keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Nieminen: "Istun tässä, ihmettelen" (2012)

"Valittuja runoja lukiessani mietin, mistä aineksista Niemisen lyriikan salainen resepti oikein koostuu. Miten runo voi olla yhtä aikaa helppolukuinen, syvämietteinen, yksinkertainen ja monikerroksinen?" (Niina Hakalahti, Aamulehti 14.4.2012)

     *     *     *

Silmäilin läpi Kai Niemisen "Istun tässä, ihmettelen" (2012) valittujen runojen kokoelman, ja löysin sieltä joitain runoja joihin miellyin: 

Jotenkin tuntuu siltä kuin olisit kaikkialla:
otan minä käteeni mitä tahansa
on kuin koskettaisin sinua.

     Kun rakastaa, puillakin on rakastetun kasvot,
     ikkunoilla; jokaisen askelen ääni kadulla on
     rakastetun ääni.

Nieminen on koonnut omista aiemmista kokoelmistaan häntä itseään eniten miellyttävät runot ja pannut ne yksiin kansiin.

Jossain vaiheessa runoja lukiessa syntyy outo déjàvu -kokemus. Runot alkavat toistaa itseään tai ainakin minusta lukijana tuntuu siltä. Kokemus menee niin pitkälle, että runot alkavat vaikuttaa suorastaan kitschiltä.

     *     *     *

Runot ovat pääasiassa sympaattisia, jopa syvällisiä 

Älä sano mitään:
jos sanot sanankin
en enää tiedä mitä ajattelet

Tuttu tunne. Kaksi ihmistä jotka ovat jossain mielessä samalla aallonpituudella ymmärtävät toisiaan pienistä vihjeistä. Näin käy esimerkiksi aviopareille, jotka ovat olleet pitkään yhdessä. Sanoja ei paljon vaihdeta, mutta kommunikaatio silti pelaa. Paljolla puheella ja sanoilla - jopa teoilla - on mahdollista peittää se, mitä todella ajattelee ja tuntee.

     *     *     * 

jos osaisin kerralla vakuuttaa sinut rakkaudestani,
ei minun enää tarvitsisi kirjoittaa näitä lauluja

jos koko maailma olisi oivaltanut totuuden koko sen
yksinkertaisuudessa, ei kenenkään tarvitsisi kirjoittaa
mitään

mitä me sitten tekisimme?
soittaisimme, laulaisimme, tanssisimme

mitäpä muutakaan

Väittäisin että tässä kitschistä on syntynyt taidetta. Siinä sen suosion salaisuus - ja se mikä ärsyttää kriitikoita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti