keskiviikko 29. helmikuuta 2012

HARJOITUS 33 - Kuuntele, kuule ääniä- (Cameron)

Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen" (2004) harjoitukset helpottavat  kirjoittamisen aloittamisessa.

     *     *     *

HARJOITUS - 'Kuuntele ympärilläsi olevia ääniä' 

"Ensiksi pyydän sinua tarkkailemaan ympäröivää äänimaailmaa. Toiseksi pyydän sinua käyttämään ääniä maailman laajentamiseksi.

Ole hyvin hiljaa. Mitä kuulet? Valitse itsellesi kappale, jota kutsun laajentamisen musiikiksi. Pane musiikki soimaan ja kirjoita unelmasi paperille. Pyydän sinua kuvittelemaan nykyistä avaramman elämän. Valitse jokin elämänalue esim. työ tai ystävyys. "

     *     *     *

Tällä hetkellä minua on radio auki, ja kuulin (kun kuuntelin), että kyse on Groove FM:stä. Yleensä se on Novalla. Taustalla yleensä aina jokin musiikki, joiden välissä on juontoja, puhetta, uutisia ym. Taisin vaihtaa kanavaa siksi, että kyllästyin joihinkin Novalla jatkuvasti soitettaviin biiseihin. Esimerkiksi Elokuun "Soutaa huopaa" tuli vähintäin joka tunti, usein kaksikin kertaa.

Bussit ajavat ohi säännöllisesti, tulevat ja menevät. Käyvät kääntymässä jossain teollisuusalueella ja tulevat taas takaisin pari kertaa tunnissa. 

Aamulla viiden jälkeen ensimmäiset autot lähtevät pihasta. Ikkunoita raapataan ja kuuluu suomen-, viron- ja venäjänkielistä puheensorinaa. Talossa asuu paljon rakennustyömiehiä, monet perheineen. Koiranpissittäjät pitävät myös ääntä. Talo on täynnä huonosti kasvatettuja koiria, joita kovaäänisesti melskaamalla yritetään pitää kurissa huonolla menestyksellä. "Eivät ne mitään tee. Kilttejä koiria ovat." Kunnes käyvät kiinni.

Linnut ovat riemuinneet keväästä ja pari viikkoa. Tiaiset ja varpuset, harakat ja varikset, naakat ym. Yläkerrasta kuuluu usein aikaisin aamulla kantapäiden kopinaa. Jollakin on raskas askel. Epäilen jotain nuorta naista. En tiedä miksi. Naapurista seinäntakaa kuuluu silloin tällöin ääniä. Pienen lapsen itkua, koiran haukuntaa, kovaäänistä puhetta. Portaikon äänet kuuluvat toisinaan sisään. Postiluukku kolahtaa, jos on kotona siihen aikaan, kun posti tulee. Tuuli humisee kun avaan ikkunan tuulettaakseni

Tietokoneen tuuletin pitää omaa tasaista ääntään, naputuksesta lähtee ääni. Kun nousen ylös ja lähden liikkeelle, omatkin jalkani hieman kopisevat mäntyparkettia vasten. Jossain paikoissa kuuluu narahdus. Parvekkeen ovikin natisee.

     *     *     *

Juuri nyt kuuntelen mfx:n "Cannapaceus" - pc demoa, jossa on outo taustamusiikki tai -äänet, jotka jostain syystä inspiroivat ainakin ystävääni VCM:tä. En kuitenkaan usko, että se on aivan totta, sillä äänet eivät ole sellaisia, jotka ruokkivat mielikuvitusta, ennemmin tuhoavat sen. Tosin demoon liittyvä video saattaa herättää monenlaisia futuristisia ajatuksia tulevaisuuden keinotekoisista puistometsistä ja mekaanisista laululinnuista. Ehkä tätä videota pehmentämään sopisi Björkin "All is full of love".

Tällaiset keinotekoisista keinotekoisimmat, pöyristyttävät äänet herättävät aivan vastakkaisen ajatuksen kuin mitä nyt oli tarkoitus pohtia. Äänet voivat myös supistaa ja latistaa maailman yhdeksi valopisteeksi tai epämääräkseksi mielen (suttuisilla viivoilla) rajaamaksi suorakaiteenmuotoiseksi valkoiseksi alueeksi, joka kutsuvasti odottaa kirjoittajaansa tai piirtäjäänsä tekemään jotain.

Niin, mihin tällainen jatkuva yhteen pisteeseen, paikkaan, kohteeseen keskittyminen johtaa. Ihmisen mielen tasolla luultavasti psykoosiin tai jonkinlaisen sairauden puhkeamiseen. Ehkä skitsofreniaan tms. Usein ajatellaan, että taiteella on terapauttinen vaikutus, mutta sillä voi tietysti olla myös aivan käänteinen eli sairastuttava vaikutus.

     *     *     *

En voi olla sanomatta, että samainen VCM pitää myös Nine Inch Nails bändin "Happiness is Slavery" videosta, joka sekin sopii erinomaisesti kaikille mies- ja ihmisvihaajille. Tosin olen sitä mieltä, että tällaisten ihmisten kannattaisi vakavasti harkita mieleterveystoimistossa käymistä.

tiistai 28. helmikuuta 2012

Ellilä: "Outoa rakkautta" (2008)

"Outoa rakkautta" sisältää Kirsti Ellilän romanttiset novellit. Ellilän tarinat osoittavat, että ihmissuhteet ovat vaikeita aina, vaikka rakkautta ja halua rakkauteen olisi miten paljon.

Perinteisestä rakkausnovellista Ellilä etääntyy näillä tarinoillaan tuomalla niihin mukaan rikokset, kauhun ja modernin spefifantasiankin. Ellilä ei pelkää edes makaabereja sävyjä. (Takakansi)

     *     *     *

Sisällys

- Pullakahvit - Leikkiä vain - Perintö (Regina) - Taivaalta satoi rahaa (Regina) - Kujanjuoksu (Portti) - Kaunokainen (Portti) -

     *     *    *

PULLAKAHVIT. Ensimmäinen novelli on kirjoitettu varta vasten tätä kokoelmaa varten samoin kuin toinenkin. Muut ovat ilmestyneet Reginassa ja Portissa.

"Pullakahvit" on lupaava. Ellilän feminismi kukoistaa. Leena ja Mona ovat murtautuneet ruumishuoneelle nähdäkseen vielä vilauksen Leenan edesmenneestä rakastajasta Eerikistä, joka loppujen lopuksi taitaa olla myös Monan ja monen muun rakastaja. Leena ei ole tiennyt pettävänsä kuin Eerikin vaimoa Liisaa, mutta myös häntä on petetty. Hänen kuvansa, jonka Eerik oli ottanut, löytyy pornosivulta. Leena epäilee kuitenkin, että syypää on vaimo. Kesken kahvien Eerikin naiset alkavat nahistella ja Leena huitaisee Liisaa jäisellä pitkolla ja tämä kaatuu lyöden päänsä terävään pöydän kulmaan - ja ilmeisesti kuolee. Leena livahtaa vähin äänin paikalta. Sitten Leena tapaa Monan, jonka kanssa he juovat pullakahvia. Pullan Leena otti mukaansa Eerikin vaimon luota. Mona kehuu pullaa ja kertoo samalla, että hän sai sivuston ylläpitäjän poistamaan Liisan kuvan verkosta. Rivien välistä on luettavissa, että se olikin ehkä Mona, joka kuvan verkkoon oli vienyt...

LEIKKIÄ VAIN. Herkullinen tarina keski-ikäisestä pariskunnasta Senjasta ja Kaukosta. Vaimo hetken mielijohteesta päättää sienimetsässä myrkyttää miehensä, mutta viime tingassa katuu tekoaan. Mies on seuraavana yönä mahahuuhtelussa, mutta tilanteessa ei selviä, onko Senja vain ylireagoinut tilattuaan ambulanssin vai onko tilanteessa ollut todella jotain vaaraa.  Illalla Senja vielä lukee romaania

"Senja ei halunnut lukea dekkareita, hä oli niin kyllästynyt väkivaltaan ja murhiin. (..) Hän olisi halunnut mieluummin lukea kauniita, romanttisia tarinoita rakkaudesta, todellisesta rakkaudesta."

PERINTÖ. Koukutuin tähän tarinaan ja varsinkin siihen, miten se on kerrottu. Tarinassa on magiikkaa ja realismia jopa elokuvan aineksiksi. Kiehtovalla tavalla Kirsti Ellilä tekee päähenkilöstään Katriinasta kahden miehen naisen, jos tällaista ilmaisua saa käyttää. Tosin miehet elävät eri maailmoissa.

"Näin merkillistä unta. Se oli selvästi unta mutta todellisempaa kuin elämä, jota olin elänyt. (..) En saa olla Petrille uskoton, hän rakastaa minua, ajattelin. Sitten mieleni valtasi helpotus, kun muistin, että kaikki oli kuitenkin vain unta. Levitin jalkojani, ja hän rutisti minua syliinsä."

TAIVAALTA SATOI RAHAA. Olli ja Kati, kaksi toisiinsa silmittömästi rakastunutta nuorta aikuista ovat matkalla viikonlopun viettoon omalla autollaan. Matkan varrella he pysähtyvät hetkeksi pankin kohdalle. Kati on unohtanut panna laskuja maksupalveluun. Huonoksi onnekseen Katin jälkeen pankkiin tulee Rampe, joka ryöstää pankin ja ottaa hänet pankkivangiksi. Kaikkien odotusten vastaisesti Rampen ja Katin välille kehkeytyy illalla seksisuhde. He naivat kuin pienet eläimet koko yön. Kati selittää Rampelle, että kaikki johtui vain kuolemanpelosta. Aamulla poliisi on piirittänyt talon, mutta Kati ja Rampe onnistuvat puikahtamaan autoon. Tilanne eskaloituu siihen, että Rampe työntää Katin ulos autosta - ja syöksyy kuolemaan räjähteillä lastatussa autossa. Lopuksi taivaalta sataa rahaa tai ainakin setelinkappaleita.

KUJANJUOKSU. Viides novelli on dystopiaa. Kuvitelma siitä, millaiseen maailmaan mm. geenitestit voi ihmiset johtaa. Tarinan maailmassa väestöstä seulotaan ne, joilla on lihavuuteen altistava geeni, ja heihin suhtaudutaan kuin erityisopetusta ja -käsittelyä tarvitseviin lapsiin. Johannan ja Arton pojalta Matiakselta löytyy yllättäen tämä geeni, vaikka sitä ei ole vanhemmilla. Vaikka Johanna vakuuttelee Artolle, että Matias on varmasti hänen poikansa, lopusta voi päätellä, että niin ei ehkä olekaan. Geenitestit ja myös pakonomainen painonkontrolli ovat pilanneet täysin perheen onnellisen elämän.

"Vielä vähän aikaa sitten kaikki oli ollut hyvin. (..) Minulla oli mies (..) Intohimokaan ei ollut kokonaan kadonnut väliltämme. (..) Miksi se tuntuukin aina yhtä hyvältä, me kysyimme ja syleilimme toisiamme."

KAUNOKAINEN. Viimeisessä novellissa on fantastisena elementtinä Serpula lacrymans - lahottajasienen merkillinen muunnos. Henrik on keski-ikäinen tutkija ja häntä nuorempi Kristiina hänen esimiehensä. Ennen kuin Kristiinasta tuli esimies heillä oli ollut intohimoinen suhde, joka loppui siihen, kun Kristiina ei tarvinnut enää Henrikiä. Henrik elättelee vielä toiveita Kristiinan suhteen, mutta Kristiina tuleekin erään kerran hänen huoneeseensa ja kertoo, että Henrikin työsuhde päättyy viimeistään puolen vuoden päästä. Nuoria, tehokkaita tutkijoita on tulossa Henrikin tilalle. Henrikillä on kuitenkin takataskussaan julkaisematonta tietoa 'itkevästä sienestä' tai sen muunnoksesta, joka käyttäytyy toisin kuin mitkään muut sienet. Lisäksi sen itiöemä kasvaa hyvin suurikokoiseksi. Kristiina ei usko Henrikin puheisiin, mutta lopulta päästää hänet kentälle pariksi päiväksi tutkimaan sientä erääseen taloon. Sieni on vallannut muutamassa viikossa kaikki lattiarakenteet - ja tuntuu hyvin elävältä. Se jopa päästää ääniä. Talon omistajakin oli kuullut sienen ääntelevän ja liikkuvan. Henrik yrittää houkutella Kristiinan katsomaan sientä, mutta Kristiina luulee Henrikin seonneen, ja ehkä hän lopulta sekosikin. Hän jäi taloon yhdessä sienen kanssa. Yön aikana sieni oli kietoutunut Henrikin ympärille kuin nainen...

HARJOITUS 32 - Valitse lempeä kriitikko- (Cameron)

Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen" (2004) harjoitukset helpottavat  kirjoittamisen aloittamisessa.

     *     *     *

HARJOITUS - 'Näin valitset lukijan itsellesi' 

"Voit kuvitella harjoittavasi tiedustelua tai etsiväsi vihamielisiä tai vaarallisia aineksia elämästäsi.Pyydän sinua tekemään valintoja, luetteloimaan henkilöt, jotka ovat ystävällisiä sinua kohtaan sekä henkilöt, jotka ovat vaarallisia sinulle ja kirjoittamisellesi.

Rohkaiseeko nykyinen elämäsi sinua kirjoittamaan vai lannistaako se? Valitse henkilö, johon otat yhteyttä ja jonka pyydät lukemaan tekstejäsi Haluatte ehkä käydä juhlistamassa päätöstä kahvikupposen ääressä."


     *     *     *

On itsestään selvää, että valitsisin lukijakseni V:n, sillä hänellä on hallussaan paljon tekstejä, jotka minulta ovat jo hävinneet tai hävitetty. Hän ei kuitenkaan yltiömäisen kriittisyytensä takia ole sopiva lukija. Joten kirjoituksen opettajani Taija Tuominen ja Niina Hakalahti ovat tässä suhteessa parempia valintoja. Muitakin toki löytyy mm. kuka tahansa ryhmästä, jossa tällä hetkellä jonkin verran kirjoittelen tekstejä mm. "Mrs Dalloway" - kohtaukset.

     *     *     *

Julia Cameronin kysymys ei ole kannaltani aivan oikein muotoiltu. Tarkoitan sitä, että oma olotilani on suurin syy, mikä rajoittaa kirjoittamista, eivät ihmiset. Toki tila liittyy aina ihmisiin, joten kehä tietysti kiertyy umpeen.

Ehkä tärkein - sekin sisäinen - syy, joka rajoittaa kirjoittamista, on, etten olen kovin motivoitunut tekemään sitä. Saattaa kuulostaa ristiriitaiselta ja sitä se onkin. - Käännän hieman näkökulmaa. Luulen, että minun kohdallani olisi tärkeä hakeutua enemmän kirjoittavien ja muutoin taidetta tekevien ihmisten pariin, mutta se tuntuu jotenkin vastenmieliseltä. En tiedä miksi. Olen jotenkin jämähtänyt loukkuuni, enkä pääse sieltä ylös.

Niin, luultavasti on niin, ettei nykyinen elämäni rohkaise kirjoittamaan, mutta minä rohkaisen itseäni kirjoittamaan, vaikkei siitä keskimäärin tule mitään. Minulta puuttuu visio, miksi sitä tai tätä tekisin. Ehkä tämä on uskon puutetta, uskon puutetta ihmisten hyväntahtoisuuteen ja rehellisyyteen tms.

maanantai 27. helmikuuta 2012

HARJOITUS 31 - Tee dokumentti päivästäsi - (Cameron)

Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen" (2004) harjoitukset helpottavat  kirjoittamisen aloittamisessa.

     *     *     *

HARJOITUS - 'Kuvaa päivääsi kuin dokumenttia' 

"Kuvaile itsesi elämäsi päähenkilöksi. Miltä näytät? Mitä valintoja teet? Mitä toiveita sinulla on? Mitkä ovat elämäsi rakkauksia? Jos olisit romaani, kuka sinut olisi kirjoittanut? Tai keiden kirjoja yleensä luet? Kuvaile itseäsi aivan kuin olisit fiktiivinen henkilö. Mitä sait selville?"

     *     *     *

Julia Cameron kirjoittaa, että kirjoittaminen, kuten seksi oikean kumppanin kanssa, on portti suurempaan mysteeriin, keino koskettaa jotain itseämme suurempaa. Kuvailtaessa itseä ja rakkauden kohteita fiktiivisinä henkilöinä ollaan siis tekemisissä mysteerien kanssa.

Niin kuin kai olen kyllästymiseen asti sanonut en pysty tällä hetkellä toivomaan itselleni mitään ja kuvittelemaan itsestäni mitään.Silti toivon, että V välittäisi minusta edes vähän.

Pystyn vaivoin kuvittelemaan itseni hamaan tulevaisuuteen, kirjoittamassa lyhyitä tarinoita arkielämästä. Niitä minä varmasti kirjoittelen erilaisista, eri-ikäisistä miehistä ja naisista. Lisäksi uskoakseni kirjoitan hyvin vaihtelevaa proosaa ja monenlaisia muitakin tekstejä. Sen mitä jaksan tai koen mielekkääksi.

     *     *     *

Päähenkilö istuu ja sukii partaansa, jonka haluaisi ajaa pois. Ihmiset väittävät, että se sopii minulle. Nyt se on vain liian pitkä ja sotkuinen. Juon kahvia mukista, jossa on koira serigrafioita. Muki on jonkun ex-työntekijän. Oma mukini on Muumi-muki, jossa on hattivatteja, juomassa kahvia tietysti.

Päivä kirjastossa on hiljainen, sillä on talvilomaviikko. Asiakkaat ovat suksineet ties mihin kuusikkoon tai menneet pohjoisen mutkamäkiin. Puhelimet sen sijaan ovat laulaneet. Monet uusivat lainojaan.

Tänään en tee valintoja. Tänään odotan, viitsiikö V ym. päivittää blogejaan. Koko viikolla en tee valintoja. Enkä kai tämän viikon jälkeenkään. Olen valintani tehnyt, ja se on siinä.

Jos olisin romaani, olisin kai kanneton ja tekijätön roskaromaani. Huono sellainen. Sellainen joka ei käy edes saunan sytykkeiksi ja jota kukaan ei edes pitkällä täysistunnolla puuceessä lukisi. Paskapaperiksikaan minusta ei ole, sillä olen liian kovaa ainesta herkälle pyllylle käsissä hierottunakin.

Hakalahti: "Hengenahdistusta" (2004)

Hiljattain maisterin paperit saaneen ja pätkätöillä itsensä elättävän Sannan kiireiset aamut alkavat vessasta. Siellä hän tarkistaa, että molemmat hammasharjat ovat tallella. Jos ovat, niin kaikki on hyvin, parisuhde on vielä kasassa. Sannan siippa Pete ei nimittäin voi kahlita itseään kovin kauaskantoisiin suunnitelmiin ja sitoumuksiin, sillä ne voivat häiritä hänen henkistä kasvuaan.

Sanna ja Pete kamppailevat toistensa sekä ympäristön toiveiden ja odotusten kanssa. Sannan elämän täyttävät sosiaaliset kuviot runopiireistä painovartijoihin, kun taas Peteä ja hänen sipulitonta ruokavaliotaan vartioivat toverit Kasvun Lapsista. Niina Hakalahti ei sorru karrikatyyreihin, vaan kuvaa lämpimästi ja oivaltavasti kolmikymppisten lapsiaikuisten valintoja ja keinoja keksiä merkityksiä elämälleen. Kun niin työ kuin ihmissuhteetkin ovat nykyään pätkiintyneet, alkaa elämä herkästi kiertyä oman navan ympärille.

Hengenahdistusta on Tampereella asuvan Niina Hakalahden ensimmäinen romaani. Aiemmin hän on julkaissut kolme runokokoelmaa.
(Tammen sivusto)

     *     *     *

Niina Hakalahden "Hengenahdistusta" (2004) on hänen esikoiskirjansa, vaikka sitä lukiessa tuntuu, että se on kokeneen 'chick lit' - kirjailijan tekstiä. Lajinsa eliittiä. Kirjassa on paljon herkullisia yksityiskohtia, pieniä kertomuksia kolmikymppisten nuorten aikuisten elämästä.

Hakalahden tavassa kirjoittaa viehättää erityisesti se, miten luontevasti hän kertoo elämän kaikista asioista. Seksiä ei sensuroida, mutta ei myöskään hersytellä epäolennaisilla yksityiskohdilla.

Kirjan kehyksenä oleva kertomus on yksinkertainen. Sanna ja Pete elävät värikästä elämäänsä jossain päin Oulua. Peten elämässä tärkeällä sijalla Sannan lisäksi ovat hänen ystävänsä Kasvun Lapsissa, joka on eräänlainen länsimainen light-versio buddhalaisesta yhteisöstä. Pete päättää lähteä veljiensä kanssa Papua-Uuteen-Guineaan kuudeksi viikoksi mietiskelemään, mikä Sannasta tuntuu ikuisuudelta.

Kirjassa kuvataan aluksi Sannan ja Peten yhteiselämää ennen lähtöä ja sitten kun Pete on lähtenyt matkaan. Sannalle ja Petelle ja heidän ystävilleen sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta ei maailmoita mullistavaa, mistä kirja kertoo humoristisesti ja lämpimästi ymmärtäen. Myös heidän suhteitaan vanhempiinsa valotetaan.

     *     *     *

Kirjan alkupuolella Sanna katselee itseään peilistä

"Suuresta peilistä Sanna näki: kaksikymmentäyhdeksän vuotta, sirot kädet, paksut reidet, kauniit rinnat. (..) Kymmenen vuotta sitten Sanna ajatteli, että rinnat olivat liian pienet. Mutta eräänlaisen yleisömenestyksen jälkeen hän oli alkanut itsekin pitää niistä." (s. 47)

Rakastelun merkitystä elämässään Sanna luonnehtii näin

"Rakastelu oli niitä ainoita ajattomia, mihinkään kuulumattomia hetkiä elämässä. Ja kun homma oli ohi, oli aivan kuin joku olisi taas laittanut tarmokkaan kellon korvan viereen aikaa raksuttamaan." (s. 79)

Erästä satunnaista sänkykohtausta Sanna kuvaa taas näin:

"Kerran Sanna tuli kotiin vähän sanomalehden jälkeen juhlista, joissa oli tarjottu valkosipulia joka ruokalajissa. (..) Ensi Pete avasi tyynesti ikkunan ja ilmoitti sitten, että sä haiset kamalalta, mutta mä silti haluan sua. Sitten he rakastelivat, mutteivät suudelleet. Se oli loistava kompromissi. Sanna toivoi, että he olisivat päässeet samanlaisiin rauhanomaisiin ratkaisuihin muissakin asioissa" (s. 106)

Kettunen: "Puputytön juhlakirja" (2011)

Puputytön juhlakirja on opas eläinystävälliseen juhlimiseen. Se kattaa vuoden monet juhlat uudesta vuodesta jouluun sekä joukon ainutkertaisia juhlapäiviä, kuten häät ja valmistujaiset. Lisäksi kirja esittelee aivan uudenlaisia juhlia. Miltä kuulostavat esimerkiksi karkauspäivän kekkerit neljän vuoden välein tai eläinten kunniaksi vietettävä eläinten päivä joka lokakuussa?

Oli kyse perinteisistä perhejuhlista, riehakkaista kaveribileistä tai ulkona vietettävistä rennoista kemuista, juhlat voi toteuttaa kirjan ohjeilla vegaanista elämäntapaa kunnioittaen. Kuhunkin juhlaan huolella mietitty herkullinen menu on vaihteleva ja helppotekoinen, ja tarjoilut syntyvät tietysti ilman eläinkunnan tuotteita.
(Takakansi)

     *     *    *

"Puputytön keittokirja" on Raisa Kettusen toinen kirja. Aiemmin hän on tehnyt leivontakirjan "Puputyttö ja Vohvelisankari".

     *      *     *

KARKAUSPÄIVÄ. Karkauspäivä on parin päivän päästä, joten on kiinnostavaa, mitä Kettusella on sanottavaa tuon juhlapäivän osalta.

Raisa tietysti muistuttaa, että Karkauspäivään kuuluu perinteisesti naisten oikeus kosimiseen, "mikä on jäänne ajoilta, jolloin naisilla ei tasa-arvosta ollut tietoakaan". Paitsi tämän asian suhteen siis Karkauspäivänä!

Miehen kannalta tilanne oli yhtä hankala - tai riemukas - mistä näkökulmasta asiaa sitten katsookin; ja kuka on se joka kosii. "Mies ei voinut kieltäytyä mutta saattoi ostaa vapautensa hamekankaalla."

Raisa Kettunen ehdottaa, että juhlan teemaksi sopii eriskummallisuuksien kruunaamaton kuningatar: Peppi Pitkätossu. Mitä tämä sitten tarkoittaakaan...

perjantai 24. helmikuuta 2012

Osa 5. "Mrs Dalloway" -näytelmä - muutoksia 1. näytökseen

Tarkoitukseni oli kirjoittaa 1. kohtauksen jälkeen Clarissan ja Septimuksen keskustelu kukista ja niiden merkityksistä. Päädyin siihen, että en kerro suoraan kevätesikon symbolisista merkityksistä, mutta ne ovat ikään kuin sisäänrakennettu tarinaan.


Kukkaosuuden kirjoitin sen sijaan nyt 4. ja 6. kohtauksen väliin.

     *     *    *

...
(Septimus poimii pienen kimpun erivärisiä kukkia Clarissalle. Clarissa hymyilee.)

Clarissa: Kiitos.

(Septimus ottaa takin päältään ja panee sen Clarissan harteille, ja he istuutuvat suuren kiven eri puolille.)

5. KOHTAUS

(Septimus nousee ylös, menee vähän matkan päähän ja poimii itselleen vielä muutamia kukkia ja palaa takaisin, ja alkaa tutkia kukkia läheltä. Toisella kädellä hän samalla koskettaa varovasti kivuliasta päätään ja hieman irvistää.)

Clarissa oivaltaa kukkia katsellessaan, että esikoista on muutakin iloa kuin niiden kauneus.

Clarissa: Teenkin näistä lehdistä sinulle kääreen, joka lievittää kipua.

(Septimus ei reagoi Clarissaan sanoihin vaan istuutuu takaisin maahan ja tuijottaa auringossa esikoita haltioituneena. Clarissa istuutuu Septimuksen viereen kiven päälle, mutta panee ensin hansikkaansa alle. Kummatkin tekevät keskittyneesti omia puuhiaan. Linnut laulavat.  Clarissa repii muutamia kaistaleita muutenkin riekaleina olevasta puserostaan. Septimus riipii poimimiensa esikoiden lehdet ja antaa Clarissalle.)

Septimus: Kummallinen kasvi, joka on ruoho, jolla on ruohovarsi, mutta näin suuret, kullankeltaiset kukat.

(Septimus näyttää kädessään olevaa kukkaa Clarissalle.)

Clarissa: Sanoitko jotain.

Septimus (korottaa hieman ääntään): Ajattelin vain että kummallinen ruoho tämä kevätesikko.

(Clarissa pilkkoo esikon lehdet pieniksi kuin salaattia varten ja panee niitä kahden kankaanpalan päälle. Tämän jälkeen hän hieroo kankaan sisällä olevat lehdet murskaksi. Seuraavaksi hän nousee ylös ja irrottaa Septimuksen päässä olevan siteen ja painaa hauteen päätä vasten ja alkaa sitoa päätä uudelleen.)

Clarissa : Panen nyt tämän toisen hauteen päähäsi. Se helpottaa särkyä.

Septimus: Ei sitä särje, paljon.

Clarissa (sanoo ilkikurisesti): Tämän pitäisi auttaa siihen vähään jota särkee.

(Toisen kääreen Clarissa antaa Septimukselle.)

Clarissa: Paina tämä toinen kääre kipeää hammasta vasten.

Septimus: Kiitos, mutta enköhän minä selviä.

(Septimus ottaa kuitenkin kääreen. Haistaa sitä ja painaa kevyesti suutaan vasten ja pitää sitä paikallaan hetken aikaa.)

Septimus: Ah, tuntuu heti helpottavan hieman.

Clarissa: Esikoita on käytetty iät ja ajat särkylääkkeenä, myös hammaskipuihin.

(Septimus on jo ehtinyt vaipua omiin ajatuksiinsa eikä vastaa.)

Septimus: Ruohoa, ruohoa, ruohoa. Walt Whitmanille ruoho oli kuin ihminen. Tuulessa ruoho pitää ääntä, puhuu. – Millaistahan ääntä esikot pitävät jutellessaan keskenään?

(Septimus painaa posken nurmea vasten.)

Septimus: Melkein voin kuulla niiden äänen. Ja kuulenkin.

Clarissa: Kenties ne kuiskailevat ja juoruilevat meistä ihmisistä. Ajattele mitä ne ovat tänäänkin täällä nähneet!

Septimus: Niin. Jotain ne ehkä kuiskivat… Ja viestivät muutenkin meille: keltaisella värillään, karvaisilla lehdillään, pullealla siemenkodallaan ja pitkällä ruohovarrellaan.  Eivätkä pelkästään niillä.

(Septimus ottaa yhden kukinnon sormiensa väliin ja haistelee ja panee terälehdet sitten suuhunsa)

Septimus: Makea tuoksu – ja maku. Ja vielä viisi hedettä ja emiö.

Clarissa: Lehdistä tehdään viiniä – Primula-viiniä ja simaa. Tiesitkö sitä?

Septimus: En. Vai ihan viiniä? Ei kuitenkaan terälehdistä. Ne ovat vain perhosia ja pistiäisiä varten.

(Septimus panee myös toisen kukan terälehdet suuhunsa ja pureskelee niitä poskihampaillaan.)

6. KOHTAUS

(Clarissa istuu ja katselee ympärilleen sanoin Septimus.)

Clarissa: Lähdettäisiinkö. Minun on kylmä.

Septimus: Saatan sinut kotiin.
...

torstai 23. helmikuuta 2012

Siekkinen: "Häiriö maisemassa" (1994)

"Mikä meidät lähettää matkaan, kuka; mikä määrää suunnan, ja vauhdin? Kevätyön hämärässä näin silmieni edessä kartan, kartalle piirretyn ympyrän, ja kun suljin silmäni, ympyrä irtosi värähdellen alustastaan, kohosi, uneen vaipumisen hetkellä tiesin, että se ei ympyrä ollutkaan, vaan spiraali ohuenohutta hopealankaa."

Raija Siekkinen tunnetaan kuulaan, modernin ihmissuhdenovellin mestarina. Häiriö maisemassa on hänen yhdestoista teoksensa – ehjä, hienovireinen romaani naisesta ja miehestä, rakkaudesta ja sen haavoittuvuudesta. Nainen alkaa elää muiden ihmisen menneisyyttä ja kohtaa muistoissa ja mielikuvissa matkatessaan miehen, joka muistuttaa häntä jostain kauan sitten koetusta…
(Takakansi)

     *     *     *

"Häiriö maisemassa" (1994) on hätkähdyttävä kirja. Ikään kuin kirjan kertoja, nainen, kertoisi siinä omasta kuolemastaan. Nainen kuolee kotonaan tulipalossa. Samalla tavoin kuin kirjailija Raija Siekkinen kymmenen vuotta myöhemmin.

     *     *     *

"Häiriö maisemassa" on lukuelämys; elämys muun muassa siksi, että sen lukeminen on niin vaivatonta, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi jotenkin helppolukuinen. En ole varma, ymmärsinkö siitä puoliakaan, mutta asia ei vaivaa minua. Hetken kuluttua kuitenkin lukaisen kirjan uudelleen läpi. Kokemus on erilainen. Huomaan tällä kertaa hieman erilaisia asioita.

     *     *     *

Kerronta on myyttistä. Kirjailija, kertoja ja nainen ovat yksi ja sama ihminen tai hahmo ja eivät kuitenkaan ole. Liikkuessaan naisen mielenmaisemassa lukija joutuu kiinnittämään huomionsa kerronnan vivahteisiin, mutta hän ei voi olla koskaan aivan varma missä mennään, mikä ei kuitenkaan häiritse millään tavoin.

     *     *     *

Kirjassa ei paljon puhuta. Kirjassa on vain yksi suora sitaatti kuten Pekka Tarkka Helsingin Sanomien arviossa 2.11.1994 on todennut. Silti kirjassa on henkilöitä, ja heidän välillään erilaisia suhteita. Mies ja nainen sekä Isabelle. Patrick, apurouva ja apulainen. Sekä tietysti kertoja.

Sukulaisnainen tai ystävätär Isabelle saapuu yllättäen miehen ja naisen luo, ja jää joksikin aikaa asumaan heidän luokseen. Miehen ja Isabellen välille kehkeytyy selvästi suhde. Mies ja nainen eroavat. Nainen jää yksin - ja lopussa kuolee tulipalossa. Ikään kuin kertoja kertoisi omasta elämästään, eikä kuitenkaan kerro.

Nainen pohtii ja hänellä on epäilyksensä

"Miksi Isabelle oli tullut? Nainen mietti sitä seuraavina päivinä paljon. Isabelle ei tuntenut mielenkiintoa lähikyliä kohtaan, hän nukkui aamuisin pitkään, valitti päänsärkyä."

Isabellen piti olla miehen ja naisen luona pari viikkoa, mutta viikot venyivät kuukausiksi.

"Ajatus viereisessä huoneessa alastomana nukkuvasta Isabellesta piti miehen valveilla. Ihan liian kuuma, hän sanoi kuin nainen lähestyi häntä; ja nainen nukahti, mies valvoi."

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Osa 4. "Mrs Dalloway" -näytelmä - 1. näytöksen loppu

TÄMÄ kirjoitus on jatkoa 6.12.2011, 7.2. ja 20.2.2012 tehdyille kirjoituksille. Kyse oli Virginia Woolfin "Mrs Dalloway" (1925) - romaanista ja sen dramatisoinnista. Tässä osassa hahmottelen 1. näytöksen viimeisen kohtauksen.

     *     *    *

Nuori sotaveteraani Septimus Warren Smith ja hienostorouva Clarissa Dalloway ovat Primrose Hillin puistometsässä keskellä kevätesikoiden ja muiden kukkien valtaamaa rinnettä. Heillä oli hetkeä aiemmin väkivaltainen yhteenotto, jonka kummatkin nopeasti unohtavat. Septimus on juuri tarjonnut käsivarttaan Clarissalle ja he ovat lähteneet kulkemaan kohti Clarissan kotia.

     *     *     *

5. KOHTAUS

(Clarissa ja Septimus kävelevät verkkaisesti kohti puiston laitaa mutkittelevaa polkua pitkin. Clarissa näyttää välillä mihin suuntaan mennään polun haarautuessa. He kulkevat pitkän matkaa ääneti. Clarissa alkaa hyräillä jotain, ehkä samaa, balladia, jonka he kuulivat kukkakedolla. Septimus vaistomaisesti puristaa mielihyvästä Clarissan käsivartta. Ja kuiskaa tämän korvaan.)

Septimus: Kaunista. Pidän teidän äänestänne, Mrs Dalloway.

Clarissa: Kiitos. Sano vaan Clarissa. Minun nimeni on Clarissa. Mikä sinun nimesi on?

Septimus: Olen Septimus. Septimus Warren Smith. Hauska tutustua … Clarissa.

(Clarissa kääntää päänsä Septimukseen päin hieman ujon näköisenä.)

Clarissa (sanoo ilkikurisesti.): Samoin. Tosin en tiedä, voiko tässä yhteydessä puhua hauskuudesta.

Septimus (hieman hämmentyneenä): Sano muuta. Ehkä ennemmin pitäisi sanoa … kauhea tavata!

Clarissa: Niin. Totta puhut. (naurahtaa) Kauhean ikävä, että kävi niin kuin kävi. Mutta ei mitään sellaista, mitä ei voisi korjata. Eihän?

Septimus (hymyillen): Ei. Ei, siinä olet oikeassa.

(He saapuvat puiston laitaan, ja alkavat kävellä St Edmund’s Terracen jalkakäytävää pitkin.)

Clarissa: Kohta olemme perillä.

(He menevät kadun yli, ja kävelevät vähän matkaa toista katua risteykseen asti.)

Clarissa: Tässä. Tässä minä asun! Missä sinä, Septimus, asuitkaan?

Septimus: Asun Regent’s Parkin itäpuolella Somers Townissa, Bridgeway Streetillä, lähellä koulua.

Clarissa: Oh, sinne on matkaa. Tilaan sinulle taksin.

Septimus: Kiitos, mutta…

Clarissa: Älä huolehdi. Minä maksan. Itse asiassa minun kai pitäisi toimittaa sinut ensin lääkäriin. Tunnen hyvän lääkärin. Annan sinulle hänen osoitteensa. Kirjoitan osoitteen käyntikorttini taakse. Pyydä häntä laskuttamaan minua.

(Ojentaa käyntikortin Septimukselle, joka ottaa sen vastaan ja panee taskuunsa.)

Septimus: Mmm.. Kiitos oikein paljon.. Kiitoksia, Mrs Dalloway … Clarissa. En tiedä kuinka voin koskaan korvata tämän sinulle.

Clarissa: Höpsistä. Minä olen varakas nainen, ja sinä köyhä sotaveteraani. Anteeksi jos ilmaisuni loukkasi sinua. Minulla on kyllä varaa hoitaa aiheuttamani sotkut.

(Katua pitkin kulkee taksi. Clarissa nostaa käden pystyyn.)

Clarissa (huutaa): Taksi!

(Taksi pysähtyy talon eteen.)

Clarissa: Toimittakaa tämä nuori mies Wellingtonin sairaalaan – ja odottakaa, kiitos, ja viekää hänet sitten Somers Towniin. Tämän pitäisi riittää.

(Clarissa ottaa kukkaronsa, ja antaa taksikuskille rahaa.)

Kuljettaja: Kiitos hyvin paljon.

(Septimus istuutuu auton takapenkille ja Clarissa taivuttaa hieman päätään nähdäkseen Septimuksen.)

Clarissa: Tohtori Bradshaw tai joku hänen apulaisistaan hoitaa sinut kuntoon.

Septimus (hätkähtää, sillä nimi kuulostaa tutulta): Tohtori Bradshaw?

Clarissa: Hyvästi, Mr Smith. Voisit muuten huomenna tulla käymään luonani. Juhlien jälkeen ovat rääppiäiset ja täällä on silloin paljon herkullista syötävää.

Septimus: Hyvästi vain. Saatan tullakin. Jääkää hyvästi, Mrs Dalloway.

(Taksi lähtee liikkeelle. Septimus heilauttaa kättään Clarissalle ja Clarissa takaisin. Clarissa jää hieman apean näköisenä seisomaan kadulle. Sitten hän huomaa Septimuksen takin harteillaan, ottaa sen pois ja asettaa käsivarrelleen. Clarissa kääntyy hitaasti ja kävelee portaat ylös talon ovelle, avaa oven ja häipyy sisään.)

HARJOITUS 30 - Miten helpottaa kirjoittamista - (Cameron)

Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen" (2004) harjoitukset helpottavat  kirjoittamisen aloittamisessa.

     *     *     *

HARJOITUS - 'Tunnusteluja oman kirjoittamisen maailmaan'

"Tee tiedusteluja kirjoittamisesi suhteen. Mene itsellesi tärkeään paikkaan ja kirjoita, mitkä asiat olisivat hyviä kirjoittamisen kannalta, jos vain antaisin itselleni luvan. Mieti myös milloin kirjoittamisen tuntuisi paremmalta. Pohdi vielä mitkä asiat olet ottanut jo huomioon."

     *     *     *

Kirjoittamisen kannalta on tietysti tärkeää, että on mahdollisuus, aika ja paikka, jossa kirjoittaa, ja kirjoittaahan voi melkein missä tahansa. Itse pidän meluisista paikoista, joissa on paljon ihmisiä, mutta oikeastaan kaikki käy, kunhan samaan aikaan ei tarvitse tehdä mitään muuta. Musiikki ei kuitenkaan saa olla liian kovaäänistä niin että se vaikuttaa keskittymiseen. Tosin tällöin voi käyttää esimerkiksi korvatulppia tai etsiä hieman rauhallisemman sopen.

Tunkkaisessa - ja ehkä tupakalle haisevassa tai ruoankatkuisessa - tilassa ei ole mukava kirjoittaa. Raitis, raikas ilma jotenkin kirkastaa mielenkin. Liian pimeässä ei taas voi kirjoittaa. Silmäni ovat mukautuneet hyvin hämärässä kirjoittamiseen. Pidän hämäränhetkistä, ja myös pimeästä, pimeistä loppukesän illoista.

Kirjoittamisen kannalta on tietysti tärkeää, että on jotain kirjoitettavaa. Ongelmani on ollut aina, että olen ollut siinä uskossa, että minulle ei ole mitään kirjoitettavaa. Vuosien varrella kerrottavaa on kuitenkin kertynyt kiitettävä määrä. Erilaisia tarinoita pelkästään oman elämän kautta löytyisi varmasti pari sataa monenlaisista aiheista. Sitä se ikä tekee. Vielä kolmikymppisenä tilanne oli toinen. Toki monet tarinat liittyvät lapsuuteen ja nuoruuteen. Niitä ei aikanaan vain huomannut, arvostanut kirjoittamisen arvoisiksi. Ne kun olivat niin pieniä tarinoita, vain muutaman sivun novelli riittää monissa tapauksissa. Silti ne saattavat sisällöltään olla vuorenkokoisia.

     *     *     *

En ole aiemmin ajatellut edes, että voisin koskaan kirjoittaa mitään kaunokirjallista. Se oli jotenkin poissa mielestäni. Arvostin kaunokirjallisuutta, mutta se ei ollut minun juttuni.Olin fiksoitunut erilaiseen tietoon ja käsitemaailmoihin, mutta sitten huomasin, että tietokirjoittamisessa rajat tulevat nopeasti vastaan. On paljon asioita, joita ei voi ilmaista muuta kuin kaunokirjallisin keinoin. Monia asioita voi kirjoittaa tarkemmin ja täsmällisemmin luopumalla liian tarkasta ja täsmällisestä faktuaalisesta kuvaamisesta. Tämä on tietysti paradoksi. Kun kuvaa jotain asiaa liian tarkkaan, kokonaisuus saattaa hämärtyä. Kaikkia asioita ei puolestaan edes voi kuvata tarkkaan, joten täsmällisyydestäkin on luovuttava, että asioita voisi edes jollain tavoin kuvata.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Haahtela: "Katoamispiste" (2010)

"Minusta tuntui kuin olisin valmistautumassa rikokseen. Oli kuljettava äänettömin askelin, tunnusteltava pimeää, varottava katkaisijaa, valoa, joka olisi voinut säikyttää kaiken pois."

Alkaa tutkimusmatka kirjailija Raija Siekkisen maisemaan - arkistoihin, unohdettuihin taloihin, saareen. (Takakansi)

     *     *     *

Kirjailija Joel Haahtela, joka on myös kirjan kertoja, kohtaa Helsingin kadulla ranskalaisen naisen  Magda Rouxin. Hän on eronnut miehestään Paulista, mutta on etsimässä tätä Suomesta. Nainen on ollut kuukausittain kirjeitse yhteydessä mieheen, mutta sitten kirjeiden tulo on tyrehtynyt. Magdalla ei ole aavistustakaan, mistä hän saattaisi miehen löytää. Kirjailija, joka on Haahtelan kaltainen hahmo, auttaa naista.

Yhtenä johtolankana ovat retkeilymaja Lahjaan jääneet tavarat, joiden joukossa on mm. Yves Navarren kirja ja kuulakärkikynä. Lisäksi Magdalla on jostain ihmeen syystä Raija Siekkisen ranskannettu kirja "Häiriö maisemassa", jossa on Paulin omistuskirjoitus. Se on kenties ollut ainoa vihje, joka Paulin Pariisin asunnossa on viitannut Suomeen.

     *     *    *

Kun Roux näyttää kadonneen, kirjailija Joel Haahtela keskittyy Raija Siekkiseen. Hän penkoo läpi niin Otavan arkistot kuin SKS:n kokoelmat, ja selvittää millainen kirjailija vuonna 2004 kuollut Siekkinen oikein oli ollut. Hän haastattelee ihmisiä ja käy hänen kotipuolessaan Kotkassa, missä paljastuu, että Pauli oli käynyt Kotkassa ja yöpynyt siellä hotellissa.  

     *      *      *

Joel Haahtelan hahmo jopa vierailee Magda Rouxin luona Pariisissa ja yhdessä he käyvät Paulin asunnossa, johon Magdalla on avain. Taloudenhoitaja ei ole kuullut miehestä aikoihin mitään. Hän oli lähtiessään vain jättänyt naiselle huomattavan summan rahaa mm. sähkölaskujen maksamista varten. Pariisista Magda ja Joel lähtevät vielä Nizzaan Raijan ja Paulin jalanjäljille. He eivät kuitenkaan löydä enää mitään. Missä Pauli on jää mysteeriksi.

Nizzassa Joel alkaa kirjoittaa kirjaansa Raija Siekkisestä...

      *      *      *

Joel Haahtela on sujuva ja taitava kirjoittaja, mutta elämänkertaromaanina tämä ei ole hääppöinen. Siekkisestä hän ei lopulta kerro paljon mitään, enemmän itsestään. Haahtelan puolustukseksi voi sanoa, että "Aamun kirja" - haastattelussa 21.1.2010 hän toteaa, että Raija Siekkisestä ei löytynyt paljon tietoa, mutta sitä vartenhan kirjailijalla on kynänsä ja mielikuvituksensa.

Siekkinen: "Se tapahtui täällä" (1999)

Viipyilevän kaunis, arvoituksellinen kuvaus menetyksistä, muistoista, kohtalonyhteydestä.

Nainen tulee valkoisesta koivikosta, pysähtyy pihapiirin rajalle. Tästä eteenpäin hänen kulkunsa on hidasta, varovaista, voisi luulla hänen olevan varkaissa. Mies tietää: nainen on tullut hakemaan jotakin itselleen kuuluvaa. (takakansi)

     *     *     *

"Se tapahtui täällä" (1999) on ainakin minulle hyvin visuaalinen teos. Näen kirjan tapahtumat kuvakertomuksena mielessäni. Kenties visualisointia helpottaa se, että kirjassa ei ole montaa henkilöä, vain mies ja nainen. Heitäkään ei kutsuta nimillä. Pitkään kertoja seurailee vain naisen tekemisiä ja kuvaa taloa ja ympäristöä, jossa hän liikkuu.

Miehen vaimo oli kuollut lähellä taloa, jossa nainen lopulta asuu, vaikka hän oli tullut myymään taloa. Mies ja nainen tutustuvat. Syntyy vaikutelma, että miehen vaimo oli naisen sisar, mutta hän ei ole. Mies on joka tapauksessa asunut naapurissa, ja tuntee jotenkin naisen perheen entuudestaan. Naiselle itselleen tai hänen sisarelleen on talossa sattunut jotain, kenties ikävää, insestiä, ja hän etsiskelee taloon tultuaan päiväkausia jotain löytämättä. Sitten nainen alkaa kotiutua taloon.

      *     *     *

Aluksi mies vain seurailee naista etäältä. Nainen huomaa toistuvasti metsätiellä punaisen auton. Sattumalta he törmäävät ja vaihtavat muutaman sanan. Mies auttaa naista tavaroiden kuljettamisessa, koska hänellä on perävaunu ym. Heidän välilleen ei synny eroottista suhdetta, siitä ei kertoja ainakaan anna vihjeitä. Lukijan päässä sen sijaan saattaa sellaisiakin ajatuksia syntyä juhannusiltana.

"Tämä aika, tämä juhannuksen aika, mies sanoi, mieleen tulee niin paljon kaikenlaista. Ja hän joi lasistaan, ajatteli et nyt on juhannus, ja että hän oli tullut autolla, mitä väliä, hän ajatteli, kuka välittää; ja hän antoi naisen täyttää lasinsa ja joi lisää." (s. 105)

Mies muuttaa tai suunnittelee muuttavansa Espanjaan. Ainakin hän lähtee pois maalta. Nainen ei myy taloaan, ja on siellä kesäisin. Muistelee itseään tyttösenä, jolloin kaikki oli vielä hyvin.

Helttunen & Uusi-Hallila (toim): "Avainnovelleja 1900-luvulta" (1999)

Avainnovellit tekevät paljastuksia 1900-luvun länsimaisen ihmisen elämästä. Ne tarjoavat myös avaimia todellisuuden kohtaamiseen. Novellit kertovat elämästä ja elämän päättymisestä: omantunnon tuskista, kosmisesta yksinäisyydestä, kateudesta, tahdon voimasta, ihmisistä suurten valintojen edessä.

Nykynovelli ei osoittele, ei syyllistä eikä anna valmiita vastauksia. Sen sijaan se toteaa: tällaista on elämä, jokainen tehköön omat valintansa. Lukija joutuu itse asettamaan oikean ja väärän rajat ja ihmettelemään novellien henkilöiden tavoin elämänsä ratkaisuja.
(Takakansi)

     *     *     *

Kun otin "Avainnnovelleja 1900-luvulta" (2000) käsiini, hieman pelkäsin oliko kokoelmassa yhtään minulle tuttua novellia. Olihan niitä, ja hienoja novelleja olivatkin, jotka olin jo autuaasti unohtanut.

Kokoelma vaikuttaa kiinnostavalta läpileikkaukselta, mutta herättää myös ajatuksen, miten vaikeaa tällaista julkaisua on koota. Kirjoja ja kirjailijoita on satamäärin.

Mukana on viisi kotimaista kirjailijaa ja heidän novelliaan: Tove Jansson, Maarit Verronen, Raija Siekkinen, Antti Hyry ja Eeva Tikka. Lista on naisvoittoinen, mutta niin ovat kirjan toimittajatkin naisia. Ulkomaiset novellit taas ovat miesvoittoisia, sillä joukossa on vain Virginia Woolfin "Perintö".

     *     *    *

Ilmeisesti novellit ovat kirjoituksia, jotka sopivat 2000 - luvun kiireisille lukijoille, mutta yhtä hyvin novellit mahdollistavat pysähtymisen pitkäksi aikaa tekstin ääreen. Siinä lyhyiden kertomusten viehätys. Novellit eivät mahdollista kovin kiemuraista juonikuviota, mutta ne voivat jättää paljon lukijan pääteltäväksi. Henkilöhahmot on piirrettävä nopeasti lyhyin siveltimenvedoin. Dialogi rajoittuu muutamiin repliikkeihin.

     *     *    *

ELOKUUSSA. Tove Jansson kertoo kahdesta noin 60-vuotiaasta sisaruksesta Adasta ja Inasta, jotka asuvat maalla keskenään. Heidän äitinsä on juuri kuollut, ja he palaavat hautajaisista kotiinsa, mistä he nyt keskustelevat - ja surevat äitiään.

Äiti oli kuollut pudottuaan tikkailta kylpyhuoneessa, jonka kattoa hän oli maalaamassa. Äiti halusi tehdä kaiken itse, eikä halunnut apua mihinkään kotitöihin itsepäinen kun oli.

Aikansa keskusteltuaan Ada lähtee nukkumaan, ja Ida jää vielä valvomaan. Yöllä hän menee kylpyhuoneeseen, ja alkaa maalata kylpyhuoneen kattoa. Hänelle käy niin kuin äidilleen: hän putoaa tikkailta, mutta ei kuole vaan vain loukkaa itsensä.

Novelli päättyy näin:

"Mutta merkillisintä oli se että naisparka oli ollut kovin hyvillään onnettomuuden jälkeen, suorastaan haltioitunut. Kyllä sen oli täytynyt olla järkytys."

Novellin kertoja kutsuu naisia tädeiksi, joten hän on ehkä heidän veljen tai sisarensa tytär tai poika.

Ahern: "Tyttö peilissä" (2012)

Tyttö peilissä 
Lilan isoäidin talossa peilit on peitetty mustilla kankailla, mutta asia ei ole koskaan mietityttänyt Lilaa sen kummemmin. Hääpäivänsä aamuna hän vetää kankaan syrjään peilin edestä ja kumartuu katsomaan itseään hieman liian läheltä - yllättävin seurauksin. 

Muistojentekijä 
Sydämensä särkenyt mies on keksinyt koneen, jolla voi luoda uusia muistoja, mutta ei osaa päästää vanhoista irti. Hänen koneensa auttaa monia elämään muistonsa uudelleen, ja palkattuaan uuden apulaisen mies päättää antaa itselleenkin toisen mahdollisuuden.

Tyttö peilissä sisältää kaksi taianomaista ja yllättävää tarinaa rakkaudesta, menetetyistä mahdollisuuksista, vääristä päätöksistä ja niiden kauaskantoisista seurauksista. Novellit leikkivät mielikuvituksella, poikkeavat tavallisesta ja kääntävät kaiken nurin kurin. (Takakansi)

    *     *     *

Olen lukenut lyhyessä ajassa ehkä parisataa novellia ja ensimmäistä kertaa kohtaan novelleja, jotka eivät aukea ollenkaan ensilukaisun jälkeen. Tämä on sikäli hämmästyttävää, että Cecelia Ahernin kirjat kirjastossa ovat lähinnä romanttista viihdettä. "Tyttö peilissä" - kirjan kaksi novellia ovat sen sijaan aikuisten satuja, jotka pakottavat lukijan miettimään, mistä tarinassa oikein on kyse.

     *     *     *

TYTTÖ PEILISSÄ. Novellissa viitataan suoraan Lewis Carrollin "Liisa peilintakamaassa" kirjaan, mutta Ahernin peilintakamaa ei ole aivan samanlainen kuin Carrollilla. Lukija voi jopa epäillä, onko kyse sittenkään mistään muusta kuin että päähenkilö Lila sairastuu mieleltään.


Kertomus alkaa kuin mikä tahansa satu kepeästi. Lila ja hänen ystävänsä Sarah pikkutyttöinä menevät vierailulle Lilan isoäidin Ellien luokse. Kaikki menee muutoin hyvin, mutta Sarahia alkaa pelottaa mustilla kankaille peitellyt peilit, joita on suuren talon kaikissa huoneissa. Hän haluaa kotiin - ja hänen äitinsä hakee hänet kotiin. Paljastuu että isoäiti on sokea, ja häne sokeutensa ehkä liittyy jotenkin peileihin.

Aika kuluu ja Lilan on aika mennä naimisiin Jeremyn kanssa. Ennen häitään hän käy isoäidin luona, missä pukeutuu. Lila ei ole koskaan katsonut isoäidin talossa peiliin, ja nyt hän päättää tehdä sen salaa Ellieltä. Lilalle käy kuitenkin kuten Carrollin Liisalle, että hän joutuu peilintakamaahan. Hänen peiliminänsä ottaa hänet panttivangiksi, eikä päästä takaisin ihmisten maailmaan. Ehtona on, että hänen tulee puhkaista silmänsä, mitä Lila ei halua. Tästä seuraa se, että Lilan sijaan hänen peiliminänsä lähtee häihin.


Isoäiti tajuaa mitä on tapahtunut, ja yrittää varoittaa Jeremyä psykopaatista, mutta Jeremy ei uskonut isoäitiä. Silti hän aisti Lilan muuttuneen. Isoäiti kehittää juonen, jolla hän onnistuu (ilmeisesti) saamaan Lilan pois peilintakamaasta. Hän antaa Lilalle mahdollisuuden vaihtaa itsensä toiseen henkilöön, nuoreen puolaisen rakennusmieheen.

Lukijan annetaan ymmärtää, että Lila (kenties) pääsee pois peilintakamaasta, ja isoäiti Ellie jatkaa elämäänsä nuoren puolalaismiehen kanssa kunnes kuolee, mikä tietysti muissa herätti ihmetystä. Lopullista tulkintaa tarinasta on mahdotonta antaa. Mahdollista on sekin, että Lila jäi peilintakamaahan nuoren miehen kanssa, ainakin sadussa.


     *     *     *

MUISTOJENTEKIJÄ. Päähenkilönä on vanha mies ja nuori tyttö Judith, jonka hän palkkaa apulaisekseen. Mies on jonkinlainen keksijä, ainakin hän keksi laitteen, jolla ihmiset voivat muuttaa muistojaan, mistä hän tulee tunnetuksi. Judithin tehtävä on seuloa sopivia asiakkaita kirjeiden joukosta. Tytön hän löysi kadulta kerjäämästä. - Yksi tapaus novellissa kerrotaan muita tarkemmin, Jack Collinsin tapaus, joka on ollut uskoton vaimolleen ja haluaisi muuttaa tämän muiston toiseksi. Jack kertoo miehelle uuden muistonsa, minkä hän saa siirrettyä mieleensä. Vanha muisto ei kuitenkaan poistu mielestä, mutta hän saa sen rinnalle uuden muiston.

Myös toinen rouva de Laceyn tapaus kerrotaan. Hän haluaa muuttaa muiston miehestään, sillä hän on unohtanut minkä näköinen mies oli. - Sitten tapahtuu jotain, Judithille. Hänellä menee kotona huonosti ja häntä mm. pahoinpidellään. Lopulta hän jää miehen luokse yöksi. Aamulla Judith kertoo olevansa seuraava asiakas, kun mies kysyy kuka on tulossa seuraavaksi. Tyttö kuvaa onnellisena muistona työtään miehen luona. Sitten hän lähtee, eikä koskaan enää palaa.

Lukija jää miettimään, mitä tytölle tapahtui - ja miksi hän vei muutenkin myönteisen muistonsa työskentelystään miehen luona äärimmilleen. Luultavasti hänen elämänsä, missä hän sitten asuikin, oli kurjaa. Kenties hän tiesi kuolevansa, että joku tappaisi hänet, kun hän oli ollut yön poissa...

maanantai 20. helmikuuta 2012

Siekkinen: "Kuinka rakkaus syntyy" (1991)

Raija Siekkisen uuden kokoelman novellit kertovat rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta. Ne peilaavat osuvasti ja alleviivaamatta omaa aikaamme, maailmaa josta ei saa selkoa. Ihmiset ajautuvat irti toisistaan ja kaikki muuttuu; rakkaus särkyy kuin kupla tai vaihtaa yllättävästi muotoaan.

”Raija Siekkinen on Tšehovin linjalla novellintekijänä: hän ei tarkenna mitään, ei paljasta mitään, hän pitää kiinni outoudestaan. Kiehtova novellisti”, kirjoitti Eila Pennanen Siekkisen edellisen novellikokoelman Pieni valhe ilmestyttyä.
  (takakansi)

     *     *     *

Edesmenneen Raija Siekkisen "Kuinka rakkaus syntyy" (1991) on outo kokoelma kirjoituksia. Suvi Ahola toteaa Helsingin Sanomien muistokirjoituksessaan 7.2.2004, että Siekkinen kehitti vuosien myötä novellista hyvin omalaatuisen ja itsensä näköisen tekstilajin. Tekstit ovat kyynisiä ja keski-ikäisen naisen näkökulmasta tehtyjä. Siekkinen oli novelleja kirjoittaessaan hieman alle nelikymppinen.

     *     *     *

Sisällys
- Kesä viimeinen päivä - Musta aurinko - Rakkaus - Luonnollinen kuolema - Kokemus - Onnelliset - Joka ainoa mies - Kuinka rakkaus syntyy - Kuu - Vieras maa -

     *    *     *

KUINKA RAKKAUS SYNTYY. Niminovelli viittaa Tapani Kansan lauluun "Kuinka rakkaus alkoi", jonka novellin nainen kuulee aamulla kelloradiostaan. Sanat pyörivät koko päivän hänen mielessään niin kuin kaikkien ärsyttävien laulujen sanat. Silti nainen miettii myös sanojen sisältöä. Mitä hänen miehensä mielessä liikkuu. Mitä hänen omassa päässään liikkuu. Mitä on heidän rakkautensa - ja millainen salaisuus se on.

Suhdetta värittää miehen suhde toiseen naiseen, joka oli päättynyt ja päätynyt aborttiin. Lasta parilla ei ollut, mikä selvästi vaivasi naista. Hän myös koki itsensä yksinäiseksi.

"Avoimesta ikkunasta oli tullut vehmaan lehtometsän tuoksu, ja jokin myöhäinen lintu oli laulanut. Hän oli katsellut huoneen hämärään liukenevia nurkkia, ikkunasta tulevaa valoa."

Nainen muisteli maaliskuussa juhannusta. Hän oli ollut mökillä ilmeisesti yksin idyllinsä keskellä. Nainen oli töissä sairaalan puhelinvaihteessa. Töissä hän saa päähänsä ajatuksen, ettei rakasta enää miestään. Illalla nainen ja mies saunovat. Mies sanoo: "Minä rakastan sinua". Nainen alkaa itkeä kuin jotain kauheaa olisi tapahtunut.

     *     *     *

Kokoelman sävy on loppuun asti samalla tavalla slaavilaisen melankolinen, ilmeisen suomalainen. Ehkä kirjoitukset jollain tavalla kuvaavat suurten ikäluokkien naisten tuntoja. Jokin on kaiken kaikkiaan suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen yksilöissä mennyt pahasti pieleen, ja naiset ovat omalta osaltaan siitä vastuussa. 90-luvun massatyöttömyys ja pankkikriisit ovat ovella...

"Kukkien kielellä" (2012)

Orvokki kertoo salaisesta rakkaudesta, orkidea intohimosta, ruiskukka uskollisuudesta. Valkoinen neilikka on ystävyyden merkki, ja akileija kehottaa rohkeuteen.

Kukilla on monta tärkeää viestiä kerrottavanaan.
(Takakansi)

Jumituin oikeastaan vahingossa kukkiin ja niiden kieleen miettiessäni "Mrs Dalloway" - näytelmän kohtauksia.

Kirjassa esikoihin viitataan kerran kohtauksessa, jossa Clarissa Dalloway on ostamassa kukkia.

"Ja kuinka hän rakastikaan harmaanvalkeita yöperhosia, jotka pyrähtelivät sisään ja ulos, lehahtelivat kirsikkapiiraan ja esikkokimpun yläpuolella." (s. 38)

En tiedä miksi juuri esikot jäivät mieleeni. Ehkä sen takia, että Clarissa EI ollut ostamassa esikoita, mutta ne kuitenkin tulivat hänen mieleensä hänen ollessaan kaupassa.

Kirjoista selvittelin kukkiin, kevätesikoihin, liittyviä symbolisia merkityksiä. "Kukkien kielellä" (2012) - kirjassa asia oli esitetty selkeimmin. Tosin kirja on suppea ja siinä on esitelty vain parikymmentä (tavallista) kukkaa.

KEVÄTESIKKO. Avaa minulle sydämesi! Suostu pyyntööni niin meistä tulee onnellisia. - Kohtauksessa johon ajattelin esikoita oli kyse juuri Clarissan ja Septimuksen kohtaamisesta, yhteisen sävelen löytämisestä vaikeassa tilanteessa.

Kevätesikko mielletään myös avainkukaksi, joka auttaa esimerkiksi vankia pääsemään loukostaan tai se näyttää tien aarteen luo. - Tämä merkitys sopii oikein hyvin tähänkin yhteyteen. Sekä Clarissalla että Septimuksella tilanteessa avautuu mielen suljettuja lukkoja, joiden olemassaolosta he eivät edes tienneet.

Yksi merkitys viittaa uskonnolliseen taivaan avautumiseen, ja jotain sellaista kohtauksessa todella tapahtui, joten sattumalta osuin kukkavalinnassani oikeaan.

Lisäksi hämmästyttävää on sekin, että Regent's Parkin vieressä on puisto nimeltään Primrose Hill. Tähän puistoon sijoitin Clarissan ja Septimuksen neljännessä kirjoitetussa kohtauksessa.

Osa 3. "Mrs Dalloway" -näytelmä (Neimala & Papinniemi)

"Alussa on hyvän kirjallisuuden ydin.

Aloittamisen taito esittelee maailman ja Suomen kirjallisuuden väkevimpiä alkuja ja tutkii sitä, mihin niiden voima perustuu."
(Takakansi)

     *     *     *

TÄMÄ kirjoitus on jatkoa 6.12.2011 ja 7.2.2012 tehdyille kirjoituksille. Kyse oli Virginia Woolfin "Mrs Dalloway" (1925) - romaanista ja sen dramatisoinnista. Nyt olisi tarkoitus miettiä, millä tavoin alun kolmen kohtauksen jälkeen näytelmä voisi jatkua neljänteen...

     *     *    *

Edellinen kohtaus jäi hyvin dramaattiseen tilanteeseen, ja mietin pitkään, mitä siitä pääsee eteenpäin. Mieleeni tuli Dennis Potterin "Laulava salapoliisi" (1991) ja sen tapa etäännyttää lukija sijoittamalla kohtausten väliin fantastisia elementtejä.


4. KOHTAUS

(Clarissa kuulee vienoa musiikkia jostain epämääräisesti suunnasta. Hän tunnistaa laulun, sillä se on sama jota hän hyräili tullessaan puistoon. Clarissa epäilee korviaan, mutta huomaa myös Septimuksen höristelevän korviaan. Clarissa unohtaa tilansa ja mitä on tapahtunut samoin Septimus.
Voimakas valon säde tulee puiden välistä ja heidän eteensä avautuu Primrose Hillin keväinen esikkoniitty, joka on täynnä kullankeltaisia ja monen muun värisiä kukkia.
Clarissa on haltioituneen näköinen ja äännähtää ihastuksesta. Septimus katsoo näkyä suu auki ja peittää toisella kädellä silmiään. Clarissa tajuaa että niitty on hänelle mitä tutuin paikka, ei Regent’s Park, vaan valtaväylän toisella puolen oleva Primrose Hill, joka on lähellä hänen kotiaan. Mäki on tuttu myös Septimukselle, sillä hän asuu mäen toisella puolen. Clarissa nousee horjuen maasta ja kävelee Septimuksen luo.)

Clarissa: Anteeksi!

(Septimus alkaa nyt vuorostaa vuolaasti itkeä ja painaa kasvot käsiinsä. Hän ei saa sanaa suustaan. Clarissa silittää hänen päätään ja repäisee puserostaan riekaleita siteeksi Septimuksen päätä varten. Sitten hän sitoo Septimuksen verta vuotavan pään.)

Clarissa: Minun täytyy tunnustaa, että kaikesta pelosta ja kauhusta – ja vastenmielisyydestä – huolimatta nautin hetkestä, jolloin tunkeuduit minuun. Olisin toivonut sen jatkuvan loputtomiin…

(Clarissa sivelee Septimuksen reittä ja tämä saa erektion. Septimus on häpeilevän näköinen ja katsoo muualle.)

Septimus: Minä taas en nauttinut yhtään. En alkuunkaan.

(Septimus kokeilee kädellä ensin sidettä päässään ja sitten leukaperäänsä ja huomaa hampaita kadonneen sekä ylhäältä että alhaalta. Hän ähkäisee tuskasta.)

Clarissa: Minä korvaan sinulle kaiken.

(Septimus ei vastaa vaan nyökäyttää hieman päätään ja alkaa sitten puhua kukista.)

Septimus: Esikot. Miten kauniita ne ovatkaan! Yhtä kauniita kuin kukkakaupan ruukuissa, mutta hieman pienempiä ja värikkäämpiä.

Clarissa: Niin ovat, mutta jotenkin viehkeämpiä täällä luonnon keskellä, Primrose Hillillä.

Septimus: Niin ovat. Primrose Hillillä. Niin siellähän me nyt olemme. Primrose Hillillä.

(Septimus poimii pienen kimpun erivärisiä kukkia Clarissalle. Clarissa hymyilee.)

Clarissa: Kiitos.

(Septimus ottaa takin päältään ja panee sen Clarissan harteille.)

Septimus: Saatan sinut kotiin.

(Clarissa osoittaa kädellään menosuunnan.)

Clarissa: Kiitos, mielellään. Tuonne päin.

(Clarissa ja Septimus alkavat kävellä käsikynkkää Wellingtonin sairaalan suuntaan, jossa Clarissa asuu.)

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Miller: "Nexus. Ruusuinen ristiinnaulitseminen" (1972)

Kirja herättää eloon joukon Henry Millerin ystäviä ja kavereita sekä luo millerimäisen mielenmaiseman, sen sävyn ja tunnelman. Kirjailija kirjoittaa rennon naturalistisesti amerikkalaista proosaa. "Nexus" on ajoittain sekasortoisen hauska, erityisesti kun kirjailija laskee leikkiä omalla kustannuksellaan. (GoodReads)

     *     *     *

Henry Millerin pääteoksen, trilogian viimeinen osa "Nexus" on omaelämänkerrallinen romaani niin kuin muutkin osat. Miller kertoo tässä osassa, miten kivikkoista hänen kirjailijaksi ryhtymisensä oli. Hän eli rutiköyhänä yhdessä vaimonsa kanssa New Yorkissa, missä vaimo onnistui hankkimaan hänelle - tai oikeastaan itselleen - sponsorin, jonka turvin Henry saattoi aloittaa kirjoittamisen. Välillä käytiin vanhalla mantereella Pariisissa ja vähän muuallakin. Vaimon Rosen lisäksi taloudessa asui vaimon rakastajatar Stasia. Rose yritti hänkin kirjoittaa ja hän oli tehnyt jotain näyttelijän töitä. Stasi osasi maalata.


Itseironisesti Henry kirjoittaa omasta kirjoittamisestaan tai kirjoittamattomuudestaan.
"Aivan kuten muinoin päättymättömillä kävelyretkilläni (..) minut valtasi äkkiä kirjoittamisen vimma. Tietysti minä kirjoitin kaiken vain päässäni. Mutta miten suurenmoisia sivuja, miten loisteliaita sanontoja! Silmät puoliummessa minä valuin syvälle tuoliin ja kuuntelin syvyyksistä kumpuavaa musiikkia." (s. 151)

     *     *     *

Vaimoaan kirjailija rakasti syvästi ja kokonaisvaltaisesti.
"Mikä tahansa hänen [= Mona] ruumiinsa osa pystyi sytyttämään minut. Hänen persoonallisuutensa ilmeni tavallaan yhtä hyvin hänen vasemmassa tississään kuin hänen oikeassa pikkuvarpaassaan. Hänen lihansa puhutteli minua jokaisella osasellaan, jokaisesta kulmasta." (s. 199)

Kun Henry luuli Monan jo hylänneen hänet Pariisin reissullaan, mutta Mona sitten viikkojen kuluttua palasi takaisin, ilo oli suuri.
"[M]inä en malttanut olla rakastelematta häntä. Me ryhdyimme hommiin lattialla keskellä papereita, kirjoja, maalauksia, vaatteita, kenkiä ja ties mitä. Mutta ei edes se pystynyt pysäyttämään hänen puhemyllyään. Hänellä oli niin paljon kertomista." (s. 206)

     *     *    *

Kirjassa on monin paikoin metafiktiivisia osuuksia, joissa Miller kertoo muun muassa kirjoittamisestaan.
"[M]inun ideani olivat ilojen puutarha. Minä olin hajamielinen puutarhuri joka, niin hellä ja huomaavainen kuin onkin, ei kiinnitä liikaa huomiota rikkaruohoihin, orjantappuroihin, nokkosiin. Minä halusin vain päästä käymään sillä nimenomaisella paikalla, sillä intiimillä tiluksella jota pensaat, kukat, kasvit, mehiläiset, linnut ja kaikenlaiset kuoriaiset asuttivat." (s. 287)

Kirja päättyy siihen, kun kirja päättyy - ja boheemi porukka lähtee laivalla Eurooppaan.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Foenkinos: "Vaimoni eroottinen potentiaali" (2012)

"Hector on tavaroiden Don Juan. Hän on omistanut elämänsä kokoelmille. Hector on keräillyt postimerkkejä, syntymätodistuksia, metrolippuja, kirjojen ensimmäisiä sivuja, muovisia drinkkitikkuja, jäniksenkäpäliä…

Epäonnistuttuaan oman henkensä riistämisessä Hector päättää parantua keräilyvimmastaan. (..) Hectorille käy kuten kroatialainen sananparsi toteaa: elämänsä naisen tapaa usein kirjojen parissa. Brigitte ja Hector menevät naimisiin, ja eipä aikaakaan kun Hector kauhukseen huomaa ryhtyneensä keräilemään tuoretta vaimoaan.
" (Gummeruksen sivusto)

      *     *     *

David Forenkinosin "Vaimoni eroottinen potentiaali" (2012) on hyvin viihdyttävää mutta pohjavireeltään vakavaakin luettavaa. Kaiken maailman pakkomielteistä ja keräilyvimmasta saa helposti kerrottua mitä hulvattomimpia tarinoita. Henkilölle, joka pakkomielteen omaisesti keräilee, tilanne ei ole aina kovin hauska. Kirjan päähenkilö Hector ajautuu itsemurhaan, mutta epäonnistuttuaan siinä palaa elävien kirjoihin. Muut eivät tiedä mitä hänelle oli tapahtunut, miksi hän oli joutunut sairaalaan. Tai he luulevat hänen olleen vain liikematkalla USA:ssa ja kärsineen vatsavaivoista.

Hector on työpaikalla pidetty, mutta samaan aikaan häntä pidetään toivottomana tapauksena mm. naisten suhteen. Sairaalareissun jälkeen hän tapaa kuitenkin kirjastossa sosiologi Brigitten, ja menee heti tavattuaan tämän kanssa naimisiin. Pari palaa USA:sta Ranskaan ja hankkii yhteisen asunnon. Hector palaa töihin perheensä yritykseen, jossa hän on toimistosihteeri, Brigitte ryhtyy opettajaksi. Avioliitto osoittautuu onnistuneeksi, vaikka pieniä vastoinkäymisiä ja väärinkäsityksiä mahtuu matkalle.

     *     *     *

Hector luulee Brigitten ansiosta parantuneensa keräilyvimmastaan, ja niin oikeastaan lopulta käykin, mutta ei aivan kivuttomasti. Mm. rakastelu ei ota heti oikein sujuakseen. Kummallakaan kun ei ole kokemusta, mutta yritystä riittää. Vastanaineina he muuttavat asuntoon, jossa on  neljä makuuhuonetta, ja joka yö he rakastelevat eri vuoteissa.  

Sitten se tapahtuu, kun Hector katselee kotona vaimoaan, joka siivoaa ja nousee keittiötikkaille.
"Brigitte vie muutaman hiussuortuvat takaisin poninhäntäänsä. Hector ei koskaan ollut nähnyt mitään niin eroottista."

Seuraavana yönä Hector näkee unta hetkestä, kun vaimo pesi ikkunoita.
"Puhtaan onnen hetkeä, hetkeä elämässä, hän ajatteli, jumaloitua hetkeä."

Hector alkaa sängyssä tämän jälkeen hiljaa hyväillä nukkuvaa Brigitteä - ja Brigitte jättää unensa ja valitsee aviomiehen.

     *     *     *

Hector menee lopulta niin pitkälle, että asentaa kotiinsa kameran, vain saadakseen kuvattua vaimonsa ikkunoita pesemässä, mistä seuraa väärinkäsitys. Brigitte luulee Hectorin epäilevän häntä uskottomuudesta ja lavastaa tilanteen, joka tietysti järkyttää Hectoria. Pariskunta kuitenkin selvittää tilanteen Hectorin yllätyssyntymäpäivillä.

Brigitte haluaa tukea Hectoria tämän fantasian kanssa, ja päivittäin he lavastavat tilanteen, jossa vaimo pesee ikkunaa - ennen kuin he sitten siirtyvät makuuhuoneen puolelle. Myös Brigitte haluaa, että hänen fantasiansa otetaan parisuhteessa huomioon, mikä on oman hulvattoman tarinansa paikka.

Kirja päättyy klassisesti. Brigitte synnyttää lapsen tai oikeastaan niitä Hectorin yllätykseksi tulee peräti kolme kerralla.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Clausewitz: "Sodasta. Valikoima ajatelmia" (1924)

Valitettavasti Karl von Clausewitzin ajatukset "Sodasta" [alk 1832] eivät ole vielä kuolleet ja kuopattu. Omasta lähikirjastosta kirja tosin on poistettu mm. siksi, että kirjaston asiakkaat eivät ole kirjaa omakseen kokeneet vaan se on levännyt hyllyllä kuin kaksi metriä mullan alla vuosikaudet.

Clausewitzin kirja on sairaan mielen tuotetta niin kuin kaikki militarismi - ja eurooppalainen nationalismi -, jota tämän päivän maailmassa ja Suomessa on vielä ylenpalttisesti kaiken maailman rauhaanpakottamisen ja rauhanturvaamisen nimekkeidenkin alla.

     *     *     *

Huolestuttavaa on, että Clausewitzin "Ajatuksia sodasta ja johtamisesta" on vielä vuonna 2010 käännetty suomeksi, mutta ehkä se kertoo jotain 'Hauki on kala' -ajasta, jota nyt olemme alkaneet elää.

Tykittäminen tapahtuu luultavasti tänä huippumodernina aikana jonkinlaisen korkeatasoisesti muotoillun proteesin avulla, sillä tuskin ylipäällikkö siihen muuten pystyy, sillä kyllähän ikä tekee tehtävänsä, kun ihmisestä on kyse, vaikka kuinka vanhaa kalustoa parantelisi.

Lisäksi suuret kalat uivat tunnetusti syvissä vesissä, ja jotta sieltä pääsisi pintaan, on kalan käytettävä jonkinlaisia pampulakellukkeita.

      *     *      *

Mikä hauki sitten on pintaan noustuaan? Niin kuin laivanupotuspelissä kaikki riippuu tilanteesta. Jos kala - tai sanotaan hieman sotilaallisemmin torpedo - osuu, onnistuu puhkaisemaan reiän laivaan, se on tietysti sankarillinen teko, jos osuma on vihollisalukseen. Osuessaan omaan nilkkaan kyse on tietysti valitettavasta tapahtumasta. Turvonnutta nilkkaa täytyy silloin lääkitä, ja yrittää myöhemmin uudelleen.

Onnettomin strategia on tietysti sellainen, jossa ei koskaan onnistuta muuta kuin uittamaan haukea edes takaisin mutaisissa vesissä.

torstai 16. helmikuuta 2012

OLET NUORI NAINEN. Osa 26. Armas aprikoi onko Viiviä olemassa?

Eilen istuin hetken aikaa Hämeenlinnan torin laidalla kahvilassa, ja mietin mitä tähän tyhjään tilaan kirjoittaisin, ja sen mitä muistikirjaani sain tuherrettua n. 20 minuutissa sen kirjoitan tähän, toki tulkiten hieroglyfejäni.

Mistä ihmisen tunnistaa siksi, mitä ihminen on? Sanotaanhan sitä, että meillä jokaisella ovat omat kaksoisolentomme, joita ei meistä erota muuta kuin asettamalla rinnakkain jos sittenkään.

Jos joku sanoo valokuvan perusteella: "Tuo on Viivi!" Se siis voi olla joku muukin, ja nykyisillä kuvankäsittelyohjelmilla päitä voi leikata, liimata ja sijoittaa mihin tahansa. Tosin manipulaation aina huomaa. Silmät jotka ovat sielun peili ovat kuitenkin varma tapa tunnistaa henkilö. Silmän iiris on yhtä ainutlaatuinen kuin sormenjälki. Puhumattakaa geenitesteistä.

      *     *     *

Milloin ihminen ei enää ole se ihminen, joka kuvassa on? Milloin Viivi ei ole enää Viivi? Saattaa tuntua hassulta kysymykseltä. Kysytään toisin, onko ohjaaja Dalton Trumbon "Sotilaspoika" vielä sama mies kuin ennen vammautumistaan kranaatin räjähtäessä 1. maailmansodassa? Johnnyllä ei ollut käsiä eikä jalkoja vaan pelkkä torso. Aisteista oli jäljellä enää tuntoaisti, mutta aivot pelasivat niin kuin ennen onnettomuutta. Hän oli siis yhtä mykkä kuin Naamakirjan valokuva.

Tehdään ajatusleikki. Joku ottaa kuvan Johnnyn kasvoista, jotka näyttävät aivan normaaleilta ja panee kuvan Facebookin. Kukaan ei arvaa, että hän on täysin vammautunut pelkkien kasvojen perusteella. Mielenkiintoista.

     *     *     *

Niin, mikä on ihmisessä tärkeintä. Siis yksilössä osana evoluution pitkää ketjua. Jos Viivi olisi aivokuollut vihannes, hänellä olisi kyky jatkaa sukuaan. Lapsen tekemistä ja synnyttämistä aivokuolema ei haittaa. Johnny ei ollut aivokuollut, mutta elokuvan perusteella ei selvinnyt, olisiko hän pystynyt siirtämään geenejä tuleville sukupolville. Luultavasti ei. - Evoluution ja elämän jatkumisen kannalta siis aivokuolema ei ole niin paha asia kuin kyvyttömyys jatkaa sukua.

     *     *     *

Yleensä ajatellaan, että ihmisen tärkein ruumiinosa on pää, puhuva pää. Samuel Beckett on "Happy days" - näytelmässä leikitellyt tällä ajatuksella. Nettiaikana ihmiset ovat toisilleen lähinnä puhuvia päitä, eivätkä välttämättä edes niitä, jos eivät käytä Skype-yhteyttä tai jotain vastaavaa tapaa siirtää kuvaa.

Mitä pää tarvitsee puhuakseen? Millaisia elintoimintoja pään lisäksi tarvitaan, että pää säilyy päänä, elävänä? Todennäköisesti päätä on mahdollista pitää hengissä keinotekoisesti erilaisilla laitteilla, vaikka miten pitkään. Tässä mielessä pää varmastikin on ihmisen tärkein ruumiinosa. Toki esimerkiksi sydäntä on mahdollista pitää sykkimässä samalla tavoin; ja elinsiirtojen kautta elinten käyttöikää voi lisätä. Päässäkin on osia, joita voidaan siirtää toisiin ihmisiin, jopa koko pään.

     *     *     *

Ihminen myös Viivi on pitkä putki niin kuin kaikki eläimet. Toisesta päästä tulee jotain sisään, ja toisesta päästä jotain ulos. Viivi liikkuu raajojaan liikuttaen ja etsii ympäristöstään ravintoa.

Erityistä Viivinkin eläimellisyydessä on se, että Viivi kuuluu eläimiin, joilla on vasen ja oikea puoli, jotka ovat lähes toistensa kopioita ja jotka ovat symmetrisessä suhteessa toisiinsa. Vain sydän tekee poikkeuksen, sillä niitä on vain yksi. Jopa Viivillä. Usein on ajateltukin, että ihmisen sielu, ydin sijaitsee juuri sydämessä.Toinen paikka johon mm. René Descartes sijoitti sielun oli aivojen käpylisäke. Nykypäivänä sydän on saanut enemmän mm. lääkäreiden keskuudessa kannatusta.

Ihminen on putkena kiinnostava. Sisään- ja ulostulo-aukon lisäksi ihmisessä on seitsemän (7) muuta aukkoa, jotka ovat yhtä lukuunottamatta päässä. Pään ulkopuolella on vain yksi lisääntymistoimintoihin liittyvä aukko, peräaukon lisäksi. Suun lisäksi päässä ovat sieraimet, korvanaukot ja silmänaukot. Siis näidenkin aukkojen kohdalla on kyse siitä, että ihminen ottaa sisäänsä jotain ulkopuolisesta ympäristöstään.

Pää on eräänlainen aukkokeskittymä, jolla hankitaan tietoa ja ravintoa pään ulkopuolelta. Suuta tosin käytetään myös toisinpäin, sillä suulla pää tuottaa puhetta ja saattaa työntää ravinnon syystä tai toisesta takaisin ulos. Samaan toki kykenevät monet muutkin eläimet.

     *     *     *

Viivinkin pää haistaa, maistaa, näkee ja kuulee sekä iho tuntee. Kaikki ulkoiset aistit toimivat päässä ja pään kautta. - Jos ajatellaan, että Viivi on puhuva pää, miten pitkään hän on Viivi. Mitä aisteja Viivi tarvitsee ollakseen vielä se mitä hän on? - "Sotilaspojan" Johnnylla oli pelkkä tuntoaisti, mutta hänellä oli sen lisäksi torsonsa jäljellä. Muuttuuko tilanne, mikäli torsokin on poissa ja jäljelle jää pelkkä tuntoaisti?! Vastaus on: ei. Luulisin. Entä kun tuntoaistikin poistetaan. Ei, silloinkaan. Luulisin.

Mitä tekee pelkkä pää, joka ei saa yhteyttä ulkomaailmaan mutta pystyy puhumaan? Luultavasti sitä samaa, mitä Viivi tekee tälläkin hetkellä. Puhuu mutta ei pasko, sillä jumalattaret eivät ole rahvaanomaisia, eiväthän?

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Leone: "Hyvät, pahat ja rumat" (1966)

"Hyvät, pahat ja rumat (The Good, the Bad and the Ugly) on vuonna 1966 ensi-iltaan tullut italialainen lännenelokuva, jonka on ohjannut Sergio Leone. Elokuvan pääosissa esiintyvät Clint Eastwood, Eli Wallach ja Lee Van Cleef. Hyvät, pahat ja rumat on Leonen niin sanotun dollaritrilogian viimeinen osa.

Vaikka
Hyvät, pahat ja rumat ei valmistuttuaan herättänytkään suurta huomiota, se kuuluu nykyisin tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin lännenelokuviin. Elokuva on innoittanut monia nykypäivän elokuvaohjaajia, ja vuonna 2005 Time-lehti valitsi sen sadan merkittävimmän elokuvan joukkoon. Elokuvan saamasta suosiosta kertoo sekin, että se on Internet Movie Databasessa 250 parhaan elokuvan joukossa viidentenä.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1862 New Mexicoon, joka on joutunut Yhdysvaltain sisällissodan kouriin. Elokuva seuraa kolmea päähenkilöä, jotka tavoittelevat Etelävaltioiden armeijalta varastettuja rahasäkkejä.
" (Wikipedia)

     *     *     *

Elokuva-arkisto (KAVA) löysi vihdoin tiensä myös Hämeenlinnaan. Ystävänpäivänä oli elokuvateatteri BioRexissä KAVA:n historiallinen ensimmäisen elokuvan esitys. Toiminta tosin käynnistyi hieman takkuillen. Sergio Leonen "Hyvät, pahat ja rumat" (1966) vaati reilun kahden tunnin aikana 10 kelan vaihtoa, ja jokainen vaihto kesti 4-5 minuuttia, joten elokuvalle kertyi mittaa - ja elokuvanautinto hieman kärsi pitkästä odotuksesta. Elokuva oli tietysti loistava moni-ilmeisine sankareineen.

     *     *     *

Juoni jää katsojalle osittain hämärän peittoon, mikä on osa "Hyvien, pahojen ja rumien" viehätystä. Missään vaiheessa ei selviä miten armeijalta varastetut kultasäkit päätyivät sinne minne ne päätyivät, mikä oli niiden kohtalo ennen elokuvan esittämän tarinan alkamista, eikä sillä lopulta ole mitään merkitystäkään. Sattumalta säkit vain pöllähtävät Tucon (Ruma) ja Blondin (Hyvä) eteen heidän hortoillessaan autiomaassa, ja yhtä suuri sattuma on, että he joutuvat jenkkien vankileirille ja että juuri Enkelisilmä (Paha) saa tietää, että he tietävät missä kulta on.

Elokuvassa on monia hienoja, klassisia kohtauksia, joita on myöhemmin jäljitelty. Loppuhuipennus tapahtuu kun kaikki kolme Tuco, Blondi ja Enkelisilmä sattuvat samaan aikaan Sad Hillin hautausmaalle, jonka yhteen hautaan kulta on haudattu. Miehet tuijottelevat toisiaan kukin tavallaan, mitä kuvataan pitkään ja tarkkaan. Kukaan ei tiedä mitä toinen tekee. Kaikki ovat taitavia aseenkäyttäjiä. Miesten liikkuminen kivetyn ympyrän sisällä muistuttaa tarkkaan harkittua tanssia tai uskonnollista rituaalia.

Enkelisilmä vetää ensimmäisenä aseensa, jonka on suunnannut Blondiin. Blondi ja Tuco sen sijaan ampuvat Enkelisilmää. Enkelisilmä kuolee, ja Tuco huomaa, ettei häneen aseessaan ollutkaan panoksia. Blondi ei luottanut Tucoon, ja oli ottanut panokset tämän aseesta. Lopulta Tuco ja Blondi jakavat saaliin yllättävien vaiheiden jälkeen.

HARJOITUS 29 - Kirjoita virheellisesti - (Cameron)

Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen" (2004) harjoitukset helpottavat  kirjoittamisen aloittamisessa.

     *     *     *

HARJOITUS - 'Virheet'

"Hyvin usein meitä estää kirjoittamasta se, että haluamme kirjoittaa virheettömästi ja välttää raakaluonnokset tai jopa epämääräiset kohdat.

Luettele viisi tilannetta, joissa voisit hyödyntää kirjoittamista. Valitse yksi viidestä ja ala kirjoittaa. Anna itsellesi lupa kuunnella kehoasi ja kokea, miltä kirjoittavasta kädestä tuntuu. Nauti tunteesta, jonka kauttasi muotoutuva teksti synnyttää."


     *     *     *

Ehkä olen fiksoitunut tällä hetkellä joihinkin teemoihin mutta hällä väliä. Kirjoitan niin pitkään tietyistä aiheista kunnes olen saanut kylläkseni. Kaikkeen, luulisin, kyllästyy aikanaan.

Voisin kuvailla kuvitteellista Viiviä mahdollisimman tarkkaan. Se olisi kiinnostava ja haastava tehtävä. Se kuinka paljon ... muistaa, mikäli fiktion kohdalla voi puhua muistamisesta. Mutta miksei. Todellisuuteenhan kuvailu pohjautuu. Sitä paitsi kaikkea ei voi muistaa. Tahattomastikin valehtelee tehdessään virheitä tai yhdistellessään asioita vahingossa väärin.

     *     *     *

Niin, mihin seikkoihin kuvailussa tulisi kiinnittää huomiota, jos haluaa olla tarkka ja täsmällinen. Voiko jotain jättää kuvailtaessa pois. Viivillä on paljon luomia eri puolilla kehoaan. En ole valitettavasti laskenut montako, mutta paljon niitä on ... ja joka puolella.Viivin luomet ovat ihania. Ihanan pieniä, suurin osa. Sitten on muutama iso luomi mm. toisessa pakarassa. Kummallinen paikka luomelle. Myös niskassa hiusrajan yläpuolella on tuskin näkyvä luomi, mitä hän ei ole itse koskaan nähnyt, sillä kukapa omaan niskaansa on nähnyt - ja tuskin sitä kukaan on hänelle sanonut. Minä kerron sen tässä nyt. - Viivi sinulla on luomi niskassasi. Luomi joka houkuttelee ja viettelee suutelemaan keskelle luomea, suoraan niskaan. Jopa nännien ympärillä nännipihassa on luomia.

Yhtä luomea tuskin kannattaa kuvata pitkään ja tarkempaan kuin vain toteamalla, että siinä ja siinä paikassa on luomi. Aina tämäkään tieto ei ole tärkeä, ja voidaan tietysti kysyä, onko tällä tiedolla koskaan mitään merkitystä minkään kannalta. - Tietysti luomi voi kasvaa, sen väri voi muuttua ja luomen seutu voi muuttua vaaralliseksi ihosyöväksi, melanoomaksi. Silloin luomella ainakin on merkitystä.Tieto tietysti kertoo myös tietämisestä. Lukijassa varmasti herättää kiinnostuksen, miten tarkkaan tiedän tällaisia asioita. Voin vakuuttaa että hyvin tarkkaan, vaikka Viivi toista väittäisikin.

     *     *     *

Ehkä häpeällisin asia tällä hetkellä luurangonlaihalla Viivillä on hänen jalkansa, tarkemmin sanottuna reitensä. Niissä on nimittäin selluliittiä. Kukaan muu kuin hän itse ei tästä vaivasta välitä, eikä ole huomannut hänessä mitään selluliittiin viittaavaa. Puristellessaan reisiään Viivi on kuitenkin päätynyt siihen, että tämä on ongelma jolle täytyy tehdä jotain.

Viivi tietää tarkalleen mistä selluliitissä on kyse, sillä se on suorastaan sairaus, häiriö aineenvaihdunnassa. Samanlainen häiriö kuin hänellä on usein päässään. Maailma pyörähtää ympäri ja todellisuudentaju sumenee, kun sinne takertuu ulkopuolisesta maailmasta mm. netistä monenlaista tahmaa, joka on samanlaista kuin selluliitti reisissä.

Viivi on armoton roskaruoan ystävä, ja hän tietää, että vuosikausia kestänyt kehon myrkyttäminen Mäkkärin ym. tuotteilla on pilannut hänen molemmat päänsä. Rasvaa on kertynyt haitaksi asti. Reisien lisäksi selluliittia on kertynyt myös takapuoleen, mutta se on Viivistä oikeastaan ihan hyvä asia, sillä tällä tavoin hän saa itselleen edes jotain naisellista pyöreyttä. (Tätä hän ei sanoisi koskaan kelleen ääneen!)

- Kaikenlaista on tullut kokeiltua, paljasti Viivi kerran eräälle ystävättärelleen. Ennen muuta kuivaharjausta. Rasvaimuakin hän on harkinnut, mutta se on kustannuskysymys. - Ehkä joskus, kun se prinssi on ratsastanut valkoisella yksisarvisellaan kohdalle!