lauantai 31. maaliskuuta 2012

Tiainen: "Kahden maailman tyttö" (2011)

17-vuotias Tara haluaa samoja asioita kuin ikäisensä suomalaistytöt. Hän haluaa meikata ja pukeutua muodikkaasti, harrastaa, olla Facebookissa ja tavata ystäviään. Kaunis Tara nauttii poikien huomiosta ja haluaisi vähän flirttailla itsekin. Isän mielestä sellainen käytös on sopimatonta ja saattaa vaaraan hänen kunniansa. Perinteiden mukaan Taran kuuluisi pitää kiinni siveydestään siihen asti kunnes hänet naitetaan jonkun samaan yhteisöön kuuluvan miehen kanssa.

Isä ja veli vahtivat Taran liikkumisia ja puheluita. Mukana vakoiluringissä ovat suvun ja yhteisön miehet. Liian vapaamielisesti käyttäytyvää Taraa pahoinpidellään ja häntä pidetään arestissa.  (Tammen sivusto)

     *     *      *

Kirjallisuusesittelyissä Marja-Leena Tiaisen nuortenkirjaa "Kahden maailman tyttö" (2011) on verrattu Jari Tervon "Laylaan" (2011). Onkin yllättävää, että samana vuonna ilmestyy kaksi kirjaa, joka käsittelee samaa aihetta lähes samalla tavoin. Molempien kirjojen päähenkilö on Turkista lähtöisin oleva nuori kurdityttö, joka elää kahden kulttuurin rajalla.

Kirjan lopussa 18-vuotias nuori kurdinainen, Tara, jää lopulta varsin ohueksi hahmoksi.  Hän päättää lähteä Suomesta au pairiksi Iso-Britanniaan, mutta se ei tietysti voi olla mikään lopullinen ratkaisu. Ehkä häiritsevintä kirjassa on se, miten Tara ei millään tavoin työstä omaa kulttuuritaustaansa. Vastaavasti hän omaksuu kritiikittömästi mm. ystävänsä Lindan länsimaisen elämänasenteen.

Kirjassa monituhatvuotinen kurdien oma kulttuuri kiteytetään pahoihin miehiin, vaikka koko sukuyhteisö ylläpitää perinteisiä tapoja yhtä hyvin miehet kuin naisetkin. Suomalaista yhteiskunta epäsuorasti idealisoidaan ja varsinkin Taran poikaystävät Janne ja Aki ovat korostetun hyviä verrattuna kurdimiehiin. He eivät ryyppää eivätkä rellestä tai vonkaa seksiä, ole väkivaltaisia tms.

     *     *     *

Kirjan juoni on suoraviivainen. Lukiolaistyttö Tara joutuu lähtemään kotoaan turvakotiin isä Farhatin ja veli Alanin alkaessa käyttäytyä häntä kohtaan uhkaavasti. Tara on rikkonut jatkuvasti kurdiyhteisön sääntöjä ja joutunut törmäyskurssille muiden kanssa. Aikansa pakoiltuaan perhe löytää Taran, ja hän saa sukulaisilta uhkauskirjeitä ym. Silti Tara päättää vanhemman siskonsa Dilan kehotukseta vielä palata kotiinsa. Tosin Taraa huijataan tilanteessa kertomalla, että hänen äitinsä Gulan on joutunut sairaalaan.

Tara ajautuu toistamiseen vastakkain isänsä ja veljensä kanssa, jotka haluavat naittaa hänet Libanonissa hänen täytettyään 18-vuotta. Taralle annetaan kaksi vaihtoehtoa. Kaksi lääkepurkkia tai avioliitto. Tara valitsee lääkkeet. Viive tingassa hänet kuitenkin onnistutaan pelastamaan, ja hän palaa turvakotiin, mistä hän päättää lähteä au pairiksi. Suhteet perheeseen ja suomalaisiin ystäviin jäävät avoimiksi. Lukiokin jää kesken samoin haaveet ryhtyä toimittajaksi. Lähdettyään hän pitää yhteyttä sähköpostilla vain tukihenkilöönsä Iirikseen, joka tosin välittää viestejä muiltakin (mutta ei poikaystäviltä).

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 7: "Lunta, lunta, lunta..."

Lumi oli peittänyt aamulla maiseman. Kaikki oli vitivalkoista kuin 80 gramman valkoinen A4-paperi.

Mustina täppinä ihmiset aamulla ulkoiluttivat koiriaan, kävelivät kasseineen bussipysäkille ja epätietoisen näköisinä etsiskelivät lumeen hautautuneita autojaan.

Olin nukkunut jälleen pitkän yöunen ja nähnyt monta kokoillan elokuvaa. Harmi vain etten ylösnoustua kirjannut vielä silloin muistamaani ylös. Öinen dramaturgi oli tällä kertaa erityisen taitava.

     *     *     *

Aamulla lukaisin läpi Tervon "Laylan" (2011). Aiemminhan olin se jo puolihuolimattomasti kuunnellut äänikirjana. Monet kohdat ja varsinkin nimet menivät ohi ensikuulemalla.

Yksi kohta kirjassa hätkähdytti, enkä muista, että kukaan olisi siihen aiemmin viitannut. Tosin en ole lukenut kuin muutamia arvioita kirjasta. Kirjan kohta tuo myös mieleeni eilisen Pierssonin näytelmän "Luolanainen" (2000).

Näytelmässä vitsailtiin sillä, miten naiset olivat kuin kaukosäätimiä, jotka ohjailivat miehiä tekemään mitä halusivat. Naisilla olivat keinonsa mm. uhata ja kiristää miehiä tekemään asioita, eivätkä miehet useinkaan edes huomanneet, miten naiset heitä säätimillään ohjailivat. He olivat tyytyväisiä tilanteeseen - niin kuin naisetkin.

Laylan äiti Gülistan vei tämän taidon huippuunsa ohjaillessaan klaanin päämiestä, joka oli samalla hänen oma miehensä Memed. Aivan kirjan loppupuolella paljastuu, että hänen äitinsä oli se, joka tapatti hänen siskonsa Asumanin ja samoin oli käydä myös Laylalle. Miehet isät ja veljet olivat vain äidin tahdon välikappaleita. Tosin Ismail-veljen käytös Laylaa kohtaan oli sekin törkeää.

Äidin motiivina oli halu päästä eroon miehestään - ja päästä naimisiin tämän veljen Hakanin kanssa, mikä johti lopulta siihen, että hänen tunnollaan oli neljän perheen jäsenen kuolema. Kaiken lisäksi hän lopulta saavutti tavoitteensa!

     *     *     *

Layla kertoo:

"Hän [=äiti] halusi päästää minut naimisiin ja hän halusi häväistyksen. Hän oli yrittänyt sitä jo Asumanin kanssa, ja melkein onnistunut. Hän tiesi miehensä, isäni hauraan sydämen. Hän halusi huikentelevaisilla tyttärillään murtaa miehensä sydämen päästäkseen naimisiin miehensä veljen kanssa."

Äiti tiesi, ettei Layla ollut enää neitsyt häävuoteessaan, mistä nousi kova kohu. Itse asiassa immenkalvo oli puhjennut vahingossa Laylan ollessa tivolin karusellissa isänsä kanssa, mutta äiti salasi tapahtuman, ja odotti tilaisuutta, jolloin voisi käyttää asiaa miestään vastaan. Veli Ismail raiskasi nuoren Laylan monta kertaa, mikä sekin ehkä olisi riittänyt samaan neitsyyden menetykseen. Ismail tosin harjoitti anaaliseksiä sisarensa kanssa.

     *     *     *

Mielenkiintoisella tavalla Piersonin naisnäkökulma ja Tervon miesnäkökulma asettuvat vastakkain tai oikeastaan täydentävät toisiaan. - Ehkä tarinoiden opetus, jos sellaisesta voi puhua, on siinä, että on latteaa nähdä mitkään asiat pelkästään sukupuolikysymyksinä. Oli kyse sitten miehestä tai naisesta, kummallakin sukupuolella on tilanteessa oma pelivaransa, mahdollisuutensa toimia omalta kannaltaan edullisella tavalla. Se joka näyttää etukäteen heikommalta osapuolelta voi todellisuudessa olla vahvempi ja ohjailla toista.

Vielä yksi yhdistävä tekijä, jota en voi olla mainitsematta. Piersonille jumala on hieman hassahtanut naisjumala, joka luo ja kontrolloi miehiä ym. Tervon Helenalle (tai oikeastaan hänen pappisisälleen) jumala sen sijaan on perinteinen, länsimainen, valkopartainen n. 60-vuotias mies. "Jos jumala olisi ihminen, hän vierailisi Liisankadulla panemassa minua, Helena mietti."

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Reilin: "Luolanainen" (2012)

Hämeenlinnan kaupunginteatterin Verstaalla on ensi-illassa 27.4.2010 Emma Peirsonin kirjoittama "Luolanainen" [2000], jonka on ohjannut näyttelijä-ohjaaja Johanna Reilin ja suomeksi kääntänyt Päppä Parviainen.

Näytelmä on puolentoista tunnin monologi, jossa luolanaisen roolissa 20-vuotista näyttelijänuraansa juhlii Birgitta Putkonen. Avointen harjoitusten (30.3.) perusteella esityksestä on tulossa melkoista tykitystä, jossa molemmat sukupuolet niin Aatamin kuin Eevankin jälkeläiset saavat osansa.

     *     *     *

Luolanainen liikkuu pyöreässä, mustassa kehässä ja kertoo elämästään Paratiisissa - ja on yhteydessä jumalaansa mm. hiustenkuivaajan ja Turun sinappituubin välityksellä. Jumala osoittautuu tässä näytelmässä naiseksi, joka puhuu Ritva Oksasen äänellä ja sympatisoi Eevaa.

     *     *     *

Näytelmän luomiskertomuksen mukaan ensin luotiin Eeva, ja Aatami luotiin hänen kolmannesta, tarpeettomasta rinnastaan. Luolanainen seurasi muita luojansa luomia olentoja ja huomasi, että niillä olivat kumppaninsa - ja hän halusi itselleen samanlaisen karvaisen otuksen. Jumala suostui hyvin perusteltuun esitykseen miehen luomisesta Eevan seuraksi.

     *     *     *

Varsinaisessa tarinassa on kyse häistä, jotka Eevan - siis sen luolanaisen - mielessä kääntyvät hautajaisiksi. Mitään eroahan näillä rituaaleilla ei ilmeisesti ole... Oli miten oli. Aatami karkaa riidan päätteeksi juuri ennen häitä ties minne, mikä käynnistää Eevan loputtoman monologin - siis sen esityksen, jonka yleisö näkee näyttämöllä.

Luolanainen mm. kuvittelee itsensä alttarilla, ja hyvin yksityiskohtaisesti kehollaan kuvaa ja samalla kertoo, mitä silloin tapahtuu ja mitä hänen mielessään liikkuu.

Mistään lyhytaikaisesta suhteesta Eevan ja Aatamin välillä ei ole kyse. He ovat olleet yhdessä neljä vuotta ennen kuin vihdoin päättävät mennä naimisiin - ja virallistaa suhteensa. Kaikki ei siis kalkkiviivoilla suju kuitenkaan aivan odotusten mukaisesti.

     *      *     *

Katsojan on loppujen lopuksi hyvin vaikea nähdä, mikä on näytelmän sanoma, mistä näytelmässä on TODELLA kyse. Ohjaaja Johanna Reilin korosti, että näytelmän on tarkoitus olla humoristinen, eikä pilkata eikä ivata ketään. Mutta voiko hän sanoa mitään tällaista toisten ihmisten, yleisön puolesta?

Se mikä on ohjaajalle huumoria, voi olla jollekin toisille heidän perusarvojensa herjaamista ja miesten / naisten pilkkaamista.

Aivan aluksi avointen harjoitusten yleisölle tähdennettiin, että kyse on mm. rakkaustarinasta, miehen ja naisen keskisestä rakkaudesta. Olen eri mieltä. Tämä ei ole rakkaustarina, ennemmin anti-rakkaustarina, jossa rakkaus tapetaan tarpeettomana. Piilevästi näytelmä on äärimmäisen individualismin ylistämistä. Sitä mistä olemme saaneet muutenkin tarpeeksemme.

     *     *     *

"Luolanaisen" tekijä Emma Peirson on Etelä-Afrikasta, ja on ehkä hieman yllättävää millaisen menestyksen näytelmä on saanut ympäri Eurooppaa 2000 - luvulla. Suomessa näytelmää on esitetty Komediateatterissa (Tampere, 2009) ja Teatteri Riossa (Oulu, 2010).

torstai 29. maaliskuuta 2012

Tervo: "Layla" (2011)

Tätä Layla ajatteli unessaan viimeiseksi. Hän havahtui hääpäivän jälkeisenä aamuna aviomiehensä Muratin liikkeisiin. Tämä sytytti valot ja käski Laylan nousta patjalta.

Layla totteli miestään, kuten kunnon kurdivaimon tulee. Hän vilkaisi klaanin luvatta rakentaman gecekondun ikkunasta ulos. Siellä liehuivat punainen, keltainen ja vihreä. Gülistan-äiti oli häitten kunniaksi ripustanut kerrostalojen väliselle pyykkinarulle valmiiksi kuivia huiveja. Punainen, keltainen ja vihreä olivat kurdikansan värit.

Häävieraat olivat syöneet notkuvat pöydät börekejä, dolmia, köftejä ja yufkaa, ohutta leipää. Ne levittivät juhlan tuoksua arkeen saakka.

"Minut kihlattiin kehdossa. Valmistauduin viisitoista vuotta miehelleni ja hän valmistautui minulle." (WSOY:n sivusto)

     *     *     * 
  
En ole lukenut Jari Tervon "Laylaa" (2011) mutta kuuntelin sen äänikirjana autolla ajaessani ja illalla sängyssä. Vaikutelma oli myönteinen. Kirja toi hyvin toisenlaisen näkökulman nykypäivän Suomeen, mihin olemme tottuneet. Kertomus oli uskottava ja pääosin mahdollisesti jopa tosi. Mitä kaikkea voikaan tapahtua silmiemme alla, sellaista mitä emme näe tai suostu näkemään.

Maailma, Eurooppa on kutistunut ja myös laittomat maahanmuuttajat pääsevät helposti kulkemaan maasta toiseen, aina pohjoisen perukoille asti. Layloja ja tamaroita asuu mahdollisesti naapurissa, seinän takana kaupittelemassa itseään.

     *     *     *

Tervo kuljettaa kirjassa rinnakkain kahden naisen, suomalaisen Helenan ja turkkilaisen Laylan, tarinaa. Ratkaisu on hieno mm. siitä syystä, että lukija joutuu pohtimaan, miten lähellä loppujen lopuksi nuori kurdinainen ja kolmikymppinen suomalainen papintytär ovat asemaltaan toisiaan.

Kun kirjan loppupuolella poliisi ratsaa Liisankadun asunnon, jossa mm. Layla ja Helena toimivat prostituoituina, Layla yllättäen selviää tilanteesta paremmin kuin Helena. Suomen viranomaiset toimittavat Laylan takaisin Turkkiin, ja klaanin naisten vastustuksedta huolimatta, Layla pääsee kunnialliseen avioliittoon. Helena sen sijaan jää tuuliajolla, ja hän lopussa vielä kaappaa poikansa Ilmarin ex-miehensä perheeltä, mistä ei voi seurata mitään hyvää...


tiistai 27. maaliskuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 6: "Merkityksettömiä yksityiskohtia"

Suurin osa maailmasta ja maailmankaikkeudesta on tyhjää, tyhjyyttä, ei-mitään. Joukossa ripaus näkyvää ja näkymätöntä ainetta, joka on järjestynyt monin eri tavoin. Huipulla se jota kutsumme elämäksi eri muodoissaan.

Kirjoittamisessa tyhjyyttä edustaa paperi. Se ei ole mitään ilman näkyvää tai näkymätöntä kirjoitusta. Ihminen järjestää merkit haluamaansa järjestykseen, antaa merkeille merkityksen.

Merkityksettömiä yksityiskohtia
jää jäljelle paljon.

Rypyt paperissa, kahviläikät, ruokatahrat, ylivedetyt tekstit, korjaukset, repäisty kulma, non sense - kielellä kirjoitetut merkkijonot Lorem ipsum -tyyliin joka näyttää siltä ikään kuin se olisi kirjoitusta, mutta se on vain paperin täytettä, petosta.

Kävelin ehkä viimeisen kerran Uusikaarlepyyn keväisessä luonnossa keskustan ja Juthbackan väliä. Huomenna olen taas Hämeenlinnassa. Otin kuvia, jotka ovat
merkityksettömiä yksityiskohtia.

Kuvat joilla en tee ja tuskin kukaan muukaan tekee mitään. Niillä ei ole merkitystä.










OVI.
Vanha ovi. Salpa. Uusi lukko. Punamullattu seinä. Valkoiset ovenpielet. Musta ovi. Ovesta mennään sisään johonkin tai tullaan ulos jostakin. Lukitusta ovesta ei pääse mihinkään. Ilman avainta. Kuvalla ei ole merkitystä. Ilman avainta.









OVI.
Uusi ovi, uudempi. Lukko ja kahva. Harmaa paneloitu ovi. Pienet ruutu- ja ristikkoikkunat. Postiluukku. Kyse on viraston ovesta. Ovesta ei illalla mennä eikä tulla. Lukitusta ovesta ei pääse mihinkään. Ilman avainta. Kuvalla ei ole merkitystä. Ilman avainta.











VALAISIN.
Tavanomainen valaisin, jossa ei ole valoa. Mitä tehdä valaisimella, jossa ei ole tai johon ei tule valoa? Ei mitään. Sillä ei ole merkitystä. Ei merkitystä ilman valoa.












VALAISIN.
Erikoisen mallinen valaisin, jossa ei valoa. Mitä tehdä valaisimella, jossa ei ole tai johon ei tule valoa? Ei mitään. Sillä ei ole merkitystä. Ei merkitystä ilman valoa.









KAIVON KANSI.
Vihreäksi petsattu, puinen, kantikas kaivonkansi. Kulunut. Kansi estää, ettei veteen putoa esimerkiksi puiden lehtiä tai ihmisiä. Minun puolestani kaivo täyttyköön mistä tahansa. Ei merkitystä minulle.









KAIVON KANSI.
Valurautainen pyöreä kaivonkansi. Kulunut. Kansi estää, etteivät jätevedet tuoksahda tai ettei kukaan putoa kaivoon. Minun puolestani kaivo täyttyköön mistä tahansa. Ei merkitystä minulla.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 5: "Valhe, emävalhe - tilasto"

En jaksa olla ihmettelemättä, miten ihmisten mieli toimii. Mitä suurempi valhe, sen helpompi siihen on itsen - ja toisten - uskoa. Jos sanon, että valkoinen paperi on valkoinen, joku voi tilastollisesti osoittaa, ettei paperi voi olla valkoinen, koska 99,9 % mapeissa olevista papereista on täytetty mustilla merkeillä. - Olen siis (lähes varmasti) väärässä. Ja jos olen oikeassa, kyse on vain jostain marginaalisesta ilmiöstä tai tilastollisesta poikkeamasta.

     *     *     *

Rapautuvaa tiiliseinää
Tänään kuulin tukun emävalheita itsestäni, joita eräs ihminen on jo pari vuotta levitellyt - aina vain kiihtyvällä tahdilla. En ole päässyt kiinni hänen logiikkaansa ja tekoihinsa. Miksi valheet ja valehtelu ovat hänellä verissä? Eikö olisi houkuttelevaa yrittää puhua edes joskus totta - tai ainakin käydä keskustelua siitä, miten asiat oikein ovat. Eri näkökulmista - ja eri ihmisten kannalta - ne näyttävät hieman erilaisilta.

     *     *     *

Tämä ihminen on mobilisoinut koko joukon ihmisiä taakseen, jotka ovat eri tavoin häirinneet tietokonettani ja verkkopalveluitani sekä elämääni. Hän on mielestään siksi oikeassa, että hän on saanut muut esiintymisellään uskomaan itseensä ja tekojensa oikeutukseen. Todisteet tekemisistään hän on järjestelmällisesti hävittänyt. Ylimielisenä ihmisenä hän ei edes kiistä monia tekojaan, kun hän tietää, etten voi hänelle mitään. Hän on jopa ylpeä siitä, että pystyy aiheuttamaan kaikenlaista haittaa.

     *     *      *

Eräs ikkuna verhoineen Topelius-
puistikon varrelta

Saattaa tuntua absurdilta, mutta ilman eräitä 'sokeita pisteitä', joita hänellä on, jopa pidän tästä ihmisestä. Hän ei vain ymmärrä kasvaa tiettyjen asioiden yli, käsitellä tiettyjä asioita aikuismaisesti. Hän on vaikuttanut monin tavoin myönteisesti elämääni viime vuosina, ja vaikuttanut valintoihin, joita olen tehnyt. Siksi koen olevani aika ristiriitaisessa tilanteessa. Kun hän syyttää minua milloin mistäkin, mielelläni myönnän, jos se saa aikaan hänelle hyvänolon tunteen tms. Tiedän ettei se ole viisasta...

Ilman häntä en ehkä olisi kirjastonhoitaja, lukenut niin paljon antiikin mytologiaa ja näytelmiä, fantasiakirjallisuutta - ja yleensä kirjallisuutta. Hän on saanut pääni pelaamaan hetkittäin aivan uudella tasolla. Olen löytänyt itsestäni hänen avullaan pienen kaunokirjailijan, jota en tiennyt itsessäni olevankaan. Siitä olen hänelle kiitollinen.

     *     *     *

Sitten se toinen puoli. Sokea viha joitain miehiä kohtaan (mihin ryhmään usein valitettavasti kuulun), kuvittelu että jotkut haluavat tehdä hänelle pahaa (lue: tehdä seksuaalista tai muuta väkivaltaa) jne, jne. Hän projisoi monia omia ilkeitä tekojaan muihin ikään kuin ne olisikin tehnyt joku toinen, mitkä teot hän sitten kostaa. Esimerkki. Hän syyttää vasten parempaa tietoa, että olen tehnyt jotain vaikkapa heittänyt saappaan hänen ikkunastaan. Välittömänä reaktiona 'tekoon' on, että hän ottaa auton alleen ja yöaikaan rikkoo autoni takaumpiot kahdella kauniilla pyöreällä rei'ällä aivan keskelle umpiota. Tällaisia esimerkkejä voisin luetella muitakin. Kaiken muun lisäksi hän valehtelee sujuvasti, mikä usein on äärimmäistä liioittelua ja harhaista kuvittelua, että joku uhkaa tai pelottaa / pelottelee häntä. Pahinta on, että tapa, jolla hän kertoo asioista, saa ihmiset yleensä uskomaan häneen.
Pietarsaaren tie muuttuu Topeliuspuistikoksi - Uusikaarlepyyn
pääkaduksi.


maanantai 26. maaliskuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 4: "Pienproosan pohjaksi? Kyllä"

Paperini on hyvin tyhjä tällä hetkellä. En saa tämän paikan kaikista juonteista kiinni, eikä ole tarkoituskaan.

     *     *    *

Yksi paikallinen hörhö, joka pörhisteli natsoillaan, kyseli, mitä minä oikein teen täällä Uusikaarlepyyssä? Sanoin, että olen - ja kirjoitan. Varmasti vielä monen monta kertaa vuoden aikana, sillä sijoitan tulevan 'kertovan tekstini' tapahtumapaikkoja tänne ruotsinkieliselle Pohjanmaalle.

Pietarsaaren tielle pilkot-
taa Novia AMK:n
rakennuksen kulma
Vielä en tiedä tyydynkö kirjoittamaan pienproosaa vai jotain vähän isommasti. Rakennan (luultavasti) hahmoja mm. Novian opiskelijoista ja ehkä opettajista. - Tällä hetkellä toivon, että joku tai jotkut kuvataide- ja / tai muotoiluopiskelijat ottaisivat minuun yhteyttä ja kertoisivat millaista elämän on täällä lakeuksilla, lähellä sinimustaa Lapuaa ja Lapuanjoen rantaa. (Tiedän että ainakin jotkut ovat seuranneet blogiani jonkin aikaa.)

 Jos joku on kiinnostunut minusta, ja sitä mitä teen, tervetuloa käymään hotelli Juthbackassa! Olen vielä keskiviikon paikkakunnalla. Huomenna olen puolipäivää Pietarsaaressa. (Odotan varsinkin erästä tiettyä henkilöä, joka jostain syystä välttelee minua :/) - Kerron blogissani luonnollisesti kaikista liikkeistäni jatkossakin. Myös siitä miten kaikki eivät ole kovin ihastuneita teksteihini, vaikka voin sanoa, opettaja-kirjailijat ovat pitäneet joitain tekstejä enemmän kuin hyvinä. Ihan totta!

Hotelli Juthbackan vieressä on opiskelija-asuntola













 

     *     *     *

Kirjoittajakoulutukseen liittyen olen täällä Uusikaarlepyyssä kuitenkin jo ehtinyt hahmotella synopsista (lopputyötä varten). Jo reilun päivän aikana olen saanut tuntumaa millaisia ihmisiä täällä on. Jotain olen jo kertonutkin. Ensimmäisellä reissullani tänne tyydyn kuitenkin vain tekemään havaintoja, ja ottamaan jonkin verran valokuvia muistinvirkistykseksi.

Tavallinen uusikaarlepyyläinen on utelias ja ystävällinen. Kirjastosta hankin på svenska kortin, jota toivon mukaan käytin vielä paljon. Paikallisessa kirjastossa on ruotsinkielistä kaunokirjallisuutta enemmän kuin Kanta-Hämeen maakuntakirjastossa, joten sitä on ilo hyödyntää.  (Jatkossa voisin ottaa kirja per päivä periaatteen...)

     *     *     *

Syömässä kävin aika erikoisessa paikassa keskellä kaupunkia. Tyhjän torin laidalla on kaksi kanttista rakennusta, joista toinen on matkahuolto, jonka toisella puolella on lyhyt linja-autolaituri lippoineen. Rakennuksen vieressä on toinen hieman pienempi muuten samanlainen koju, ei-mikään-tavallinen-grilli vaan thaimaalainen "New Asian Garden Grill".

Lohdullista on, etten ole ainoa, joka täällä puhuu hoono rootsi. Thai-pariskunta ei  osannut kuin muutamia sanoja ja fraaseja ruotsia, minkä huomasin vasta lähtiessäni. Heidän lounas-puffet oli erinomainen. Tosin muuta ruokalistaan ei sitten kuulunutkaan, mutta ainakin minulle se riitti.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 3: "Merkit = mustia neliöitä"

Paperi on nyt todella, todella tyhjä, enkä tänä lomapäivän aamuna tiedä yhtään millaisia MUSTIA NELIÖITÄ paperini kaipaa.

     *     *     *

On hyvin hiljaista. Ainoat äänet, joita tänään olen kuullut ovat vähäisiä, tuskin kuultavia. Ilmastointilaitteen humina ja naksahdus, kun laite automaattisesti aika ajoin käynnistyy, sammuu, käynnistyy. Autojen ajoittainen hurina ja kiihdytysäänet jostain kaukaa tieltä. Keittiön astioiden kolina ruokasalin takaa. Tintti hyppi koivunoksalta toiselle, selvästi äänteli ja etsiskeli kumppania itselleen. Mietin ääntelevätkö tintitkin täällä toisella tavoin kuin suomenkielisillä alueilla?

     *     *    *

Tässä hiljaisuudessa luin vihdoin loppuun Tracy Chevalierin "Neidon ja yksisarvisen" (2005). Todella tyylikkäästi kirjoitettu kirja. Yhtä taitavasti kudottu kuin gobeliinit, joista kirjassa kerrotaan.

Hiljaisuuden vaiensin hetkeksi Nick Caven "No more shall we depart" (2000) - CD:n musiikilla. 'As I sat sadly by her side', 'And no more shall we depart', 'Hallelujah', 'Love letter'...

Walk with me now under the stars
For it's a clear and easy pleasure
And be happy in my company
For I love you without measure
Walk with me now under the stars
It's a safe and easy pleasure
It seems we can be happy now
It's late but it ain't never


Taidan lähteä liikkeelle, kävellen ;)

     *     *     *

Kävelin Zachrias Topeliuksen lapsuudenkodille Kuddnäsiin asti - ja vielä siitäkin 100 metriä seuraavaan liikenneympyrään, josta alkaa Pietarsaarentie. Heti risteyksen jälkeen vastaantulevat Novia-ammattikorkeakoulun parakkimaiset rakennukset ja tien toisella puolen on suuri S-market. Museotalo oli vielä kiinni, mutta toukokuussa se taas aukeaa, joten täytyy tulla jonain sellaisena viikonloppuna, kun sinne pääsee.

Palattuani takaisin samaa reittiä kuin olin tullutkin otin museoikäisellä digikamerallani kuvia. Huomasin, ettei Uusikaarlepyy, kun keskustaan kulkee Pietarsaaren suunnasta aina pääkadulle Topeliuksenpuistokadulle asti, oikeastaan olekaan, ainakaan koko aikaa kovin idyllinen paikka.

     *     *      *

Matkalla muutaman kerran pysähdyin kuuntelemaan vanhojen ihmisten keskusteluja katujen kulmissa. Paikallisessa murteessa on jotenkin viehättävä ja vahva poljento. Tintin äänenkin kuulin nyt livenä, enkä lasin takaa. Samalla tavalla se huusi 'Tii-tyy, tii-tyy' kuin kotitaloni pihassa Hämeenlinnassa, mutta ehkä hieman verkkaisemmin. Kuddnäsin olivat talvella vallanneet naakat. Niitä tuli jokaisesta avoimesta aukosta, ja olivat pihaan tullessani selvästikin lähdössä päivittäiselle ruoanhakumatkalleen.

Muitakin city-lintuja pongasin. Kuddnäsin takapihalla kuulin jopa joutsenen syvän kurkkuäänen, joka tuli joen suunnasta. Itse lintua tai lintuja ei näkynyt, mutta ne olivat ilmeisesti sulassa rantavedessä aterioimassa. Harakoita hyppi ihmisten takapihoilla. Kävivät lintulaudoilta ym. paikoista hakemassa herkkuja. Tosin jotkut niistä saattoivat olla myös pesänrakennuspuuhissa.

     *     *     *














Symboliikkaako? Hautaustoimisto Nykarleby begravnisgsbyrå modernin kerrostalon alakerrassa ja takana ränsistynyt, ilmeisesti opiskelija-asunnoiksi lohkottu puutalo. Ehkä tässä tiivistyy Uusikaarlepyyn rakentamisen ja korjausrakentamisen tila.

Kirjastossa luin paikallista Österbottens tidning - lehteä, josta en umpisuomalaisena paljon ymmärtänyt. Alueen nuorilla on ruotsinkielisellä Pohjanmaalla samat ongelmat kuin muuallakin. Viikonloppuihin on liian vähän menopaikkoja tms. ABC - asemille kokoontuu Uusikaarlepyyssä ja Pietarsaaressa sekä lähialueella satoja nuoria viikonloppuisin - nyt myös jotenkin .. hallitusti Nuorten palvelu - yhdistyksen hankkeen kautta. Mitään tarkkoja tietoja yhdistyksen, ABC-asemien ja nuorten yhteistyöstä ei kerrottu.

Korjausrakentamisestakin oli lehdessä laaja kirjoitus. Ensimmäistä suomalaista yhteiskoulua Finska samlyceet saneerataan, jonka 1800-luvun lopulla suunnitteli arkkitehti K. Sandelin. Mielenkiintoista sillä Uusikaarlepyyssä on - ainakin tällä hetkellä - selvästi vähemmän suomenkielisiä (n. 10 %).  Rakennuksessa on viimeksi toiminut ilmeisesti kansalaisopisto tms. ja se palaa remontin jälkeen uudistettuun rakennukseen.  

JATKUU...

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 2: "Satusetien ja -tätien jalanjäljillä"

Tyhjä paperi suositellaan nautittavaksi mustien merkkien kanssa. Mausteena tapa asetella merkit paperille käyttäen jotain hyväksyttyä luonnollisen kielen (esimerkiksi suomi) standardia, joka täyttää EU-normit.

Tein lupaamani pitkähkön iltakävelyn. Kuljin mm. kaikkien kolmen sillan kautta, joita on Uusikaarlepyyn keskustan tuntumassa lähellä toisiaan. Löysin pääkadun Topeliuksenpuistikon varrelta kirjastonkin, jota en auton ikkunasta ollut huomannut. Pienessä kaupungissa kaikki on lähes tulkoon yhden kadun varrella siis Topeliuksenpuistikon varrella.

Satusetiä tai -tätejä en nähnyt. Mutta hotellihuoneeni brosyyristä bongasin sellaisen tiedon, että Zachrias eli Sakari Topelius kuljeskeli kaupungin katuja lapsena hieman samalla tavoin kuin minä tänä iltana. Tosin hän myös asui täällä.

Kaupunginjohtaja Gösta Willman kuvallisen tekstin kautta houkuttelee minuakin jäämään Uusikaarlepyyhyn. En ymmärrä miksi hän tekee sen, sillä tietääkseni täällä ei ole kirjastonhoitajan tai kaupunginjohtajan tointa tai virkaa auki, eikä minua ole kutsuttu muihinkaan tehtäviin tänne. Olen tullut vapaaehtoisesti; ja jos kysyt miksi, vastaan, että jossainhan sitä ihmisen pitää olla. Jopa taruolennotkin ovat aina jossain. Jos eivät muuta niin piirroskuvina kirjoissa tai kudottuina gobeliineihin tms.

      *     *    *

Nyt on jo maanantaiaamu, ja valmistaudun aamupalalle lähtöön...

Televisiota en ole katsellut päiväkausiin, viikkoihin, mutta huoneessa oli ilokseni Dantax-niminen 20-tuumainen kromattu laite suoraan 90-luvulta.

Tiesin (jostain ihmeen syystä), että illalla 9-uutisten jälkeen alkaa uusi, amerikkalainen 19-osainen sarja "Kosto" (2011) - ja kiusaus oli liian suuri olla katsomatta sarjan aloitusjaksoa. Sarjalle ei ole nimetty ohjaajaa tai ohjaajia, mutta sen on kirjoittanut Mike Kelley. Nimi ei kerro minulle mitään, mutta se ei tarkoita, etteikö Kelley olisi voinut kirjoittaa muitakin menestyssarjoja tai -elokuvia.

      *     *     *

Sarjan juoni on yksinkertainen: kosto.

Nuori 26-vuotias nainen Emily Thorne (Emily VanCamp) alias Amanda palaa lapsuuden maisemiinsa Hamptoniin valenimellä. Hän vuokraa talon, jossa asui isänsä David Clarken (James Tupper) kanssa yli 10 vuotta sitten. Emily vaikuttaa ensisilmäyksellä kiltiltä suomenruotsalaiselta tytöltä, joka viehätysvoimansa avulla pääsee piireihin. Ulkonäkö kuitenkin pettää.

Emilyn ollessa 9-vuotias perheen naapurin Greysonit jostain ihmeen syystä - mikä varmaan selviää sarjan aikana - lavastavat hänen isänsä syylliseksi vakavaan terrorismirikokseen. Emily itsekin sijoitetaan laitokseen. Tyttö ei nähnyt enää isäänsä, sillä hän kuoli vankilassa.

Kun Emily vihdoin pääsee omilleen, hän isänsä omaisuuden ja tekaistun henkilöllisyyden turvin, alkaa toteuttaa suunnitelmaansa.

     *     *     *

Sarjasta tulee vääjäämättä mieleen takavuosien Susan Seidelmannin sarja "Naispaholainen" (1989), jossa nainen kostaa miehelleen samalla tavoin kaltoinkohtelunsa. Nainen palaa estradilla hehkeänä, kuuluisana romanttisena viihdekirjailijana. Lihavasta läskistä ja kotirouvasta on tullut seurapiirikaunotar, joka tuhoaa miehensä elämänsä. Sarja perustui Fay Weldonin romaaniin.

      *     *     *

En voi olla kehumatta hotelli Juthbackan aamiaista, joka oli kuin suoraan ruotsinlaivalta. Kaikkea oli ja riittävästi. Tällä tankkauksella jaksaa pitkälle. Suurista lasi-ikkunoista oli näkymä joelle ja sillalle. Vastarannan ökytalot tosin panivat miettimään millä rahoilla ne olivat rakennettu. Luultavasti kettutarhojen tuloilla, mutta saatan tietysti olla väärässä.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 1: "Perillä Pohjanmaalla"

Tyhjä paperi on aina yhtä mielenkiintoinen tuijotettava, mutta kauan siitä ei jaksa nauttia vaan on alettava tehdä asialle jotain. Olen lopultakin perillä. Siis siellä minne olin menossa. Ja minähän olin menossa Uusikaarlepyyhyn. Juuri saapuessani aurinko alkoi suloisesti paistaa. Lapuanjoki on vielä täysin jään peitossa, mutta laiskastikin virtaavan joen jää tuskin kantaa muita kuin variksia.

Matkalla, hieman Ikaalisten jälkeen aivan valtatien vieressä oli joukko joutsenia aterioimassa matalassa rantavedessä. Eilen kun kävin Riihimäellä lensi kurkiaura moottoritiellä vastaan. Linnutkin ovat havainneet kevään tulleen, vaikkei sitä tänä aamuna taas ollut uskoa todeksi. Auto oli jään ja lumen peitossa.

Majoituin hotelli Juthbackaan, joka luultavasti illalla täyttyy opiskelijoista. En ottanut etukäteen tarkempaa selvää millainen paikka tarkalleen ottaen oli. Miellyin kartanomaisemaan ja joen läheisyyteen. - Mieleeni juolahti nähdessäni nuoren opiskelijapojan käytävällä, miten olin 5-6 vuotta sitten yhden talven Kuopiossa. Neljän hengen solussa asui ihmisiä neljältä eri mantereelta. Minä - eurooppalainen - sekä ghanalainen, kiinalainen ja brassi. Aika mielenkiintoinen porukka varsinkin illalla, kun kaikki olivat samaan aikaan tekemässä omia pöperöitään. Uskomaton hajujen ja tuoksujen sekamelska. Ainoa jolla oli aikaa ja energiaa juosta tyttöjen perässä oli nuori, kaunis ghanalaispoika, jonka luona suomalaistytöt juoksivat riesaksi asti. Hän sanoikin usein minulle, että ilmoittaisin, ettei hän ole nyt tavattavissa, ja minähän tietysti sanoin, vaikka ei minua kylläkään uskottu.

     *     *     *

Tein lyhyen sight-seeing kierroksen. Todella pieni kylä tämä on, mutta kaunis. Vanhasta puutalokannasta on pidetty käsittämättömän hyvää huolta. Kun tällaisen / tällaisia kaupunkeja näkee, tulevat mieleen Hämeenlinnan hullut vuodet / vuosikymmenet, joiden jälkeen koko kaupunkiin jäi vain yksi vaivainen puutalokortteli. Varsinkin 70-luvulla rakennetut pitkät, virtaviivaiset elementtitalot olivat karkea virhe, puhumattakaan siitä mitä pankit ja vakuutusyhtiöt tekivät 80-luvulla rakentamalla omia palatsejaan.

     *     *     *

Myönnän. Nälkä yllätti ja etsin ravitsemusliikettä, mutta en löytänyt. Edes torilta. Löysin jonkin sortin grillin, joka oli sunnuntaina kiinni samoin läheinen kahvila. Onneksi marketit olivat auki, joten jotain sain ostettua kupuni alle. Hotelli Juthbackan ravintola on sekin kiinni, ja se taitaa olla ennemmin tilausravintola. Tosin aamupala kuuluu hintaan. Lydeckenin kadun päästä bongasin  näköalakahvion ja vesitornin. Kiinni oli.

    *     *     *

No, en valita. On mukava pari päivää viettää täysin vieraassa ympäristössä - ja palata sitten takaisin Linnaan. Torstaina on lasten- ja nuortenkirjallisuuden päivä pääkirjastolla. Joten ensimmäinen oikea työpäivä on vasta ensi viikon perjantaina.

Illalla täytyy tehdä vielä kävelyretki... Vai soittaisiko ensin...

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Hirvonen: "Mies joka rakasti liikaa" (2001)

Mustasukkainen miesnäyttelijä, jolla on ylenpalttinen tarve yrittää rakastaa ja tulla rakastetuksi. Näytelmä, joka muistuttaa paljon päähenkilön omaa todellisuutta. Pieni kaupunki ja sen sisäsiittoinen laitosteatteri. Siinä puitteet Pasi Hirvosen taitelijaelämää käsittelevän trilogian uljaan karulle ja miehekkäälle loppunäytökselle.  

Naisia ja naista ei saa koskaan liikaa, joten on pakko yrittää saavuttaa mahdollisimman monta valloitusta. Ja samalla hyväntahtoisesti uskoa siihen, että kaikki valloitetut naiset ovat yhden miehen naisia.

[Hirvonen] kuljettaa kirjalliselle näyttämölle kavalkadin roolihahmoja, joista saattaa kuvitella tunnistavansa eläviä esikuvia. (Takakansi)

     *     *     *

Pasi Hirvosen "Mies joka rakasti liikaa" (2001) on takakannen mukaan hänen trilogiansa viimeinen osa. Koska kirja on kaiken kaikkiaan hänen kolmas kirjansa, Hirvosen koko tuotanto vuoteen 2001 asti on siis yhtä ja samaa trilogiaa.

En ole lukenut trilogian muita osia, ja tuskin luenkaan. On vaikea ymmärtää miksi kirja on kirjoitettu. (Ehkä kaksi edellistä osaa antaisi vastauksen tähän kysymykseen...) Ainoa syy minkä keksin on, että se, että kavereille on kiva kirjoittaa heille tutuista jutuista, mutta hällä väliä, ymmärtätkö muut siitä mitään tai ovatko he kiinnostuneita.

Olen ehkä liian tyly nyt, mutta minulla sattuu olemaan tällainen päivä.

     *     *     *

Kun Anna Krogeruksen näytelmän "Heikko esitys!" (2004) lukee rinnan Hirvosen kirjan kanssa, huomaa, miten samanlaisesta sisäpiirin tarinoinnista voi päästä aivan toisenlaiseen lopputulokseen. Vaikka näytelmässä on paljon avoimia kohtia, se avautuu myös teatterimaailman ulkopuolisille lukijoille - ja käsitellyillä aiheilla ja teemoilla on yleisempääkin merkitystä kuin vain kirjoittajalle ja hänen lähipiirilleen.

Chevalier: "Neito ja yksisarvinen" (2005)

Tarina kuuluisan taideteoksen synnystä ja ihmisistä, jotka se viettelee yhteen.

1400-luvun lopun Pariisissa aatelismies Jean le Viste palkkaa lahjakkaan Nicolas des Innocentsin suunnittelemaan kuusi seinävaatetta, kohtalokkain seurauksin. Le Visten kaunis tytär herättää naistenmiehenä tunnetussa taiteilijassa into­himon, jollaista hän ei ole ennen kokenut.
 

Kuvakudosten aiheeksi taiteilija valitsee neidon ja yksisarvisen­­. Tarun mukaan vain koskematon neito voi vangita­ yksisarvisen viettelemällä tämän. Kun brysseliläinen kutojamestari ottaa vastaan elämänsä haasteen, hän ei voi aavistaa, että aistilliset kuvat muuttavat myös hänen ja hänen perheensä elämän. (Takakansi)

     *     *     *

Myönnän. En ole vielä lukenut Tracy Chevalierin kirjaa "Neito ja yksisarvinen" (2005). Silti sen perusteella mitä olen siitä lehtiarvosteluista ja blogeista lukenut voin kuitenkin sanoa siitä jo jotain. Muun muassa sen että jos lukija on pitänyt Chevalierin kirjasta "Tyttö ja helmikorvakoru" (2001), hän luultavasti  pitää myös tästä kirjasta.

Tarinan asetelma selviää jo takakannen kuvauksen perusteella. Tyttären lisäksi taiteilija Nicolas des Innocents tosin viettelee myös äidin - ja tekee heidät raskaaksi, mikä ei huoleta naisia. He ovat saaneet sen mitä ovat halunneetkin. Viettelyn kohde ei siis ole ollut pelkkä kohde vaan on halunnut sitä mitä Nicolaksella on ollut heille annettavaa.

     *     *     *

Suomalaisten lukijoiden mielestä kirjassa kenties liikaa kirjoitetaan Claude-tyttären ja Nicolaksen himoista ja haluista, eivätkä ne ole kirjan parasta antia. Kirjan kaikki kuusi kappaletta on kuitenkin kirjoitettu eri henkilöiden näkökulmasta, joten näiden - sanoisinko rakastavaisten - näkökulmat ovat vain kaksi niistä näkökulmista, joita kirjassa on. Gobeliinit jotka ovat tämän kirjan taideoksia ja ne on tilannut aatelinen Jean le Viste linnaansa. Hänen vaimonsa Geneviève, sokea kutojamestarin tytär Aliénor, kutomopomo Georges ja piirtäjä Philippe ovat muut henkilöt joiden kannalta asioita tarkastellaan.

     *     *     *

Sen lisäksi että kirjassa käytetään näkökulmatekniikkaa eri jaksot keskittyvät eri aisteihin. Samalla tavoin kuusi gobeliinia, jotka valmistuvat kirjan aikana korostavat kukin eri aistien merkitystä.

Jokainen gobeliini kuvaa neidon ja yksisarvisen kohtaamista. Taustalla on myyttinen ajatus vanhasta tarusta, jonka mukaan vain koskematon neito voi vangita yksisarvisen viettelemällä tämän.

Joidenkin bloggareiden arvio kirjan seksuaalissävytteisestä kielestä on joiltain osin tylyn tuomitseva ja moralisoiva. Esimerkisi La Masque Rouge - blogin kirjoittaja ja hänen kommentoijansa eivät pidä siitä, miten Claude ja Nicolas naiskentelevat. Tosin voidaan kysyä, onko lukijan asia ottaa kantaa miten kirjan neitsykäinen ja taiteilija hommansa hoitavat. Suttuisesta puuhastahan joka tapauksessa on kyse.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Chevalier: "Tyttö ja helmikorvakoru" (2001)

Eräänä aamuna Grietin lapsuudenkotiin hollantilaisessa pikkukaupungissa ilmaantuu outo pariskunta. Mies on Vermeer, arvostettu taidemaalari ja demoninen nero, yhdentoista lapsen isä. Kuusitoistavuotiaan Grietin on määrä lähteä perheen palvelukseen.

Protestanttiperheen kuuliaisen tyttären ei ole helppo kotiutua palveluspaikkaansa, mutta hänellä on pääsy sen pyhättöön, ateljeehen. Ja vääjäämättä koittaa päivä, jolloin nuori piikatyttö istuu taiteilijan malliksi. Mutta järjestely ei miellytä kaikkia. (Otavan sivusto)

     *     *    *

Lukuisat blogikirjoitukset todistavat, että Tracy Chevalierin "Tyttö ja helmikorvakoru" (2001) on löytänyt otollisen yleisönsä samalla tavoin kuin Vermeerin "Turbaanipäinen tyttö" (1665).

Erityisen viehättävää on, miten Chevalier hyvin vähistä aineksista onnistuu kutomaan kauniin ja eheän tarinan nuoresta tytöstä ja hänen kohtalostaan. Kirjailija puhaltaa Grietiksi nimeämänsä taulun tytön henkiin.

Tytön isä oli ollut kaakelintekijä, mutta onnettomuudessa menettänyt näkönsä, joten perheen vanhimpien lasten täytyi lähteä kodin ulkopuolelle töihin, tyttären Grietin piikomaan ja pojan Fransin tehtaaseen. Äiti oli kotiäiti, ja hän oli ollut lasten kanssa kotona ja hoiti nyt myös miestään.

Griet saa sattumalta paikan kuuluisan kuvataiteilijan Johannes Vermeerin kotoa missä hän ehtii työskennellä pari vuotta ennen kuin menee naimisiin lihakauppiaan pojan Pieterin kanssa. Kotitöiden, pyykinpesun ja kauppaostosten lisäksi Griet vähitellen alkaa auttaa myös itse mestaria mm. hakemalla apteekista väriaineita, osallistumalla värien valmistukseen - ja lopulta hän on jopa tämän malli.

     *     *    *

Vermeerin auttaminen osoittautuu kohtalokkaaksi Grietille, mutta hänen onnensa on, että hän on rakastunut Pieteriin ja tunne on lisäksi molemminpuolinen. Griet meneekin jo 18-vuotiaana naimisiin nuoren miehen kanssa, ja he alkavat yhdessä myydä torilla tuoretta lihaa, ja samalla Griet auttaa myös lapsuuden perhettään.

Griet piti itseään liian nuorena menemään naimisiin, ja hän olisi ollut mielellään vielä töissä Vermeerien luona. Taiteilijan vaimo Catherine sai kuitenkin kohtauksen nähdessään, miten hänen miehensä oli salaa häneltä käyttänyt palvelustyttö Grietiä mallina taulussa "Turbaanipäinen tyttö". Pahinta oli, että tytöllä oli korvassaan hänen helmikorvakorunsa, mitä hän ei antanut miehelleen anteeksi. Sijaiskärsijäksi tuli kuitenkin Griet, joka joutui lähtemään talosta.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Koskimies: "Hurmion tyttäret" (2009)

Tässä kahden näkökulman romaanissa runo ja elämä ovat yhtä. Runoista tulee näille erilaisista lähtökohdista ponnistaville nuorille naisille ystävyyden ja rakkauden viittamerkkejä. Mutta ilmassa on myös ammattikateutta, ja rakkaus myrskyää: tummasilmä Yrjö Jylhä lumoaa sekä Katrin [Vala] että Elinan [Vaara] joka sittemmin, nuoreen Mika Waltariin ihastuttuaan jättää kihlattunsa Lauri Viljasen. (Tammen sivusto)

     *     *    *

20-luvun tunnetuimman kirjailijaryhmän Tulenkantajien naislyyrikot Katri Vala ja Elina Vaara käyvät Satu Koskimiehen elämänkertaromaanissa "Hurmion tyttäret" (2009) omituista dialogia keskenään - ja myös muiden kanssa. Kirja koostuu näytelmänomaisesti Katrin, Elinan ym. replikoinnista. Omaperäinen rakenteellinen ratkaisu, joka ei ehkä aivan toimi. Koskimies on mm. naisten välisen kirjeenvaihdon kautta kuitenkin hienosti päässyt naisten pään sisään ja eläytyneesti tunnelmoi eri aikakausia naisten suulla.

Katri Vala runoineen oli aikakautensa ikoni. Vapaalla mitalla runoileva nainen. "Kaukainen puutarha" (1924) - kokoelman runon 'Kukkiva maa' säkeet on varmaan jokainen joskus jossain kuullut, joka vähänkin on runoutta harrastanut.

"Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien -
huumaavasti, täyteläästi elää!"

Tänään on UNESCO:n Maailman runouden päivä. Kenties säkeet sopivat juuri tähän päivään ja aikaan, jossa hurmiot ovat harvassa.

HARJOITUS 42 - Oikeus kirjoittaa (Cameron)

Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen" (2004) harjoitukset helpottavat  kirjoittamisen aloittamisessa.

     *     *     *

VIIMEINEN HARJOITUS - 'Sopimus kirjoittamisesta' 

"Tee kirjoittamiseen liittyvä sopimus itsesi kanssa. Sopimuksessa tulee liittää seuraavat asiat.
  1. Kolmen kuukauden sitoutuminen aamusivuihin.
  2. Oman henkilöhistorian viimeistely.
  3. Viiden uuden pointin nostaminen omasta historiasta.
  4. Viikottaiset taiteilijatreffit (jos ei muuta niin itsen kanssa).
Kirjoittaminen on taidetta ja taide on inhimillistä taitoa. Aito inhimillisyys edellyttää, että meillä jokaisella on oikeus tehdä taidetta. Meillä jokaisella on oikeus kirjoittaa."

     *     *     *

Aamusivujen tekeminen? Ok. Siis joka aamu puoli tuntia minkä tahansa kirjoittamista. Esimerkiksi unista tai mitä on radiosta ennen sängystä ylösnoustuaan kuullut tai mitä tahansa.

Oma henkilöhistoria? Hm. Ei kovin kiinnostava aihe, mutta pointtien nostaminen saattaisi onnistua. Täytyy harkita. Viisi tarinaa. Esimerkiksi autoiluun liittyen.

Taitelijatreffit eli kahvilassa käynnit. Mikä ettei. Ehkä joskus lähtee joku mukaankin kirjoittamaan. Asuuhan niitä kirjoittaryhmän jäseniä täällä Hämeenlinnassakin.

     *      *     *

Flunssa on syönyt vireyttä huomattavasti, mutta olen yrittänyt olla piittaamatta vuotavasta nenästä tai jatkuvista pärskähtelyistä. Voiton puolella kuitenkin ollaan. Tauti ei tullut päälle. Vain vähän oireita siihen suuntaan. Kuukauden lukuvinkkini lähetin juuri eteenpäin, joten sekin on sitten tehty.

      *     *     *

Seuraava kiinnostuksen kohteeni ovat taiteilijakirjat. KirjaSampon järjestelmästä niitä löytyy reilut 150 kappaletta, joten aika paljon niitä on. Tosin huomasin listauksesta, että joukossa on myös englannin- ja ruotsinkielisiä kirjoja. Seuraava teemanäyttely on sitten niistä - siitäkin huolimatta, että näistä kirjoita oli vasta teemanäyttely. Näyttelyssä oli kymmenkunta kirjaa, joten jäljelle, ilman huomiota vaille, jäi vielä moni kirja. Kenties valitsen teeman sisältä jonkin spesifimmän teeman esimerkiksi taiteilijakirjat kuvataiteilijoista tai naiskirjailijoista.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Vreeland: "Sininen neito" (2001)

Kuvataiteenopettaja Richard saa kutsun kollegansa, matematiikanopettaja Corneliuksen luokse. Cornelius näyttää hänelle aarteensa, herkän, sinipuseroista tyttöä esittävän maalauksen, jonka väittää olevan aito Vermeer. Miten on mahdollista, että maailmankuulun taiteilijan taulut on täysin tuntematon, Richard ihmettelee.

Tarina paljastaa vähitellen taideteoksen ja sitä ympäröivien ihmisten vaiheet kolmen ja puolen vuosisadan ajalta, aina taiteilijan kotiin ja maalauksen syntyhetkiin saakka. Lopulta näyttämölle astuu sininen neito itse.
(Takakansi)

     *     *     *

Amerikkalaisen Susan Vreelandin "Sininen neito" (2001) tuo mieleen välittömästi toisen, itse asiassa samana vuonna julkaistun kirjan, Tracy Chevalierin "Tyttö ja helmikorvakoru" (2001), joka niin ikään käsittelee Vermeerin tosin toisen taideteoksen kohtaloa. "Tyttö ja helmikorvakoru" on tullut suomalaisille tutuksi Peter Webberin vuonna 2003 valmistuneesta elokuvasta, jota on viime vuosina näytetty useaan kertaan televisiosta,

     *     *    *

Kirja koostuu kahdeksasta aikakauslehdissä julkaistusta novellista, jotka kirjana muodostavat yhtenäisen kokoelman.
  • Rakkautta riittämiin
  • Ilta joka oli erilainen
  • Adagia
  • Hyasintinsinistä
  • Aamunhohde
  • Adriaan Kuypersin yksityisistä muistiinpanoista
  • Hiljaiseloa
  • Mitä Magdalena näki
Kirja etenee takaperoisesti nykypäivästä menneisyyteen, aina van der Meerin Magdalena tyttäreen asti. Siten kirjan voi lukea yhtä hyvin lopusta alkuun kuin alusta loppuun. Taulun mallina oli juuri taiteilijan oma tytär, joka viimeisessä novellissa 'Mitä Magdalena näki' yrittää ostaa taulun, mutta se on hänelle liian kallis.

     *    *    *

Vreelandin pohdinta Magdalen kohtalosta kirjan lopussa muistuttaa Virginia Woolfin "Oman huoneen" kohtaa, jossa hän pohtii, miksi Shakespearen sisaresta ei voinut vielä 1500-luvun lopulla tulla kirjailijaa.

Jankeri: "Pussikaljaelokuva" (2011)

Pussikaljaelokuva on positiivinen tarina yhteiskunnan laitamilta. Se tapahtuu Helsingin Kalliossa ja seuraa syrjäytymisen kynnyksellä olevia tarinan henkilöitä yhden kesäisen vuorokauden ajan.

Elokuvan päähenkilön, Marsalkan, unirytmi on sekaisin ja hän on jämähtänyt pölyiseen kotiinsa. Lihi ja Henninen houkuttelevat Marsalkan ulos ja laiskan vastustuksen jälkeen Marsalkka huomaa heidän viettävän kuumaa kesäpäivää puistossa maailmaa ihmetellen. Kolmikko törmää päivän aikana nuorisolaisiin, rutjakkeisiin ja liian tosikkomaisiin poliiseihin. Päivä kestää aikaisesta aamusta illan sateen tuomaan murheen alhoon. Lopulta kuitenkin auringon taas noustessa on aika herkistyä ja katsoa ystävyyttä syvälle silmiin
. (DVD:n kansi)

     *     *     *

Etukäteen suhtauduin Ville Jankerin "Pussikaljaelokuvaan" (2011) hieman ennakkoluuloisesti, mutta se oli posiivinen yllätys. Se ei ollut pelkkää ryyppäämistä ja rellestämistä. Elokuva oli kai lähinnä tarina ystävyydestä ja kolmikymppisistä miehistä, jotka vielä elivät nuoruuttaan. Kenties eivät koskaan aikuisiksi aikoneetkaan, ja onko se mikään tavoite?

Kolmikko kiertää kesäpäivänä lähinnä asuinalueellaan Helsingin Kalliossa, ja heille tapahtuu kaikenlaista. Marsalkan (Jussi Nikkilä), Lihin (Ylermi Rajamaa) ja Hennisen (Eero Milonoff) sanailu on elokuvan suola.

Mikko Rimmisen "Pussikaljaromaanista" (2004) poiketen kirjassa on hieman romantiikkaa ja poliisien kanssa pelleillään.

     *     *    *

Elokuvaa on verrattu mm. Aki Kaurismäen "Calamarin Unioniin" (1985) mitä se juoneltaan, jos sellaisesta voi tässä yhteydessä puhua, muistuttaakin. Siinäkin joukko nuoria miehiä vaeltaa ympäri Helsinkiä Kalliosta Eiraan, jonne he lopulta pääsevät. Myös Jaskarin miehet pääsevät perille. Aurinko Helsingin yllä kesäaamuna nousee valaisten maiseman kuvaukselliseksi. Pojat tuntevat, että 'tässä se nyt on' seisoessaan rautatiesillalla. Se on heidän Eiransa, ylellisyyttä syrjäytyneille kaveruksille, jotka jakavat saman nostattavan kokemuksen elämän ihanuudesta.

     *     *    *

Päivä alkaa poikien kokoontuessa terassille istumaan. Pöytään tulee viisikymppinen mies, joka tarjoaa heille 'keikkaa'. Pojat ovat heti kiinnostuneita, mutta kun he kuulevat, että kyse on suuresta muuttokeikasta heidän intonsa lopahtaa. Lihis pukee sanoiksi poikien ajatukset toteamalla: "Ai, muuttokeikka. Mä kun odotin jotain pakoautotyyppistä." Mies ottaa aurinkolasit päästään ja toteaa, että eivätpä pojat nyt niin järin reippailta muuttohommiin näytä. Henninen vahvistaa: "No, ei me nyt niin järin reippaita ollakaan. " Lihis jatkaa: "Tällaista nuoruuden huolettomuutta."

Mies arvioi poikien ikään sanoen, etteivät pojat nyt niin järin nuoriltakaan näytä, mihin Henninen: "No, ei itse asiassa niin järin nuoria ollakaan. Me ollaan vähän niinku jatkettu tätä nuoruutta. " Lihis jatkaa taas: "Sitä voi jatkaa kolmikymppiseks. Se on vähän sillä tavalla, että vasta sen jälkeen muuttuu pultsariks."

HARJOITUS 41 - Kirjoita omaelämänkerta, pääpiirteissään (Cameron)

Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen" (2004) harjoitukset helpottavat  kirjoittamisen aloittamisessa.

     *     *     *

HARJOITUS - 'Kirjoita elämäsi' 

"Ota kynä käteen ja ryhdy kirjoittamaan omaa kertomukseen muotoon jäsennettyä henkilöhistoriaasi.

Henkilöhistorian tekemisestä on suunnattomasti hyötyä. Se auttaa sinua tulkitsemaan vapaasti itseäsi. Monet yllättyvät havaitessaan, että heidän elämässään on ollut kiehtovaa."

     *     *     *

Tänään on kevätpäivän tasaus. Aurinko siirtyy eteläiseltä pallonpuoliskolta vähitellen yhä enemmän pohjoiseen. Aurinko paistaa kuin muistuttaakseen kevään vääjäämättömästä tulosta tänäkin vuonna.

Olen nähnyt kymmeniä tällaisia vuoden kiertoja. Samanlaisia. Mikä on muistutus ihmisen elämän  lyhyydestä. Vanhimmatkaan ihmiset eivät ole nähneet kuin 120 maan kiertoa auringon ympäri. Se ei ole paljon. Suurin osa ihmisistä näkee vain joitain kymmeniä kiertoja ja häviää sitten olemattomuuteen. Sellaista on elämä. Se tulee tyhjästä, aine saa kummallisen ihmisen muotonsa, joka koko ajan muuttuu ja lopulta häviää lopullisesti.

     *     *     *

Yhden ihmisen elämä, kertomus siitä, on ihmisen mittakaavassa loputtoman pitkän sukupolvien ketjun tulosta. Suurin osa kertomuksista on kadonnut lopullisesti. Emme tiedä sukulaistemme tarinoita esimerkiksi 1000 vuoden takaa. Tiedämme vain, että he ovat eläneet - ja olleet aivan samanlaisia ihmisiä kuin me nyt. Ja samalla tavalla esimerkiksi minun tarinani tulee muutamien vuosikymmenten jälkeen katoamaan, jollei se katoa jo aiemmin esimerkiksi väkivaltaisen kuoleman takia. Nykymaailmassa on paljon vaaroja. Pelkästään teillä on 50 vuodessa kuollut ihmisiä enemmän kuin 2. maailmansodassa.

      *     *     *

Ihminen on aina miettinyt lukuisista eri näkökulmista, kaikista mistä on keksinyt, tarkoitusta elämälleen. Kovin hyvin hän ei ole siinä onnistunut. Tarkoitusta on vaikea löytää, koska kysymys on väärä. Elämällä ei ole tarkoitusta, mikä on lohdullinen ajatus. Elämä vain on, ja elämän aikana tapahtuu kaikenlaista. Myös minulle.

Ihminen on koko ajan muutoksen tilassa. Takana menneisyys. Tässä tämä hetki. Edessä tulevaisuus. Ja kuitenkin samaan aikaan kaikki mitä on ollut ja tulee olemaan on läsnä nytkin kun kirjoitan. Kirjoittaminen ennakoi tulevaa, tulevaa kirjoittamista. Kirjoittaminen on kirjoittamista menneisyydestä, menneisyyden valmiuksin ja se on olemista ja tekemistä tässä hetkessä juuri tällä hetkellä. Ja juuri kun olen sanan kirjoittanut, se on jo menneisyyttä.

     *     *     *

Omaelämänkerta? Onko sitä, omaa elämää? Elämä on sidoksissa kaikenlaisiin pakkoihin koko ajan. Ei nyt ehkä tällä hetkellä kuin kirjoitan, mutta suurimman osan ajasta. En voi tehdä täysin vapaasti valintoja niin kuin ei kukaan. Elämät kietoutuvat monin sidoksin toisiinsa. Lopulta voi kysyä mikä siinä on enää omaa. - Suurin, pitkäaikaisin pakko on yhä uusien asioiden opiskelu. Elinikäinen oppiminen. Ikään kuin ihminen ei olisi koskaan valmis mihinkään. Tekemään mitään. Kirjoittamaan.

     *     *     *

'Kertova teksti' - kurssilla vähän aika sitten oli omaelämänkerrallinen harjoitus. Piti kirjoittaa oman elämän varrelta jostain erikoisesta henkilöstä. Minäkin vartin aikana kerroin eräästä kylähullusta, joka ei oikeastaan ollut ollenkaan hullu, niin kuin hullut yleensäkin ovat vähemmän hulluja kuin ei-hullut. Annoin hahmolle nimen Antti Erikson. Hän kulki kyliä kamera kaulassaan. Hän kuvaili ihmisiä ja teetti niistä kuvia, joita sitten yritti myydä. Antin kuvat olivat .. hauskoja. Usein niistä puuttui päitä tai ruumiinosia. Kamera oli aina jotenkin vinossa jne. Sellaisia kuvia Antti otti ja sai niistä taskurahaa.

     *     *    *

Dialogistakin kurssilla puhuimme. Elämässäkin on jatkuvasti paljon dialogeja, mutta myös ohipuhumista. Eräällä tuttavallani on omaperäinen tapa puhua raivoten. Hän uskoo, että hän saa asiat muuttumaan toisiksi manaamalla niitä. Mieleen tulee entisajan shamaanien magiikka tms. Tällä tavoin hän saa toiset ihmiset helppo uskomaan itseensä, mikä tekee asioista keskustelusta turhaa.

Epäsuorasta dialogista teimme harjoituksen. Ideana oli ensin se, että toinen puhuu jostain asiasta epäsuoraan ja sitten lopuksi paljastaa mistä oli kyse. Ympäristönä oli tanssilava ja ajankohtana Suomen suvi. Dialogissa olivat mies ja nainen keskenään.

     *     *     *

Omaelämänkerrallisena anekdoottina em. harjoituksesta tulee mieleen itseni, äärimmäinen ujouteni. Olin, traagisesti, niin ujo, että en koskaan saanut lähdettyä tanssilavalle toisin kuin siskoni. Tämän tosin olen tainnut kertoa aiemminkin...

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Liehu: "Helene" (2003)

Rakel Liehu katsoi kauan Helene Schjerfbeckin kuvia ja lähti vuosien matkalle etsimään ihmistä ja elämää niiden takaa. Matka vei elämyksiin ja purkautui romaaniksi, jossa kirjailija rakentaa taiteilijan elämän täyden kaaren, intiimisti ja vahvoin vedoin. Teos kertoo tinkimättömästä lahjakkuudesta, aistivoimaisesta naisesta, salatun rakkauden kokemuksista. Ja avaa oven viimeisen huoneen yksinäisyyteen, puhuttelevan paljaiden omakuvien luo.(Takakansi)

     *    *    *

Rakel Liehun kiitetty ja palkittu elämänkertaromaani kuvataiteilija Helene Schjerfbeckistä päästää lukija kurkistamaan kuuluisan taiteilijan kahteen viimeiseen vuoteen, jolloin hän oli jo yli 80-vuotias. Kirjassa Helene muistelee aiempaa elämäänsä, ja hän käy kirjan aikana läpi koko elinkaarensa.

Teos koostuu monenlaisista lyhyistä tunnelmakuvauksista ja fragmenteista, kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä ym. Kirjan nykyhetken, vuosien 1944-46 kuvaus vuorottelee Helenen menneisyyden ja muistojen kuvauksen kanssa.

Maalaamisen lisäksi Schjerfbeck 40-vuotiaaksi opetti maalausta kuvataidekoulussa. Lopetettuaan opetustyöt hän oli vuoden toipilaana terveyskylpylässä eikä edes maalannut. Taiteilijana Helene löi itsensä läpi 20-luvulla, ja hänellä oli töitä esillä lopulta ympäri Eurooppaa.

Vuonna 1945 Helene Schjerfbeck pohtii elämäänsä Liehun kirjassa näin

"Muotouduin hänen (=äitini) kohdussaan itsekseni kuin pieni alabasteriveistos, kuin läpikuultava. Äitini surusta en tiennyt, en piitannut mitään.

Synnyin heinäkuussa, niin suureen valoon, että vieläkin haukon henkeäni."
(s. 485)

HARJOITUS 40 - Kirjoita epätäydellisesti, älä lykkää kirjoittamista (Cameron)

Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen" (2004) harjoitukset helpottavat  kirjoittamisen aloittamisessa.

     *     *     *

HARJOITUS - 'Kirjoita heti-tässä-nyt' 

"Pohjimmiltaan kirjoittamisen lykkääminen on haaveisiin (lue: inspiraatio) uskomista. Odotamme sitä salaperäistä ja ihanaa hetkeä, jolloin emme ainoastaan pysty kirjoittamaan vaan kirjoitamme täydellisesti.

Sillä hetkellä kun haluamme kirjoittaa epätäydellisesti, pystymme kirjoittamaan. On hyödyllistä hankkiutua eroon täydellisyyden pakkomielteestä.


Varaa pari tuntia aikaa, ja lykkää kirjoittamistasi harkitusti. Tee jotain muuta, vaikka voisit kirjoittaa."

     *     *     *

... Kaksi tuntia on kulunut. Olen ollut lievässä flunssassa pari päivää, ja jo siksikin olen maannut ja levännyt, jotta jaksan iltavuoron kirjastossa. Pitäisi kirjoittaa 'Kertovan tekstin' oppimispäiväkirja. Blaah! Minulla olisi tunti aikaa, missä ajassa ehtisin ehkä lukea muistiinpanot läpi. Tyydyn kuitenkin selailemaan niitä.

Yllättäen kurssi alkoi samalla teemalla kuin tämä tehtävä eli blokilla, kirjoittamisen lykkäämisellä. Kirjailija-opettaja Taija Tuominen mm. listasi asioita, jotka saattavat olla sellaisia, joista voi olla vaikea kirjoittaa. Julia Cameronilla sellainen asia oli pitkään seksi, mutta hän pääsi seksikammostaan eroon alkamalla vain kirjoittaa.

Kaunokirjoittamisessa on hienoa se, että asiat voi etäännyttää itsestään. Kaikkea ei tarvitse kertoa yksityiskohtaisesti. Vastaavasti jotain sellaista, jota ei ole tapahtunut voi lisätä. Välissä teimme harjoituksia. Ensin kirjoitimme, vain itseämme varten, jostain sellaisesta, rumasta tai pahasta, josta voisimme kirjoittaa  - ja sitten jostain aivan vastakkaisesta kauniista ja hyvästä.

Paljastan jälkimmäisestä privaatista harjoituksesta sen, mitä parin minuutin aikana kirjoitin:

"Hänen kasvonsa olivat kauniit. Tapa jolla hän katsoi ja liikkui. Siirsi jalkaa toisen viereen. Raivosi. Huusi. Kurkkusuorana solvauksia minulle jolla ei ollut mitään tekemistä minkään kanssa. Kuuntelin hänen ääntään. Sanoja ilman että ajattelin niiden merkitystä. Ne soivat kauniisti. Kirosanatkin. Käänsin pääni lasiin päin. Yksinäinen lumihiutale leijaili lasia vasten. En kuule enkä näe enää muuta kuin yhden ainoa, ainutkertaisen, kaikista muista maailman lumihiutaleista erottuvan säännöllisen jääkiteen. Kuulen sen kahisevan äänen lasia vasten."

Newell: "Mona Lisa Smile" (2003)

Katherine (Julia Roberts) 1950-luvun radikaalina Wellesleyn eliitticollegen taidehistorian opettajana saa vuoden aikana koulun perinteiset systeemit sekaisin. Vuoden jälkeen hän joutuu kuitenkin jättämään tyttökoulun, tosin omasta vapaasta tahdostaan, koska ei hyväksy hänelle asetettuja kohtuuttomia ehtoja. Nuoret, vain avioliittoa havittelevat naiset vuoden jälkeen kuitenkin tietävät, että paljon muitakin, hyviä vaihtoehtoja elämästä löytyy.

"Mona Lisa Smile" (2003) ei ole mikään häikäisevä elokuva, mutta sen sanoma tulee selväksi katsojalle. Aina oudosti hymyilevä Julia Roberts sopii Mona Lisan rooliinsa erinomaisesti. Elokuvassa Mona Lisa symboloi mm. kulisseja, joita tytöt rakentavat elämäänsä. Ulospäin on aina näytettävä, että kaikki on hyvin, vaikka niin ei olisikaan. Avioliitot ovat ikuisia eikä niistä erota, ja taide on esittävää (ei esimerkiksi ekspressionistista) jne.

      *     *     *

Elokuva muistuttaa paljon kuolematonta Peter Weirin "Kuolleiden runoilijoiden seuraa" (1988), ja on eräänlainen naisnäkökulmasta tehty versio samasta teemasta. Taidetta antaumuksella opettavat opettajat mullistavat oppilaidensa maailmankuvan ja saavat heidät itsekin tekemään taidetta. Ja aina jollekin käy myös huonosti.

Jostain syystä kummatkin elokuvat ovat pateettisuudessaan aika ärsyttäviä. Katsojalle kerrotaan, miten heidän tulee ajatella asioista. Elokuvissa on selkeä hyvä-paha -asetelma, millaista ei oikeassa elämässä ole, eihän?


Dumas: "Monte-Criston kreivi" (2002)

Kevin Reynoldsin ohjaama "Monte-Criston kreivi" (2002) on taitava tiivistelmä siitä, mitä Alexandre Dumas'n samannimisessä kirjassa tapahtuu. Toki suurin osa sivuhenkilöistä on pudotettu pois.

The Internet Movie Databesinkin (IMDb) mukaan elokuva jää silti hieman jälkeen paljon laajemmasta vuonna 1998 tehdystä Josée Dayanin 4-osaisesta minisarjasta, jossa päähenkilönä Edmond Dantesinsa on ainoa oikea Monte-Criston kreivi Gérard Depardieu.

     *     *     *

Elokuvan keskeisenä teemana on kosto. Kuka tahansa kostaisi - tai ainakin yrittäisi - sen, että on virunut 13 vuotta syyttömänä vankilassa. Silti Edmond Dantesin kosto saa megalomaaniset mittasuhteet. Uskollinen palvelija Bertuccio yrittääkin omien sanojensa mukaan suojella Edmondia jopa häneltä itseltään. Hän ei voi ymmärtää, miksei hänen ystävänsä vain tyydy rikkauksiin, joita hän sattumalta saa osakseen Monte-Criston saarelta, ja aloita elämäänsä uudelleen rakastamansa naisen Mercedeksen kanssa.

Edmond rauhoittuu vasta, kun hänen pahantekijänsä ovat kuolleet. Katsojien sympatiat ovat luonnollisesti sankarin puolella. Silti voi kysyä, eikö kostamisella todellakaan ole mitään rajaa...

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Kesävuori: "Tarvitse minua" (2010)

Kun menestynyt kuvataiteilija Anton Lahdenperä päättää pitkän tauon jälkeen antaa jälleen haastattelun kotimaiselle lehdelle, hän joutuu yllätetyksi. Toimittaja muistuttaa häntä salaisuuksista, joihin ei ole vuosiin kajottu.

Tarvitse minua kertoo perheestä, johon ei ole synnytty.. Olosuhteiden päähänpotkima Tuukka joutuu Antonin adoptioisänä hyväksymään elämäänsä myös Antonin kiihkeän ystävän Josen, tämän äidin, puutarhoihin kiintyvän Doran sekä Antonin rakastetun, puoliksi kiinalaisen Xian.

Perheen keskipisteenä on epävarma Anton. Kun Jose keksii hänen tauluilleen huomiota herättävät nimet, keksiikö tämä myös niille merkitykset? Muistot pyyhkivät yli -90-luvun lamavuosien, psykologi-äidin luoman keinolapsuuden, rakentavat tarinaa traagisista sattumista. Kevyt filosofointi peittää alleen Doran sokeuden, Tuukan avioeron ja pakonomaisen auttamishalun.

Perheelle taide ei ole olemassa siksi, että se pelastaisi heidät Nietzschen väittämän tavoin totuudelta, vaan siksi, ettei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Heille ainoa totuus on luottamus siihen, että he eivät mistään syystä hylkää tai tuomitse toisiaan.

Tarvitse minua kuvaa herkästi ihmisten pelkoja, puhumattomuuden myrskynsilmiä, ja rakentaa samalla niiden kautta hienoviereistä kuvaa viime vuosikymmenten elämänmenosta.
(Takakansi)

     *     *      *

Kolmen sukupolven tarinan kertominen romaaninmittaisessa teoksessa on lukijalle raskas kokemus. Jollain tavoin kokonaisuus Saara Kesävuoren "Tarvitse minua" (2010) - teoksessa kuitenkin toimii.

Kertomus on pohjimmiltaan yksinkertainen, ja siinä kuvataan yhtä, ulkopuolisesta ehkä hieman omituista, perhettä tai ihmissuhteiden verkkoa. Antonin vanhempien kuolema auto-onnettomuudessa saa aikaan sen, että jäljelle jääneet muodostavat omanlaisensa yhteisön.

Kirjan keskeiset henkilöt Anton ja hänen ystävänsä Jose ovat ne, joiden ympärille verkko rakentuu. Heidän vuosikymmeniä jatkunut ystävyytensä saa aikuisetkin kimppaan keskenään. Ainoana uutena tulokkaana Tuukan isäpuolen, Doran äidin ja isoäidin Evan muodostamaan ryhmään tulee Antonin tyttöystävä, sittemmin vaimo Xia.

     *     *    *

Elämä pyörii paljon Antonin ympärillä siksi, että hän on kuvataiteilija, ja joutuu tarjoamaan töitään gallerioihin ja muihin näyttelyihin, missä Josesta on korvaamatonta apua. Ilman tämän apua Antonista ei ehkä koskaan olisi tullut menestyvää taiteilijaa. Jose puolestaan on alle kolmikymppisenä valmistunut tekniikan tohtoriksi, mutta ei ole oikeastaan koskaan - vielä nelikymppisenäkään - tehnyt oikeita töitä.

Josen äiti Dora vammautui onnettomuudessa, jossa Antonin vanhemmat kuolivat. Hän menetti näkönsä, eikä voinut jatkaa enää puutarhurin ammattiaan. Josen isä oli naimisissa oleva intialainen yliopiston lehtori Delhin yliopistosta. Doralla on sittemmin ollut paljon epäonnistuneita miessuhteita.

Tuukka taas on epäpätevä musiikinopettaja ja harjoituspianisti ym., jolla oli humanistisia opintoja. Lähinnä sattumalta hän joutui tilanteeseen, jossa adoptoi varhaisteininä orvoksi jääneen Antonin.

     *     *    *

Ensimmäisen näyttelyn 'Paska-sarja' kuvataiteilijana Anton piti Tampereen rautatieasemalla jo opiskeluaikana, ja se oli Josen keksintöä, mikä nosti Antonin uran heti nousuun. Sen avulla hän sai neuvoteltua heti valmistumisen jälkeen näyttelyn Tukholmaan - ja kansainvälinen urakin lähti kivuttomasti liikkeelle. Suomessa vastaanotto oli tyly, mikä vaikutti Antoniin siten, ettei hän antanut 12 vuoteen haastatteluja. Näyttelynsäkin hän piti ensin ulkomailla ennen kuin toi ne kotimaahan.

HARJOITUS 39 - Mihin panostat - (Cameron)

Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen" (2004) harjoitukset helpottavat  kirjoittamisen aloittamisessa.

     *     *     *

HARJOITUS - 'Mihin panostat, kirjoittajana, elämässä...' 

"Kirjoittamisessa panoksia korotetaan aina kun henkilöhahmon arvomaailma on uhattuna. Niille, jotka yrittävät kirjoittaa, omien elintärkeiden kysymysten oppiminen on niiden aiheiden valitsemista, joista haluaa kirjoittaa. Esimerkiksi täyttymystä etsivän ihmisen on kysyttävä itseltään, mikä hänet tekee onnelliseksi. 

Mieti viisi asiaa, joita olet viime aikoina miettinyt. Mitkä niistä herättävät intohimosi kirjoittajana? Mistä aiheesta luet paljon? Entä mitkä ovat lempikirjasi (ja -elokuvasi)? Mitä yhteistä kirjoilla on keskenään esim. teeman suhteen."

     *     *     *

Mitäkö olen miettinyt? Esimerkiksi Stendahlin "Punaista ja mustaa" toi mieleeni monet psykologiaa popularisoivat tietokirjat, joita viime vuosien aikana on mm. kirjastoon hankittu. Viimeisen tällainen kirja sattui viime viikolla käsiini. "Miten elät ihmisen kanssa, jolla on persoonallisuushäiriö?"  Hyvä kysymys. Usein asioita ajatellaan vain terapian tai korjaamisen kautta, siis siten että kuvitellaan, että kaikkiin asioihin voi ja pitää vaikuttaa. Kuitenkin on niin, että usein riittää, että asioiden kanssa pystyy elämään.

Toinen asia jota olen miettinyt ei ole kovin yllätyksellinen. Se on "Suomen ensimmäinen itsepalvelukirjasto". Huhtikuun 16. päivä kirjasto avataan asiakkaille. Halukkaat saavat uuden kirjastokortin, jolla pääsee kirjastoon sen ollessa suljettuna. Mietin kuinka pitkälle automatisoinnissa voidaan mennä. Periaatteessa hyvin pitkälle, sillä onhan sitä täysin automaattisia autotehtaita ja marketeitakin.

Elokuva "Gabrielle" jäi mieleeni, mikä on harvinaista. Yleensä hyvätkin elokuvat tulevat ja menevät. Mutta tämä leffa oli poikkeuksellinen. Tavattoman hienosti kuvattu. Viipyilevää kuvausta. Mieltä kiihottavaa. Pääsi omien elokuvieni TOP 10 - listalle, luulisin.  Tarina oli hieman liian ohut ja aikaansa sidottu.

Mustia ja valkoisia neliöitäkin olen miettinyt. Hieman samalla tavoin kuin tietokoneen tieto koostuu nollista ja ykkösistä, näytöllä näkyvä kuva koostuu pikseleistä, tosin ei vektorigrafiikassa. Pikselit ovat tietokoneen näytön mustia 'pisteitä'. Tämänkin tekstin kirjaimet koostuvat neliömäisistä merkeistä. Pohja on valkoinen. Ilman vaaleaa taustaa kirjoitus ei erottuisi. Jos näyttö ja teksti ovat kummatkin mustia, onko näytöllä silloin näitä merkkejä. Siis jos kukaan ei pysty näkemään niitä?

Olenko miettinyt vielä jotain muuta? Ehkä satunnaisesti kaikenlaista. Millaista on viikon päästä Uusikaarlepyyssä? Toivon tapaavani tuolloin erään henkilön, mutta en ole varma siitä, haluaako hän tavata minua, joten olen varpaillani. Uskoakseni hän lukee tätä blogia, ja ottaa minuun yhteyttä, jos haluaa tavata.

     *     *    *

Mitäkö luen? Yritän lukea kaikenlaista kirjallisuutta, mutta jaksamiseni on hieman heikolla tolalla tällä hetkellä. Välillä saatan lukea kirjan illassa, mutta hyviä päiviä on aivan liian vähän. Lukemiseni yhtenä motiivina on tietysti se, mitä luen työni vuoksi. Olen tehnyt muutamia teemanäyttelyitä ja vinkannut joitain kirjoja, jotka toki olen itse valinnut.

Vuosi sitten lähikirjastotiimissä pohdimme, mitä voisimme järjestää aikuisille. Jotain sellaista, mitä emme ole vielä keksineet tai kokeilleet. Tällöin nousi esiin mm. eroottinen kirjallisuus, joka oli minullekin aivan outo genre. Tässä blogissa olen käynyt viime kuukausi aika paljon läpi tätä kirjallisuutta. Olen myös miettinyt, että itsepalvelukirjastossa voisi ole mm. eroottisille kauno- ja tietokirjoille ym. kirjastoaineistolle oma nurkkansa, jonka somistaa teeman mukaan... Lisäksi vinkkaukset ja teemat tietysti kuuluvat asiaan ym.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Roehler: "Jud süss - pahan palveluksessa" (2011)

Elokuva perustuu kiehtovaan tositarinaan, jossa nuori näyttelijä Ferdinand Marian taivuteltiin esittämään pääosa natsien tunnetuimmassa propagandaelokuvassa "Jud Süss" vuodelta 1939.

Juutalaisvastaisten elokuvien takana oli Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels. Marian, jonka vaimo oli juutalaista alkuperää, suunnitteli tekevänsä pääosahahmosta sympaattisemman, mutta rooli palveli natsien tarkoitusperiä.

Elokuvan valtaisan menestyksen myötä Marian lumoutuu juhlista ja ylellisestä elämäntyylistä, ja huomaa liian myöhään elämänsä ja uransa syöksyvän kohti katastrofaalista loppua... 
(DVD:n kansi)

      *      *      *

Oskar Roehlerin "Jud süss - pahan palveluksessa" (2011) on varmasti elokuva, joka jokaisen on hyvä nähdä. Vielä parempi olisi nähdä elokuva, josta elokuva on tehty eli saksalaisen Veit Harlanin ohjaama "Jud süss" (1940), jota mm. Michelangelo Antonioni ylisti Cinema - lehdessä tuoreeltaan."Jud süss" oli menestys myös Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 1940.  Elokuva sai sittemmin synkän maineen, koska kansallissosialistit käyttivät sitä sodan aikana propagandassaan. Elokuva on edelleenkin kielletty Euroopassa.

     *     *    *

Tarina ei ole keksitty, ja käsikirjoitus perustuu Wilhelm Hauffin vuonna 1827 tekemään samannimiseen romaaniin. Kirja kertoo juutalaisesta pankkiirista ja rahanlainaajasta Joseph Süß Oppenheimerista. Miehen kohtalona on tulla hirtetyksi, kun hän viettelee kristityn tytön, mikä oli laitonta, ja hänet tuomitaan hirtettäväksi. Ollessaan vankeudessa hänelle selviää, että hän ole syntyperältään juutalainen, vaikka on saanut kristillisen kasvatuksen.

Chéreau: "Gabrielle" (2005)

Elokuva sijoittuu 1900 - luvun alun Pariisiin. Varakas ja elämäänsä tyytyväinen Jean Harvey on palaamassa töistä kotiin. Hän kertoilee samalla millaista hänen elämänsä on ollut viimeiset 10 vuotta vaimonsa Gabriellen kanssa. Jean pitää Gabrielleä tunteettomana ja välinpitämättömänä hänen suhteensa.

     *     *     *

Tultuaan kotiin hän huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Yöpöydällä on kirje, missä Gabrielle kertoo lähteneensä toisen miehen matkaan, miehen jota hän rakastaa.

Jean menee pois tolaltaan, mutta Gabrielle yllättäen palaa oltuaan vain kaksi ja puoli tuntia poissa kotoaan. Jean menee entistä sekaisemmaksi. Kaksi järkytystä lähes samanaikaisesti: Gabriellen lähtö ja tulo. Gabrielle ei selittele tekemisiään. Hän vain toistelee, että hän kertoi kirjeessä sen mitä hänellä oli kerrottavaa, eikä hän siinä sanonut muuta kuin, että lähti. Toinen mies oli selvästi jättänyt hänet, joten hän tuli takaisin.

Jossain vaiheessa Gabrielle toteaa, että oli sama, jäikö hän vai lähtikö, tuliko takaisin vai ei tullut. Hän ei rakastanut miestään, ja oletti, ettei mieskään välittänyt hänestä. Osoittautuu kuitenkin, että Jean rakasti vaimoaan, mutta ei ollut kuitenkaan osoittanut sitä vuosiin millään tavoin. "En olisi tullut takaisin, jos olisin tiennyt, että rakastat minua", toteaa Gabrielle kuivasti.

     *     *     *

Jeanin ja Gabriellen elämää kuvataan parin päivän ajan heidän kodissaan. Jean kyselee kyselemistään. Mm. rakastiko Gabrielle häntä koskaan, nauttiko tämä seksistä hänen kanssaan, miksi hän lähti ja tuli. Kuva pariskunnan tilanteesta hahmottuu vähitellen.

Lopullinen ratkaisu tilanteeseen tulee torstaina, jolloin he aina kutsuvat kotiinsa joukon ystäviään. Pariskunta ottaa yhteen jo vieraiden aikana, mutta väki on selvästi tottunut tunteenpurkauksiin, eikä kiinnitä välienselvittelyyn kovin paljon huomiota.

Kun vieraat ovat lähteneet ja vain palvelijat ovat Jeanin ja Gabriellen kanssa talossa, Gabrielle kertoo vetäytyvänsä huoneeseensa. Jean pidättelee häntä janoten jonkinlaista rakkauden tai myötätunnon osoitusta, mitä Jean ei kuitenkaan vaimoltaan saa. Gabrielle vain kuuntelee mitä miehellä on sanottavaa, välinpitämättömästi ja tunteettomasti.

Vaimon rakastajan ja vaimon käytöksen takia nöyryytetty Jean käy lopulta käsiksi vaimoonsa, ja raiskaa hänet - ja katuu heti tekoaan. Vaimo antaa miehelleen anteeksi kovasti edes huomioimatta tapahtunutta. Gabrielle asettuu sängyn päälle alastomana ja kehottaa miestään tulemaan luokseen. Jean ei ole koskaan aiemmin nähnyt vaimoaan alastomana aneluistaan huolimatta. Jean tulee ja hyväilee hetken aikaa tämän kaulaa ja vartaloa - ja nousee sitten ylös.

Viimeisen kerran hän kysyy vaimoltaan, rakastaako Gabrielle häntä, ja voiko hän enää koskaan rakastaa häntä. Gabrielle sanoo, ettei toivoa enää ole. Jean ryntää talosta ulos, eikä palaa enää.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Stendhal: "Punaista ja mustaa" (1985)

"Stendhal kehittelee sankarikseen kunnianhimoisen ja kiihkeän Julien Soreilin. Vaikka tämä on maalaisen pikkuporvarin poika, hän tahtoo saavuttaa hienon aseman. (..)
Julien Sorel kohtaa ensin lempeän, äidillisen Mme Renalin, sitten monimutkaisen, julkean nuoren Mathilden. Naiset vastaavat Julienin luonteen punaista ja mustaa ulottuvuutta: kahta eri maailmaa. Kunnianhimoista ja ulospäinsuuntautunutta, sekä uskonnollista sisäänpäin suuntautunutta, Julienin itsensä kieltämää puolta.  Puolta, jonka hänen ylpeytensä ja kunnianhimonsa on työntänyt taka-alalle. Mutta joka joskus yllättää hänet hämärinä tuntemuksina, silloin kun ei pyri mihinkään, ei tavoittele mitään, etupäässä joutilaisuudessa luonnon parissa." (Kirjallisuus - 1800-luku - Jyväskylän yliopisto: http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_mo_punamusta.htm)

     *    *     *

Komea, kunnianhimoinen ja lahjakas nuori mies Julien Sorel on maalaispoika, jonka kotiopettajan töiden, pappiskoulutuksen ja naissuhteiden kautta onnistuu kohoamaan 1800 - luvun alkupuolen Ranskan sosiaalisessa hierarkiassa aimo harppauksen eteenpäin. Mutta vain pudotakseen alas nopeammin kuin oli päässyt ylös.

Julien tuomitaan murhasta, joka ei oikeastaan ollut murha, sillä Mme de Renal (punainen) ei kuollut hänen ampuessaan naista kirkossa. Rouva jopa antaa hänelle anteeksi tämän teon, sillä hän oli itse provosoinut tilanteen. Kaikki romahti Mme de Renalin kirjeeseen, jonka hän lähetti markiisi de La Molelle. Hetken mielijohteesta, mutta harkiten, Julien ostaa aseen ja lähtee ampumaan naisen, joka on pilannut hänen elämänsä. Nuoresta aatelisneidosta Mathilde de La Molesta (musta) oli juuri tullut hänen puolisonsa, ja kaikki tiet näyttivät olevan nuorelle miehelle avoinna. Hän sai jopa appivanhemmiltaan aatelisarvon.

Nuori vaimo yrittää lahjoa tuomarin, mutta tämä osoittautuu hänen isänsä poliittiseksi vastustajaksi - ja yritys epäonnistuu. Myöskään Mme de Renalin ponnistelut eivät tuota tulosta. Satiirinen tarina muistuttaa sata vuotta myöhemmin ilmestynyttä Franz Kafkan "Oikeusjuttua" (1925). Julien samoin kuin Franz K kuolevat turhaan, koska järjestelmä halusi tuomita heidät.

    *    *   *

Stendahlin kirjaa pidetään 1800 - luvun ranskalaisen realistisen kirjallisuuden  ehkä ensimmäisenä merkittävänä teoksena. Kirjassa on tarkkaa psykologista kuvausta Feodor Dostojevskin tyyliin.

Kirjassa on kuvattu myös mm. millaista poliittista juonittelua tuolloin harjoitettiin. Seurapiirit olivat täynnä teeskentelyä, sosiaalisia pelejä ja juonittelua, mihin Julien Sorel sopeutui nopeasti, mikä edesauttoi hänen uralla etenemistä.

Avoimeksi jää miksi Julien tarkkaan ottaen teki murhayrityksensä, mistä voi esittää erilaisia tulkintoja. Hän rakasti intohimoisesti Mme de Renalia, joten kyse saattoi olla intohimorikoksesta. Toisaalta hän saattoi tehdä tekonsa velvollisuudentunnosta tai periaatteesta suojatakseen nuorta morsiantaan - ja tehdäkseen tästä kunniallisen lesken. Mahdollista on sekin että hän oli vain  silmittömän raivon vallassa, sillä Julien katui heti tekoaan, kun oli rauhoittunut.