sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Kundera: "Naurun ja unohduksen kirja" (1990)

"Yksikertaisesti aikamme eurooppalaista romaanitaidetta parhaimmillaan”, arvioi Svenska Dagbladet tätä teosta, joka kaikkinensa on otettu maailmalla poikkeuksellisin kiitoksin vastaan.

"Naurun ja unohduksen kirja" on esseeromaani, kertomuskokoelma, teema muunnelmineen, miten vain, joka tapauksessa verrattoman rikas ja omaperäinen teos, jossa myytit ja eurooppalainen todellisuus, satu ja politiikka kerrostuvat komeasti. Aistillisuus vaihtuu arvaamatta ironiaan, filosofiaan tai mustaan komiikkaan, rauhaisat tempot rivakkaan kehittelyyn. Mitä moninaisimmat teemat muodostavat tässä poikkeuksellisen, musiikillisen kokonaisuuden. (Takakansi)

     *     *     *

Milan Kunderan "Naurun ja unohduksen kirjaa" (1990) on pidetty yhtenä hänen parhaista teoksistaan, mitä se varmasti onkin, vaikka sitä leimaa tietty keskeneräisyys ja hajanaisuus.

Kirja alkaa Mirekin ja Zdenan kuvauksella, jotka ovat eronnut pari. Mirek on älykkö, joka on joutunut  Tsekkoslovakiassa jonkinlaiselle mustalle listalle, eikä hän onnistu saamaan enää töitä mistään. Hänellä on kuitenkin ystäviä jotka auttavat häntä. Mirekissä on paljon Milan Kunderaa itseään, ja hahmonsa kautta hän kertoo itseironisesti omista kokemuksistaan.

Zdena oli kommunisti niin kuin Mirek oli myös ollut, mutta hänet oli erotettu puolueesta kahteenkin kertaan. Vertauskuvallisesti Mirek toteaa, että "Zdena oli uskollinen puutarhalle jossa satakielet laulavat". Hän itse menetti uskonsa paratiisiin neuvostomiehityksen jälkeen.

Mirekillä on kaksi vaihtoehtoa: joko julkisesti tunnustaa virheensä tai sitten lähteä maasta. Hän ei valinnut kumpaakaan vaan jäi maahan, ja joutui sen takia näkemään nälkää ja olemaan muiden armoilla. - Lopulta hän sai myös pitkän vankilatuomion ei-mistään, ehkä tyhmyydestään.

     *     *     *

Marketan, Karelin ja Evan tarina on erikoinen kolmiodraama, joka ei oikeastaan ole kolmiodraama vaan kolme ihmistä, jotka rakastavat sanan kaikissa merkityksissä toisiaan ja elävät yhdessä. Marketa ja Karel olivat naimisissa, ja Karel oli ennen Evaa armoton naistenmies mikä häiritsi hänen vaimoaan. Evan tulo kuvioon tietyllä tavalla tasapainotti tilanteen.

Mitä kirjoitelmasta lopulta jää jäljelle? Karel taantuu lapsuudenmuistonsa kautta jonkinlaiseen paratiisilliseen olotilaan. Hän jää mielensä vankilaan kuvitellessaan, objektivoidessaan Evan ihannenaisekseen Noraksi, naiseksi jonka oli nähnyt lapsena alastomana. Hän on kuvitelmiensa takia yhä enemmän ulkopuolinen ja naurettava.

      *     *     *

Gabriela ja Mikaela ovat kaksi amerikkalaistyttöä, enkeliä Euroopassa. He ovat oppimassa, ehkä Italiassa tai Ranskassa, mitä kommunismin ihanuus on - tai mitä se ei ole. Tämä tapahtuu mm. Eugène Ionescon näytelmän "Sarvikuono" [1959] esittämisen kautta. Tosin luokkatilanteessa (muut) nuoret osoittautuvat samanlaisiksi kuin näytelmän kautta vaivihkaa kritisoimansa fasistit.

Rinnan Gabrielan ja Mikaelan tarinan kanssa Kundera kertoo synkkää tarinaa itsestään ja nuoresta naisesta R:stä aivan toista tarinaa. Tarinat eivät kohtaa. Kirjailija huomaa itsessään ikävän piirteen, joka kuitenkin pysyy hallinnassa

"Istuessamme vierekkäin lainatun asunnon sohvalla (..) aloin tuntea raivoisaa halua rakastella häntä. Tarkemmin sanottuna: raivoisaa halua raiskata hänet, käydä hänen kimppuunsa ja ottaa hänet sekä kaikki hänen sietämättömän kiihottavat ristiriitaisuutensa, täydelliset vaatteensa ja kapinoivat suolensa, järkensä ja pelkonsa, ylpeytensä ja onnettomuutensa yhden ainoan syleilyn myötä." Kundera jäi outoon tunteeseensa kiinni pitkäksi aikaa "kuin lintu ansaan".

      *     *      *

Kolmen ensimmäisen, oudon tarinan jälkeen Milan Kundera pääsee vihdoin Mirekin  tarjoilijatar sisareen Taminaan (35), joka on jonkinlainen kirjan päähenkilö - ja hänessä yhdistyvät aiempien kertomusten kaltoinkohdellut / kaltoinkohtelevat naiset. Lisäksi mukana on parikymppinen Bibi, joka on myös tarjoilija, ja joka haluaa kirjoittaa kirjan.

Kundera pohtii tässä osassa hahmojensa kautta paljon sitä, mitä on olla kirjailija. Sivuhenkilö Banaka, jonka teoksia kukaan ei lue, on ainoa oikea kirjailija. Mirek mainitaan vain ohimennen, sillä hän ei  kuulu joukkoon, koska asuu Tsekkoslovakiassa. Oikeastaan ainoa, joka oikeasti on kirjailija, on Tamina. Hän on kuitenkin kirjoittanut 'vain' päiväkirjojaan, jotka ovat hukassa Prahassa minne ne jäävätkin. Kirjat on Taminan lisäksi lukenut vain hänen anoppinsa, salaa.  

Kunderan esseemäisesti kirjoittama johtopäätös kirjailijuudesta on absurdia luettavaa. Hän kuittaa halun ryhtyä kirjailijaksi maniaksi, grafomaniaksi, eräänlaiseksi psyykkiseksi sairaudeksi, jolla on kolme ehtoa.

"1. hyvinvoinnin suoma mahdollisuus harjoittaa hyödytöntä (kirjailijan) toimintaa
2. yksilöiden yksinäisyyden yleistyminen yhteiskunnassa
3. suurten muutosten puuttuminen kansan sisäisestä elämästä."

     *     *     *

Seuraavaksi kirjailija hyppää Kristiinaan, hänen teurastajamieheensä ja autonasentajarakastajaansa sekä nuoreen opiskelijapoikaan, johon Kristiinalla on myös suhde. - Kunderan osan otsikko on 'Litost', joka tarkoittaa tunnetilaa, jossa ovat sekoittuneet monet erilaiset ristiriitaiset tunteet yhteen. Litost liittyy lähinnä nuoruuteen, nuoriin aikuisiin, jotka eivät osaa tai halua eritellä tunteitaan - ja pyöriskelevät epämääräisen ahdistuksen tilassa.

Litost sai mm. nuoren naisen menemään häntä vanhemman miehen, runoilijan, luokse ilman järkevää syytä ja kostonhimossa raivoamaan ja rikkomaan hänen huoneistonsa ikkunoita. Mies oli naisen mielestä väärällä tavalla torjunut hänet tms.

Litostin kourissa on myös opiskelijapoika, joka rakastuu itseään vanhempaan Kristiinaan. Hän hautoo hiljaa mielessään mm. itsemurhaa. Vaikka Kristiina on jättänyt hänet, hän odottaa naista epätoivoisesti. Nuoren miehen ystävä kehottaa kanavoimaan intohimonsa runouteen. Siis ryhtymään kirjailijaksi.

     *     *     *

Kuudennen osan keskellä Milan Kundera paljastaa jotain

"Koko tämä kirja on muunnelmaromaani. Yksittäiset jaksot seuraavat toisiaan kuin yksittäiset, teeman uumeniin johtavat tienpätkät, tien joka vie ajatukseen, yhteen ainoaan tilanteeseen jonka ymmärtäminen häviää silmieni saavuttamattomiin". (s. 192)

Kirjan päähenkilö on Tamina, vaikka häntä on suoraan käsitelty vain edellisessä osassa. Tamina lähtee nuoren Rafaelin matkaan ravintolasta - ja päätyy saarelle, jossa on vain lapsia. Tamina kokee lasten, eräänlaisten pienten aikuisten, parissa ruumiillisen autuuden kokemuksen. Lapset mm. tyydyttävät häntä seksuaalisesti ja hän saavuttaa lasten viattomuuden kaltaisen nautinnon omasta kehostaan. 

"Lapset pyyhkivät häntä huolellisesti pöntöllä, sitten he nostivat hänet siltä, vetivät veden, riisuivat häneltä paidan, taluttivat hänet pesualtaan ääreen ja halusivat kaikki pestä hänen rintansa ja vastsansa. Kaikki olisivat myös uteliaita näkemään hänen jalkovälinsä ja pyrkivät koskettelemaan sitä."

Vähitellen lapset menettävät viattomuutensa, heistä tulee ilkeitä ja pahoja, ja Tamina joutuu pakenemaan saarelta uimalla, mikä johtaa siihen, että hän hukkuu. 

     *     *     *

Viimeinen osa päättyy nudistirannalle yhdessä Janin ja Hedvigin kanssa. Jan kuvittelee, että he ovat 200 eaa eläneen Longoksen viattomat paimenpoika Dafnis ja paimentyttö Khloe. He ovat ikään kuin palanneet takaisin luontoon ja lapsuuteensa, tietämättömyyden tilaan.

Tätä ennen Kundera on kuvannut Janin monia rakkauksia ja rituaalinomaista, uuvuttavaa seksiä, josta Hedvig Janin vihdoin vapauttaa. Hedvig sanoo Janille, ettei hän pidä rakastelua tärkeänä. Seksi on vain ystävyyden vahvistava symbolinen toimitus.

"[Dafnis ja Khloe] syleilevät toisiaan, painautuvat toisiaan vasten, punoutuvat toisiinsa. He makasivat niin hyvin, hyvin pitkään, sillä he eivät tienneet mitä muuta he olisivat voineet tehdä. He luulivat pelkkää toisiaan vasten painautumista lemmenilojen päämääräksi. He olivat kiihottuneita ja heidän sydämensä jyskytti, mutta he eivät tienneet mitä rakasteleminen oli." (s. 225)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti