tiistai 13. joulukuuta 2011

Koskinen: "Pariisinvihreä työhuone" (2011)

"Novelleja yhdistää hiukan vinksahtanut huumori ja enemmän tai vähemmän absurdi asenne elämän eri ilmiöihin. Kertoja liikkuu yhtä luontevasti niin nykytyöpaikan kalseassa kahvihuoneessa kuin viime vuosisadan ummehtuneessa peräkamarissakin. Lukija on vaikuttunut, hämmentynyt, huvittunutkin – mutta ei taatusti välinpitämätön." (Takakansi)

     *     *      *

I - Laukkuryssä - Anoppia saattamassa - Hevosmies - Pariisinvihreä työhuone - II - Ammatinvalintakysymys - Ehdottomasti samaa mieltä - Tuotannollistaloudelliset syyt - Lain sallima kahvitauko - Maan salaisuuksia - Kakkuvuoka - Pienet juhlat - III - Oodi maitokahville - Edelläkävijä - Talvi - Elämän tarkoitus

     *     *     *

Hämeenlinnalaisen Juha-Pekka Koskisen kerronta ei pure - ainakaan minuun. Lukemistani kirjoista olen pitänyt vain historiallisesta romaanista "Savurenkaita. Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti" (2006). Senkin kerrontaa olisi voitu paljon tiivistää ja jäntevöittää.

Novellit eivät lajityypillisestä tiiviydestään huolimatta tunnu nekään aivan toimivan. Kerronta mielestäni ontuu lähes kaikissa kertomuksissa, ja juonenkäänteet - vaikkakin ehkä tarkoituksellisesti - töksähtelevät. Kenties pienillä harkituilla muutoksilla tarinoista olisi saanut paljon parempia.

Jotain tarinoista jää myös puuttumaan ja se on ainakin ajallinen syvyys. Koskinen tuntuu juuttuneen 80-luvun mielenmaisemaan, joka liittyy Hämeenlinnan keskustan kortteleihin ja sen lähialueisiin. Tähän päivään jää väliä 30 vuotta, mikä on paljon. Menneessä on turvallista elää.

Huumori on vaikea taiteenlaji, joka harvemmin toimii muuta kuin tilannekomiikkana. Huumoria on kautta linjan lähes kaikissa novelleissa, ja se toimii esimerkiksi 'Anoppia saattamassa' - novellissa. Itse aihe ja ajankohta, johon ne sijoittuvat, jäi mietityttämään. Ketä lopulta jaksaa kiinnostaa junasta yöpaidassa pomppiva nuori nainen, kun motiivina on anopin miellyttäminen? 80-luvulla junien ovissa ei vielä ollut lukitusta, ja niistä pääsi vauhdissakin pois.

     *     *     *

Kokoelman niminovelli 'Pariisinvihreä työhuone' erottuu muista.Se toimii ja tuo mieleen erään Daniil Harmsin satiirisen novellin, jossa on samantapainen asetelma pariskunnan välillä. Päähenkilö Amalia Caven saa hyvityksen aviopuolisonsa Valtterin vuosikymmeniä jatkuneesta kaltoinkohtelusta tämän kuoleman jälkeen. Hän pystyy nostamaan aina omaan kuolemaansa asti miehensä eläkettä, koska ei ilmoita tätä kuolleeksi. Valtteri oli eläessään mm. ryypännyt perheen rahat ja käynyt koko ajan vieraissa.

Pariisinvihreät tapetit liittyy tarinaan siten, että tapetin valmistuksessa oli käytetty syanidia, mikä  edesauttoi Valtterin kuolemaa. Kuolleen miehen Amalia jätti työhuoneeseensa muumioitumaan, mikä paljastui vasta Amalian itsensä kuoltua.

Jotain samaa novellissa on kuin Alfred Hitchcockin "Psykon" Norman Batesissa, sillä muutenhan Amalia tuskin olisi voinut asua yhdessä kuolleen miehensä kanssa vuosikausia. Tosin Amalia ei varsinaisesti tapa ketään, jos omaa miestä ei lasketa mukaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti