torstai 31. toukokuuta 2012

Nummelin (toim.): "Tuhansien zombien maa" (2009)

"Elävää lihaa himoavat kalmot ovat nousseet haudasta ja aloittavat Suomen valloituksen.

Ensimmäinen suomalainen zombitarinoiden kokoelma kokoaa yhteen sellaisia kirjoittajia kuin Miina Supinen, Mike Pohjola, Harri Erkki, Petri Salin ja Jussi Katajala. Tiedossa on perinteistä zombimenoa, mutta myös ärhäkkää poliittista satiiria ja epäsovinnaista irrottelua!" (Takakansi)

     *    *    *

Etsin epätoivoisesti tarinaa, jossa zombit ja tontut löytyisivät samasta tarinasta. Juri Nummelinin toimittamasta ensimmäisestä suomalaisessa zombinovellien kokoelmasta "Tuhansien zombien maa" (2009) sellaista ei löytynyt, mutta tuubissa sellainen oli, ja se olikin varsin kiinnostava pienoismusikaali.

Tarinassa zombit ovat pilata joulun kidnappaamalla joulupukin ja panemalla hänet lihoiksi, mutta Tahti-tonttu pelastaa tilanteen eikä joulu jää tänäkään vuonna väliin.

Miten olisikaan käynyt, jos joulupukista olisi tullut zombi? Sitä voi vain arvailla. Ehkä mikään ei olisi muuttunut, sillä joulupukki olisi jonkin ajan kuluttua noussut ylös, ja jatkanut hommiaan entiseen malliin. Taruolennoilta muuttuminen käy vielä ihmistä helpommin; ja kuka sen tietää vaikka joulupukki olisikin zombi, sillä eihän sillä loppujen lopuksi ole väliä mitä joulupukki on.
  
Linkki: Tahti-tontun joulutarina. YouTube

     *     *     *

Suomalaisten suhtautuminen tonttuihin on 2000-luvun Suomessa, sanoisinko, skitsoidista. Tonttuja on ja ei ole. Pystyykö kukaan vastaamaan esimerkiksi kysymykseen, mitä (joulu)tontut tekevät silloin, kun eivät tee lahjoja? Väitän, että vain hyvin harva pystyy vastaamaan tähän kysymykseen.

Entä ovatko kaikki tontut joulutonttuja? Onko niitä muitakin tonttuja. Esimerkiksi näitä vesseleitä voisi pitää tonttuina. He ovat ainakin tontun näköisiä (Zz Topin kuva Wikipediasta).

     *     *     *

Mike Pohjolan kertomus 'Likaisenvihreä viiva' antaa suomalaiselle zombikysymykselle kiinnostavan kehyksen. Otsikko ei viittaa enempää eikä vähempää kuin Ilmari Kiannon "Punaiseen viivaan". Tässä tapauksessa äänioikeus annetaan kuitenkin zombeille.

     *      *     *

Kaikkien tarinoiden hallitseva piirre on se, että työttömät, maahanmuuttajat, vammaiset... ja zombit niputetaan yhteen. Zombien ajatellaan olevan jotenkin syrjäytyneitä. Itse kääntäisin asetelman päinvastoin. Pääkalmo mielestäni on presidentti ja hänen vanavedessään rämpivät pienemmät kalmot pääministerin johdolla, jossa on paljon joulupukin ominaisuuksia. Esimerkiksi kuolleiden sielujen keräily puolueiden nuorisojärjestöjen listoille on juuri zombilistojen laatimista. Koska kuolleita on eläviä enemmän, on luonnollista, että kuolleiden nimiä yritetään saada näille listoille.

     *     *     *

Kun hyväksymme kalmojen  olemassaolon keskuudessamme, monet tutut asiat alkavat näyttää hieman erilaisilta. Harri Erkin 'Kun ois edes sinappia' on ehkä "Tuhansien zombien maa" -kirjan räävittömintä irrottelua.

Koska zombit ovat kuolemattomia tai ne heräävät henkiin aina kuoltuaan, ylösnousemuskin saa aivan uuden sisällön.  Ihminen nousee yhä uudelleen parvekepalon tuhkastakin kuin feeniks lintu. Harri Erkin tulevaisuuteen sijoittuvassa tarinassa zombit ovat avaruusaluksella, jossa on vain vähän kalmoille sopivaa syötävää. He päättävät ratkaista ongelman sillä, että jokainen vuorotellen tappaa itsensä muille herkulliseksi ravinnoksi. Näin he saavat nostettua elämänlaatuan. 

Eukko on jo liki kahdeksankymmenen, kuten minäkin, eikä seksielämämme enää ole kovinkaan tyydyttävää. Useimmiten minua ei innosta. Muijalla on kuitenkin tallella erinomaiset kankut. Ne olisivat todella mureita paisteja. Lisäksi jos sen kalauttaisi hengiltä se nousisi huomenna kolmikymppisenä.

Joskus ongelmiin löytyy yksinkertaisia ratkaisuja. Vai miten on?

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Nieminen: "Istun tässä, ihmettelen" (2012)

"Valittuja runoja lukiessani mietin, mistä aineksista Niemisen lyriikan salainen resepti oikein koostuu. Miten runo voi olla yhtä aikaa helppolukuinen, syvämietteinen, yksinkertainen ja monikerroksinen?" (Niina Hakalahti, Aamulehti 14.4.2012)

     *     *     *

Silmäilin läpi Kai Niemisen "Istun tässä, ihmettelen" (2012) valittujen runojen kokoelman, ja löysin sieltä joitain runoja joihin miellyin: 

Jotenkin tuntuu siltä kuin olisit kaikkialla:
otan minä käteeni mitä tahansa
on kuin koskettaisin sinua.

     Kun rakastaa, puillakin on rakastetun kasvot,
     ikkunoilla; jokaisen askelen ääni kadulla on
     rakastetun ääni.

Nieminen on koonnut omista aiemmista kokoelmistaan häntä itseään eniten miellyttävät runot ja pannut ne yksiin kansiin.

Jossain vaiheessa runoja lukiessa syntyy outo déjàvu -kokemus. Runot alkavat toistaa itseään tai ainakin minusta lukijana tuntuu siltä. Kokemus menee niin pitkälle, että runot alkavat vaikuttaa suorastaan kitschiltä.

     *     *     *

Runot ovat pääasiassa sympaattisia, jopa syvällisiä 

Älä sano mitään:
jos sanot sanankin
en enää tiedä mitä ajattelet

Tuttu tunne. Kaksi ihmistä jotka ovat jossain mielessä samalla aallonpituudella ymmärtävät toisiaan pienistä vihjeistä. Näin käy esimerkiksi aviopareille, jotka ovat olleet pitkään yhdessä. Sanoja ei paljon vaihdeta, mutta kommunikaatio silti pelaa. Paljolla puheella ja sanoilla - jopa teoilla - on mahdollista peittää se, mitä todella ajattelee ja tuntee.

     *     *     * 

jos osaisin kerralla vakuuttaa sinut rakkaudestani,
ei minun enää tarvitsisi kirjoittaa näitä lauluja

jos koko maailma olisi oivaltanut totuuden koko sen
yksinkertaisuudessa, ei kenenkään tarvitsisi kirjoittaa
mitään

mitä me sitten tekisimme?
soittaisimme, laulaisimme, tanssisimme

mitäpä muutakaan

Väittäisin että tässä kitschistä on syntynyt taidetta. Siinä sen suosion salaisuus - ja se mikä ärsyttää kriitikoita.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 40: "Hellyyttään osoittava aasi"

Teen jonkin sortin ajatuskokeen ja tarinalla leikittelyn. En tiedä etukäteen, tuleeko tästä mitään mutta yritetään...

Ajatuksena on ottaa jokin TOSI perinteinen eläinsatu - ja perinteisempaa tuskin voi olla kuin Aisopoksen satu. Sormi osui kirjaa selatessa, jossa oli parisenkymmentä satua, 'Hellyyttään osoittavaan aasiin'.

Tarina kaikessa lyhykäisyydessään on suomennettuna tällainen: 

Aasi näki isännän taputtelevan pientä sylikoiraansa ja antavan sille makupaloja ruokapöydästä. Aasi tuumi mielessään: - Koska isäntä rakastaa joutavaa pikku piskiä noin kovasti, miten paljon enemmän hän rakastaakaan minua, kun puolestani osoitan kiintymystäni hänelle. Olen sentään huomattavasti tärkeämpi hänelle kuin tuo koira.

Kun isäntä sitten tuli kotiin, aasi kopsotteli häntä vastaan. Se nuoli miehen kasvoja, niin että kuola valui hänen takilleen. Ja se poukkoili miestä vasten kuin koira.

Mies säikähti pahanpäiväisesti ja huusi apua. Väki riensi paikalle kepit, nuijat ja kivet kourissaan. He hakkasivat ja mukiloivat aasia ja kiskoivat sen takaisin talliin. Siellä se sitten seisoi kolhuille lyötynä ja itkeskeli yksinään.

     *    *    *

Yritän nyt muokata tarinaa muiden lajien mukaiseksi esimerkiksi legendaksi. Jotta tämä voisi olla legenda, minun tulee valita jokin pyhimys, marttyyri tai vastaava, jotta tästä tulee pyhimyselämänkerta. Legendoissa on ihmeitä ja ihmetekoja. Sankari saa jotenkin käyttöönsä taivaallisia voimia, joiden avulla teot tehdään.

Jos tarinan sisältöön, ulkoisiin tapahtumiin ei koske, muutokset ovat tällöin mielen sisäisiä tapahtumia. Esimerkiksi aasi voi mielessään saada jonkin 'ahaa'-elämyksen, joka mullistaa hänen elämänsä. Se voi esimerkiksi tajuta, että eri eläimillä on suhteessa ihmisiin erilainen rooli. - Mikä sitten olisi aasin ihmeteko, sitä on vaikea kuvitella. Ainoa mikä tulee mieleen on aasin mystinen siirtyminen villiaasiksi Pohjois-Afrikan savanneille, mistä se on lähtöisin ennen kesyttämistään.

Mahdollisimman vähin muutoksin satu legendana näyttäisi ehkä tällaiselta. Itse asiassa kyse on vain siitä, että faabelia täytyy hieman jatkaa:

[Siellä se sitten seisoi kolhuille lyötynä ja itkeskeli yksinään] ja mietti kohtaloaan. Vihdoinkin aasi ymmärsi millainen laji ihminen on eläinten joukossa. Ja ennen muuta suhteessa aaseihin. Ihminen ei pyrkinyt muuta kuin hyväksikäyttämään niitä.

Aasin ajatukset alkoivat vaellella joissain kummallisissa paikoissa, joissa oli kymmeniä, satoja villiaaseja. Jostain syvältä aasin mielen sopukoista nousi ymmärrys siitä, että se, sen esi-isät olivat lähteneet joskus kauan aikaa sitten Afrikan savanneilta, minne ihmiset olivat ottaneet heidät orjikseen ja alistaneet samalla tavalla kuin ihmiset alistivat toisiaan.

Äkkiä aasi huomasi olevansa paikassa, jonka hän oli vain kuvitellut olevan olemassa. Sen haavat ja ruhjeet olivat poissa. Suuri aasiori oli ottamassa häntä vastaan, ja toivotti tervetulleeksi takaisin kotiin. - Me sinua jo odottelimmekin, sanoo lauman johtaja. Sinulle on laumassa oma paikkasi, ja myös tamma, joka haluaa olla kanssasi.

     *    *    *

Seuraavaksi ajattelin mennä mahdollisimman kauaksi sepitteellisestä kertomuksesta. Entäpä jos tarina olisikin historiallisesti totta? Millä tavoin aasin kohtaloa historiankirjoituksessa käsiteltäisiin. Objektiivisessa historiankirjoituksessa aasin kokemukset eivät paljon paina, mutta arkielämän historiaan liittyvänä kertomuksena aasin autenttisilla kokemuksilla on merkitystä.

Aisopos oli kotoisin Kreikan Samoksen saarelta ja hän kirjoitti faabelinsa ehkä noin 580 eaa. Aasi oli - ja on vieläkin - tarpeellinen eläin maaseudulla. Esimerkiksi Votsalakian kylään pääsee parhaiten patikoimalla - ja aasilla ratsastamalla. Kaupungin toreille ja satamiin tuotiin myytäväksi monenlaista tavaraa, mihin aasit sopivat hyvin työjuhdiksi.

Havainnot aasista ja sylikoirasta voisivat olla matkakirjoituksen tapaan kuvattuja. Joku miksei vaikka itse historiankirjoituksen isä Hesiodos on seurannut maalaisia aasiensa kanssa. Alkuun voisi siten tehdä kehystyksen, jossa hän alkaa kertoa näkemästään.

Erään kerran näin isännän taputtelevan pientä sylikoiraansa ja antavan sille makupaloja ruokapöydästä. Aasi katseli niitä ikkunasta kummissaan ikään kuin olisi halunnut sekin makupaloja.

Kun isäntä illalla tuli kotiin, aasi kopsotteli häntä vastaan. Se nuoli miehen kasvoja, niin että kuola valui hänen takilleen. Ja se poukkoili miestä vasten kuin koira. Onkos moista aiemmin nähty!

Mies kuitenkin säikähti pahanpäiväisesti ja huusi apua. Kylän väki riensi paikalle kepit, nuijat ja kivet kourissaan. He hakkasivat ja mukiloivat aasin ja kiskoivat sen takaisin talliin. Siellä se sitten seisoi kolhuille lyötynä ja itkeskeli yksinään. 

     *     *     *

Astetta haastavampi on tehdä tarinasta novelli, mutta historiallisesta kertomuksesta saa ainakin tässä tapauksessa helposti novellin. Aluksi aasi tarkkkailee koiraa ja isäntää ja tekee johtopäätöksensä. Keskiosa ja huippukohta ovat hitsautuneet yhteen, kun isäntä tulee kotiin ja aasi tulee isäntää vastaan kuin koira ja nuolee tämän kasvot. Ratkaiseva käänne on kun isäntä säikähtää aasiaan ja huutaa apua. Lopputilanteessa aasi on lannistettu väen voimalla.

Tarina täyttää mm. sen novellin vaatimuksen, että kyseessä on jokin uusi tai ennen kuulumaton tapaus, ja siitähän tässä juuri on kyse. Loppu on vieläpä tsehovilaisen avoin, sillä lukija ei tiedä miten aasille lopulta käy.

Ahava: "Eksyneen muistikirja" (2010)

Anna elää monessa ajassa samanaikaisesti. Hänen muistinsa on irronnut kiinnikkeistään. Aika on hajonnut hänen käsiinsä, ja hän tarkastelee ihmetellen elämänsä palasia. 

Saari ja meri ovat hänelle tutuinta maisemaa, ja siihen maisemaan kuuluu myös Antti. Miehen äkillinen kuolema ja lapsettomaksi jääminen saavat Annan kuitenkin tolaltaan, ja niin alkaa harhailu ajassa ja paikassa.

Selja Ahavan romaani "Eksyneen muistikirja" (2010) yhdistää vaikuttavasti konkreettisen ja taianomaisen kerronnan. Muistihäiriöistä kärsivän maailma on maaginen ja sivusta katsottuna jopa hullunkurinen. (Takakansi)

     *     *     *

Esikoisromaani "Eksyneen muistikirja" (2010) on harvinaisen onnistunut. Selja Ahava on päässyt hienosti dementoituvan ihmisen, Annan, mielen sisään. Rivien välissä on paljon pohdintaa, mitkä kaikki asiat ovat vaikuttaneet siihen, että Annalle on käynyt niin kuin on käynyt.

Uskottavalla kirjassa kuvataan, miten näkemämme ja kokemamme todellisuus on hyvin suhteellinen asia. Anna, joka kärsi lapsettomuudesta, muistihäiriöisenä elää elämäänsä uudelleen. Nyt hänellä on toisinaan kuusikin lasta.

Helposti ajatellaan, että elämä menettää merkityksensä, kun se ei ole enää hallinnassa. Annan tarina osoittaa, miten mukautuvainen ihminen on ja miten hän voi kokea itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi, vaikka hän itsekin huomaa menettävänsä otteensa elämään.

     *     *     *

Kirja alkaa vähintäinkin hämmentävästi, ja lukija ajattelee mitä tästä oikein tulee. 

Anna oli jo vanhus, kun Jumala vihdoin palasi. Ruusukummun vuodeosasto huone 12:n ovi aukesi, ja sisään työntyi valtava kultainen kukkapuska.

Kirjan kokonaisuutta vasten Annan ja Jumalan kohtaaminen ei tunnu enää kovin ihmeelliseltä. Annan maailma ja tapa katsoa maailmaa paljastuu tässä kohtaamisessa, kun hän ei tunnista enää tuttuja kasvoja ympärillään.

Kirjan lopussa Jumala vie Annan vielä viimeisen kerran hänen mielensä maisemiin kesämökille meren saareen.  

- Herätys Anna, Jumala huhuili, kun saaren eteläpää tuli näkyviin niemen takaa.

Nuotio: "Villilän Runoilijat ry" (2005)

Aurorasta on tullut lukutoukka: hän nimittäin kaipaisi tyttöseuraa, mutta löytää sitä vain kirjoista. Kylässä kun ei asu yhtään Auroran ikäistä tyttöä. Aurora ei tahtoisi olla koko ajan yksinkään, mutta Villilän melskaavat pojat eivät jaksa istua pitkään paikallaan. Lisäksi Auroraa harmittaa, kun pojat eivät lue muuta kuin sarjakuvia. 

Aurora päättää tehdä asialle jotakin: hän perustaa sanataidekerhon, jossa luetaan ja kirjoitetaan itse runoja. Hän saa houkuteltua pojat kerhoonsa hienon ilmoituksen ja munkkitarjoilun avulla. Kyllä munkkipalkalla aina yhden runon kirjoittaa...  (Takakansi)

     *     *     *

Hauska kirja toimeliaasta Aurorasta, joka kyllästyy poikien leikkeihin. Netistä hän on saanut selvää, että on sellaisia kuin sanataidekouluja - ja hän haluaa perustaa sellaisen Villilään. Oman luku-, kirjoitus- ja sanomiskoulun. Äiti on ihmeissään ajatuksesta mutta ei pane vastaan ja auttaa Auroraa.

Koulu perustetaan isoäidin ikäisen Lissun piharakennukseen ja siitä tehdään oikein ilmoitus, joka houkuttaa pojat paikalle. Vastapaistetut munkit, joita ilmoitus lupaa koulun jälkeen, tekevät tehtävänsä. Koulu kestää luvatut kaksi tuntia, mutta kun tulee munkkien aika, ne ovatkin kadonneet. Pojat syyttävät tapahtuneesta Auroraa, mutta lopulta syylliseksi paljastuu perheen koira Vauhti.

     *     *     *

Villilän Runoilijat ryn koulu on menestys, ja kouluun saadaan yksi aikuinenkin, kun yli 70-vuotias Lissu tulee myös tekemään runoja ja mitä nyt koulussa tehdäänkään. Lopulta jokainen lukee omat runonsa - ja hienojahan ne olivat, vaikka kaikki olivat aloittelijoita Lissua ja Auroraa lukuunottamatta.

Aluksi Aurora luo kauhutunnelman, joka saa oppilaiden mielikuvituksen liikkeelle. Sitten hän kysyy pojilta ruvetaanko runoilemaan. Pojat ovat vähän ihmeissään, kun he saavat tietää, että opettaja onkin Aurora, mutta se ei menoa haittaa. Vaikutteita haetaan ensimmäisten runojen jälkeen koulun ulkopuolelta. Jokainen valitsee yhden kylän talon, jonka ympärille kehittelee oman tarinansa.

     *     *     *

Kun munkkisotku on selvinnyt, pojat antavat Auroralle anteeksi. Koulua päätetään jatkaa. Pojilla on omia ehdotuksia, mitä Villilän Runoilijat voivat tehdä - muutakin kuin runoja: sarjakuvia, sketsejä, loitsuja, kauhutarinoita, lauluja... Lapset eivät tiedä mitä 'ry'-lyhenne tarkoittaa, mutta he päättävät, että tässä tapauksessa se on ryhmä ylpeitä.

Tässä Lissun runo esimerkiksi 

Puu kertoo minulle
salaisuuksiaan
mitä se sanoo?
Älä kysy, en voi paljastaa.
Vihjeen vain voin antaa:
Katso kuinka aina keväisin kukkii pihan puu
ja kuinka komeasti vuotensa se kantaa!

tiistai 29. toukokuuta 2012

Janosch: "Köyhä mies ja omena" (1985)

Janosch, oikealta nimeltään Horst Eckert  on puolalais-saksalainen lastenkirjailija. Hän on julkaissut yli sata lastenkirjaa, jotka hän on kuvittanut itse. Janoschin satuja on esitetty myös Tarinatuokio-nimisessä animaatiosarjassa. (Wikipedia)

     *     *     *

Janoschin "Köyhä mies ja omena" (1985) on aika kummallinen tarina köyhästä miehestä, jolla oli köyhä omenapuu. Omenapuu ei tehnyt omenia niin kuin naapureiden puut. Paitsi eräänä keväänä siihen tuli yksi kukka.

Mies seurasi tarkkaan kukan kehittymistä omenaksi. Se oli ihanaa aikaa. Omena kasvoi ja kasvoi ja siitä tuli jättiomena. Se oli niin suuri ettei se mahtunut edes junaan, jolla mies olisi vienyt sen torille myytäväksi. Hän joutui kantamaan sen kaupunkiin.

Kukaan ei uskonut, että omena on oikea, eikä sitä ostettu. Mies joutui kantamaan omenan takaisin kotiin ja hän alkoi olla epätoivoinen. Se oli surkeaa aikaa.

     *     *     *

Sitten valtakuntaa, jossa mies asui uhkasi suurlohikäärme. Mikään keino ei tepsinyt. Sitten joku Valpon mies sai päähänsä kokeilla jättiomenaa. Ja niinhän siinä kävi, että peto tukehtui omenanpalaan. Kukaan ei muistanut miestä, jonka omena oli, mutta mies tuli onnelliseksi siitä, että juuri hänen omensa pelasti muut - ja hänet itsensä.

     *     *     *

"Köyhä mies ja omena" on satu, joka ei auennut minulle ensi lukemalla. Epäilin, että olin liian aikuinen lukemaan satua, mutta siinä oli toisella lukemisellakin jotain jota en ymmärtänyt. Miksi köyhä mies lähti myymään omenaansa? Olisi syönyt omenansa. Pilkkonut sen pieniksi ja myynyt paloina. Vaihtoehtoja olisi ollut.

Ainoa tapa, jolla löysin mielen tarinaan, oli ajatella miestä lottovoittajana. Saatuaan yllättävän pikavoiton hän ei enää tiennytkään, miten elää onnekkaan sattuman seurausten kanssa. Omenasta tuli taakka miehelle, mistä hän pääsi eroon Vapon miesten koputtaessa oveen ja hakiessa omenan. Mies ei surrut menetystään vaan tunsi olonsa helpottuneeksi.

Ehkä koskettavinta tarinassa oli se, että siinä vaivihkaa kerrottiin siitä, miten kukaan ei ollut kiinnostunut köyhistä. Heitä saattoi surutta käyttää hyväkseen.

RUNO ON VAPAA. Osa 10: "Kirjoitetaanko runoja liikaa?"


Helsingin Sanomien toimittaja Antti Majander kirjoitti 27.5.2012, että ”runoja kirjoitetaan enemmän kuin niitä luetaan”. Ikään kuin runojen kirjoittamisesta olisi tullut jonkinlainen yhteiskunnallinen ongelma siksi, että niitä kirjoitetaan niin paljon – ja yritetään julkaista.

Mielenkiintoinen ajatus, että runoja voisi kirjoittaa liikaa tai että ylipäätään voidaan kirjoittaa liikaa. No, tietysti on kyse ennen muuta runojen julkaisemisesta. Runoja julkaistaan enemmän kuin Majanderin mielestä luetaan, mutta hiusten halontaahan tämä tietysti on. Siis sen määritteleminen mikä on mitäkin.

Valtalehden toimittaja on lukenut Virpi Alasen ja Miia Toivion toimittaman ”Puheenvuoroja nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta” (2012), jota en ole vielä itse onnistunut saamaan käsiini. Majander viittaa mm. Miia Toivion pohdiskeluihin runojen sisällöistä. Voiko runoilla puolustaa esimerkiksi Itämeren lohta? Toimittaja niin kuin ei Toiviokaan saa aiheesta kovin paljon irti. He jumittuvat itse runouteen ja sen kieleen. Ainakin näin oletan Majanderin tekstin perusteella.

Lyyrikon on kuitenkin mahdollista kerätä tietoa Itämeren lohista ja niiden elämästä, ja asettua lohen asemaan, yksittäisen Tenolle vuosittain vaeltavan kalan nahkoihin ja suomujen sisään. Miltä maailma näyttää lohen silmin? Miten lohi kokee ympärillä tapahtuvan muutoksen? Sehän voi ihmisen, runoilijan, avustuksella tehdä vaikka mitä havaintoja ympäristöstään, sellaisia havaintoja, joihin ihminen itse ei pysty.

Runoilijan on mahdollista luoda lohen Itämeri lyriikkansa maailmaksi ja joukkoon on lisämausteeksi suolan ohella ujutettavissa myös monet myyttiset hahmot Ahdista lähtien. Koko kokoelman kieli voi tursuta Itämerta ja sen eliöstöä. Mitään poliittisempaa ei voi olla kuin se että lohi saa oman kielen, niin kuin kuuroilla ja sokeilla on oma kielensä.

     *     *     *

Ida Aalberg -seura ja Vanajaveden Opisto järjestää elokuussa 10.-12.8.2012 "Runoseminaarin" Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Seminaari keskittyy suomalaisten lempirunoilijoihin.

Jos suomalaisten lempirunoilijat kirjoittaisivat luonto- ja ympäristöaiheisia runoja, tilaisuus olisi ehkä poliittinen luonteeltaan. Kyse on vain ja ainoastaan siitä, millaisia runot ovat - ja miten niitä esitetään.

Sama koskee Hattulan kirjaston "Yökirjastoa" 8.6.2012, jossa myös luetaan runoja.Ihmiset tekevät tilaisuudesta sen mitä se on, mikä tietysti tekee runojen lausumisesta mielenkiintoisen tilaisuuden. Etukäteen ei koskaan tiedä millaiseksi se muodostuu.

Sinnemäki: "Sokeana hetkenä" (2003)

"Sokeana hetkenä" (2003) on Anni Sinnemäen debyyttikokoelma. Vaikka Ultra Bra-yhtyeen aika on ohi, niin tarina, eli laulujen sanoitukset, elää. Sokeana hetkenä on runon ja valokuvan yhteinen lupaus, niin hienojakoisesti ne toisiinsa tässä ”albumissa” nivoutuvat. Valokuvaaja Milka Alasen ja Sinnemäen yhteistyö antaa kokoelmalle oman lisäarvonsa. Valokuvan katsomiseen ja tekstin lukemiseen piiloutuu paljon näkymätöntä ainesta, jotka odottavat lukijan tai katsojan valintaa. Ne ovat kiusallisen kiehtovia. (Sanojen Ajan sivusto)

     *     *     *

Ultra Bran "Kroketti" (1997) -albumin 'Sinä lähdit pois' on kenties radion yksi soitetuimpia kappaleita, aikoinaan. Vähään aikaan en ole sitä kuullut, vaikka paljon radiota kuuntelenkin.

Anni Sinnemäen sanat jäävät helposti soimaan mieleen.   

Aamuyöllä kumpikaan meistä
ei jaksaa enää juhlia
väsyneet katseet, käheät äänet
taustalla aurinko joka ei lämmitä

En tiedä, olisiko lyriikka yhtä tehokasta, jos sävelmä, mihin sanat liittyvät, ei soisi koko ajan mielessä. Epäilen. Samalla tavalla kuin kuva antaa lisäarvoa tekstille, musiikki ja teksti kietoutuvat toisiinsa.

Runon 'Sinä lähdit pois' yhteydessä "Sokeana hetkenä" -kokoelmassa on Milka Alasen ottama kuva miehestä, joka istuskelee aamuauringossa baarissa ja polttelee tupakkaa kahvikupin ääressä.

Mies on lähtenyt aamulla naisen luota, ja mennyt istumaan ehkä ABC-liikennemyymälän kahvilaan, joka on jo aikaisin aamulla auki. Ilmeestä voi päätellä, että mielessä tuskin on viime öinen nainen.  Vaan mistä sen tietää, mitä ihmisen mielessä liikkuu, jos hän ei puhu mitään.

     *     *     *

Sinnemäen runoja pidetään yhteiskunnallisina mm. naisnäkökulmasta kirjoitettuina. En usko, että ne kuitenkaan ovat sen yhteiskunnallisempia kuin muut 2000-luvulla Suomessa julkaistut runot.

Siinä mielessä esimerkiksi 'Sinä lähdit pois' on yhteiskunnallinen, että se kuvaa naisen kokemusta aamulla. Illalla ja yöllä on pidetty hauskaa, juhlittu aina aamutunteihin asti. Ehkä toiveena on ollut, että mies jäisi pidemmäksi aikaa naisen luo, mutta hän on päättänyt lähteä.

Luultavasti hyvin tavallinen tilanne nuorten aikuisten - ja vanhempienkin ihmisten - keskuudessa. Miten tilanteen sitten muuttaisi se, että tapahtuisi jotain muuta? Jos nainen olisi ajanut miehen pois, miten se muuttaisi asetelmaa? Ero olisi syntynyt tällöinkin. Tai että mies olisi jäänyt naisen luo, tämän kerran ja ehkä toisenkin.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 39: "Milloin mustat merkit muuttuvat faabeliksi"

Monen keski-ikäisen tai hieman vanhemman suosikkisatu on Lauri Pohjanpään 'Jänikset'. Itse en muista runoa muuta kuin sattumalta lukeneeni. Kellastunut ja kastunut kokoelma "Kiuruntupa" (1948) löytyi jopa omasta kirjahyllystä, sillä olin sen joskus antikvariaatista ostanut. Ties mistä syystä. Ehkä ensimmäisen runon 'Jänikset' vuoksi.

On tavallista, että runo osataan ulkoa. Se on luettu jostain koulukirjasta tai äiti on sen lapselle lausunut. Jos koko runoa ei osata, siitä muistetaan ainakin joku säe. Esimerkiksi Kirjastot.fi -palvelussa usein kysytään, miten runo jatkuu...

     *     *     *

Emojänis tuli pyrynä metsän rajaa,  
kun poikineen isä teki talvimajaa. 

"Se tulee",huus emo ja ilmaa haukkas 
ja huohottain yli kantojen laukkas. 

"Mikä?" ärähti isä,"no tulla anna! - 
Mitä tollotat, poika, käy kiinni ja kanna!" 

- "Vielä kysyt" jo suuttui emo, "no Raiku 
ja pamaus, tiemmä, ja haiku ja kaiku.

Se tulee jo suolla, sen näki rastas."
- "Ei meillä pelätä!", isä vastas - 


"sull' aina on, äiti, se hätä ja hoppu",
isä pystyyn nous, "siit' on tehtävä loppu."

Putos haavasta lehti ja tuli polun poikki. -

isäjussi kuin ammuttu viitaan loikki. 

     *     *     *

Runo alkaa muuttua eläinsaduksi tai faabeliksi kolmannessa säkeessä, kun emo huutaa "se tulee", sillä eiväthän eläimet osaa puhua.

Isä on tekemässä poikasten kanssa talvimajaa, mikä on eläinten inhimillistämistä. Eiväthän jänikset tee talvimajaa ja vielä pupulasten kanssa. - Helmikuussa jänikset tulevat kiimaan, ja kuukauden kuluttua emo synnyttää poikaset väliaikaiseen lumimajaan. Pesää ei suinkaan tehdä syksyllä.

Mikään 'Jänikset' -sadussa ei siis oikein näytä olevan totta, mutta sadussa ei oletetakaan asioiden pitävän paikkansa.

     *     *     *

Itse asia - metsämiesten tuleminen suon yli koirineen jänisjahtiin - sen sijaan voi pitää paikkansa. Jollain tavoin jänikset varmasti myös viestivät uhasta toisilleen esimerkiksi hätääntyneellä käytöksellään ja tamppaamalla maata takajaloillaan niin, että toiset sen kuulevat. Ehkä ne päästelevät myös joitain ääniä.

Jänikset niin kuin muutkin eläimet eivät ole toistensa klooneja, pelkkiä robotteja. Toiset ovat arempia kuin toiset. Voiko jänis olla samalla tavalla ylimielinen niin kuin isäjänis oli? Vaikea sanoa. Ehkä jossain tilanteessa.

Runon opetus, moraali on kuitenkin selvä. Ylimielisyys ja pelottomuuden teeskentely kostaantui ja isäjänis joutui noloon tilanteeseen säikähdettyään pelkkää puusta putoavaa haavanlehteä.

     *     *      *

Asiallisesti isäjänis oli ehkä yllättäen oikeassa. Raiku-koiraa ja metsästäjää oli turha lähteä pakoon, sillä ne eivät olleet vielä saaneet vainua jäniksistä.

     *     *     *

Pelkkänä asiaproosana tarina ei olisi ollut kiinnostava, eikä sitä kukaan olisi muistanut. Mitä kiinnostavaa on jäniksen metsästyksessä, jäniksen näkökulmasta tarkasteltuna? Luontodokumentti jossa metsästäjä koirineen lähestyy jäniksiä tosin voi olla kiinnostava, jäniksen silmin katsottuna. Tällaisen tarinan moraali on tietysti toinen kuin Pohjanpään faabelissa.

Kohtaamisesta esimerkiksi Juhani Aho metsien miehenä on varmasti kirjoittanut lastun, minkä näkökulma ja pointti voi olla mikä tahansa esimerkiksi kirjailijan halu rentoutua, kulkea metsissä ja tuntea yhteyttä luontoon.

maanantai 28. toukokuuta 2012

Beckett: "Voi miten ihana päivä!" (1967)

Elämän vähämuotoisuus ja ilottomuus sekä ihmisen lohduton yksinäisyys, siinä ne teemat, joita kirjailija Samuel Beckett käsittelee näytelmissään "Voi miten ihana päivä" ja "Viimeinen ääninauha". Molemmat ovat pitkiä yksinpuheluja, kärsivällisesti ja samalla kuitenkin tulisesti hahmoteltuja, satiirilla ryyditettyjä. Niitä voisi pitää pelkästään lukunäytelminä, ellei olisi todisteita siitä, että etevä näyttelijä voi antaa niille hämmästyttävän näyttämöllisen tehon. (Vilho Suomi, "Arvosteleva kirjaluettelo" 9/67)

     *     *     *

"Voi miten ihana päivä" on absurdi näytelmä Williestä ja Winniestä, ilmeisestikin avioparista, autiomaassa. He ovat kuin viimeiset ihmiset maailmassa. Toisessa näytöksessä Winnie on yksin, aina viimeiseen kohtaukseen asti. Näytelmä päättyy siihen, että Winnie ja Willie tuijottavat toisiinsa - kenties viimeisen kerran.

Ensimmäisessä näytöksessä viisikymppinen Winnie on hautautunut alusvaatteisillaan vyötäröön asti hiekkaan, toisessa kaulaan saakka eikä hänellä enää liiku muuta kuin silmät, nenä ja suu.

Näytelmä alkaa Winnien herätessä rämisevään kellonsoittoon. Aamu alkaa lyhyellä rukouksella. Winnie tekee aamutoimet ja valmistautuu päivään niin kuin hautautuneena hiekkaan sen vain voi tehdä. Hänellä on ostoslaukku, jossa ovat hänen tavaransa mm. hammasharja ja peili.

Winnie täyttää päivänsä loputtomalla puheella. Willie ei sano juuri mitään. Hän ei ole hautautunut hiekkaan vaan rämpii ja konttaa ympäriinsä. Winnie toistelee neuroottisesti "Voi miten ihana päivä" -fraasia, vaikka päivä on kaikkea muuta kuin ihana. Päivän, elämän ikävyyttä symboloi vanha Browning pistooli, joka on hiekassa Winnien oikealla puolella.

     *     *     *

Satunnainen esimerkki 1. näytöksestä, Winnien jatkuvasta monologista porottavassa auringossa autiomaan keskellä vyötäröön asti hiekkaan hautautuneena: 

Ja jos jonakin päivänä olen niin syvässä että maa peittää rintani, silloin en koskaan olisi nähnyt rintojani, kukaan ei koskaan olisi nähnyt rintojani. (Tauko) Toivon että tämä, ettei tämä olisi mennyt sinulta ohi, olisin aivan onneton jos tämä olisi mennyt sinulta ohi korvien, tällaisia huippuja en ihan joka päivä tavoita.

     *     *    *

2. näytöksessä Winnie on kaulaan asti hiekassa, jolloin vain hänen silmänsä liikkuvat ja hän pohtii suhdettaan Willieen: 

Alakuloisuus intiimin sukupuolisen kosketuksen jälkeen on tuttu juttu meille, vai mitä? (Tauko) Siinä suhteessa sinun mielipiteesi on sama kuin Aristoteleen, luullakseni.    

Linkki:

Happy Days. YouTube (koko näytelmä)
Happy Days. Part 1. YouTube
Happy Days with Billie Whitelaw. YouTube

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

RUNO ON VAPAA. Osa 8: "Palkitaanko kustantajia vai runoilijoita?"

Kirjallisuuden maailma on maallikon silmille ja korville kummallinen, mistä tänään lukemani Tommi Parkon artikkeli "Helsinki imuroi runopalkinnot" Kiiltomato.netissä tarjoaa hyvän esimerkin. Ilmiö josta Parkko kirjoittaa on outo, mutta yhtä outoa on, että joku kirjoittaa siitä. Saatan olla idealisti mutta ajattelen runoutta .. runoutena, en joidenkin kustantajien tuotteina, joita kirjallisuuspalkinnoilla palkitaan.

      *     *     *

Parkko on ansiokkaasti käynyt läpi 26 palkintoa vuosien 1990 - 2012 välillä, joiden voittajat hän on listannut artikkelinsa perään. Tommi Parkko, joka on itsekin lyyrikko, on päätynyt moniin kiinnostaviin johtopäätöksiin keräämiensä tietojen pohjalta. Palkintoja on jaettu 56 kertaa. Alle 40-vuotiaat ovat saaneet palkinnon 38 kertaa. Palkituimmat nuoret runoilijat ovat Saila Susiluoto, Henriikka Tavi ja Sanna Karlström. Tosin 20 vuoden aikana runoilijat tietysti ikääntyvät niin kuin muutkin ihmiset...

      *     *     *

Palkitut kirjailijat ovat lähes poikkeuksetta olleet Kehä III:n eteläpuolelta, mikä on kummallinen asia, vaikka Suomen väestö onkin pakkaantunut enimmäkseen eteläiseen Suomeen.

Palkinnot ovat kasaantuneet myös kustantajittain siten, että peräti 21 kertaa palkinnon on saanut WSOY:n lyyrikko mikä tuntuu suurelta määrältä. Vain viisi (5) kertaa palkinto on mennyt muulle kuin WSOY:n, Otavan, Tammen tai Teoston runoilijalle. Saila Susiluoto ja Sanna Karlström ovat Otavan lyyrikoita. 

     *     *     *

Palkintoja jakavat kirjallisuuden asiantuntijat palkintoraadeissa. Kirjoja rankkeerataan erilaisilla kriteereillä järjestykseen, joista sitten valitaan paras mitä se sitten tarkoittaakaan. Kyse on siis samasta asiasta kuin mitä kirjallisuuskriitikot tekevät. Kriitikotkin järjestävät kirjoja keskiseen paremmuusjärjestykseen. Useasti raatien jäsenet lisäksi ovat kriitikoita, mutta myös kirjailijoita ja kirjallisuudentutkijoita ym. 

     *     *     *

Tänään törmäsin myös toiseen lyriikkaan ja sen arviointiin liittyvään artikkeliin. Hämeen Sanomissa toimittaja Marjaana Roponen esitteli kirjan "Taidekritiikin perusteet" (2012) ja haastatteli samalla kirjan toimittanutta tutkija Martta Heikkilää.

Tutkija tyrmäsi täysin blogien kirjallisuuskritiikin, jollainen kai tämäkin teksti on olevinaan. Tosin silloin kun blogia pitää ammattikriitikko tilanne on toinen. Lukija jää haastattelua pureksiessaan miettimään, ketkä Martta Heikkilä lukee ammattilaisiksi. Rivien välistä on luettavissa, että hän ilmeisesti tarkoittaa vain sanomalehtien ja ehkä radion ja TV:n taiteeseen vihkiytyneitä toimittajia.

Oli niin tai näin. Tilanne on lukijan kannalta aina vain kimurantimpi - ja toisaalta helpompi. Blogit murentavat sanomalehtikritiikin monopolia ja tarjoavat kirjallisuuden harrastajille ja ammattilaisille vaihtoehtoisia tulkintoja ja kritiikkejä.

     *      *      *

Eikä vain kritiikki ole siirtymässä verkkoon. Myös runoja julkaistaan yhä enemmän verkossa, eikä läheskään kaikkien hyvienkään lyyrikoiden aikomuksena ole julkaista runojaan muuta kuin verkossa.

Kirjoittaminen on itsessään palkitsevaa - ja palautetta saa blogin kautta suorempaa kuin painattamalla kirjoja.

Susiluoto: "Carmen" (2010)

"Hänet tehtiin muovinpätkistä, metallinpaloista, keinoihosta, implanteista, mikropiireistä. / Sydän pumppasi verta kuten oikea, silmät vettyivät /
tarpeen tullen. Sanottiin: nimesi on Carmen, / mene ja taiteile maailman lankoja pitkin, / olet lempeä kone, luotu rakastamaan kaikkea /
mutta et yhtä ainoaa."

Georges Bizet'in oopperan inspiroima runoteos vapaudesta ja rakkaudesta asfalttikaupungin sädehtivällä ostarilla. (Takakansi)

     *     *      *

Saila Susiluodon runokokoelma "Carmen" (2010) oli kuluvana vuonna ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Myös toinen Suomesta ehdolla ollut teos oli lyriikkaa eli Gösta Ågrenin "I det stora hela" (2011). Palkinnon näkyy voittaneen norjalainen Merethe Lindstrøm romaanillaan "Dager i stillhetens historie" (2011).

Suomessa kokoelmaa ei ole ainakaan suuresti ylistetty, vaikka arvostelut ovat olleet myönteisiä. Herää kysymys, olisiko lyriikan nostossa pramille kyseessä protestista Suomen suurinta ja kauneinta kirjallisuuspalkintoa Finlandia-palkintoa kohtaan, joka on raakannut lyriikan kokonaan pois?

     *      *      *

"Carmenin" kielenkäyttö on taitavaa jos ei jopa loistokasta. Kokonaisuus ei mielestäni ole aivan samaa tasoa kuin kokoelman yksittäiset runot. Bizetin "Carmen" on tunnistettavasti mukana monissa runoissa henkilöiden nimiä myöten. 1800-luvun alkupuolen nuori, tumma nainen Carmen on tuotu 2000-luvun Suomeen, eikä ajatus ole ollenkaan huono. Kuluneena viikonloppuna nuori mies on ampunut Hyvinkäällä toisia ikäisiään. On helppo kuvitella taustalle samanlaisia tragedioita, joita sisältyy jo alkuperäiseen Prosper Meriméen romaaniin "Carmen".

     *     *     *

Haluan lukea Saila Susiluodon kirjaa rakkauskertomuksena, en tragediana, vaikka paljon traagistakin tapahtuu. On ajateltavissa, että Josen teot eivät tapahdu - ainakaan vielä - muuta kuin hänen mielessään. Sen sijaan hänen ympärillään tapahtuu paljon ikävää. On koulumurhia, pommeja ostoskeskuksissa,  puukotuksia perheissä ym. Jose, Carmen ja Mikaela ovat kaikki osa tätä kauhujen Suomea, mutta heillä on vielä tilaisuus tehdä omat valintansa.

Jose on tehnyt Mikaelan raskaaksi, ja pohtii millä tavoin haluaa sitoutua naiseen, jota ei rakasta. Carmenia hän sen sijaan rakastaa, mutta Carmen rakastaa muitakin kuin Josea, mikä taas ei sovi Josen kuvioihin. Asetelma on aito ja vaikea ratkaista, eikä hyviä vaihtoehtoja ole tarjolla kelleen.

     *     *      *

Carmenille rakkaus on vaikea asia, ja hän torjuu sen vapautensa nimissä. 

Jos rakastaa
niin putoaa
kuin verkonsilmukasta areenaan.

Vapaus ei toisaalta ole paljon parempi vaihtoehto. 

Jos on vapaa:
niin halkeaa
pian sydän tyhjyys taulunaan.

Tarinan edetessä - jos sellaisesta voi puhua - Carmen kokee tilanteensa yhä tukalammaksi. 

jos rakastaa kaikkea
on jäänyt rakkautta vaille
tai rakastettu yltäkylläisesti

     *     *      *

Jose pohtii vakavasti elämää niin Mikaelan kuin Carmenin kanssa - toisin kuin Bizetin "Carmenissa". Jotain on sadassa vuodessa sentään tapahtunut...

Jose ei voi mitään mustasukkaisuudelleen. Juhannuksena Carmen on toisen kanssa, mikä kärjistää tilanteen. Carmen vastaa viisaasti Joselle. 

Kysyt missä vietin yöni, et
halua tietää, älä kysy.

Mikaela vetää tilanteesta omat johtopäätöksensä, ja jättää Josen - toisin kuin Bizetin "Carmenissa".

     *     *    *

Jose on tunteidensa ja intohimonsa kanssa yhä ahtaammalla. Vaihtoehdot ovat vähissä, kun kummatkin naiset kulkevat omia teitään.

Lopulta päädytään tragediaan, joka Salla Susiluodon "Carmenissa" tulee runossa 'Jose ja yksi kuuma päivä muiden joukossa'. 

Tämä ei ole totta.
Kun työnnän hänen vatsaansa veitsen
tunnen hänen rintansa, hänen häpykumpunsa
hänen verensä, sen paksun hajun
se pyörryttää minua
tieto siitä, että kaikki veri tuoksuu samalta.

Säe "Tämä ei ole totta" toistuu runon jokaisen säkeistön alussa. Runo jää ainakin minulle lukijana avoimeksi. Josen mieli räjähtää, mutta ei tapahdu ehkä mitään muuta. Mutta Jose muistuttaa, että tämä voisi olla totta. 

kuka tahansa voi mennä tämän rajan yli
tästä yli
kuka tahansa, kuuletko

Jokaisella ihmisellä ovat rajansa, mikä on tietysti aika pelottava ajatus...

Merimée: "Carmen" [1845]

Georges Bizen'n ooppera "Carmen" (1875) perustuu Prosper Meriméen samannimiseen pienoisromaaniin tai tarkemmin ottaen romaanin kolmanteen osaan.

Vaikka oopperan tarina on kirjasta, siihen on lisätty paljon sellaista, jota ei alkuperäisessä kirjassa ole. Kun Carmenin rakastaja Don José on joutunut jättämään armeijan ja liittynyt salakuljettajiin, Dancairo-niminen salakuljettaja on keskeisessä roolissa oopperassa toisin kuin kirjassa. Carmenilla ei ole myöskään yksisilmäistä aviomiestä Garciaa, jonka Don José tappaa. Härkätaisteilija Lucas on nimetty Escamilloksi - ja hän on oopperassa se, johon Carmen Don Josén jälkeen rakastuu. Muita mustalaisnaisia kuten Micaelaa, joka tuo viestejä Don Josélle hänen äidiltään, ei ole romaanissa ym.

Oopperan libreton monet yksityiskohdat ovat myös toisenlaisia kuin kirjassa. Silti tarinan tunnistaa samaksi. Tapahtumapaikka on Sevillassa ja jossain sen ympäristössä Espanjassa.

     *     *     *

Kirjan ensimmäisessä osassa kirjan kertoja / kirjailija tapaa Don Josén läpikulkumatkalla tämän kotikylässä Alavassa. Don José osoittautuu pikkurikolliseksi ennen armeijaan menemistään. Myöhemmin kertoja kohtaa miehen Kordovassa, jolloin hän on jo yhdessä Carmenin kanssa. Don José kertoo miehelle tarinansa, joka alkaa häneen liittymisestään Almanzan rykmenttiin edellisen kohtaamisen jälkeen.

Carmenin Don José tapaa samalla tavoin kuin oopperassa selvitellessään tupakkatehtaan kahakkaa, jossa Carmen viiltelee toisen naisen kasvoja - ja tuomitaan vankeuteen. Myös tässä tarinassa Don José pelastaa Carmenin, ja joutuu sen sijaan itse kuukaudeksi vankilaan.

Kun Don José vapautuu vankilasta, Carmen ei ole enää kiinnostunut miehestä, ja on rakastunut toiseen mieheen, mutta haluaa silti tavata miehen. Tilanne johtaa lopulta samanlaiseen loppuun kuin oopperassa. Don José tappaa Carmenin mustasukkaisuudesta. Hän ei voi kuvitella, että Carmen olisi kenenkään muun kuin hänen.

Kirjassa Don José tappaa Carmenin aviomiehen lisäksi luutnantin, joka on hänen rakastajansa. Oopperan Don José ei ole yhtä väkivaltainen - ja tappaa vain Carmenin.

     *      *      * 

Kirjan finaali alkaa myös härkätaistelun aikana Sevillassa Don Josén sanoin:  

- Olen kyllästynyt tappamaan kaikki sinun rakastajasi, minä tapan sinut. (..)

Tällä kertaa Carmenilla oli härkätaistelija rakastajana.  

- Olen aina ajatellut, että sinä tappaisit minut. Kun ensimmäisen kerran sinut kohtasin, oli vastaani tullut pappi taloni ovella.

Carmen oli taikauskoinen, ja näki koko ajan erilaisia ennusmerkkejä ympärillään. Viimeinen ennusmerkki oli jänis, joka juoksi Don Josén hevosen jalkojen välistä.

Bizet: "Carmen" [1875]

"Carmen" on Georges Bizet'n säveltämä ooppera vuodelta 1875. Ooppera on Prosper Mériméen romaanin mukaan tehty. Huolimatta aluksi ristiriitaisesta vastaanotosta siitä on ajan myötä tullut yksi maailman suosituimmista oopperoista. (Wikipedia)

      *     *     *

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alun Etelä-Espanjaan, lähelle Sevillaa. DVD:ltä katsomani "Carmen" (1996) oli Lontoon filharmonikkojen esittämä. Pääosissa olivat Anne Sofie von Otter (Carmen) ja Marcus Haddock (Don José). Ooppera esitettiin Glynbournen oopperajuhlilla.

Oopperan tekstin, libreton saa suomenkielisenä, ja sen on suomentanut Kaj Chydenius Kansallisoopperalle.

Oopperassa on muutamia mm. mainoksesta ja formuloiden F1-kisoista tuttuja aarioita. 

Rakkaus on kapinoiva lintu,
ei millään voi sitä taltuttaa,
aivan turhaan sä sitä kutsut,
jos kieltäytyä se haluaa.

     *     *     *

1 NÄYTÖS

Mikaela saapuu pikkukaupungin torille etsimään Don Joséta. Sotilaat liehittelevät häntä ja kertovat, että Don Josén vartiovuoro alkaa kohta. Samalla kun vaihto tapahtuu, tupakkatehtaan tytöt tulevat hetkeksi ulos. Heidän joukossaan kaunis ja ilkikurinen Carmen, jota torin miehet piirittävät. Don José ei kiinnitä huomiota naiseen, mutta Carmen heittää hänelle akaasiankukan.

Micaela tuo viestin Don Josén äidiltä, jolla on huolissaan pojastaan, toivoisi tämän naivan Micaelan ja tulevan Sevillaan. Tupakkatehtaalta alkaa kuulua melua. Luutnantti Zuniga lähettää Don Josén ottamaan selvää, mitä on tekeillä. Carmen on joutunut riitaan toisen naisen kanssa ja viiltänyt tätä veitsellä kasvoihin. Kun luutnantti poistuu hetkeksi, jää Carmen kahden Don Josén kanssa.

Viehätysvoimallaan ja luvaten tavata miehen illalla Lillas Pastian majatalossa Carmen saa Don Josén lupaamaan, että tämä päästää hänet pakoon. Kun Don José on saanut pidätysmääräyksen ja lähtee kuljettamaan Carmenia vankilaan, äkkiä Carmen työntää Don Josén kumoon ja häviää kaupungin yöhön.

2 NÄYTÖS

Kapakassa sotilaat viettävät iltaa nuorten kauniiden mustalaistyttöjen seurassa. Luutnantti Zuniga kertoo Carmenille, että Don José on päässyt vuoden jälleen vapaaksi vankilasta. Samalla kuuluisa härkätaistelija Escamillo saapuu ihailijajoukkonsa kanssa. Escamillo iskee silmänsä Carmeniin, joka ei myöskään peittele omaa ihastustaan komean matadorin edessä.

Carmen päättää kuitenkin tavata vielä Don Josén, jonka hän arvaa tulevan suoraan hänen luokseen. Don José saapuu paikalle ja on iloinen saadessaan olla kahden Carmenin kanssa. Tämä tanssii hänelle, mutta ennen kuin tanssi on lopussa kuuluu ulkoa iltasoitto, joka kutsuu sotilaat yöksi kasarmiin. Kun Don José aikoo lähteä kasarmille, Carmen pilkkaa hänen velvollisuudentuntoaan. Don José tunnustaa ja vannoo rakkauttaan, mutta Carmen ei usko ja käskee miehen häipyä.

Ovella José törmää takaisin kapakkaan palaavaan Zunigaan. Mustasukkainen Don José vetää esiin miekkansa ja vain salakuljettajien väliintulo estää miesten aseellisen väliselvittelyn. Don Josén sotilasura on kuitenkin lopussa eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin liittyä salakuljettajiin.

3 NÄYTÖS

Joukko salakuljettajia - heidän joukossaan Don José ja Carmen - kuljettaa tavaroita yli vuorten rannikolta sisämaahan ja pysähtyy lepäämään. Paikalle saapuu Micaela, joka kertoo Josén äidin olevan kuolemaisillaan.

Piilopaikkaan tulee myös toinen kutsumaton vieras härkätaisteilija Escamillo, joka etsii Carmenia.  Don Josén ja Escamilloin välille syntyy veitsitappelu, jonka Carmen keskeyttää. Escamillo kutsuu kahakan jälkeen koko joukon vieraakseen seuraavaan härkätaisteluunsa Sevillaan ja lähtee pois.

Micaela pyytää Don Joséta toistamiseen lähtemään kanssaan. Don José lähteekin, mutta sanoo Carmenille palaavansa vielä takaisin.

4 NÄYTÖS

Härkätaistelu on alkamassa. Väentungoksessa odottaa Don José tilaisuutta saada tavata Carmenin. Härkätaistelijat saapuvat areenalla, myös Escamillo Carmenin seurassa - ja tämän kunniaksi Escamillo aikoo voittaa taistelun. Kun Escamillo poistuu areenalle, Don José menee Carmenin luo ja rukoilee tätä lähtemään mukaansa.

Carmen vastaa, että kaikki heidän välillään on lopussa ja heittää Don Josélta saamansa sormuksen maahan. Don José iskee veitsellä Carmenia, joka tuupertuu maahan ja menettää henkensä.

Samalla areenalta kuuluu huutoa. Yleisö juhlii Escamillon voittoa.

      *      *     *

Mikä tekee "Carmenin" tarinasta niin suositun? Kenties julma tapa jolla rakkaus ja väkivalta kietoutuvat toisiinsa. José ei ole aluksi kiinnostunut Carmenista, mutta Carmen saa Josén kiinnostumaan itsestään. Sitten Carmen rakastuu Escamilloon ja jättää Josén, joka on hänen takiaan joutunut vankilaan. Lopuksi Carmen uhmakkaasti puolustaa vapauttaan - ja antaa henkensä Josén käsiin, joka käyttää tilaisuutta hyväkseen ja riistää Carmenin hengen. Josén ja Carmenin kohtalot ovat lopullisesti kietoutuneet toisiinsa. 

Viekää vain vankilaan!
Näin liittynyt sä oot,
ah, Carmen, ah Carmen,
kohtalooni!

- ovat Don Josén viimeiset sanat.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Salmenniemi: "Texas, sakset" (2010)

Nuoren runoilijan mestarinäyte kyseenalaistaa runoilmaisun rajan

Avantgardistisen ilotulituksen lähtökohtana on flarf-runous, jossa runoja koostetaan internetin hallitsemattomasta tekstiromusta sekä lehtien ja tv-ohjelmien materiaalista. Sadat riitasointuiset äänet risteytyvät arvaamattomin tavoin tekijän omien kirjoittajanäänien kanssa. Vuoroin lyyrisen kaunis, vuoroin karmaiseva runoteos sisältää fantasiaproosaa, lääkereseptejä, poliittista retoriikkaa, rukouksia ja pikku-uutisia. Valtava runoelma vuorottelee minimalismin ja lumivyörymäisen runsauden välillä. Texas, sakset on ohittamaton näyttö kokeellisen runouden elinvoimasta. (Otavan sivusto)

      *      *       *

Jotenkin sympatisoin Harry Salmenniemen kokeellista runoutta, sillä - tietyllä tavalla - flarf- eli hakukonerunot eivät ole keksittyjä vaan otettu suoraan todellisuudesta, jossa elämme.  

Kerran Tapani tukityöllistettiin kunnalle
siinä hommassa hän viihtyi
ampujaa uhattiin aseella grillikahinassa talvella

Säkeistössä on kolme lausetta, jotka ovat mitä ilmeisimmin otettu googletetuilta nettisivuilta. Lauseita ei yhdistä muu kuin, että ne ovat saatu saman haun tuloksena ja sitten yhdistetty toisiinsa jollain tavoin (ennalta-arvaamattomasti).

Lukija alkaa automaattisesti miettiä, millaisen haun Salmenniemi oikein oli tehnyt, ja miten hän on yhdistänyt lauseet toisiinsa. Mitään selkeitä periaatteita tai logiikkaa lauseiden yhdistelyssä tuskin on, muuta kuin, että ne tuntuvat jollain tavoin toimivan yhteen.

      *      *       *

Suurin osa teksteistä on nonsensea. Paksun kirjan puolivälissä päästään vihdoin Texasiin.  

texas, sakset

palasiko hän kotiinsa viettämään juhliaan

texas, sakset 

teemme vastarintaa olka olkaa vasten

rinta rinnan (..)

maatilalla Pam ja Kirk lähtevät etsimään uimapaikkaa

Leatherface teurastaa heidät yksi kerrallaan

     *     *     *

Texas assosioituu "Texasin moottorisahamurhaajaan", kauhuelokuvien yhteen klassikkoon. Säkeet, sanat herättävät erilaisia mielikuvia. Mieleen tulee myös romanttinen draamaelokuva "Paris, Texas" sanojen asettelun perusteella. - Kummassakin elokuvassa päähenkilö jää lopulta yksin, joka mielettönän väkivallan tai rakkauden takia.

Runoina en tämän kirjan tekstejä pitäisi. Ne eivät todellakaan ole juuri mitään, mikä ei tarkoita sitä, etteivätkö ne olisi mitään. Ne ovat tyhjien sivujen täytettä, jopa pelkkiä tyhjiä sivuja, joihin lukija voi kirjoittaa esimerkiksi kauppalistansa tai oman runonsa.

torstai 24. toukokuuta 2012

Hyvärinen: "Riippuvat puutarhat" (2007)

”[T]ypografisen asettelun loisto”; ”rohkea dadaismi”; ”täyttä runoa”; ”jopa riipaiseva, herkkä.” – J. H. Erkon kilpailun raati Lassi Hyvärisen voitokkaasta sarjasta. "Riippuvat puutarhat" (2007) oli Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalistina. (Kirjantamon sivusto)

     *     *     *

En voi sanoa pitäväni tästä kokoelmasta sen pohjattoman sisällyksettömyyden takia, vaikka joistain yksittäisistä runoista pidänkin. Tosin myönnän, että myös nonsense-runojen kirjoittaminen vaatii taitoa, jos sellaista haluaa jostain syystä tehdä. En vain ymmärrä, miksi joku haluaa tehdä tällaisia runoja - ja joku toinen haluaa julkaista niitä - ja joku kolmas keksii vieläpä palkita niitä. Ilmiö on tietysti sinänsä kiinnostava.

Jos joku kaipaa tällaista, asia on minun puolestani ok. Ei minun tarvitsekaan ymmärtää ja hyväksyä kaikkea. Jos joku ostaakin näitä runoja, hyvä niin, näiden runojen (tekijän) kannalta. Sillä kyllä kansa tietää. Ja ennen muuta: tärkeää on, että kirjoittaja itse on elänyt täyttä elämää kirjoittaessaan mustia merkkejään paperille! Eihän sillä loppujen lopuksi ole väliä mitä kirjoittaa. Kunhan kirjoittaa niin että huppu tutisee ja hippulat vinkuu.

      *     *     *

Ehkä Lassi Hyvärinen on itse vastannut runolla esittämiini epäilyksiin kokeilevaa runoutta kohtaan: 

ihmiskuntaa täytyy puolustaa
             on kirjoitettava kokeellinen runo (..)

että kirjallisuuden
            tulee sisältää kaikki. koko elämä. (..)

Väite sinänsä on, uskoakseni, tosi. Ihmiskuntaa täytyy puolustaa .. kirjoittamalla. Niin, miksei myös kokeellisilla runoilla, sillä ovathan ne osa elämää .. tai niiden kirjoittaminen.

      *      *     *

Monet kuvarunot ovat hauskoja: pikarin- ja puunmallinen runo, mitä ihmeellisimmän muotoinen runo, laatikkoruno, timotei... Suosikkini on kuitenkin 'Aallot', sillä se on tosi-nonsense-runo eli sanan 'aallot' merkkejä aseteltuna eri tavoin.

Monia viittauksia Raamattuun ja uskontoon en ymmärrä. Motto on Johanneksen kirjasta: "Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon", mikä viittaa ehkä kokeellisten runojen kirjoittamiseen.

      *     *     *

Nimiruno 'Riippuvat puutarhat' on mielenkiintoinen. Merkit alkavat ikään kuin valua sivun ylälaidasta yrttien niminä: basilika, oregano, meirami... Jossain vaiheessa runo hajaantuu neljään .. puutarhaan: pihaan, metsään, pellolle ja yrttitarhaan, jotka kaikki päätyvät sivun alalaitaan.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Bukowski: "Päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten" (1997)

Vuonna 1969 Charles Bukowski asui vanhassa puuhuvilassa De Longpre Avenuella Itä-Hollywoodissa ja painoi yövuoroa postin lajittelupuolella. Hän oli ollut samassa työpaikassa vuodesta '58 asti. Työ alkoi yleensä 6:lta illalla ja kesti ylitöineen usein 10 tai 11 tuntia. Raskaasta ja tylsistyttävästä työstä huolimatta Bukowski ehti käydä totoamassa ja ryyppäämässä ja naimassa ja siinä sivussa kirjoittaa runsaasti runoja, joita hän lähetteli kymmeniin eri pienlehtiin. ”Viina tekee suurimman osan kirjoitustyöstä: korkkaan pullon, avaan radion ja teksti alkaa valua paperille. Kirjoittaminen on helppoa” ja ”Jos haluaa kirjoittaa, täytyy olla jotakin mistä kirjoittaa. Jumalat olivat minua kohtaan hyviä. He pitivät minut kadulla”, totesi Bukowski. (Ote suomentajan jälkilauseesta)

     *     *     *

En voi sanoa olevani suuri Charles Bukowskin runojen ystävä, sillä minulle hänen runonsa ovat liian ... rouheita. Tarkoitan, että maailma josta hän kirjoittaa on minulle vieras ja jopa vastenmielinen - ja hänhän kirjoittaa nimenomaan omasta elämästään. Runoja kai voi pitää lähinnä omaelämänkerrallisina, vaikka kyllä hän päästää mielikuvituksensakin useasti valloilleen. Luen kuitenkin mielelläni ja uteliaana hänen runojaan.

     *     *     *

Ensimmäinen runo johon pysähdyin oli 'ilmoitus'. Runon minä sai tiedon rakkaansa kuolemasta. Runo on jonkinlaista tajunnanvirtaa, tunteita ja ajatuksia ilmoituksen hetkellä, missä ei ole välttämättä mitään logiikkaa eikä järkeä.

Monissa runoissa hän kertoo runojen tekemisestä, myös mitä runot ovat. 'Runo on kaupunki' runossa runo on mm. 

(..) runoilijoiden kaupunki, joista useimmat
ovat melko samanlaisia ja kateellisia ja katkeria...
runo on tämä kaupunki nyt

     *     *     *

Monet runoista ottavat kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin: (Vietnamin) sotaan, eläinten kohteluun ym. Miesten ja naisten suhteet ovat vakiokamaa. Naiset ovat miesten katseiden kohteita. Näkökulma on selkeän miehinen, mutta tietysti naiset ovat esimerkiksi 'naintipelissä' mukana, mikä on yhden runon nimi. 

eräs kauhea asia
on
olla sängyssä
yö yön perään 
naisen kanssa, jota et enää
halua

Siinäpä sitä arkielämän tragediaa.

Jostain syystä monissa runoissa on viittauksia klassiseen musiikkiin, mikä tietysti tarkoittaa ainakin sitä, että musiikki on innoittanut runojen kirjoittajaa.

Pitkässä nimirunossa 'päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten' Bukowski hyräilee Bizetin "Carmenia". 

ajoin sivukatuja kotiin, horjuin pahasti
poliisiaseman kohdalla,
polttelin king-sized-savuketta ja hyräilin osia
Carmenista, koska oli hyvin pimeää ja Bizet ajoi
paremmin kuin Ludwig, jonka mieli askaroi
tärkeämmissä asioissa.

Ilmeisesti juopunut runoilija yrittää säilyttää jonkinlaisen kontrollin Carmenin avulla... Ja ilmeisesti kaikki meni hyvin, eikä mies joutunut tällä kertaa putkaan.

Wumen: "Aukottoman portin puomi" (2011)

"Wumenkuan – Aukottoman portin puomi" [n 1250], on yksi tärkeimmistä zen-buddhalaisista teoksista. Teos koostuu 48:stä klassisesta kooanista, tarinallisesta, sisäisen totuuden lähteille käyvästä arvoituksesta, joiden ratkaisut ovat älyllisen ymmärryksen tavoittamattomissa. Jokaista kooania seuraa kirjoittaja Wumenin kommentaari. Arvoitukset saavat mielen solmuun ja lukijansa ymmälleen, mutta ne toimivat myös kauniskielisinä tarinoina ja satuina. Kuten Wumen sanoo, nämä tarinat ovat kuin aaltojen nostattamista tyynellä, kuin leikkauksen tekeminen terveeseen lihaan.

Kai Nieminen on suomentanut teoksen alusta loppuun kiinalaisesta alkutekstistä japaninkielisten käännösten ja uusimpien kommentaarien valossa. Suomennos sisältää lisäksi teoksen historiaa ja zenin ajattelua valaisevan johdannon sekä kattavan selitysosion. Tarvittavissa kohdin nimet ja termit on kirjattu myös kiinalaisin sanamerkein. (Takakansi)

     *     *     *

Itämaiseen ajatteluun, zeniin, vihkiytymättömälle tällainen kirja on luonnollisesti aikamoinen haaste, mutta kirjaa voi lukea uteliaasti ihmetellen ja pohtien omien silmälasien läpi.Wikipediassa Zen on käännetty mietiskelyksi, joten mietiskelyä varten kirjan 48 tarinaa on kirjoitettukin.

Valitsin satunnaisen tarinan (numeroitu 42:ksi) 'Nainen havahtuu hurmoksesta' mikä kuulostaa kiinnostavalta. Jokainen tarina koostuu kolmesta osasta: itse tarinasta, Wumenin tulkinnasta ja kaikki ilmaistuna laulun sanoin, siis runona.

     *     *      *

Yksi osasi havahduttaa, toinen ei:
kumpainenkin päässyt vapaaksi.
Jumalnaamio tai paholaisnaamio:
myös tappiolle jääminen on taidetta.

Laulu on mielenkiintoinen, varsinkin jos sen lukee tietämättä itse tarinasta mitään. Ensimmäiset säkeet tuntuvat mystisiltä. Jos tietää tarinan / laulun otsikon, tietää, että on kyse naisen havahtumisesta hurmoksesta. Havahduttajia on selvästi kaksi, joista toinen onnistuu ja toinen ei.

Tarinassa oppinut mies ei onnistu havahduttamaan naista, mutta aloittelija onnistuu vain sormia napsauttamalla palauttamaan naisen olotilan ennalleen. Buddha ilmeisesti haluaa sanoa, että tappiolle jääminen on oppineelle opetus siitä, etteivät valmiit opit riitä kaikkiin tilanteisiin. Joskus aloittelija saattaa ymmärtää jonkun asian oppinutta paremmin.

Olennaista on, että kummatkin oppivat tilanteesta jotain, eivät välttämättä samoja asioita. Aloittelijalla ei ole oppineen sivistystä, joten hän tietyllä tavalla oppii tilanteesta vähemmän. Mielenkiintoisella tavalla tarinassa on myös naisnäkökulma. Oppinut on kateellinen siitä, miten nainen pystyy hallitsemaan mieltään siinä missä mieskin, mistä koko tarina lähtee liikkeelle...

Snellman: "Öisin olemme samanlaisia" (2011)

30-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävän kirjailijan irtiotto runouteen: muistoja, välähdyksiä, maisemia, aforistisia kärjistyksiä. "En tule äitiini./En tule lapsiini./En tule isääni./En tule./Menen." (Siltalan sivusto)

     *     *     *

Prosaistina ei Anja Snellmania ole tarvinnut "Sonja O:n" (1981) jälkeen Suomessa enää esitellä, sillä hänestä tuli käsite. Lyyrikkona hän ei sen sijaan ole aiemmin kunnostautunut kuin yhdellä kokoelmalla. "Öisin olemme samanlaisia" (2011) on siten hänen toinen runoteoksensa.

    *    *    *

Niin kuin kirja-arvioissa on aiemmin todettu Snellmanin kirja koostuu mm. rakkausrunoista, mutta se on samalla erokirja, jossa ei erotiikkaakaan ole unohdettu.

Snellmanin runot avautuvat helposti lukijalle, ja enemmän proosalta monet runot vaikuttavatkin kuin lyriikalta.

Parhaimmillaan kirjailija on pienissä tunteenilmaisuissa ja tunnelmankuvauksissa. Yhden runon nimi on yksinkertaisesti balladi 'Laulu':

Aalloilla on kiire rantaan
kiville kuiskimaan (..)
vaan minulla, minulla 
ei enää minnekään

Minusta tämä on sanalla sanottuna ihanan liikuttava eron tunteen kuvaus, jolle joku voisi tehdä sävelen. Tosin runo soi itsekseenkin. Sama tunne ilmaistaan runossa erilaisilla luontokuvilla.

Eroottisissa kuvissa huokuu herkkyys ja lämpö eron hetkelläkin.

Rakkaus on silmiesi aamunvalo
niskanjuuren hontelo kalpeus
kutsu katsomaan kummitussirkkaa lehdellä

Erityisesti pidä rakkausrunosta, jossa hyvänolon tunteet ja muistot sidotaan tiettyyn paikkaan Kreikassa, eurooppalaisen kulttuurin kehtoon:

Täällä en keksi yhtään hyvää syytä
olla rakastamatta sinua

Rakkaus ei ole kuitenkaan pelkästään paikkaan ja aikaan sidottu asia. Mielessään runoilija voi liikkua vapaasti Saaristomereltä Välimerelle ja takaisin.

Me olimme oikeita
aika oli väärä

Edelliset säkeet tiivistävät lopun tunnelman. Kokoelman lopulla runot tuntuvat yhä terapeuttisimmilta. Lukija melkein aistii lyyrisen minän mielen hajoamisen, mutta kirjailija (!) onnistuu jotenkin kuromaan itsetuntonsa rippeet kasaan muuton hetkellä takaisin Suomeen.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 38: "Metsänneito antaa paidan parvekkeella"

Suomessa on iät ja ajat kerrottu tarinoita erilaisista myyttisistä hahmoista. Yksi tällainen hahmo on metsänneito, joita ovat varsinkin miehet nähneet kulkiessaan metsissä ja istuessaan nuotioidensa äärellä. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö tällaisia neitoja olisi olemassa, sillä naapurissani, kadun toisella puolella asui metsänneito.

Nykyaikana metsänneidoille on suojaisia kotimetsiä aina vain vähemmän. Pari vuotta sitten taloni vierestä hakattiin pieni tiheä kuusimetsä, jossa oli tilaa juuri ja juuri yhdelle neidolle. Tilalle rakennettiin rivitaloja ja autokatos. Epäilen että neito muutti tuolloin naapuriini. Ensin hän tuli asuntoon yksin ja sitten hänen luokseen muutti mies, joka on selvästi mies joka liikkuu paljon metsissä ja on ollut neidon pelastava enkeli.

En ole nähnyt neidon kasvoja kuin kerran sattumalta, vaikka hän on asunut talossa jo pari vuotta. Hän liikkuu hiljaa kuin aave. Joskus hänet saattaa sattumalta nähdä pihassa hieman ennen kuin hän istuutuu vihreään, metsänväriseen autoonsa. Hetken aikaa hän aina kuulostelee ja katselee ympärilleen kuin haikaillen menetetyn metsänsä perään. Sitten hän heittää tupakannatsan jalkoihinsa ja pyöräyttää kengänkärjelleen sen sammuksiin.

Useammin kuin yksin olen nähnyt metsäneidon ruudulliseen flanellipaitaan ja metsurin työvaatteisiin ja -kenkiin pukeutuneen miehen kanssa. Mies ei liiku hiljaa. Mäyräkoirat pitävät portaissa ääntä, K-kaupan kassit kahisevat ja mies ähisee kantaessaan raskaita kantamuksiaan. Neito ei koskaan kanna muuta kuin ylvästä, hirvimäistä kehoaan ja kärpännahkaista olkalaukkuaan sekä avainta, jolla hän avaa oven miehelle.

     *      *      *

Olen kohdannut toisenkin metsänneidon, vastikään istumassa parvekkeellani. En tiedä miten hän oli sinne päässyt. Tosin paikka ei ole kuin kolmen metrin korkeudessa. Parvekkeella on - tai oli - kaksi vihreää tuolia ja pöytä ja pöydällä kynttilä.

Kun tulin ovelle katselin neitoa ihmetellen, hän arvasi ajatukseni ja sanoi: "Tulin lämmittelemään käsiäni". Selitys tuntui tekaistulta, sillä ilma oli linnunmaidosta lämmin kevätsää. Katselin hän käsiään, joiden sormet olivat pitkät ja sirot kuin puunjuuret.

Kuulostelin lintujen ääniä, joita oli paljon ilmassa neljän aikaan aamulla. Aurinko oli juuri nousemassa mutta kuukin kumotti taivaalla. Neito ei tuntunut välittävän pikkulintujen äänistä. Sitten käki kukkui. Hän sanoi: "Kuuletko? Et elä enää pitkään." Katseeni osui hänen syvän vihreisiin silmiinsä. "Kohta olet minun."

Kääntäessäni katseeni hetkeksi sisälle huoneeseen neito katosi. Talon kulmalla näin vilauksen hänen mustasta viitastaan. Kynttilä paloi vielä pöydällä, mutta se oli hiipunut lähes loppuun. Jätin sen pöydälle palamaan loppuun.

Parin tunnin päästä heräsin ulkoa tulevaan huutoon. Parvekkeeni oli liekeissä. Metsänneito oli saada minut viime yönä. Tiedän että hän onnistuu vielä. Tämä oli vasta ensimmäinen vakava yritys.

Katselen käsissäni olevaa taiteltua valkoista paitaa, jonka taitoksista löysin sinisiä lemmikeitä. Neito oli jostain syystä jättänyt ne minulle.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Rimminen: "Sumusta pulppuavat mustat autot. 2 X Rimminen" (2011)

Rimmisen kaksi runokokoelmaa "Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja" (2000) ja "Sumusta pulppuavat mustat autot" (2003) esittelivät kirjailijan, jonka teoksissa musta huumori ja lämmin humanismi kulkevat sulassa sovussa.

Runot kääntävät älykkäästi ja iloisesti ympäri vanhoja sanontoja ja tuoreuttavat niitä tähän päivään. Runoissa katsotaan maailmaa hivenen vinosti, ne yhdistävät absurdin ja realismin notkeaksi verbaaliseksi leikiksi tavalla, joka saa lukijan hyvälle tuulelle. (Tammen sivusto)

     *     *     *

Tammi on ottanut Rimmisen runokokoelmista uusintapainoksen "2 X Rimminen" (2011), jossa ovat kummatkin kokoelmat samoissa kansissa.

     *     *     *

Sidoksen toinen  kokoelma "Sumusta pulppuavat mustat autot" (2003) ei ole aivan samaa tasoa kuin ensimmäinen tai ehkä sitä tulisi pitää vain postmodernimpana. Runot ovat sirpaleisia väläyksiä puhujan kokemaan aikaan, 2000-luvun Suomeen. Runot ovat myös enemmän proosaa kuin esikoiskokoelmassa. Runot ovat monisanaisia, mikä lukiessa tuntuu tuskastuttavalta. Paljon olisi voinut tiivistää kerrontaa. Jotain jättää kokonaan poiskin.

     *     *     *

Joihinkin runoihin miellyin. Ne olivat sitä vanhaa rimmistä.  

Palaa, ei pala, palaa, seinässä palaa, lumi palaa vielä kerran. Porttikäytävä kakoo mustia autoja kadulle, seinässä palaa valo. Se on lamppu. Unohdin. (..)

Tässäkin runossa näkyy toisen kokoelman ongelma. Kerronta jostain syystä koko ajan tökkii, ja pysähtyy kuin seinään. Ensimmäiset säkeet eivät kanna koko säkeistön loppuun.

Nimiruno, joka on proosaruno, 'Joudumme' kuitenkin toimii alusta loppuun asti. 

(..) yhdessä yössä kodit ovat muuttuneet asunnoiksi, asuminen mukavaksi asennoksi, tuuli on kiivennyt korkeampiin kerroksiin ja jättänyt harmaan valon puihin roikkumaan, tiellä ja ilmalla viimein yhteinen mitta, sumusta pulppuavat mustat autot.

Tämä vain jotenkin toimii hienosti, ja vaikeahan sitä on sanoa tarkalleen ottaen että miksi. Runo on runo on runo.

Rimminen: "Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja. 2 X Rimminen" (2011)

Mikko Rimminen on mestarillinen sanaseppä, jonka käsissä kieli on notkeaa muovailuvahaa. Hänen kaksi runokokoelmaansa "Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja" (2000) ja "Sumusta pulppuavat mustat autot" (2003) esittelivät kirjailijan, jonka teoksissa musta huumori ja lämmin humanismi kulkevat sulassa sovussa.

Rimmisen runot kääntävät älykkäästi ja iloisesti ympäri vanhoja sanontoja ja tuoreuttavat niitä tähän päivään. Runoissa katsotaan maailmaa hivenen vinosti, ne yhdistävät absurdin ja realismin notkeaksi verbaaliseksi leikiksi tavalla, joka saa lukijan hyvälle tuulelle. (Tammen sivusto)

     *     *     *

Tammi on ottanut Rimmisen kahdesta ensimmäisestä runokokoelmasta erikoisen uusintapainoksen "2 X Rimminen" (2011), jossa ovat kummatkin kokoelmat samoissa kansissa.

     *     *     *

"Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja" (2000) erottuu muiden mieslähiörunoilijoiden teoksista ja ennen muuta edukseen. Lukijan ei tarvitse mietiskellä, mitä mutkikkaan kielen takaa löytyy.Rimminen leikittelee heti ensimmäisestä 'Uneton nukkumalähiössä' sikermästä lähtien.

Vähät välittää. Istua matolla kynttilänvalossa, polttaa kynttilä loppuun ja vähitellen hukkua aiheuttamaansa sotkuun. Havahtua maailmankelloon. (..)

Runossa taitavasti kuvataan unettoman tunnetilaa, kun mikään ei oikein tunnu miltään tai kaikki tuntuu samalta. Ärtymys kasvaa vähitellen loppuakseen ja alkaakseen taas uudelleen.

Toisessa sarjassa 'Jotain muuta' ollaan sitten tilanteessa, kun yö on nukuttu hyvin. Nyt puolestaan stressi ja suorittamisen paine vaivaa, mikä on yhtä paha asia kuin unettomuus. 

Nukuttu hyvin, herätty, tankattu auto, ajettu metsään, poimittu tatit, kerätty marjat, tunnettu linnut, kiivetty puuhun (..)

Jotain kovin tuttua ja niin suomalaista. Elämä on aina, vapaa-aikanakin jatkuvaa suorittamista, mitä ilman on tyhjyys (tai mitä se sitten onkaan).

     *     *     *

Samoin kuin Tomi Kontiolla "Lukinkehrässä" (1996) myös Mikko Rimmisellä on runo kärpäsestä, mutta se on hengeltään aika lailla erilainen, vaikka kummassakin tapauksessa jahdataan kärpäsiä. Suosittelen vertaamaan Kontion 'Kärpästä' ja Rimmisen 'Kyklooppia' toisiinsa. Jotain perustavanlaatuista ihmisyydestä paljastuu sen kautta, miten suhtaudumme näihin pieniin ötököihin ja ötököihin yleensä.

Rimmisen runot muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden, jossa yhden ihmisen elämä näyttäytyy kaikessa karuudessaan ja ristiriitaisuudessaan.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 37: "Kuoleman kosketus"

Olin tehdä tänä aamuna raijasiekkiset, vaikken polta edes tupakkaa enkä ole kirjailija. Jälkikäteen ajateltuna savukaasuihin kuoleminen olisi ollut helppo tapa kuolla.

En saanut yöllä unta, ja lähdin kolmen aikaan ulos haistelemaan aamuilmaa ja katsomaan aamuruskoa järven rantaan. Neljän aikaan sytytin öljykynttilän parvekkeella, istuin hetken aikaa ja kuuntelin lintujen äänekästä konserttia. Sitten menin makuuhuoneeseen. - Kynttilässä oli vain vähän öljyä jäljellä, ja liekki oli alkanut lepattaa epävakaasti. Luulin että se sammuu kohta omia aikojaan...

Kirjoitin muutaman lauseen, menin sänkyyn ja aloin kuunnella radiota. Parin tunnin päästä jolloin herätyskello oli jo soinut, mutta olin hetkeksi torkahtanut, ovikello soi. Menin avaamaan. Ei ketään.  Sitten menin parvekkeelle. Se oli liekeissä. Ajattelin että ehkä pystyn sammuttamaan lieskat, mutta ne etenivät nopeasti. Mies ulkona huusi, että palokunta on tulossa niin kuin tulikin parin minuutin päästä. Liekit nuolivat talon seinää.

      *      *      *

Hetkessä kaikki oli ohi. Nyt ihmettelen mitä seuraavaksi...

Ehkä olen kuollut, ehkä en. Ehkä joku toivoi kuolemaani, ehkä ei. Kenties tuotin pettymyksen, ehkä en. Mistä sen tietäisin. Tiedä en mitään. Ehkä hän seuraavalla kerralla onnistuu. Ehkä hän onnistuu manaamaan minut maan alle tai maan tomuksi. Niin joka tapauksessa käy ennemmin tai myöhemmin. Hänen tahtonsa toteutuu, mutta hänhän onkin jumala tai jumalatar.

RUNO ON VAPAA. Osa 9: "Tyttö ja puu"

Jos osaisin kirjoittaa... Jos vain osaisin kirjoittaa... Jos osaisin kirjoittaa hyvin, hyvin kauniisti, kirjoittaisin nyt hyvin kauniisti. Hyvin kauniisti.
Kirjoittaisin runon tytöstä ja puusta. Tytöstä metsässä. Kirjoittaisin siitä mitä tyttö haluaa eniten, kaikkein eniten. Niin paljon että antaisi itsensä tuolle puulle, sen oksille, rungolle, juurille, sen kaikille lehdille ja linnuille, jotka ovat tehneet pesänsä puun oksistoon. Antaisi itsensä puulle niin että tuntuu. Antaisi puun kulkea kaikista aukoistaan sisään ja täyttää itsensä kuin suuren kuumailmapallon ja kohota ilmaan.

Kun tyttö olisi kohonnut ilmaan, tyttö olisi ilmassa ja tuuli kuljettaisi tytön yhä korkeammalle, korkealle puun latvaan. Kaikki puun tuhannet sormet kulkisivat tytön läpi tytön kohotessa aina vain korkeammalle. Lehdet hyväilisivät tytön ihoa ja silittäisivät päätä, otsaa, poskea, kaulaa, kainaloita, rintoja, vatsaa... Tuuli kuiskisi korviin läpi lehtien ja oksien ja kertoisi vanhaa tarinaa tytöstä, joka oli muuttunut puuksi.

Miksi tyttö muuttui puuksi? Tämä osa tarinasta ei ole kovin kaunis. Itse runouden jumala Apollon, Zeuksen ja Leton poika, oli syypää siihen, että tyttö muuttui puuksi. Apollon runoili ja riimitteli, riimitteli ja runoili - ja sai tytön, jonka nimi oli Daphne, sekaisin. Hän oli myös alaston kuin keväinen puu, mikä kauhistutti tyttöä, joka pukeutui aina mustaan viittaan.

Erään kerran tyttö, joka oli nymfi, meni niin pois tolaltaan, että juoksi Apollonia pakoon joenrantaan, jossa hänen isänsä joenjumala Ladon auttoi häntä, ja maanjumala Gaia muutti hänet laakeripuuksi. Siihen päättyi Apollonin ja Daphnen tarina, mutta siitä alkoi tytön ja puun tarina.

       *     *     *

Kirjoitin kerran runon Apollonista ja Daphnesta, mutta runo - katosi bittitaivaaseen. Runo ei ollut hyvä, ei ollenkaan hyvä. Se oli hyvin kurja, kerrassaan surkea. Siksi se hävitettiinkin. Oli hyvä, että se hävitettiin, sillä runouden on oltava kaunista - ja kaikkea sellaista - tiedäthän. Kohottavaa kuin hiivan. Makeaa kuin .. jonkun makean leivoksen .. en minä tiedä minkä. Sellaisen joka on saatanallisen lihottavaa ja turvottavaa.

maanantai 21. toukokuuta 2012

Korhonen: "Savumerkkejä lähtöä harkitseville" (2005)

Ikkunassa talven hopeoidut värit, / suihkukoneen kaunokirjoittama taivaankaari. / Kivuttomammin et voi häntä menettää. (Takakansi) 

Sävykäs runokokoelma. Esikoisromaanilla "Kahden ja yhden yön tarinoita mainetta" (2003) niittäneen Korhosen odotettu toinen teos." (Sammakon sivusto)

      *     *     *

Olen tänä ilta lukenut kahteen kertaan läpi Riku Korhosen ensimmäisen runoteoksen "Savumerkkejä lähtöä harkitseville" (2005). Ja ensimmäisenä kokoelmana kuuden sarjan kokoelmaa, erilaisista lähdöistä ja lähdön merkeistä, tulee myös arvioida.

Lähdöt eivät ole ehkä aivan tasapainossa keskenään, ja olisi kenties kannattanut keskittyä, joihinkin lähtöihin. Korhonen yrittää kuitenkin kahmaista yhteen kokoelmaan koko lähiön universumin, mikä on ymmärrettävää. Koskaan ei tiedä milloin lähtö tulee, ja pakan on hyvä olla kasassa ennen sitä. Korhosella on koko ajan ase tanassa, aina valmiina, kuin partiopojalla.

     *     *     *

I - LAPSUUS & NUORUUS. Koko kokoelman olisi voinut kirjoittaa nuoruuden ajolähdöstä (suomalaismetsistä) elämään. Korhonen itsekin kirjoittaa tällä tavoin yhden runon viime säkeissä: 

(..) toivoton aikuisuus muotoutuu nuoruuden perukoilta,
syvistä hämäristä, ehkä unista, niiden metsistä.

Hän käyttää eri yhteyksissä samaa metsämetaforaa. Metsä on paikka, jonne voi eksyä. Metsän jälkeen seuraa uusia metsiä. Ihminen menettää elämän koordinaatit, eksyy. Ilmeisesti kaupungissa ja lähiöissä ovat tutut ja turvalliset kadut nimineen ja maamerkkeineen.

II - MIES JA NAINEN. Myös tästä lähdöstä olisi riittänyt aineksia kokonaiseen kokoelmaan.

Yhä kuin näkisit itsesi muotoutuvan lapsuuden perukoilta,
syvistä hämäristä, ehkä unista, niiden metsistä.

Täysi sama viimeinen säe toistuu tässä runossa. Ero menneisyyden ja nykyisen välillä häviää, sillä unissa kaikki on mahdollista. Mies, runon puhuja, ääni, löytää nuoruuden rakastettunsa.

Kaikki ei etene kuitenkaan  niin kuin tanssi. 

Naisesta puuttuvat kaikki sertifikaatit, paitsi pimeyden.

Mies on hukkunut metsään, jossa ei löydä enää suuntaansa. Arki jatkuu kuitenkin niin kuin ennen, mutta suhde päätyy lopulta eroon.

III - RAAMATUN HAHMOT. Kokoelman oudoin jakso lienee tämä kolmas. "Spoon River  antologian" tapaan ja hieman samalla tavalla kuin esikoisromaanissa Riku Korhonen luo hahmoja, joiden kautta esittää erilaisia elämään liittyviä kysymyksiä.

On kuitenkin vaikea huomata yhteyksiä "Vanhan testamentin" hahmojen ja Korhosen luomien hahmojen välillä. Esimerkiksi Iisak ja hänen isänsä (Aabraham) eivät kovasti muistuta esikuviaan. Tosin Iisakin isä uhraa Aabrahamin hautaamalla kasvonsa naapurin naisen haaroihin. Miesten välit eivät ole myöhemmin kovin hyvät, mutta Iisak toistaa isänsä virheet. Hän löytää itsensä tytön haaroista.

     *     *     *

IV - VI ARKIELÄMÄ. Teoksen lopussa on erilaisia arjen tilanteita, jotka jättävät jälkensä ihmisiin. Kertoja etääntyy yhä kauemmas itsestään - pois jopa Suomesta kertoessaan tarinoitaan.

     *     *     *

"Savumerkkejä lähtöä harkitseville" (2005) on mielenkiintoinen kokoelma, joskin Korhosen kieli on välillä turhan koukeroista ja hienostelevaa eikä se avaudu lukijalle.

Jollain tavoin syntyy vaikutelma siitä, ettei kokoelma asetu kunnolla mihinkään perinteeseen. Se on irrallaan kaikesta tutusta ja kokeilee itse luomansa todellisuuden rajoja.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Kontio: "Lukinkehrä" (1996)

Rakkaudentunnustus suomalaiselle lehtomaisemalle ja Helsingille. "Elämä kohoaa kuin talvikin vana,/ kukat katsovat maahan, suljetuin silmin./ Kun sinun syksysi koittaa,/ ja kun talvi aukeaa yllesi kuin valkea huuto,/ routamoukari, pyryhampaat,/ valon kaikuaskeleet, katoavat, varjottuvat./ Puhtaan kuoleman alla vihreät sydämesi/ hautovat joutsenen munaa." (Sanojen Ajan sivusto) 

Ekstaattinen, loistokas runokieli, myytit ja aistien vahva kokemus leimaavat Tomi Kontion kirjoittamista. Uudessa kokoelmassa hän tunnustaa rakkautensa niin suomalaisen lehdon kasvimaailmalle kuin helsinkiläiselle lähiölle (Kansiteksti)

     *     *     *

"Lukinkehrä" (1996) on osuva nimi tällä kokoelmalle. Kontio punoo sanoista verkkoja, joista lukijan on lähes mahdotonta päästä irti tahrimatta itseään tahmeisiin tavusäikeisiin ja jäämättä kiinni huojuviin runojalkoihin.

Minulle suurin osa teksteistä jäi täysin käsittämättömiksi, sillä yhteistä kieltä ja kosketuspintaa ei löytynyt, mitä en pidä välttämättä huonona asiana. Näin vain joskus käy. Ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. Muutama runo joka tapauksessa miellytti minua syystä tai toisesta, sillä pystyin yhdistämään ne aikaisempiin kokemuksiini.

     *     *     *

'Kiiltomadot...' runo toi mieleeni lapsuuteni ja nuoruuteni kiiltomadot, jotka olivat kiehtovia, sykähdyttäviä elämyksiä. Asuin lähellä Hämeenlinnaa Imatran voimalinjan varrella. Loppukesästä ne tulivat kuin tyhjästä. Kun kuljin pimeässä pitkin linjan laitaa kiiltomadot valaisivat polun molemmat puolet, mikä tuntui samaan aikaan mystiseltä ja ylelliseltä. Tunsin olevani kaikkein etuoikeutetuin olio maailmassa voidessani kulkea tuota valaistua, jumalaista polkua pitkin. 

Kiiltomadot tekevät taivasta kalliolle,
ikkuna sammuu, naisen kieli on kaukana.

Jalat vien taivaaseen, pään tähtiin
ikkunan takana liikettä nähtiin.

Kahden ensimmäisen säkeistön jälkeen kieli ei ole vielä solmussa. Liekö jonkun naisen kanssa astelemassa kalliolle kukkulalle? Vai näkee naisen ikkunassa. Haluaisi ehkä suudella. Astelee läpi kiiltomatojen, taivaalla loistavat tähdet. Fokus yllättäen ikkunasta kalliolle päin. Joku näkee miehen, runoilijan, runon minän astelevan ikkunan alla... Ei huono.

     *     *     *

'Kärpänen' on toinen runo, johon pysähdyin. Ennen muuta runon viimeiseen säkeistöön, jossa kärpänen joutuu liiskatuksi. 

Kun se levähti otin kirjan,
kirjaan jäi tahra,
reuna, jonka ylitse käyvät
äänettömät armeijat, sanansa sanoneet.

Runossa on huumoria, sen alkupuolella. Pilkkaa sinänsä viatonta eläintä. Ihmisen ylimielisyyttä, joka tietää olevansa Jumalansa kuva ja kärpäsen yläpuolella. Vastenmielistä. Oksettavaa.

Apollinaire: "Mätänevä velho" [2004]

"Mätänevä velho" on huikea lyyrinen proosateos, joka jatkaa kelttiläisestä mytologiasta tutun tietäjä-Merlinin tarinaa siitä, mihin se perinteisesti loppuu. Merlinin rakastettu Viviane noituu velhon kuolleeksi ja hautaa hänet, mutta koska Merlin on kuolematon, hänen sielunsa jää eloon mätänevään ruumiiseen.

Hän kykenee edelleen myös kommunikoimaan elävien kanssa, ja romaani perustuukin dialogiin, jota Merlin käy häntä etsivien eläinten, olioiden ja ihmisten kanssa. Velhon keskustelut kristillisestä, kreikkalaisesta ja kelttiläisestä mytologiasta peräisin olevien hahmojen kanssa sivuavat muun muassa rakkauden mahdottomuutta, kuoleman jatkuvaa läsnäoloa elämässä ja yksilön perimmäistä yksinäisyyttä. (Takakansi)

Linkki: Mätänevä velho. Rising Shadow

     *     *     *

Runoilija itse, Guillaume Apollinaire, piti "Mätänevää velhoa" (1909) pääteoksenaan, mutta hänen jälkeensä muita tekstejä on pidetty tätä romaania tai runoelmaa merkittävämpänä.

Kirjassa kerrotaan uudelleen kelttitaru, kuningas Arthurin aikaisesta velho Merlinistä ja järvenneidosta Vivianesta. Lisäksi Apollinaire jatkaa tarinaa omalla tavallaan. Viviane houkuttelee häneen rakastuneen Merlinin opettamaan hänelle taikojaan ja loitsujaan, joita tämä käyttää Merliniä vastaan. Neito hautaa velhon elävältä metsään, mutta koska Merlin on kuolematon, hän alkaa vain mädätä maanalaisessa haudassaan.

Runoelmassa ei ole varsinaisesti juonta. Tapahtumapaikkana on metsä Merlinin haudan ympärillä, jossa käy niin ihmisiä, eläimiä kuin taruolentojakin. Näytelmänomaiset keskustelut keskittyvät muutamiin teemoihin: yksinäisyyteen, rakkauden mahdottomuuteen ja kuoleman välttämättömyyteen.

     *     *     *

Koskaan ei selviä esimerkiksi se, miksi Viviane petti Merlinin. Hän ei vain yksinkertaisesti halunnut valita elämää miehen kanssa, mutta hän ei valinnut elämää kenenkään muunkaan kanssa. Tuntuu järjettömältä, että hän tuomitsi Merlinin kuolemaan vain sen takia, että pelkäsi seksiä miesten kanssa.

VI:ssa luvussa Viviane pohtii omaa tilannettaan istuessaan Merlinin haudalla ja katsellessaan ikävystyneenä sudenkorentojen lentoa: 

VIVIANE
Minä, joka en ole paholaisnainen, joka en ole edes lumoojatar vaan vain loitsu, olen ajanut pois kaiken miehenrakkauden, näin olen tehnyt myös minä, samoin kuin sinä [= sudenkorento] ja paholaisnainen, ja olen pettänyt velhon rakkauden.

Merlin vastaa kuullessaan Vivianen puhuvan itsekseen:

VELHO
Naiset eivät tunne rakkautta. Entä mies, voiko mies rakastaa naiseksi ruumiillistunutta rakkautta? Kukaan ei ole tottunut rakastamaan. Naiset toivovat rakkautta; ja miehet, miehet, mitä he haluavat?

     *     *     *

Vivianen elämä tuntuu traagiselta. Päivät pitkät hän viettää aikaansa Merlinin haudalla, ja välillä juttelee mätänevän velhon kanssa.

Merlin puhuttelee Vivianea toistuvasti sanoin "Sinä, jota rakastin", mikä tuntuu sydäntäsärkevältä. Hän muistuttaa järvenneitoa siitä, että tämäkin rakasti häntä.  

Muistatko? Itkin sylissäsi rakkaudesta ja siitä, että tiesin kaiken; jopa kuolemanikin, jota hellin sinun vuoksesi. (..) Rakkautemme takia ajattelin sinua koko elämäni.