tiistai 17. tammikuuta 2012

Calvino: "Herra Palomar" (1988)

"Ensimmäisessä luvussa herra Palomar koettaa nähdä ja kuvata ja tavoittaa kielen piiriin yksittäisen aallon tarkan luonteen. Viimeiseen lukuun mennessä hän on kääntänyt katseensa sisäänpäin ja aikoo nyt, kuten otsikko sanoo 'oppia olemaan kuollut'. Näiden välillä on 25 tekstiä, jotka ovat viehättävän, luontevan ja lumoavan kuvallisia." (Takakannen tiivistys)

     *     *     *

"Herra Palomar" (1988) oli italialaisen kirjailijan Italo Calvinon viimeinen teos. Jotenkin enteelliseltä kuulostaa viimeisen kappaleen otsikko 'Miten oppia olemaan kuollut'.

Palomarin on ollut elämänsä aikana vaikea hahmottaa ihmisten maailmaa, ja luultavasti niin on myös toisin päin. Ihmisen on usein vaikea ymmärtää, mitä mies oikein tekee ja mitä hänen päässään liikkuu.   

Emme saa tietää paljon tästä Roomassa asuvasta miehestä. Hän asuu vaimonsa kanssa, joka on tottunut miehensä omituisuuteen. Siihen että hän kokopäiväisesti tarkkailee milloin mitäkin asioita. Milloin rannan aaltoja, milloin - vahingossa - rannalla loikoilevan naisen rintoja, mistä nainen ei tietenkään pidä.

Herra Palomar on ilmeisen siveellinen mies, eikä hänen mieleensä tule seksi - niin kuin tavallisesti miehille ja naisille - jatkuvasti. Mutta kerran kauppahallissa ostaessaan hanhenrasvaa hänen päässään syntyy fantasia hänen miettiessään herkullista ruokaa.

"Hanhenrasvavuoresta kohoaa naisen hahmo, sivelee rusottavaa ihoaan valkealla rasvalla, Palomar näkee jo raivaavansa tietään naisat kohti tiiviiden poimujen halki ja syleilevänsä tätä ja uppoavansa hänen kanssaan." Mutta sitten hän karistaa säädyttömän ajatuksen mielestään.

     *     *     *

 Vaikeudet ihmisten kanssa saavat herra Palomarin lopulta kääntämään katseen itseensä. Hän alkaa ulkoisen maailman sijaan tarkastella itseään. Herra Palomar on ollut innokas tähtien tutkija ja tähtiä hän on tarkkaillut omalla kaukoputkellaan. Hänellä on oma käsityksensä universumista, mitä hän pitää rajallisena kokonaisuutena. Hän oivaltaa, että hänen sisällään on samanlainen, sisäinen universumi.

Hän toivoo, että tutkimalla itseään hän saisi selvyyttä loputtomien väärinkäsitysten ja sotkuisten ihmissuhteiden vyyhteihin ym. Herra Palomar uskoo, että tutkimalla itseään samalla tavoin kuin tähtiä hän pääsee selvyyteen asioista.

Hän ajautuu kuitenkin pohtimaan kuolemaa tai omaa merkitystään universumissa. Herra Palomar oivaltaa, että mikään ei muutu, vaikka häntä ei olisi olemassa. "Maailma tulee mainiosti toimeen ilman häntä."

Hän yrittää hahmottaa, mistä kuolleena olemisessa on kyse katsellessaan tyrskyäviä aaltoja.

"Ehkä kuolleena oleminen on siirtymistä valtamereen jonka aallot ovat aina aaltoja, niin että on turha odottaa meren tyyntymistä."


      *     *     *

Riittävän pitkään pohdisteltuaan hänestä tuntuu luonnolliselta olla kuollut. Elämä on sitä, mikä jää koko ajan taakse - ja se on suljettu kokonaisuus.

Herra Palomar havainnollistaa itselleen asiaa esimerkillä. Jos huomaa, että häneltä on jäänyt lukematta tärkeä kirja nuoruudessaan, ei sen harmittelussa ole mitään mieltä. Heti kun kirjan on lukenut, se on jo osa lukijaa ja tämän menneisyyttä. Joten sillä ei ole väliä lukeeko kirjan nyt tai 20 vuotta aiemmin, sillä luettuaan kirjan (milloin tahansa) on päässyt siihen, mihin hän on halunnutkin. Kirjasta on tullut lukijan kannalta merkityksellistä elämää.

Jälkeenjäävien kannalta sillä mitä herra Palomar tekee - lukeeko hän mielestään tärkeän kirjan vai ei - ei ole kuitenkaan mitään merkitystä. Hänestä jää (kenties) jäljelle jotain hänen geneettisestä perimästä jälkeläisissään tai hippunen kokemusta, jonka pystyy siirtämään eteenpäin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti