lauantai 28. huhtikuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 25: "Minä - runoilija"

En todellakaan pidä itseäni runoilijana, mutta tehtävään kuului kertoa millainen runonkirjoittaja olen. Siis: ei kirjoittaa, vain kertoa.

Millainen runonkirjoittaja olen? Tällainen. En tiedä millaisilla kirjainmerkeillä tai kielellä asian ilmaisisin. Tällainen, tällainen. TÄLLAINEN! Kuvitelkaa että kertoessani suorastaan huudan sanan "tällainen" ja osoitan molemmilla etusormilla itseäni. En tiedä onko ilmeeni vakava. Luultavasti seison, sillä istuessa on vaikea osoittaa itseään niin että muutkin sen näkevät. Jos haluan olla melodraattinen, voin tirauttaa pari itsesäälin kyyneltä, kun en pysty parempaan.

     *     *     *

Runoilijat usein lausuvat runojaan. Saattavat jopa kertoa runoistaan esimerkiksi kirjaston kirjallisuusillassa tai kirjallisuuspiirissä tai jossain muussa tilanteessa. Koska en ole oikea runoilija, ei minulle ole paljonkaan kerrottavaa itsestäni. Totean vain, että kirjoittaessani runoja, otan kynän käteeni, ja toivon parasta ja pelkään pahinta. Jos kynästä nousee sauhu, olen ainakin päässyt vauhtiin, kiihdyttämään ensimmäiseen kaarteeseen ennen vaarallista shikaania ja maalisuoraa ennen vääjäämätöntä loppua. Jos kynä pysähtyy lähtöruutuun, tiedän, että peli on menetetty. Voin tietysti purkaa raivoani kynään ja katkaista sen keskeltä, mikä on kuin potkaisisi Ferrarin kylkeen. Tai voin alkaa sadatella, mistä voi olla seurauksena suorastaan lyyrinen purkaus, jota tuskin saa jälkikäteen toistettua, vaikka haluaisikin. On kuin Ferrari lähtisi liikkeelle ilman kuljettajaa.

      *     *     *

En tiedä edes, haluaisinko olla runoilija, mitä se sitten tarkoittaakaan. Jos puheessa sanat soivat kauniisti koko ajan, koko puhehan on yhtä runoutta. Tietysti äänelläkin on merkitystä. Narisevalla tai kitisevällä äänellä ei voi tehdä kuin nirin-narin -runoutta.















Parhaat radiotoimittajat, radioäänet ovat lyyrikoita, kun he esimerkiksi aamulla toivottavat kuulijansa tervetulleiksi kuuntelemaan lähetystään. Ehkä yksi tällainen radiotoimittaja on Oliver Stonen "Talk Radion" (1988) toimittaja Barry Champlain.

     *     *     *

Kuka ei olisi ajatellut samoin kuin minä, että kaikki sanomisen ja kirjoittamisen arvoinen on sanottu ja kirjoitettu jo moneen kertaan ihmisen historian aikana. Miksi enää lisätä elossa olevien tuskaa kirjoittamalla lisää yhtä ja samaa. - Eikö koko ajatuksen voisi kääntää jopa toisin päin. Sen sijaan että kirjoitetaan runoutta, sitä aletaankin karsia, yritetään löytää runot, jotka sanovat jotain todella tähdellistä jostakin tai jotka myyvät muita paremmin. Muut voi kuljettaa kaukolämpölaitoksen polttoaineeksi.

     *     *     *

Oikeastaan olen vakavasti jo harkinnut edellä esittämääni absurdia vaihtoehtoa. Se tuli mieleeni viime perjantaina, kun selvitin kirjaston kirjojen kiertonopeutta. Lyriikka ja draama seisovat hyllyssä, eivätkä kierrä. Ne ovat siis potentiaalista polttoainetta, jos niin tahdon. Hullu ajatus, eikö totta? Ja niin totta.

     *     *      *

Tietysti runoja niin kuin kirjojakin voi myös kierrättää. Kenties saksin polttouuniin lähtevistä kirjoista parhaat runot, vapautan ne, ja läiskin ne johonkin toiseen kirjaan tai vaikkapa seinälle. Tai voin keskittyä vain joihinkin säkeisiin tai vain sanoihin. Yhdistelen runojen säkeitä ja sanoja paremmalla tavalla kuin alkuperäisissä. - Onkohan tällainen toiminta runonkirjoittamista? Ehkä jonkun mielestä. Ehkä minun mielestäni, ehkä ei. En tiedä. Kuka tietää?

     *     *     *

Tehtävään kuului myös vastata kysymykseen, mitkä runot tuntuvat omimmilta? Tietysti edellä kuvatulla tavalla tuunatut runot, joissa näkyy oma käden jälki. Voin sormella osoittaa, ja sanoa: "Hei, nämä ovat minun tekemiäni runoja!" En ole ehkä tehnyt niitä, mutta olen saksinut ne, vaihdellut sanojen ja säkeiden paikkoja, nimennyt runoja uudelleen. Tehnyt kaikkea mitä tekstille nyt vain voi tehdä. Syönyt jopa sanojani ja paskonut niitä.

     *     *     *

Uskon, että lukija ymmärtää mistä tässä on kyse.

     *     *     *

Otan varmuuden vuoksi käteeni "Nykysuomen sanakirjan" ja avaan sen 'runon' kohdalta. Kaksipalstaisella sivulla on 8 pisteen Times Roman kirjasimella kirjoitettu 100 palstamillimetriä sanasta 'runo'. Kuvailu on tietotekstiä, ehkä enintään proosaa, ei runoutta.

"s. 1. tav. lyhyt, tiettyä rytmikaavaa (runo)mittaa noudattava t. sanonnaltaan sellaista muistuttava mitaton kirjallisuuden tuote; vrt. laulu, virsi (..) 2. avarammin: runopukuinen esitys, runous (..) 3. kansanr. runonlaulaja"

En voi osoittaa sormella ja sanoa: "Tämä on runo". Voin vain sanoa löytäneeni sanan 'runo' "Nykysuomen sanakirjasta". Olen hieman pettynyt. - Pysähdyn kuitenkin 'runonlaulajan' kohdalle. Voiko runonlaulajaa siis pitää runona? Ilmeisesti. Miten lohdullinen ajatus! Minun ei tarvitse tietää millainen teksti on runo, tietääkseni mikä on runo. Riittää kun tunnistan henkilön, joka lausuu runoja ja vaikka ei lausuisikaan vaan istuisi tuppisuuna tutti suussa kuin jäykkä paska mitättömän ja mitääntekemättömän näköisenä täynnä omaa turhuuttaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti