tiistai 15. marraskuuta 2011

Mazzarella: "Silloin en ole koskaan yksin. Lukemisen taidosta" (1999)

"Lukeminen on seurustelua.

Tässä kirjassa Merete Mazzarella seurustelee muiden muassa Thomas Mannin, Albert Camus'n, Jean-Paul Sartren, Bo Carpelanin, Ulla-Lena Lundbergin ja Carina Rydbergin kanssa."
(Takakansi)

     *     *     *

Merete Mazzarellan "Silloin en ole koskaan yksin" (1999) on ensimmäinen hänen kirjoistaan, jota olen alkanut lukea. Alkanut lukea siksi, että kirjan lukeminen on vielä kesken tai ainakin tuntuu siltä. Joka tapauksessa alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä huomasin, että seuralaiseni oli kadonnut. Kirja josta minun oli tarkoitus jotain kirjoittaa oli jäänyt johonkin. Kenties istumaan johonkin kuppilaan tai pöydän syrjälle norkoilemaan.

Mutta niinhän se on ihmistenkin kanssa. Harvoin he ovat läsnä heitä ajatellessamme ja jopa keskustellessamme heidän kanssaan. Kännyköistä on tullut niin arkipäiväisiä kapistuksia, ettemme enää edes ajattele, millaista oli siihen aikaan, kun yhteydenotot tapahtuivat kirjeitse. Kirjeet saattoivat viipyä matkalla päiväkausia ja parhammillaankin vastaanottaja sai kirjeen seuraavana päivänä. Eikä tietysti ole mitään taetta siitä, että kommunikaatio sujuu, vaikka istuisimme - sinä ja minä - silmäkkäin. Kenties paras tapa viestiä on olla puhumatta mitään - kirjoittaa kuin kirjaa -, ja toivoa, että se toinen jotain tästäkin tekstistä ymmärtää.

     *     *     *

Lukiessani Mazzarellan kirjaa en ollut, todellakaan, vireessä. Minulle läheinen ihminen kuoli samaan aikaan, kun aloin lukea tätä kirjaa. Toisen lähtiessä, toinen tuli. Kuollut ei elämänsä aikana kirjoittanut kuin ehkä muutaman kirjeen. Kaikki mitä hänestä jäi jäljelle on enää muistoina mielessäni. Mazzarellan kirjeisiin, kirjaan voin palata vielä tämän kirjoituksen jälkeenkin. Voi olla että toisella kerralla luen kirjan - tai ainakin jotkut kohdat siitä - toisin kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäisellä kerralla olen varmasti ohittanut joitain asioita, ja olen keskittänyt huomioni vain joihinkin minua kiinnostaviin asioihin ja teemoihin.

Päällimmäisenä mieleeni tulee Mikael Lybeckin "Breven till Cecilia" (1920), mistä kirjailija kertoo rinnan muutaman muun teoksen kanssa. Kirjoja yhdistää mm. se, että kirjoissa kerrotaan kirjoittamisesta ja päähenkilö on jonkin sortin kirjailija.  Lybeckin kirjan päähenkilö Sven Ingelet kirjoittaa ainakin kirjeitä ja hän on kirjastonhoitaja (niin kuin minäkin). Henkilö jolle hän kirjeitä kirjoittaa on Cecilia (Cecilialle minäkin kirjoitan tai olen kirjoittanut). Kirjan lopussa Indal tekee itsemurhan petyttyään rakkaudessaan petolliseen Ceciliaan (ei huono vaihtoehto). Tajuttuaan tilanteen toivottomuuden, sen ettei Cecilia rakasta häntä, Sven pyytää lähettämänsä kirjeet takaisin (hän ilmeisesti suunnitteli kirjeromaania kuten minäkin). Cecilia ei suostu lähettämään kirjeitä takaisin, minkä jälkeen Sven tekee itsemurhan. Svenin kuoleman jälkeen hänen ystävänsä saa taivuteltua Cecilian antamaan kirjeet takaisin (tässä suhteessa olen heikoilla - Cecilia hävitti kirjeeni ja niiden tietokoneella olleet kopiot).

Tällaiset paralleelit ovat aina mielenkiintoisia. Eivät vain kirjat muistuta toisiaan vaan myös elämä muistuttaa kirjoja, mistä Merete Mazzarellakin kirjoittaa.

     *     *     *

Merete M:n kirjailijat ovat aika kummallista sakkia, lähes Albert Camus'n sivullisia. He joka tapauksessa katsovat sekä omaa elämäänsä että muiden elämää tietyn välimatkan päästä, mikä kirjoitettaessa tarkoittaa erilaisia keinoja vieraannuttaa lukija arjestaan ja kirjan hahmojen arjesta. Jos esimerkiksi murha tai sieppaus olisi osa arkea, ei se tuntuisi enää miltään. - Aha, vai niin. Vai nyt se Virtaskakin katosi jonnekin. No, tuskin enää palaa, kun tuolla tavalla lähti. Ihminen tottuu kaikkeen, mitä oudoimpiin tilanteisiin, kun on pakko. Kun 30-luvulla Lapuan liikkeen aktiivit muiluttivat mm. kommunisteja itärajalle, vähän ajan kuluttua se ei tuntunut lehtien lukijoista enää miltään. Vasta kun asioista kertoo hieman toisesta näkökulmasta, ne saavat jälleen uuden merkityksen. Kun murhasta kerrotaan murhaajan näkökulmasta, on sillä voimakas vieraannuttava efekti. Voisi ainakin olettaa, ettei lukija halua samastua murhaajaan ja hän tuskin on samaa mieltä murhaajan perusteluista teolleen. Hämmennystä tietysti aiheuttaa, jos lukija jostain syystä oivaltaisi, että murha onkin käypä keino ratkaista ongelmia...

"Silloin en ole koskaan yksin" (1999) - kirjassa on paljon epäsuoria viittauksia kirjallisuuden tutkimukseen, mikä tekee kirjasta harrastelijalle haastavaa mutta kiehtovaa luettavaa. Herkullinen on mm. klassinen kuvaus kahden modernin kirjallisuuden klassikkokirjailijan Marcel Proustin ja James Joycen kohtaamisesta.Kumpikaan ei saa tilanteessa sanaa suustaan tai vain yhden sanan. Eri tavoin Mazzarella yrittää vakuuttaa lukijan siitä, että kirjailija ja hänen tekstinsä ovat aivan eri asioita. Se mitä kirjailijalla on sanottavaa, sen hän luultavasti on jo sanonut kirjoissaan. On turha odottaa, että hän livenä pystyisi parempaan tai lähellekään samaan kuin kirjoissaan, jollei hän sitten ole monilahjakkuus ja samaan aikaan esimerkiksi performanssitaiteilija.

Kirjan lukijan on siis mahdollista seurustella, päästä yhteyteen, keskustella kirjailijan kanssa hänen kirjojensa kautta. Merete Mazzarella menee jopa niin pitkälle, ettei hän näe olennaista ero ihmisten ja kirjojen välillä. Jokaisen ihmisen elämästä voisi kirjoittaa kirjan tai useampia, ja tutustuessaan toisiinsa ihmiset tietysti kertovat sen mitä kertovat itsestään toisilleen. Ihmisten välinen keskustelu on myös lähinnä erilaisten tarinoiden kertomista sekin. On kuin toinen ihminen lukisi elämänsä kirjaa sinulle ääneen ja sinä kuuntelisit sitä - ja ehkä osallistuisit kirjan tekemiseen kommenteillasi. Kirjan ei siis tarvitse olla kirjamuodossa ollakseen kirja, eikä se sitä koskaan olekaan. Aluksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti