perjantai 6. tammikuuta 2012

HARJOITUS 3 - "Anna itsesi kuunnella" (Cameron)

Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen" (2004) harjoitukset helpottavat kirjoittamisen aloittamisessa.

Täytyypä testata...

     *     *     *

HARJOITUS - 'Anna itsesi kuunnella'

"Tämä harjoitus kehottaa rentoutumaan ja ottamaan kirjoittamisen vähemmän vakavasti, niin että siitä katoaisi kaikki pelottava. Kuvittele istuvasi ison puun alla selkä runkoa vasten. Toiselle puolen istuu tarinankertoja. Ota paperi ja kirjoita numerot 1-5. Kerro viisi aihetta, joista haluat kuulla tarinan.

On paljon asioita, joista haluaisin kuulla - tai kirjoittaa - tarinan. Mistä aloittaa? Ehkä aloitan siitä, mistä on helpointa aloittaa eli siitä, millaisia tarinan juonteita on viimeisen parin tunnin aikana kulkenut, ehkä vain hetkellisesti, mieleni läpi.


     *      *      *

[1] YleTEEMA:n elokuvana oli eilen Matti Kassilan ohjaama eroottinen elokuva "Haluan rakastaa, Peter" (1972). Tämä oli tarina, jonka halusin kuulla - ja nähdä. Elokuva pohjautui Aila Meriluodon vuotta aiemmin ilmestyneeseen, hänen ensimmäiseen proosateokseensa "Peter, Peter" (1971). Tarkoitukseni on lukea tuo kirja ensi viikolla - tai ainakin lukaista se läpi.

Olen keväästä asti harvakseltaan pohtinut, millä tavoin perehtyisin mm. kotimaiseen eroottiseen kirjallisuuteen - ja mistä löytäisin kätevästi tällaista kirjallisuutta. Vaikka olen kirjastossa töissä, aiheeseen liittyviä kirjoja on vaikea löytää, koska erotiikka on edelleen 2010 - luvulla jonkinlainen tabu, mikä näkyy mm. siinä, että teoksia on ripoteltu moneen eri paikkaan. Romantiikka, jännärit, fantasia ja tieteiskirjallisuus sen sijaan löytyvät helposti ryhmiteltynä omiin paikkoihinsa hyllyissä.

Olisiko mahdollista rakentaa kokoelma olemassaolevasta eroottisesta kirjallisuudesta? Millaisia vinkkauksia niistä voisi järjestää? Mitä sanottavaa minulla on näistä asioista ja ennen muuta tästä kirjallisuudesta. Kysehän on kuitenkin asioista, joista ihmiset ovat ajattomasti hyvin kiinnostuneita...

     *     *     *

Kassilan "Haluan rakastaa, Peter"(1972) sattuu Suomen ja Euroopan historiassa mielenkiintoiseen ajankohtaan, jolloin alettiin puhua seksuaalisesta vapautumisesta. Toki tällaisia kausia on ollut aiemminkin. Pohjolan perukat saavutettiin kuitenkin vasta nyt.

Karismaattinen Tea Ista esitti elokuvassa maahanmuuttajanaista Ruotsissa. Hänen miehensä oli kuollut juopotteluun ja Sanna lähtee kolmen lapsensa kanssa töihin Ruotsiin. Suomesta ei töitä löytynyt, sosiaaliturvan taso oli huono ja yksinhuoltajat leimattuja. Ystävien avulla hän sai autotehtaasta töitä niin kuin kymmenettuhannet muutkin suomalaiset.

Eräässä yleisötilaisuudessa hän rakastuu balttilaiseen, mutta Suomessa asuvaan lääkäriin, Peteriin, joka on naimisissa ja myös hänellä on monta lasta. Luentotilaisuuden jälkeen kuluu vuosia ennen kuin Sanna ja Peter tapaavat seuraavan kerran, mutta he ovat olleet koko ajan kirjeenvaihdossa keskenään. Kirjeenvaihdon kautta heidän välilleen kehkeytyy eroottinen suhde, joka saa täyttymyksensä heidän kohdatessaan eräänä Juhannuksena Suomessa Sannan sukulaisten luona mökillä.

Suhde on Sannan kannalta kaikkea muuta kuin ruusuinen, ja monesti tulee mieleen, että Peter käyttää häntä häikäilemättömästi hyväkseen. Toki Sannakin saa suhteesta sitä mitä on halunnut - elämää ja erotiikkaa kuuden vuoden yksinäisen jakson jälkeen.

     *      *     *

Elokuva - ja oletettavasti kirjakin - osuu ihmisen elämän yhden puolen ytimeen: mikä on seksin ja eroottisten kokemusten merkitys elämässä? Sannalle ja Peterille suhde tuo sisältöä elämään, mutta mistä siinä loppujen lopuksi on kysymys? - En väitä osaavani vastata kysymykseen, mutta jollain tavalla perustavanlaatuisten kysymysten kanssa ollaan tekemisissä. Sanna ja Peter näkevät valtavasti vaivaa vain muutaman läheisyyden hetken takia. Katsoja miettii, kannattiko tuo. Tuntikausia junassa, pari tuntia hotellissa - ja paluu arkeen.

[2] Silmäilin jo päiväkausia sitten läpi Ovidiuksen "Rakastamisen taidon", josta aamulla kirjoitin pätkän blogiini. Ovidiuksen tekstistä iskostui mieleeni satunnainen lause.

"Myös tyhjä taulu vie perille salaisen viestin." (s. 123) Tajusin eilen illalla miten valkoiselta näyttävän digikuvan pohjalla oli juuri tuollainen salainen viesti. Olin aika ihmeissäni. Ihmeissäni miten edes keksin sen. Olin useita päiviä miettinyt, mikä valkoisessa kuvassa häiritsi minua. Se näytti valkoiselta, mutta ei lopulta ollut sitä.

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi siihen, että kyse ei ollut vain valkoisesta taustasta, koska alue oli rajattu harmaasävyllä. Lisäksi kulmissa oli tumma piste, mikä viittasi siihen, että valkoisesta kuvasta oli tarkoituksella tehty sellainen millainen se oli. Mutta miksi keskusta oli kokonaan valkoinen? Siirsin kuvan hetken mielijohteesta Windowsin Paintiin, ja täytin kuvan keskustan mustalla värillä - ja katso, viesti paljastui.

Aluksi en ymmärtänyt miksi siinä oli viivoja ristiin rastiin. Valkoisen neliön sisällä oli joka tapauksessa hieman erisävyinen toinen neliö. Kuvan ylä- ja alapuolella oli vaakaviivoja, jotka ilmeisesti olivat merkityksettömiä. Mutta käyristä viivoista muodostui ikään kuin kirjaimia.

"C.. I.. C.. I..." Alkoi näyttää jotenkin tutulta.  Olin jonkinlaisessa peilimaassa. Kun kirjaimet kirjoittaa käänteisessä järjestyksessä, saadaan aikaan toisenlainen tarina: ICIC eli I see, I see.

Selvästi sanaleikkiä. Kirjoittaja näkee jotain sellaista, mitä katsoja ei näe. Kirjoittaja pilailee kustannuksellani, mistä tulee mieleen jälleen Ovidius, joka kirjoittaa kirjeiden kirjoittamisesta. 

"Vaan entäpä jos hän on lukenut kirjeesi, mutta ei halua vastata? Älä pakota häntä siihen, vaan huolehdi siitä, että hän saa lakkaamatta lukea kirjeitäsi. Ken on viehtynyt lukemaan, haluaa myös vastata lukemaansa: kaikki tämä tapahtuu hiljalleen omalla painollaan."  (s. 38)

Niin, siitä siis on kyse. Hän vastaa, mutta varovasti omalla tavallaan. Kysymys kuuluukin: mikä on tarinan jatko? Voiko tällaiseen viestiin vastata ja millä tavoin? Hm. En tiedä vastausta.

[3] Hämeenlinnassa on Suomen ensimmäinen ja ainoa naisvankila, missä mm. sodan aikana oli poliittisia vankeja kuten vasemmistorunoilija Elvi Sinervo. Haluaisin kuulla, miten Sinervo kuvaa elämäänsä sota-aikana. Miltä tuntui kirjoittaa runoja salaa vessapaperiin ja rangaistuksen uhalla kuljettaa niitä ulos vankilasta ystävien mukana.

Kokoelma vankilarunoista julkaistiin heti sodan jälkeen. En ole lukenut näitä runoja, mutta ne ovat mieleni epämääräisellä lukulistalla. Tietyllä tavalla luen niitä jo! Olen tähän asti kuvitellut millaisia runot olisivat. Millä tavoin esimerkiksi vankilassa oleminen ja sota-aika vaikuttivat runoihin - vai vaikuttivatko ne? Oliko Sinervo mielessään runoissaan, jossain muualla - toisenlaisessa Suomessa tms.? Oliko hän katkera kohtalostaan ja menetetyistä vuosista? Vai oliko vankeus hänen kohtalonsa siinä tilanteessa? Haluaisin kuulla hänen omin sanoin kertovan tarinaansa...

[4] Haluaisin myös vihdoin kuulla vastauksen, mahdollisimman yksityiskohtaisen tarinan, rakkaalta ystävältäni kahteen kysymykseen, jotka olen hänelle toistuvasti esittänyt. Joka kerta hän on raivostunut minulle näistä kysymyksistä, mutta ei ole suostunut vastaamaan sinänsä yksinkertaisiin kysymyksiin. Olen hänen reaktioistaan ja muutenkin hänen käytöksestään hyvin hämmentynyt. Miksi hän haluaa raivota minulle ja lietsoa vihaa minua kohtaan? En ole tehnyt hänelle muuta kuin ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan - ja pyytänyt, että hän keskustelisi kasvokkain kanssani häntä ja minua vaivaavista asioista. Nyt olen luovuttanut - Ovidiuksen ohjeen mukaan, sillä en halua joutua hirsipuun jatkoksi.

[5] On johdonmukaista ottaa viimeiseen kohtaan peili, jonka asetan eteeni. Mitä näen tästä taikapeilistä, sillä peilihän on jo itsessään taikaa? Mitä peilikuva kertoo minulle kuvan hahmosta? Peilistä en näe itseäni, koska peilikuva on peilikuva. Vasen ja oikea ovat vaihtaneet paikkaansa. Olenko katsoessani peiliin jo peilimaassa? Jollain tavalla vastaus kysymykseen lienee: kyllä. Se mitä olen itselleni, on muuta kuin mitä näen kuvasta.

Se mitä olen on mieleni, kehoni ja 'henkeni' (mitä se sitten onkaan) asia. Aivan niin kuin esimerkiksi Walt Whitman esitti runoissaan.  Aistiessani kuvasta - digikuvasta, valokuvasta, peilikuvasta - jotain sellaista, mitä en siitä välittömästi näe, olen tekemisissä kuvan hengen kanssa. Kuvasta näen myös suoraan jotain. I see, I see. Silloin olen tekemisissä kehoni kanssa. Mutta sitten on valkoista ja mustaa, jotka ovat piilossa mieleni syvyyksissä. Musta tuo esiin mielen pimeän puolen, mitä ihmisiin on jo syntyessään kirjoitettu, hänen geeneihinsä.

1 kommentti:

  1. Tiedätkö, sait minut suorastaan haukkomaan henkeäni tänään. Käteni vapisevat, tuskin saan kirjoitettua. Miksikö? Siksi, että upea, syvälle luotaava tekstisi nosti esiin kaksi merkittävää asiaa, jotka ovat olleet keskeisiä pohdinnanaiheita kirjoituksissani. Ensimmäisen, nyt kustantajalle lähetetyn, kirjani vahva teema kätkeytyy peilin taakse: "Se mitä olen itselleni, on muuta kuin mitä näen kuvasta." Puit sanoiksi sen mitä päähenkilöni toiminnallaan viestittää.
    Toisen, tekeillä olevan kirjani, aihe on valinnanvapaus, tosin hiukan eri merkityksessä kuin sanaa googlettamalla ensisijaisesti tarjotaan. Keskeisenä osana on maalaustaide jossa ja jonka kautta tarina etenee. Ja kuinka ollakaan siellä nousee vahvana esiin valkoinen taulunpohja ja samalla tyhjyys yhtenä teemana.
    Hienoa että löysin blogisi. Jaksan uskoa kirjoitetun sanan uutta luovaan voimaan. Kiitos.

    VastaaPoista