maanantai 31. joulukuuta 2012

Akhtar: "Appelsiinikuorten katu" (2012)

10-vuotias Hayat elää tavallista nuoren pojan arkea yhdysvaltalaisella esikaupunkialueella. Pakistanilaistaustaisen perheen kodin ilmapiiriä kuitenkin kiristävät niin äidin koti-ikävä kuin maallistuneen, islamilaista fundamentalismia paenneen tutkijaisän syrjähypyt.

Kaikki muuttuu, kun äidin paras ystävä, järjestetyltä avioliitolta karannut Mina, muuttaa poikansa kanssa perheen luo. Lumoavan kaunis ja hartaan uskovainen Mina tutustuttaa Hayatin "Koraanin" kauniisiin säkeisiin. Hänestä tulee pojalle kaikki kaikessa.

Kun länsimaisista vapauksista rohkaistunut Mina rakastuu juutalaiseen Nathaniin, Hayatin mustasukkaisuus kätkeytyy uskonnollisen oikeaoppisuuden kaapuun kohtalokkain seurauksin.
 

Ayad Akhtarin esikoisromaani "Appelsiininkuorten katu" (2012) on tarina fundamentalistisen yhteisön tekopyhyydestä mutta myös rakkauden parantavasta voimasta ja oman totuuden etsinnästä. (Otavan sivusto)

     *     *     *

Ayad Akhtar on kirjoittanut hienon kirjan, jonka keskeiseksi teemaksi nousevat uskonnot ja niiden kohtaaminen yksilötasolla. Kirjailija käsittelee taitavasti ns. kirjauskontojen, juutalaisuuden, islaminuskon ja välillisesti myös kristinuskon yhteisiä juuria ja sitä miten uskontojen lonkerot ulottuvat aina tähän päivään asti ja ratkaisuihin, joita ihmiset tekevät elämässään.

Kirjan tapahtumat alkavat vuoden 1980 Pakistanista, jossa nuori nainen Mina eroaa miehestään Hamedista, ja perheensä avustuksella muuttaa ystäväperheen luokse Milwaukeehen USA:aan lapsensa Imranin kanssa. Kirja on kirjoitettu perheen pojan Hayatin kertomana, johon Minalle kehittyy läheinen suhde. Mina opettaa tällä maallistuneen perheen pojalle oman uskontonsa perusteita Koraanin avulla ja kertomalla tarinoita.

Hengitin ja kuuntelin. Hän [Mina] oli oikeassa, jokaisen sisään- ja uloshengityksen välissä oli hiljaista. Nyökkäsin.
"Kun kuulet hiljaisuuden, behta, pysy siinä. Kysy itseltäsi, mitä haluat tehdä. Kysy vain itseltäsi hiljaa: 'Mitä minä haluan tehdä?'"

Vähitellen koko amerikkalaisperheen elämä mullistuu Minan ja Imranin myötä. Perheen äiti Menaar saa Minasta itselleen parhaan ystävättären, joka hänellä on ollut ja myös isä Naveed kiintyy naiseen ja tämän poikaan. Kun Muneer ja Naveed kutsuvat ystäviä kotijuhliinsa Mina tutustuu Naveedin kollegaan Nathaniin, joka on juutalainen. Pari alkaa vaivihkaa seurustella, ja ovat jo menossa naimisiin, kun tilanne alkaa riistäytyä käsistä.

Kotona Mina ja Nathan istuivat yhä terassilla. Huomasin jo kaukaa, että Mina näytti erilaiselta. Terävämmältä. Entistä lumoavammalta. Hän katsoi minua silmiin, ja vatsaani kouristi.

      *      *     *

Nathan harkitsee kääntymistä islaminuskoon, mutta tapaamisesta paikallisen South Siden imaami Souhefian kanssa tulee katastrofi, mikä lopulta kariuttaa koko avioliittosuunnitelman. Perheen poika Hayat tosin edesauttaa käytöksellään sitä, että Mina itsekin luopuu ajatuksesta naida Nathan. Hayat kääntää Imranin äitiään vastaan mustamaalaamalla pikkupojalle äidin sulhasehdokasta. Hän myös lähettää Minan sukulaisille Pakistaniin viestin, jossa hän  kertoo, että Mina suunnittelee liittoa vääräuskoisen kanssa.

[M]ielikuva Minasta sai lyhyen, pehmeän penikseni kasvamaan ja kovenemaan. Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä oli kyse. Enkä tiennyt kenelle puhua.

Jälkikäteen Hayat katuu tekoaan, mutta tehtyä hän ei saa tekemättömäksi. Vuosien päästä hän tunnustaa tekonsa Minalle, joka antaa hänelle anteeksi ja korostaa, että Minan omat ratkaisut viime kädessä vaikuttivat siihen että hänen kävi niin kuin kävi.

Perheensä maineen pelastaakseen Mina sen sijaan nai muslimimiehen Sunilin, jonka vaimo oli jättänyt hänet. Vasta jälkikäteen paljastuu, että syynä oli miehen väkivaltaisuus, mutta silloin on jo myöhäistä. Mina on ehtinyt naida miehen, tosin ystäväperhe, Naveed ja Muneer, ovat valmiita ottamaan naisen takaisin, mutta tämä pitää parempana jäädä Sunilin luokse.

Sunil otti lautaselta keksin ja asetti sen Minan lautaselle. "Ota toinen", hän sanoi.
Rafiq [Minan isä] hymyili leveästi paljastaen rivin suuria, kellertäviä hampaitä. Hän katsoi Minaa nähdäkseen, mitä hänen tyttärensä tekisi.
Minä tuijotti isäänsä. Kireys heidän välillään oli miltei käsinkosketeltava.
"Tee niin kuin tuleva aviomiehesi käskee", Rafiq sanoi hiljaa. "Syö se."

Väkivaltaisen elämän traagiseksi lopuksi Mina sairastuu syöpään, ja lopulta kuolee oltuaan vajaa kymmenen vuotta naimisissa toisen miehensä kanssa.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Dovlatov: "Meikäläiset" (2012)

Omaelämäkerrallista proosaa kirjoittanut Sergei Dovlatov on eräs Venäjän kirjallisuuden erikoislaatuisimmista hahmoista. Dovlatovin yksinkertaiset lauseet ja lakoninen huumori ovat pitkällisen hiomisen ja pelkistämisen tulosta.

"Meikäläiset" [1983] seuraa Sergei Dovlatovin suvun tarinaa vallankumousajan Vladivostokista 80-luvun New Yorkiin. Teos ei ole tavanomainen sukukronikka vaan ennemminkin kirjallinen perhealbumi, sarja muotokuvia kirjailijan sukulaisista, joiden kohtaloissa heijastuu Venäjän ja Neuvostoliiton historia.

Toimitettuaan tekstejään länteen ja levitettyään niitä kotikaupungissaan Leningradissa samizdatina hän ajautui hankaluuksiin turvallisuusviranomaisten kanssa. Näitä elämänvaiheitaan hän sivuaa "Meikäläisissäkin". (Idiootin sivusto)

     *     *     *

Dovlatovin tyylistä joko pitää tai ei pidä. Minä - luulen - etten pidä siitä. Venäläinen emigrantti kertoo omaelämänkerrallisessa kirjassaan anekdootteja suvustaan ennen muuttoaan Neuvostoliitosta USA:an. Jokin tarinoissa tökkii.

Hän on loistava kertoja ja tarinaniskijä. Varmasti vertaansa vailla oleva. Sitä en epäile ollenkaan. Teksti vakuuttaa siitä miten suvereeni hän alallaan on. Mutta, mutta. Se sisältö. Se ei vakuuta.

Tarinoissa on avantgardistista henkeä, absurdiutta loputtomasti ja koko ajan. Silti tekstissä on jokin hyvin konservatiivinen ja takapajuinen pohjavire. Ero esimerkiksi Daniil Harmsin ja  Sergei Dovlatovin tekstien välillä on tähtitieteellinen. Niitä ehkä kannattaisi lukea rinnakkain...

     *     *     *

Seuraavassa sitaatissa Dovlatov kuvaa itseään osuvasti:

- Maailmamme on absurdi puhelen vaimolleni [Lenalle], - ja ihmisen pahin vihollinen on hänen kotiväkensä!
Vaimoni suuttuu, vaikka sanon sen vitsinä.
Vastauksena saan kuulla:
- Sinun vihollisesi ovat halpa portviini ja meikatut blondit!
- Olen siis todellinen kristitty, sanon, - sillä Kristushan opetti metiä rakastamaan vihollisiamme.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 112: "Huhtikuu on kuukausista julmin"

"Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää / sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa / muiston ja pyyteen, kiihoittaa / uneliaita juuria kevätsateella."

Säkeet ovat T.S. Eliotin "Autio maa" [1922] -runoelman ensimmäiset, osastosta joka on nimetty 'Kuolleen hautajaisiksi'.

Jo heti ensimmäinen säe hämmentää lukijan. Miten talven jälkeen huhtikuu voi olla julma?

Runon toisen säkeen on nähty viittaavan toiseen Walt Whitmanin runoon "When Lilacs Last in the Dooryard Bloom'd" eli "Kun sireenit viimeksi verannalla kukkivat", missä kerrotaan presidentti Abraham Lincolnin taposta v. 1865 heti sisällissodan jälkeen huhtikuun puolivälissä.

Lincolnin surmannut mies vastusti kiihkeästi orjuuden lakkauttamista. Kaikki mitä oli tapahtunut, oli miehen tuoreessa muistissa - ja se että hän intohimoisesti vastusti jenkkejä.

Neljäs säe on englanniksi "dull roots with spring rain", minkä voi ajatella viittaavan myös etelävaltiolaisiin kansalliskiihkoilijoihin, typeryksiin juurineen, jotka saivat vettä myllyynsä vielä keväälläkin, tappion jälkeen.

Ensimmäinen säe on puolestaan kuin suoraan Geoffrey Chaucerin "Canterburyn tarinoiden" [n 1387] 'Prologista. (Tauno Mustanojan käännös v. 1896.)

Kun huhtikuu on sulosateillaan 
valellut maaliskuisen sulomaan
ja kylvettänyt juuret, siemenet
medellä, josta syntyy kukkaset -
kun vieno Zefyros on hengähdellyt
ja hennot versot eloon herätellyt (..)

Vaikka Eliotin ja Chaucerin teksti päällisin puolin muistuttavat paljon toisiaan, niiden sisältö on päinvastainen.

     *     *     *

Miksikö palasin ylläoleviin säkeisiin, vaikka olen jo aiemmin blogissani käynyt läpi tätä Eliotin teosta?

Mielessäni on kuva kuivasta, mutta muhevasta maasta, josta vain vaivoin työntyy vihertävä lehti ylös maasta. Ehkä se on sireenin, ehkä jonkin muun kasvin juuri, joka on asialla.

Maa on kevätsadetta vailla, mutta niin kuin kaksi tekstiä osoittavat, sade voi saada aikaan niin 'rikkaruohojen' kuin 'hyötykasvien' nousemisen maasta. Mietin onko kuvan kasvi kannaltani rikkaruoho vai kenties ruusu, jonka haluan poimia.

Päätän että se on ruusu.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Kureishi: "Esikaupunkien buddha" [1990]

"Esikaupunkien buddha" (1991) on kehitysromaani, Lontoon ylistys, villi ja vallaton tarina – arvostelumenestys maailmalla!

Intialais-englantilainen Karim Amir on miehuutensa kynnyksellä. Koti on tavallinen, kiinnostavaa elämässä vain sen oudot puolet – huumeet ja seksi. Väliäkö sillä, kumman sukupuolen edustajan kanssa seksiä harjoittaa, niin kauan kun ei joudu tekemään valintaa. Sehän olisi sama kuin valinta Rollareiden ja Beatlesien välillä. Eletään 1970-lukua Lontoossa, aikaa ennen aidsia.

Kun Karimin isä alkaa esiintyä buddhismi-istuntojen vetäjänä, perheen elämä muuttuu yllättäen. Karim seuraa isäänsä esikaupungista Lontoon sykkivään sydämeen. Hän pääsee mukaan teatteriin, ylämäki alkaa. Tie seurapiireihin on siloitettu.

Kirjan vaihtelevista teemoista – perhesuhteet, rakastuminen ja uskonto, luokkaerot, ennakkoluulot ja rasismi – syntyy iloisenkirjava taideteos. (Kirjasampo)

      *     *     *

Kun Hanif Kureishin "Esikaupunkien buddha" ilmestyi, oli se kirjallinen tapaus Iso-Britanniassa. Sivullisen silmin katsottuna tuntuu yllättävältä, ettei tällaista kirjallisuutta oltu ennen kirjoitettu. Onhan Lontoo suurkaupunki ja kymmenien kansojen sulatusuuni, jossa puhutaan paria sataa kieltä.

Kirjassa maailmaa tarkastellaan toisen polven intialaisen maahanmuuttajan Karimin silmin, jonka isä Haroon (Harry) on pikkuvirkamies, myöhemmin esikaupungin buddha, sillä hän alkaa opettaa vapaa-aikoinaan ihmisille mietiskelyä ja joogaa ym. Kaikki viittaa siihen, ettei pojasta tulee mitään. Hän jättää koulunsakin kesken. Sitten tapahtuu niin kuin usein perheissä, hänen vanhempansa työläistaustainen britti Margaret ja Haroon eroavat, pikkuveli Allie (Amar) jää äidin luo, Karim muuttaa isänsä uuden perheen luo, ja saa samalla samanikäisen velipuolen Charlien itselleen. Äiti muuttaa veljensä Tedin perheeseen.

Jonkin aikaa Karimin vanhempien eron jälkeen isän perhe jättää lähiön taakseen äitipuolen Evan johdolla ja ostaa keskustasta rähjäisen asunnon jonka remontoi, mikä muuttaa Karimin elämän. Uudessa ympäristössä, Evan laajan sosiaalisen verkoston ansiosta, hän tutustuu teatteriryhmään ja toiseenkin, missä hänestä kehkeytyy nopeasti nouseva tähti. Ryhmä käy esiintymismatkalla jopa New Yorkissa, jossa Karim kuitenkin jättää teatterin. Hän on vähän aikaa tunnetuksi punk-tähdeksi nousseen velipuolensa Charlien luona, ja palaa sitten Lontooseen, missä häntä odottaa yllätys. Hänet halutaan uuteen, vuosia kestävään saippuaoopperaan tähdeksi, mikä tekee hänestä kerralla julkkiksen.

      *      *      *

Sosiaalisesta nousustaan huolimatta Karim pitää yllä vanhat suhteensa ystäviin ja sukulaisiin, jotka tosin matkan varrella muuttuvat toisenlaisiksi.

Vanhempien ja veljen lisäksi tärkeitä ihmisiä on isän ystäväperhe Bombaysta, joka asuu naapurissa. Perheeseen kuuluu Anwar, vaimo Jeela sekä tytär Jamila. Karim seurustelee pitkään tämän kauppiasperheen edistyksellisen tyttären Jamilan kanssa, joka kuitenkin lopulta taipuu sovittuun avioliittoon hänelle täysin tuntemattoman ja työtä vailla olevan Changezin kanssa. Jamilan ja Changezin suhde jää kulissiavioliitoksi, joten Changez jatkaa suhdettaan japanilaiseen Shinkoon, joka on prostituoitu.

Äidin veli Ted ja hänen vaimonsa Jean, Gin ja Tonic, kuuluvat myös lähipiiriin. Lempinimiensä mukaisesti heillä on kummallakin alkoholiongelma. Ted kuitenkin tekee remonttihommia, ja hänellä on välillä koko joukko alaisiakin.

Näyttelijän työn kautta Karim tutustuu hänet löytäneeseen ohjaaja-opettajaan Matthew Spykeen ja tämän vaimoon Marleneen. Spyken avulla hän alkaa seurustella toisen ryhmään kuuluvan hienostonaisen Eleanorin kanssa. Suhde Eleanoriin kuitenkin katkeaa siihen, että Spyke ottaa tämän, poikaystävänsä kuoleman jälkeen hieman tasapainottoman, naisen naisen itselleen. Karimia oli selvästi käytetty hieman hyväksi...

     *      *      *

Kirja on kerrottu alusta loppuun saakka Karimin kautta humoristisesti ja omalaatuisella ironialla, mikä pitää lukijan kiinnostuksen tapahtumissa, jotka poukkoilevat yllätyksellisesti.  Ei ole ihme, että tästä kirjasta on tullut post-koloniaalisen kirjallisuuden kulttiklassikko.

Hanif Kureishi kertoo taitavasti, millä tavoin kulttuuriselta taustaltaan paljon briteistä poikkeavat intialaiset ovat sopeutuneet valtakulttuuriin. Menestyminen muun muassa tämän kirjan valossa edellyttää mukautumista siihen, mitä isännillä on tarjota entisille orjilleen, mutta tie jopa tähtiin on avoinna, kun osaa sopivalla tavalla luovia elämässä eteenpäin. Tämän Karim osoitti omalla tavallaan - päästyään ilman kunnon koulutusta ja tutkintoja miljoonatuloihin.  

Rilke: "Marian elämä" [1913]

Rainer Maria Rilken kirjoitti runoelman "Marian elämä" [1913] samana vuonna kuin kaksi ensimmäistä Duinon elegiaa. Runoissa seurataan äitiyteen kasvavan ja vihdoin poikansa menettävän Marian vaiheita keskittyen sellaisiin kohtiin "Raamatussa", jotka Maria-kertomuksessa ovat syrjempänä kuin ne kaikille tutut.

Rilke inhimillistää myyttiä ja tuo esiin naisen tunneskaalan kainosta odotuksesta menetyksen aggressioon. Tärkeänä henkilönä runoelmassa on enkeli, viestin tavaallinen välittäjä - mutta myös mies. (Takakansi)

Rilken runoteoksista tämä on ehkä vähiten tunnettu. Suomennos sisältää 13 runoa

     *     *     *

Rilken naisnäkökulma, Marian näkökulma Marian elämään, josta "Raamatussa" kerrotaan, on mielenkiintoinen. Se tekee näkyväksi muun muassa sen, miten "Raamatun" kirjoittajien näkökulma oli miehinen. Tämä kokoelma ei rakenneta enää sankarimyyttiä Jeesuksesta, mitä kirkko on vuosisatoja tehnyt.

Asennon vaihto tuo välittömästi mukaan outojen taphtumien kuvaukseen ironisen pohjavireen. Jeesusta tärkeämpi hahmo runoelmassa on Maria, hänen äitinsä, joka kohoaa suorastaan suureksi jumalattareksi.

Runoelma kattaa koko Marian elämän kaaren syntymästä kuolemaan - ja taivaaseen astumiseen. Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu Marian syntymästä lähtien fatalistisesti niin kuin tapahtuu. Ilman Mariaa ei olisi ollut hänen poikaansa, mikä nostaa Marian korkeammalle kuin sankaripoikansa.

Kun Maria syntyi, runossa sen tiesivät lehmätkin, sen että jotain suurta oli tapahtunut!

     *     *     *

Käynti Jerusalemin temppelissä näytti Mariasta toisenlaiselta kuin millainen se tuli olemaan hänen poikansa silmin nähtynä. Maria käyttäytyy samassa iässä aivan toisin kuin röyhkeä, 12-vuotias varhaisteini, joka osoittaa papeille kaapinpaikan. Marian temppelissä käynnin aikana fokus on arassa Äidissä, joka ihmettelee ja katselee ympärilleen, ymmärtäen oman suuruuteensa.

Maria saa vasta ilmestyksensä kautta tietää synnyttävänsä neitseellisesti poikansa. Miespuolinen enkeli kertoo hänelle asiasta mikä tietysti panee mielikuvituksen liikkeelle, mitä Marialle tuolloin tapahtui. Oli miten oli: valo-olento tulee ja menee - ja Maria huomaa olevansa raskaana. Rilke jostain syystä rinnastaa Marian myyttiseen yksisarviseen, joka runoilijan mukaan ei tarvitse puolisoa itselleen.

     *      *      *

Ehkä vaikuttavin runo on 'Marian yllätysvierailu', jossa nainen riemuitsee ja nauttii raskaudestaan. Hän tunsi olevansa täysi ja suuri niin kuin varmasti suurin osa raskaana olevista naisista. Runossa Maria käy vierailulla Johanneksen äidin Elisabetin luona, joka on toisen tulevan profeetan äiti. Kummatkin naiset ovat samassa tilassa. Lukija voi vain kuvitella miten ja mistä naiset puhuvat.

Suurin ongelma lienee ollut, miten saada Marian mies Joosef uskomaan, mitä oli tapahtunut. Tehtävä ei varmasti ollut helppo, ja vaati melkoisia taivuttelun taitoja, joita Marialla selvästikin oli. Olihan Marialla ja sittemmin Joosefille ilmestynyt enkeli kaiken lisäksi mies.

Kaikki tästä eteenpäin on tuttua legendaa. Ensimmäisen kerran Jeesus näyttää yliluonnolliset kykynsä 'Kaanaan häissä' - ja äiti sivusta tapahtumia seuratessaan on ylpeä pojastaan. Vesi muuttuu viiniksi, ja juhlat voivat jatkua. Maria, tietäen mitä oli edessä, katselee hieman surkutellen poikaansa, joka ei itse vielä tarkkaan tiedä kohtaloaan. Äitinä Maria tietysti suri poikansa kuolemaa, vaikka oli tiennyt koko ajan, miten tulee käymään.

      *     *     *

Kun Marian aika tuli toistamiseen, hän teki kuolemaa ja enkeli ilmestyi jälleen Marialle. Enkeli muistutti Marialle, että hänen paikkansa oli poikansa rinnalla taivaassa. Mutta Maria tiesi asemansa paremmin kuin enkeli, joka häntä tuli hakemaan. Olihan Maria suuri naisjumalatar.

Katsoivat hämmästyen [enkelit] naisen perään,
takaisin katsoi hän ja kumartui
eteenpäin tuskissansa, niin kuin sanoisi:
minä se olen, hänen tuskansa, se
pisin. (..)

perjantai 28. joulukuuta 2012

Boyle: "Trainspotting" (1996)

"Trainspotting" (1996) on Irvine Welshin samannimiseen kirjaan perustuva elokuva, jossa Mark Renton (Ewan McGregor) yrittää päästä eroon heroiiniriippuvuudestaan, ja miten tämä vaikuttaa hänen perheeseensä ja ystäviinsä: hienostelevaan Sick Boyhyn, hieman himmeään Spudiin ja Begbiehin, joka on täysi psykopaatti sekä aluksi ainoaan puhtoiseen Tommyyn.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Edinburghiin, joskin kaikki sisäkohtaukset ja osa ulkokohtauksista on todellisuudessa kuvattu Glasgow'n kaupungissa.

"Trainspotting" voitti BAFTA-palkinnon parhaasta käsikirjoituksesta ja oli Oscar-ehdokas parhaasta käsikirjoituksesta. Elokuvan on ohjannut Danny Boyle. (Wikipedia)

      *     *     *

Vain britit pystyvät käsittelemään näinkin vaikeaa aihetta ja yhdistämään siihen oman valoisan elämänasenteensa ja huumorinsa. On helppo ottaa automaattisesti kielteinen ja torjuva kanta kaikkeen, mikä liittyy huumeiden käyttöön ja varsinkin tässä tapauksessa, kun kyse on vahvoista aineista.

Tässä elokuvassa ei ehkä päästä kovin syvälle heroiiniriippuvuuden problematiikkaan, mutta elokuva antaa jonkinlaisen ymmärryksen siitä, mitä asioita heroiiniriippuvuuteen liittyy ja millaista  tällaisten ihmisten elämä on. Siksi tämän elokuvan tulisi mielestäni olla mahdollisimman monen koulun opetusvideo, jonka pohjalta käydään keskustelua näistä kysymyksistä. - Suomessa yläasteikäisistä yhä useampi on kokeillut muutakin huumetta kuin alkoholia.

     *      *      *

Heroiini antaa ekstaattisia kokemuksia, jotka ylittävät muut orgastiset kokemukset (ja lopulta korvaa seksin). Se on kai aineen käytön ainoa myönteinen puoli ja syy miksi ainetta käytetään. Haitat ovat kuitenkin monin verroin suurempia kuin hyöty, ja heroiini koukuttaa käyttäjän nopeasti. Sitä ei voi kokeilukäyttää.

Elokuva alkaa vauhdikkaasti, kun nuoret miehet tekevät pieniä rötöksiä saadakseen rahaa huumeisiin. Tämä on kalliiden huumeiden käytön toinen kääntöpuoli. Vankilat ja kuntoutuslaitokset täyttyvät huumeriippuvaisista, ja niin kuin tiedetään esimerkiksi Suomen vankilat eivät pysty mitenkään estämään huumeiden kuljetusta ja käyttöä vankilassa. 

Lisäksi itse käyttö altistaa monenlaisille sairauksille, jotka välittyvät huumeruiskujen kautta, joista pahimpana on tietysti AIDS, monet hepatiittisairaudet ja sukupuolitaudit. Yksi pojista Tommy kuolee, ei tosin ruiskujen takia, mutta muuten huonon hygienian aiheuttamaan sairauteen. Päähenkilö Renton puoluestaan käy HIV-testissä, ja saa onnekseen kuulla, ettei ole HIV-positiivinen.

     *     *     *

Elokuvan alussa päähenkilö Mark Renton luettelee mitä vaihtoehtoja hänellä on elämässä, mutta mikään niistä ei tunnu houkuttelevalta.

Valitse elämä, työ, ura, perhe. 
Valitse vitun iso TV, pesukoneita, autoja, CD-soittimia ja sähkötoimisia tölkinavaajia.
Valitse hyvä terveys, alhainen kolestroli ja hammashoito, asuntolainan lyhennykset, ensiasunto.
Valitse ystävät.
Valitse vaatteet, matkalaukkusarja ja kolmiosainen vuokrapuku.
Valitse tee-se-itse ja ihmettele sunnuntaiaamuisin, kuka olet.
Istu sohvalla ja katso turruttavia visailuja  ja syö roskaruokaa.
Valitse kuihtuminen surkeassa kodissasi.
Olet häpeäksi itsekkäille lapsille jotka olet saanut aikaan.
Valitse tulevaisuutesi, valitse elämä. 

Miksi haluaisin tehdä niin?
Valitsin etten valitse elämää.
Valitsin jotain muuta. Miksi?
Ei ole mitään syitä.
Kuka tarvitsee syitä, kun on heroiini?

Sitten Benton päättää lopettaa ties monennenko kerran aineen käytön, koska hänellä ei ole siihen mitään syytä.  Elokuva kertoo mitä kaikkea tästä päätöksestä seuraakaan. Elokuvan loppu olisi voinut olla toisenkinlainen, mutta ehkä se kuvaa symbolisesti suorastaan ylivoimaista vaikeutta irrottautua elämänpiiristä, johon on kerran jumittunut.

Hytönen & Sutinen (toim.): "Poetiikkaa - seitsemän esseetä runokäsityksistä" (2007)

Suomalainen runous elää kukoistuskauttaan 2000-luvun alussa, moninaisuuden ja runsauden voittojuhlaa. Myös runouden perusteista, vaikutteista ja suuntaviivoista puhutaan ja kirjoitetaan avoimesti.

Seitsemän erilaista nykyrunoilija hahmottelee runousoppiaan, sen olemista ja olemattomuutta. (Takakansi)

     *     *    *

Kirjoittajat: Jarkko Tontti, Johanna Venho, Tapani Kinnunen, Joni Pyysalo, Pauliina Haaskoski, Timo Hännikäinen ja Janne Nummela.

Viimeinen Janne Nummelan essee on ohitettu esimerkiksi Kiiltomato.netin ja HS:n esittelyissä, joten siitä lienee hyvä aloittaa. Hän on lisäksi joukon ainoa kantahämäläinen lyyrikko. Nummela käsittelee 'Poetiikan tila - patafysiikka' -kirjoituksessaan tilaa eri merkityksissään.

Nummela päätyy varsin tavanomaiseen käsitykseen ajasta, joka on ajallemme tyypillistä eli  lineaariseen käsitykseen ajasta. Siitäkin huolimatta että hän muutoin käsittelee tilaa niin psyykkisenä, sosiaalisena kuin fyysisenäkin tilana - ja tilaa muina ulottuvuuksina, joihin meillä kenties on yhteys niin kuin muillakin elävillä olioilla.

Olisin odottanut enemmän, sillä otsikon 'patafysiikka' lupasi enemmän, mitä lupausta Janne Nummela ei jostain syystä lunastanut. Mietin että olisiko hänen käsikirjoituksena ollut kirjaan liian pitkä, ja sitä olisi jostain syystä lyhennetty? En tiedä.

Sana 'parafysiikka' on ranskalaisen, nuorena kuolleen kirjailijan Alfred Jarryn lanseeraama. Jarry kirjoitti mm. absurdin näytelmän "Ubu roi" (1896), joka on kuulunut monen suomalaisenkin teatterin ohjelmistoon. Patafysiikka yksinkertaisesti tarkoittaa ”kuvitteellisten ratkaisujen tiedettä”, joista näytelmä tarjoaa esimerkkejä.

Kyse on samasta asiasta kuin mitä Jorge Luis Borges on kuvannut "Haarautuvien polkujen puutarhassaan" (1969). Ne vaihtoehdot, jotka elämässä toteutuvat ovat yksi vaihtoehto kaikista niistä, jotka mahdollisesti toteutuvat samaan aikaan tai olisivat voineet toteutua.

Kohteissa joita esimerkiksi runossa kuvataan ovat samaan aikana mukana monet eri tulkintamahdollisuudet. Runoilija kirjoittaa runon ehkä pakosti jostain näkökulmasta, mutta lukijoille runo voi olla avoin otettavaksi vastaan monin eri tavoin.

Jos runoilija jättää runoonsa riittävästi tilaa, lukija pystyy tuottamaan erilaisia, vaihtoehtoisia todellisuuksia tekstin perusteella. Toisin sanoen runoilija ei pyri vain vastaamaan lukijan odotuksiin, ja kirjoittamaan sovinnaisen runon, vaikka jo sana 'runo' viittaa jonkinlaiseen sopimukseen lukijan ja runoilijan välillä siitä, mikä on runo.

Parhaimmillaan runoilija onnistuu yllättämään lukijansa - tunkeutumaan syvälle tämän sydämeen - niin että siitä tulee osa runoa - ja runoilijan ja lukijan välille syntyy kenties romanttinen suhde.

     *     *     *

Timo Hännikäinen liputtaa esseessään 'Ajattelun jatke väline' perinteisen, 2. maailmansodan jälkeisen modernin runouden puolesta. Hän ei siis hyväksy mm. Jarryn maailmaan sopivia absurdeja ja surrealistisia runoja. Runouden on tukeuduttava siihen mitä on aiemmin kirjoitettu runoina.

Runon on tarkoitus vain ylittää se, miten me arjessa käsittelemme asioita. Antaa lukijalle jotain enemmän. Runoilijalla on oma äänensä ja tyylinsä kirjoittaa, vaikka läpi kuuluu ehkä muidenkin runoilijoiden, ennen häntä kirjoittaneiden ääniä.

Ongelmana on että toisin kuin arjessa runoilija ei voi käyttää ilmeitä, eleitä - ja omaa fyysistä ääntään apuna vaan joutuu turvautumaan kirjoittamiseen. Hännikäisen mielestä tekstin on seistävä omilla jaloillaan. Kontakti lukijaan syntyy tekstin kautta.

Puutteitaan runoilija joutuu kompensoimaan kielellään. Tärkeintä on pystyä tekemään tarkkoja havaintoja ja aistia ympäröivää todellisuutta, ja tuoda tekstiin läsnäolon tunnetta konkreettisilla mielikuvilla esimerkiksi rakkauden kohteesta.

Kannaottoja runoilijalta Hännikäinen ei edellytä esimerkiksi rakkaudentunnustuksia, vaikka ei hän sulje niitäkään runojen ulkopuolelle. Esimerkiksi tilan tai paikkojen kuvaamista ei ilmeisesti tarvita. Runo elää ja voi hyvin siinä todellisuudessa, missä se kulloinkin on - yhdessä lukijan kanssa.

     *     *     *

Johanna Haasjoen otsikkona on 'Miten ihmeellisyyttä kuunnellaan ja miten se kehystetään'. Tämän esseen keskiössä ovat runoilija ja lukija - runon vastaanottajina. Haasjoki pitää runoilijan tilannetta ambivalenttina, sillä hän ei voi koskaan tietää, miten runo otetaan vastaan. Ja runoilija itsekin lopulta mahdollisesti turhautuu tekstiinsä - ja on valmis jättämään sen oman onnensa nojaan. 

Haasjaki pohtii runoa, runon tekemistä prosessina, joka etenee omalla logiikallaan. Lopputulos on runoilijallekin aluksi avoin. Vasta lukiessaan hän alkaa merkityksellistää sitä mitä on tullut sanotuksi. Haasjoki on tietoinen lukijan vaihtoehtoisesta poluista lähestyä runoa, ja hän on valmis luomaan tiloja erilaisille absurdeillekin tulkinnoille.

Tärkeintä runossa ovat kuitenkin lauseet, yksityiskohdat miten runossa asioita ilmaistaan. Miten esimerkiksi rakastettua puhutellaan ja miten hän tulee lukijalle läsnäolevaksi.

     -     -     -     -    -

Kolmen yllä käsitellyn runoilijan ajatuksissa oli pieniä vivahde-eroja, jotka eivät loppujen lopuksi ole mitenkään ratkaisevan suuria.

Rilke: "Sonetit Orfeukselle" [1923]

Rainer Maria Rilken "Sonetit Orfeukselle" (2003) kuuluvat 1900-luvun alun mitallisen runouden mestarisaavutuksiin.

"Sonetit Orfeukselle" -teoksessa kiteytyy Rilken lyyrisen filosofian ydin. Orfeus, antiikin myyttihahmo, on näiden lähes kuudenkymmenen sonetin keskussymbolina. Olemisen, kuoleman, ristiriitojen ja yhteyden pohtimista kuvittavat mm. puut, kukat, hedelmät, peilit ja ruukut. Orfeus-maailmassa saa teknistyneen ajan ihminen levätä ja kuunnella syvintään. Rilken omien sanojen mukaan soneteissa mennään sanottavan ja sanomattoman rajoille. (ntamon sivusto)

      *      *      *

Suomentaja Liisa Enwald on nähnyt paljon vaivaa tässä käännöstyössä ja saanut mitatkin kohdalleen. Kirjassa ovat myös alkuperäiset saksankieliset runot, joten lukija vai halutessaan lukaista myös ne.

 "Sonetit Orfeukselle" [1923] on Rilken toinen pääteos, toinen on jo kauan aikaa sitten vuonna 1974 Aila Meriluodon suomentama "Duinon elegiat" [1922].

Rilke korostaa, ettei hänen runonsa tulee lukea sellaisenaan, eikä lähteä hakemaan niiden takaan mitään sellaista symboliikkaa mitä niissä ei ole. Toisessa osassa esiintyy esimerkiksi yksisarvinen, joka yksinkertaisesti on symboli, jollekin sellaiselle, jota emme tunne tai tiedä mutta on olemassa. 

      *     *     *

Esimerkkisonetti voisikin olla juuri tuo runo yksisarvisesta.

Tuo valko-otsa, eläin jota ei
ole kuin tarinoissa enintään
- kutsuimme sitä, ja se nosti pään,
ylpeät jäsenensä valoon vei.

Totta ei ollut - rakkaudessamme
kuitenkin syntyi, kaunis, eheä
ja puhdas eläin. Suuri oli se,
ja täytti avaruuden väreillä.

Se tarvitsiko olla laisinkaan?
Ei ruokaa saanut, ajatuksen vain
ja tilaisuuden päästä kasvamaan,

niin että nousi sarvi otsaan.
Kun joutui neidon kanssa kasvokkain,
jäi häneen: kuvastimen hopeaan.

Ensimmäisessä säkeistössä jätetään avoimeksi, onko yksisarvisia elänyt joskus jossain. Esimerkiksi aasialaisissa kansantarinoissa yksisarviset ovat eläneet vuosituhansia.

Runoilijalla, Orfeuksella, oli yhteys yksisarviseen. Tai hänellä ja hänen rakastetullaan on tuo yhteys, ja heidän yhteytensä ikään kuin synnytti tuon eläimen, joka joutui tai pääsi valoon paistattelemaan päivää ja nukkumaan öitä.

Toisessa säkeistössä Orfeus ampuu Cupidona alas epäilyt tämän yksisarvisen olemassaolosta. Se ei ollut todellinen olio vaan vain mielen tuotetta. Totta oli kuitenkin se, että yksisarvinen syntyi ja eli niin kauan kuin rakkauskin.

Rakkaus ei tarvinnut ravintoa kasvaakseen. Se eli itse itsestään. Pelkän ajatuksen voimalla. Runoilija kyseenalaistaa kolmannessa säkeistössä koko yksisarvisen olemassaolon. Kenties kyse oli harhasta tai hetkellisestä tunteesta, joka sitten meni ohi? Kenties rakkaus oli vain kuvitelmaa?

Mutta kun Orfeus kohtasi neidon, hän ei voinut epäillä yksisarvisen olemassaoloa. Tosin hän näki itsensä vain kuvastimen hopeasta - kuin Narkissos ikään. Neidon tunteista ei mies tiennyt senkään vertaa, eikä voinut olla niistä varma.

     *     *     *

Toinen esimerkki voisi olla ensimmäisen osan 14. sonetti.

Maan kukka, viininlehti, hedelmä!
Ei puhu se vain vuodenkierron kieltä,
vaan tummuessaankin on täynnä mieltä.
Sen esiin nostaa pellon pimeä.

Kuolleiden voima ruokkii sitä multaa
- vai onko se vain suuri kateus?
Me emme tiedä, mutta kukoistus,
jo merkki on: me saamme nähdä kultaa.

Ne nostavatko sitä riemuissaan,
nuo kuolleet, jotka meitä, herrojansa,
niin palvelevat uumenissa maan?

Vai hekö herroja, kun liiastansa
näin luovat meille läikehtien
yhteyden tuonen sekä suudelmien.

Tässä sonetissa Rainer Maria Rilke on elämän perusasioiden äärellä. Elämän keskipisteenä on maa, maa on parhaimmaillaan mustaa multaa, jonka keskeltä puolestaan nousee - viininlehti.

Runon viimeisessä sanassa hypätään siihen, miten viini, viiniksi tehtynä, vaikuttaa meihin. Se saa meidät iloisiksi ja nauraviksi ja suutelemaan rakastettuamme ja yhtymään rakastettuun. Orfeus ja Eurydike olivat myytin rakastavaiset, jonka Orfeus haki manalasta takaisin tämän kuoltua.

Ehkä tässä tapauksessa viimeinen säe viittaa elämää ja kuolemaa suurempaan yhteyteen kahden ihmisen välillä. 

torstai 27. joulukuuta 2012

Antsalo: "Sähkökatkoksen aikaan" (2012)

Veera Antsalon esikoisrunokokoelma "Sähkökatkoksen aikaan" (2012) sisältää proosarunoja, joissa erilaiset maailmat ovat kietoutuneet toisiinsa ja käyttäytyvät arvaamattomasti. Luonto on oikukas, tekniikka reistailee ja riistäytyy omilleen, ihminen tempautuu osaksi outoja tapahtumia maailman koneistoon. Voiko unelmia toteuttaa jos niiden rakennusaineksia on liikaa? Ja voiko kesken seikkailun olla kyllästynyt ”tekemään mitä ikinä huvittaa”?

Eksyminen on väistämätöntä eikä turvallisia reittejä ole, sillä ”olet harhaillut oudon kartan ympärillesi, olet sisustanut nahkaasi. Olet luonut sen ja jättänyt oksille riippumaan. Olet taitellut metsän pohjapiirroksen laukkuun ja tallettanut sivutaskuihin löytämiäsi pieniä esineitä.” Ihmiset lähtevät, katoavat, eksyvät ja irtaantuvat mutta voivat myös löytyä.

Kun valot sammuvat, esiin tulevat pimeän eläimet ja ihminen on pelkkä vieras heidän pöydässään. Antsalon runoissa on oudon viehätystä ja hurmaa, ne puhuvat tästä maailmastamme paljastaen sen vieraat kasvot. (Teoksen sivusto)

"Veera Antsalon runot tutkivat pimeää energiaa. (..) Antsalo kehittelee hienosti keskenkasvuisen ihmisen välitöntä havainto- ja kuvittelukykyä. Runojen asetelma muistuttaa Leena Krohnin teosten tunnelmia." (Mervi Kantokorpi, HS 20.10.2012)

     *      *     *

Teoksessa on viisi osaa: I Hyvän matkaa, II Lapset tulevat hämärästä, III Sähkökatkoksen aikaan, IV Ne sudet ja V Miten elää portaiden alla.

Antsalon runokokoelma sai suopean vastaanoton ja se oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana, lukemattomien muiden kirjojen kanssa.

      *      *      *

Kokonaisuutena kokoelma ei ole mitenkään erityinen, mutta siinä on muutamia onnistuneita runoja. Varsinkin alkupuolen tekstit ovat varsin luonnosmaisia, keskeneräisiä. Loppupuolella on loppuun asti hiottuja tekeleitä.

Kokoelman kuvasto on jokseenkin yhtenäistä ja ideana on eräällä tavalla kertoa naisen tai kahden naisen Charlenen ja Jeannetten tarinaa. Elämän, juurten paikkana on metsä ja maaseutu, mutta naiset joutuvat lähtemään sieltä kaupunkiin, tehtaaseen töihin. Nainen saa lapsen ja seuraa tämän kehittymistä, ja tekee siitä havaintojaan jne.

Perheen muodostamiseen asti päästään ensimmäisessä osassa 'Hyvää matkaa'.

      *      *     *

Toisessa osassa 'Lapset tulevat hämärästä' tarkkaillaan lapsen kehittymistä, ja vertaillaan heitä aikuisiin. Tämä on ehkä kokoelman epäonnistunein osuus, mikä on oikeastaan puhdasta proosaa ilman lyyrisyyttä. Tekstissä listataan tavanomaisia asioita ihmisen elämästä.

Lapset tuovat kotiin raidallisia kissanpentuja, piilottavat ne komeroon ja syöttävät niille akvaariokaloja.

Kiinnostava on ainoastaan viimeinen 12. runo, jossa lapset lähtevät yöllä vaeltamaan, ja tekevät asioita mitä aikuiset eivät osaa edes kuvitella.

      *      *      *

Sitten päästään 'Sähkökatkoksen aikaan'. Pimeys saa naisen mielikuvituksen laukkaamaan, ja hän näkee pimeässä niin äitinsä, isoäitinsä kuin myös isosoäitinsä ym. Sukupolvien, naisten elämä tiivistyy pimeyden sekunteihin.

Suuri osa runosta on tavanomaista pimeyden kuvaamista, mitä nyt pimeässä kerrostalorapussa tapahtuu ja tehdään ja mitä pimeässä kynttilänvalossa voi tehdä. Hieman hajanainen sikermä proosarunoja.

     *      *     *

Kahdessa vimeisessa osassa 'Ne sudet' ja 'Miten elää portaiden alla' on liikkeellä kaksi aikuista naista Charlene ja Jeannette. Syntyy vaikutelma, että naiset ehkä ovat enemmän kuin ystäviä ja asuvat yhdessä, mutta on heillä myös suhteita miehiin.

Muutama runoista ei avaudu ulkopuoliselle lukijalle. Suurimmaksi osaksi runoissa kerrotaan naisten elämäntarinaa tosin hieman kryptisellä tavalla. Osa runoista on selkeitä ja realistisia kuvauksia työskentelystä tehtaassa ja kesähotellissa. Työ tuntuu olevan tärkeällä sijalla naisten elämässä tai ehkä siitä saatava raha.

Toiselle naiselle Charlenelle käy elämässä kurjasti, hän joutuu työttömäksi, rikollisille poluille, vankilaan mistä vapautuu. Ja sen jälkeen taas tehtaaseen töihin. Ilmeisesti Charlenen ja Jeannetten ystävyys saa Charlenen taas jaloilleen. He ovat samassa työpaikassa kaupan kassoina.

Viimeisessä osassa 'Miten elää portaiden alla' elämä runot taas hajoavat, kukin lähtee omille teilleen. Runoja yhdistää kerrostalo, jossa runojen minä asuu.

Viimeisessa runossa  'I've got you under my skin' ehkä Charlene kuvaa omaa olotilaansa

Hirviö tulee ihmisen luo, ja jossakin hämärässä tilassa, esimerkiksi savuverhoon kietoutuneena yökahvilassa, se laulaa hellästi.

Hirviö kuvataan liitukautiseksi hirviöksi, dinosaurukseksi. Lukijalle jää arvoitukseksi, miksi loppuun on sijoitettu tällainen outo kuvaus. Mieleen tulee ensimmäiseksi monet pettymykset parisuhteissa.

Rimbaud: "Hirtettyjen tanssiaiset" [1870-3]

Arthur Rimbaud mullisti maailmanlyriikan niinä neljänä vuotena, jotka hän omisti runoudelle. Todellisesta neroudesta kielii se, ettei hän jäänyt minkään muodon, sävyn tai tyylilajin vangiksi. Hän on ansainnut paikkansa Baudelairen, Hugon ja Verlainen rinnalla, vaikka lopetti runojen kirjoittamisen jo 20-vuotiaana.

Tämä on kutsu "Hirtettyjen tanssiaisiin" (2000) – näkemään mitä uskoo nähneensä ihminen. (Sammakon sivusto)

     *     *    *

Nimiruno 'Hirtettyjen tanssiaiset' tietysti viittaa keskiaikana syntyneeseen kuolemantanssin metaforaan ja symbolina piirrettyyn tai maalattuun kuvaan. Kansahan oli suurimmaksi osaksi lukutaidotonta. Ihmisen sielu ja ruumis nähtiin yhtenä kokonaisuutena tanssimassa kohti kuoleman puutarhaa tai hautausmaata.

Tanssilla haluttiin viitata elämän hetkellisyyteen ja lyhyyteen, vääjäämättömään kuolemaan, joka varsinkin mustan surman vuosina kohtasi ennenaikaisesti suurta osaa eurooppalaisia. Kuolema ei säästänyt ketään - minkä kautta levisi ajatus ihmisten keskisestä tasa-arvosta, ainakin kuoleman edessä.

Ihminen joka on hirtetty - ei siis vain kuollut tai hirttäytynyt - on tietysti hieman toisenlaisessa tilanteessa. Rutto voitiin nähdä jumalan tahdon ilmauksensa, mutta kun ihminen hirtettiin, se oli toinen ihminen, joka hänet hirtti. Kyse on siis pienistä mutta tähdellisistä nyansseista.

Toisaalta voidaan kysyä mitä väliä sillä on kuoleeko toisen käden kautta tai tappavatko ihmisen syöpäsolut, virus tai bakteerit. Eihän sillä kai ole loppujen lopuksi paljon merkitystä. Kuollut mikä kuollut - ja valmis kuolemantanssiin muiden kuolleiden kanssa.

     *     *     *

Runon 'Hirtettyjen tanssiaiset' alussa ja lopussa yksi mustista enkeleistä Belsebubi laulaa lauluaan

     Mustassa hirsipuussa, ihana kädetön,
     tanssivat vaeltava ritarit,
     laihat paholaisen ritarit,
     luurangot, joiden usko on hengetön.

'Ihana kädetön' on tässä tapauksessa, kun runoilija on nuori mies, ilman muuta nuori nainen. Mutta miksi naisella ei ole käsiä? Onko häntä kenties kidutettu vai mitä on tapahtunut? Mieleen tulee Grimmin satu 'Kädetön tyttö', mikä kertomus tunnettiin muuallakin kuin Saksassa.

Sadussa tyttö menettää kätensä, kun mylläri-isä myy tyttärensä vahingossa paholaiselle. Jumalan ansiosta tyttö saa kätensä takaisin. Runon tyttö ei kuitenkaan ole hurskas ja jumalaa pelkäävä. Ilmeisesti neito on antautunut uljaille ritareille, mistä on ollut seurauksensa.

Tai ennemmin on niin, että satu ikään kuin jatkuu runossa. Kuningattarena tyttö on vasta siinä asemassa, että ritarit ovat hänestä kiinnostuneita - ja hän menettää kätensä uudelleen. Kehä on kiertynyt umpeen. Tytön kannalta ei loppujen lopuksi ole ollut merkitystä, vaikka hän sai kätensä takaisin. Ennemmin päinvastoin. Köyhänä, kädettömänä myllärin tyttönä häntä ei olisi sentään hirtetty.

     *     *     *

Runo on ironinen, sillä sadun kautta ajateltuna olisi ollut parempi, että tyttö olisi alun pitäenkin jäänyt kädettömäksi kerjäläiseksi. Tällöin hän ei olisi kohdannut ritareita. Ja tullut uudestaan kaltoinkohdelluksi.

Rimbaud on kuitenkin kääntänyt asetelman päälaelleen, ja katsoo asiaa kuolleen neidon kannalta. Kuoltuaan neito on taas ritariensa parissa ja heidän huomionsa kohteena. Siis mitään ei oltu sittenkään menetetty. - Runossa tietyllä tavalla ivataan katolisen kirkon (pakanallista) näkemystä sielun ja ruumiin ykseydestä. Sitä että kädetkin nähdään osana ihmisen sielua. Barbaariset, romanttiset ritarit osoittautuvat hengeltään suuremmiksi kuin kirkon miehet ja heitä hännystelevät kuninkaat.

      *      *      *

Rimbaud ylittää runossaan tavanomaisen ironian ja suorastaan murskaa uskonnollisen ajattelun. Runoilija luo näyn mustasta enkelistä, joka vielä tuonpuoleisessa vetelee köysiä ja hallitsee mm. nuorta tyttöä ja hänen rakastajiaan. Belsebubi menee ilkeilyssään tai leikittelyssään jumalan kanssa niin pitkälle, että tanssijat jopa ristivät kätensä (muka) peloissaan. Tyttö sitä ei tietysti voi tehdä.

Tanssijat ovat lopulta "kiinni toisissaan ja kokevat rakkauden karmeudet". Ja jatkavat iloista tanssiaan. Mikään ei voisi olla paremmin sillä tanssi voi jatkua ikuisesti. Vaatteita ei tarvita, mihinkäs luurangot nyt vaatteita, maatuneet vainajat! Korppi rääkyy tanssijoille lihapala suussaan. Taivaanrantaan nousee helvetinpunaa.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Sutinen: "Merkkihenkilön mahdollisuus" (2005)

"Ville-Juhani Sutisen runous todistaa, että kirjallisuuteemme on syntynyt ääni ilman kieltä. Se on oman runokielen puuttumisen ja mahdottomuuden ääntä, pelkän ja paljaan joutilaaksi jäämisen elehdintää ja muminaa, joka ei koskaan pääse kielen kynnyksen yli. Se on huutoa ilman aakkosia, naurua ja väkivaltaa ilman rytmiä. Ja kuitenkin Sutinen onnistuu kääntämään tämän kielettömyyden uudeksi runokieleksi, tekemään pelkästä äänestä keskeislyriikan äänen." (Olli Sinivaara, Nuori Voima)

Sutinen on Berliinissä asuva kirjailija ja suomentaja. Hänen esikoiskokoelmansa "Purut ja paperit" (2002) voitti valtakunnallisen Runo-Kaarina -kilpailun. Sutisen toinen kokoelma oli "Sivuraiteita julkaistiin" (2004) ja kolmas "Merkkihenkilön mahdollisuus" (2005).  (Savukeitaan sivusto)

    *     *     *

Kokoelma alkaa arvoituksellisilla säkeillä

Tämä muisti on saatettava atomeiksi ennen uusia kukkia
kirjoittaen itseni tämän paikan sisällä rikki


Runoilija kirjoittaa mielensä tyhjäksi, voidakseen aloittaa kirjoittamisen uudelleen. Kuulostaa järkevältä. Ilmeisesti kirjoittaminen jotenkin liittyy luontoon ja kukkiin. Seuraan kaoottisen tekstin kukkajälkiä.

Ensimmäisessä skitsoilevassa proosarunossa kukkiin ei enää palata. Käännän sivua.  Runoilija on lähtenyt liikkeelle vaeltamaan jonnekin. Laulaa lauluaan Lilithille. Sille Eevan kaksoissiskolle. Läpi historian.

Jotenkin saavutaan talven läpi kevääseen. Voikukat alkavat kohta rehottaa. Runoilija tapaa Pariisissa naisen, eikä siitä sen enempää.

Kesä on rusennettu kolmeen numeroituun runoon. Orfeus soittaa sydämellään savikiekkoa. Mutta ilmeisesti matka jatkuu niin kuin Orfeuksellakin koko ajan.
Sitten tulee siirtymä Tampereen Koskipuistoon.

     rakkaus hankaa ihon verille, öisin
   minä olen
paarma ja kätilö


Seksin kanssa ilmeisesti joitain pieniä ongelmia. Sitä se kirjoittaminen teettää, kun ollaan merkkihenkilöistä tai niiden mahdollisuudesta kirjoittamassa. Sitten päästään itse asiaan ’merkkihenkilöm mahdollisuus [4 x personae]’. Runon nimi antaa lupauksen neljän eri mahdollisuuden esittämisestä.

Yhdessä runon osassa tulevat kukat jälleen vastaan

(..) Kaspar Hauserin rakkaus auringonkukkiin, Mimuki,
sydämen vaasiin kuihtunut kalla, Piazzollan tangon soidessa
lämpimän yön alla …tämä lause, merkkihenkilön mahdollisuus,on
on olla, voi hyvä jumala, mitä? tästä kaikesta seuraa…


Runossa esitetään ensimmäisen kerran, mikä merkkihenkilö voisi olla, mutta ajatus jää roikkumaan ilmaan. Seuraavassa runossa runoilija täsmentää tehtäväänsä

etsin merkityksiä, mahdollisuuksia olla olemassa, mustia aukkoja

Kukalla tai kukilla tuntuu olevan jokin erityinen merkitys tässä ajatusmaailmassa. Niihin suhtaudutaan välillä vihamielisesti. Neito räjäyttelee kukkia. Kukat kuljettavat ihmisiä eteenpäin. Kukat asettuvat jollain tavoin kieltä ja kirjaimia vastaan. Kenties kukilla on helpompi tai parempi ilmaista tunteita kuin kirjoittamalla?

      *     *     *

Kokoelma jakaantuu kuuteen osaan. Edellä käsittelen Ville-Pekka Sutisen "Merkkihenkilön mahdollisuus" (2005) -kokoelman ensimmäistä osaa 1. personnage conceptuel.

Muuta osat ovat 2. monologejamme, 3. kissan kehto,4. hyphos ja 5. morgan le fayn harhakuva -albumi ja 6. varena / canis lupus.

Collins: "Nälkäpeli" (2008)

"Nälkäpeli" (2008) on Suzanne Collinsin kirjoittama nuortenromaani, joka kertoo 16-vuotiaasta Katniss Everdeenista, joka asuu luonnonkatastrofien hävittämässä maailmassa Panem-nimisessä diktatuurissa, joka on rakennettu entisen Pohjois-Amerikan paikalle. Nälkäpeli on vuosittainen tapahtuma, jossa jokaiselta kahdeltatoista vyöhykkeeltä valitaan tyttö ja poika taistelemaan kuolemaan asti.

Kirja on julkaistu pokkarina, äänikirjana ja e-kirjana, ja se on käännetty 26 kielelle. Kirja sai enimmäkseen myönteisiä arvosteluja. Nälkäpeli on ensimmäinen romaani 'Nälkäpeli'-kirjasarjassa. Kirjasarjaa jatkavat "Vihan liekit" (2009) ja "Matkijanärhi" (2010). Kirjan pohjalta on valmistunut samanniminen elokuva. (Wikipedia)

     *     *     *

Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa esimerkiksi 'Nälkäpeli' -sarja löytyy nuorten kirjoista. Kuka tahansa kirjan lukenut tajuaa, ettei kyse ole mistään nuorten kirjoista. Oikeastaan kirjat eivät ole myöskään aikuisten kirjoja. Oikeastaan tällaisia kirjoja ei pitäisi edes julkaista. Näissä kirjoissa niin kuin useasti fantasia- ja tieteiskirjoissa väkivallasta kaikissa muodoissaan on tehty eräänlainen hyve. Hyve siinä mielessä, että väkivalta ja sodat on hyväksytty asia, luonnollinen ja itsestään selvä osa kuvattua maailmaa, joka ei ole kaukana siitä maailmasta jossa elämme.

Samat ihmiset jotka antavat nuorilleen luettavaksi mm. näitä kirjoja, kauhistelevat koulumurhia ja muuta väkivaltaa yhteiskunnassa. Eikö tässä ole jokin järkyttävän suuri ristiriita? Sillä väkivalta kaikissa muodoissaan ruokkii väkivaltaa. Miksi se pitäisi jossain muodossa hyväksyä, kunhan sitä vain ei tehdä oikeasti? Onhan jo pelkästään se uhka, että kohta joka toisella ihmisellä on jonkinlainen käsiase, sille että asetta jonain päivänä käytetään ja posautetaan riitakumppanilta aivot pihalle. Vai miksi ihmiset aseita hankkivat? Turvallisuutta ja turvallisuuden tunnetta aseet eivät lisää niin kuin eivät väkivaltaista käyttäytymistä ruokkivat kirjatkaan.

     *      *      *

On helppo sanoa, että kyse on vain fiktiosta. Niin kyse on vain fiktiosta. Mutta miksi juuri väkivallan kohdalla sitä, mikä on sopivaa on venytetty äärimmilleen. Viittaan vanhaan dilemmaan: miksi toisen saa tappaa mutta toisen kanssa ei saa harjoittaa seksiä edes kirjan sivuilla - tai ei harjoiteta seksiä -, josta on terveydelle paljon vähemmän haittaa. Sitä paitsi seksi vähentää aggressiivisuutta esimerkiksi apinayhteisöissä. Ja apinahan ihminen on, ihmisapina tai ainakin ihmisapinan huonomaineinen serkku.

Eskimot saattavat antaa vaimonsa vieraalle yöksi, koska se on kohtelias tapa. Näin luodaan luottamusta yhteisön ja muukalaisen välille. Voisiko kukaan keskiluokkainen porvari tai duunari Suomessa kuvitella antavansa vaimonsa tai miehensä lainaksi naapurin Einarille, jonka kanssa on ollut kärhämää vain siksi, että näin saadaan vahvistettua yhteisöllisiä siteitä naapurustossa? Kenties joku modernissa elämäntavassa on mennyt pahasti pieleen. Luonnollisista asioista on tehty luonnottomia ja luonnottomista luonnollisia.

     *     *     *

"Nälkäpelissä" (2008) on lyhykäisyydessään kyse tosi-tv-ohjelmasta, jota näytetään vuosittain Pohjois-Amerikassa, mikä tarkoittaa aikaa USA:n jälkeen, jolloin maa on hajonnut 13:ksi Vyöhykkeeksi, joiden lisäksi on Capitol eli keskushallinto. Vyöhykkeet ovat eräänlaisia reservaatteja, joissa ihmiset elävät niin kuin navajo-intiaanit pahimmillaan täysin eristettynä muusta maailmasta. Vyöhykkeitä on jäljellä enää kaksitoista, sillä yksi Vyöhyke tuhottiin totaalisesti varoitukseksi muille.

Nälkäpeli liittyy maan historiaan, sisällissotaan, jonka keskushallinto voitti. Kapinallisia Vyöhykkeitä muistutetaan vuosittain siitä, mikä niiden asema on suhteessa valtiolle lojaaleihin kansalaisiin pelaamalla tätä peliä. Jokaiselta Vyöhykkeeltä valitaan kaksi 12-16-vuotiasta nuorta tähän julmaan eloonjäämispeliin, jossa vain yksi jää henkiin. Tarkoituksena yksinkertaisesti on, että nuoret tappavat toisiaan.

Capitolin ja Vyöhykkeiden 1-12 asukkaat voivat reaaliaikaisesti seurata, mitä pelitantereella tapahtuu. Kirjan sankari on 16-vuotias tyttö nimeltä Katniss, joka joutuu Vyöhykkeen 12 toisena edustajana tähän veriseen taisteluun. Ja on sanomattakin selvää, että sankari voittaa Nälkäpelin. Aivan sääntöjen mukaisesti hän ei voittoa saavuta vaan liittoutumalla toisen pelaajan Peetan kanssa, joka on samanikäinen poika samalta Vyöhykkeeltä 12 kuin hän itse.

     *     *     *

Kaikkiaan pelaajia on siis 24 tyttöä ja poikaa. Heistä heti alkuryysiksessä kuolee yksitoista, ja seuraavien viikkojen aikana loput. Kamerat seuraavat koko ajan pelaajia, ja ohjaaja valitsee kiinnostavimmat kohteet katseltaviksi. Aina kun joku kuolee, ammutaan kanuunalla, ja kuolleen kasvot heijastetaan taivaalle. Näin pelaajat tietävät, kuinka monta pelaajaa on vielä jäljellä.

Pelinjärjestäjät pystyvät haluamallaan tavalla säätelemään rajattua pelikenttää. He voivat esimerkiksi nostaa alueen lämpötilaa, järjestää ukkosmyrskyjä ja kaatosateita ja muutenkin vaikuttaa luonnonoloihin. Ravinnon he joutuvat hankkimaan itse tavalla tai toisella luonnosta tai Runsaudensarvesta, joka pelin alussa koitui monen kohtaloksi. Esimerkiksi Katniss onnistui saamaan repullisen kaikenlaista hyödyllistä tavaraa tuolloin haltuunsa.

Pelaajien aseet ovat alkeellisia, puukkoja ja keihäitä ym. Julmin ase on jousi, jota Katniss osaa käyttää taitavasti. Pelin keskivaiheilla hän saa kuolevalta Glimmerilta jousen, jota hän havitteli jo pelin alussa itselleen millä hän tappaa kaksi poikaa loppupelin aikana.

Katniss kuvaa ensimmäisen tapon jälkeen tunnelmiaan

Käytännön tekona ihmisen ja eläimen surmaaminen on ällistyttävän samanlaista. Jousi jännitetään, nuoli ammutaan. Jälkivaikutuksiltaan ne ovat kaksi aivan eri asiaa. Tapoin pojan jonka nimeäkään en tiedä. Hänen omaisensa itkevät häntä jossakin. Hänen ystävänsä janoavat vertani. Ehkä hänellä oli tyttöystävä, joka tosissaan odotti häntä takaisin...

Lopulta pelaajia on jäljellä enää kolme Katnissin ja Peetan lisäksi ennakkosuosikki Cato, ja he roikkuavat usean metrin korkeudessa Runsaudensarven päällä. Alhaalla odottaa joukko verenhimoisia petoja valmiina repimään pelaajat kappaleiksi.

Tähtään toiseksi viimeisellä nuolellani Catoa päähän, sillä minun ei kannata ampua vartaloon eikä raajoihin. Catolla on yllään vartalonmyötäinen, ihon värinen verkkopuku: sen täytyy olla jokin (..) haarniska Capitolista. 

Cato vain nauraa minulle: "Ammu pois. Poikaystäväsi putoaa kanssani."

Lopulta Cato kuitenkin putoaa petojen revittäviksi, ja mutkan kautta Vyöhykkeen 12 pelaajat julistetaan voittajiksi, joita juhlitaan tv-kameroiden ja valojen loisteessa Capitolissa kuin suuria sankareita mitä he myös ovat.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Eeva: "Olot" (2012)

Sanna Eevan "Olot" (2012) etenee kolmea eri sukupolvea edustavan naisen näkökulmista lyhyinä lukuina. Kirjan kieli on ilmaisuvoimaista ja aistillista sortumatta kuitenkaan liikaan kiemurointiin.  Kunkin henkilön oma ääni pääsee selkeästi esille: erityisen iskevää oli Ellun monologi. Ellu puhuu itsestään usein kolmannessa persoonassa ja selvästikin inhoaa tasapuolisesti sekä äitiään Elsaa että tytärtään Emiliaa.

Lukijalle muotoutuvat helposti sympatiat ja antipatiat romaanin henkilöitä kohtaan. Pientä Emiliaa käy lähinnä sääliksi, Ellun tunnekylmyys herättää vastenmielisyyttä ja Elsa jää sille välille: toisaalta hän välittää Emiliasta aidosti, mutta on kuitenkin kokenut aina oman tyttärensä Ellun vieraaksi ja sulkenut tämän pienenä pimeään kellariin. (Tuija, kirjavinkit.fi)

      *     *     *

Olen kokolailla eri mieltä kuin esimerkiksi Kirjavinkit.fin arvostelija yllä Sanna Eevan kolmannesta kirjasta "Olot" (2012). Kirja on Kariston julkaisema, ja ihmettelen miksi se on päätetty julkaista.  Kirja on omituisesti ja tasapainottomasti kirjoitettu. Kirjan lopussa on tunnelma äkkiä kuin Edgar Alan Poen kauhutarinoissa, joissa on epämääräistä hieman mystistä goottikauhua. Minulle lukijana ei selviä miten tällaiseen olotilaan ja oloihin päädyttiin. Mitä isoäiti Elsan talossa maalla oikein tapahtui?

Kirjan rakenne, joka perustuu näkökulmatekniikkaan, ei toimi; ja eri-ikäisten naisten kuvaukset ovat varsin ulkokohtaisia, sekoitus minä- ja hänmuotoista kerrontaa. Henkilöistä ei loppujen lopuksi kerrota juuri mitään. Äiti Ellu, isä Jarkko sekä tytär Emilia ovat hyvin tavanomainen keskiluokkainen perhe, joka asuu kaupungin omakotitaloalueella. Suurin osa siitä, mitä kerrotaan, on ympäristön havainnointia ja arkisen tekemisen kuvaamista. Ei oikeastaan mitään sellaista, joka romaanissa olisi erityisen kertomisen arvoista.

     *     *     *

Siinä missä Kirjavinkit.fin arvostelija kehuu Ellun monologia, minusta se on kerrassaan onnetonta ja hakkaavaa kerrontaa. Otan satunnaisen esimerkin kirjan alkupuolelta

Tässä on Ellu.

Ellu ajaa aamuruuhkassa työpaikalleen ja on myöhässä. Ellun äiti on vanha jäärä. Ellu on päättänyt ajatella äidistään niin. Ellun mies tahtoo muuttaa maalle. Ellun salaisuus pelaa lentopalloa. Ellun lapsi kasvaa. Ellun pomo ei annakaan bonusta. Ellu on syyllistynyt aviorikokseen. Ellu ei tiedä miten työpaikan käy. Jne.

Tämä ei ole iskevää kerrontaa, ei totta vie. Tämä ei ole kerrontaa ollenkaan. Kerronta on kokonaan pysähtynyt. Sitten tökkivä ääni äkkiä hiljenee, ja muuttuu toisenlaiseksi. En voi ymmärtää tällaista jatkuvaa häilyvyyttä. Teksti ei ole pääosin kovin lukukelpoista tai sitä ei ole miellyttävä lukea. Tosin helppolukuista se on, mikä ei ole arvo sinänsä, jos ei ole mitään sanottavaa.

Jos kirjailijan tarkoitus on kuvata suomalaisen elämän ja elämänmuodon täydellistä tyhjyyttä, kirja puolustaa paikkaansa. Kirja on näin ajateltuna kokonaisuutenakin kuin kauhukertomus siitä mihin ylenvointi johtaa. Se johtaa rappioon.

      *     *     *

Yhdestä näkökulmasta kirjaa voi tarkastella kuvauksena pienen ekaluokkalaisen Emilian elämästä ja elinympäristöstä. Emilia ei viihdy kotonaan eikä koulussa. Hän haluaa muuttaa maalle Elsa-mummon luokse. Miksi Emilia oirehtii, sitä ei kirjassa erityisemmin käsitellä niin kuin ei mitään muutakaan teemaa. Emilia vain oirehtii.

Patenttiratkaisuksi ongelmiin tarjotaan maallemuuttoa, mikä tuntuu perheen tilanteessa halvalta eikä kovin uskottavalta ratkaisulta. Mitä eroa on asua kaupungin omakotitaloalueella ja muuttaa sieltä maalla olevaan omakotitaloon?! Emilian tapauksessa Elsa-mummo ja Veikko-kissa asuvat maalla. Kertaakaan ei pohdita sitä vaihtoehtoa, voisiko Elsa asua kissoineen kaupungissa.

Kirja tuntuu hätäisesti sutaistulta, mikä näkyy mm. siinä, että Elsa-mummo on välillä isänäiti, välillä  äidinäiti. Tällaiset lapsukset ovat anteeksiantamattomia ja vievät kirjalta viimeisenkin uskottavuuden. Parin kolmen kirjoittamis- ja uudelleenajattelukerran jälkeen Sanna Eevan "Oloista" on mahdollista saada kunnon romaani, mutta paljon töitä sen kanssa vielä joutuu tekemään...

Köngäs: "Dora, Dora" (2012)

Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer matkustaa seurueineen Suomen Lappiin jouluna 1943. Hän haluaa Jäämeren rannalle, pimeimpään kaamokseen, sillä yhteys Führeriin on poikki.
Speer tietää, että Saksa on häviämässä sodan. Silti hän on valmis tekemään mitä tahansa, ”jotta se mies voittaisi”. Speerin seurueessa matkustavat myös hänen sihteerinsä Annemarie Kempf ja viihdytysjoukkojen taikuri Ewald Himmelblau. Moitteettomat ihmissuhteet joutuvat koetukselle vankileirien ympäröimässä jäätävässä todellisuudessa. Rovaniemeltä seurueeseen liittyy nuori yhteysupseeri ja tulkki Eero Kallankari. Vaikka Eero häikäistyy Annemarien olemuksesta, hän aistii heti jännitteet, jotka vievät vääjäämättä kohti räjähdystä. (Takakansi)

      *     *      *

Tämä on kirja joka on ehdottomasti sopivaa joululuettavaa, sillä Heidi Kongäksen "Dora, Dorassa" (2012) kuvataan eräitä tapahtumia v. 1944 Suomen Lapissa joulukuun lopulla, jolloin Saksan varusteluministeri Albert Speer seurueineen kävi Rovaniemellä ja Lapissa.

Siinä missä Ruotsin Kiirunan kupari oli tärkeää Saksan aseteollisuudella sitä oli myös Petsamon nikkeli, mitä tilannetta Speer oli Suomessa katsastamassa. Samaan seurueeseen kuului Speerin, tämän adjutantin ja sihteerin lisäksi kaksi viihdetaiteilijaa viulisti Siegfried Borries ja taikuri Ewald Himmelbau, jotka olivat otettu viime tingassa mukaan matkaan viihdyttämään saksalaisjoukkoja.

Köngäksen kirja kuvaa uskottavasti ja kiinnostavasti sitä, mitä tuolloin on saattanut tapahtua, kun outo seurue autoineen vaelsi Rovaniemeltä Petsamoon ja takaisin muutaman kylmän pakkaspäivän aikana.

Toinen maailmansota oli lopullisessa käännekohdassa, ja vain ihme saattoi pelastaa Saksan lopulliselta tappiolta Stalingradin taistelujen jälkeen. Kirjan nimi "Dora, Dora" viittaa juuri tuohon viimeisen oljenkorteen, ja sen koodinimeen, joka saksalaisilla oli - ja josta Speer oli vastuussa. Saksa kuumeisesti rakensi V2-rakettejaan, ja mikäli aikaa olisi ollut vähänkin enemmän suunnitelma olisi kenties saattanut onnistua, ja Lontoo olisi saanut rakettisateen, joka olisi saattanut kääntää sodan kulun toiseen suuntaan.

     *     *    *

Jotta sotaa saatettiin pitää vielä yllä, Saksa tarvitsi jatkuvasti monia metalleja ase- ja varusteluteollisuuden tarpeisiin kuten mangaania, kromia, kuparia ja nikkeliä. Malmivarat olivat vähitellen ehtymässä, kun sota nieli niitä yhä enemmän ja kuljetukset mm. Jäämeren kautta olivat vaarallisia.

Tilanne oli vielä jouluna 1944 jollain tavoin hallinnassa, Saksalla oli pienen pieni mahdollisuus onnistua. Se että Hitlerin kakkosmies Speer tuolloin kävi Suomessa on tietysti pienen liittolaismaan kannalta suuri asia ja merkittävä uutinen.

Lisäksi romaanissa pienten ihmisten, suomalaisen tulkin Eero Kallankarin ja Speerin sihteerin Annemari Kempfin, kohtalot kiinnostavalla tavalla kietoutuvat toisiinsa. Parilla on lyhyt joulunajan romanssi, joka päättyy katastrofiin, kun Speer saa sihteerinsä verekseltään kiinni tämän tullessa Kallankarin huoneesta yöjalkaan.

Suomalaismies tajuaa aamulla tilanteen, ja yrittää paeta maitoaudon kyydissä pois alueelta, mutta hänen ylitseen ajetaan. Lukija voi vain arvailla mistä on kyse. Oliko kyse tapaturmasta vai tahallisesta teosta?  Kuolema joka tapauksessa järkyttää Annemarieta, mikä vaikuttaa välillisesti koko seurueen tunnelmaan. Kun Speer lisäksi vielä metsäretkellään vilustuu pahasti, ei Suomen matka olisi voinut päättyä paljon kurjemmin.

Kirja päättyy siihen, kun Annemarie lentokoneen ikkunasta jättää hyvästit Suomelle.

     *     *      *

Heidi Köngäksen "Dora, Dora" on kirjoitettu ammattitaitoisesti ja kirjaa voisi suositella vaikkapa lukion historian toista maailmansotaa käsittelevän erikoiskurssin oppimateriaaliksi, sillä kirjassa on paljon toisen maailmansodan loppuvaiheisiin liittyvää historiallista tietoa. Tapahtumat on esitetty ja nähty päätöksentekoon eri tasoilla osallistuneiden henkilöiden näkökulmasta, mikä tuo oman kiinnostavuutensa asioiden käsittelyyn. Asiat eivät vain tapahtuneet vaan ihmiset tekivät tietoisia valintoja sodan aikanakin.

Esitetty tieto on hyvin pureksittua, jopa liiankin hyvin, sillä monia asioita toistamiseen toistetaan eri henkilöiden suulla, mikä alkaa tuntua välillä puuduttavalta. Pedagogisesti ratkaisu toimii, mutta historiallisessa romaanissa tällainen turha toisto on lähinnä ärsyttävää. Rakenteellinen ratkaisu, kirjan rakentaminen pelkkien eri henkilöiden kertomien fragmenttien varaan, ei täysin toimi. Mieleen tulevat ensimmäiset porvarilliset kirjeromaanit ja niiden kömpelö rakenne.

Köngäs on kuitenkin vienyt kirjansa kunnialla päätökseen, ja pysynyt koko ajan rohkeasti tekemiensä ratkaisujen takana, mistä häntä ei voi muuta kuin kiittää. Romaanitaidekin tarvitsee tällaista kokeellisuutta, jota lyriikan puolella on yllin kyllin.

maanantai 24. joulukuuta 2012

Kavafis: "Barbaarit tulevat" [1948]

Runoilija Konstantinos Kavafis on läntisen maailman runojättiläisiä. Aleksandriassa elänyt Kavafis oli ulkopuolinen maassa, jossa ei puhuttu kreikkaa. Runoissaan hän käänsi katseensa menneisyyteen ja löysi sitä kautta oman ainutlaatuisen äänensä. Hänen keskeinen aiheensa on historia: miten se elää ja muokkaa nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Kavafis sai osakseen asiantuntijoiden arvostusta jo eläessään, mutta laajemmin tunnetuksi hän tuli kun hänen kootut runonsa julkaistiin postuumisti vuonna 1935. Monet kirjailijat ovat tunnustaneet hänen vaikutuksensa. Muun muassa nobelisti J. M. Coetzee on nimennyt romaaninsa "Barbaarit tulevat" Kavafiksen runonkokoelman mukaan.

Tuomas Anhava julkaisi ensimmäiset Kavafis-suomennoksensa 1950-luvun puolivälissä ja jatkoi tulkintojensa hiomista vielä 1990-luvulla. Valikoima käsittää noin puolet Kavafiksen kypsän kauden tuotannosta. (Takakansi)

      *     *     *

Yhtenä läntisen maailman omaperäisimpiä modernin aikakauden runoilijana pidetään kreikkalaista Konstantinos Kavafista, joka rakensi runonsa perin yksinkertaisista aineksista: historian yksittäisistä tapahtumista, niihin liittyvistä tilanteista, merkittävistä ihmisistä ja heidän teoistaan. Runoilijan tehtävä runoja rustatessaan on toisaalta helppo, toisaalta hyvin haastava, sillä hänen on tunnettava tuntemansa maailman historia riittävän hyvin, jotta hän voisi runojaan kirjoittaa.

Vastaavasti lukijan on viimeistään runoja lukiessaan päästävä jollain tavoin sisään kuvattuun aikakauteen ja mitä silloin oikein tapahtui. Grimbergin "Kansojen historian 1-12" lukemisesta ei ole mitään haittaa...

Koska Kavafis rajoittui runoudessaan lähinnä Eurooppaan ja kristityksi muuttuvaan maailmaan, hänen ajattelussaan ovat sen mukaiset rajoitteensa ja suuret sokeat pisteensä, mikä ei menoa haittaa. Kun lukija tietää runoilijan selkeät lähtökohdat, hänen on helppo suhtautua niihin.

      *      *      *

Kavafis on 2100-luvun runoilija sikäli, että hän katsoo asioita tietyllä tavalla supervalta-Euroopan näkökulmasta. Häntä eivät kiinnosta niinkään historian pikkukihot sellaiset kuin c.g.e. mannerheimit ja muut vaan hän keskittyy suuriin linjoihin pienen pieniä tapahtumia kuvatessaan. Runoissa vähäiset kansat ottavat suuret maahanmuuttaja-valloittajansa riemusta kiljuen vastaan hieman samaan tapaan kuin Suomen suuret puolueet 1990-luvulla.

Turkulaisille katolishenkisille kristityille ja realistista kokomustaa politiikkaa harrastaville voisi olla omistettu seuraava runo 'Kaupunki'.

Sanoit: "Minä lähden toiseen maahan, toisille rannoille.
Löytyy toinen kaupunki, parempi kuin tämä.
Jokaisen yritykseni on kohtalo merkinnyt
ja sydämeni on kuin kuollut ja haudattu.
Miten pitkään täytyy mieleni jäädä tähän lamaan?
Käännyn minne tahansa, katson minne tahansa,
näen pelkkiä mustia raunioita elämästäni täällä,
missä olen tuhlannut ja hukannut niin monta vuotta."

Et sinä löydä uusia tienoita, et löydä uusia rantoja.
Tämä kaupunki seuraa sinua. Samoja katuja kuljet
ja vanhenet, samoissa kortteleissa vanhenet,
näissä samoissa hiuksesi harmanevat.
Ja sinä päädyt aina tähän kaupunkiin. Älä toivokaan
muuta - sinua varten ei ole laivaa, ei tietä muuanne.
Niin kuin olet tuhlannut elämäsi täällä, tässä
pikku kolkassa, niin olet tuhlannut sen koko maailmassa.

Runo ei lohduta niitä viittä miljoonaa suomalaislähtöistä ihmistä, jotka asuvat ympäri maailmaa heidän esi-isiensä ja -äitiensä jouduttua lähtemään maasta syystä tai toisesta pakolaisiksi tai muuten vain maahanmuuttajiksi, usein tunnetun maailman, Euroopan ulkopuolelle.

Tänä päivänä runo kannustaa liikkumaan Euroopan rajojen sisäpuolella, sillä Eurooppa on henkisesti yhtä ja samaa kristillis-sosiaalista maailmaa. Kun menet vaikkapa Pariisiin, Lontooseen tai Berliiniin, tulet aina kotiisi, sillä kotimaasi on Eurooppa ja kaikki sen kaupungit. Rajojen ulkopuolella asuvat barbaarit kuten venäläiset, kiinalaiset, eskimot ja pohjoiskorealaiset, joita varten Euroopan tarvitsee varustautua ikiaikaisella tavalla pyhään sotaan, jotteivat kaupunkien talojen seinät taas kerran mustuisi. Mutta historiahan tunnetusti toistaa itseään, vai miten se oli?

     *     *      *

Ensimmäinen esimerkkiruno avautui lukijalle pelkällä eurooppalaisella esiymmärryksellä. Toisessa 'Se on hän' - runossa tarvitaan muutakin kuin sydämen sivistystä ja uskoa.

Runo ei ole pitkä niin kuin eivät muutkaan runot, mutta se on tiivis. Runoilija viilasikin runojaan loputtomasti ja elinaikanaan julkaisi niitä hyvin harvakseltaan yksitellen.

'Se on hän' viittaa vuosina 125 - 180 eläneeseen kreikaksi kirjoittaneen Lukianoksen uneen. Uni oli itse asiassa puhe, runoilijan lyhyt elämänkerta, jonka hän luki kotikaupungissaan Samosatassa, jota ei enää ole olemassa, ilmeisesti nuorille ylhäisille pojille.

Unessa Lukianos sanoi 'Se on hän' valitessaan elämänuraansa, kahden naishahmoiseen hyveen Kuvanteko taidon ja Kirjallisen sivistyksen väliltä. Lukianos valitsi lopulta sivistyksen, koska hänestä ei ollut kuvien tekijäksi. Tätä hän ei tosin puheessaan kerro. Siis valkoinen valhe.

Runon sana 'edessalainen' ei sano tämän päivän valistumattomalla lukijalle paljonkaan, mutta google auttaa. Sana viittaa Syyriaan, ja Lukianos oli kotoisin nimenomaan Syyriasta ja puhui äidinkielenään samaa kieltä kuin sata vuotta aiemmin Jeesus eli arameaa.

Lukioanos vaelteli puhujana, reettorina, opettajana ja kirjailijana ympäriinsä mm. Antiokiassa, johon hänen sanotaan saapuneen muukalaisena kirjoittamaan. Syyrian Antiokia oli Egyptin Aleksandrian sekä Kreikan Ateenan ohella aikansa tunnetun maailman suurkaupunkeja.

Konstantinos Kafaliksen runon ensimmäisessä säkeistössä Lukianos saa pitkään kirjoittamansa laulun vihdoin valmiiksi. Runo on viimeinen 83 runon runoelmasta, mikä on uuvuttanut sepittäjän. Hän on kerta kaikkiaan antanut kaikkensa ja nyt häntä tympäisee kaikki.

Viimeisessä säkeistössä Lukianosta piristää, kun hän muistaa vanhan puheensa Samosatasin pojille, joissa hän kertoi ammatinvalinnastaan, missä vaihtoehtoina olivat kuvanveistäjän ja kirjailijan ammatit. Puheessaan hän kertoi nähneensä unessa naishahmoiset hyveet, mutta todellisuudessa hän oli tietysti keksinyt, sepittänyt kaiken itse, jotta olisi saanut tarinasta kiinnostavamman.

Nyt hän siis huijaa itseään samalla tarinalla kuin aikoinaan kotikaupunkinsa opintiellä olevia nuoria. Mutta mikäpä siinä, jos se vie mielestä masennuksen ja saa kirjoittajan ottamaan taas kynänsä käteen ja taistelemaan sillä sivistyksen puolesta.

Runon paradoksi kuitenkin on, että Lukianos itse oli barbaari.

Burroughs: "Nisti" (2003)

William S. Burroughsin "Nisti" [1953] on ylittämätön tilinteko kaman käytöstä ja vieraantumisesta. Kaunistelematon kulttiklassikko, joka järkytti Amerikkaa 1950-luvulla ja lumoaa tuoreudellaan vielä tänäkin päivänä lukijoita ympäri maailmaa. 

Burroughs käsittelee tylyn toteavalla tyylillään riippuvuuden ylä- ja alamäkiä: piikin etsintää, euforiaa, hallusinaatioita, aavemaisia yöllisiä vaelteluja, vieroitusoireiden kauhuja ja paluuta kaman maisemaan. (Takakansi)

      *     *     *

William S. Burroughsin romaani "Nisti" (2003) on omaelämänkerrallinen ja vahvasti, vaivihkaa yhteiskunnallisesti kantaaottava. "Tosiasiat ovat seuraavat: Ruoho ei missään tapauksessa aiheuta riippuvuutta. Ruohoa voi polttaa vuosikausia ilman, että tuntisi mitään epämukavuutta käytön katkettua. Olen nähnyt pössyttelijöitä vankilassa, eikä kellään heistä ollut vieroitusoireita. Olen itse polttanut ruohoa vaiheittain 15 vuoden ajan, enkä ikinä kaivannut tätä ainetta sen loppuessa." (s. 33)

Burroughs puhuu paljon ja kokemuksesta huumeiden ja alkoholin käytöstä. Marihuanan ja kokaiinin oikeanlaista käyttöä hän ei pitänyt riskinä, mutta kaikki muut aineet aiheuttivat haitallista riippuvuutta ja käytön lopettamisen jälkeen vieroitusoireita. Intiaanit ovat esimerkiksi vuosituhansia pureskelleet coca-lehtiä nälkäänsä ja virkistyäkseen. Coca Colassakin oli aluksi kokaiinia ennen kuin siitä tehtiin huume.

     *     *     *

Kirjailija ei kaunistele nistiyttään, eikä näe siinä mitään hyvää. Hän ei myöskään osaa selittää, miksi hän aloitti ensin morfiinin ja sitten muiden riippuvuutta aiheuttavien aineiden käytön. Yhtä vähän hän osaa selittää miksi hän vihdoin lopetti niiden käytön. Niin vain kävi.

Yksi selitys joka sivulliselle tulee mieleen on hänen seksuaalinen suuntautuneisuutensa. Ympäristön sosiaalisen paineen takia Burroughs meni naimisiin ja perusti perheen. Hän oli kuitenkin homoseksuelli, ja lopulta erosi vaimostaan. Hän löysi jonkinlaisen punaisen langan elämään alkaessaan mm. Jack Kerouacin ansiosta kirjoittaa tätä kirjaa, mistä tuli hittikirja USA:ssa. Kirjoittaminen oli Burroughsille selvästi jonkinlaista terapiaa. Kirjalla oli myös yllättäviä yhteiskunnallisia vaikutuksia, sillä se ilmeisesti vaikutti siihen, että huumeriippuvaisten pahimmista vainoista vähitellen luovuttiin.

      *     *      *

Kirjaa lukiesssa tulee mieleen mm. poliisisarja "Hill Street Blues" 80-luvulta. Tavat joilla huumeita diilattiin kaduilla kehittyivät 50-luvulla sellaisiksi, mitä ne olivat vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Ja samalla tavoin poliisit ahdistivat niin huumeriippuvaisia kuin diilereitä tuolloin - ja vielä tänä päivänä. 

Burroughs kertoo hyvin yksityiskohtaisesti siitä, millä tavoin hän ajautui erilaisiin rikollisiin kuvioihin mukaan ja vain niukasti vältti ehdottomat vankilatuomiot. Marihuanan ja kokaiinin käyttäjien leimaamisesta rikollisiksi tuli sittemmin arkipäivää USA:ssa; ja lopulta, kun kokaiinin käyttö  yleistyi keskiluokkaisten nuorten keskuudessa, vankilat alkoivat täyttyä tavallisista nuorista miehistä.

Kokan eri muotojen käytön räjähdysmäisen lisääntymisen takia huumeriippuvaisten vaino USA:ssa alkoi uudelleen juuri 70-80-lukujen vaihteessa, eikä menneisyyden kokemuksista oltu opittu mitään. Monien mielestä maasta tuli poliisivaltio, mihin Burroughs viittaa jo 50-luvulla. Tuolloin vielä paranoidisesti kommunismi ja huumekauppa yhdistettiin toisiinsa. Kyse oli ikään kuin kansainvälisestä salaliitosta vapaata maailmaa kohtaan...

Peura: "Valon reunalla" (2005)

Mariaa Peuran toinen romaani "Valon reunalla" (2005) kuvaa itsetuhoisia ja vanhempiensa heitteille jättämiä nuoria syrjäisessä lappilaiskylässä, jolla on ilkeä sielu.

Päähenkilö Ristiina kertoo tarinansa minämuodossa. Ilottelevan kepeä ja lapsenomainen kieli muodostaa hätkähdyttävän vastakohdan tapahtumien kipeän koskettaville käänteille. Kun tyttö joutuu liian varhain tekemisiin miehisen eritteen kanssa, hän ei tunnista sitä ilman kokeneemman ystävättären apua. ”Sie et tajua mithään. Ei se ollu kusta”, opastaa Pirta, ”soli permaa”. Kukaan ei ohjaa Ristiinaa matkalla aikuisuuteen, vaan sokea taluttaa rampaa toverijoukon ottaessa selvää elämän mysteereistä.

Ristiina kasvaa kylässä, joka pitää kiinni omistaan. Monet haluavat lähteä sieltä, mutta harvat onnistuvat. Useat palaavat myöhemmin takaisin ja sopeutuvat jälleen kylän rytmiin, jolla se ”pyörii hitaasti auringon ympäri”. Peura antaa kylälle animistisen hengen samaan tapaan kuin Stephen King mainelaiselle vampyyrikaupungille romaanissa "Painajainen" [1974]. Molemmat seutukunnat ovat itaria, kaunaisia ja pikkusieluisia isäntiä, joilla ei ole asujaimistolleen mitään hyvää tarjottavana. Kateellisina ne vartioivat asukkaitaan ja kostavat uskottomuuden kovalla kädellä. Kylä ”inhosi niitä, jotka lähtivät” ja kurkotti pakeneviin vielä matkankin päästä.

Peuran romaanissa Lappi näyttäytyy villinä läntenä, jossa eivät tavanomaiset moraalisäännöt päde. Ristiinan suvussa mielen sairauksista kärsii lähes jokainen, useat hänen ystävistään päätyvät itsemurhaan, eikä huolenpitoa tarjoa sen paremmin koti kuin kirkkokaan.  (Heidi Strengell, Kiiltomato.net)

     *      *      *

Maria Peuran toisesta teoksesta "Valon reunalla" (2005) tulee vääjäämättä mieleen toinen taitavasti kirjoitettu varhaisnuorten seksuaalista kehittymistä kuvaava palkittu Vilja-Tuulia Huotarisen "Valoa, valoa, valoa" (2011), joka sai avoimeen seksuaalisuuteen tottumattomilta keski-ikäisiltä etelän naisilta mm. Parnasson arvostelijalta penseän vastaanoton. Kirjaa lukiessa ei aina muista, että päähenkilö Ristiina on 12-14-vuotias tapahtumia kuvattaessa. Lappilaisessa sielunmaisemassa ei ole ikään kuin nuoruutta vielä ollenkaan samalla tavoin kuin muuallakaan Suomessa ennen 50-lukua, jolloin syntyi ja maahan levisi länsimainen nuorisokulttuuri.

Kirja sijoittuu samoille seuduille kuin Timo K. Mukan ja Mikael Niemen roisit romaanit. Vittulanjänkällä ollaan taas. Nuoret liikkuvat sujuvasti autoilla Suomen ja Ruotsin välilä, ja nuoret suomalaistytöt ovat kysyttyä tavaraa ruotsalaispoikien autoihin, jotka viikonloppuisin kiertelevät Pellon kirkolla.

     *      *     *

Aikuisuuteen vauhdilla matkalla olevien Ristiinan, Karin, Aslakin ja Pirtan elämää kuvataan parin vuoden aikana, jolloin Ristiinasta tulee nainen - ainakin kuukautiset alkavat ja hän harjoittaa aktiivista seksielämää Karin kanssa - ja lopuksi hän kokoaa kamppeensa ja lähtee kotoa junalla. Sitä ei kerrota minne ja kenen kanssa.

Kirja kuvaa pientä kylää ja sen ihmisiä ja ihmisten elämään nuoren naisen silmin. Hän kertoo ikään kuin omalla tyylillään kaiken sen mikä on tähdellistä kerrottavaa. Hätkähdyttävää on kuoleman jatkuva läsnäolo kylillä, sillä joka perheessä joku on päättänyt päivänsä joko hirressä, heittäytymällä junan alle tai kuohuvaan keväiseen Tornionjokeen. Eikä sitä pidetä minään.

Kyläyhteisö on tiivis ja toisten asiat tiedetään tarkkaan. Maailma on tiukasti jaettu meihin ja muihin, ja muita ovat nekin, jotka ovat kylästä lähteneet ja muuttaneet muualle. Silti sosiaalinen kontrolli kylässä ei ole tiukkaa ainakaan siinä mielessä, että lasten ja nuorten elämä on niin vapaata kuin elämä nyt ylipäätään voi olla vapaata. Seksin lisäksi väkivalta on avointa, ja väkivallan uhka on alituinen mikä ei kuitenkaan pelota tai kauhistuta ihmisiä. Sekin kuuluu elämään. Lapsia, vaimoa ja eläimiä piestään perisuomalaiseen tyyliin.

Elämän ympyrät ovat pieniä, mutta pienen lappilaiskylän elämää sekoittavat mm. elämäntapaintiaanit ja pakolaiset, jotka muuttavat paikkakunnalle ihmisten ihmeteltäviksi.

     *      *      *

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, sillä lyhyissä jaksoissa elämää kuvataan lähes aina jonkun uuden henkilön tai paikan kautta.  Ristiina kasvaa niin fyysisesti kuin henkisesti kirjan edetessä ja monien ihmissuhteidensa kautta nuoreksi naiseksi. Niin hän kuin ystävänsä naapurintyttö Pirtakin menettävät poikaystävänsä ruotsalaistytöille, mikä on osa elämää ja kasvua sekin.

Ristiina on lahjakas ja älykäs tyttö, mikä tekee hänestä erityisen. Koulunkäynti on hänelle helppoa, hän lukee paljon - ja osaa kirjoittaa. Hänellä on selvästi jo 14-vuotiaana mielessään se, miksi hän haluaa tullla (tai miksi ei ainakaan halua tulla), ehkä kirjailijaksi, eikä hän aio jäädä pieneen pellolaiskylään mätänevään vanhempiensa luokse, joita hän tuntuu yhä enemmän vihaavan.

Perhepiirissä on riittävästi esimerkkejä millaiseksi ihminen tulee, jos hän ei osaa lähteä ajoissa vanhempiensa nurkista maailmalle. Yksi tällainen henkilö on hänen enonsa, josta tuli peräkammarinpoika ja toinen oli isän sisko Mansi. Molemmat sekosivat ja tappoivat itsensä.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Mantere: "Toisinajattelua strategisesta johtamisesta" (2011)

Strategisesta johtamisesta on tullut suosituin ja vaikutusvaltaisin johtamisoppi – vain harva voi työelämässä välttyä sen vaikutukselta.

Strateginen johtaminen esiintyy mielellään pyhäpuvussa. Strategiaa tehdään valkoinen paita päällä, vasta strategiaa toteuttaessa työnnetään kädet saveen. Työpaikkojen arjessa strategia on aina ollut outo vieras, kummeksuttu, pelätty, naurunkin aihe. Silti arjessa piilee strategian onnistumisen salaisuus.

Tämä kirja on ensimmäinen laatuaan maailmassa. Suomalaiset liikkeenjohdon tutkijat ja opettajat kokoontuvat yhteen pohtimaan strategiaa työpaikkojen arjen näkökulmasta. Strategia näyttää nurjat ja riemastuttavat puolensa. Tekstit provosoivat, toivottavasti järkyttävätkin. Uskallatko koskea tähän kirjaan? (Takakansi)

     *      *      *

Sanonpa heti aluksi että näkökulmani aiheeseen on kansalaisen näkökulma, joka ei myöskään työnsä kautta ole ollut vallan paljon tekemisissä näiden asioiden kanssa. Tosin jotain tuntumaa minulla näihinkin asioihin on, sillä olen ollut mm. tekemässä yhteenvetoa ammatillisten oppilaitosten kansainvälistymisstrategioista sekä olen aikoinaan perehtynyt peliteoreettisten mallien soveltamiseen yhteiskunnalliseen toiminnan erittelyssä. 'Peleissähän' on kyse strategisten valintojen tekemisestä.

Valinnat saattavat olla joko onnistuneita tai epäonnistuneita ja johtaa esimerkiksi poliittisen puolueen syöksykierteeseen vaikkapa kannatuksensa laskun takia, puolue maineensa takia menettää vetovoimaisuuttaan tai joutuu rukkaamaan ohjelmansa uusiksi sekä vaihtamaan johtoaan. Jotain tällaistahan puoluekentässä tapahtui 60- ja 70-lukujen vaihteessa, kun kaikki puolueet yhtäkkiä alkoivat liputtaa samojen arvojen puolesta ja ideologinen kilpailu hiipui täysin.

Kun luin Saku Mantereen ym. kirjaa  "Toisinajattelua strategisesta johtamisesta" (2011) tuntuu se lähtökohtaisesti aika naurettavalta niin kuin ylipäätään strateginen ajattelu, jossa sovelletaan pohjimmiltaan aseellista sotaa varten kehiteltyjä strategisen ja operatiivisen toiminnan menetelmiä, jotka otettiin ensin käyttöön yritysmaailmassa ja sitten mutkan kautta muuhussa valtionhallinnossa ja nyt opit ovat vähitellen hivuttautuneet myös kunnalliseen itsehallintoon sekä järjestöjen toimintaan ym.

Yhteiskunnassa on vaivihkaa luovuttu demokratiaan perinteisesti kuuluvista mekanismeista, ja kaikista organisaatioista on tehty talousmiesten, politrukkien ja virkamiesten temmellyskenttää. Kehitys on mennyt demokratian vinouttamisessa pidemmälle pieleen kuin konsanaan Neuvostoliitossa tai missään aiemmassa diktatuurissa ennen kuin parlamentaariset demokratiat ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyivät, joiden joukossa Suomen tasavaltakin oli. Olemme Euroopassa vauhdilla matkalla kohden poliisi- ja miksei myös sotilasvaltioita, mitä liittovaltiokehitys ja jatkuva talouskriisi entisestään ruokkivat.

     *     *      *

Miksi tällainen vuodatus?  Ennen muuta siksi, että mitään toisinajattelua tässä kirjassa ei ole ja siksi otsikko ja takakansiteksti johtaa lukijan harhaan. Kuin pisteenä i: n päälle Aki-Mauri Huhtinen ja Saku Mantere kirjoittavat "Ken kuritta kasvaa... 'Mitä siviilit voivat oppia sotilasorganisaatiosta'".  Teksti on kerrassaan pöyristyttävä ja demokraattista yhteiskuntaa kaikin tavoin halveksiva ja halventava.

Mukavasti ja turvallisesti elävät länsimaalaiset hyvinvoivat ihmiset kaipaavat jännitystä elämään, elämyksiä, seikkailuita, ehkä kipua sen nautinnollisessa muodossa - että joku toinen ottaisi vastuun. (..) Elämään kuuluu edelleen puhtaasti vaistonvaraisia motorisia ja behavioristisia käyttäytymissääntöjä, joita ei opita puhetta tuottamalla, vaan itseään lihan kautta kurittamalla ja ortopedisoimalla.

Ja sama linja jatkuu

Strategiseen johtamiseen on sisäänrakennettu ajatus (..) ikuisesta hierarkiasta - strategia tarkoittaa alun perin kenraalin tehtävää ja hänen toimintaansa. Jne. Jne.

     *     *     *

Virpi Sorsa kirjoittaa strategiatyöstä Lahden kaupungissa artikkelissaan "Kun strategi tuli kaupunkiin: kuntasektori strategiatyön areenana". Mikään tässä artikkelissa kerrottu ei vakuuta, että armeijan malli olisi se, jota tulee soveltaa kuntiin ja kaupunkeihin.

Strateginen ajattelu siinä mielessä kuin sitä (matemaattisessa) peliteoriassa ja sen hermeettisissä muodoissa on harrastettu on kuitenkin kokonaan toinen juttu. Esimerkiksi ruotsalaisen Leif Lewinin ja hänen oppilaidensa kirjat ovat alan toisinajattelua, jota tähänkin kirjaan olisi kaivattu.

Perusasia on lähteä liikkeelle toimijakeskeisesti kysymällä, mitä - ja ennen muuta miten - kaikkia (huono-osaisia) vähemmistöjä esimerkiksi Lahden kaupunki tällä hetkellä palvelee, entä tulevaisuudessa? Toimija toimijalta vähitellen päästään erilaisiin (hyväosaisiin) enemmistöihin.

Olennaista on huomata, että demokratian mekanismit toimivat suhteessa huono-osaisiin huonosti, joten erilaisten vähemmistöjen oikeudet on mahdollista taata suunnittelemalla palvelut heidän ehdoillaan - ei demokraattisesti - enemmistön ehdoilla.

Strategian kasvanut merkitys kaupunkiorganisaatiossa näkyy esimerkiksi sellaisessa ilmiössä, että asia kuin asia puetaan 'strategiseksi'. Lahdessa eräs poliitikko totesi tähän ilmiöön liittyen, että "meillä on strategia joka asiaan - vessapaperin vaihtostrategioita myöten".

Lorca: "Mustalaisromansseja" (1999)

Espanjalainen Federico García Lorcan runoteos sisältää osat "Lauluja", "Mustalaisromansseja" ja "Valituslaulu härkätaistelijan kuoleman johdosta".  Lorca oli paitsi runoilija myös tunnettu näytelmäkirjailija, kuvataiteilija, pianisti, teatteriohjaaja ja näyttelijä. Hän perusti 30-luvun alussa teatteriseurueen, joka kiersi esiintymässä kaikkialla Espanjassa. Lorcan elämä päättyi traagisesti: häne murhattiin Espanjan sisällissodan alkuaikoina.  (Takakansi)

Lorcan runoudesta välittyy Espanjan kansan mielikuvitus, veren ja kuoleman syke maailmassa, jota tavat ja säännöt puristavat, inhimillisyys, kyky tuntea tunteita tekevät ajankohtaisiksi "Mustalaisromanssit", jotka Kirsi Kunnas on ansiokkaasti suomentanut. 

Garcia Lorca oli barokkilyriikan kuvallisen perinteen taitaja. Hänen runoutensa liittyy muodoltaan ja aiheiltaan espanjalaiseen laulutraditioon. Kunnaksen suomennostyö on pohjaa täsmälliseen, sävyiltään ja volyymiltään Lorcan perinnettä myötäilevään kielellisesti taidokkaaseen luovuuteen. Suomennostyöllä on monitahoinen merkitys, siinä määrin syvällisesti ja todesti välittyy nautinnon ja tuskan loogisuus Lorcan runojen ajatusmaailmasta. Eheydessään kokoelma on kuin kullattu perhonen, joka hehkuu kuoleman mustalta taustalta. (Markku Sivula, Arvosteleva kirjallisuusluettelo 1/77)

     *     *     *

'Puut, puut' -laulussa on maaginen tunnelma, kun ikuinen andalusialaistyttö poimii vihreitä oliiveja vuodesta ja vuosisadasta toiseen. Häntä eivät hetkauta ohikulkevat ratsumiehet ja komeat sotilaat, eikä mikään.

Puut, puut, puut
kuivat ja vihreät

Puut tulevat ja menevät mutta tyttö on aina kaunis ja nuori.

     *     *     *

Ensimmäinen mustalaisromanssi  'Romanssi kuusta, kuusta' on kuin jatkoa edelliselle laululle. Tässäkin runossa ovat liikkeelle pelottavat, valtaa ja väkivaltaa edustavat ratsumiehet. Vaarassa ovat niin kyläläiset kuin kylään saapuneet mustalaiset.

Mustalaiset ovat tottuneet kaikkeen, nähneet kaiken - ja he kulkevat kaikessa rauhassa läpi oliivitarhan. Äkkiä runoilija katselee ehkä mustalaistytön silmin maailmaa

Miten laulaa kehrääjälintu,
miten puussa se laulaakaan!
Mutta kuu vain taivaalla kulkee,
vie lasta muassaan.

Andalusialaistytön paikkaan ja aikaan sidottua elämää vastaan asettuu romanien vapaus katsella maailmaa avoimin silmin, ohi ratsumiesten, ohi kaikkien muiden.Viimeiset säkeet kertovat siitä, ettei elämä ole helppoa ja heitä kohdellaan kaltoin, mutta se kuuluu romanien elämään. Itkut itketään ja jatketaan taas elämää.

Toisessa romanssissa 'Preciosa ja tuuli' romanityttö kohtaa vaeltajien pyhimyksen, vanhan miehen Kristofferin, joka kiihottuu nuoresta tytöstä ja haluaa koskea tämän vulvaa, ehkä maata tämän kanssa. Runoilija kehottaa tyttöä pakenemaan - ja tyttö lähtee

Preciosa, juokse Preciosa,
sinut ottaa vihreä tuuli!

Samaan aikaan toisaalla maalaistyttö haistelee yöilmaa, samaa tuulta kuin mustalaistyttökin. Neito uneksii parvekkeella, kenties samaan aikaan, kun hänen kaipuunsa kohde käpälöi nuorta tyttöä. Ja uhattuna on lopulta tämäkin tyttö, vaikka turvassa sisällä. Sitten palataan takaisin mustalaistyttöön.

Yö työntyi läheiseksi
kuin pieni tori, jossa
päihtynyt santarmijoukko
kolkutti porttia, potki.
Vihreän haluan vihreää.
Vihreä tuuli. Vihreät oksat
Merellä laiva
ja ratsu vuoristossa.

Runo päättyy unimaisiin kuviin, joiden kautta ajatus lentää tasankojen keskeltä merelle ja vuoristoon, minne santarmit lienevät menossa, kun ovat ensin viihdyttäneet itseään pienessä kylässä.

Seuraavissa romansseissa mustalaiskansa tuska kohoaa kosmisiin mittasuhteisiin. Heillä ei ole paikkaa maailmassa, edes omissa kaupungeissaan.

Sikermän lopulla on 'Romanssi Espanjan santermeista' siis täkäläisittäin poliiseista, jotka esimerkiksi 30-luvulla olivat tietysti fasistien ja muiden valtaapitävien puolella. Romanssi on luonnollisesti ironinen, sillä eivät santarmit ole runoa itselleen ansainneet.

Menevät minne on mieli
ja aivoissa piilee heillä
pistoolien kuvakieli
sen hämärä tähtitiede

Tulevat mieleen jopa suomalaiset poliisit, jotka viime vuodet ovat rehvakkaasti kävelleet pistoolit esillä, mitä voi pitää hyvin loukkaavana eleenä kansalaisia kohtaan. Poliisit tai santarmit runon lopulla rinnastetaankin vaeltavaan rosvojoukkoon, jotka tekevät mitä tahtovat. Jo joulun aikaan 2000 vuotta sitten tappoivat poikalapsia - ja meni siinä muutama tyttökin.

      *      *      *

Kokoelman viimeisessä osassa on pohjoismaiselle lukijalle outo 'Valituslaulu' kuolleelle härkätaistelijalle. Runon kääntäjä Kirsi Kunnas jälkisanoissaan kertoo alun pitäen Parnassossa v. 1956 ilmestyneestä käännöksestä ja sen merkityksestä.

Runo on sikälikin enteellinen, että Lorca itse kuoli vain jonkin aikaa runon kirjoittamisen jälkeen ja hän halusi kuolla samalla tavalla kuin ihailemansa härkätaistelija niin kuin myös kävi.

Runo päättyy seuraaviin säkeisiin

Kauan kestää, kauan, ennen kuin syntyy, jos milloinkaan
andalusialainen niin kirkas, niin altis vaaroihin.
Ylistän hänen loistoansa, ja sanat valittavat,
ja muistan oliivilehdon surullisen tuulen.

Ehkä suomalaisille urheilusankarit kuten Paavo Nurmi ovat merkitykseltään samaa luokkaa kuin härkätaistelija Antonio Machado oli andalusialaisille. Tosin mitä sitten jos pystyy juoksemaan 10 000 metrillä maailmanennätyksen?