lauantai 30. kesäkuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 49: "Työttömien tarinat - 30-luvun uusinta hidastettuna"

Varsinkin korkeasti koulutettujen pitkäaikaistyöttömien tarinat ovat riipaisevaa luettavaa. Suomessa on tavallista, että 40-vuotiaalla humanistilla tai yhteiskuntatieteilijällä ei ole montaa vuotta työuraa takanaan.

90-luvun alun puolen miljoonan massatyöttömyys viimeistään teki akateemisten syrjimisestä yhteiskunnallisesti legitiimiä sirkushuvia.

     *     *     *

Vuonna 1992 järjestettiin "Työttömän tarina" -kirjoituskilpailu, jonka 1 200:sta kirjoituksesta valittiin 38 julkaistavaksi. Joitain viikkoja sitten käsiini tarttui tämä kirja, jota en ollut aiemmin nähnyt. Toivon, että joku kävisi uudelleen kaikki 1 200 kirjoitusta läpi ja kirjoittaisi niiden perusteella antologian, joka toisi mahdollisimman konkreettisesti esiin ihmisten tilanteisiin liittyvät taustat ja yhteiskunnalliset kytkennät. Kirjoitukset löytyvät Suomen kirjallisuuden seuran arkistosta. Eikä olisi pahitteeksi järjestää tämä kilpailu 20 vuoden jälkeen uudelleen. Joku voisi keskittyä tarinoihin työvoimakoulutuksesta ja sen vaikutuksista. Uskon että nimenomaan tästä maailmasta löytyy tuhansia absurdeja tarinoita.

     *     *    *

Kahdeskymmenesneljäs tarina on Tuula Luoman kirjoittama 'Kirjastonhoitajan tarina: Vaihtoehdot vähissä'. Tarina päättyy omaelämänkerrallisen kirjoitelman jättöpäivään huhtikuuhun 1993, jolloin Luoma on vielä työttömänä - tai ollut työttömänä vasta neljä kuukautta. Mielenkiintoisinta on, että nykypäivän mittareilla mitattuna kirjoittaja ei ole kovin pahasti kuoppaan pudonnut, vaikka hän kokee tilanteensa tukalaksi. - Hän on ollut neljä kuukautta työttömänä, mikä on lyhyt aika, kun katsoo taaksepäin viimeistä 20 vuotta, sillä vuosia työttömänä olleita akateemisia työttömiä on tuhansia.

     *     *     *

Työttömien tarinat ovat teksteinä kiinnostavia. Ne ovat tekijöidensä, kirjoittajiensa autenttisista todistusaineistoa heidän omasta tilanteestaan, mitä heidän elämässään on tapahtunut ja millaisen vallankäytön kohteena he ovat olleet. Esimerkiksi Tuula Luoman kirjoittama teksti on ammattitaitoisesti kirjoitettu. Hänen tyylillään olisi mahdollista kirjoittaa kokonainen elämänkerta, oma tai jonkun toisen, ja saada aikaan tietokirja. Kirjan kirjoittamisen jälkeen on kysyttävissä entä sitten? Miksi tämä elämänkerta on kirjoitettu? Eikö riitä, että kirjoittajasta kertoo, että hänet on syrjäytetty - ainakin hetkeksi - tästä yhteiskunnasta ja ajettu lähes itsemurhan partaalle ilman, että asia on hetkauttanut kovin kummoisesti edes hänen sosiaalityöntekijä-miestään.

     *    *    *

Teksti, sen sisällöt, on toki kirjoitettavissa toisellakin tavalla dramatisoiden. Esimerkiksi perheen sisäistä vastakkainasettelua olisi herkullista käpälöidä, jos pedon kita syvä sellainen olisi. Tässä tapauksessa mieskin teki pätkätöitä, joten siitä ei saa kehiteltyä kovin kummoista juonta, mutta asetelmaa voisi muuttaa siten, että mies on pysyvässä työsuhteessa ja nainen työttömänä.

Jos aviomies projisoisi kaikkia työttömiä kohtaan tuntemansa ennakkoluulot ja epäluulon vaimoonsa, yhteiskuntatason rasistista ilmiötä voisi tarkastella mikrokoossa. Mies voisi lisäksi olla suomenruotsalainen, keskikertaisin paperein Åbo Akademista valmistunut, huonosti suomea solkkaava sinisukka, joka kadulla potkii kumoon romanikerjäläisten keruukulhot ja pakottaisi akateemiset työttömät ojan- tai haudankaivuuseen ym. Mutta vaimo uskollisesti rakastaa miestään ja tekisi, vaikka mitä hänen hyväkseen, abortinkin, sillä eihän työttömien pidä synnyttää, kun eivät osaa itsestäänkään pitää huolta.

Rovio: "Ajan loppu" (2012)

Sara kaipaa elämäänsä lisää väriä ja seikkailua. Lomamatkallaan Meksikossa hän tutustuu historianopiskelija Peteriin, joka opastaa hänet mayojen historialliseen maailmaan. Alueelta on kadonnut useita punahiuksisia naisia jälkiä jättämättä. Kunnes yksi ruumis löytyy. Agentti Corbes tutkii katoamisia. Miten uraanin salakuljetus ja alueella vaikuttava uskonnollinen lahko liittyvät toisiinsa? Ja miten mayojen profetia ihmiskunnan tuhosta vaikuttaa tapahtumien kulkuun? Talvipäivänseisaus 21.12.2012 on vain muutaman päivän päässä. Tapahtumat vyöryvät vauhdikkaasti ja Sara saa oman osansa seikkailusta. (Takakansi)

      *     *     *

Rina Roivion esikoisteos "Ajanloppu" (2012) on vauhdikas - ja hyvin ajankohtainen - jännitys- ja seikkailukirja, sillä se sijoittuu aivan lähitulevaisuuteen eli loppuvuoteen 2012.

Kirja kuvaa  maailmanloppuun uskovaa, maapallonlaajuista Uskon totuus -nimistä karismaattista uskonlahkoa. Lahkon pääpaikka on Meksikossa Mayan Rivieran suositun matkailualueen lähellä. Uskonlahko ei vain usko maailman loppuvan maya-kalenterin mukaisesti vuonna 2012 vaan Uskon totuus aikoo itsemurhapommilla  edesauttaa maailman tuhoutumista ennustettuna ajankohtana.

Tapahtumiin kietoutuu mukaan punapäinen suomalaisnainen Sara Lehti, jota uskonlahko aikoo käyttää massiivisten ydinlatausten laukaisimena samalla kun Sara on lahkon viimeinen ihmisuhri. Vain Saran neuvokkuuden ansiosta hän selviää hengissä uskonlahkon jäsenten käsittelystä, ja siinä sivussa luultavasti pelastaa maailman.

     *     *     *

Kirjassa on myös aimo annos romantiikkaa, sillä Sara kohtaa lomamatkallaan Peterin, joiden välille syntyy kiihkeä romanssi.  

Peter suuteli Saran huulia ahnaasti. He kietoutuivat toisiinsa ja antoivat rytmin viedä. Sara ei muista, koska oli viimeksi nauttinut toisesta ihmisestä samalla tavalla.

Romanttisten kohtausten tihentäminen ei suju aivan yhtä mallikkaasti kuin jännityksen luonti, mutta maustavat tätä varsin viihdyttävää kirjaa sopivasti.

     *     *     *

Rinnan Saran loman kanssa kerrotaan CIA:n agentin Nick Corbesin yrityksistä selvittää  Uskon totuus -lahkon toimintaa, johon näyttää liittyvän myös punapäisten naisten uhraaminen; ja Sara on yksi näistä punapäistä, joka siepataan.

Vähitellen Uskon totuuden ja sen johtajan Paul Greyn suunnitelmat paljastuvat. Ratkaisevat tapahtumat tiivistyvät vanhassa hopeakaivoksessa, jonne Corbesin joukot iskevät. Kallioluoliin kätkettynä löytyy mm. uraanin rikastamo ja ydinaseiden tuotantolaitos. Lopulta myös itse ydinlataukset löytyvät - ja loppuhuipennus tapahtuu Chichen Itzan uhrilähteellä.

Sara onnistuu yllättämään häntä uhraamassa olevat meksikaanit 

Samalla hetkellä nainen irrottautui Tinon otteesta ja otti suuren loikan kohti alla odottavaa pimeää vettä. Kukaan miehistä ei ehtinyt reagoida mitenkään ja hetken päästä alhaalta kuului valtaisa molskahdus. Sen tuottama kaiku jäi kajahtelemaan uhrilähteen kivisiin seiniin.

Mutta sankaritar Sara tietysti onnistui kapuamaan 30 metriä jyrkkää rinnettä ylös viidakkoon - ja selviytymään koettelemuksestaan.

     *     *     *

Roivion esikoisteos on varsin onnistunut romanttinen jännityskirja, josta pienillä viilauksissa voisi saada aikaan jopa kansainvälisen menestysromaanin.

Saran ja muiden keskeisten hahmojen kuvaus jää liian ohueksi, eikä Saran henkilöstä kerrota oikeastaan yhtään mitään. Joitain sivujuonteita kirjasta kannattaisi karsia esimerkiksi merirosvokohtaukset, jotka eivät vie tarinaa yhtään eteenpäin. Hotellityöntekijästä Enricosta, joka järjestelee Saran sieppauksen, kerrotaan liikaakin.

Uskon totuus -lahkosta olisin mielelläni lukenut lisää varsinkin, kun sen toiminta liittyi olennaisesti maya-kulttuuriin.  

Johtajan mukaan Kukulcan oli Niburu-planeetan iänikuinen hallitsija, ja aikojen alussa he olivat asettaneet ihmiskunnalle haasteen. Nyt oli aika erottaa jyvät akanoista ja siirtää parhaimmat yksilöt Niburulle.

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Haavisto: "Marian ilmestyskirja" (2011)

Maria sairastuu äkillisesti kesämökillä ja tulee sairaalasta kotiin pyörätuolissa. Lääkärit eivät pääse yksimielisyyteen sairauden laadusta tai onko sitä ensinkään olemassa. Vanhemmat vakuuttelevat, että hän paranee vielä, mutta Marian on vaikea uskoa heitä. Lääkäreiden sovinistiset mukadiagnoosit ovat feministiäidille suurempi murhe kuin se, mitä tyttärelle oikeasti käy.

Maria ei ole taiteilija, hän vain piirtää, aina kuin vain mahdollista. Työkseen hän editoi ja kunnostaa videoita, muiden ihmisten elämiä. Rempseä poikatyttö Kiki, itsetuhoinen taiteilija Sini, Guillain-Barrén halvaannuttama punkkarinörtti Teo ja nivelpsoriaasia sairastava taideopettaja Lyydi jättävät jälkensä Marian elämään, mutta vielä aikuisenakin hän kokee itsensä ulkopuoliseksi. (Takakansi)

     *     *     *

Maija Haaviston "Marian ilmestyskirja" (2011) saattaa olla parhaiten viime vuonna markkinoitu esikoisromaani, ja ainoastaan kirjailijan itsensä ansiosta. Hän on mm. toimittanut lukuisille kirjabloggareille kirjansa pdf-muodossa, mihin täkyyn kynäilijät ovat myös tarttuneet.

Kirja ansaitsee tulla huomioiduksi, sillä Haavisto on nuori, ilmeisen lahjakas ja määrätietoinen kirjoittaja, joka tietää mitä tahtoo ja on osoittanut kyntensä niin tieto- kuin kaunokirjailijana. "Marian ilmestyskirjan" kohdalla on harmillista, ettei ammattitaitoinen kustannustoimittaja ole lukenut kirjaa, sillä kirjasta olisi saanut huomattavasti paremman harkitsemalla tarkemmin kirjassa tehtyjä rakenteellisia ym. ratkaisuja. Kirjassa on itse asiassa aineksia useaan kirjaan.

     *     *     *

Eniten minua lukijana hämmästytti tarkkuus ja vaivattomuus, jolla Haavisto kertoo mm. pitkäaikaissairauksista, niistä kärsivistä ihmisistä ja heidän kokemuksistaan. Hänellä on todella taito popularisoida lääketiedettä, mikä onkin hänen erityisosaamisaluettaan.

     *     *     *

Päähenkilön Marian kohtalo on traaginen niin kuin lukuisissa kuvauksissa on todettu.  Kesällä kun Maria on 11-vuotias, hän viettää lomaansa Turun saaristossa, ja on ilmeisesti saanut siellä  kehoonsa borreliosis-bakteerin, joka alkaa tehdä tuhojaan. Maria joutuu sidotuksi pyörätuoliin. Testit eivät kuitenkaan tuo esiin yhteyttä borrelioosiin, vaikka oireet ovat ilmeisiä.

Maria elää tuntemattoman sairautensa kanssa 23-vuotiaaksi, minkä ikäinen hän on kertoessaan kirjassa tarinaansa. Valoa näkyy tunnelin päässä, sillä hän seurustelee  itseään puolet vanhemman Sakarin kanssa, jolla on aito halu ja luultavasti myös kyky auttaa Mariaa, kun tämä ei Suomesta saa apua ongelmaansa. Sakariin hän on tutustunut netissä. 

- Sulla ei ole edelleenkään mitään diagnoosia? hän [=lääkäri] tivaa.
- Ei varsinaisesti.
Lääkäri huokaisee sellaiseen sävyyn, että diagnoosin puute on minun oma vikani. Enkä voi varmasti sanoa, ettei se olisi. (..)
- Voin kirjoittaa sinulle sairaslomaa, mutta minun pitää merkitä diagnoosiksi masennus.
- Tässä ei ole kyse mistään masennuksesta! minä puuskahdan.
- En ota siihen kantaa, mutta minun pitää kirjoittaa syyksi jokin sairaus, jolla on Kelan hyväksymä diagnoosikoodi, lääkäri sanoo alentuvasti.

Tamminen: "Elämiä" (1994)

Arja oli punkkari. Teemu toi näytille. ”Et sinä baarissakaan ota ensimmäistä pullaa”, isä sanoi eteisessä. Elämän voi kertoa lyhyesti, elämästä vähän pitemmin, sen osoittaa Petri Tamminen esikoisteoksessaan. (Takakansi) 

Petri Tammisen esikoisnovellikokoelman "Elämiä" (1994) päähenkilöitä ovat tavalliset suomalaiset ihmiset. Mukana on kaikenlaisia elämänkohtaloita aina vuosisadan alusta nykypäivään: ottolapsia, suurperheiden nuorimmaisia, alkoholistien lapsia, duunareita, yksineläjiä, aviopareja. (Sanojen Ajan -sivusto)

     *     *     *

Petri Tammisen novellit - tai ehkä ennemmin lyhytproosa - ovat lyhyitä kertomuksia ihmisistä ja heidän tekemisistään. Joskus tarina kertoo koko elämän muutamalla rivillä, toisinaan väläyttää vain jonkin tapahtuman keskeltä elämää. Tekstit ovat selkeästi proosaa, sillä runon tehokeinoja ei juuri käytetä. Lisäksi lauseet ovat lyhyitä, usein hakkaavaa suorastaan journalisista uutiskieltä.

     *     *      *

Esimerkiksi 'Helvi' on mielenkiintoinen tarina naisesta, joka asui elämänsä vanhempiensa luona. Tosin tarinan loppu jää avoimeksi. Jotenkin Helvi onnistui kuitenkin tutustumaan mieheen, työttömään ja sen koiraan, ja toi ne kotiinsa. Sitten mies lähti Tukholmaan. Helvi jäi taas yksin tai siis vanhempiensa kanssa - ja alkoi käydä kansalaisopiston öljyvärikurssilla.

'Helvi' alkaa kahdella lauseella, joissa kuvataan kouluaikaa. 

Helvillä oli kellohame. Luokkakaverit käskivät pyöriä. (..)

Mitään muuta ei kerrota lapsuudesta ja nuoruudesta. Helvi on selvästi maalainen niin kuin muutkin Tammisen kuvaamat hahmot. Kyläkoulussa tuskin muilla oli kellohameita, mitä varmasti pilkattiin - ja ehkä oltiin myös kateellisia. "Käskivät pyöriä" kertoo paljon. Hyvin siinä tuskin kävi.

Jos runo olisi alkanut monologilla, jossa Helvi kertoo elämästään, kyse olisi voinut olla roolirunosta. Esimerkiksi näin  

Sen kanssa oli ihana pyöriä. Pyöriä vaan ja miten se liehui, liehui niin kuin kellohame vaan voi! Eikä haitannut vaikkeivät muut koulussa sen ihanuutta ymmärtäneet. Minulle se oli silloin kaikki.

     *     *     *

'Karin' tarina lopusta tulee mieleen Bertolt Brechtin  'Balladi hukkuneesta tytöstä. Petri Tammisen novellissa ei kuole tyttö vaan poika. Toisin kuin Brechtin runossa tässä kerrotaan tarkkaan pojan, Karin tausta ylioppilaasta siihen asti, kun hän sekoaa ja pääsee avohoitoon.  

Meni hyvin kolme vuotta. Kari sammui kalastusmatkalla ja kuoli kaislikkoon. Sinne hän pensastui. Tuli monta lämmintä ja kaunista kesää.

Viimeiset kolme lausetta voisivat olle Brechtin balladista.

     *     *     *

Tarina 'Pertusta' on uskottavampi ja lyyrisempi kuin yksikään Pentti J. Kinnusen työttömien tarinoista. 

(..) Maattiin lattialla eikä käyty kylässä. Perttu oli työtön. Hän torkkui iltapäivät. "Kuka tuli?" Perttu kysyi, kun Anna saapui viideltä kotiin. Anna keitti Painonvartijoiden aterian. Perttu joi jaffaa ja luki Lucky Luken.

     *     *     *

'Hoidossa' novellista, joka mitoiltaankin on 5,5 sivua, pidin. Tarina muistuttaa Edgar Lee Mastersin kuolleiden tekemiä muistokirjoituksia itsestään. Tästä saisi pienillä muutoksilla sellaisen. Miehen kertomuksessa itsestään ja menemisestään ensiapuun on sopiva koostumus mustaa huumoria ja itseironiaa. Katsellessaan vieressä makaavia hän äkkiä alkoi tuntea itsensä suorastaan terveeksi. Yritti nousta sängystä, mutta lysähti lattialle. Selitti itselleen, että öinen univelka painoi.

Miehellä oli puhjennut tai puhkeamassa vatsahaava, mikä hoitamattomana johtaa kuolemaan. Jos mies olisi onnistunut karkaamaan sairaalasta, ja vaikkapa lyyhistynyt puistonpenkille, 'Spoon River antologian' tarina olisi valmis, kun tekstiä vielä hieman tiivistää. Tietysti tarina kerrottaisiin kuoppaamisen tai polttohautauksen jälkeen.

torstai 28. kesäkuuta 2012

Brecht: "Runoja" (1964)

Brita Polttilan kokoama ja suomentama valikoima "Runoja" (1964) tarjoaa läpileikkauksen  Bertolt Brechtin tuotantoon yli 40 vuoden ajalta. Brechtistä piirtyy kuva monisärmäisenä ja alati muuntuvana runoilijahahmona, jonka runoissa lähes kansanlaulunomaiset balladit vuorottelevat intensiivisyydessään ankaran pelkistetyn ilmaisun kanssa. Hänen teemojaan ovat niin yksilön kaipuu kuin yhteiskunnan mädännäisyys. (Takakansi)

     *     *     *

En ole koskaan tykästynyt Brechtin runoihin, vaikka hänen näytelmistään pidänkin. Nyt yritin löytää runoista jotain - jos ei muuta niin - sanottavaa.

Monille Brechtin runot ovat tärkeitä, ja he ovat muistaneet kuulemansa runot vuosia ja vuosikymmeniä, joten jotain ainakin joissain runoissa täytyy olla. Jotain erityistä.

     *     *    *

PALUU. Tähän runoon olen törmännyt kahdesti runo-oppaita lukiessa mm. Risto Ahdin ja Markku Toivosen "Runouden kuntokoulussa" (1988). 

Miten löydän isieni kaupunkiin?
Pommilaivueita seuraten
palaan kotiin.
Missä se on? Siellä mistä nousevat
savun valtavat vuoret.
Siellä, liekkien keskellä 
se on.

Miten ottaa minut vastaan isieni kaupunki?
Edelläni lentävät pommikoneet. Kuolettavat
parvet ilmoittavat teille paluuni. Tulipatsaat
kulkevat pojan edellä.

Runo on mielenkiintoinen, sillä se sisältää aluksi vain tosilauseita. Sitten runon 'minä' näkee tulipatsaiden edellä kulkevan pojan. Kun tilannetta miettii ja ymmärtää mistä on kyse, koko runo osoittautuu absurdiksi.

Ensin mies, sotilas, pommikoneessa kysyy, miten minut otetaan vastaan. Hetken kuluttua hän näkee pojan, joka pakenee hänen laivueensa konetta. - Hän saa välittömän vastauksen kysymykseensä: poika juoksee 'pelastajiaan' pakoon. Toki runo jättää myös toisenlaisille tulkinnoille tilaa.

      *     *     *

Brechtin runoissa on useita kansanrunon tyyppisiä runoja ja moderneja balladeja, jotka tulevat lähelle nykyaikaisia roolirunoja.  Esimerkiksi 'Balladi hukkuneesta tytöstä' koostuu aluksi vain havaintolauseista. Puhuja on ottanut etäisyyttä tyttöön, ja puhuu hänestä hänenä.

Runossa kuvaillaan tyttöä ja mitä hänelle tapahtui tarkkaan. 

Joki tarttui häneen ruohoin ja ruskolevin,
hän kävi yhä raskaammaksi joka hetki
ja kalat hipaisivat häntä kylmin evin (..)

Vasta viimeisessä säkeistössä tulee karu paljastus: Jumala oli unohtanut tytön, minkä jälkeen kerrotaan totuus tytöstä. Hän oli mädätessään muuttunut hylyksi. Varsinaista inhorealismia, mutta tehokasta. Runo herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Onko poika kenties hylännyt tytön Jumalan silmien edessä, minkä jälkeen tyttö on hukuttautunut? Siis turha kuolema tms.

     *     *      *

Valikoiman kiinnostavin runo on 'Balladi vaimosta ja sotilaasta' siksi, että tässä roolirunossa on mukana näytelmänomaisesti dialogia. Vaimo yrittää estää miehen sotaan lähdön, mitä mies pitää typeryytenä. Vaimo ei anna periksi ja manaa miestään. Sanoo uhman kostautuvan. Sotilaalle käy huonosti, ja vaimo saa sanan kuolleesta miehestään.  

Katumus ei auta, kun on eessä hauta!
huokas vaimo sotilaita.

.. ovat runon viimeiset säkeet. Runon loppu muistuttaa opettavaisia satuja. Runo ei ole samanlainen rooliruno kuin ovat draamalliset monologit, sillä miehen ja vaimon lisäksi runossa kuuluu vahva kertojan ääni.

      *     *      *

Suosituin balladi on kuitenkin ollut 'Arkkiveisu Puukko-Mackiestä', josta on tehty lauluja, joista viimeisen on varmaankin Nick Caven 'Mack the Knife'.



Haughton: "Voi sinua, Sulo!" (2012)

Sulo-koira jää yksin kotiin ja lupaa isännälleen Herra Hyypälle olla kiltisti. Koti on täynnä erilaisia houkutuksia, eikä Sulo voi niitä vastustaa! Ja mitä kaikkea Sulo sitten tekeekään... Voi sinua, Sulo! (Takakansi)

      *     *    *

Sympaattinen lastenkuvakirja herra Hyypästä ja hänen koirastaan Sulosta, joka on saanut ihastuneen vastaanoton ainakin aikuisilta.

Kirjassa on huikea värimaailma ja hellyyttävät kuvat Sulo-koirasta, joka yrittää olla kiltti, mutta se osoittautuu vaikeaksi maailmassa, jossa on paljon houkutuksia.

Ainoa mikä mietityttää, aikuista, on herra Hyyppä, joka on pieni vihreä mies. Luultavasti lapset eivät ihmettele paljon koiraansa pienempää miestä. Ja onhan Sulokin punainen.

     *     *     *

Tarina on suoraviivainen. Herra Hyyppä lähtee käymään ulkona ja kehottaa Suloa olemaan kiltisti. Itsevarman näköisenä Sulo vastaa olevansa kiltisti.

Mutta kuinkas sitten kävikään.

Ensin Sulo syö täytekakun, sitten ajaa kissaa takaa ja lopuksi vielä kuopii kukkamullat. Sulo tietää että nyt ei mennyt kaikki ihan putkeen. Kun herra Hyyppä tulee kotiin, hän ei ole vihainen Sulolle, mutta Sulolla on huono omatunto ja se pyytää anteeksi.

Sitten he lähtevät ulos. Nyt Sulo onnistuu välttämään samat kiusaukset kuin mitä oli kotonakin. Mutta sitten vastassa on roskapönttö, josta Sulo tykkää enemmän kuin mistään muusta. - Mitä Sulo tekee. Se jää vastausta vaille. Viimeisessä kuvassa Sulo katsoo kaihoisasti lukijaan...

Itkonen: "Itkuvirsiä Naurusaarilta" (2005)

Samana päivänä kun Ralle Paljas katosi, Jukka Itkosen postilaatikosta löytyi Ralle Paljaan viimeinen käsikirjoitus "Itkuvirsiä Naurusaarilta". Itkonen päätti saattaa käsikirjoituksen julkisuuteen. Itkuvirsiä Naurusaarilta on kokoelma runoja ja proosaa, kuvia ihmisistä jotka ovat eksyksissä autiomaassa, yksinäisyytensä piirittämänä tai oman julmuutensa vankina. (WSOY:n sivusto)

     *     *     *

Ralle Paljaan kirjoitukset jakaantuvat neljään kappaleeseen:
I Aavikon orvot, II Linna, III Suljettu osasto ja IV Seivästäjä.

Neljäs, 'Suljettu osasto' koostuu proosasta, joka oikeastaan on joukko roolirunoja suljetulta osastolta siis mielisairaalasta. Miia Toivio Kiiltomato.netissä toteaa, että runot muistuttavat lähinnä Raimo J. Kinnusen "Kutsumusopettajat. Reputetut. Työttömät" (1976, 1999) -kokoelmaa.

     *     *      *

Satunnainen esimerkki suljetulta osastolta.

KUUSSA. Runo on aivan absurdi ja liioitteleva. Hauskakin, ja runon 'minä' on omassa maailmassaan selvästi onnellinen mies tai nainen. Ympäröivä maailma tuntuu välillä oudolta, vaikka kuussa on sinänsä mukava asua ja kerätä tähdenlentoja. 

Asun kuussa ja ihmettelen, miksi osoitteeni silti on Pihlajakuja 33 B 9. Ja keitä ovat nuo valkotakkiset hampparit, jotka tunkeutuvat asuntooni ja sullovat sisuksiini hermosiirappia?

ASESSORI KUPPOSEN NAIMAHUOLET. Asessorilla puolestaan on elämässään monenlaista huolta ja vaivaa. Eniten hänellä on huolta vaimostaan, joka ryyppää ja haluaisi viedä jopa sormessaan olevan kultasormuksen kaniin. 

Uskokaa huviksenne että minua vituttaa. Vuokraani on nostettu, kultakalassani on eväsyöpä ja vaimoni leiskuaa ryyppyremmissä. (..)

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Saarikoski: "Valitut runot" (1974)

"Valitut runot" (1974) sisältää Pentti Saarikosken runoja hänen tuotantonsa ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Mukana on runoja tietysti myös hänen kuuluisimmasta runoteoksestaan "Mitä tapahtui todella" (1962).

     *     *     *

Pentti Saarikoski heitti kokoelmassaan "Mitä tapahtuu todella?" hyvästit modernismille ja siirtyi avantgardistisempaan ilmaisuun. Vaikka teosta värittää vahvasti leninistiseen/marxilaiseen -ajatteluun sitoutunut kuvasto, kokoelman ei koettu poliittisista väreistään huolimatta edustavan fanaattisuutta tai mustavalkoista ajattelua.

Teosta pidetään yleisesti Saarikosken läpimurtona. Erityisesti huomiota sai hänen siirtymisensä arkipuheen ja sanomalehtikirjoittelun kaltaiseen ilmaisuun, jota väritti nokkelat yhteiskunnalliset huomiot. (Kirjasampo)

     *     *      *

Saarikosken ensimmäiset runot olivat keskinkertaisia, eivätkä "Mitä tapahtuu todella?" (1962) -kokoelman runot runoina olleet mitenkään erityisen mestarillisia nekään kuten jo esimerkiksi Kirsi Kunnas ja Kai Laitinen aikalaisarvioista kävi ilmi.

      *     *      *

 "Mitä tapahtuu todella?" -kokoelmasta valittu runo on puheenomainen rooliruno - Saarikoskesta itsestään, joka tosin irrottautuu vähitellen hänestä itsestään ja lopussa hän uppoaa kauniin naisen silmiin, mikä tapahtuu monta kertaa myöhemminkin runoissa mm. "Tiarnia" -sarjassa.

Runo alkaa nokkelasti 

tämä alkoi kaksi vuotta ennen sotia

Vasta monta säettä myöhemmin lukija oivaltaa, että runoilija viittaa omaan syntymävuoteensa, joka on 1937.

Oman elämänsä hän tiivistää itseironisesti yhteen riviin, heijastellen aikansa ihmisten ennakkoluuloja itsestään

minusta tuli kommunisti

Ensimmäisen säkeistön lopulla on kuuluisa kohta 

minä elän tulevia aikoja
luen huomisia sanomalehtiä

Valitettavasti tämäkin runo alkaa pahasti rönsyillä sisällyksettömästi, mutta se oli Saarikosken itsensä luoma ajan henki. Sanoja ei säästelty.

Kinnunen: "Kutsumusopettajat, reputetut, työttömät" (1976)

"Mahtava antologia: 173 suomalaisen ihmisen ja heidän ajatusmaailmansa kuvaus. Puheenvuoro, jonka esittää ihmiset lyhyen monologin keinoin, runona, suoraan. Siinä puhuu vakava pohjimmainen elämä, mahdoton ja aito, mustan huumorin sävyttämä. Näin paljasta kuvausta ei runoudessamme ole juuri ennen tavattu." (Takakansi)

     *     *     *

KUTSUMUSOPETTAJAT. Tähän osastoon on koottu omalaatuisia työpaikkahakemuksia 60-70-lukujen vaiheessa avoinna olleisiin opettajanpaikkoihin. Vaihe on koululaitoksen kannalta sikäli kiinnostava, että tuolloin elettiin vielä kansakoulu-, kansalaiskoulu- ja keskikouluaikaa. Yleinen ja yhtäläinen peruskoulu DDR:n malliin odotti vielä tulemistaan.

Ensimmäinen 'Heikki Enwald' -nimiseksi nimetty hakemus alkaa heti vauhdikkaasti. 

Minä tiedän että tämä hakeminen on turhaa,
koska koulunne on kohta
miltei ainoa 2-opettajainen
uusi ja järven rannan lähellä suurta kaupunkia.
Tiedän että paperini tulevat lojumaan vuosikymmeniä
vanhassa kenkälaatikossa
koulunne ullakolla (..)

Runon lukija jää tietysti ihmettelemään, miten Heikki Enwald voi olla niin varma asiastaan, mutta runon 'minän' katkeruuden syy ei koskaan selviä. Lukijalle tulee tosin selväksi, että Enwaldilla on hakemuksesta huolimatta jokin ruuvi liian löysällä.

'Kimmo O. Oseniuksen' paperi on helppo sijoittaa aikaansa. Juuri tuolloin 400 000 suomalaista muutti parissa vuodessa Ruotsiin töihin. 

Valmistuin kansalaiskoulun opettajaksi
tänä keväänä Raumalta.
Olen saanut kuulla
ettei minulla eikä tovereillani
ole paikkoja Suomessa.
Onneksi Tukholmassa tarvitaan opettajia.
Menen sinne ellei meitä huolita Suomeen.
Olemme saaneet tarpeeksemme
tästä hullusta maasta. Adjö!

Runossa on paljon myös tätä päivää. Suomalaisten sanotaan arvostavan koulutusta, mutta silti monet työpaikat ovat pullollaan epäpäteviä työntekijöitä, vaikka koulutettujakin olisi tarjolla.

     *     *     *

REPUTETUT. Otsikko ei kerro tämän osaston sisällöstä paljonkaan. Takakannessa on todettu, että reputetut ovat "taiteentekijöitä vailla arvostusta". Kuvataiteilijoiden ja kirjailijoiden ym. tilanne oli tuohon aikaan kurja, sillä juuri minkäänlaisia tukijärjestelmiä ei ollut.

Taiteilijoiden hakemukset ovat osoitettu läänien taidetoimikunnille, jotka jakoivat valtionrahaa. Veikkauksen kautta rahaa tuli jakoon jo tuolloin, mikä tulee esiin 'Irmeli Sairasen' tarinasta, missä on aimo annos ironiaa mukana. 

Kuusi oikein lotannut sai tänään miljoona markkaa.
Te jaatte tänään puoli miljoonaa taiderahoja.
Hakijoita on 250 kappaletta.
Antakaa demokratian nimessä jokaiselle kaksi tonnia,
niin rahanne on jaettu ja kaikki ovat tyytyväisiä. (..)

Välillä tulee mieleen, että Raimo J. Kinnunen on hieman asenteellinen, eikä perusta paljon esimerkiksi kirjailijoista. 'Pekka Aaltosen' anomus taidetoimikunnalle on tällainen 

Romaanin valmistamiseen
romaanin valmistamiseen
huumeista
huumeista ja huumekauppiaista
huumeiden käyttäjistä
                   son shokki.
                   Ette antaneet viime kerralla.
                   Jos ette anna nyt,
minä haastan teidät oikeuteen.
Minä olen kirjailija (..)

Jotain outoa on kenties tässäkin 'Kalle Skinnin' anomuksessa 

Ystäväni sanoi minulle:
tänään ammun itseni.

Hän meni pois
ja ampui itsensä.

Me kirjoitimme toisillemme,
vain me ymmärsimme toisiamme.

Kirjoittaisin ystäväni
syntymän ja lähdön 
välisestä ajasta
runokirjan.

Väittäisin että tällainen musta huumori kääntyy itseään vastaan, jos se edes on huumoria.

     *     *     *

TYÖTTÖMÄT. Tyylillisesti työttömien osasto poikkeaa muista. Joissain kirjoituksissa työttömien kustannuksella pilaillaan ja heidän tilanteestaan tehdään parodiaa. Toisaalta tuohon aikaan työttömät olivat vielä jossain määrin marginaalinen ryhmä nykytilanteeseen verrattuna. Tavallista oli, että työtön oli esimerkiksi kouluttamaton. Usein rivien väliin on kirjoitettu, että työttömyys on tavalla tai toisella ihmisen oma vika.

 'Heljä Kankaan' tarina on yksi joka tuntuu menevät aika pahasti överiksi 

Naistyöttömyys koettelee,
yli puolet on työttömiä
näillä seuduilla. (..)

Tästä on lähdettävä
jakamaan persettä
kympillä tunti.

Heljästä ja hänen taustastaan ei kerrota juuri mitään, mutta ilmeisesti hän on ainakin pahasuinen nainen ja kenties kommunisti, mitkä tässä tapauksessa lienevät joitain syitä naisen työttömyyteen.

'Aatu Iso-Matin' tarina on työnvieroksujan tarina, jolle ei kelpaa mikä tahansa työ, vaikkei koulutusta selvästi ole mihinkään. Itsestään puhuessaan Aatu käyttää sanaa 'se', mikä tuntuu hieman erikoiselta, jos arvostaa itsensä korkealle. Tarinan uskottavuus on koetuksella. 

Se pyrkii toista kertaa kortille,
vieroksuu työtä, ei sille mikään kelpaa. (..)

Tänä päivänä Aatu todennäköisesti pantaisiin tai hän pääsisi johonkin työvoimakoulutukseen. Koulutus tunnetusti lisää työn arvostusta ja työmotivaatiota. Tosin jostain syystä työvoimakoulutusta järjestetään usein aloilla, joilta työllistyminen ei ole kovin helppoa, kun työvoimatarvetta ole.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Carver: "Rivi riviltä, lyönti lyönniltä" (1994)

Raymond Carverin tuotanto keskittyi novelleihin ja runoihin. Hänen aiheensa tulivat usein työväenluokan elämästä, mikä samoin kuin alkoholismin kuvaaminen, heijasti Carverin omaa taustaa. Carverin tyyliä ja aiheita on usein verrattu Ernest Hemingwayhin, Anton Tšehoviin ja Franz Kafkaan. Tšehov lienee Carverin suurin vaikuttaja, ja hän kirjoitti novellinkin Tšehovin elämän viimeisistä hetkistä. Carverin tyyliä on kuvattu vähäeleiseksi mutta vaikuttavaksi. (Wikipedia)

     *     *     *

USA:lainen Raymond Carver on edesmennyt kirjailija. Hän kuoli vuonna 1988 keuhkosyöpään. 90-luvulla en lukenut paljon runoja, mutta Carverin kirja osui silloin jostain syystä käsiini; ja pidin siitä mitä luin. Tänään hän tuli mieleeni.

Valikoima  "Rivi riviltä, lyönti lyönniltä" (1994) alkaa runolla 'Sade', ja sitähän on taas piisannut. Erityisesti runon viimeinen säkeistö on carvermainen. 

Voisinko elää elämäni uudestaan?
Tekisinkö samat anteeksiantamattomat erehdykset?
Kyllä, jos suinkin vain. Kyllä.

Runo alkaa sillä, että runoilijaa, runon 'minää' harmittaa, että ulkona sataa. Hetken aikaa katseltuaan ulos ikkunasta hän sopeutuu tilanteeseen. Ja alkaa makoilla sängyssä ja lukea. Koko päivän.

Yksi elämän virheistä saattoi olla se, että hän tuona aamuna jäi sänkyyn, mutta sitä runo ei kerro. Kenties tuo aamu teki hänestä runoilijan. Tai sitten se oli joku toinen aamu. Kenties hän sai potkut työpaikasta, jossa oli Sacramentossa tai ehkä hän menetti vain päivän palkan. Tai ehkä hän soitti ja sanoi olevansa sairaana - tai oli yövuorossa.

     *      *     *

Hieman myöhemmin kokoelmassa on runo 'Työtä etsimässä'. Perheellisen miehen piti tehdä töitä.

Vaimo potkii miestä ylös sängystä ja sanoo, että on keskipäivä. Mies on vielä unen ja valveen rajamailla, ja toteaa ensimmäisenä herättyään itsekseen

Uudet kenkäni odottavat ovella.
Ne kiiltävät.

Tällä tavoin hän saa ehkä motivoitua itsensä ylös sängystä - ja aamukahville ja tupakalle. Kenties mies ei lähde työnhakuun, ehkä hän lähtee kavereidensa kanssa kalastamaan tai metsälle.

     *     *      *

Raymond Carver kuvaa runoissaan elämäänsä, pyrkimyksiään kirjailijana, perhettään ym. Kokoelman pisin runo kertoo Carverin ja toisen kirjailijan Charles Bukowskin kohtaamisesta kirjailijaillassa. Tai oikeastaan runo on Bukowskin monologia.

Viimeisessä runossa 'Myöhäinen katkelma' kaikki aiemmin sanottu tiivistyy muutamiin säkeisiin 

Ja saitko tältä elämältä
mitä halusit, kaiken jälkeen?
Sain.
Ja mitä halusitkaan?
Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni
rakastetuksi tässä maailmassa.

Enempää ihminen tuskin voi toivoa ja vähempää saada.

Hakalahti: "Jotkut ja toiset" (1997)

Nina Hakalahden kolmas kokoelma "Jotkut ja toiset" (1997) on vastustamaton kokoelma, joka jo ensirunollaan houkuttelee tarttumaan tiukemmin kirjasta kiinni. Runoilija kuvaa runoissaan arkea, joka on moniulotteista ja haluttavaa. Huumoria on enemmän kuin aiemmissa kokoelmissa. Huumori näkyy hienoisena ironiana ja lempeän vinona näkökulmana. (Kirjasampo)

     *     *     *

Takakannen runo on runoteoksen tutuin ja tunnetuin: 

Rakastavaiset

Vaikka rakastavaiset yrittävät
kätkeytyä ihmisjoukkoon,
he paljastuvat.

Rakastavaisten ympärille
ilmestyy näkymättömiä
karhuja, ahmoja ja jäniksiä,
jotka huokailevat,
hierovat käpäliään
ja lämmittelevät tulen ääressä.

Hakalahden runoissa liikutaan arjen monissa paikoissa. Tässä paikka jää arvoitukseksi, koska sillä ei ole mitään merkitystä. Rakastavaiset ovat keskittyneet toisiinsa, eivät ympäröivään maailmaan.

Runo toinen säkeistö on fantastinen. Kaksikko herättää myyttiset metsäneläimetkin eloon kuumilla tunteillaan toisiaan kohtaan. Näkyvä todellisuus menettää merkityksensä, kun sen alta paljastuu jotain merkityksellisempää.

     *     *     *

Jänikset vilahtelevat muissakin runoissa eri yhteyksissä ja paikoissa. Kokoelman alkupuolella olevan runon 'Kaipaajat' viimeiset säkeet ovat tällaisia: Kesällä voi Kaipaajan jäljiltä nähdä / valkoturkkisia jäniksiä. Nytkin jänikset ovat sellaisessa olomuodossa, mikä on todellisuudessa mahdotonta. Jänis kenties symboloi jonkun puhdasta ja viatonta kaipuuta toiseen ihmiseen.

Itseironisesti nimetty runo 'Rakkausruno nro 101' sisältää sekin jäniksen.  Neljäs säkeistö alkaa näin: 

Rakastumisen hetkellä välähtää mieleen
6-vuotissynttärien postikortti:
piirretty jänis (..)

Seuraavassa säkeistössä tarkentuu se mitä jäniksellä tarkoitetaan: 

ei(kä) ole takuita mistään
vain pupu postikortissa
epävarma lupaus (..)

Jänis kortissa on lupaus jostakin hauskasta ja hilpeästä, mutta pelkkä kuva ei tietysti takaa mitään, sillä 

On mahdollista, että (..)
pupu joutuu kolariin polkupyörällään
tai ryhtyy narkkariksi

Rakkausrunon jälkeen tulee, toinen rakkausruno eli 'Rakastavaiset' jäniksineen.

     *     *     *

Yhteiselämän jo vakiinnuttua arkiseksi elämäksi lähiössä, jänis palaa taas kuvioihin.

Runon 'minä' näkee ikkunasta jäniksen. Kun jänis on lähtenyt, nainen toteaa 

ja maassa on pehmeä kohta.

Jänis istumisellaan on merkityksellistänyt paikan, josta se on juuri lähtenyt.  Kenties katsoja näkee jäniksessä itsensä istumassa kerrostalon ikkunassa, lämmittämässä omaa paikkaansa.

Hakalahden runoissa ei ole konstailevaa ja mutkikasta kieltä, mutta runojen lukeminen vaatii keskittymistä, jotta niihin sisältyvät älylliset oivallukset löytävät lukijansa.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Sinervo: "Runot 1931-56" (1977)

Elvi Sinervo on ensimmäisistä teoksistaan lähtien ollut meidän aikamme suomalaisen proosan ja runouden kiistattomia mestareita. (Takakansi)

     *      *     *

EN TIEDÄ RAKASTETTUNI HAUTAA 

He tappoivat miehen, jota rakastin,
koska hän taisteli tyhmyyttä vastaan.

En tiedä rakastettuni hautaa,
sillä he kuoppasivat hänet kuin rikollisen.

Mutta kun hyväilen maata,
hyväilen rakastettuni ruumista.

En voi olla rakastamatta eläviä miehiä,
sillä vereni on punaista ja virtaa nopeasti.

Mutta yhden sinä tiedät, kuollut rakastettuni:
rakastavan vain sellaisia kuin sinä,
viisaita ja pelottomia,
veljiäsi.

Runo on kokoelmasta "Oi lintu mustasiipi" (1950), missä näkyy sodan jälkeisen ajan idealistisuus ja  ehkä tahaton pateettisuus. Runossa tyhmyys ja viisaus ovat vastakohtapari. Ollaan aika mustavalkoisessa maailmassa, jossa ihmiset valitsivat puolensa.

Taustalla on sinänsä vakava asia - viittaus siihen, miten sotaa (aktiivisesti) vastustaneita tapettiin. Muualla Euroopassa esimerkiksi vastarintaliikkeeseen suhtauduttiin myönteisesti (Ranska, Iso-Britannia). Suomessa se oli mahdotonta, koska poliittinen johto tuki sotapyrkimyksiä sen sijaan, että olisi antanut edes moraalisen tukensa sodanvastustajille.

Nykylukijaa ehkä eniten runossa häiritsee sen kollektivismi. Vaikka runon 'minä' suree kuollutta rakastaan, hän samaan aikaan sanoo rakastavansa muitakin - miehen 'veljiä'. Lisäksi runossa vihjataan siihen, että kuollut rakastettu olisi ikään kuin uhrannut henkensä aatteen puolesta, mikä nyt ei välttämättä ole kovin viisasta. Elävät saavat enemmän aikaan kuin kuolleet.

Itkonen: "Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja" (2010)

Jukka Itkosen ja Matti Pikkujämsän runokuvakirja viehättää pelkistetyllä ja kuva- ja runokielellään. Tällaisia konstailemattomia runokuvakirjoja tarvitaan siirtymävaiheessa pahvisista katselukirjoista ns. tavallisiin lastenkirjoihin.  (Lastenkirjahylly -blogi)

     *     *     *

"Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja" (2010) sai ilmestyttyään poikkeuksellisen paljon myönteistä julkisuutta, ja mainio lastenrunokirja se onkin. Monet Afrikan eläimet ja vähän muutkin tulevat pienelle lapselle tutuiksi.

Kirjassa on mukavasti käsitelty rinnakkain ulkoisesti samankaltaisia eläimiä (vyötiäinen ja kilpikonna, rapu ja skorpioni). Erityisesti viehättää se, että petoeläimet eivät ole petoja vaan krokotiiliäiti  

on pikku poikasilleen
tavattoman hellä.

Myös kokoelman nimirunossa 'Krokotiili hikoaa' on krokotiili. Tämä runo niin kuin monet muutkin on 'kirsi kunnas' -tyyppistä kielellä ilottelua.  

Krokotiili joessa likoaa.
Mistä tietää,
että se hikoaa?

Koska sen kita ammottaa.

Mikä krokotiilia 
kammottaa?

Ei kai yhtään mikään. (..)

Sanat vain soljuvat eteenpäin, eikä niiden tarvitse merkitä paljon mitään.

Traat: "Haralan elämänkertoja" (2011)

Virolainen Mats Traat kuljettaa tuotannossaan kuvitteellisen etelävirolaisen Haralan kylän asukkaiden tarinoita Edgar Lee Mastersin "Spoon River antologian" hengessä kirjoitetuilla nekrologeilla. Suomennosvalikoima sisältää  ensimmäisen Harala-kirjan kokonaisuudessaan sekä poimintoja myöhemmin kirjoitetuista tarinoista, jotka kommentoivat kärjekkäästi myös neuvostoaikaa, kyydityksiä, metsäveljiä tai vaikkapa markkinatalous-Viroa.(ntamon blogi)

     *     *     *

Mats Traat on kirjoittanut kuvitteellisen Haralan kylän tarinoita vuosikymmeniä ja julkaissut niitä useita kokoelmia. Kaikkiaan hän on kirjoittanut tarinoitaan satoja. Anniina Ljokkoi toteaa kirja-arviossaanTuglas-seuran blogissa, että suomalaisten lukijoiden kannalta on vain hyvä asia, että tarinoita käännettiin vain valikoima, sillä jossain vaiheessa tekstit alkavat toistaa itseään.

Elämänkerroille on leimaa-antavaa synkkyys ja siihen liittyvä mustaakin mustempi huumori, ja suhteellisen pessimistinen näkemys elämästä. Toki tarinoiden ironia hieman tasoittaa mustavalkoista kuvaa virolaisista Haralan kylän asukkaista.

     *     *     *

Omituisesta huumorista otan esimerkiksi Helmi Sellin muisteluksen itsestään rajan takaa. 

Helmi Sell

Olin 24 ikäinen impi
kuin rukiinpuinnin aikoihin
Kaarnan Arvet, se komea poika,
houkutteli minut olkikuhilaiden väliin.
Siitä lähtien minut osoiteltiin sormella.(..)

Helmi tuli raskaaksi, synnytti ja kasvatti poikansa Manivaldin. Asui poikansa ja miniänsä luona, jotka kohtelivat kaltoin - ja Helmi luultavasti meni metsään ja tappoi itsensä.

     *     *     *

Henriette Vestrikin tarina poikkeaa muista siinä, että Henriette kuoli USA:ssa, Spoon Riverissä, joka on tietysti viittaus "Haralan elämänkertojen" (2011) esikuvaan "Spoon River antologiaan".

Vielä mielenkiintoisammaksi runon olisi tehnyt, mikäli Mats Traat olisi suoraan viitannut, joihinkin Edgar Lee Masterin henkilöihin. Henrietten siskoa Hildaa ja tämän miestä Arthuria ei antologiasta löydy.

Virolaisnainen oli presidentti Nixonin aikaan käymässä valloissa, ja televisiota katsellessaan kuukahti tuoliinsa. 

On sanomattakin ikävää maata vieraassa mullassa;
sisko ja siskon mies, vanhat sairaat ihmiset, eivät voineet
lähettää minua sinkkiarkussa kotimaahan
ja nyt minun pitää jäädä vieraalle maalle, iankaikkisesta
iankaikkiseen (..)

Pahinta ei kuitenkaan ollut jääminen makaamaan vieraan maan multiin. 

(..) sillä kuka tarvitsisi yksinäistä ihmistä,
vanhaapiikaa, joka ei saanut koskaan tietää,
mitä on lihallinen ilo.

Traagista mutta niin maallista ;)

     *      *      *

Traatin runojen lukeminen herättää kysymyksen, miksei Suomessa ole syntynyt omaa vastaavanlaista antologia-perinnettä. Itselläni on siihen suoraviivainen vastaus. Työläiskirjailija Arvo Turtiainen käänsi kokoelman vuonna 1947 suomeksi, ja maassa oli 'kansakuntaa yhdistävästä sodasta' huolimatta jyrkkä luokkajako - ja runoista tuli jollain tavalla kiellettyä kirjallisuutta valtavirran modernistien piirissä. Kiilan lyyrikot kuten Elvi Sinervo ja Arvo Turtiainen eivät saaneet ansaitsemaan arvostusta.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 48: "Ei mitään sanottavaa, mutta sanonpa kuitenkin jotain..."

... tavallinen tilanne eikö totta? Istutaan kahvipöydässä, ja kukaan ei puhu mitään. Sitten joku ehkä sanoo jotain - mitä tahansa - ja keskustelu alkaa rönsyillä maan ja taivaan väliltä.

En ymmärrä mihin aikani menee. Nytkin on mennyt kolme päivää, enkä ole pannut tikkua ristiin. Suurimman osan ajasta olen nukkunut. Nähnyt valtavasti unia, joista en muista paljonkaan - muuta kuin sen että olen nähnyt unia.

Kuunnellut sateen ropinaa, katsellut sadetta, seissyt sateessa, kävellyt. Vähemmän tosin kävellyt muuta kuin sen verran, mitä on välttämättä täytynyt ovelta autolle ja takaisin.

En ole kuunnellut edes radiota. Viimeisinkin massamedia, jota olen säännöllisesti käyttänyt mieleni kampena on ollut pois käytöstä. Olen elänyt viime päivät umpiossa. En tiedä mistään mitään. Outo tunne sinänsä. Tosin aina sitä jotain kuulee jostain toisella korvalla, vaikka ei kuuntelisikaan.

Juhannuksen jälkeen taas kerätään raatoja, lasketaan paljonko on saatu aikaan, verrataan muihin vuosiin ja tehdään tilastoja ja ihmetellään. Todella outo harrastus. Autoradiosta kuulin yhden uutisen, ja siinä sanottiin, että tänään oli Hämeenlinnassa hukkunut keski-ikäinen mies. Tiedoksi kaikille, että se en ollut minä, vaikka jotkut sitä olisivat ehkä toivoneetkin. Ehkä minunkin vuoroni tulee.

     *     *     *

Yhtä kirjaa olen eilen ja tänään tankannut, vaihteeksi väitöskirjaa eli Katja Seudun "Olla elävän sanat. Roolirunon laji Maila Pylkkösen teoksessa Arvo. Vanhaäiti puhuu runonsa" (2009).

Jo kirjan nimi on kiinnostava: 'Olla elävän sanat'. Mitä se tarkoittaa? 'Olla'-sana infinitiivi-muodossa vielä. Katja Seudun mukaan 'olla'-sanan käyttö tällä tavoin viittaa samastumiseen esimerkiksi kasveihin ja eläimiin. Ihminen voi antaa vaikkapa puulle äänen. Siten väitöskirjan otsikko ilmeisesti viittaa mihin tahansa elävään esimerkiksi vanhukseen ja tämän puheeseen. Runojen kautta lukijalla on mahdollista samastua vanhaäitiin.

Pylkkösen ensimmäisessä kokoelmassa "Klassiset tunteet" (1957) oli runo 'Olla maan puhe', jonka ensimmäiset säkeet olivat tällaiset: 

Olla Maan puhe ja taju, ihminen:
jos puhun vain siksi että puu ei äännä
syntymässä, ei kuolemassa,
elämänpitkässä kuolinkamppailussa ja selvässä
                                                                nälässä
(..) olisin elävän sanat (..)

Jotenkin huikean moderni ja ekologinen runo, jollaisia oli myös Eeva-Liisa Mannerilla.

     *     *     *

Tänään sain vihdoin puristettua itsestäni viimeiset kirpeät pisarat Kirjoittamisen perusopintojen Työnäytteeseen. Viikkoja epämääräinen paperiläjä lojui työpöydällä tuottaen lievää ahdistusta, kun olin jumissa yhden pikkuruikkuisen asian takia, johon en löytänyt mieleistäni sujuvaa kerronnallista ratkaisua. Harmitti kun 99,5% tekstistä oli valmiina tai niin valmiina kuin tällainen työ nyt vaan voi tässä vaiheessa olla valmis. Nyt yksinkertaisesti vain päätin panna pisteen 'i:n' päälle.

Favreau: "Iron Man" (2008)

"Iron Man" (2008) on USA:lainen supersankarielokuva, joka perustuu Marvel-sarjakuvan Rautamieheen. Elokuvan ohjasi Jon Favreau. 

Elokuvassa rikas asetehtailija Tony Stark rakentaa itselleen teknologisesti kehittyneen puvun eli ryhtyy kyborgiksi. Tarkoituksenaan hänellä on - koukeroisten tapahtumien jälkeen - ajaa alas suvun omistuksessa olevat asetehtaat, mikä ei onnistu kivuttomasti. Vastassa on edesmenneen isän liikekumppani Obadiah Stane Stark Industriesilta ja myös USA:n hallitus.

Valtataistelu käydään lopulta kyborgien välillä. Myös Obadiah saa haltuunsa salaisen puvun reseptin ja rakennuttaa itselleen samankaltaisen puvun kuin on Tonylla. Elokuvan loppu onkin sitten yhtä äksöniä, ja taistelussa sankari tietysti voittaa pahiksen. Ilman hehkeän avustajansa Pepper Pottsin apua Tony Stark ei kuitenkaan olisi vastustajaansa voittanut.

Loppu on kaikesta huolimatta hyvin ambivalentti, sillä afgaanien kanssa yhteistyötä tehneen pahiksen Obadiah Stanen tappaminen tuskin on ratkaisu edes kyborgiasusteiden maastavientikysymykseen. Ennemmin tai myöhemmin kehitelty teknologia löytyy maapallon joka kolkasta.

     *     *     *

"Iron man" (2008) on herkullisen sodan- ja aseteknologianvastainen. Elokuvan sivujuonteena on osoittaa, miten kehittyneinkään teknologia ei ole tae mistään turvallisuudesta. Aseteollisuus on bisnestä ja aseita tullaan aina myymään sotaa käyviin maihin niin kuin tässä tapauksessa Afganistaniin. Sehän on aseiden tarkoituskin, se että niitä käytetään.

Ja sankarit saavat vastaansa sankareita, loputtomassa varustelukierteessä. Mikä on yhdellä hyvää on toiselle pahaa ja päinvastoin. Tosin sodassa ei kukaan voi voittaa. Sodassa ei voi kuin hävitä. Joskus toivoisi elokuvan tekijöiden tajuavan miten idioottimaista on tällaisten sankarielokuvien tekeminen.

lauantai 23. kesäkuuta 2012

RUNO ON VAPAA. Osa 15: "Ennen luovun polkupyörästäni kuin Armaastani"

Myyttiin uskon. 
En uskontoon.
Myytti on meissä
syntymästä.
(Pertti Nieminen. 2009. Maailma pitäisi aloittaa alusta)

Runoilija käyttää runossaan kieltä ehkä tahallisesti väärin. Ei uskontoon  uskota vaan uskontoa tunnustetaan. Eikä myyttiin voi uskoa yleisesti vaan johonkin myyttiin. Mikä myytti runoilijalla on mielessään sitä ei kerrota. Eikä myytti ole meissä vaan valmiudet myyttisten kertomusten vastaanottamiseen, mikä tarkoittaa, että ihminen haluaa selittää esimerkiksi maailman syntyä jollain tavalla. 

     *     *    *

Yksi tarina, balladi joka toistuu eri muodoissa ympäri maapalloa on tarina 'Lunastettavasta neidosta'. Pelkästään suomalaisella kielialueella laulusta tunnetaan satoja versioita.

Balladissa neito saattaa istua kammiossa vangittuna, ja odottaa pelastajaansa. Neito voidaan lunastaa vapaaksi monin eri tavoin, aina jollakin sellaisella, joka on lunastajalleen, perheenjäsenelle jotain hyvin arvokasta, josta tämä ei halua luopua. Ennemmin isä luopuu tyttärestään kuin antaa härkänsä, talonsa, peltonsa, laivansa tai jotain muuta omaisuuttaan.

Tilanteen ratkaisijaksi saapuu sulho, joka haluaa neidon ja on valmis luopumaan parhaasta linnastaan, veneestään, kartanostaan, sormuksesta tms.

Sulho lupaa tytölle

Ennen luovun talostani,
ennen kuin armaastani
   morsiamestani.

Luopumalla jostain itselleen tärkeästä mies osoittaa rakkautensa nuoreen neitoon, ja saa tämän sydämen omakseen.

Uskon, että Armaskin on saanut Viivin sydämen omakseen, mutta Viivi ei osaa kertoa rakkaudestaan tai pelkää Armaan torjuvan hänet, mitä vaaraa ei ole. Senhän jo balladikin todistaa turhaksi peloksi.

Enemmästä ei Armas voi luopua kuin on jo luopunut.

     *     *      *

Jos osaisin kirjoittaa - ja olisin sillä tuulella -, kirjoittaisin nyt tähän uuden version 'Lunastettavasta neidosta', 'Veneeseen pyrkivästä neidosta', 'Vangitusta neidosta', 'Surevasta neidosta', millä nimellä balladi sitten onkaan nimetty.

Usein balladit ovat pitkiä, mutta yrittäisin varmaankin tiivistää sanottavani.  

Viivi istuu Suomen Joutsenella
ja huokailee ja valittaa
ja odottaa Armastaan 
(Ei näy Armasta rannalla.)

"Isäni, oi, isäni vie mut täältä
pois. Vie kotiin, maksa laskuni"
"En vie, en vie. Hoida itse asiasi.
Niin on ollut tapana meillä."

"Äitini, kulta, äitini mun.
Hae minut. Vastaa tekstariini."
"En vastaa, en. Soita poliisille -
 saavat selvittää sotkusi."

"Veljeni, veljeni. Auta sinä!
Tee jotain, muuten mä kuolen."
"Taasko sinä siellä lorvit. Otit
sitten elämäsi perskännit?"

 "Armas, Armas oma kulta!
Nyt mä tahdon jotain sulta."
"Tiedän, tiedän jo matkalla olen,
mutta olen vielä toiselle puolen."

Nieminen: "Maailma pitäisi aloittaa alusta" (2009)

Mitä runollista lapsissa on? / Lapset, joita on pienestä pitäen / kohdeltu ihmisinä, / oppivat pitämään aikuisiakin ihmisinä. / He näkevät selkeästi, / tekevät tarkkoja havaintoja / ja ajattelevat kirkkaasti, / ovat realisteja.

Vaikka lapset varttuvat nuoriksi neidoiksi, heiltä voi yhä oppia. Ihmisten toimia tarkkaillessaan isoisä ja lapset eivät voi kuin todeta, että maailma pitäisi aloittaa alusta. (Otavan sivusto)

     *     *     *

Pertti Niemisen "Maailma pitäisi aloittaa alusta" (2009) sisältää monenlaisia lyhyitä tekstipätkiä, joista kaikki eivät ole lyriikkaa vaan joukossa on monenlaista pienproosaa kuten anekdootteja. Kirja alkaa anekdootilla lapsenlapsesta Larisasta, jota seuraa yllä esitetty runo 'Mitä runollista lapsissa on?'

Vastapainona ensimmäiselle runolle on runo lapsista, joita EI ole kohdeltu ihmisinä. He tekevät aikuisista vieläkin tarkempia havaintoja, mutta eivät tiedä mitä ajatella heistä.

Mielenkiintoisia ajattelun ituja, mutta Nieminen ei kehittelee ajatuksiaan aivan loppuun asti. Runot jäävät hieman liian abstrakteiksi. Kysymys 'mitä runollista lapsissa on' ei saa oikein minkäänlaista vastausta vaan jää roikkumaan ilmaan.

     *     *     *

Myös kirjan toinen osa alkaa anekdootilla lapsenlapsesta Maurasta. Itse asiassa anekdootteja on koko joukko, vasta lopussa on runo tytöistä Larisasta ja Maurasta, jotka eivät ole enää lapsia vaan nuoria neitoja. - Seuraavat kaksi kappaletta ovat runoja eri nimisistä lapsista. Lapset sitä ja lapset tätä.

Sitten seuraa 'Maailma' -osasto, joka alkaa kokoelman nimirunolla.

MAURA, silloin 7

kirjoitti isoilla kirjaimilla
työpöytäni papereihin,
mitä ajattelu:
          "Minun mielestäni
maailma pitäisi aloittaa alusta."

Jatkossa ajatus ei kuitenkaan kehity kokoelmassa eteenpäin vaan runot tuntuvat polkevat hieman paikoillaan. Runoilija valittaa vanhuuttaan, ja viimeisessä runossa toteaa 

Tuntuu hyvältä tietää, että puut,
     että monen metsän puut
elävät, vaikka maailmani loppuu.

Huomio lapsista on siirtynyt kokonaan omaan itseen.

      *      *      *

'Intermezzo' -osasto on täynnä sairaalakuvia ja kertomuksia hoitajista ym.

Taantuminen jatkuu entisestään. Lopulta runoilija palaa mielessään satunnaisiin muistoihin menneisyydestä, jopa satuihin. Ajatus pysähtyy sotavuoteen 1942. Lopussa on muistokirjoitus kuolleelle ystävälle.

     *     *     *

Kirjaa lukiessa tulee tunne, ettei tätä kirjaa olisi pitänyt julkaista. Tämä on liian privaatti ja luonnosmainen kokoelma tekstejä.

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Lehto: "Hän lähti valaiden matkaan" (2011)

"Tämän kirjan runoissa pääosaa näyttelevät vesi sekä ihminen ja muut merestä nousseet.

Tarinalliset, pidäkkeettä fantasioivat runot juhlivat elämänmuotojen jatkumoa: niihin sukeltavat niin esihistoriallinen pakicetus kuin nykyihminen." (Takakansi)

      *      *      *

Motto: Oliko se avarakatseisuutta vai mitä, kun muinainen pakicetus päätti mennä takaisin mereen

Pakicetus oli suden kokoinen maaeläin, josta valaiden ja delfiinien esimuodot kehittyivät.

Esikoisrunoilija, kirjastonhoitaja Silene Lehto menee suoraan asian ytimeen "Hän lähti valaiden matkaan" (2011) kokoelmassaan. Tekivätkö muut nisäkkäät virheen jäädessään maaeläimiksi? Tai kenties olisi ollut parempi, että ainakin ihminen olisi kehittynyt maaeläimen sijasta vesieläimeksi. Vedessä ihminen olisi ollut vähemmän vaarallinen muille.

Joka tapauksessa nykyihminen on aika naurettava otus, mikä paljastuu heti Lehdon ensimmäisestä runosta 'Parvekelasit' lähtien.  Kirjan ensimmäinen osasto 'Naapuri' on täynnä samankaltaisia pieniä roolirunoja, runoja ihmisten arkisesta outoudesta. Kenties ihmisten typeryys tiivistyy viimeisessä runossa 

äkkiä nainen sanoo: olen niin hirveän huolissani hylkeistä,
ruhoja ajautuu rannalle jatkuvasti: mitä tässä oikein pitäisi tehdä?

      *     *    *

Toisessa osastossa 'Mitään lastenleikkiähän tämä ei ole' runoilijan tahti kiihtyy. Yhä enemmän tulee esiin syitä, miksi valaiden matkaan lähteminen on varteenotettava vaihtoehto.

Omaperäisellä huumorilla Silene Lehto käsittelee niin kouluttajan, sairaalapastorin, tullimiehen kuin viiriäistä valmistavan kokin ja maalaisenkin.  

(..) ei ole totta mitä pappi sanoo: "maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman". Vedestä me tulimme ja sinne meidän on kaipaus: vesisängyt, silloilta heittäytyjät, ne jotka työnsivät kivet taskuihin ja kävelivät äkkisyvään.

Myös seuraava osasto  'Täällä nauraa kookaburra nyt, kuuletko' jatkuu samaan malliin.

     *     *     *

Sitten tulevat charlesdarwin -runot, 'Olen ajatellut sinua paljon, Herra D'. 

Olen ajatellut sinua paljon, Herra D,
sen jälkeen kun eräs työtoverini lähti valaiden matkaan,
hän kuuli niiden laulun, telepatiaa hän sanoi,

 Lyyrinen minä on huolissaan, ja kysyy Herra D:ltä, mitä tulee tapahtumaan, kun jäätiköt sulavat ja vesi nousee. Sitten hän paljastaa halunsa palata takaisin mereen. Herra D ja hänen lähipiirinsä osoittautuu kuitenkin runojen kautta  kykenemättömäksi vastaamaan runoilijan kysymyksiin.

Viimeisessä runossa rannalta löytyy merestä huuhtoutunut nainen, joka ääntelee kummallisesti. Seuraavassa sikermässä 'Ei se ole samaa maata, ei maata ollenkaan' pieni lapsi on oudossa muutostilassa.

     *     *     *

'Rakkaus on runouden linttaan lampsittu lenkkari' jatkaa tarinaa naisesta. Nainen oli nuoruudessaan rakastunut delfiiniin, mutta siinä ei käynyt kovin hyvin. Silti yritys oli mielenkiintoinen. Talo rakennettiin osittain veden alle, jotta delfiinikin saattoi siellä asua. Ovet valtamerelle päin. Sitten delfiini katosi. Lukija voi päätellä, että armeija koulutti delfiinistä tappajan itselleen.

Tikkanen: "Pimeys ilon syvyys" (1981)

Märta Tikkasen edellinen runokirja "Vuosisadan rakkaustarina" on ollut viime aikojen kiitetyimpiä runokirjoja. Se on puhutellut, ja puhuttelee, puhuu lähimmistä ihmissuhteista, asioista jotka ovat yhteisiä. Sitä ovat myös uuden kirjan käsittelemät asiat, myös siinä on puhe lähimmistä ihmissuhteista.

Kirjan lähtökohtana on Sofia Ulrika Wecksellin osa. Hänen 11:stä lapsestaan päätyi kolme mielenvikaisiksi, myös heistä lahjakkain, kirjailija Josef Julius Wecksell, "
Daniel Hjortin" kirjoittaja, äitinsä kipeimpien ja ylpeimpien unelmien lapsi. Tikkanen sekä eläytyy hänen maailmaansa, kirjoittaa upeaa roolirunoa, että rakentaa siltaa nykypäivään, luo kuvaa siitä miten voisi olla tänään - Sofia Ulrika Wecksell vain aloittaa kirjan.

Märta Tikkanen näyttää, että äidin hätä lapsistaan on ajaton, että mikään ei sadassa vuodessa ole muuttunut. Ihmisen avuttomuus sairauden edessä on yhtä ehdoton aina, äidin toivo yhtä vahva ja palava, onni yhtä puhdas. Vain syvälle juurtuen jaksaa ilo kasvaa viimaiseen maailmaan.
(Takakansi)

      *     *     *

Märta Tikkasen "Pimeys   ilon syvyys" (1981) tuo esiin kielen tai kertomuksen piirteen, joka on aina yhtä yllättävä. Hän aloittaa roolirunolla 1800-luvulla luvulla eläneestä sivistyneestä nuoresta naisesta, josta tulee häntä vanhemman aviomiehen synnytyskone. Äidin ainoa ilo runoelman perusteella on yksi hänen pojistaan, joka on taiteellisesti lahjakas, mutta joka sairastuu skitsofreniaan ja joutuu mielisairaalaan.

Jossain vaiheessa runoon alkaa tulla piirteitä, jotka yhdistävät sen nykyaikaan. Tikkanen ei enää kerrokaan Sofia Ulrika Wecksellin tarinaa vaan tarina voi olla kenestä tahansa. Vastaavasti poika Josef Julius voi olla kuka tahansa nuori mies.

      *     *      *

Kirjan alkuosa on omistettu kuuluisan, nuorena kuolleen kirjailijan äidille Sofia Ulrikalle. Jälkimmäinen osa on otsikoitu 'Kauhun keskipisteessä'. Äiti huomaa vähitellen miten hän erkaantuu lapsestaan ja tämän maailmasta sairauden pahetessa.

Josefin - tai kenen tahansa nuoren miehen tai naisen - puheesta tulee välillä käsittämätöntä muille. 

ei ole sanakirjaa
josta löytäisin koodisi

vaivalla muodostat sanojasi
tarjoat sanomaasi     elintärkeää
viestiäsi minulle

pelko etten käsitä
paistaa silmistäsi

Huotarinen: "Naisen paikka" (2007)

Vilja-Tuulia Huotarisen toisessa kokoelmassa kuolema vahvistaa elämää, rakkaus tulevaa. "Naisen paikka" (2007) on kaunis ja inhimillinen voimakirja, jossa kaipuu ja yksinäisyys ovat onnenetsijän ikuisina seuralaisina.
(Takakansi)

     *     *      *

"Kanteletar" –tyylinen, ja kirjan kappaleita jakava, nimiruno tekeytyy kokoelman aikana, joka lopuksi ilmestyy maagisesti kokonaisuudessaan viimeiselle sivulle.

Runon viimeisessä säkeistössä puhutaan naisen paikasta 

sulle kuuluu naisen paikka
kuolleille kivi haudan päälle
 

Muissa kolmessa säkeistössä nainen on milloin suonsilmäkkeeseen upotettu noita, milloin huonosti kohdeltu surun sisäänsä keräävä piika tai vaivojaan valittamatta kärsivä vaimo. Yhteistä naisille on, että he eivät paljon piittaa naisille asetetuista rajoista vaan surutta hakevat tavalla tai toisella vapautensa.

     *      *     *

Runon puhuja ei muutu noidaksi tai pakkonaiteta naapurinmiehelle. Hänellä on vapaus olla tai lähteä ja hän lähtee

Minun paikkani on horjuvalla portaalla, kapealla kynnyksellä.

Jalka on jo oven välissä, ja lopulta hän lähtee koko kylästä. Silti kohtalo ei ole kaukana siitä, mikä oli esiäideillä. 

Pitkän ajan kuluessa kaikki mitä pelkään tapahtuu.

     *     *     *

Puhuja saa käytöksestään leiman otsaansa. 

Kyllä, minä olen syyllinen,
haluan nousta juuriltani, kadota nälkäiseen parveen
joka tekee syöksyjä maan ja taivaan välillä,
uskoo siihen että osaa lentää!

Hän tekee oman valintansa, ja rikkoo vuosisataisen perinteen ja lähtee.

      *      *     *

Menneet sukupolvet muistuttavat silti aina itsestään, jos ei muuta niin laulunsanoissa. 

Minun olisi parempi käydä niityllä rinkilöissä
tai naituna naisena kynnyksen yli
kuin seistä meren rannalla, tehdä jalansijaa tuuleen

Vapauden kanssa ei ole helppo elää. Esiäidille oli käynyt huonosti. 

Esiäiti haudataan elävältä,
tungetaan arkkuun, kirjoitetaan päälle

Vanhaa tavaraa. 
     
     *     *     *

Kokoelman viimeisessä osassa vapaus saavuttaa myyttiset mittasuhteet 
Nousen alasti nurmikolta
                     olen etupuolelta ihana, takaa kamala
                               hiiden haltia, metsänneito, riitahenki ikuinen

Lopulta lyyrinen minä, aika perinteisesti kaipaa kuitenkin kotiin.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Wallin: "Kaikki metrit ja puut" (2012)

Sikermästä toiseen kulkee mystinen, muotoaan muuttava tanssijan hahmo. Hän on näyttämölle unohdettu primadonna, lapsi, pianoa soittava nainen, rantakivellä joutsen sylissä istuva mies.

Mieleen tulee Pentti Saarikosken "Tiarnia-sarja", jossa Minotaurus voitetaan tanssin keinoin.(Jan Saxell, Parnasso 2/2012)

     *     *     *

Kristiina Wallin "Kaikki metrit ja puut" (2012) on vaikuttava runoteos, sillä runoilija on onnistunut nostamaan pintaan alitajunnastaan joitain ihmiseen ja elämään liittyviä ikiaikaisia kysymyksiä.

Helposti, itsestäänselvästi ajattelemme, että ikä - ja yleensä asioiden mittaaminen - leimaa ihmisen siksi, mitä hän on. Lapsi on lapsi, ja lapsi voi tehdä mitä lapsi tekee ja vanhus on vanhus. Wallinin runot kyseenalaistavat lineaarisen aikakäsityksen. Elämä on loputonta liikettä, ajatonta, eri paikoissa tapahtuvaa sukupuoletonta tanssia. Eikä ole mitään taetta siitäkään, että ymmärryksemme iän myötä paranee siitä mitä se on ollut lapsena. Yhtä hyvin on ajateltavissa, että asioiden ymppääminen kieleen ja sanoihin köyhdyttää elämää.

      *     *     *

Kokoelma jakaantuu neljään osaan: I AIKAKIRJAAN, II TANSSIJAAN, III TILAN JA OLEMISEN ARKKITEHTUURIIN ja IV NÄYTTÄMÖARKKITEHTUURIIN.

AIKAKIRJAN lopulla tanssija astuu ensimmäisen kerran tilaan tai näyttämölle. 

Toisinaan uskallan nähdä hänet, joka tanssii. Toisinaan uskallan nähdä. (..)

Aina hän kertoo tarinan, aina pysyy kielen ulkopuolella, tavoittamattomissa: liikkeessä ja etäisyyksissä.

Tanssija on runoilija kaikkina aikoina, kun runoilija on olemassa ja kun hän ei ole ymmärryksemme mukaan enää olemassa. Hän on ihminen eri rooleissaan, jos joku sattuu näkemään hänet hänen tanssiessaan.

     *      *      *

TANSSIJASSA runoilija toistaa sen, mitä hän on kertonut jo aiemmin 

Hänen liikkeissään ei ole aikaa eikä hänen liikkeillään ole ikää. Hänen miehenruumiinsa on verhottu tylliin tai smokkiin, hän tanssii ilman vaatteita, hien helmijuoksu.

Raajat. Lihakset. Luumupuu.

Ihmisellä ja luonnolla - puilla on jokin, ainakin kielensisäinen - kohtalonyhteys. Tanssija on ja ei ole puu, joka tanssii puun alla, minkä voi mieltää tietysti niin, että hän tanssii puun juuristossa, ja on symbioosissa puun kanssa.

Mies on myös lintu, joka istuu hänen sylissään. 

Kukaan ei tiedä, mistä lintu alkaa mihin mies loppuu.

 Kuollessaan mies jatkaa tanssiaan pysähtymättä.

      *     *     *

TILASSA JA OLEMISESSA  liikutaan yksityisissä ja julkisissa tiloissa. Runoilija riisuu itsensä ja rakastelee miehen kanssa. 

Katoan. Sinä katoat. Me katoamme loputtomiin välähdyksiin, sirpaleiseen valoon. Täällä välkähtää puita ja kasvoja, nakkikioskeja ja monotonista naurua.

Tanssija tai tanssijat ovat siirtyneet kielen ja pään sisältä aikaan ja paikkaan ja ruumiiseensa. Tilanteessa runoilija ei tiedä tilaansa. Hän paradoksaalisesti katoaa kuin olisi kuollut.

Tanssi jatkuu julkisessa tilassa toisenlaisena.

Ainoastaan pysähtyminen on vaarallista, se ettei tanssia ole.

      *     *      *

NÄYTTÄMÖARKKITEHTUURISSA tanssija on siirretty näyttämölle erilaisin rooleihin. Jälleen runoilija toistaa teesejään 

           tanssijalla ei ole mitään merkitystä
ei hänen iällään, ei ruskealla villapuvulla tai hupsulla balettihameella (..)

Olet joutunut näyttämölle varoittamatta. Et näe katsomoon etkä tiedä, näkevätkö
katsojat sinut. Luultavasti olet kadottanut suuntavaistosi, mutta ehkä se tapahtui jo
kotona.

Tanssija on välillä näyttämöllä välillä sen ulkopuolella. Aina hän ei tiedä missä on. Eikä sillä ole mitään väliä.

Katajavuori: "Omakuvat" (2011)

Kautta aikojen ovat kuvataiteilijat maalanneet puhuttelevia omakuvia. Mitä tapahtuu, kun runoilija tarttuu peiliin ja ryhtyy samaan?

Riina Katajavuori kirjoitti vuoden ajan omakuvia. Tuloksena on häkellyttävä kimara kuvia, tekstejä ja runoja. Omakuvat synnyttivät uusia tekstejä, jotka karkasivat arvaamattomiin suuntiin. (Takakansi) 

Innoittajana kokoelman kirjoittamiselle toimi Katajavuoren yhdessä Liisa Kallion, Salla Savolaisen ja Virpi Talvitien kanssa pitämä Omakuvapiiri, josta syntyi taidenäyttely Helsingin Lasipalatsiin. (Tammen sivusto)

     *     *    *

"Omakuvat" (2011) -kirja ei ole runokirja, vaikka sitä sellaisena myydään ja se on kirjastossa luokiteltu lyriikaksi. Tekstit ovat lähinnä lyhyitä proosatekstejä, päiväkirjamerkintöjä vuoden ajalta.

Omakuvat on otsikoitu 'Omakuviksi', minkä perässä on päiväys ja kellonaika. Tekstit ovat syntyneet kahdessa vaiheessa. Neljä naista piti vuoden ajan omakuvapiiriä, jonka aikana syntyi Riina Katajavuoren kirjan pohja-aineisto. 'Omakuviin' tehdyt vahvennetut lisäykset hän on tehnyt projektin jälkeen.

Kirja jakaantuu kuuteen osaan, joita on kuvitettu muiden naisten kuvilla. Riina Katajavuoresta ei piirroskuvaa kirjassa ole, mikä on sikäli yllättävää, että kirjailija kuvaa 'Omakuvissa' itseään eikä muita naisia.

     *     *     *

Kirjan jakaantuu seuraaviin kokonaisuuksiin: 'Toimeksianto', 'Pureutuminen', 'Ensimmäinen herpaantuminen', 'Turpoaminen', 'Toinen herpaantuminen' ja 'Jälkisanat'. Kolmasosa kirjasta on 'Toimeksiantoa' ja kappaleiden sivumäärä vähenee loppua kohden. 'Jälkisanoja' on enää pari sivua.

Ensimmäisissä 'Omakuvissa' Riina Katajavuori tuijottaa itseään peilistä ja kommentoi: 

OMAKUVA 5.3.2009 klo 19.53 

Naama pölyisestä ruusupeilistä: itsepäinen suu, luomi vasemmalla huulen päällä, kulmakarvat epäsymmetriset, tukassa kellervä nutturapiikki, oikeassa poskessa erottuu lanugo-karvaa. Silmät pelästyneet. Istun jakkaralla, sukuelimillä, niin kuin on opetettu, polvet yhdessä.

Kirjoittajan kehonkuva ei ole selvästi ihan kohdallaan, koska hän arvostelee itseään. Samalla linjalla hän jatkaa myöhemminkin. Huomio on ennen muuta kehon eri osissa.

Toisessa osassa 'Pureutumisessa' omakuvaan otetaan hieman etäisyyttä. Katajavuori kuvaa itseään mm. kielikuvin. Samoin hän suuntaa katseen välillä itsestään poispäin. Lisäksi hän puhuu itsestään 'hänenä'. Hän myös tarkkailee itseään eri paikoissa, ei vain kotona.

Sitten elämä ja siitä kertomnen jotenkin herpaantuu 'Ensimmäisessä herpaantumisessa'. Kirjoittaja ei ole tyytyväinen oikein mihinkään ja 'Toisessa herpaantumisessa' vielä vähemmän. jne.

     *     *     *

Jonkinlainen kertomuksellinen rakenne kirjassa on, päiväkirjamaisuudesta huolimatta, minkä osastojen otsikot ilmaisevat. Ehkä omituisen kokoelman voi tiivistää 'Jälkisanojen' itseanalyysiin 

Lopussa kirjoitin niitä enimmäkseen ilman peiliä ja koin ne sisäisiksi omakuviksi, kieliharjoituksiksi, runoiksi.

Riina Katajavuori ei siis pidä itsekään tekstejään runoina vaan ennemmin jonkinlaisen itsetutkiskeluna.

Harms: "Sattumia" (1988)

Kassakoneen ääressä istuu kuollut neiti, kuolleet lyövät surutta surijoitaan, koirat lentävät ja Puskinin pojat putoilevat tuoleilta. Mikä tahansa on mahdollista, mutta aina yhdellä varauksella; sen Harms ilmaisi näin: "Lukija, syvenny tähän satuun niin tunnet olosi oudon levottomaksi". Harmsin "Sattumia" (1988) on absurdia, villinhauskaa, säkenöivää tekstiä.

Järkevää järjettömyyttä korostaa lakoninen ja tarkka kieli, pieni ja näennäisesti merkityksetön kasvaa maagiseen merkittävyyteen. Venäläinen kirjailija Daniil Harms (1906-1942) kuului 1920-luvun avantgardisteihin. (WSOY:n sivusto)

     *     *    *

Daniil Harmsin "Sattumat" ovat todella sattumia, eivätkä välttämättä muuta; ja koska ne ovat sattumia, ne voivat olla lyhyitä, hyvin lyhyitä niin kuin sattumat ovat. Tulevat ja menevät ja jäävät usein kokonaan huomaamatta muilta kuin kirjoittamisen ammattilaisilta ja lapsilta.

     *     *     *

KOHTAAMINEN. Teen nyt poikkeuksen: en kerro mitään kohtaamisesta vaan lainaan koko kohtaamisen, jotta jokainen voi itse arvioida millainen se oli - ja millainen on sitä käsittelevä teksti. 

Mies lähti kerran töihin ja kohtasi matkalla toisen miehen, joka oli ostanut polakan ja oli matkalla kotiinsa.

Siinä onkin oikeastaan kaikki.

Varmistan, että kaikki ovat nyt varmasti ymmärtäneet, että siinä oli kaikki. Koko proosateksti. Ei ole ihme, että Harmsin tekstejä on vaikea arvioida mitä ne ovat. Ne eivät täytä ehtoja, joita kirjallisuudelle on asetettu. Silti niitä pidetään kirjallisuutena.

Toisaalta tekstissä on kaikkea, mitä esimerkiksi runolta voi edellyttää. Risto Ahdin ja Markku Toivosen "Runouden kuntokoulussa" (1988) todetaan, että runosta on löydyttävä kolmenlaisia tosilauseita. Harmsin 'Kohtaamisesta' löytyvät ne kaikki.

Siitä löytyy tietoja. On mies ja toinen mies. Mies käy töissä ja lähtee töihin ja matkalla miehet kohtaavat.

Siitä löytyy aistihavaintoja. Mies näkee toisella miehellä polakan, ja hän näkee (tai tietää), että toinen mies on menossa kotiinsa.

Siitä löytyy tunnustus. Mies tunnustaa lopuksi, vaatimattomana, että siinä taisikin olla kaikki.

Aika hämmästyttäviä havaintoja, eikö totta? Täydellinen kaunokirjallinen teksti.

Enwald ym.: "Elämä tarinaksi" (2003)

Elämä tarinaksi avaa näköaloja aikaan ja muistiin, maisemaan ja minuuteen, kuvan ja musiikin maailmoihin. Teos on tarkoitettu kaikille niille, joita oma historia kiinnostaa. Teos on saavuttanut tarkoituksensa, jos sen lukukokemus innostaa elämäntarinan kirjoittamiseen. (Takakansi)

      *    *     *

Aineiston kerääminen ja valikointi, kirjoittaminen, muokkaaminen ja viimeistely.  Kenelle? Kenestä? Miten? Mistä näkökulmasta? Aloittaminen?

Kronologisesti. Teemoittain. Kymmenen vuoden välein niin kuin Carol Shields "Kivipäiväkirjoissaan" fiktiivisestä Daisystä.

Elämäntarina terapian ja proosan puristuksessa. Kuvitteellinen elämänkerta? Tarina tulevaisuudesta? Menneen möyhimistä? "Milan Kundera on sanonut, että jokaisen olisi terapeuttista kirjoittaa elämänkertansa vuosittain."

Entä kun sanat eivät riitä - on oltava haava. (Joka revitään auki?) 

"Marcel Proustin romaanissa (Kadonnutta aikaa etsimässä) muistin kerrostumat avasi teehen kastetun madeleineleivoksen maku."

Daniil Harmsin "Optinen harha". Ota lasit silmiltä niin näet paremmin tai epätarkemmin.

Zoomaus. Erikoislähikuvasta maisemaan. Montaasi. Poikki.

      *     *     *

Mieltäni jää kalvamaan epäilys kaiken vakuuttelun jälkeen, että on mietittävä myös sitä, milloin ei kannata kirjoittaa (oma)elämänkertaa. Kenties vain sarja häivähdyksiä elämän varrelta, aavistuksia jostain, joka ehkä on harhaa tai kuvittelua. - Olen varma, että rooliruno riittää useimmissa tapauksissa. Ainakin minulle, minusta.

Mene bussiin, tarkkaile ihmisiä ja kerro heidän elämäntarinansa. Mene minne tahansa ja ole missä tahansa ja kerro, kerro mitä näet. Se on siinä. Mene huomenna uudelleen samaan paikkaan - ja se on siinä taas. Jollei sitten joku toinen ole tullut siihen paikkaan.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

RUNO ON VAPAA. Osa 14: "Keskeislyriikasta lyriikasta roolirunoihin"

Runoissa on totuttu siihen, että runoilija ilmaisee runojen kautta omia tuntojaan, mutta on mahdollista, että hän ottaa myös jonkin toisen henkilön, eläimen tai esineen roolin.

     *     *     *

Viime vuosina on julkaistu kohtalaisen paljon roolirunoja. Silene Lehdon Hän lähti valaiden matkaan (2011) kokoelman runot eivät ole aivan tyypillisiä roolirunoja, sillä hän on eläytynyt valaiden merelliseen maailmaan. Ja meren elävistä nisäkkäät kuten ihminenkin ovat kehittyneet vuosimiljardien aikana.

     *     *     *

Toisenlainen roolirunokirja on Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi (2003) ja sen jatko-osa Musta rakkaus 2005, joissa mies ja nainen puivat päättynyttä suhdettaan ensi miehen sitten naisen näkökulmasta.

     *     *     *

Juha Vakkurin Puolarmetsän puut (2003) kertoo pitkäaikaissairasta ja kuolevista ihmistä Puolarmetsän sairaalassa. Kirjassa on 80 runomuotoista sivunmittaista pienoiselämänkertaa.

     *     *     *

Monta astetta yhteiskunnallisempaa runoutta on amerikkalaisen Paul Polanskyn Mustalaistaksi (2011), joka on omaelämänkerrallista runoutta Kosovon mustalaisalueilta. Polanskyn runojen kautta lukija saa paljon tietoa mustalaiskulttuurista, mustalaisten oloista ja monenlaisista elämänkohtaloista. Niin YK kuin NATO saavat pyyhkeitä tältä entiseltä ammattilaisnyrkkeilijältä, sillä kukaan ei tunnu piittaavan mustalaisista, jotka ovat 2000-luvun juutalaisia.

      *      *      *

Tommi Parkko luonnehtii kirjassaan "Kirjoita runo" (2011) roolirunoa tällä tavoin

"Roolirunossa puhuja ilmaisee kokemuksiaan, ajatuksiaan ja tuntemuksiaan jonkin tietyn historiallisen tilanteen kautta. Minä ottaa jonkin roolihahmon, jonka suulla puhuu. Usein puhuja on historiallinen henkilö tai muu tunnettu hahmo, mutta puhujat voivat olla myös elottomia esineitä tai eläimiä. Roolirunossa on keskiössä puhetilanne, usein jonkinlainen kriisin hetki. Puhuja ilmaistaan usein jo runon otsikossa tai teoksen nimessä kuten Maila Pylkkösen Arvo – vanhaäiti puhuu runonsa (1959)."

Harms: "Ensimmäiseksi ja toiseksi" (2002)

Venäläisen avantgardistin Daniil Harmsin jutuissa on päätä ja häntää, vuorotellen samanaikaisesti.

Harms kirjoitti kirjallisuutta, vaikka nimenomaan se tuntui olevan mahdotonta. Eikä tämä johtunut vain neuvostopolitiikasta: todellisuuden muuttaminen lauseiksi lienee lopultakin mieletön yritys. (Takakansi)

     *     *     *

Monet suomalaiset nykykirjailijat kertovat kysyttäessä, että heidän kirjoittamiseensa on vaikuttanut ainakin yksi venäläinen nykykirjailija ja se on Niils Harms, joka kirjoitti neuvostoaikana Venäjällä.

Harmsin tekstit ovat pieniä kertomuksia, pienproosaa, jotka eivät usein ole edes novelleja. Lyhyitä väläyksiä johonkin asiaan tai tilanteeseen. Kirjailijan tarinat liittyvät tavallisten ihmisten arkeen. Niissä on huumoria, satiiria, absurdiutta ja sadunomaisuutta.

     *     *    *

MITEN MINÄ SYNNYIN on tyypillinen Harmsin tarina. Lyhyt, siinä on sadunomaista toistoa ym. Hän, tarinan kertoja, kertoo syntyneensä kaksi kertaa. Isä oli halunnut, että poika syntyy tasan uudenvuodenpäivänä, mutta äiti ei ensimmäisellä kerralla halunnut maata isän kanssa sinä sopivana päivänä. Lapsen teko siirtyi vuodella eteenpäin. Sama toistui toisena vuonna, mutta kolmantena äiti oli suostuvainen aprillipäivänä - ja lapsi saattoi syntyä laskettuna päivänä. Kaikki ei mennyt kuitenkaan kivuttomasti.

Synnytyksen yhteydessä, joka tapahtui ennen aikojaan, syntyi hässäkkä, ja kätilö sekosi ja survoi lapsen takaisin kohtuun, mutta synnytys alkoi uudelleen. Tai lapsi joutui oikeastaan  keskoskaappiin, josta se pääsi vuoden vaihteessa pois.

SATU on erikoinen satu, joka alkaa niin kuin sadut alkavat: olipa kerran. Tämäkin tarina alkaa monta kertaa. Vanja aloittaa sadun kertomista - tai oikeastaan kirjoittamista - Pikku-Leenalle. Ennen kuin hän pääsee ensimmäistä lausetta pidemmälle, tyttö sanoo "tuo satu on jo olemassa", minkä jälkeen tyttö kertoo sadun. Sama toistuu kolme kertaa.

Lopulta Vanja sanoo, että haluaa kirjoittaa sadun itsestään. Pikku-Leena sanoo, että sekin satu on jo kirjoitettu. "Ei voi olla totta!" Vanja huudahtaa. Tyttö kertoo, että juuri kerrottu tarina Vanjasta ja Pikku-Leenasta löytyy painettuna Varpuslehden numerosta seitsemän...

Kirstinä: "Runo ja lukija" (1971)

"Runouteen ei ole olemassa yhtä tietä vaan monta." (Väinö Kirstinä)

"Runo ja lukija" (1971) havainnollistaa erilaisia tapoja, joilla runoa voi lähestyä. (Takakansi)

     *     *     *

Väinö Kirstinän "Runo ja lukija" on tarkoitettu runojen lukijalla, erilaisille lukijoille, jotka voivat erilaisista näkökulmista lähestyä runoja ja runoutta. Kirjaa selatessa huomasin, että oma äidinkielen opettajani, joka oli ollut Väinö Kirstinän ystävä käytti tätä kirjaa opetuksensa tukena.

Toisin kuin edellä esitetyt oppaat runojen tekemisestä tässä keskitytään niiden vastaanottoon. Kirjan lopussa jopa kerrotaan, miten lukijoiden reaktioita ja tapaa hahmottaa runoja on mahdollista tutkia.

Runojen erittely tai analyysi voi olla joko tekstilähtöistä tai siinä voi olla jokin runon ulkoinen näkökulma esimerkiksi runoilijan elämänkerran käyttö tai vertailu toisiin runoihin.

Tekstilähtöistä tulkintaa Kirstinä on hahmottanut siten, että hän näkee siinä neljä osa-aluetta: rakennealyysin, aihe- ja teema-analyysin, symbolianalyysin sekä ilmaisun analyysin. Tässä hän menee jonkin verran Unto Kupiaisen "Lyhyttä runousoppia" (1949) pidemmälle käsitellessään esimerkiksi runojen tapaa ilmaista moraalikäsityksiä ja tulkita historiaa. Risto Ahdin ja Markku Toivosen "Runouden kuntokoulussa" (1988) huomio on jo lähes tulkoon siinä, miten runoilla  selitetään maailmaa. Runous ei enää ole todellisuuden jäljittelyä vaan enemmän kuin itse todellisuus mistä ne kertovat, mistä esimerkiksi Platon "Valtio" -teoksessaan syytti runoilijoita.