maanantai 30. huhtikuuta 2012

Krohn: "Älä lue tätä kirjaa" (1994)

Leena Krohn kirjoitti 6 kertomusta kaikenikäisille keskenkasvuisille. 'Peruna ei ole esine' kertoo miehestä, joka päättää tehdä perunansa itse; onhan maailmassa tehty monimutkaisempiakin esineitä.

Nimikertomuksessa 'Älä lue tätä kirjaa' Mirjam löytää divarista kirjan, jonka kansilehdellä lukee tämä vakava käsky. Salaperäisiä ja omintakeisia kertomuksia myötäilee Inari Krohnin grafiikkakuvitus.
(takakansi)

     *    *    *

Sisällys:

- Mnemonisti - Peruna ei ole esine - Ilmiö - Älä lue tätä kirjaa - Huvipuiston joulukuu - Setä Ajanvoittaja -

     *     *    *

Leena Krohnin pienet tarinat ovat aina yhtä kiehtovia, ennen muuta siksi että ne ovat niin lähellä ihmisten arkitodellisuutta. Ne ovat samaan aikaan mahdollisia ja mahdottomia, absurdeja tarinoita.

     *     *     *

MNEMONISTI. Traaginen tarina pikkutytöstä tai oikeastaan kahdesta tytöstä, Elenasta ja Mariasta. Tarinaa kerrotaan Elenan näkökulmasta. Maria on muistinero, mnemonisti. Elena kohtaa sirkuksessa Marian, ja ihailee tämän taitoa muistaa mm. Göterborgin puhelinluettelon ulkoa. Lopulta hän kuitenkin huomaa, ettei asioiden muistaminen ole se, joka tekee ihmisen onnelliseksi. On osattava - ja on hyvä - myös unohtaa asioita.Riittää kun muistaa tärkeät asiat.

     *     *     *

Tarinaa voisi jatkaa tai varioida. Kuka sanoo, mitä ei saa unohtaa ja millä tavoin jokin asia tulisi muistaa? Ihminen unohtaa helposti omalta kannaltaan ikävät asiat ja omat tekemisensä, ja näkee sen - varsinkin pahan - mitä muut ovat tehneet.

     *     *     *

PERUNA EI OLE ESINE. Outo tarina miehestä, joka halusi tehdä perunoita niin kuin lapsia tehdään. Hän kyllästyi rupisiin ja huonoihin perunoihin, joita osti kalliilla hinnalla kaupasta ja päätti, ettei enää ikinä osta perunoita. Kokeilu ei onnistunut. Syksyllä hän joutui turvautumaan varasuunnitelmaan, ja lähti maaseudulle perunavarkaisiin. Vaimo ei ollut kovin ihastunut miehensä uudesta harrastuksesta.

     *    *    *

Ajatusleikin voi ulottaa ylipäätään elämään, ja sen uusintamiseen. Ihminen ei oikeasti pysty luomaan uutta elämää. Hän pystyy eri tavoin vaikuttamaan siihen, ei muuta. Ihmisen oma elämäkin on se mitä se on. Jopa elämän mitta on ennalta arvattavissa - maksimissaan 120 vuotta, sillä ihminen ei myöskään ole tuote niin kuin ei perunakaan.

    *     *     *

ÄLÄ LUE TÄTÄ KIRJAA. On kirjan niminovelli, ja se on astetta fantastisempi kuin kaksi edellä esiteltyä. Mirjam-niminen tyttö löytää divarista kannettoman kirjan, jonka nimiösivulla lukee "ÄLÄ LUE TÄTÄ KIRJAA". Mirjam tietysti ottaa kirjan käteensä, ja alkaa lukea tuota mitättömän näköistä teosta. Kirja on täynnä tyttöjen nimiä, satoja nimiä. Jokainen kirjassa kerrottu tarina on lähes samanlainen.

Kirjassa kerrotaan, miten erinimiset tytöt löysivät kirjan, ja luulivat "ÄLÄ LUE TÄTÄ KIRJAA" -lausetta kirjan nimeksi, mikä se ei sitten kai ollutkaan. Viimeisenä listassa on Mirjam, ja tekstissä kerrotaan, miten Mirjam löysi kirjan divarista.

Mirjam ei jää miettimään kummallista kirjaa vaan panee sen hyllyynsä. Erään kerran hän tarvitsee paperia päiväkirjaansa varten, ja muistaa, että siinä kummallisessa kirjassa, jossa oli vain nimiä, oli lopussa 30 tyhjää sivua. Hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaansa kirjan takaosaan.

Lopulta hän kyllästyy päiväkirjan pitämiseen huomatessaan, että yhden päivän aikana tapahtuu jo niin paljon asioita, että se täyttäisi koko päiväkirjan, peräti kirjaston. - Seuraavan kerran Mirjamin tytär Inkeri löytää kirjan. Sama toistuu ilmeisesti Inkerille niin kuin lukemattomille muille ennen häntä...

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 26: "Mikä (suomenruotsalaista) ihmistä vaivaa?"

Kun suomenruotsalainen, suomenruotsalaisen kirjallisuuden huipputuntija Andrew Karlsson, syyttää 30-luvun suomenruotsalaisia äärioikeistolaisista - jopa juutalaisvastaisista - asenteista, on se ainakin minulle uutinen.

Näin tapahtui Kirjakausi - ohjelmassa huhtikuun lopulla. Kun "Unohdettu helmi" - jakson suhteuttaa kirjaohjelman kokonaisuuteen, väite saa aivan uudet mittasuhteet. Onko suomenruotsalaisessa keskustelussa ja ajattelussa edelleenkin jotain samaa kuin silloin 30-luvulla? Ketkä ovat nykyään suomenruotsalaisen (ääri)oikeistolaisen ajattelun ja toiminnan silmätikkuina ja ketkä kantavat konservatiivista perintöä mukanaan?

     *     *     *

Tiettyä vihaa ja vihamielisyyttä olen kohdannut itse, mm. runojen kirjoittajana, joka mahdollisesti liittyy tähän teemaan. En ole aivan varma asiasta...

Andrew Karlsson nostaa 30-luvulta esimerkiksi  Rafael Lindqvistin, joka käänsi juutalaisten runoilijoiden tekstejä venäjästä ruotsin kielelle. Lindqvist arvosti suuresti juutalaisia runoilijoita, ja hän mm. julkaisi "Ur Rysslands sång I-IV" -kirjasarjan, mutta samaan aikaan hänessä iti pieni natsi, joka vastusti juutalaisia. Lindqvist kirjoitti äärioikeistolaiseen Fyren-lehteen ja käänsi laajalle maailmassa levinneen antisemiittisen kirjan "Siionin viisaiden pöytäkirjat". Hieman aiemmin hän oli julkaissut "Rysslands Judiska Skalder" -teoksen, jossa hän ylisti juutalaisia runoilijoita.

- Merkillinen ja vaikeasti ymmärrettävä yhdistelmä, toteaa Karsson itsekin ehkä hieman hämmentyneenä havaintoihinsa. Erityisesti Lindqvistin omaelämänkerrallisissa teksteissä Karlsson törmäsi kummalliseen juutalaisvihamielisyyteen.

Kirjassa ”Språkfålen. Hans vänner och ovänner”on Andrew Karlssonin mukaan ikävimpiä kuvauksia juutalaisista, joita hän on tavannut. Tämä on erityisen outoa siksi, että Lindqvist oli vähän aikaisemmin julkaissut kirjan ”Rysslands judiska skalder”.

- Tämä oli tyypillistä 30-luvun suomenruotsalaiselle debatille ja ajattelulle, jota nykyään on vaikea ymmärtää, Karlsson toteaa kuivasti.

     *     *     *

Suomalaisessa keskustelussa yleisemminkin jää usein tahallisesti näkemättä muu kuin populistiseen ajatteluun liittyvä rasismi tms. Yhteiskunnan yläluokan - olivat he sitten suomenkielisiä tai ruotsinkielisiä - ajattelun ja toiminnan piilevä vihamielisyys syrjäyttämiään kansalaisia kohtaan jää tällöin helposti näkemättä.

Olisikin mielenkiintoista, jos joku yrittäisi vakavasti käsitellä tätä aihetta esimerkiksi kaunokirjallisissa teksteissään? Onko se liikaa vaadittu?

     *     *    *

Jos ja kun asioista keskustellaan, olisi pyrittävä mahdollisimman konkreettiselle, yksittäisten ihmisten välittömien ajatusten ja tekojen tasolle. Kuka on tehnyt mitä ja missä ja mistä syystä. Mitkä ovat tekojen motiivit - ja taustalla oleva ajattelumalli - ja miten teot kytkeytyvät toisiinsa. Onko jossain tilanteessa kenties tapahtunut väärinkäsityksiä, ja mihin ne ovat puolestaan johtaneet. Tällaisten ketjujen avoin purkaminen on tärkeää.

Åsbrink: "Ja Wienerwaldissa ovat puut vielä pystyssä" (2011)

- Pohdin kuka kaipaa vielä yhtä kirjaa holokaustista, aloittaa ruotsalainen kirjailija Elizabeth Åsbrink haastattelunsa Yle Femin Kirjakauden viimeisessä ohjelmassa, joka tuli uusintana su 29.4.2012.

Hänen uuden kirjansa nimi olisi suomeksi ehkä "Ja Wienerwaldissa ovat puut vielä pystyssä", "Och i Wienerwald står träden kvar" (2011). Ilmestymisvuonnaan, viime vuonna kirja voitti 'August Priset' -palkinnon Ruotsissa.

     *     *     *

Jo heti ensimmäinen repliikki osuus asian, kirjan ytimeen, sisällön keskiöön. Kirjailija pohti alkaessaan kirjoittaa kirjaansa, tarvitseeko kukaan enää tällaista kirjaa, jollaisia on kirjoitettu satoja. Vai onko sittenkään?

Itävallasta lähetettiin heti miehityksen jälkeen vuonna 1939 pakolaisina Ruotsiin 60 juutalaista lasta. Elizabeth Åsbrink on kirjassa dokumentoinut Otto Ullmanin ja hänen perheensä laajaa kirjeenvaihtoa sotavuosina. Perhe ja sukulaiset eivät lopulta selvinneet elossa. Keskitysleireissä kuolleiden ja heidän omaistensa kirjeenvaihtoa ja ajatuksia sota-aikana ei sittenkään ole käsiteltyä kirjallisuudessa kovin usein. Anne Frankin "Nuoren tytöt päiväkirjat" ovat harvassa.

     *     *     *

Kirjan nimi viittaa onnellisiin vuosiin, aikoihin ennen Saksan miehitystä. Kirjeiden joukossa oli kuva Ullmanin perheen aikuisista piknikillä Wienerwaldissa, isä Josefista, äiti Elisestä, kahdesta tädistä Gretestä ja Nunnista ja toisen tädin miehestä Paulista.

Åsbrink korostaa, että hän teki kirjallaan keskitysleireissä kuolleista jälleen eläviä, ainakin omassa mielessään. Yli 500 kirjeen aikana kirjeiden hahmot alkoivat elää uudelleen, saivat uuden elämän.

     *     *     *

Kirjassa eivät saaneet ääntään esille vain juutalaiset vaan myös ruotsalaiset antisemitistit ja kansallissosialistit, joista ei ole sodan jälkeen paljon puhuttu. Jopa Oton paras ystävä Ingvar Kamprad oli Ruotsin natsipuolueen jäsen, ja muun muassa vastusti julkisesti juutalaisten lääkärien tuloa Ruotsiin ja rekrytoi puolueeseen uusia jäseniä. Pakolaisena Otto työskenteli renkinä Kampradin perheen tilalla.

     *     *     *

Kirjakausi -ohjelmassa keskustelu Åsbrinkin kirjasta laajennettiin tämän päivän ongelmiin, vuoteen 2012. Ketkä ovat tämän päivän juutalaisia Euroopassa? Toistuuko tällä hetkelläkin jokin samankaltainen prosessi, jota emme jostain syystä huomaa kuin vasta jälkikäteen?

Ovatko tämän päivän holokaustin kohteena maanhanmuuttajat? Romanipakolaiset? Vai onko niin, että hyvinvoiva keskiluokka Pohjoismaissa ja muualla Euroopassa on vaivihkaa eristänyt itsensä omista köyhistään. 

Kenties keskuudessamme on jo keskitysleirejä, vaikka emme huomaa niitä, koska jokainen kaupungin vuokra-asunto ja työttömän koti on potentiaalinen keskitysleiri. Leirit ovat nyt vain piilotettuina keskellemme. Ehkä tilanne on täysin sama kuin 30-luvulla.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Bergman: "Saraband" (2002)

"Marianne (63) ja Johan (86) tapaavat toisensa 30 vuoden jälkeen, kun Marianne äkkiä tuntee tarvetta nähdä ex-aviomiestään. Hän päättää kohdata Johanin tämän vanhassa kesämökissä Taalainmaalla. Eräänä kauniina loppukesän päivänä, hän saapuu perille, löytää Johanin torkkumassa terassilla ja herättää tämän poskisuudelmaan. 

Johanin luona pihamökissä on kesäänsä viettänyt myös Johanin poika Henrik (61) ja tämän tytär Karin (19). Henrik antaa tyttärelleen sellotunteja päivittäin tämän valmistautuessa musiikkikonservatorion pääsykokeeseen ja 19-vuotiaan tytön tulevaisuus näyttää lukkoonlyödyltä.  

Isän ja pojan suhteet ovat hyvin jännittyneet, mutta molemmat suhtautuvat suojelevasti Kariniin. Kaikki surevat kaksi vuotta sitten kuollutta Henrikin vaimoa ja Karinin äitiä Annaa. Anna elää vahvasti  kaikkien mielissä, ja hän tulee vielä  käsin kosketeltavalla tavalla elävien pariin Henrikille kirjoitetun kirjeen kautta, jonka Anna vahingossa löytää kirjan välistä. Marianne huomaa pian, että kaikki asiat eivät ole kohdallaan, ja hän saa havaita itsensä vedetyksi tahtonsa vastaisesti mutkikkaaseen ja mullistavaan valtapeliin." (Internet Movie Database)

     *     *     *

Ingmar Bergmanin "Saraband" (2002) koostuu näytelmänomaisesti kymmenestä kohtauksesta ja epilogista. Elokuva on itsenäinen jatko 6-osaiselle TV-sarjalle "Kohtauksia eräästä avioliitosta" (1973).

'Saraband' -sanana viittaa kahteen eri asiaan. Toisaalta nopeaan, eroottiseen 1500-luvun tanssiin, jota tanssittiin Espanjassa ja Meksikossa, toisaalta näyttävään 1700-1800-lukujen vaihteen hovitanssiin sekä näihin liittyvään musiikkiin.

Elokuvan loppupuolella Karinin isä Henrik kehottaa tytärtään soittamaan erittäin vaativaa J.S. Bachin "5. sellosarjan" saraband-osuutta. Tilanteessa on jotain vahvan insestistä. Hieman ennen Karin on suudellut isäänsä suulle kuin rakastettuaan, mitä isä ei kiihtymyksensä keskellä edes  huomaa.

     *     *     *

Elokuva alkaa hauskasti bergmanmaiseen tyyliin. Marianne tulee kuin varkain Johanin taloon, kulkee huoneesta toiseen. Lopulta hän huomaa Johanin nukkuvan verannalla ja jää katsomaan miestä. Seisoo ikkunan toiselle puolen ja vain katselee nukkuvaa miestä. Puhuu sitten kameralle ja sanoo: "Olisi pitänyt unohtaa tämä järjetön päähänpisto. Tämä matka". Hän suunnittelee lähtevänsä vähin äänin pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, mutta päättää olla vielä minuutin paikallaan. 

Marianne katsoo rannekelloaan, ja ottaa aikaa. ”33 sekuntia”. Minuutin päästä hän avaa verannan oven hiljaa ja menee Johanin luo. Antaa suukon torkkuvan miehen poskelle. Johan  säikähtää mutta naurahtaa sitten. Alkavat keskustella niin kuin ”Kohtauksia eräästä avioliisto" -sarjassa 30 vuotta aiemmin.

     *     *     * 

Marianne jää useiksi päiviksi Johanin luo. Viikon kuluttua Karin tulee yllättäen käymään Mariannen luona, ja alkaa kertoa ongelmallisesta suhteestaan isäänsä Henrikiin - joka on siis Johanin poika. Karinilla ja Henrikillä oli ollut aamulla raju yhteenotto, kun Karin oli kieltäytynyt harjoittelemasta vaikeaa Paul Hindermithin sellosonaatin osuutta pääsykoetta varten. 

Henrik oli jopa käynyt Kariniin käsiksi takaapäin tämän lähtiessä ulos huoneesta. Katsoja jälkikäteen palaa vain väläyksenä näytettyyn tilanteeseen. Kuinka pitkälle Henrik tyttärensä kanssa oikein meni? Raiskasiko tai yrittikö hän jopa raiskata Karinin? Tuskin, mutta samoja tunteita jopa tekoja tilanteessa oli mukana. - Tuntui oudolta, että he jopa nukkuivat samassa vuoteessa...

     *     *     *

Elokuvan aikana eri ihmisten välisiä suhteita valotetaan heidän käymiensä keskusteluiden kautta.  Mariannesta tulee Karinin luottohenkilö, pari vuotta aiemmin kuolleen äidin Annan korvike. 

Käänne isän ja tyttären suhteeseen syntyy, kun Karin saa vahingossa käsiinsä kuolleen äitinsä kirjeen. Äiti Anna varoittelee isä Henrikiä siitä, että mies ei liikaa sitoisi tytärtä itseensä, rakastaisi tätä liikaa, ja käyttäisi asemaansa hyväkseen. Henrik ei ole kertonut tyttärelleen mitään tämän äidin viimeisestä kirjeestä ennen kuolemaansa.

Karin päättää itsenäisesti lähteä isänsä Henrikin luota syksyllä ja lähteä Hampuriin opiskelemaan orkesterisellonsoittoa, mikä on Henrikille kova takaisku. Tämä yrittää jopa itsemurhaa Karinin lähdettyä. Avoimeksi jää, mitä itsemurhayrityksen jälkeen tapahtuu. Kertovatko Marianne ja Johan Karinille tapahtumasta? Palaako Karin takaisin Hampurista, ja taipuu sittenkin isänsä tahtoon ja menee musiikkikonservatorioon kotimaassa - ja jää isänsä luokse?

Plath: "Sänkyjen kirja" (1976)

"Riemastuttava pikkukirja, täynnä valloittavaa riimiä ihmisen pehmeimmästä ystävästä. Tässä runokertomuksessa sängyt paitsi nukuttavat myös lentävät, kävelevät ja muuttuvat nakkikioskeiksi!" (Takakansi)

     *     *     *

Löysin viikkoja sitten polttoroviolle menossa olevan kirjapinon päältä tällaisen pienen runokirjan. Huomioni kiinnittyi erityisesti nimeen "Sylvia Plath". Eikö hän ole se tunnettu amerikkalainen runoilija? Tekikö hän lastenkirjojakin? Teki. Teki hän. Ja oli runoilija. - "Kansojen kirjallisuudessa" (1979) hänet kuitenkin mainitaan vielä vain Ted Hughesin vaimona, joka muutti USA:sta Iso-Britanniaan.

     *     *     *

Legendaksi hän kai syntyi kuolemansa kautta. Plath kuoli 31-vuotiaana kaasuttamalla itsensä omassa privaatissa keskitysleirissään kotona. Sylvia kärsi elämänsä ajan masennuksesta, joka lopulta selätti hänet keittiön lattialle. Suremaan häntä jäi kaksi lasta, jotka nukkuivat viereisessä huoneessa omissa sängyissään.

     *      *      *

Ihmisen elämä - kuten hyvin tiedämme - keskimäärin saa alkunsa sängyssä ja päättyy sänkyyn. Siten se on elämämme keskeinen sisältö, jos asian haluaa nähdä siinä valossa. Sylvia Plath on oivaltanut tämän elämän yhden perustotuuden kirjassaan "Sänkyjen kirja" (1976).

Plath antaa mielikuvituksensa laukata, missä häntä ovat varmasti auttaneet hänen omat lapsensa Frieda ja Nicholas. 

"Jos nälkä yllättää
keskiyön aikaan
voit luottaa snagari-
sängyn taikaan -

Siinä on leipäpielus
naposteltavaksi
ja sängynpäädyssä
automaatti

etkä tarvitse kolikoita,
kunhan painat nappia
saat kananpoikaa, kakkua
ja vaahterasiirappia."

Tällaista sänkyä on varmasti vaikea vastustaa varsinkaan yöllä. Kenties joku tuotekehittelijä saa tästä idean, ja tekee nakkikioskista sängyn sitä halajaville. Kirjassa on kuva sängystä, jossa neljä lasta syövät kilvan herkkuja.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 25: "Minä - runoilija"

En todellakaan pidä itseäni runoilijana, mutta tehtävään kuului kertoa millainen runonkirjoittaja olen. Siis: ei kirjoittaa, vain kertoa.

Millainen runonkirjoittaja olen? Tällainen. En tiedä millaisilla kirjainmerkeillä tai kielellä asian ilmaisisin. Tällainen, tällainen. TÄLLAINEN! Kuvitelkaa että kertoessani suorastaan huudan sanan "tällainen" ja osoitan molemmilla etusormilla itseäni. En tiedä onko ilmeeni vakava. Luultavasti seison, sillä istuessa on vaikea osoittaa itseään niin että muutkin sen näkevät. Jos haluan olla melodraattinen, voin tirauttaa pari itsesäälin kyyneltä, kun en pysty parempaan.

     *     *     *

Runoilijat usein lausuvat runojaan. Saattavat jopa kertoa runoistaan esimerkiksi kirjaston kirjallisuusillassa tai kirjallisuuspiirissä tai jossain muussa tilanteessa. Koska en ole oikea runoilija, ei minulle ole paljonkaan kerrottavaa itsestäni. Totean vain, että kirjoittaessani runoja, otan kynän käteeni, ja toivon parasta ja pelkään pahinta. Jos kynästä nousee sauhu, olen ainakin päässyt vauhtiin, kiihdyttämään ensimmäiseen kaarteeseen ennen vaarallista shikaania ja maalisuoraa ennen vääjäämätöntä loppua. Jos kynä pysähtyy lähtöruutuun, tiedän, että peli on menetetty. Voin tietysti purkaa raivoani kynään ja katkaista sen keskeltä, mikä on kuin potkaisisi Ferrarin kylkeen. Tai voin alkaa sadatella, mistä voi olla seurauksena suorastaan lyyrinen purkaus, jota tuskin saa jälkikäteen toistettua, vaikka haluaisikin. On kuin Ferrari lähtisi liikkeelle ilman kuljettajaa.

      *     *     *

En tiedä edes, haluaisinko olla runoilija, mitä se sitten tarkoittaakaan. Jos puheessa sanat soivat kauniisti koko ajan, koko puhehan on yhtä runoutta. Tietysti äänelläkin on merkitystä. Narisevalla tai kitisevällä äänellä ei voi tehdä kuin nirin-narin -runoutta.















Parhaat radiotoimittajat, radioäänet ovat lyyrikoita, kun he esimerkiksi aamulla toivottavat kuulijansa tervetulleiksi kuuntelemaan lähetystään. Ehkä yksi tällainen radiotoimittaja on Oliver Stonen "Talk Radion" (1988) toimittaja Barry Champlain.

     *     *     *

Kuka ei olisi ajatellut samoin kuin minä, että kaikki sanomisen ja kirjoittamisen arvoinen on sanottu ja kirjoitettu jo moneen kertaan ihmisen historian aikana. Miksi enää lisätä elossa olevien tuskaa kirjoittamalla lisää yhtä ja samaa. - Eikö koko ajatuksen voisi kääntää jopa toisin päin. Sen sijaan että kirjoitetaan runoutta, sitä aletaankin karsia, yritetään löytää runot, jotka sanovat jotain todella tähdellistä jostakin tai jotka myyvät muita paremmin. Muut voi kuljettaa kaukolämpölaitoksen polttoaineeksi.

     *     *     *

Oikeastaan olen vakavasti jo harkinnut edellä esittämääni absurdia vaihtoehtoa. Se tuli mieleeni viime perjantaina, kun selvitin kirjaston kirjojen kiertonopeutta. Lyriikka ja draama seisovat hyllyssä, eivätkä kierrä. Ne ovat siis potentiaalista polttoainetta, jos niin tahdon. Hullu ajatus, eikö totta? Ja niin totta.

     *     *      *

Tietysti runoja niin kuin kirjojakin voi myös kierrättää. Kenties saksin polttouuniin lähtevistä kirjoista parhaat runot, vapautan ne, ja läiskin ne johonkin toiseen kirjaan tai vaikkapa seinälle. Tai voin keskittyä vain joihinkin säkeisiin tai vain sanoihin. Yhdistelen runojen säkeitä ja sanoja paremmalla tavalla kuin alkuperäisissä. - Onkohan tällainen toiminta runonkirjoittamista? Ehkä jonkun mielestä. Ehkä minun mielestäni, ehkä ei. En tiedä. Kuka tietää?

     *     *     *

Tehtävään kuului myös vastata kysymykseen, mitkä runot tuntuvat omimmilta? Tietysti edellä kuvatulla tavalla tuunatut runot, joissa näkyy oma käden jälki. Voin sormella osoittaa, ja sanoa: "Hei, nämä ovat minun tekemiäni runoja!" En ole ehkä tehnyt niitä, mutta olen saksinut ne, vaihdellut sanojen ja säkeiden paikkoja, nimennyt runoja uudelleen. Tehnyt kaikkea mitä tekstille nyt vain voi tehdä. Syönyt jopa sanojani ja paskonut niitä.

     *     *     *

Uskon, että lukija ymmärtää mistä tässä on kyse.

     *     *     *

Otan varmuuden vuoksi käteeni "Nykysuomen sanakirjan" ja avaan sen 'runon' kohdalta. Kaksipalstaisella sivulla on 8 pisteen Times Roman kirjasimella kirjoitettu 100 palstamillimetriä sanasta 'runo'. Kuvailu on tietotekstiä, ehkä enintään proosaa, ei runoutta.

"s. 1. tav. lyhyt, tiettyä rytmikaavaa (runo)mittaa noudattava t. sanonnaltaan sellaista muistuttava mitaton kirjallisuuden tuote; vrt. laulu, virsi (..) 2. avarammin: runopukuinen esitys, runous (..) 3. kansanr. runonlaulaja"

En voi osoittaa sormella ja sanoa: "Tämä on runo". Voin vain sanoa löytäneeni sanan 'runo' "Nykysuomen sanakirjasta". Olen hieman pettynyt. - Pysähdyn kuitenkin 'runonlaulajan' kohdalle. Voiko runonlaulajaa siis pitää runona? Ilmeisesti. Miten lohdullinen ajatus! Minun ei tarvitse tietää millainen teksti on runo, tietääkseni mikä on runo. Riittää kun tunnistan henkilön, joka lausuu runoja ja vaikka ei lausuisikaan vaan istuisi tuppisuuna tutti suussa kuin jäykkä paska mitättömän ja mitääntekemättömän näköisenä täynnä omaa turhuuttaan.

Leone: "Huuliharppukostaja" (1968)

Ytimessä on kertomus nuoresta naisesta Mrs McBainista (Claudia Cardinale), joka muuttaa New Orleansista Utahin rajaseudulle, äärimmäiseen Länteen. Saavuttuaan hän huomaa miehensä ja perheensä teurastettuna, eikä hän tiedä mistä on kysymys. Pääepäilty on  kahvia kittaava Cheyenne (Jason Robards), joka ystävystyy naisen kanssa ja tarjoutuu metsästämään todellista tappajaa, palkkamurhaajien joukon johtajaa Frankia (Henry Fonda).

Cheyenne tutustuu Huuliharppuun (Charles Bronson) yrittäessään selvittää murhaa ja auttaa naista. Huuliharpullakin on selvittämättömiä asioita Frankin kanssa. Elokuvan miehiä ajaa eteenpäin myös äkkirikastumisen toivo ja henkilöiden mutkikkaat taustat kietoutuvat toisiinsa taiteellisesti tavalla, millä perusteella tätä elokuvaa voisi pitää kaikkien aikojen elokuvana (Internet Movie Database)

     *     *     *

IMDb:n arvostelija ei liioittele kehuessaan Sergio Leonen "Huuliharppukostajaa" (1968). Heti aloituskohtauksesta lähtien elokuva kantaa katsojan korkeisiin sfääreihin. Viipyilevä kuvaus ja kerronta on parasta mitä olen valkokankaalla nähnyt. Jotenkin toivoisi, että esimerkiksi ihmissuhdedraamoissa käytettäisiin enemmän samaa tekniikkaa. Esimerkiksi Ingmar Bergman osaa tämän taidon. Katsoja kiinnittyy elokuvaan, sen hahmoihin, maisemaan, kaikkeen aivan toisella tavalla, kun hänelle annetaan aikaa tutustua kunnolla ja kiinnostavalla tavalla siihen mitä tuleman pitää.

      *     *     *

Arvioissa usein mainitaan elokuvan tapa kuvata väkivaltaa sen erityisenä ansioina. Tästäkin on esimerkki heti elokuvan alussa, kun Huuliharppu saapuu junalla pieneen kaupunkiin keskelle Länttä. Sergio Leone ei mässäile väkivallalla, vaikka sitä esimerkiksi "Huuliharppukostajassa" on paljon.

Tilanteet ovat nopeasti ohi. Muutamassa sekunnissa lyhyen sanailun jälkeen kolme Frankin miestä on raatoina Huuliharpun edessä, joka kohtaamisen jälkeen eleettömästi jatkaa matkaansa kuin mitään kovin ihmeellistä ei olisi tapahtunut.

     *     *     *

Elokuva huipentuu niin kuin niin usein lännnenelokuvat kaksintaisteluun. Vastakkain ovat tietysti Huuliharppu ja Frank, ja tietysti sankari vetää pidemmän korren.Vasta kuolemanhetkellä Frankille paljastuu, miksi Huuliharppu oli hänestä kiinnostunut, jahtasi häntä. Nuorena miehenä Frank oli julmasti tappanut Huuliharpun veljen joukkoineen hirttämällä.

"Huuliharppukostaja" on rosoinen ja ristiriitainen niin kuin elämä itse. Kertomuksessa on aukkoja, jotka eivät häiritse, jos niitä ei ala liikaa miettiä.

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Zeff: "Eksyin Jane Austenin maailmaan" (2008)

Amanda Price on tyytymätön elämäänsä nykyaikaisessa Lontoossa. Hänen pakeneekin mielellään Jane Austenin "Ylpeyden ja ennakkoluulon" (1813) maailmaan.

Eräänä iltana Amanda kohtaa kylpyhuoneessaan romaanin mielikuvitushahmon Elizabeth Bennetin. Kylpyhuoneen takaseinän ja putkistojen takana on mystinen ovi, joka on portti kirjan maailmaan.Uteliaisuuttaan Amanda menee ovesta sisään, eikä pääsekään enää takaisin. Elizabeth puolestaan jää nykyaikaiseen Lontooseen. 

Kirjan tapahtumat alkavat mennä pieleen, kun Amanda astuu Elizabethin tilalle. Amanda yrittää epätoivoisesti junailla niin, että tapahtumat kulkisivat kirjan esittämällä tavalla, mutta ei onnistu siinä ja vain pahentaa asioita. (Internet Movie Database)

     *     *     *

Jane Austenista on kirjoitettu ja tehty TV-sarjoja, elokuvia, musikaaleja, parodioita paljon viime vuosikymmenten aikana. Jotain erityistä tässä ensimmäisessä merkittävässä naisromaanikirjailijassa  täytyy olla, kun hänen teoksensa yhä uudestaan onnistuvat innoittamaan kirjailijoita ja käsikirjoituksen tekijöitä vielä 200 vuoden jälkeenkin.

"Ylpeys ja ennakkoluulo" on nähty Suomen TV:ssa viime vuosina useasti mm. 6-osaisena sarjana ja  elokuvana. Sarjan Elizabeth Bennett, Jennifer Ehle on ainakin minun mielessäni tällä hetkellä ainoa oikea Elizabeth ja vastaavasti Colin Firth ainoa oikea Darcy. Joe Wrightin vuonna 2005 ohjaama elokuva tuntuu pliisulta 10 vuotta aiemmin tehdyn, mahtavan sarjan rinnalla, vaikkei elokuvakaan huono ole.

     *     *     *

BBC:n 4-osainen TV:n minisarja "Eksyin Jane Austenin maailmaan" (2008)  on eräänlainen mukaelma tai pastissi alkuperäisestä "Ylpeydestä ja ennakkoluulosta" eikä parodiakaan aina ole kovin kaukana. Sarjan aikana käydään samat vaiheet läpi kuin kirjassa tai kirjan pohjalta tehdyissä elokuvissa ym.

Jaksoissa kuvataan  herkullisesti rinnakkaistodellisuuksia, joten sarjassa on vahvasti fantasiaa mukana. Elizabeth omaksuu nopeasti 2000-luvun Lontoon tavat ja uuden tekniikan, paremmin kuin Amanda Price menneen maailman elämäntavan, eikä Amanda oraakkelimaisista tiedoistaan huolimatta onnistu pitämään fantasiamaailman lankoja käsissään. Asetelma muistuttaa C.S. Lewisin "Narnia" -sarjaa, jossa lapset siirtyvät kaapin kautta toiseen todellisuuteen ja takaisin.

      *     *     *

Sarjan peruskuvio on yksinkertainen. Elizabeth Bennet on jotenkin löytänyt seinän takaa salaoven tai portin 2000-luvun Lontooseen, mitä kautta hän tulee Amanda Pricen kylpyhuoneeseen, missä naiset tutustuvat toisiinsa.

Juoni roolien vaihdosta on selvästi Elizabethin kehittämä. Hän haluaa siirtyä toiseen aikaan, mikä onnistuu Amandan avulla, jonka tehtäväksi jää selittää Bennetin perheelle, missä ja miksi Elizabeth on - ja mitä hän kulloinkin on tekemässä. Pääselitys on, että Elizabeth haluaa olla yksin ja kirjoittaa romaania Hammersmithissä lähellä Lontoota.

Elizabethin poissaolo ja Amandan läsnäolo kirjassa sekoittavat tapahtumat ja juonikuviot. Lähes kaikki menee lopulta toisin kuin Jane Austenin kirjassa, vaikka ajatusmaailma on sama niin kuin pastississa tulee ollakin. Pelkästään se, että yksi hahmoista vaihdetaan toisenlaiseksi muuttaa kaiken toiseksi.


de Saint-Exupery: "Pikku Prinssi" [1943]

"Pikku Prinssi" on ranskalaisen kirjailijan Antoine de Saint-Exupéryn vuonna 1943 julkaisema pienoisromaani. Kirja kertoo vertauksien avulla ihmisen onnen tavoittelusta. Pikku prinssi on noussut lähes kulttimaineeseen kaikenikäisten ihmisten keskuudessa.

"
Pikku Prinssi" on luetuin ja käännetyin ranskalainen kirja, ja sitä myydään maailmalla vuosittain yli miljoona kappaletta. Pikku prinssi on käännetty yli 250 kielelle ja monille eri murteille. (Wikipedia)

     *     *     *

Tätä kirjaa ei oikeastaan tarvitse esitellä, sillä "Pikku Prinssiin"  (suom. 1951) on vaikea olla törmäämättä jossain elämän vaiheessa. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät tavallisesti lue kirjoja, voivat ottaa tämän kirjan käsiinsä - ja lukaista sen yhdeltä istumalta. Lukeminen ei aiheuta kohtuuttomia ponnistuksia. Lisäksi kirja on kuvitettu.

Teoksesta otetaan jatkuvasti uusia painoksia, ja 2000-luvulla WSOY on julkaissut kirjasta sarjakuvaversion sekä tietokirjan kirjan tekemisestä. Kirjasta ja sen tekijästä on varmasti kerrottu kaikki mitä vaan voidaan kertoa erilaisin tavoin.

     *     *     *

Kirjan päähenkilönä on 'Peter Pan' -tyyppinen pikku poika, joka ei ole tästä maailmasta vaikka onkin. Ulkoisesti Pikku Prinssissä on ärsyttävää se, että hän on pukeutunut uniformuun ja kantaa miekkaa. Mitä prinssi, joka asuu yksin omalla pienellä planeetallaan, tekee aseella? Ei yhtään mitään.

Lähinnä sattumalta Pikku Prinssi muuttolintujen tuomana eksyy Maahan, jossa hän kohtaa kasveja, eläimiä ja ihmisiä, joiden kanssa keskustelee. Ketun kanssa hän ystävystyy, ja jopa kesyttää ketun, mikä on tekona arveluttava. Metsän eläimet olisi syytä jättää rauhaan, sillä kesyttämisestä yleensä seuraa ongelmia kummallekin.

     *     *     *

Kenties ranskalaisen perinteen pohjalta kettu vaikuttaa suorastaan masokistiselta pyytäessään Pikku Prinssiä kesyttämään itsensä. Pikku Prinssi puolestaan uniformuineen ja miekkoineen haluaa dominoida itseään heikompaa otusta.

Kettu puhelee Pikku Prinssille tähän tyyliin:

"Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. (..) Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!"

Ja Pikku Prinssi kesyttää ketun. Kesytettyään eläimen hän kuitenkin jättää eläimen lopulta oman onnensa nojaan. Ystävyys olikin jonkinlainen petos. Kun Prinssi on saanut haluamansa, ystävän, hän hylkää ketun.

Suurin petos tapahtuu kuitenkin kirjan lopussa mikä on kuin lasten huijaamista Joulupukilla tai muilla kuvitteellisilla jumalhahmoilla. Kun Pikku Prinssi kuolee, ruumiin merkitystä ihmisen kannalta vähätellään. Sitä verrataan tyhjään kuoreen, mikä on ihmisenä olemisen vähättelyä ja mitätöimistä. Ihmisen ruumis ei ole vain ruumis vaan ihmisyys on nimenomaan ruumiina olemista, minkä jälkeen ei ole enää mitään.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Loe: "Maria & José" (2002)

Supernaiivin tekijän vallaton rakkaustarina aikuisille - ja nuorille. 

José tietää ketä hän rakastaa. Tumma Maria on yhtä kaunis kuin amerikkalaisten 50-luvun elokuvien vedessä pulikoivat naiset. Teksti on hienoa loelaista virtaa ja Kim Hiorthøyn kuvitus kansainvälistä huippuluokkaa. Parivaljakko on saanut mm. Norjan opetusministeriön palkinnon. (LIKE:n sivusto)

     *     *     *

TÄMÄ on kertakaikkiaan ihastuttava kirja, joka on kaikkien pakko lukea. Kaikki syyt jotka estävät lukemasta TÄTÄ kirjaa ovat tekosyitä. Kirjassa on ainoastaan 56 sivua, ja se on ehkä ennemmin novelli kuin edes pienoisromaani.

Harvoin tunnen olevani jollekin kateellinen jostain tekstistä, mutta toivon, että olisin kirjoittanut Erlend Loen sijaan "Marian & Josén" (2002). Parempaan tuskin unissanikaan pystyn.

     *     *     *

Kirja alkaa arkisesti.

"Maria on korkeasti koulutettu nuori nainen. Hänellä on tummat hiukset ja hän käy töissä monikansallisessa yhtiössä, jossa on paljon työntekijöitä."

Miehistä Maria ei ole juuri kiinnostunut, eikä hän ole ollut koskaan miehen kanssa. Hänen suhteensa ovat nettisuhteita, mutta Maria vain keskustelee netissä taiteesta ja muista asioista.

    *     *     *

Mutta tietämättään Maria elää miehen kanssa, sillä mies on niin pieni, ettei Maria huomaa sitä. Mies asuu hänen korvassaan - ja pitää hänestä huolta. Vaikka Maria ei tunne Joséta, José tuntee Marian hyvin vaellellessaan varsinkin öisin ympäri naisen kehoa.

Erään kerran Maria on kuumeinen, ja José lähtee selvittämään mistä on kyse. Hän joutuu sattumalta Marian kohtuun, jossa munasolu on juuri irtoamassa.

"José ei pysty hillitsemään itseään. Hän ei halua, mutta hänen on pakko. Hän ei halua, mutta tekee sen kuitenkin. Hän repii vaatteet yltään ja heittäytyy munasolua vasten."

     *     *     *

Josén tempauksesta ei ole seurauksena enempää eikä vähempää kuin raskaus. Raskaus on tietysti allegorinen ja viittaa Neitsyt Marian neitseelliseen raskauteen. Tälle Marialle käy samoin, eikä hän ole ollenkaan harmissaan asiasta.

Kun aika koittaa, Maria synnyttää tytön. Tytön ensimmäinen sana on 'isä', jonka José hänelle kohdussa opettaa.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 24: "Asteroidi B-612"

Kävelen mielelläni pimeässä. Pimeässä tähtiä katsellen. Tunnen huonosti tähtiä. Vain ne tavallisimmat. Iltatähden ja Aamutähden. Venuksen. Punaisen tähden. Marsin. Linnunradan. Otavan...

Kävelen iltaisin pimeässä, joskus yöllä. Kävelen pitkin Katumajärven rantaa. Kierrän puistoalueen ympäri, eikä se ole kovin suuri alue. Viimeiset kymmenet, sata metriä pihaan on pilkkopimeää, niin pimeää kuin kaupungissa pilkkopimeä voi olla pimeää.

Eilen näin asteroidi B-612:n, jonka turkkilainen tähtitieteilijä Antoine de Saint-Exupéryn "Pikku Prinssin" (1943) mukaan löysi vuonna 1909 ja jota ei ole nähty kuin yhden ainoan kerran ennen tätä.

     *     *     *

Katsoin kävelyn jälkeen Stanley Donen elokuvan "Pikku Prinssi" (1974), jossa pikku poika, Pikku Prinssi, kohtaa keskellä Saharaa sinne pudonneen lentäjän. Lentäjä halusi lapsena kuvataiteilijaksi, mutta luopui haaveestaan, kun aikuiset eivät ymmärtäneet hänen piirrostaan ja nauroivat sille. Pikku Prinssi oli ensimmäinen joka heti tajusi mitä piirros esittää. Se esitti boaa joka oli niellyt norsun. - Lentäjä ja Pikku Prinssi olivat mielessään samalta planeetalta, asteroidi B-612:lta.

     *     *      *

En tiedä miltä planeelta olen. Maasta vai Kuusta vai jostain ihan Muusta. Kenties jokainen ihminen on omalta planeetaltaan niin kuin "Pikku Prinssin" monet hahmot kuningas, kenraali, liikemies...

Pikku Prinssin planeetalle - ties millä tavoin - harhautui kukka, ruusu tai ruusun siemen, joka alkoi kasvaa ja kasvoikin kauniiksi kukkaseksi niin kuin kukat vain voivat olla kauniita.

Pikku Prinssi ei ymmärtänyt kukkasta, ei ymmärtänyt asioita, ja lähti siksi pois planeetaltaan muuttolintujen mukana oppiakseen, miten elää ruusun kanssa.

Sitten Pikku Prinssi lopulta vuoden Maassa olemisen jälkeen palasi asteroidi B-612:lle. Lentäjä oli antanut vihjeitä tai ohjeita, miten suojella ja varjella ruusua. - Lentäjä piirsi lampaalle kuonokopan, jotta se ei voisi syödä piikikästä kukkaa. Varmuuden vuoksi kukan ympärille tehtiin samalla tekniikalla myös aita. Yöksi Pikku Prinssi laittaisi palelevan kukan päälle lasikuvun.

      *     *     *

Millä tavoin minä suojelisin kaltoin kohdeltua ruusuani? Voisin kirjoittaa sen tähän blogiin ja kertoa rakastavani sitä silloinkin, kun se on rupsahtanut. Silmissäni se on aina yhtä kaunis ja hyvä kaikesta kiemuraisuudestaan ja huojumisestaan huolimatta. Voisin pyytää sitä muuttamaan asteroidi B-612:lle, sillä pienuudestaan huolimatta planeetalle mahtuu hyvin muitakin kuin yksi ihminen.


keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Bagge (toim.): "Tykki" (2012)

"12 Suomen johtavaa rikoskirjailijaa kuljettaa yhteisessä novellikokoelmassaan kuoleman viestikapulaa. Tykkiä eli Lahti 35 -sotilaspistoolia tapahtumista toiseen. Itsenäisissä tarinoissa ase kiertää etelästä pohjoiseen, 70-luvulta aina uudelle vuosituhannelle. Tykin kanssa tekemisiin joutuvat mm. sellaiset tunnetut dekkarihahmot kuin Seppo Jokisen Sakari Koskinen, Tapani Baggen Onni Syrjänen ja Jarkko Sipilän Eero Takamäki." (Takakansi)

     *     *    *

"Tykki" (2012) -kirja ei ole ihan tavallinen novellikokoelma, sillä se julkaistiin sähköisessä muodossa ennen kuin kirja vihdoin painettiin. Sähköisen kirjan lukijat saattoivat seurata novelli novellilta kirjan rakentumista verkon kautta. Lukijoille tarjoiltiin myös tehtäviä, joiden ratkaisusta he saivat palkinnoksi aina seuraavan novellin ladattavaksi omaan älypuhelimeen, tablettiin tai tietokoneelle.

Linkki:

12 dekkaria. Yksi ase. http://www.tykkikirja.com/

JATKUU...

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 23: "Missä ovat valkoiset vuoret?"

Katsoin eilen illalla tai oikeastaan yöllä lastenelokuvan "The Legend of Hiawatha" (1988), suomeksi vain "Hiawatha". Siinä Hiawatha yhdessä huilua soittavan ystävänsä Chibioboksen kanssa vaelsi lumisille vuorille. Vuorilta he löysivät Suuren karhun, jolta he saivat tai ottivat kaulapussin, jossa oli maagisia maissinsiemeniä. Siementen avulla kaikki intiaanikansat välttivät nälänhädän. Hetkessä preeriat kasvoivat komeita maissintähkiä, mikä lopetti myös heimojen väliset veriset sodat.

     *    *    *

Miljoonia, miljoonia vuosia sitten Suomessa olivat omat Kalliovuorensa. Lapin tunturit ja Itä-Suomen vaarat ovat näiden suurten vuoristojen jämiä - ja Kalevalan Pohjola, jossa Ilmarinen takoi Sammon. Toisin kuin intiaanien Sampo suomalaisten Sampo hajosi ja upposi veden syvyyksiin. Edes Nokiasta ei tullut konetta, joka olisi tahkonnut hyvinvointia kaikille.

Niin suomalaiset kuin muut eurooppalaiset lähtivät varsinkin 1900-luvun alussa ryöstöretkelle Hiawathan heimon ja muiden intiaanien maahan. Lopulta nälkämaan kurjuus ja eurooppalainen pahuus saatiin levitettyä läpi koko uuden mantereen. Intiaanit itsensä pantiin keskitysleireihin, joita kutsutaan reservaateiksi, joista he näkivät ja näkevät kaukana siintävät lumihuippuiset vuoret.

     *    *    *

Mikä on minun lumihuippuinen vuoreni? Ja mitä saatan sieltä löytää? Vai onko ilmastonmuutos tehnyt korkeiden vuortenkin huipuista harmaan arkisia.

Luulen että minun lumihuippuiset vuoreni löytyvät netistä, verkkosivustoista ja sosiaalisesta mediasta tai miksi tätä kaikkea sitten kutsutaankaan.

Kenties terävin huippu on yksi Naamakirjan vitivalkoinen kuva, joka lähemmin tarkasteltuna ei ole sitä miltä se näyttää. Se on valkoinen, lumihuippuinen vuori - ylhäältäpäin katsottuna - ja joka on maalattu valkoiselle canvakselle.

     *     *     *

Mitä löydän vuorelta, vuoren onkaloista? Rakkaani. Hänen verta vuotavan sydämensä, johon on Cupidon nuoli osunut kuolettavasti.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Longfellow: "Laulu Hiawathasta" [1855]

H. W. Longfellow jätti yliopiston 1854 omistautuakseen kokonaan kirjailijanuralle. Hän siirtyi eeppisen runouteen teoksellaan "Laulu Hiawathasta" (1855), joka kertoo ojibway-kansan kohtaloista. Longfellow kuvasi teosta "intiaanien eddaksi" ja se on kirjoitettu samaan runomittaan kuin Kalevala.

Longfellow ei ikinä tunnustanut Kalevala-yhteyttä, ja se jäi tutkijoiden kiistelyn kohteeksi 1960-luvulle asti. Todennäköisesti Longfellow sai vaikutteita Kalevalan saksannoksesta. (Wikipedia)

"Laulun Hiawathasta" käänsi suomeksi A.E. Ollikainen vuonna 1912, ja siitä otettiin viime vuonna näköispainos.

     *     *     *

Longfellow'ta joka tapauksessa syytettiin jo heti teoksen julkaisemisen jälkeen plagiarismista. Monet tarinat muistuttavat Kalevalan tarinoita. Tosin monet alkuperäiset legendatkin ovat samanlaisia kuin Kalevalassa. Hiawatha mm. tekee samanlaisen matkan kuin Kalevalan sankarit Pohjolaan. Valkoisilla vuorilla asuu suuri Mishe-Mokwa karhu, joka pitää luolassaan halussa salaisuutta. Salaisuus on intiaanien Sampo, joka pelastaa ojibway-kansan ja myös muut intiaanit nälänhädältä.

Lisäksi "Hiawathan" tarinat sisältävät viittauksia kristinuskoon. H.W. Longfellow toimi hyvin samalla tavalla kuin Elias Lönnrot ja runoili vanhat kansanrunot uudelleen ja pisti joukkoon paljon omiaan.

     *     *     *

"Laulu Hiawathasta" oli ilmestymisensä jälkeen hyvin suosittu, ja siitä otettiin tuhansien kappaleiden painoksia. Eeppisen runoelman pohjalta on tehty elokuvia mm. Disney-elokuva. Andrea Brescianin lastenelokuva "Hiawatha" (1988) perustuu väljästi alkuperäiseen Longfellowin tarinaan. Elokuvassa muun muassa Hiawathan ja Minnehahan rakkaustarina saa onnellisen lopun. Runoelmassa intiaanityttö kuolee nälkään.


Linkki: The Song of Hiawatha. Project Gutenberg

Lappalainen: "Surulle aika jättää hyvästit" (2012)

Kirjailija Tarja Lappalaisen esikoisrunoteos johdattelee läpi rakkauden ja surujen, pitkin elämän eri kirjoa. Kirjassa on pidempiä ja lyhyempiä runoja sekä ajatelmia. Lappalainen opiskelee kirjoittamisen maisteriksi Jyväskylän yliopistossa. (Takakansi)

      *     *    *

"Surulle aika jättää hyvästit" (2012) runot ovat pieniä välähdyksiä elämään ja arjen mystiikkaan. 

Lappalaiset runot ovat nimettömiä ja hyvin niukkoja, siinäkin mielessä että hänen kaikki sanansa ovat kirjoitettu pienin kirjasimin eikä hän käytä muita välimerkkejä kuin pilkkua.

Mystiikka syntyy ihmisten fyysisestä kohtaamisesta, hienovaraisesta erotiikasta. Kiinnitin huomiota kokoelmaa selatessani samaan runoon kuin takakansitekstin tekijä (tosin hän oli kirjoittanut runon hieman eri tavoin kuin miten se on kokoelmassa esitetty):

valveen ja unen rajalla
vajoan syliisi mustaan 
satiiniin, tummiin 
uniin,
painovoimasta
kutistun ja rusennun
yhdeksi osaksi
sinuun

Pehmeä iho pimeydessä kuin satiini. Silti samaan aikaan jotain kovaa ja voimakasta, toisen ruumis, ja jotain joka vetää sinua ja minua puoleensa meistä riippumatta. Tuloksena yhdistyminen. Kauniisti kerrottu pieni tarina elämän perusasioista ja läheisyydestä.

     *     *     *

Vaikka yksittäiset runot ovat varsin hiottuja ja valmiita, ne eivät muodosta vielä aivan eheää kokonaisuutta. Jotkut jumala-runot olisi voinut jättää pois, ja ottaa tilalle toisia, paremmin kokoelmaan sopivia tekstejä. Jossain määrin maaseuturomantiikka rasittaa. Olisin toivonut esimerkiksi joitain Jyväskylään viittaavia runoja, missä Tarja Lappalainen opiskelee kirjoittamisen maisteriksi.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 22: "Kirjan & ruusun päivä"

Eilen ole taas yksi niistä päivistä, one of these days.

Itsepalvelukirjasto toimi ensimmäistä päivää, 'Kirjan ja ruusun päivä' toi asiakkaita kirjastoon - ja jokainen lainaaja vauvasta vaariin sai tulipunaisen ruusun. Mielensäpahoittajia ei ollut. Iltakymmeneltä kävin vielä katsomassa työpaikalla kirjastossa, että kaikki oli mennyt ja meni hyvin. Kaikki meni hyvin. Kuulutukset tulivat ajallaan, ihmiset - tai siis Markku - lähtivät ajallaan. Itse lähdin viimeisenä - Markun jälkeen - pari minuuttia yli kymmenen. Kun ovi painautui kiinni, valot sammuivat ja hälyt menivät päälle. Loppu hyvin kaikki hyvin. Tänäkin päivänä. Tai eilen. Tästä päivästä en tiedä vielä paljon mitään.

Tuomas Kyrön "Miniän" (2012) luin aamulla loppuun, sillä olin nukahtanut sitä lukiessa. "Miniä" löytyi jostain peittojen alta.

     *     *     *

Ilta oli kuin morsian tai lämmin kesäilta. Oli mukava pyöräillä ja kuunnella ja katsella kevään tuloa ympärillään. Valtatie 10:n varrella, sillan kohdalla, kaksi telkkäpariskuntaa uiskenteli rantoja pitkin toisistaan erillään. Olivat selvästi jo löytäneet omat pesäpaikkansa. Kantolanniemen toiselle puolen olivat majoittuneet lokit ja muut citylinnut, jotka Kymppiuutisten jälkeen pitivät melkoista mekkalaa illan pimeydessä.

Kaupungin kadut ja pyörätiet huusivat yksinäisyyttään. Vain yksinäinen pyöräilijä - siis minä - ja joku satunnainen jalankulkija lohdutti niitä. Kun olin tullut kotiin Katumalle, rituaalinomaisesti sytytin kaksi kynttilää parvekkeella, missä ne paloivat koko yön.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Kyrö: "Miniä" (2012)

Miniä saa viikonloppuvieraaksi appiukkonsa, Sysi-Suomi ja Helsinki joutuvat törmäyskurssille. Mitä tapahtuu, kun pikantteina pikkueroina osapuolten välillä ovat puoli vuosisataa ja elämänkatsomus? Miniän luettuasi tiedät! (Takakansi)

     *     *     *

Tuomas Kyrön "Mielensäpahoittajan"  (2010)  miniä Leena astuu estradille 'Kirjan ja ruusun päivän' kunniaksi Kyrön uusimmassa kirjassa "Miniä" (2012), joka on jakelussa vain yhden päivän ajan.

Miniä viettää viikonvaihteen appiukkonsa kanssa tätä hoitaen, mutta roolit menevät jotenkin kummasti sekaisin; ja kirja kertoo, mitä kaikkea siitä sitten seurasikaan.

Kaikki alkaa siitä, kun 80-vuotias appiukko kompuroi saunassa, eikä lääkärin mukaan saa olla yksin kotona. Edessä on reissu pojan kotiin Espooseen.

Ja jottei asetelma olisi liian yksinkertainen miniän venäläiset asiakkaat saapuvat lauantaina lentokentälle,  kaksi päivää liian aikaisin. Leenalla on samaan aikaan hoidettavanaan niin mielensäpahoittaja kuin joukko venäläisiä lomamökkien ostajia. Kaiken kukkuraksi lapset palaavat Sysi-Suomesta junalla ja heidät on haettava rautatieasemalta.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Eisenstein: "Panssarilaiva Potemkin" [1925]

Elokuva perustuu "Potemkin" - panssarilaivalla tapahtuneeseen kapinaan Venäjän vallankumouksen alla. Tilanne alkoi kärjistyä, kun miehistölle syötettiin pilaantunutta lihaa, mitä he protestoivat. Kapinan jälkeen merimiehet nostivat laivan mastoon punalipun ja yrittivät aloittaa vallankumouksen kotisatamastaan Odessasta käsin. (Internet Movie Database)

      *      *      *

Niin hieno ja uraauurtava kuin Sergei Eisensteinin "Panssarilaiva Potemkin" (1925) onkin, en voi sanoa pitäväni siitä. Elokuva ilmeisesti herättää minussa pienen moralistin, sillä siinä ihannoidaan väkivaltaa, mikä koitui koko Neuvostoliiton ja ennen muuta monien lahjakkaiden venäläisten kohtaloksi. Monet ovat varmasti eri mieltä tästä väitteestä. Sanon vain, että yhdenkään panssarilaiva Potemkinin miehistön jäsenen ei olisi tarvinnut ryhtyä sotilaaksi. Parempi tässä mielessä olisi ollut, ettei elokuvaa edes olisi voitu tehdä.

Mutta asiat ihmisten maailmassa kulkevat omia karuja polkujaan.

      *      *      *

Matruusi Vakulintšukin kuoleman käsittely on erityisen vastenmielistä katseltavaa. Ei niinkään hänen kuolemansa upseerin luodista. Elokuvassa moni muukin kuolee ja vielä paljon julmemmalla tavalla.Yhdestä miehestä nostetaan palvottava sankari, joka ikään kuin uhrasi henkensä muiden ja vallankumouksen puolesta. Hänestä tehdään eräänlainen Jeesus-hahmo, joka lietsoo kansaa kapinaan vallanpitäjiä vastaan samalla tavoin kuin historiallinen Jeesuskin teki.

Lopulta hyvä voittaa pahan, ja muutkin Venäjän Mustanmeren laivaston laivat miehistöineen liittyvät panssarilaiva Potemkiniin miehistön kanssa yhteen. Symbolisesti tsaarin yksinvalta on lyöty jo 1900-luvun alussa syrjäisessä Venäjän kolkassa.

de Sade: "Justine eli hyveellisen neidon kovat kokemukset" [1799]

"Justine" (suom. 1970) on paheiden, julmuuden ja perversion ylistys. Sisarusten Justinen ja Julietten tarina on huikea sadomasokistinen fantasia, joka kiehtoo ja kauhistuttaa.

Ranskalainen aristokraatti Markiisi de Sade kirjoitti Justinen vankilassa, jossa hän vietti 27 vuotta elämästään syytettynä seksuaalisista perversioista ja niihin yllyttämisestä.

"Polttakaa se älkääkä lukeko koko teosta, jos se sattumalta osuu käsiinne. Aion sitä paitsi kiistää kirjoittaneeni sen..." - Markiisi de Sade (Takakansi, KirjaSampo)

     *     *     *

Yleisille kirjastoille kuten Hämeenlinnan kaupunginkirjastolle kirjaa esitteli Kari Vaijärvi "Arvostelevassa kirjaluettelossa" (1970) tällä tavoin: 

"Hän kirjoittaa veltosti, täynnä aikansa koristeellista fraseologiaa ja pysäyttää vauhtinsa aina samanlaisella tavalla pitkään filosofiseen väittelyyn.  (..)

Siis kirjana melkoisen kuiva, ikävystyttäväkin, vailla tyylillistä loistoa - mutta miksi de Sadesta on tullut kuuluisa, miksi hänen "Justinensa" [1799] on maailmankuulu? Häntä on sanottu aikamme omaksitunnoksi, joka on ennustanut keskitysleirit, ihmisen julmuuden. Tietenkin de Sade on oman aikansa lapsi - valistus olisi vaillinainen ilman häntä. Mutta kiinnostus osoittanee, että Saden julistus poliittisesta vapaudesta, tasa-arvoisuudesta ja yksilön vapauttamisesta on saanut vastakaikua. [Albert] Camus toteaa, että de Sadessa me voimme juhlia kahleissa olevaa filosofia, absoluuttisen vallankumouksen ensimmäistä teoreetikkoa. (KirjaSampo)

     *     *     *

Justinesta (Therese) tulee noin 12-vuotiaana orpo, ja hän joutuu muiden hyväksikäyttämäksi. Tytön, sittemmin nuoren naisen, elämää seurataan 26-vuotiaaksi asti.

Kirjan Justinelle käy lopulta hyvin, sillä hänet vapautetaan seksiorjuudesta. Tosin hän kuolee jonkin ajan päästä siihen, että salama iskee hänet kuoliaaksi.

Linkit:

10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa. YLE.fi
Justine. Wikipedia

Nummelin (toim.): "Tuska ja hurmio. Eroottisia novelleja" (2012)

Sadomasokismi on vallan ja nautinnon teatteria, jossa toiselta ei kysytä, mistä tämä nauttii. "Tuska ja hurmio" (2012) porautuu niihin ehtoihin, joissa nautinto on vielä mahdollista. Mitkä ovat nautinnon rajat?

Tuska ja hurmio kokoaa yhteen yli 20 kivuliaan nautinnollista eroottista tarinaa, joissa seikkaillaan myös rikoksen, kauhun, science fictionin ja historiallisen fiktion maisemissa. Mukana on myös laajat jälkisanat, joissa teoksen toimittanut Juri Nummelin käy läpi aiheen historiaa suomalaisessa kirjallisuudessa.

Kivun ja kiihkon tarinoita ovat kirjoittaneet muun muassa Essi Tammimaa, Rosa Liksom, Tendril, Harry Etelä, Jussi K. Niemelä ja Mikael X. Messi.
(Takakansi)

     *     *     *

Kokoelmassa on mm. novelleja, joita Gummerus ei kelpuuttanut suomalaisten naiskirjailijoiden "Rietas orkidea" (2011) -julkaisuun niiden sisällön takia.

Kirjoittajien lista on mielenkiintoinen, sillä siltä löytyy lasten- ja nuortenkirjailijana paremmin tunnettu Harri István Mäki. Mm. 'Kirjava kukko' -sarja on ollut nuorten suosiossa. 'Pyhät paikat' -novellin päähenkilöt esiintyvät tarinassa ensin 10-11-vuotiaina varhaisnuorina, mikä tuo mieleen Vilja-Tuulia Huotarisen vastikään julkaistun ja palkitun nuortenkirjan "Valoa, valoa, valoa" (2011), jossa kuvataan kahden teinitytön fyysistä rakkaussuhdetta. Novellin loppu on sen sijaan kuin Matti Mäkelän "Rakkausromaanista" (2006). Lopussa päähenkilö, joka molemmissa tapauksissa on nainen, tappaa rakastettunsa.

Harri István Mäki 'Pyhät paikat' on hämmentävä kertomus ihmisestä ja ihmisyydestä. Tällaisiako me ihmiset olemme (vai vain jotkut meistä) .. tietyssä tilanteessa, tietyn kehitysprosessin jälkeen? Mäen novelli muistuttaa - jopa alleviivaa - että ihminen on jo lapsena seksuaalinen, ja aikuisten olisi kenties pystyttävä paremmin kohtaamaan ja käsittelemään lasten ja nuorten seksuaalisuutta.

     *     *     *

Rosa Liksomin hyvin lyhyt 'A Taste of Honey' sijoittuu sodan jälkeiseen Berliiniin. Novellista tekee viehättävän sen vähäeleiseisyys ja tapahtumattomuus. Toinen nainen sitoo toisen käsistä ja jaloista - ja lähtee sitten pois. Sivelee sitten tämän hunajalla - ja nuolee hunajan pois. Ja siinä se.

     *     *     *

"Tuska ja hurmio" (2012) on kattava läpileikkaus suomalaisiin SM-novelleihin. Juri Nummelin on harkiten poiminut tekstejä 80-luvulta aina tähän päivään asti. Kirjan lopussa on Nummelinin laatima laaja katsaus, jossa kerrotaan lähes kaiken mitä aiheesta vain voi kertoa, joten kirja toimii käsikirjanakin.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Meyers: "The Holiday" (2006)

Toimittaja Iris Simpkins (Kate Winslet) riutuu yksipuolisessa rakkaudessaan kollegaansa Jasper Bloomiin (Rufus Sewell). Ennen joulua Jasper yllättäen kertoo kihlautuneensa toisen kollegan kanssa, mikä mullistaa Irisin elämän.

Los Angelesissa toinen nainen, elokuvatrailereiden tekijä Amanda Woods (Cameron Diaz) antaa kenkää uskottomalle poikaystävälleen Ethanille (Edward Burns) ja haluaa unohtaa miehen.

Netin kautta Iris ja Amanda saavat yhteyden toisiinsa. Impulsiivisesti he päättävät vaihtaa joululoman ajaksi asuntoja keskenään. Amanda lentää LA:sta Surrey'iin Englantiin Irisin pieneen mökkiin, missä hän kohtaa Irisin veljen Grahamin (Lude Law) - ja pari rakastuu toisiinsa.

Samaan aikaan Iris kohtaa LA:ssa naapurissaan 90-vuotiaan Hollywood-käsikirjoitusten kirjoittajan Arturin (Eli Wallach), joka auttaa häntä kuromaan kokoon itsetuntonsa rippeet. Hän tutustuu myös Amandan työkaveriin Milesiin (Jack Black) johon rakastuu.  (Internet Movie Database)

     *     *     *

Elokuva ei asetelmansa puolesta vaikuta kovin kummoiselta. IMDb:n 80 000 käyttäjää ovat antaneet elokuvalle keskimäärin 7 tähteä 10:stä, mutta "The Holiday" -elokuvassa on jotain joka nostaa sen keskivertoelokuvan yläpuolella. Elokuvan käsikirjoitus on uskomattoman kepeä ja iloitteleva.

Cameron "Sekaisin Marista" Diaz ja Kate "Titanic" Wislet suoriutuvat osistaan loistavasti näyttelemällä mitä todennäköisimmin omaa, hieman bimboa itseään. Eivätkä miehet ole näitä naisia kummoisempia, ylitsevuotavan suurilla älynlahjoilla varustettuja.

Elokuvassa käsitellään vaikeita ihmissuhdeongelmia huomaamattomasti mutta taitavasti. Siksi "The Holiday" kannattaa katsoa.  Se kertoo monista asioista tavalla, mihin ei elokuvissa usein pystytä. Mm. eri-ikäisten ihmisten välisistä lämpimistä suhteista ja äkkirakastumisen mutkikkaista seurauksista, jotka täytyy osata purkaa, jotta suhde voi jatkua mielekkäällä tavalla.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 21: "Saari, saari - Hämeensaari"

Ajoin tavanomaisen pyörälenkkini, joka kulkee kaupunginkeskustan lähellä olevan Hämeensaaren läpi. Rantavedessä jääsohjon seassa kevättä odottaa kaksi ravintolalaivaa, joiden kohdalla tällä kertaa pysähdyin - ja otin muutaman valokuvan. 'Teemu' ja 'Tyyne' ovat Vappuun asti suljettuna, ja Vappuun ei ole enää kuin reilu viikko.

Nurmikolla kukkivat eriväriset krookukset, joita ohikulkujat ihailivat ja kuvailivat kännykkäkameroillaan. Laivojen ympäristöä koristivat eriväriset roskat.

Mansikat eivät vielä punoita Hämeensaaren pyörätien varsissa, mutta punaposkinen muovipussi, jossa oli ollut mansikanmakuisia makeisia, siellä jo oli.


Veteen oli joutunut myös pyörätien varrella talven nököttänyt punainen aurauskeppi. Mikä lienee sen sinne lennättänyt? Talven myrskyt vai aura-auto mutaisen Vanajaveden koristukseksi.



Sininen muovinpala kivenkolossa ja sinertäväksi muuttunut vadelmanmakuisten lakritsien pussi. Kauniita kuin oikealla nurmelta itseään ojentelevat siniset krookukset.



"Mun on aina nälkä ja koko ajan jano" lauloi Ismo Alanko vuosia sitten "Aina nälkä" -biisissään. Nyt se on enää mainoslause.



Jotain aivan keltaistakin 'Tyynen' ja 'Teemun' läheltä löytyi. Roska jota kuvasta tosin on vaikea erottaa. Vihje: katso oikeaa yläkulmaa.



Jotain vähemmän muovistakin Hämeensaaren rannasta löytyi. Leskenlehdet urheasti peittivät talven jälkiä.





     *      *      *

Tähän loppuun sopii hyvin kurjimpien blogikirjoitusteni lista. Siis niiden joita on luettu vähiten 31.3.2012 mennessä:

Kahta tekstiä oli luettu kerran.
  1. Sijie: "Balzac ja vaatturintytär" (2001)
  2. HARJOITUS 35 - Aja autolla - (Julia Cameron)
 Näitä puolestaan vain kaksi kertaa.
  1. Lintunen ym. (2010) "KENEN sota? Uusia näkökulmia talvisotaan" 
  2. Albee: "Who's afraid of Virginia Woolf" (1962) 
  3. Mackin: "Private Worlds, Public Minds: Woolf, Russell and Photographic Vision" (2010)
  4. Guth: "Rituals an Self-Deception: Clarissa Dalloway's Final Moment of Vision"
  5. Flatland:  "Bli hvis du kan" (2011)
  6. "Kukkien kielellä" (2012)
  7. Leone: "Hyvät, pahat ja rumat" (1966)
  8. Green: "Kirjaflirttiä" (2008)
  9. Drougge: "Penetraatio" (2007)
  10. Hakalahti: "Hengenahdistusta" (2004)
Osa jälkimmäisen listan kirjoituksista on Julia Cameronin "Tyhjän paperin nautinto" -kirjan harjoituksia:

HARJOITUS 30 - Miten helpottaa kirjoittamista - (Cameron)
HARJOITUS 29 - Kirjoita virheellisesti - (Cameron) 
HARJOITUS 33 - Kuuntele, kuule ääniä- (Cameron)
HARJOITUS 18 - Yhteyden saaminen - 25-vuotiaaseen minään (Cameron)
HARJOITUS 17 - "Why don't we do it in the road" (Cameron)
HARJOITUS 10 - "Häpeän näyttämö" (Cameron)

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 20: "H-hetki lähestyy"

Otsikon 'H-hetki lähestyy' kirjoitin jo monta päivää sitten. Ja joka päivä torstaista lähtien - nyt on sunnuntai - mietin milloin alan kirjoittaa. Eikä mitään tapahtunut... Sellaista kirjoittaminen on. Päässä tapahtuu paljon, mutta se, ajatus, ei vain siirry sormiin asti. Paperi säilyy tyhjänä - siihen hetkeen asti kunnes päättää kirjoittaa.

On helppo selitellä paperin tyhjyyttä, mutta väsyneenäkin voi kirjoittaa, mitä väsyneenä kirjoittaa. Silloinkin kun pää on tyhjä voi kirjoittaa pään tyhjyydestä jne. Kaikki syyt jotka estävät kirjoittamasta ovat tekosyitä, sillä kirjoittaminen on elämää. Jos ei kirjoita, ei elä. Minä siis tietämättäni olin päättänyt olla elämättä. Toteutin parin päivän - siihen ei löydy nyt oikeaa sanaa - itsemurhan, ja sitten heräsin taas eloon. Nousin haudastani tai tuhkasta niin kuin töyhtöhyyppä.

     *    *     *

Torstai oli hyvä ellei suorastaa hieno päivä, mitä tuollaiset ylimalkaiset sanat sitten tarkoittavatkaan. Mietin lähinnä tunnelmaa Jukolan kirjastossa. Olimme kutsuneet kirjastoa käyttävät lähiön asukkaat asiakasiltaan, jossa kertoisimme jatketusta aukiolosta - ja samalla asiakkaat voisivat vaihtaa vanhan kirjastokortin uuteen, joka toimii kulkukorttina.

Kaikki meni hämmästyttävän hienosti. Enää ei kukaan kritisoinut - aiheesta tai aiheetta - mistään, mitä oli tapahtunut jatkuvasti viime kuukausien aikana. Kaikki olivat tyytyväisiä ja innoissaan siitä, mitä olimme saavuttaneet yhdessä asukkaiden kanssa, sillä ilman heitä se ei olisi onnistunut.

     *     *    *

Perjantaina palasimme maanpinnalle kirjaston etuovi ei jostain syystä auennut automaattisesti. Edes silloin kun kirjasto oli normaalisti auki. Maanantaina olisi tarkoitus siirtyä jatkettuihin aukioloaikoihin. Uskon kuitenkin että kaikki menee hyvin.

Tekniikka nyt vain on sellaista, että se toimii niin kuin toimii. Vähän samanlaisia ovat ihmiset... Polveni on ollut monta päivää kipeä, jäykkä paljosta istumisesta. Pitäisi liikkua enemmän, ulkoilla tai tehdä jotain fyysisempää kuin mitä teen tälläkin hetkellä.

Aurinko paistaa ulkona. Peipposet saapuivat perjantaina samoin rastaat ja mekkala ulkona on melkoinen ja houkutteleva - ja kohta lähden ulos. Jos en muuta niin siksi, että jääkaappi on tyhjä.

     *      *      *

Loputon istuminen jatkui perjantai-iltana. Ajoin autolla naapurikaupunkiin Riihimäelle "Mediataitojen perusteet" -kurssille. Kurssilla kerrottaisiin mm. miten blogia pidetään kuin rakasta kädestä. Viestinnän ja  verkko-oppimisen asiantuntija Riitta Suominen Tampereelta kertoisi näistä asioista.

Blogeihin päästiin lauantaina. Suominen oli rankkeerannut seitsemän ns sosiaalisen median työkalua, jotka hän myös kävi läpi. Blogi sijoittui hänen listallaan vasta neljänneksi. - Blogin Suominen leimasi provosoivasti verkkopäiväkirjaksi, mitä se voi tietysti myös olla. Minunkaan tuskin tulisi kirjoitettua jatkuvasti, jollen tekisi tällaista päiväkirjaa muiden blogitekstien joukkoon.

Suomisella oli ehkä hieman mustavalkoinen näkemys blogeista ainakin siinä mielessä, että hän piti hyviä blogeja sellaisina, joissa keskustellaan hyvin paljon. Ne edistävät demokratiaa tms. Ns asiantuntijablogit, jotka ovat pienen piirin blogeja ovat siten huonompia, koska ne eivät pyri laajentumaan oman piirinsä ulkopuolelle.

Itse ajattelen että molempi parempi. Blogit ovat kuitenkin vain blogeja. Ne ovat tekijöidensä näköisiä. Ne voivat edistää jotain tai olla edistämättä.

     *     *     *

Blogi on paranneltu versio www-sivujen yhteydessä olleista keskusteluryhmistä, jotka harvoin toimivat kovin hyvin. Ne ovat myös staattista www-sivua parempi vaihtoehto siksi, että ne mahdollistavat sivujen joustavan päivityksen.

Blogeissa on tarkalleen ottaen kyse vain  tietynlaisesta verkkosivustosta, jonka joku on tehnyt jotain tarkoitusta varten - jos ei muuta niin luodakseen itselleen verkkoidentiteetin.

Toki blogiin voi rusauttaa vaikka kokonaisen kaunokirjallisen teoksen niin kuin Juha Vuorinen teki. Hänhän kirjoitti "Juoppohullun päiväkirjansa" (1998) ensin nettiin blogina, ja vasta sen jälkeen julkaisi ne kirjana.

Leena Krohn kirjoitti perinteiselle staattiselle www-sivustolle "Sfinksin ja robotin" (1996) eli oman novellikokoelmansa, mikä sekin julkaistiin myös painettuna.

     *     *     *

Riitta Suomisen kolmen sosiaalisen median kärki oli seuraava:
  1. Twitter
  2. Ning
  3. Wiki
Lista saattaa tuntua yllättävältä, mutta Suomienn ajattelee sosiaalista mediaa oman itsensä ja työnsä kautta. Hän on kouluttaja ja verkkoviestinnän ammattilainen. Twitterin avulla viestit liikkuvat liukkaasti ihmiseltä toiselle. Ning on kätevä alusta, jolla ryhmä voi työstää yhdessä tekstejä ja pitää yhteyttä toisiinsa. Wiki on ilmainen, yksinkertainen ja avoin tapa yhteistoiminnallisesti julkaista netissä mitä tahansa aineistoa.

     *     *     *

Toinen pannu kahvia on menossa, mutta tekstiä en ole saanut tämän enempää aikaan. Sen sijaan että panisin pannun porisemaan vielä kolmannen kerran ja sanoisin "Minä juon nyt kahvia", lähden ulos.

     *     *      *

    Lisäänpä tähän loppuun vielä tämän blogin rankingin:
    1. Järnefelt ”Isänmaa”  (1893)
    2. La Cicciolina: "Eroottisia tarinoita" (2002)
    3. ”Näkyykö kirjastonhoitajia maisemassa?”  (2009)
    4. Nin: "Pikkulinnut. Eroottisia novelleja" (1981)
    5. Strindberg:  ”Neiti Julie” ym.  (1888)
    6. Hulkko: "Jostakin kotoisin" (2011)
    7. Moravia: "Eroottisia tarinoita" (1987)
    8. Camus: "Sivullinen" (1942)
    9. Tolstoi: "Ylösnousemus"  (1899)
    10. Arndt: "Mitä miehet haluavat sängyssä?" (2011)
    11. Eliot: "Autio maa" (1922)        

    perjantai 20. huhtikuuta 2012

    Martin: "Valoa kotiin" (2011)

    Miten valaistuksella luodaan lisäneliöitä pieneen olohuoneeseen?
    Mistä tietää, mitkä lamput parhaiten sopivat mihinkin tilaan?
    Kuinka luoda lämmön ja syvyyden tunnetta tai selittämättömän draaman hehkua?


    Eri huoneet kaipaavat erilaista valaistusta ja tunnelmaa. Siinä missä asuintiloihin sijoitellut valot luovat viihtyisyyttä, portaissa, eteisessä ja ulkotiloissa tarvitaan turvallisuutta. Lukuisin vinkein varustetussa teoksessa esitellään kaikki tärkeimmät valaisinmallit ja -tyypit sekä annetaan tarpeelliset tekniset neuvot eri asennusvaiheisiin.

    "Valoa kotiin" (2011) antaa niin harrastajalle kuin kodin ammattimaisellekin sisustajalle oivallisen oppimäärän kodin valaistushaasteisiin. Valaistusasiantuntija Lucy Martin on toistuvasti palkittu muun muassa huippuluokan asuntoihin suunnittelemistaan valaistuksista. (WSOY:n sivusto)

         *     *     *

    Sisällys:

    - Uutta ilmettä pienillä muutoksilla - Hyvän valaistuksen periaatteet - Sisustusvalaisimet - Tilojen valaistus

         *     *     *

    Olen kokenut huoneiston / huoneiden valaisemisen aina jotenkin ongelmalliseksi. Miten esimerkiksi valon saa riittämään? Tuntuu että valoa on aina jossakin paikassa liian vähän - tai jokin valo on liian kirkas tms.

    'Hyvän valaisun periaatteet' antaa ohjeita kaikkiin mahdollisiin valaistusongelmiin kotona. Valoja ja valaisimia voi sijoitella mitä erilaisimmilla tavoilla, huomaamattomasti tai sisustuselementtinä.

    Itse aloin kirjaa silmäiltyäni harkita kiskon käyttöä katossa, jolloin voisin tarpeen mukaan suunnata valoja haluamallani tavalla. Erilaiset vaijeriratkaisut vertikaali- ja horisontaalisuunnassa ovat myös mahdollisia. Epäsuoran valaistuksen käyttö on kiinnostava vaihtoehto. Valoa voi heijastaa esimerkiksi katon tai lattian kautta muualle.

    Jos valoilla haluaa kikkailla, erilaiset tehostevalaistukset tarjoavat vaihtoehtoja. Vaikkapa tähtitaivas kattoon tai varjoisa metsä seinille heijastettuna eivät vaikuta hullummilta ratkaisuilta.

    torstai 19. huhtikuuta 2012

    Peltonen: "Jumalan kuopus" (1980)

    Veijariromaani, jossa kuolemattoman "Elmon" tekijän fantasia on vapautunut viimeisistäkin hauraista kahleista; harvoinpa suomalaisuus niin hilpeänä näyttäytyy, haikeus ja huumori lomittuvat lannistumattomina kuin tässä. Armottoman vihattavan Isän karkottamana Kuopus – amiraali, osa-aikaihminen, lude ja torakkakin – joutuu kotivaltakunnastaan jumalan selän taakse, Suomi-nimiseen valtakuntaan. (KirjaSampo)

    "Häntä kutsutaan Jumalaksi. Minä olen Hänen nuorin poikansa, kuopus, sädekehätön, tavallisista tavallisin: en edes änkytä eikä minulla ole kyttyrää. Onnettomuuteni kai on olla olemassa, mutta koska pidän kaikkea ikään kuin luonnollisena, en osaa valittaa. Olen rasahtava kaakelikäytävän umpikujaseinää vasten niin kuin torakka tai lude inhoavan peukalon alle. Niin on Isä tuominnut minut rikoksistani." (Takakansi)

         *     *     *

    Romaanissa "Jumalan kuopus" (1980) on ajatusleikki: mitä olisi voinut tapahtua, jos Jumalan poika, Jeesuksen nuorempi veli, olisi jostain syystä joutunut 70-luvun Suomeen? Elmomaiseen tyyliin Juhani Peltonen käsittelee aihettaan, puolivakavalla, humoristisella tavalla.

    Amiraaliksi kutsuttu Jumalan poika ryhtyy mm. Puolustusvoimain ylipäälliköksi maasodassa Belgiaa vastaan Puolan maaperällä lähellä Gdanskia. Kun hänelle ehdotetaan päällikkyyttä Amiraali vastaa näin: "Olenhan minä Osa-aikaihminenkin, Lude ja Torakkakin".  Joten hänellä ei ollut mitään ehdotusta vastaan.

    Kaikki alkaa loukkauksesta, jonka ammattiministeri Enska oli lukenut lehdestä. Belgialaiset olivat herjanneet Suomea monin tavoin, mistä alkoi välittömästi liikekannallepano. 

    Vasta kirjan lopulla päästään sanoista tekoihin.

    "- Jassoo, Eno totesi. Sitten otetaan loput konjakit mukaan. Ylipäällystön niillä juottaa mukavasti. Kelpaanks minä näin? Ei kai nyt yhtä Puolan matkaa varten tarvitse sen kummemmin pukeutua, varsinkin kun joutuu sotimaan jollakin sikäläisellä pakettipellolla.

    - Kaikki on kunnossa, Amiraali vastasi saaden Mariettalta suudelman. Minunkin takkini on ryppyinen, likainen ja halki selästä, mutta epäröin, olisiko millään tavalla normaalimpaa, jos se olisi sileä, puhdas ja ehkä." (s. 242)

    Sota oli Suomelle menestyksekäs.

    "Ja belgialaisten leuat alkoivat lonksua viimeistäinkin silloin, kun Eno ryhtyi kantelemaan ja paiskomaan hevosia päin vihollista. Samalla hän jysäytteli erilaisia pieruja uskomattomasta arsenaalistaan."

    Kaikki on ohi päivässä. Illalla molemmat osapuolet juhlivat yhdessä Fiatin sponsoroimilla illallisilla. Belgialaiset ilmoittavat mm. ettei suomalainen olut ollut niin pahaa kuin he olivat väittäneet, ja he siirtyvät juomaan Karjalan A-olutta.

    Harjula: "Jeesus mies myyttien takana" (2011)

    Jeesus Nasaretilainen oli saarnaaja ja parantaja, joka syntyi vähän ennen ajanlaskumme alkua. Hän julisti rajatonta lähimmäisenrakkautta, puolusti ”syntisiä” sekä muita syrjäytyneitä ja väliinputoajia ja vaati aikansa juutalaisuutta uudistumaan. Yhteiskuntarauhaa uhkaavana kansanvillitsijänä hänet teloitettiin Jerusalemissa vuonna 30. 

    "Jeesus mies myyttien takana" (2011) kurkistaa myyttien ja symbo­lien tuolle puolen sekä hahmottelee kuvaa historiallisesta Galilean profeetasta. "Raamatun" evankeliumeja tarkastellaan pyhänä pidetyn ihmisen elämäkertoina. Monista uskonnoista tuttujen myyttisten aihelmien kuten neitseestäsyntymisen ja ylösnousemuksen avulla ne kertovat merkityksistä, joita Jeesuksen seuraajat Mestariinsa liittivät. 

    Teos esittelee myös Jeesuksen myyttiytymistä muun muassa Afrikan ja Aasian kulttuureissa.
    "Jeesus mies myyttien takana" on ensimmäinen suomalainen uskonto­tieteellinen tutkimus historian Jeesuksen elämästä ja persoonasta. Se on kiinnostavaa luettavaa kenelle tahansa kirkkoon kuuluvalle tai siihen kuulumattomalle sekä kaikille eurooppalaisen kulttuurin historiasta kiinnostuneille. (Takakansi)

         *     *     *

    Uskontotieteen dosentin Raimo Harjulan "Jeesus mies myyttien takana" (2011) tarkastelee Jeesusta historiallisena ja myyttisena hahmona itse asiassa hyvin samalla tavalla kuin Philip Pullman pari blogikirjoitusta sitten. Vain heidän tavoissaan käsitellä aihetta on hieman eroa. Harjula kirjoittaa tietotekstiä ja Pullman kaunokirjallista tekstiä. Yhteistä kirjoittajille on se, että he kurkistavat mieheen myyttien takana. Myyttien rakentamisen aloitti Paavali, kun hän mm. alkoi puhua Jeesuksesta Kristuksena. Harjulan kirjan Esipuhe ja Pullmanin Epilogi ovat sisällöllisesti lähellä toisiaan ja kummatkin tietotekstiä. Molemmat kertovat lukeneensa 'Uuden testamenttinsa' evankeliumit tarkkaan Jeesuksen elämänkertoina.

    Kirjoja varmasti kannattaa lukea rinnakkain.

         *     *     *

    Raimo Harjula käy keskeiset Jeesuksen elämään ja mytologiaan liittyvät asiat läpi. Lisäksi hänen kirjassaan on katsaus Jeesus-tutkimukseen. Mielenkiintoista on esimerkiksi miten eri puolilla maapalloa Kristus hahmotettiin hyvin eri tavoin. Esimerkiksi Karjalassa Jeesus oli jonkinlainen virsut jalassa hiljaksiin hiihtelevä shamaani tms.

    keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

    Kojamo: "Rakkauden ylistykseksi" (2011)

    Runokirja puhuu ihmisyyden puolesta, ihmisen pyrkimystä säilyttää eheytensä ristiriitaisessa maailmassa. Runot kertovat toisen ihmisen kohtaamisen riemusta ja myös menetysten kivusta, ja elämänvoimasta, joka syntyy ihmisestä itsestään.

    Kirjailija Risto Ahti on kirjoitttanut Liisa Kojamon runoista seuraavasti: "Mielestäni ne ovat juuri tässä todellisuuskokemuksessa aivan keskipisteessä, sekä kuvallisessa että rytmisessä, eettisessä ja esteettisessä mielessä." (KirjaSampo)

         *     *     *

    Tätä kokoelmaa lukiessa miettii, mikä on kirjoittamisen ja runojen tarkoitus. Onko tärkeää kirjoittaa 'v.a. koskenniemi' - tai 'eino leino' - tyylisiä kansallislyyrikkorunoja vai ehtaa käyttörunoutta? Kallistun mm. 'liisa kojamo' - ja 'kari hotakainen' - tyylisen käyttörunouden kannelle. Runojen on oltava tekijänsä näköisiä, eikä myyttisen kansakunnan rakentamista tms.

    Runojen ei myöskään tarvitse olla runoina hyviä, kirjallisen kaanonin tms mukaisia runoja. Ne voivat olla monessa mielessä epärunoja, kunhan ne kertovat elävän tarinan tai ovat pysäytyskuva jostain. Aivan paskatkin runot voivat huonoudessaan olla hyviä, minkä muun muassa Huonon kirjallisuuden seura on todistanut todeksi.

         *     *     *

    Liisa Kojamon kokoelman "Rakkauden ylistys" (2011) loppupuolella on kaksi runoa, jotka yhdistyvät minulle tuttuihin paikkoihin ja tapahtumiin, mikä tekee niistä merkityksellisiä.

    Toinen on 'Lähiön lähimmäinen'.

    "Soittaa murheellisen näköinen nuori mies ovikelloani
    ja kysyy muistanko hänet ja voinko antaa hänelle tyhjiä panttipulloja?"

    Säkeet ovat konkreettinen kuva, ja tuovat mieleen lähiössä näkemiäni nuoria miehiä. Sillä ei ole sinänsä väliä kenestä on kyse, eikä edes sillä missä tämä tapahtuu.

    Jukolassa on nuoria, työttömiä, köyhiä miehiä ja naisia - ja on hyvin uskottavaa, että rahat ovat lopussa jo viikon, kahden kuluttua kuukauden alusta. Ja silloin ollaan tässä tilanteessa, tässä kuvassa, jossa tiivistyy paljon siitä millaista on elämä lähiössä.

         *     *     *

    Kojamo asuu samassa lähiössä, missä minä olen kirjastonhoitajana. Hämeenlinnan kirjaston 150-vuotisjuhlapäivänä hän luki juuri tämän kokoelman runoja, joita ei vielä oltu painettu, kirjastossa.

    TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 19: "Julkkiskirjasto?"

    Lähikirjastoni oli tänään julkkis. Tosin ei mikään suuri sellainen, eikä valtakunnan julkisuudessa, mutta julkkis mikä julkkis, mikä ei tietysti asiana ole mikään itseisarvo muuta kuin siinä mielessä, että tällaisia kirjastoja tulee jatkossa olemaan Suomessa yhä enemmän.

    Hämeenlinnan kaupunkiuutiset, Yle Häme - radio ja TV 2:n alueuutiset kertoi Jukolan itsepalvelukirjastosta, jossa on kyse lähinnä jatketusta aukioloajasta. Sellaisina aikoina, kun henkilökuntaa ei ole paikalla, kirjastoon voi tulla omin nokkinensa.

    Huomenillalla paikallinen väki parveilee, toivon mukaan, kirjastossa, sillä tällöin meillä on asiakasilta, joita on myös kahtena seuraavana torstaina.

    Jukolan kirjasto ei asiakkaan kannalta ole muuttunut paljonkaan. Kirjastossa on ollut aiemminkin lainausautomaatti, nyt kaksi sekä lainaavaa että palauttavaa automaattia, tehostettu kameravalvonta sekä kulunvalvonta, johon kuuluu kirjastokortti, jota voi käyttää kulkukorttina.












    Linkki: Yle Häme

         *     *     *

    Monet muutkin asiat ovat Suomen yleisissä kirjastoissa tapetilla lähivuosina. Sähköiset kirjat ja verkosta ladattava musiikkiaineisto tulevat rytinällä. Kirjastonhoitajien ja informaatikkojen ym työ tulee muuttumaan koko lailla erilaiseksi siitä, mitä se on ollut vuosikymmenet. Mutta sellainen maailma on. Maailma muuttuu .. kun sitä muutetaan.