torstai 8. joulukuuta 2011

Jansson: "Kesäkirja" [1972]

"Kirja kertoo kolmesta ihmisestä, jotka viettävät kesää Suomenlahden saarella: Sophia-lapsesta, hänen isästään ja isoäidistään. Ennen muuta se on kertomus hyvin vanhan naisen ja hyvin pienen tytön ystävyydestä. He elävät lähellä toisiaan, heitä ympäröi se unelma kesästä joka tunnetaan vain täällä pohjolassa, unelma jota on niin vaikea vangita, että se pysyy aina voimakkaana." (Takakansi)

     *     *     *

Sisällys
- Uintiaamu - Kuutamo - Kummitusmetsä - Alli - Berenike - Haassa - Venetsialeikki - Tyven - Kissa - Luola - Maantie - Juhannus - Teltta - Naapuri - Kotitakki - Suuri muovimakkara - Rosvolaiva - Vierailu - Onkimatoja ynnä muita - Sophian myrsky - Vaarallinen päivä - Elokuussa

     *     *     *

Monen kurjan tekstin jälkeen ajattelin lukea jotain sellaista, josta tulee taatusti hyvälle mielelle - ja jonka hyvyyttä ei tule mieleenkään kyseenalaistaa. Kirja on kerrottu ihastuttavasti pienen tytön näkökulmasta, mutta tietysti aikuisen kautta. Lapsen kerronta muistuttaa Virginia Woolfin "Aaltot" - romaanin lasten kerrontatyyliä.

"Kesäkirjassa" aika on pysähtynyt. Kaikissa tarinoissa, vaikka ne sijoittuvat eri vuosiin, eletään yhä uudelleen sitä samaa ihanaa kesää, jolloin saattoi sattua kaikenlaista, eli ihan mitä tahansa, eikä aina niin mukavaakaan.

     *     *     *

Vasta viimeisessä kertomuksessa 'Elokuussa' on enteitä kesä loppumisesta. Isoäiti ja isä valmistelevat mökkiä syksyn ja talven tuloa varten.

Kertomus alkaa näin: "Joka kerta yöt pimenevät huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä."

Tyttö kertoo mitä kaikkea aikuiset tekevät. Kaiken tekemisen jälkeen alkaa syksy.

"Isoäiti oli aina pitänyt elokuun suuresta muutoksesta, eniten ehkä sen muuttumattoman kulun tähden, siksi että kaikki sai oman paikkansa eikä voinut muussa paikassa olla. Se oli aikaa jolloin kaikki jäljet saivat hävitä ja saari, sikäli kuin se oli mahdollista, palautui alkuperäiseen asuunsa."


Parissa lauseessa kiteytyy kokonainen elämänfilosofia. Parasta mitä ihminen voi tehdä on olla jättämättä jälkiään. Mikä on tietysti mahdottomuus! Pelkästään se, että ihminen on, jättää jälkiä.

"Yöt tulivat yhä pimeämmiksi. Horisontissa kulki majakanvalojen katkonainen ketju, ja väylällä jyskytti toisinaan suuria aluksia ohitse. Meri ei liikahtanut, se oli täydellisen hiljaa."

Niin, ainakin ääniä ja valoja ihminen aina jättää jälkeensä, jos ei muuta. Äänet kertovat elämästä, joille valot antavat suuntaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti