tiistai 24. tammikuuta 2012

Beckett: "Piiritetyn huoneen novelleja" (2000)

"Nobel-palkittu Samuel Beckett (1906-1989) kirjoitti nämä novellit toisen maailmansodan päätyttyä v. 1946. Teokseen sisältyy suomentajan esittely Becketistä ja hänen tuotannostaan.

"... ajattelin tarinaa, jonka olin ollut vähällä kertoa, tarinaa, joka olisi kuvannut elämääni, siis sitä ettei ole voimia jatkaa eikä uskallusta lopettaa.
" (LIKE:n sivusto)

     *     *     *

Reijo Virtanen on Kiiltomato.net - sivustossa otsikoinut kirjaesittelynsä "Beckettin antinovellit - näppärää kokeilua", mikä kertoo paljon näistä novelleista. Samuel Beckettin "Piiritetyn huoneen novellit" eivät ole mitään tavallisia tekstiä tavallisista keskiluokkaisista ihmisistä.

Kokoelma koostuu kolmesta novellista - tai niin kuin Virtanen luonnehtii antinovellista - 'Karkotettu', 'Rauhoittava lääke' ja 'Loppu'.

Virtasen mukaan "on ilmeistä, että novellin laji on lähtökohta, josta tekstien kerronta tahallisen täsmällisesti pakenee poispäin rikkoen kaikkia 40-luvulla tunnettuja novellin piirteitä".

     *     *     *

Ensimmäisen novellin lopussa novellin kertoja, asunnoton, työtön, luultavasti keski-ikäinen mies, jonka elämässä ei ole mitään kertomisen arvoista (tai sitten kaikki on kertomisen arvoista...) toteaa

"En tiedä, miksi kerroin tämän tarinan. Yhtä hyvin olisin voinut kertoa jonkun muun. Ehkäpä teen sen toisen kerran." (s. 39)

Tähän lauseeseen kiteytyy koko kirjoittamisen dilemma. Miksi ja mistä kirjoittaa - ja ennen muuta keistä?

     *     *     *

Kaikki kolme novellia ovat samankaltaisia, absurdeja tarinoita, jotka herättävät kysymyksen, onko elämä aina elämisen arvoista. Tietyllä tavalla ne antavat vastauksenkin tai ehdottavat vastausta. Ehkä. Ehkä on niin, ehkä ei. Mutta missä raja kulkee? Milloin elämä ei ole enää elämisen arvoista? Ja ennen muuta: miksi kaikille ihmisille edes länsimaissa ei taata elämisen edellytyksiä?

Tarinat esittävät myös, miten vaikeaa ellei jopa mahdoton on määrittää mitä elämä edes on. Mistä tiedämme, olemmeko hengissä, järjissämme ja miten se eroaa kuolemasta? Jos meistä tuntuu, että olemme elävältä kuolleita, haudattuja kellariin, olemmeko silloin eläviä? Jos kukaan ei näe, eikä kuule meitä, olemmeko silloin olemassa?

     *     *     *

Toinen tarina 'Rauhoittava lääke' alkaa näin

"En enää tiedä, milloin kuolin. Minusta on aina tuntunut että kuolin vanhana, noin yhdeksankymmentä vuotta vanhana, ja millaista vuotta, ja että ruumiini todisti sen, päästä jalkoihin." (s. 43)

Kuvauksen voi ottaa kirjaimellisesti. Niin on jos siltä tuntuu. Mutta kuollut herää eloon? Mikä herättää hänet eloon? Hän alkaa kertoa tarinaa, tarinaa itsestään itselleen.

Tarinassa ei tapahdu oikeastaan mitään niin kuin ei ilmeisesti miehen elämässäkään. Hän kulkee paikasta toiseen ja tulee satamaan

"Oli jo yö, tai melkein, saatoin nähdä valojen huuhtovan vedenpintaa. Näin myös somat majakat sataman suulla, niitä oli lisää kauempana, ne välkyttelivät valojaan rannikolta, saarilta, niemenkärjistä. Mutta kun en vieläkään nähnyt merkkiä tai edes liikahdusta, valmistauduin lähtemään." (s. 52)

Mies lähtee satamasta, kun ei näe mitään syytä jäädä sinne. Hän kulkee ympäri kaupunkia ja kohtaa ihmisiä, joista kertoo lyhyesti. Hän sanoo seuraavansa Otavaa, ne ovat hänen johtotähtiään yöllä. Sitten tulee pilvistä, ja tarina päättyy. (Mies jatkaa matkaansa jonnekin... Kuolee taas.)

     *     *     *

Kolmas tarina on 'Loppu'. Lopussa mies ottaa veneestä tapin ja hukkuu. Hän on ehkä edellisten tarinoiden mies. Ehkä joku muu. Luultavasti sama mies. Hänkin vaeltaa ympäriinsä, ympäri kaupunkia. Kerjää ruokaa ja majapaikkaa itselleen. Joskus joku antaa jotain.

Edellisen tarina otsikkona oli 'Rauhoittava lääke'. Jostain syystä lääke unohtui tästä tarinasta, ja viimeisen tarinan mies löytää lääkepullon taskustaan, mutta ei tee sillä mitään. Viimeiset päivänsä mies asuu jossain venevajassa veneessä.  Mies on tyytyväinen olotilaansa

"Minulla meni hyvin, kyllä vaan, loistavasti, enkä paljonkaan pelännyt sitä että alkaisi mennä huonommin." (s. 115)

Miehet viimeiset hetket ennen hukkumista tapahtuvat veneessä

"Rannat etääntyivät. (..) Valot himmenivät. (..) Näin majakat, niitä oli neljä, majakkalaiva mukaanlukien. (..) Otin rauhoittavan lääkkeeni." (s. 119)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti