tiistai 29. marraskuuta 2011

Ojansuu: "Pyhyys. Rajalla oleva ihminen" (2011)

"Totuuden tavoitteleminen on edelleen ihmisen elämää leimaava päämäärä. Varmuuden ja oikeaoppisuuden vaatimukset estävät meitä kuitenkin pääsemästä lähemmäs selittämätöntä, pyhää." (Takakansi)

     *     *     *

Sisällys
- Johdanto: Ymmärryksen vanhuus - Kadonneen aarteen metsästys - Maallistettu filosofia - Me uskomme jotta me eläisimme - Me emme ole itseämme tehneet - "Me Emme ole itseämme tehneet" - Rajallisuutemme maailmat - Selviytymisemme tarina - Rajallisuuden etiikka - Epilogi: vanhuuden katsomus

     *     *     *

Opettaja, filosofi, kirjailija Johannes Ojansuun kirja "Pyhyys" (2011) ilmestyi ensimmäisen kerran seitsemän vuotta sitten. Kirja sai myönteisen vastaanoton mm. luterilaisen kirkon piirissä ja se oli ilmestyessään ehdolla "Kristillinen kirja" - palkinnon saajaksi.

Ojansuun kirjan kaikkia juonteita ei voi käsitellä yhdessä blogikirjoituksessa, mutta joihinkin kohtiin on mahdollista puuttua. Lähden liikkeelle prologista ja epilogista ja jätän keskiosan väliin. Tyhjäksi.

     *     *     *

Ensimmäinen ajatus selattuani kirjan eilen illalla läpi ja luettuani tänä aamuna alun ja lopun oli, miksi tämä kirja on kirjoitettu? Rivien välistä on valitettavasti luettavissa aika ikäviltä tuntuvia asioita. Kristinuskon aikansa elänyt, tuhoava lähestystyön henki on edelleen voimissaan, mitä tarjoillaan rauhanlippua heilutellen. Ojansuu haluaa levittää ilosanomaa revisioidussa muodossa, uudenlaisen oikeaoppisuuden ja totuuden hengessä kaikkeen maailmaan. Tuntuu pelottavalta.

Kirjan vaikuttaa hengeltään ortodoksikristillisyyden ja luterilaisuuden sekasotkulta. Katolisen kirkon pyhyys on hylätty. Pyhyys ei Ojansuulla enää liity esineisiin ja paikkoihin, mikä on keskeinen osa katolilaisuutta. Ojansuu liikkuu vain korviensa välissä tuntien keski-ikäisen miehen ahdistusta lähinnä kai nuorten naisten edessä.

Keskeisiä ajatuksia kirjassa ovat mm. ihminen tietoisuus itsestä ihmisenä, tietoisuus toisesta ihmisestä toiseutena, tietoisuus luonnon merkityksestä ihmisen kannalta, totuus omasta vanhemisesta ja kuoleman läheisyydestä, tunne omasta rajallisuudesta ja elämän tyhjyydestä sekä pakkomielteinen kuvitelma saavuttamattoman - tai kuoleman kautta saavutettavan - jumaluuden olemassaolosta

     *     *     *

Filosofimme on huolissaan pyhyyden katoamisesta länsimaissa, mistä hän syyttää mm. kirkkoa (tai kirkkoja). Kirkko on hänen mielestään opillisesti jähmettynyt, eikä se anna tilaa aidon toiseuden tunnustamiselle. Toiseutta Ojansuu jauhaa, mutta ainakaan alussa ja lopussa juurikaan kertomatta mitä se tarkoittaa. Vaikutelmaksi tulee, että toiseus on kahden länsimaisen ihmisen, kenties keski-ikäisen miehen ja nuoren naisen, välistä vuorovaikutusta. Toisen toiseutta on kunnioitettava, sillä se mitä toinen on, on eri asia kuin mitä me itse olemme tms. Tuntuu aika kliseiseltä. Kummatkin kuitenkin ovat ihannetapauksessa ilmeisesti kristittyjä, sillä muutenhan heillä ei ole yhteistä kieltä ja oikeaa asennetta elämään.

Myös moderni ja postmoderni yhteiskunta on edesauttanut pyhyyden katoamista. Esimerkiksi moderni tapa tuhota luontoa kirjoja painamalla ei vastaa kestävän kehityksen vaatimuksia ja parempi olisi jättää asiat silleen tai vain blogata. Siten esimerkiksi Ojansuun oman kirjan olisi - tällä logiikalla - voinut jättää painamatta, ja hän olisi käytännössä toteuttanut paremmin omaa filosofiaansa ja kunnioittanut luonnon monimuotoisuutta ja ehkä toiseuttakin. Tosin ekokatastrofien rinnalla muutaman puun kaataminen tai aukkohakkuu ovat tietysti pikkujuttuja.

    *     *    *

Ojansuu usko oman ajattelunsa erinomaisuuteen, ja kukapa ajattelija ei uskoisi, jos on uskonmies tai -nainen. Hän uskoo, että varmuuden tunne on korvattava epävarmuuden tunteella ja tietoisuus epätietoisuudella. Siinä hänen oppinsa keskeinen silmänkääntötemppu, joka ei tunnu kovin vakuuttavalta. Kirkot ja kristinusko vielä nykymuodossaan ruokkivat oikeaoppisuutta ja Raamattuun perustuvaa totuuden puhumista.

Pelastus on kuitenkin lähellä. Riittää kun luovutaan universaalista kristinuskosta ja hyväksytään (lähes) kaikki subjektiiviset tulkinnat oikeina. Jokainen ihminen joka tapauksessa rakentaa omassa pikkupäässään omat tulkintansa, sanoivat oppineet totalitaristit sitten mitä tahansa. Näin voidaan säilyttää kristinuskon pyhyys muiden oppien puristuksessa. Ratkaisu on siis eräänlaista uskonnollista populismia. On hyväksyttävä, että kaikki se mitä ihmiset pitävät totena, on jollain tavoin tarkoituksenmukaista heidän oman eloonjäämisensä kannalta tms.

     *     *     *

Hengen ja aineen dualismi hiertää. Vaikka ihminen hyväksyisi kaikkien muiden (potentiaalisesti kristittyjen) toiseuden, ihminen on vain yksi eläin- ja ihmislaji muiden joukossa. Kissojen ja koirien toiseutta on vaikea niellä kristittynä. Puhumattakaan tuotantoeläimistä, sillä tällöin päätyisimme ajatuksiin ihmisten kannibalismista tms. Lisäksi ihminen lajina on kehittynyt evoluution aikana - ja tulee oletettavasti kehittymään lähimpien satojen tuhansien vuosien kuluessa tästä eteenpäinkin johonkin suuntaan. Lopulta ihminen lajina häviää maapallolta, ja jokin toinen laji, ehkä ihmisenkaltainen, on valtalajina kaukana tulevaisuudessa. Lopputulos on ihmisen kannalta tyly - tyhjyys, mikä Ojansuuta ahdistaa.

Ihmisen häviämisessä lajina maapallolta, teki ihminen sitten mitä tahansa, on ajatuksena vapauttava. Se antaa perspektiiviä nykyisyyteen, menneisyyteen - ja kauas tulevaisuuteen. Ehkä filosofimme Johannes Ojansuukin lopulta tajuaa, että kristinusko syntyi populistisen joukkoliikkeen kautta vain 2000 vuotta sitten ja se häviää aivan varmasti lähimmän 2000 vuoden aikana omaan mahdottomuuteensa niin kuin kaikki muutkin universaalit maailmanuskonnot ja -ideologiat. Uskonnot ovat tulleet tyhjyydestä ja häviävät tyhjyyteen. Sen pituinen se.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti