lauantai 17. joulukuuta 2011

OLET NUORI NAINEN. Osa 19. Viivin sydän on pakahtumaisillaan

Viivin sydän on pakahtumaisillaan. Hän ei ole vielä kertaakaan nähnyt armastaan. Kohta on se hetki. Ei ihan vielä, mutta ihan, ihan kohta.

Viivi odottaa viileän näköisenä. Hän seisoo peilin edessä ja tarkkailee ilmeitään. Hän on kuvitellut mielessään kaikki mahdolliset tilanteet, joita voi tulla eteen - ja miltä hän silloin haluaa näyttää. Mitä sanoo, kun Armas sanoo... Mitä tekee, kun Armas tekee... Paremmin tilanteeseen ei enää olisi voinut valmistautua.

Silti Viivi on vähän epävarma. Jos hän olisi ollut varma, hänen ei olisi tarvinnut valmistautua. Ainakaan samalla perusteellisuudella. Ensimmäinen kerta on kuitenkin, tai ainakin siltä tuntuu, jotenkin ratkaiseva. Siinä on jotain kohtalokasta. Lopullista. Vaikka ei niin tietysti tarvitsisi olla, mutta niin vain on.

     *     *     *

Viivin ajatukset aaltoilevat.  Hänen ja Armaksen elämä netissä on ollut myrskyisää. Tunteitten koko kirjo kaikkine vivahteineen on käyty läpi laidasta laitaan lyhyessä ajassa. Kumpikaan ei oikeastaan tiedä missä tarkalleen ottaen mennään. Silti he ovat päättäneet ottaa suuren harppauksen eteenpäin, ja kohdata toisensa silmäkkäin.

Ratkaisu oli kummallekin tietyllä tavalla helppo, sillä kukaan toinen ihminen ei ollut aiemmin vaikuttanut - niin hyvässä kuin pahassa - niin paljon omaan elämään. Vaikutusta on tehostanut vielä se, että kaikki kommunikaatio ja vuorovaikutus on tapahtunut vain verkon välityksellä. Ensimmäinen kauhistuttava ja samalla riemastuttava kysymys olikin, mitä tapahtuu, kun kaikki tapahtuu livenä. Enää ei ole helppoja pakoteitä. Nyt saa kohdata myös itsensä silmästä silmään ja nähdä oman varjonsa, itsensä toisen kautta.

     *     *     *

Viivi tuijottaa peiliin. Kasvot tuntuvat vierailta. Hän on eri ihminen kuin vuosi sitten ennen Armasta, ja se näkyy kasvoistakin. Tuntuu melkein kuin joku olisi sivaltanut korvan pois. Niin tiukasti on Viivi vetänyt hiukset yhteen niskan taakse. Van Gogh joutui mielisairaalaan korvan takia, ei muuten, mutta hän esitteli korvaansa kuin minä tahansa luonnollisena asiana. Yhtä hullulta Viivistä tuntuu itsensä esittäminen Armakselle. Kuin tarjoilisi toiselle irtileikattua korvaa tai rinnasta revittyä sydäntä. Kuin itsensä antaminen kaikkine karvoineen olisi suuri uhraus - ja niinhän se onkin -, vaikka samaan aikaan saa toisen itselleen. Samalla tosin saa ehkä myös sellaista mistä ei olisi niin väliä...

Viivi ei tunne itseään - juuri tällä hetkellä - kovin eheäksi, kokonaiseksi ihmiseksi. Ennemmin torsoksi. Pelkiksi kasvoiksi, jotka nekin ovat jotenkin runnellun näköiset. - Kelpaanko minä, ihan oikeasti, tällaisena Armakselle? Entä jos hän pettyy minuun, puhuu Viivi peilikuvalleen.

     *     *      *

Viivi on kuitenkin päättänyt ottaa tilanteen haltuun.  - Tästä kellarista on päästävä pois, sanoo hän arvoituksellisesti itsekseen. Ovi on auki. Joten ei muuta kuin menoksi! Viivi luo viimeisen silmäyksen peilikuvaansa ja astuu ovesta sisään toiseen maailmaan.

Samalla kun Viivi poistuu peilimaastaan kuuluu auton ääni. Armas on pihassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti