa, ei itseisarvoa ole myöskään sillä, saadaanko kirjoja painetussa muodossa vai ei. Tärkeintähän on, että sisällöt ovat kaikkien ulottuvilla.

Ekholm toistaa useasti - korostaa sitä -, miten vähän Kansalliskirjaston kirja-aineistoa on tähän mennessä digitoitu ja miten hitaasti projekti etenee. Vasta prosentti kaikista kirjoista on digitoitu, ja uutta aineistoa tulee vuosittain hyllykilometrin verran. Suuntaamalla olemassaolevat resurssit toisella tavalla digitointia voitaisiin varmasti suuresti nopeuttaa. Esimerkiksi yleiset kirjastot voisi valjastaa kansalliseen digitointiprojektiin mukaan samalla, kun kirjastoista tehdään itsepalvelukirjastoja, mikä vapauttaa työvoimaa muihin työtehtäviin.

"Kirjastot ovat palaessaankin kauniita" - kirjassa on jaksoja, joita on vaikea ymmärtää. Mihin kirjoittaja tähtää mm. kuvaamalla tarkkaan sitä, millaisissa ongelmissa kirjastolaitos oli Euroopassa 1930-40 - luvuilla kansallissosialistien valtaannousun jälkeen? Jos tekstiä lukee tarkkaan, päätyy aika hämmentävään lopputulokseen eli siihen, että esimerkiksi ghettokirjastot ruokkivat eskapismia, todellisuuspakoista käyttäytymistä. Sen sijaan että Puolan ja Baltian maiden ghetoissa - ja muualla yhteiskunnassa - olisi vastustettu natsihallintoa, siellä keskityttiinkin vain kirjojen lukemiseen!? Mitä merkitystä on tällaisilla kirjastoilla, vaikka ne hieman lieventäisivätkin tuskaa ja kärsimystä ennen vääjäämätöntä kuolemaa kaasukammiossa.

"Jokaisen Einsatskommandon murhaiskun jälkeen kirjasto oli ääriään myöten täynnä. Luimme, kunnes lamaannuimme. " (s. 19)

Kai Ekholm antaa toisenlaisen kuvan kirjoista ja kirjallisuudesta natsi-Saksan aikaan kuin mikä on perinteinen kuva kirjarovioista.

"Jokaisessa ghetossa kirjastosta tuli juutalaisen kulttuurielämän keskus." (s. 21)

Ja kirjoja oli paljon! vaikka niitä myös tuhottiin samoin kuin kirjastoja.

Vaikka kirjoja on läpi Euroopan historian poltettu rovioilla, niitä on myös hävinnyt - ja häviää vieläkin lukemattomilla eri tavoilla. Tässä yhteydessä on vaikea ymmärtää, mikä on FT Kai Ekholmin viesti lukijalle. Korostaako hän sitä, että yksittäinen kirja tai käsikirjoitus ei kaikkien kirjojen kokonaisuutta vasten oli kovin merkittävä? Ehkä. - Toisaalta esimerkiksi Jaakko Juteinin kirjan "Anteckningar af Tankar" (1827) kopioiden polttamisella saattoi olla suurikin yhteiskunnallinen merkitys aikana, jolloin kirjoja oli vielä hyvin vähän. Juteinin kirjailijan ura loppui tyystin luterilaisen kirkon masinoiman kirjojen polttamisen jälkeen.

Vielä oudommaksi Ekholmin kirja menee hänen siirryttyään sivulta 41 lähtien kokonaan kirjallisuuden ulkopuolelle kuvataiteisiin. Varsinkin sota-aikoina taidetta varastetaan ja siirretään maasta toiseen. Taidemaailmassa elää muutoinkin jonkin sortin ryöstötalous. Arvotaidetta varastetaan koko ajan, ja sitä joutuu huutokaupoissa yksityisiin käsiin.

Tavallisen taiteenharrastajan kannalta on tuskin merkitystä, mihin alkuperäiset taideteokset joutuvat. Kirjallisuuden kohdalla sillä on vielä vähemmän merkitystä, sillä koko kirjallisuuden olemassaolohan perustuu siihen, että kirjoja kopioidaan luettavaksi kaikille lukuhaluisille.

Kirjan loppupuolella Ekholmista hersyy vielä melkoinen moralisti hänen listatessaan kirjoja, joita EI olisi pitänyt koskaan julkaista! Vaikea uskoa, että mies on kirjoittanut kirjan "Kielletyistä kirjoista" (1990):

"Kirjallisuuden pahin uhka on huono kirjallisuus. Kirjat 'Pääministerin morsian', 'Paskakirja', 'Hannele Laurin hampaat' eivät kestä edes vessalukemista. En ottaisi niitä vaivakseni edes ilmaiseksi. 'Juoppohullun päiväkirjaa' on myyty enemmän kuin esikoisromaaneja yhteensä. Aion lukea." (s. 104)

Joitain sivuja myöhemmin Ekholm perustelee, miksi "Juoppohullun päiväkirja" läpäisee hänen seulansa muutakin kuin myyntilukujensa takia.

"Kirjan lukijat eivät ole 'kirjallisia ihmisiä', ainakaan sellaisena kuin me heidät tunnemme. Kuitenkin he ovat lukijoita ja maksavia asiakkaita ja tulevat verkon, kadun ja kapakoiden todellisesta maailmasta. Niissä puhuu keskustelupalstojen ja kapakoiden joukkojen viisaus." (s. 107)

Mitäpä tuohon voi enää lisätä? Latteammiksihan perustelut eivät voi enää mennä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti