perjantai 6. tammikuuta 2012

HARJOITUS 4 - "Ajan pakkomielle" (Cameron)

Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen" (2004) harjoitukset helpottavat kirjoittamisen aloittamisessa. Tarkoitukseni on omalla tavallani rämpiä tässä blogissa nämä kiinnostavat tehtävät läpi.

     *     *     *

HARJOITUS - 'Ajan pakkomielle'

"Usein sanomme: 'Minulla ei ole aikaa kirjoittaa.' Tämä harjoitus auttaa poistamaan tunnetta ajan kahlitsevasta vaikutuksesta. Osta viisi (5) postikorttia ja viisi (5) postimerkkiä. Kirjoita rakastavat terveiset ystävillesi, joihin et ole ollut yhteydessä ajan puutteen takia. Käytä kolme (3) minuuttia aikaa kuhunkin tervehdykseen."

Taidan olla tällä hetkellä jotenkin fiksoitunut keisari Augustuksen aikana eläneen roomalaisen Ovidiuksen 'Rakastamisen taitoon', mutta hän sanoi jotain erikoista ystävyydestä.

"Ystävyys on vain nimi, tyhjä nimi on uskollisuuskin. Voi minua - ei ole turvallista ylistää rakastettuaan edes ystävilleen! Uskottuaan ylistyksesi hän tunkee itse paikallesi. (..) Vihollista ei rakastuneen kuitenkaan pidä pelätä: kaihda päin vastoin niitä, joita luulet uskollisiksi, niin voit olla rauhallisella mielellä. Varo toveriasi, veljeäsi ja parasta ystävääsi - juuri he antavat sinulle aiheen todelliseen pelkoon!" (s. 54)

Mietin siis hyvin tarkkaan, keille kirjoitan vai kirjoitanko keilleen. Ehkä vihamiehilleni, vaikka en usko sellaisia olevan. Toisaalta voiko olla ystäviä, jos ei ole vihollisia? Nehän muodostavat eräänlaisen käsitteellisen järjestelmän, sana ja sen vastakohta.

Eräs henkilö, jota olen pitänyt ystävänäni liittyi Naamakirjassa ryhmään "I hate people, and people who hate people". Voidaan ajatella, että hän yrittää olla jollain tavoin nokkela tai näsäviisas, mutta aforistinen ajatus on käsitteellisellä tasolla kiinnostava. Jos ensimmäisen lauseen ottaa  kirjaimellisesti, lauseen 'minä' vihaa kaikkia (myös itseään). Hänellä ei voi olla ystäviä, ja jos on, hän vain teeskentelee ystävyyttä. Jälkimmäinen lause on tietyllä tavalla turha ja se toistaa jo aiemmin sanottua, ja sen voi jättää pois.

Koko ilmaisun avain on kuitenkin toisessa lauseessa. Mitä se tässä yhteydessä tarkoittaa? Lause 'vihaan ihmisiä jotka vihaavat ihmisiä' kyseenalaistaa ensimmäisen lauseen. Se antaa vihjeen siitä, ettei henkilö edellä ollut ihan tosissaan. Hän vihaakin vain ihmisvihaajia ja itseään siinä määrin kuin on itse ihmisvihaaja. Kyse on siis itseironiasta.

Mitä ystävyydestä tällaisessa systeemissä jää jäljelle? Ihmiset jaetaan selvästi mustavalkoisesti ystäviin ja vihollisiin, vaikka sitä ei sanota. Me, minä ja minun ystäväni, olemme niitä, jotka ovat hyviä, jotka eivät vihaa toisia ihmisiä ja lietso vihaa. Muissa on niitä jotka ovat toisenlaisia. He vihaavat meitä ja toisia ihmisiä. Ironia paljastuu ylimielisyydeksi, arroganssiksi. Ihminen, joka pitää ohjenuoranaan tällaista ilmaisua, on vaarallinen. Sopivan tilanteen tulleen hän saattaa jumalallisesti päättää, että joku ei enää olekaan ystävä, minun rakkaani, vaan vihollinen siksi, että hän arvioitsijan mielestä on ihmisvihaaja.

     *     *    *

Ovidiuksen maailma on samanlainen kuin 'ystäväni' maailma. Siinä maailmassa ei ole (luotettavia) ystäviä eikä (uskollisia) rakkaita vaan ystävät ovat niitä, jotka ovat vaarallisia. Lue: me, minä ja ystäväni, olemme vaarallisia. Voimme ottaa ihmisiä joukkoomme ja sulkea heitä ryhmämme ulkopuolelle.  Henkilöt jotka saavat leiman 'ihmisvihaaja' ovat jopa pahempia kuin viholliset. He ovat vapaata riistaa eliminoitaviksi. Heille voi tehdä mitä tahansa. He ovat niitä, jotka voivat viedä meiltä meidän rakkaamme (ja he ovat meidän rakkaitamme).

Tilanne on paradoksi. 'Ystävämme' päättää, ketkä ovat ihmisvihaajia, ihmisistä pahimpia, mutta samalla hänestä itsestään tulee sellainen. Hän päättää olla ihmisvihaaja, joka vihaa ihmisiä, jotka haluavat olla hänen ystäviään, bestiksiään. 'Ystävän' maailmassa ei ole ystäviä tai parhaat ystävät ovat vihollisia, koska heistä ei ole mitään vaaraa.  Tämä skitsoidinen ja paranoidinen maailma perustuu teeskentelyyn ja esittämiseen. Tärkeää ei ole millainen ihminen on vaan millä tavoin hän saa juurrutettua oman tahtonsa läpi.

Samalla tavalla kun päätetään ketkä ovat pahoja vihollisia, ihmisvihaajia, päätetään ketkä ovat hyviä ystäviä, rakkaita. Mikään tässä maailmassa ei ole kuitenkaan todellista. Paraskin ystävä, rakas, voi osoittautua ihmisvihaajaksi - ja nimenomaan hän. Siksi tässä maailmassa rakkaat ovatkin parhaimmillaan vain rakastajia, rakkauden esittäjiä. Rakkaus on tästä maailmasta kuollut ja ystävyys tyhjä sana. Nautintoja ja pelejä ei tästä maailmasta kuitenkaan puutu.

     *     *     *

KIRJE 1. Hyvä ystävä, jota olen rakastanut kuin itseäni, kirjoitan nyt sinulle ensimmäistä kertaa kyseenalaistaen ystävyytemme. Olen ollut valmis uhraamaan aikaani kanssasi, mitä en ole pitänyt minään uhrauksena. Päinvastoin. Et ole kuitenkaan ottanut ystävyyttäni vastaan sillä tavoin kuin olen toivonut ja odottanut. Tai ystävyys on muuttunut puoleltasi avoimeksi vihamielisyydeksi, johon en tiedä syytä. Olet tehnyt minusta, viitaten yllä olevaan blogikirjoitukseen, ihmisvihaajan, jota en uskoakseni ole. En tahdo sinulle mitään pahaa, vaikka kaikin keinoin ja koko ajan varsinkin viime aikoina olet pyrkinyt osoittamaan toista. Olet kaikin keinoin, joita olet keksinyt, pyrkinyt myös vahingoittaa minua. Olen ollut ehkä liiankin rauhallinen ja suvaitsevainen tekojesi suhteen. Uskonut ja toivonut, että tämä on vain väliaikaista. Nyt kyseenalaistan tämän uskoni, enkä uskalla toivoa enää mitään. Olet osoittautunut varsinaiseksi ihmispedoksi, mitä sanaa en haluaisi käyttää, mutta käytän sitä kuitenkin tässä yhteydessä. Olet ihminen joka voi tehdä mitä tahansa ja jolta voi odottaa mitä tahansa - niin hyvässä kuin pahassa. Siksi olen kai sinua niin rakastanutkin. Olet ainutlaatuinen ihminen, huippuälykäs, mutta rakastaa sinä et osaa, etkä halua. Ainoat tunteet joita ruokit itsessäsi ovat vihantunteita.

     *     *    *

KIRJE 2. Hyvä ystävä, en ole nähnyt sinua vuosiin, vaikka olet aina välillä mielessäni. Silloin tällöin, ehkä muutaman kerrran vuodessa, olen lähettänyt sinulle tekstareita (ja sinä minulle) ja meistä tuli jokin aika sitten Facebook-ystäviä. Tuntuu kuin välillämme ei olisi ajallista ja paikallista etäisyyttä, vaikka sinä olet kaukana minusta. En oikeastaan kaipaa tapaamistasi, sillä tunnen sinut ihollani aina kun ajattelen sinua. Olet minulle hyvin rakas, sinun kauttasi huomaan olevani olemassa, kun elämässä on ollut suuria vastoinkäymisiä. Arvostat ja kunnioitat minua ja minä sinua, ja olemme usein hämmentyneitä toisistamme. Voisimme olla rakastavaisia - ja ehkä kerran vähän aikaa olimmekin -, mutta emme sillä tavoin kaipaa toisiamme. Välimme ovat luonnolliset ja avoimet, ja voin hyvin kuvitella olevani kanssasi seksisuhteessa vain siksi, että se haluamme kummatkin toisiamme, mikä vahvistaa ystävyyttämme.  Monesta syystä emme kuitenkaan ole aikoihin tavanneet toisiamme. Olen ehkä kartellutkin sinua, sillä minulla on ollut tilaisuuksia tavata sinut, mutta olen jättänyt kohtaamiset väliin - ja olen sen sijaan saattanut vain esimerkiksi soittaa ja sanoa, että olin tässä lähellä, mutta nyt olen taas menossa muualle. Sinä et tällöin ole kokenut pettymystä vaan ennemmin iloa siitä, että olen ajatellut sinua ja ottanut sinuun yhteyttä. Rakastan sinua niin kuin ystävä voi ystävää rakastaa ja tätä kirjoittaessani kaipaan keskusteluita kanssasi.

     *     *     *

KIRJE 3. Hyvä ystävä, minulla on huono omatunto vuoksesi. Tiedän että olisit eräässä vaiheessa tarvinnut apuani, mutta en ollut silloin läsnä. Voin tietysti yrittää selitellä ja sanoa, miten minulla itselläni oli silloin yhtä vaikeaa, mutta se tuntuisi vain turhalta selittelyltä. Olisin tullut käymään luonasi, jos olisit ollut lähempänä. Kuulin sinusta joitain vuosia sitten ensin naisystäväsi sitten tyttäresi kautta. Et ollut päiväkausiin vastannut puhelimeen, ja naisystäväsi oli jostain saanut puhelinnumeroni, johon soitti. En ollut kuullut sinusta mitään, et ollut soittanut minulle tai tullut käymään. Tai: olit käynyt täälläkin, yrittänyt soittaa minulle, mutta en ollut vastannut. En vain pystynyt silloin, sillä halusin olla yksin. Naisystäväsi rauhoitteli minua ja sanoi, ettei ollut kyse mistään vakavasta asiasta. Hän ilmeisesti ajatteli, että lähtisin toiselta puolelta Suomea sinua tapaamaan ja selvittämään mistä on kyse. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen. Kuulin tyttäreltäsi myöhemmin, että olitte muuttaneet yhteen asumaan ja muuttaneet paikkakuntaakin. Olen iloinen puolestasi ja jos joskus liikun siellä päin Suomea tulen ilman muuta tapaamaan sinua ja naisystävääsi  - ja tyttäresikin haluan tietysti tavata, sillä olimmehan aikoinamme paljon tekemisessä keskenämme. Kaipaan teitä kaikkia, ja olisi mukava nähdä ja saunoa yhdessä.

     *     *     *

KIRJE 4. Tämä on kirje vuosi sitten kuolleelle lapsuudenystävälle, jota en nähnyt sen jälkeen, kun täytin 25-vuotta. Me olimme bestiksiä peruskoulun ensimmäiseltä luokalta melkein lukion loppuun saakka. Siis hirveän pitkän ajan! Sitten tapahtui jotain - tai se tapahtui vähitellen viimeisten vuosien aikana. Etäännyimme toisistamme. Olit kateellinen minulle - saan kai sanoa sen nyt ääneenkin - monista asioista, mutta aiheetta. Ihmettelen vieläkin miksi. Meillä olisi voinut olla mukavaa samoissa porukoissa, mutta teit kaveruutemme aina vain vaikeammaksi, mistä kärsin. Tiedän että puhuit minusta takana päin perättömiä ja koulussa kohtelit useasti aika ikävällä tavalla, mutta en reagoinut tekemisiisi - ja annoin sinulle anteeksi. Et ehkä tiennyt mitä teit, etkä ollut sinut itsesi kanssa. Käytökseni kuitenkin pahensi vain tilannetta, ja lopulta et enää ollut missään tekemisissä kanssani, etkä suostunut puhumaan minulle mitään, joten jätin sinut rauhaan. Lukion jälkeen tapasimme satunnaisesti mm. rautatieasemalle. Olin aina iloinen nähdessäni sinut ja yritin jutella kanssasi, mutta olin sinulle kuin ilmaa. Monesti et edes katsonut päin tai reagoinut minuun millään tavalla. Se järkytti minua, ja siksi vieläkin mietin, miksi herätin sinussa niin suurta antipatiaa.

     *     *     *

KIRJE 5. Tämä on kirje marraskuussa kuolleelle mummolleni. Tervehdys mummo hyvä, missä sitten oletkin! Tulet päivittäin mieleeni, sillä olimmehan läheisissä tekemisissä viimeiset 10 vuotta, jolloin asuit vielä rapistuvassa tomumajassasi. Emme puhuneet paljon tärkeistä asioista keskenämme, vaikka muuten olimme läheisissä tekemisissä. Et ollut sitä tyyppiä, joka puhuu paljon, vaikka karjalainen olitkin. Viime vuosina muistelit ohimennen useasti nuoruuttasi Vuokselassa, ja monet tarinat - niin lyhyitä kuin ne olivatkin - ovat elävänä mielessäni. Kerroit toistuvasti samoja juttuja hieman toisin sanoin, mikä oli minusta viehättävää. Kävin säännöllisesti useita kertoja viikossa luonasi, ja odotit aina tapaamistamme. Pelasimme korttia mitä rakastit, monesti pelissä oli muitakin mukana. Olin sinulle tärkeä niin kuin sinäkin minulle. Kannustit minua omalla tavallasi eteenpäin, ja olit siinä varsin taitava. Minä en varsinkaan viimeisten kuukausien aikana aina tiennyt missä mennään, mutta en sitä enää harmittele. Et pelännyt kuolemaa, vain epämiellyttäviä tuntemuksia, joita et osannut pukea sanoiksi. Toivoit ettet joutuisi makaamaan pitkään vuoteessa ennen kuolemaasi, ja toiveesi toteutui. Sait juuri sellaisen lähdön tästä maailmasta kuin halusit - ja paljon huomiota osaksesi, mistä varmasti nautit suunnattomasti! Viimeiset viikot elämässäsi olivat siis hyvää aikaa, niin kuin koko elämäsi, mistä olit aina kovin kiitollinen. Elit täyttä elämää, etkä mielestäsi voinut toivoa enempää. Toivottavasti itse pääsen edes lähelle samaa ja voin lopulta sanoa, etten kadu yhtään päivää-  tai edes hetkeä -, enkä yhtäkään tekoa - tai tekemättä jättämistä - vaan kaikki mitä on tapahtunut, on ollut jollain tavoin arvokasta. Virheitähän me ihmiset teemme jatkuvasti, mutta niihin ei tule juuttua. Sen sinä opetit minulle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti