tiistai 31. heinäkuuta 2012

Rintala: "Aika ja uni" (1993)

Paavo Rintalan nuoruuden kaupunki on Oulu, ja omista muistoista kasvaa vaihe vaiheelta matka halki vuosisatamme painajaisten, sotien ja vainojen. Miljoonien ihmiskohtaloiden joukosta nousevat keskeisiksi vaiennettujen runoilijoiden Anna Ahmatovan ja Marina Tsvetajevan tarinat. Heidän elämänvaiheessaan yksilöityy aikakauden yhteinen mielettömyys.

Marina Tsvetajevan tie kulkee Prahan, Berliinin ja Pariisin kautta takaisin Neuvostoliittoon, juuri sodan alla. Ensin viedään tytär ja mies, sitten on runoilijan oma vuoro. Jäljet päättyvät vuoteen 1941.

Anna Ahmatova vaiennetaan neljäksi vuosikymmeneksi. Hän välttää leirin, hänen poikansa ei. Tuskasta nousevat runot, piiritetyssä Leningradissa, Kuokkalan idyllisissä Karjalan Kannaksella. Rintala on kirjailijan ymmärryksellä elänyt runojen syntyprosessin, sanojen maagisen tehon. Tänään Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajeva ovat entisen Neuvostoliiton arvostetuimmat ja länsimaissa tunnetuimmat runoilijat. (Takakansi)

     *     *     * 

- Oliko erehdys palata Pariisista? En kadu. Tähän asti olen vain lukenut Dantea. Nyt elän sitä. Ja tunnen että tämä on minun tieni, se johtaa läpi helvetin sinne jota runoissani ja proosassani aina olen tavoitellut. (s. 226)

Paavo Rintalan "Aika ja uni" (1993) -teoksen yhtenä juonteena on kuljettaa allegorisesti mukana Danten "Jumalaisen näytelmän" vaiheita I Helvettiä, II Kiirastulta ja III Paratiisia. Marina Tsvetajeva palasi Pariisista Moskovaan 2. maailmansodan aattona vuonna 1937. Hän ei palannut paratiisista vaan ennemmin kiirastulesta - Rintalan kuvaamasta köyhyydestä - paikkaan, jota kuvasi helvetiksi.

Tsvetajevan perhe ei ollut ihan tavallinen. Hän itse oli siis runoilija, joka palattuaan Neuvostoliittoon / Venäjälle ryhtyi kääntäjäksi. Ratkaisuaan hän luonnehtii Rintalan dokumentaarisessa romaanissa ironisesti tähän tapaan 

- En kirjoita enää. En pysty. Eikä se johdu täkäläisestä ilmapiiristä. Ranskassakin minä elin viheliäisessä köyhyydessä. Mutta siellä totuin kahviin. Aina kun tunsin että runo oli syntymässä tarvitsin kahvi voidakseni tupakoida ja kirjoittaa. Täällä on kahvi liian kallista minun varoilleni. Kun ei kahvia, ei runojakaan. (s. 236)

Puoliso Sergei Efron oli Pariisissa NKVD:n vakooja, joka tapettiin vuonna 1941 ja tytär Alja pidätettiin. Kummatkin olivat olleet stalinisteja. Eloon jäi poika Georg ja Marina itse - ja Marina päätyi jouduttuaan Siperiaan hirttämään itsensä.

Rintalan kirjassa Marina käy keskustelua Kuoleman kanssa ennen hirttäytymistään 

- Kuka te oikein olette?
- Johan minä esittelin itseni. Kuolemanne, rouva kulta. Joko lähdemme. Joko saan tarjota käteni.
- Istukaa vielä hetki. (..) Jos sallitte, käyn vielä itseni kanssa läpi tämän päätöksen. (s. 272)

    *     *     *

Varsinkin kirjan alkupuolella, jossa on paljon Paavo Rintalan omaelämänkerrallista kerrontaa hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan Oulussa, ns. 'kolmas mies' -tematiikka toistuu monessa eri muodossa. Kirjailija / kertoja keskustelee päänsä sisällä erilaisten todellisten ja kuviteltujen esim. romaanihahmojen kanssa.  Hän jopa suoraan viittaa Carol Reedin "Kolmas mies" -elokuvan Harry Limen hahmoon.

Kirjassa kautta linjan keskitytään sotavuosien kuvaukseen ja menneisyyttä ja tulevaisuutta tarkastellaan näiden vuosien kautta. Ennen muuta Rintalan usko jumalaansa oli koetuksella, sillä tämä näytti hylänneen ihmiset tyystin. Kaksi jaksoa on kuin suoraan kenties Rintalan tunnetuimmasta ja filmatisoidusta romaanista "Sissiluutnantista".

     *     *     *

Runoilija Anna Ahmatova on lännessä yksi tunnetuimmista neuvostoajan lyyrikoista, jota arvostettiin rautaesiripun molemmin puolin. Jo 20-luvun puolivälissä hän ei saanut enää julkaistua esimerkiksi koottuja runojaan Pietarissa / Leningradissa.

Myös Ahmatova niin kuin Tsvetajeva perheineen joutui Stalinin silmätikuksi, ja mm. hänen poikansa Lev oli vankileirillä puolitoista vuotta. Monia runoja Ahmatova ei uskaltanut edes yrittää julkaisuttaa neuvostoaikana.

Paavo Rintala kuvaa kirjassaan tilannetta, kun poikaa, työtä vieroksuvaa parasiittia, tullaan hakemaan kotoa. Lev on kirjoittanut runon, joka on julkaistu, mikä on pidättämisen varsinainen syy. Ahmatova varoittaa nuoria miehiä 

- Runoilijaksiko mielitte. Varokaa nuoret miehet. Ei runoilijaksi tulla niin että päätetään ryhtyä kirjoittamaan. Olla runoilija on yhtä kuin - katastrofi.  Silti en voi enkä tahdo kieltää teitä. (..)
- Minäkö? En minä kirjoita runoja. Minä olen kuningatar Lear, minä kärsin. Siinä kaikki.

40 vuoden hiljaisen jakson jälkeen 1960-luvulla hänen arvonsa runoilijana palautettiin. Toki Ahmatova runoili koko ajan ja esitti niitä erilaisissa tilaisuuksissa.

RUNO ON VAPAA. Osa 17: "Maria - nainen joka rakensi tietokoneen"

Tämä runo on rustattu Paavo Rintalan "Marian rakkaus" (1994) kirjan inspiroimana ja muutaman Maria von Wedemeyerista (1924-1977) googletetun tekstin pohjalta.

     *     *     *

Aivan aluksi haluan oikaista yhden väärinkäsityksen.
Kun sain 27.7.1945 tiedon, että sulhaseni Dietrich oli
    teloitettu
  hirttämällä
     jatkoin
        e-
    lämääni
       
enkä jäänyt suremaan tapahtunutta.
(Dietrich oli nyt ylösnoussut, mihin hän uskoi ja hyvä niin.)

Aluksi opiskelin matematiikkaa Göttingenin yliopistossa
ja valmistuin parissa vuodessa matemaatikoksi.

Vuonna 1948 muutin Yhdysvaltoihin, sillä koin ilmapiirin Saksassa
     liian
AHDISTAVAKSI.

Sain ilokseni :)
osallistua (ensimmäisten) tietokoneiden kehitystyöhön Honeywellillä
mistä olen ylpeä.

Toki ajattelin, muistelin, tunsin ihollani

     Dietrichin usein, aina, ja luin yhä
         uudelleen
         uudelleen
         uudelleen
käymäämme kirjeenvaihtoa

      Dietrichin kirjeitä
          ja omia kirjeitäni, jotka sain takaisin, kun

    Dietrich siirrettiin armeijan vankilasta Tegelistä
                                                                                  Gestapon päämajan kylmiin kellareihin.

Olin - ja olen - eri mieltä

    Dietrichin kanssa monista asioista
        mutta rakastin miestä nimeltä Dietrich Bonhoeffer
        enkä tuntenut olevani yhtään häntä vähäisempi
        muuta kuin iältäni, sillä olin puolet häntä nuorempi.

Yhdysvalloissa menin naimisiin
                                   menin naimisiin
kaksikin kertaa ja sain
                          kaksi
                          kaksi
ihanaa poikaa

Elämästäni en antaisi päivääkään pois.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Rintala: "Marian rakkaus" (1994)

Preussin suuraatelin 18-vuotiaan kartanonneidin ja 36-vuotiaan maailmanmiehen ja teologin rakkaus. Itäelbia, Pommeri, Karjala – maailma ennen syyskuuta -39 ja sotaan tuhoutuva Eurooppa, niistä nousee Marian Sanan ja Sydämen kaipaus.

”Minun kaikkein rakkaimpani Dietrich, vihdoinkin on kartanossa hiljaisuus. Avaan ikkunan ja syvä, sininen yö virtaa sisään. Kaikki ajatukseni vaeltavat nyt vapaasti luoksesi. Ehkä ne kertovat sinulle kauniin unen, ehkä vain sivelevät hellästi käsiäsi ja ilmaisevat Sinulle sen mihin sanat eivät riitä." (Takakansi)

      *     *    *

Paavo Rintalan "Marian rakkaus" (1994) kirjasta tekee kiehtovan mm. se, että se on dokumentaarinen. Kirjassa on todellisia historiallisia hahmoja 40-luvun Saksasta.

Kirjan päähenkilönä on Berliinin yliopistosta erotettu dosentti ja teologi Dietrich Bonhoeffer, joka osallistui Adolf Hitlerin vastaiseen salaliittoon, joka päätyi epäonnistuneeseen murhayritykseen ja salaliittolaisten pidätykseen - ja lopulta teloitukseen hirttämällä. Salaliittoa johti amiraali Wilhelm Canaris, joka oli sotilastiedustelupalvelu Abwehrin päällikkö.

Bonhoeffer rakastuu puolta nuorempaan Maria von Wedemeyeriin ja he kihlautuvat. Parin orastava liitto kestää loppuun saakka, vaikka se ei pääse kunnolla edes alkamaan Dietrichin istuessa ensin vankilassa ja sitten Büchenwaldin keskitysleirissä.

     *     *     *

Rintalan tarinan kehys on historiallisesti totta, mutta hän on tietysti fiktion keinoin kuvitellut tapahtumien yksityiskohdat.

Kirja on kirjoitettu erikoisella tavalla, ennakoiden tulevia tapahtumia. Usein Maria ja Dietrich ovat äänessä kuolemansa jälkeenkin ikään kuin ylösnousseina, ja he keskustelevat keskenään menneistä.

Rintalan kuvaus on hetkittäin hyvin yksityiskohtaista, tarkkaa ja visuaalista, mikä tekee siitä kiehtovaa. Kirjan loppu puolella on jakso, jossa teksti muuttuu jopa proosamaiseksi runoksi. 

Rivien väliin kirjailija on kirjaillut Dietrich Bonhoefferin luterilaisesta teologiasta poikkeavia näkemyksiä. Bonhoeffer mm. vastustaa valtionkirkkoa ja sodan aikana hän hyväksyi jopa murhaamisen joissain tilanteissa, vaikka se tietysti syntiä olikin. Pahuuden hän näkee olevan maan päällä ruumiillistuneena. Niin salaliittolaisiin itseensä kuin Hitlerin esikuntaan.

Bonhoefferin ajatuskehitelmät - niin kuin Rintala ne esittää - ovat mielenkiintoisia. Hän päätyy sodan oloissa ajatukseen 'uskonnollisesta jumalattomuudesta'. Jumala ei voi tahtoa sitä, mitä ympärillä tapahtuu eikä hän vaikuta tapahtumiin maan päällä. Silti  Bonhoeffer ei ole valmis luopumaan kristinuskon jumalastaan ja jumalista ylipäätään.

     *      *      *

Kun Dietrich pohtii epäonnistunutta pommiattentaattia Hitleriä vastaan, hänen analyysinsä muistuttaa kovasti tapaa, jolla Friedrich Nietzsche puhui vallasta. Valtion Mahtia vastassa on Ohnmacht (ei-valta), joka osoittautui heikommaksi kuin mitä valta oli. Kyse oli siis vain erilaisten voimien välisestä mittelöstä keskenään, missä minkäänlaisella jumalalla ei ollut sanansijaa.

Vankilassa ollessaan Dietrich suree tilannetta Marian kannalta. Hän näkee itsellään kolme vaihtoehtoa: itsemurhan, alistumisen (mahdolliseen) teloitukseen tai pakenemisen. Hän päättää kuitenkin olla pakenematta, sillä hänen muut läheisensä - muut kuin Maria - joutuisivat kärsimään hänen teostaan.

     *     *    *

Maria käy aina kun siihen annetaan mahdollisuus tapaamassa Dietrichiä vankilassa. Hän tuo tälle myös ruokaa, tupakkaa ja kirjoja ym. Vaikka Dietrich ei näe Mariaa kuukausiin, hän kokee voimakasta läheisyyttä häneen. 

- Maria, Maria. Vaikka emme näe toisiamme, meitä yhdistää syvempi fyysinen läheisyys kuin koskaan, sanoo Dietrich itsekseen.

Maria on ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen vuoden työvelvollinen, ja työskentelee sairaalassa.

Kun Dietrich on teloitettu, Maria selvittää tämän kohtalon ja käy paikan päällä Flossenbürgissa sodan jälkeen, jossa teloitus tapahtui ja salaliittolaisten ruumiit hävitettiin. 

- Olemme tulleet Flossenbürgiin, emme saapuneet perille. Sulhasesi ei ole täällä. Olemme tulleet liian myöhään ja minusta tullut matkalla vanha mies; väsyneet sanani eivät herätä eloon sulhasesi rakkautta. Tänne hän kuoli ja tänne asti minä pääsen, en pidemmälle.

Edellä siteeratut sanat ovat yllättäen Dietrichin, joka puhuttelee Mariaa haudan takaa.

     *     *     *

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä häiritsevämpää on, ettei Mariaa päästetä ääneen. Hän jää kaikesta merkittävyydestään huolimatta vain Dietrichin rakkauden epämääräiseksi kohteeksi.

RUNO ON VAPAA. Osa 16: "Pussilla pääsee - minne vain haluaa"

Tähän tekeytyy tänään flarf-runo. Aineistoa alan keräillä ;)

Ideana on yksinkertaisesti käyttää sopivalla tavalla googletettua aineistoa runon taustamateriaalina. 

Olit ruma tai kaunis
nyt on poissa vaivas
ja edessä taivas

Genuine
UGLY BAG

Käyttöohje:
Avaa vain pussi ja pane se päähäsi.
(Ja se on siinä! Ajattele!!)
Jos olet ruma asettaessasi
kasvopuolen eteenpäin
muutut heti kauniiksi,
etkä ole enää ruma.
(Olet siis kaunis, kaunis, KAUNIS!!!)

Varoitus!
Jos törmäät pussi päässä puuhun,
vika on puussa, ei sinussa.

On sanomattakin
selvää
jos laittaa
pussin päähänsä
voi tukehtua 

Jos pussissa on
BS 1132-21 standardin
mukainen varoitusmerkintä
voit huoletta panna pussin päähäsi
- ja katsoa miten käy.

Valmistaja ei takaa
onnistunutta
itsemurhaa tai
täydellistä
murhaa.

Jos haluat suojautua samalla
YMPÄRISTÖKATASTROFILTA
(poislukien nälkäongelma ja ydinturma)
turvaudu japanilaiseen
(varta vasten tarkoitusta varten suunnitelmaan kauppakassiin)
GRAPPAAN

Hinta (Japanissa): 1 000 jeniä (10 euroa)

Pussi on myös oivallinen
* SEX TOY  *
- enää Sinun ei tarvitse katsoa partneriasi (silmiin), 
voit katsoa ketä tahansa (silmiin)
rakastellessasi kenen
tahansa kanssa
milloin ja missä tahansa

Sooloseksiin (masturbointi)
pussi sopii erinomaisesti
- ja mitä tiukemmalle kiristät pussin nyörit, 
sitä varmemmin kuolet
niin halutessasi

Onnistunutta - toistuvaa - sooloseksiä eivät pääpussin valmistajat takaa, eivätkä valmistajat maksa korvauksia mahdollisen vahingon sattuessa. Jokainen käyttää pussia päässään omalla vastuullaan, omaksi ilokseen.

Linkkejä: 

Japanilaisten uusin hullutus: Pää pussiin ja pelastut luonnonkatastrofilta 

The Heavy Duty Genuine Ugly Bag

Kehittelyä:

"Pussi päässä" on yhdistetty teksteissä mitä erilaisimpiin asioihin
  • ympäristökatastrofilta suojautumiseen
  • murhan tekemiseen eli Rytmihäiriön biisi "Muovipussi päähän ja ruumis suohon"
  • itsemurhiin
  • sooloseksiin eli masturbointiin
  • kasvojen peittäminen rakastelun ajaksi
  • jotta nainen pysyy hiljaa (eikä vaadi seksi kuukautisten aikana)
  • epäonnistuneen hiusvärjäyksen vuoksi
  • pääsiäistipuksi muuntumiseksi
  • rumien kasvojen kaunistamiseksi
  • häpeän vuoksi, ujouden takia
  • jotta kukaan ei tunnistaisi 
  • maailma on täynnä vaaroja - kaikkein vaarallisin on muovipussi (lapsille)
  • työvoimaneuvoja ehdotti, että nainen jolla lävistyksiä vetäisi pussin päähän
  • pussi päässä päin puuta - puun vika
  • Pakkaussuunnittelu.net - varoitusmerkinnät 
Aika mielenkiintoinen lista, eikä vain? Omaa mielikuvitusta käyttämällä ei olisi ainakaan kovin nopeasti päässyt näin huikeaan lopputulokseen.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Haavio: "Viimeiset runonlaulajat" (1943)

Tässä kirjassa olen sanoin ja kuvin esitellyt vaatimattomia miehiä ja naisia, jotka säilyttivät muistissaan muinaisen henkisen kulttuurimme aarteet, kansanrunouden. Nimitän heitä viimeisiksi runonlaulajiksi siksi, että heidän jälkeisensä aika alkoi jo unohtaa sukupolvien perinnön. (Martti Haavio, 'Alkulause')

Me olimme halvat miehet:
on kalmistossa vain
autiot kummut päällä
unohdettujen runoilijain.

(Martti Haavio, Unohdetut runoilijat)

     *     *     *

Runoilijan-kansanrunouden tutkijan Martti Haavion (alias P. Mustapään) "Viimeiset runonlaulajat" (1943) on loistava matkakirjan tyyliin kirjoitettu kirja viimeisistä karjalaisista ja inkeriläisistä runon- ja itkuvirsienlaulajista.

Kirjaa lukiessa mielikuvitus lähtee liikkeelle - ja alkaa miettiä, mitä kaikkia merkityksiä kansanrunoudella on ihmisille ollut ennen kuin ne nostettiin kansakunnan kaapin päälle.

Haavion kirjasta nousee yksi, ehkä yllättävä, syy miksi runonlaulajat runoja lauloivat ja se oli köyhyys. He tarvitsivat tullakseen toimeen tekemistä, ja heillä oli henkinen pääomansa eli runot, joita he hyödynsivät.

Tämä herättää aika ikävän jatkoajatuksen: käyttikö virallinen Suomi runonlaulajia tarkoituksella tai tahattomasti hyväkseen? Näinkin voi sanoa. Merkittävätkin runonlaulajat jäivät yleisöltä piiloon. Esimerkiksi Elias Lönnrot lypsi runot laulajilta ja se oli sitten siinä. Runoja hän käytti omien kirjojensa raaka-aineena.

     *     *     *

1800-1900-lukujen taitteessa merkittäviä runonlauluja oli Haavion kirjan perusteella arvioituna joitain kymmeniä. Kalevalaiset runot olivat katoavaa kansanperinnettä, ja siksi viimeisten elävien runonlaulajien runoja kerättiin innokkaasti. Martti Haavio oli itse viimeisiä runojenkerääjiä.

Vuosisadan vaihteessa kansanrunoudesta muodostui vähitellen jonkinlainen instituutio. "Sortavalan laulujuhlilla" Karjalan kannaksella esiintyi mm. viimeisiä kiertäviä runonlaulajia, jotka olivat suomeksi sanottuna kiertäviä kerjäläisiä, maan köyhiä, mitä ei tosin millään tavoin korostettu ja tuskin sitä moni edes tiesi.

Esimerkiksi itkuvirsien laulajia jopa kierrätettiin ympäri Suomea ja myös ulkomailla kuin sirkuseläimiä kansallisromanttista sivistyneistöä viihdyttämässä ja kansallistuntoa nostattamassa.

     *     *     *

ARHIPPA PERTTUNEN. Tätä runonlaulajaa tituleerataan runon kuninkaana. Neljännes Elias Lönnrotin "Vanhan Kalevalan" (1835) runoista oli Vienan-Karjalan Latvajärven kylästä lähtöisin olevalta Arhippa Perttuselta. Myös Perttusen koti oli köyhä niin kuin kaikkien runonlaulajien. Hän viljeli pientilalla maata ja kasvatti karjaa sekä kalasti ja metsästi. Runoja laulettiin mm. töitä tehdessä ja kalapirtin iltanuotiolla. Pellot eivät juuri tuottaneet, joten nälkää nähtiin. Arhippa tosin osasi käsitellä ja muokata nahkoja, mistä hän sai hieman lisätuloja.

MIIHKAILI PERTTUNEN. Arhipan poika Miihkaili jatkoi isänsä perinnettä runonlaulajana. Hän oli n 50-vuotias, kun sokeutui, ja oli siitä lähtien kirjaimellisesti keppikerjäläinen. Joitain näkevien töitä hän teki vammastaan huolimatta kuten kutoi kalaverkkoja. Keräjäläisenä hän kulki talosta taloon mm. pitkin Kainuuta.

Vanhuksena hän asui poikansa Petrin tilalla. Tuli tuhosi Perttusten talon kahteenkin kertaan. Miihkaili on ainoa, jonka kohdalla mainitaan siitä, että hän sai jonkin verran korvausta Suomen kirjallisuuden seuralta runoista, jotta saattoi maksaa pojalleen ylläpidostaan. Palanut talokin piti rakentaa uudelleen.

     *     *      *

MARTISKA KARJALAINEN. Lönnrotin käyttämistä runonlaulajista toiseksi taitavin oli Martiska Karjalainen, joka asui Lonkan kylässä Suomen ja Venäjän rajalla. Martiskan runot olivat suureksi osaksi samoja kuin mitä olivat Arhippa Perttusen runot.

Runoja keräävä Elias Lönnrot ei kovasti pitänyt miehestä, sillä hänen laulamiinsa runoihin jäi aukkoja. Rommilla oli oma osuutensa asiaan, sillä Martiska Karjalaista ei laulattanut ilman ryyppyä. Lisäksi Karjalaisella oli toinen ongelma eli hän varasteli rajan yli Venäjälle tulleita poroja, jota tosin Venäjän puolella ei paheksuttu, mistä hän kuitenkin joutui Suomen puolella vankilaan Ouluun. Vankilassa Martiska riimitteli myös omia runoja ja siellä hän myös aikanaan kuoli.

Runojen lisäksi hän osasi erilaisia esimerkiksi metsästämiseen liittyviä loitsuja, mitä hän harjoitti, muutakin kuin porojen metsästystä. 

      *      *      *

Martti Haavio antaa kiinnostavan, realistisen kuvan viimeisistä merkittävistä runonlaulajista, joiden elämä ei kovia hääviä ja ruusuista ollut. Arhippa Perttusen mukaan kaikki suurimmat runonlaulajat olivat jo 1830-luvulle tultaessa menneet manan maille. Tämä herättääkin monia ajatuksia siitä, millainen kulttuuri ylläpiti elävää kansanperinnettä.

Runonlaulajien elinkeinot liittyivät pääasiassa metsästykseen ja kalastukseen samoin kuin heidän runojensa kalevalainen maailma. Kun siirryttiin maanviljelijöiksi, elämä muuttui toisenlaiseksi. Se ei selvästikään samalla tavalla enää suosinut ikiaikaista, ehkä tuhansia vuosia jatkunutta runo- ja lauluperinnettä. Aikaa ei pelloilla raatamisen jälkeen jäänyt enää samalla tavoin laulamiseen, ja eläminen oli paikalleen jämähtänyttä, ei yhtä liikkuvaa kuin ennen.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 57: "Kuka heittikään toisen kiven?"

Jos "Raamattua" lukee kuin mitä tahansa realistista, osittain historiallista romaania niin kuin kirjallisuudentutkija Erich Auerbach "Mimesis" (1946) -teoksessaaan kehottaa, siihen voi suhtautua kuin mihin tahansa kirjaan. Kirjaa pidetään kuitenkin juutalaisten ja kristittyjen keskuudessa heidän Jumalansa Sanana. Merkit paperilla eivät ole mitä tahansa mustia merkkejä vaan suoraa ilmoitusta profeettojen ja opetuslasten kautta suoraan Jumalalta.

3. Mooseksen kirjassa Jumala kehottaa surmaamaan esimerkiksi kivittämällä, jos mies on tehnyt aviorikoksen toisen miehen vaimon kanssa.

Jokainen tietää, miten siinä käy jos käy kivittämässä naapurin Jorman. Huonosti siinä käy. Poliisi ja valkotakkiset tulevat ja vievät - ja laittavat vielä valkoisen hupun päähän, etteivät toiset näe.

Mooses puuttuu muutenkin tiukoin ottein Jumalansa avulla ihmisen seksuaalisuuteen:

Jos mies häpäisee oman isänsä makaamalla hänen vaimonsa kanssa, molemmat syylliset on surmattava. - On muistettava, että nyt ei ole kyse äidistä, sillä kirjoittamisen aikoihin moniavioisuus oli tavallista.

Jos mies makaa miniänsä kanssa, heidät on molemmat surmattava. - Siis tämäkin tulkitaan sukurutsaksi, puhumattakaan siitä, että makaisi tyttärensä kanssa.

Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat itse ansainneet kuolemansa. - Raamattua lukiessa ymmärtää, miksi monet kristityt ovat homovastaisia. Täältä sekin tulee. Ja on sanomattakin selvää, että sääntöä sovelletaan myös naisiin.

     *     *     *

Mutta niin kuin tiedämme, kaikki mikä on kerran präntättyä, voidaan tulkita ja kääntää loputtomasti yhä uudella tavalla. En tiedä millainen päättelyketju on sen takana, jolla musta on käännetty valkoiseksi, mutta se on varmasti hyvin mielenkiintoinen, jolla esimerkiksi luterilaiset ovat saaneet opissaan kumottua kivittämissäännöt.

Margaret Atwoodin kirjassa "Orjattaret" (1986) naiset kivittivät kuoliaaksi mm. naisia raiskanneita miehiä fundamentalistisessa lähitulevaisuuden kristityssä valtiossa. Kuva jonka Atwood piirtää tästä mahdollisuudesta on uskottava. Kiihkomielisyys ei liity vain juutalaisiin ja muslimeihin vaan kaikkiin kirjauskontoihin.

Hautala: "Kansalliskirja" (2012)

Turkka Hautalan "Kansalliskirja" (2012) sisältää sivun, parin mittaisia tuokiokuvia, jotka avautuvat kokonaisiksi elämäkerroiksi. 

Kokoelman tarinoita ei voi myhäilemättä lukea. Ne vievät lukijansa tunnistettaviin hetkiin ja saavat lauhkeasti muistelemaan muuattakin kesää, josta on jäljellä vain etäinen hehku. Hautala kuvaa kalvavaa yksinäisyyttäkin sellaisella lempeydellä, että päällimmäiseksi tunnetilaksi jää toivo. "Kansalliskirjan" Suomessa tavallisuus on erikoista, vaatimattomuus hyve ja Linnanmäki nähtävyys. (Gummeruksen sivusto)

     *     *     *

Turkka Hautalan kolmas kirja "Kansalliskirja" (2012) herättää monenlaisia ajatuksia - jo pelkkänä ajatuksena. Zacharias Topelius kirjoitti lukuisten sukupolvien käsissä kuluneen "Maamme" (1875) -kirjan, jossa kerrottiin Suomesta ja sen suurista miehistä. Topelius rakentaa myös ihanteellisen kuvan siitä, millainen kansa luonteeltaan on. Sata vuotta myöhemmin Jörn Donner kirjoitti "Uuden Maammekirjan" (1967) ja pyrkii kuvaamaan suomalaisia realistisesti, ja antaa mm. raadollisen kuvan valkoisen Suomen kansallisrunoilijasta V.A. Koskenniemestä. Donner korostaa erityisesti taloudellisia eroja maan eri osien välillä. Lappi on ja jää saamelaisineen köyhäksi alueeksi.

Hautalan "Kansalliskirja" (2012) on 2000-luvun 'Maammekirja' - ei niinkään Suomesta vaan - suomalaisista. Kuva suomalaisista on hyvin pirstoutunut, ja hän kertoo tavallisista palkkatyötä tekevistä ja tekemättömistä ihmisistä selkeästi 35-vuotiaan miehen näkökulmasta ironisoiden ja pilkaten. Kansan ja erilaisten väestöryhmien sijaan Suomessa on enää vain joukko omituisia ihmisiä. Siis jotka kirjailijan / kertojan kannalta näyttävät koko lailla halveksittavilta hyypiöiltä, mutta sitä ei sanota ihan suoraan, ettei loukattaisi ketään.

     *     *     *

Jotkut kertomukset ovat törkeän subjektiivisia kuten 'Istuit kyselemättä'.  

Keltaiset kangastossusi neulasten päällä, pikkuruisen kallionkololammen reunalla, kauneinta mitä oli. Tästä uhkaa tulla runo. Sinulla on sellainen vaikutus.

Hautala on pohjimmiltaan samalla tavoin kansallisromanttinen kuin Topelius ja Donnerkin.

'Puolikkaat sydämet' voi ottaa vaikka kommenttina Jörn Donnerin häilyvälle sosialidemokratialle.  Demarinuorten tilaisuudessa ryypätään ja naidaan ja lauletaan 'Maamme' -laulua. Ollaan keskivertoduunaria parempia ja sallitaan sen mukaisesti itselle enemmän oikeuksia.

Tekstiä lukiessa tulee useasti mieleen, että kertoja on kirjan nimen mukaisesti itse ikään kuin entinen kokoomusnuori, jonka kuva suomalaisten enemmistöstä on koko lailla rasistinen, mitä hän ei itse kuitenkaan tajua eikä halua myöntää.

     *     *     *

Ilkeys ja pilkka on huipussaan 'Kuuletko valon Ikaros' -tekstissä. Turkka Hautalan kertoja suomii Suomen mittakaavassa menestynyttä kirjailijaa, jolla maine on kihahtanut päähän. En tiedä sisältääkö tämä myös (itse)ironiaa.   

Hätäpissin ulos kokeellisen romaanin. Päähenkilön nimi oli IkAros. Hesarin pikkuarviossa ei ollut kuvaani, haukuin kapakoissa lehden nykylinjan ja kaikki arvostetut kirjailijat joita en tuntenut. Unohdetuimmat ja alkoholisoituneimmat kehuin lukematta.

     *     *     *

Hautalan kokoelma on kiinnostavaa, kokeellista lyhytproosaa, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Niin kiinnostavia kuin hänen tekstinsä ovatkin hän alkaa vähitellen toistaa itseään. Loputon vihjaileva ja ivaava tyyli ei kanna loputtomiin vaan siitä olisi päästävä askel pidemmälle.

"Kansalliskirjan" tekstit ovat sukua Mikko Rimmisen "Pussikaljaromaanille" ja Petri Mäkisen "Elämänkerroille". Joka näistä teksteistä pitää, pitää varmasti myöskin Turkka Hautalan uusimmasta.

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Woolf: "Menomatka" (2012)

Virginia Woolfin esikoisromaani "Menomatka" (1915) herätti pienoista kuohua ajan kulttuuripiireissä sen vuoksi, että nainen kirjoitti aiheista kuten politiikasta, jotka yleensä kuuluivat miehille. Woolf vihjaa, että samat juonteet, jotka vallitsevat kahden ihmisen välillä, ovat myös imperiumien takana.

Menomatkan tarina on yksinkertainen: joukko englantilaisia matkustaa huvimatkalle eteläamerikkalaisen siirtomaavaltion pikkukaupunkiin Santa Marinaan.

Monet Woolfin muista romaaneista tutut teemat ovat nupullaan jo "Menomatkassa", ja teoksessa vierailee Mrs Dallowaykin, josta myöhemmin tuli toisen romaanin päähenkilö. (Savukeitaan sivusto)

      *     *     *

Vaikka Virginia Woolfin esikoisteos on ns. perinteinen romaani, se on paikka paikoin hyvin tunnistettavasti Woolfin käsialalla kirjoitettu. Hänen tapansa kirjoittaa on herkkä, ennen muuta tapa, jolla hän kuvaa 24-vuotiasta Rachelia ja tämän ja Terencen vähitellen kehittyvää rakkautta.

Rachelissa uskoakseni on paljon kirjailijaa itseään, joka kirjoitti kirjaansa alle kolmikymppisenä. Kirja tosin lepäsi vuosia hänen pöytälaatikossaan mm. Virginian sairastelun takia.

"Menomatka" (2012) on suhteellisen laaja romaaniksi, 400-sivuisessa teoksessa kuvataan yhden yläluokkaisen turistiseurueen laivamatkaa Etelä-Amerikkaan ja ryhmän oleskelua hotellissa ja sen lähiympäristössä.

      *     *     *

Kirjasta saa suhteellisen tarkan ajankuvan, mm. niiden kertomusten kautta, joita ihmiset kertovat toisilleen. Kirjaan on oikeastaan upotettu monenlaisia fiktiivisiä pienoiselämänkertoja, joka tekee tästä kirjasta tietyllä tavalla erityisen.

Vasta aivan kirjan lopulta paljastuu, miksi kirjan nimi on "Menomatka", sillä matkaltahan yleensä aina myös palataan. Kirjan nimi virittää lukijan pitkään odotukseen, joka palkitaan kirjan lopulla kauniiseen ja surulliseen kuvaukseen Rachelin kuolemasta johonkin kuumesairauteen.

     *      *     *

Seurueen matka ei ole mikään nykyaikainen parin viikon etelänmatka vaan matkalla ollaan kuukausikaupalla. Paikan päällä ihmiset vaihtelevin kokoonpanoin järjestävät itselleen erilaista ohjelmaa. He mm. vuokraavat höyrylaivan, jolla tekevät usean päivän matkan pitkin Amazonia ja tutustuvat intiaanikylään. Yhtenä päivänä tehdään aaseilla matka läheiselle vuorelle Monte Rosalla.

Tunnelma matkalla vuorelle ja vuorella muistuttaa kymmeniä vuosia myöhemmin tehtyä Jack Kerouacin "Dharmapummeja" - ja tietyllä tavalla samanlaisista pummeista nytkin on kyse, jotka vain elävät eri aikaa. Vuorelle vaeltavat turistit lukevat runoja - ja lopulta innostuvat kertomaan tarinoita itsestään toisilleen.

Rachel - kertojan sanoin - kertoo olevansa nuori nainen, jonka isä on varakas laivanvarustaja, mutta silti hän ei ole saanut kunnollista koulutusta. Rachel on kuitenkin taitava pianisti, mutta suurimmaksi osaksi itseoppinut. Rachelin tuleva sulhanen Terence puolestaan kertoo suunnittelevansa romaanin kirjoittamista.  Hän on maalaispoika, jonka isä on kartanonherra, joka tosin on jo kuollut.

Uskonnostakin puhutaan. Terence on ateisti, mutta Rachel on harras kristitty, mikä ei kuitenkaan ole este heidän suhteensa kehittymiselle.

      *     *     *

Suurimman osan ajasta ihmiset vain ovat. He istuvat, syövät ja juovat ja seurustelevat. Välillä jotkut lähtevät ulos kävelylle esimerkiksi merenrantaan. Tanssiaisiakin järjestetään ja seuraleikkejä leikitään. Yhdessä luetaan ääneen romaaneja ja runoja ja nautitaan toisten seurasta. Terencen ohella kaksi muutakin ryhmäläistä kirjoittaa kirjaa. Terence kertoo tulevan kirjansa henkilöistä ja juonesta, ja myös ensimmäisen kirjan jälkeisestä toisesta kirjasta. Rachel soittaa pianoa ja tekee luultavasti omia sävellyksiä. Rachel myös lukee muiden kehotuksesta kirjoja, joita tuskin kotona Lontoossa olisi koskaan ottanut käsiinsä. Kirjeitä kirjoitetaan ahkerasti, ja posti kulkee kaukaiselle saarelle asti lähes päivittäin.

Loman aikana syntyy myös romansseja, ja kaksi paria menee jopa kihloihin, ehkä kolme. Intensiivinen elämä muiden seurassa ja mahdollisuus viettää paljon aikaa turvallisesti yhdessä ruokkii suhteiden nopeaa kehittymistä.

      *      *      *

Ihmiset kokevat monenlaisia elämyksiä. Terence esimerkiksi tanssiaisten jälkeen tanssahtelee aamuyöllä riehakkaan spontaanisti yksin ulkona - ja riimittelee säkeitä 

Vartalon liikkeet saivat jännityksen, romanssin ja elämän runsauden ajatukset tulvahtamaan hänen aivoihinsa. Hän huusi ilmoille pari runonsäettä, mutta sanat pakenivat hänen otteestaan, ja hän takelteli säkeiden ja niiden kappaleiden parissa, eikä niillä ollut muuta merkitystä kuin sanojen kauneus. Hän sulki portin ja juoksi keinahdellen rinnettä alas huudellen kaikenlaista mitä vain mieleen sattui.

Hän oli rakastunut Racheliin. Kaksi kuukautta kihlautumisen jälkeen Rachel oli kuitenkin jo kuollut. 

Rachel hengitti edelleen. (..) Terencestä tuntui kuin hän olisi samaan aikaan ollut Rachel ja oma itsensä. Sitten hän kuunteli jälleen: ei mitään. Rachel oli lakannut hengittämästä. Parempi niin - se oli kuolema. Se ei tarkoittanut mitään. Hän vain lopetti hengittämästä. Se oli onnea, täydellistä onnea. He olivat saaneet viimein sen, mitä olivat aina halunneet: täydellisen sopusoinnun.

Atwood: "Orjattaresi" (1986)

"Orjattaresi" (1986) kuvaa dystooppista yhteiskuntaa, Gilead-nimistä teokratiaa, jonka johdossa ovat fundamentalistiset kristityt. Kirjassa tulee voimakkaasti esiin naisten äärimmäisen heikko asema.

"Orjattaresi" on kanadalaisen kirjailija Margaret Atwoodin romaani. Kirja sai Kanadan kenraalikuvernöörin palkinnon 1985 ja ensimmäisen Arthur C. Clarke -palkinnon 1987. Lisäksi se oli ehdokkaana useiden muiden palkintojen saajaksi.

Volker Schlöndorff on ohjannut romaanista elokuvan "Orjattaresi" (1990), jonka pääosia esittävät Natasha Richardson, Faye Dunaway, Robert Duvall, Aidan Quinn ja Elizabeth McGovern. (Wikipedia)

     *     *     *

Kristittyjä teokratioita ei tietääkseni ole tänä päivänä muita kuin Vatikaani. Tässä kirjassa USA on muuttunut lähitulevaisuudessa myös teokratiaksi. Kirja on kirjoitettu 80-luvun alusssa, minkä jälkeen kehityksen suunta on ollut monessa mielessä hämmästyttävän oikeaan osunutta. Tämän totesivat mm. "10 kirjaa vallasta" -ohjelmassa 26.7.2012 toimittaja Timo Harakka, kirjailija Anne Kortelainen ja CITY-lehden vetäjä Maria Pettersson. Ja siinä mielessä kirja on ikääntymisestään huolimatta ajankohtainen. Kortelainen jopa totesi, että jos kirja julkaistaisiin nyt uutena kirjana Kanadassa, se kohahduttaisi.

      *     *     *

Kirjan kertoja - joka myös kirjoittaa ja kommentoi omaelämänkerrallista tarinaansa - on tavallinen kirjastossa työskentelevä nainen, joka ennen kristittyä vallankumousta oli ollut tavallinen nuori nainen, jolla oli mies Luke ja pieni tyttölapsi.

Suuret muutokset yhteiskunnassa toteutettiin vähitellen mutta nopeasti. Esimerkiksi naisilta vietiin aluksi oikeus omaan luottokorttiin ja rahaan. Kertoja ei voinut ymmärtää ja hyväksyä tällaista muutosta elämäänsä, mutta hän tottui nopeasti ajatukseen, joka oli vain nieltävä, kun vaihtoehtoja ei ollut. Hän keskittyi kotiin ja kotitöihin. Leipoi enemmän kuin aiemmin ym.

Kirjasto lakkautettiin vaarallisena instituutiona, ja naiset joutuivat myös muista töistä jäämään kotiin. Tilanne nostatti tyytymättömyyttä ja mielenosoituksia ym., mutta muutokset ajettiin vähin äänin läpi. Ne olivat "Raamatun" mukaisia ratkaisuja.

Lopulta perhe hajotettiin. Lapsi sijoitettiin päiväkotia radikaalimpaan kasvatuskeskukseen niin kuin kaikki lapset.  Muilla kuin eliitillä ei ollut sanansijaa lapsiin. Tavalliset (rakkaus)avioliitot joutuivat pannaan. "Vanhaan testamenttiin" vedoten tavallisista naisista tehtiin orjattaria ja jalkavaimoja, joiden tärkein tehtävä oli synnyttää lapsia eliitin miehille. Koulutetut ja hyvissä asemissa olleet naiset valitsivat prostituoidun osan silloin, kun siihen oli mahdollisuus.

     *     *     *

Uusi Gilead -niminen valtio kävi koko ajan uskonsotia muiden maiden kanssa. Esimerkiksi naisten Mayday -vastarintaliikettä kohdeltiin kovakouraisesti. Naisia hirtettiin julkisesti ja heitä katosi vähin äänin. Lopulta kirjan päähenkilöllekin tulee noutaja ja hänen kohtalonsa jää epäselväksi. Epilogissa kertojaa ja hänen tarinaansa spekuloidaan kuvitteellisessa tieteellisen konferenssin aikana, jolloin teokratia on jo mennyttä ja eletään uutta aikaa. "Orjattaren" käsikirjoitus on sattumalta löytynyt jonkun entisajan talon ullakolta.

     *     *     *

Elämä teokratiassa oli ulkoisesti turvallista mutta aineellisesti niukkaa. Ihmiset eivät nähneet nälkää mutta heidän elämänsä oli rajoitettua. Asemansa mukaisesti he saattoivat liikkua vain tietyissä paikoissa tiettyinä aikoina. Punaisiin pukeutuneet orjattaret, jotka synnyttivät komentajille ym. lapsia saattoivat osallistua vapaasti uskonnollisiin tilaisuuksiin ja he tekivät kotitalouden ostokset ja hankinnat.

Elämä oli tervettä, eikä huumaavia aineita voineet käyttää kuin yhteiskunnan etuoikeutetut.  Edes tupakkaa ja kahvia ei ollut saatavilla. Pornografisia ja naista halventavia julkaisuja ei ollut, ei myöskään naistenlehtiä tai mitään muuta kuin virallista propagandaa. Kirjat olivat poltettu. Terveyspalveluita oli saatavilla ja esimerkiksi orjattarien velvollisuus oli käydä kuukausittain lääkärintarkastuksissa.

Koska synnyttäjällä ja isännän tarpeiden tyydyttäjällä ei ollut paljon tekemistä, aika saattoi käydä pitkäksi. 

En saa aikaa kulumaan. (..) Aikaa kuin valkoista kohinaa. Kun voisin edes ommella. Kutoa, virkata, tehdä jotain käsilläni. Tahtoisin tupakan. Muistan kuinka kuljeskelin taidegallerioissa, 1800-luvun osastoilla.

      *      *      *

Orjattaren säännöllinen parittelu isännän kanssa ei ollut mikään kaunis näky 

Punainen hameeni oli ylhäällä vyötäisille asti mutta ei ylemmäksi. Sen alapuolella komentaja nussii. Hän nussii alaruumistani. En sano että hän rakastelee, koska niin hän ei tee. Parittelukin on epätäsmällinen sana, sillä se viittaa kahteen ihmiseen ja tässä on kyse vain yhdestä. Raiskaus ei käy laatuun sen paremmin, sillä tässähän ei tapahtu mitään mihin en olisi omaehtoisesti suostunut.

Kertojan suhde korkea-arvoiseen komentajaan kehittyy kuitenkin vähitellen ja naisesta tulee ennemmin miehen rakastajatar.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Camus: "Musta Orfeus" (1959)

"Musta Orfeus" (1959) on ranskalais-italialais-brasilialainen elokuva vuodelta 1959. Elokuvan ohjasi Marcel Camus, ja sen pääosia näyttelevät ohjaajan itsensä lisäksi Breno Mella, Fausto Guezzoni, Lourdes de Oliveira ja Adenaur Da Silva. Antiikin Orfeus-myyttiä tulkitsevaa elokuvaa kuvattiin Brasiliassa, ja se tuli tunnetuksi Antônio Carlos Jobimin bossa nova -musiikista.

"Musta Orfeus" palkittiin julkaisuvuonna parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnolla sekä Kultainen palmu sekä Golden Globe -palkinnoilla. (Wikipedia)

     *     *     *

Ilon ja surun elokuva, jossa kaksi nuorta elää elämänsä kahdessa päivässä. Tarina alkaa päivää ennen Rion karnevaaleja, päivänä jolloin Orfeu ja Mira menevät kihloihin ja päivänä jolloin Orfeun naapurin Serafina serkkutyttö Eurifice saapuu maalta kaupunkiin. Orfeu ja Eurifice rakastuvat yhdellä silmäyksellä toisiinsa - ja se on menoa sitten.

Onnen tunnetta varjostaa Orfeun kihlattu Mira ja Kuolema, jota pakoon Eurifice on tullut kaupunkiin serkkunsa luo. Karnevaaliharjoitusten aikana Kuolema löytää Eurificen, serkku Serafinan kautta. Eurifice pakenee ja Orfeu lähtee hänen peräänsä - ja pelastaa ainakin sillä kertaa. Kuolema kehottaa ironisesti Orfeuta pitämään vielä Eurificestä huolta, mutta hän palaisi vielä.

Orfeu vie Eurificen asuntoonsa, ja menee itse ulos verkkotuoliin nukkumaan. Yön aikana pari kuitenkin löytää toisensa, ja karnevaalipäivän aamuna he heräävät saman peiton alta.

     *     *     *

Karnevaalien aikana Kuolema saapuu uudestaan ja lähtee toistamiseen pakenevan Eurificen perään, joka juoksee hädissään rautiovaunuvarikolle. Kuolema ahdistaa hänet roikkumaan johtimen varaan. Kun Orfeu toistamiseen saapuu auttamaan Eurificea, hän kytkee vahingossa virran johtimeen, jolla Eurifice riippuu - ja aiheuttaa tämän kuoleman.

Kuolema tainnuttaa Orfeun ja vie Eurificen mukanaan. Elokuvan loppu on myyttinen ja mystinen. Orfeu lähtee vaeltamaan pitkin Rion katuja ja saa mm. kuolleeseen Eurificeen yhteyden oudon uskonnollisen seremonian aikana, johon hän on joutunut. Ystävänsä avustukselle Orfeu onnistuu löytämään Eurificen ruumiin ruumishuoneelta, mistä Orfeu lähtee kantamaan tätä kohti paikkaa, jossa hän ilmeisesti aikoo jättää hyvästit rakastetulleen.

Orfeu joutuu matkalla keskelle naisten välistä tappelua, jolloin Orfeun päähän vahingossa lennähtää kivi, joka pudottaa hänet korkealta kalliolta kuollut Eurifice sylissään. Orfeu menettää henkensä. Kiven heittänyt nainen ei ole kukaan muu kuin hänen morsiamensa Mira, jonka Orfeu jätti jo kihlajaispäivänä.

     *     *     *

Elokuva on vaikuttava, vaikkei elokuvan juoni kovin looginen olekaan. 

Musiikki on sävelletty elokuvaa varten ja se toimii täydellisesti. Orfeu on elokuvassa rautiovaunukuljettaja, joka karnevaalien aikaan on kuuluisa laulaja ja lauluntekijä, joka esittää musiikkiaan ja tanssii.

Kun Orfeu ensimmäisen kerran pelastaa Eurificen, hän laulaa tälle laulun 

Olet sylissäni, suojelen sinua aina kaikelta
Rakastan sinua, Euridice

Sinun ei tarvitse enää ikinä pelätä
Ei ikinä


Traagisesti jo seuraavana päivänä Orfeus itse surmaa sattumalta Eurificen.

Kerouac: "Dharmapummit" (2001)

Jack Kerouacin itämaismausteisessa romaaniklassikossa "Dharmapummit" [alk. 1958] kaksi palavasieluista nuorukaista etsii Totuutta zenin ja seksin keinoin San Franciscon boheemipiirien viinijuomingeista, runojameista ja JabJum-sessioista. Matka vie Desolation Peakin ja muiden majesteetillisten vuorten yksinäisille huipuille, joilta avautuvat näköalat antavat uuden perspektiivin kaupungin kiivaalle elämänrytmille. Romaani kipinöi välitöntä avosydämisyyttä, tunteikasta elämäniloa, myötäelämisen kykyä ja huumoria. (Takakansi)

     *     *     *

Tämä kirja on yksi niistä, jotka jokaisen tulee lukea, mutta kriittisesti. Kriittisesti sen takia, että päähenkilö Raymond Smith on vasta matkalla vapaaksi kaikista uskonnollisista kotkotuksistaan. Suurin osa USA:n buddhalaisista oli muun muassa jo jättänyt karun ja kovan kristinuskon taakseen, mutta ei Ray.

Tosin luopuminen keskiluokkaisen - keski-ikäisen -, valkoisen miehen arvomaailmasta ja uskonnosta oli vain väliaikaista. Nuoret aikuiset, jotka kutsuivat itseään dharmapummeiksi, elivät elämänsä välivaihetta ja suurin osa heistä opiskeli yliopistossa ja valmistui hyviin ammatteihin - ja aloitti lopulta perinteisen porvarillisen elämän, metodistikirkoissa ja muissa käynteineen ja hyväntekeväisyyksineen. Niin ei kuitenkaan olisi tarvinnut käydä.

 Elämä oli muutakin kuin opiskelua, ainakin kesäisin. Dharmapummit kiersivät ympäri Amerikkaa, liftasivat ja kulkivat pummilla junissa rinkat selässä. Vaellellessaan he tutustuivat toisiinsa runoilivat yhdessä, tekivät lauluja ja ryyppäsivät. Opiskelivatkin. Naivat, joivat ja söivät halvoista aineksista tehtyä herkullista ruokaa. Olivat kai hieman sovinistejakin niin kuin tuohon aikaan oltiin, ja liikkuivat retkillään vain miesporukoissa.

     *     *     *

Kirja kuvaa lähinnä kahta vuotta, kahta kesää ja kahden nuoren Ray Smithin ja Japhy Ryderin miehen muuttumista sinä aikana maalaispojista suurkaupunkien San Fransiscon ja Los Angelesin kasvateiksi.

Toki ryhmä joka vietti aikaansa yhdessä San Fransiscon kahviloissa ja slummeissa oli suurempi kuin kaksi miestä. Kun yhteen kokoonnuttiin, paikalla saattoi olla 10-20 miestä ja naista, jolloin muun muassa luettiin omia runoja ja pidettiin hauskaa. Mukana oli aikansa johtavia älykköjä ja runoilijoita. Mistä tahansa porukasta ei ollut kyse. - Ryder opiskeli itämaisia kieliä ja ja kulttuuria ja käänsi runoja kiinan kielestä. Smith oli häntä nuorempi ja vasta tututustumassa tähän hänelle uuteen maailmaan.

Kaveriporukan ydinryhmässä oli 4-5 miestä, johon tulivat vähitellen mukaan heidän tyttöystävänsä. Tässä ryhmässä harrastettiin mm. jabjumaa, jota kai voi pitää jonkinlaisena tantraseksinä, jossa ei harjoiteta yhdyntää, mutta muulla tavoin kiihotetaan aisteja äärimmilleen.

Smithin ja Ryderin buddhalaisuuden ero tulee esiin mm. heidän suhtautumisessaan seksiin.

"Smith, en välitä sellaisesta buddhalaisuudesta tai mistään filosofisesta tai sosiaalisesta järjestelmästä, joka ei arvosta seksiä."

Ray eli selibaatissa, oikeastaan pakostikin, koska hän ei ollut onnistunut saamaan naista tai tyttöystävää itselleen. Hän teki siis siististi välttämättömyydestä hyveen itselleen.

     *    *    *

"Dharmapummeissa"  kuvataan pitkään yhtä kolmen miehen Rayn, Japhyn ja Henry Morleyn retkeä 4 000 metrin korkuiselle Yosemiten kansallispuiston alueella olevalle Matterhorn-vuorelle.

Alkaessaan kiivetä vuorella kertoja Ray mietiskelee itsekseen 

Tällaisessa maastossa liikkuessaan on mahdollista ymmärtää idän runoilijoiden kirjoittamien haikujen täydelliset helmet. (..) Mekin laadimme haikuja sitä mukaa kun mutkittelimme ylöspäin pensaikkoista rinnettä.

Ray ja Japhy vievät ajatuksen haikun todellisesta olemuksesta äärimmilleen. Haiku onkin ehkä vain hetkellinen vaikutelma, impressio hieman samalla tavalla kuin imaginistit kuten Ezra Pound mielsivät runon. 

"Kiviä kallioseinämän kyljessä", sanoin [= Ray], "miksi ne eivät kieri maahan?"

"Tuo voisi olla haiku - tai sitten ei, se on ehkä turhan monimutkainen", Japhy sanoi. 

torstai 26. heinäkuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 56: "Miksi mieli tuottaa mielikuvitushahmoja?"

Ns. 'kolmas mies' -ilmiö tuli tutuksi v. 1915 alussa jolloin seikkailija ja tutkimusmatkailija Ernest Shackleton puhui siitä julkisesti ja kirjoitti siitä matkakirjassaan. Kolmen miehen ylittäessä hyvin väsyneinä ja nälissään vuoristoa he toisistaan riippumatta tunsivat, että joku oli koko ajan heidän mukanaan ja auttoi heitä. Suomessa varsinkin sotien sukupolven lapset yleisesti uskoivat suojelusenkeleihin, joita tämä ilmiö myös sivuaa.

Carol Reedin kuuluisa elokuva "Kolmas mies" (1949) liittyy myös tähän tematiikkaan. Tosin käsitettä kohdellaan elokuvassa ironisoiden, sillä siinä kolmas mies on todella olemassa oleva henkilö, joka tekeytyy kuolleeksi. Päähenkilöllä Holly Martinilla on tunne, että hänen hyvä ystävänsä on vielä elossa ja hän alkaa selvittää tämän kohtaloa.

T.S.  Eliotin niinikään kuuluisan runoelman "Autio maa" (1922) viimeisessä runossa ('Mitä ukkonen sanoi?') pulpahtaa 'kolmas mies' esiin

Kuka on kolmas mies joka kulkee aina vierelläsi?
Vaikka kuinka katson, en näe kuin sinut ja minut
mutta kun katson kauas valkoiselle tielle
siellä on aina joku toinen joka kävelee vierelläsi
kietoutuneena ruskeaan hupulliseen viittaan
En tiedä onko hän mies vai nainen
- Mutta kuka on tuo toinen vierelläsi?
(oma vapaa käännös)  

Eliotin runossa on omanlaisensa painotus, sillä hän esittää lopuksi absurdin kysymyksen: 'mutta kuka on tuo toinen vierelläsi'. Niin pitkälle on tultu, ettei kysyjä tunnista enää itseään eikä muista mitä on juuri sanonut - ja hänestä itsestään on tullut kolmas mies.

     *     *     *

Ilmiö on luultavasti pohjimmiltaan hyvin arkinen ja helposti selitettävissä. Ihmisen mieli tietyissä tilanteissa yksinkertaisesti toimii tietyllä tavalla. Ei kaikilla samalla tavalla mutta joillain tämä kyky tai ominaisuus on muita vahvempi.

John Geiger kirjoitti muutama vuosi sitten kirjan "Kolmas mies. Tositarinoita eloonjäämisestä äärioloissa" (engl. 2009), jossa hän esittelee suuren joukon tunnettuja tapauksia. Hän ei kuitenkaan sen kummemmin teoretisoi tai pyri selittämään ilmiötä.

     *     *     *

Uskoisin, että ilmiö on sukulaisilmiö esimerkiksi sille, miten joskus saatamme tuntea silmät selässämme, kun joku tuijottaa meitä - tai niin kuin dekkareissa usein - joku seuraa meitä. Mieli tuottaa tietoa ympäristöstämme, mistä emme ole itse olleet tietoisia, ja jossain vaiheessa vain tajuamme äkkiä mistä on kyse.

Itselläni on tähän liittyen kaksi mielenkiintoista kokemusta marjametsästä. Ensimmäisen kerran olin poimimassa tutulla paikalla herkkutatteja ja lähdin sitten kävelemään aukean alueen poikki kohti metsää, jossa ajattelin olevan mustikoita. Kävellessäni tunne vähitellen voimistui. Mieleeni nousi ajatus, että lähelläni on karhu. Torjuin ajatuksen, sillä metsässä ei oltu niinä kymmenenä vuotena, jolloin olin siellä liikkunut nähty karhuja. Poimin hetken marjoja, ja sitten lähdin pois. Kyse ei ollut pelosta. En tuntenut tilannetta pelottavana tai uhkaavana, mutta halusin välttää kohtaamisen.

Kun palasin metsästä, kerroin tuntemuksistani, niin varma olin asiasta. Minulle naurettiin, eikä sitä pidetty mahdollisena. Parin päivän päästä muutaman kilometrin päässä paikasta, jossa olin ollut, auto on törmätä tielle tulleeseen eläimeen.

Toisen kerran muutamia vuosia myöhemmin 20-30 kilometrin päässä edellisestä paikasta olin eräällä mökillä yksin. Oli vadelma aika, ja olin autolla ajaessani huomannut suuren määrän pensaita aivan mökin lähettyvillä. Päätin lähteä poimimaan muutaman litran marjoja.

Edettyäni puolisen kilometriä tiestä sama tunne tuli taas. En ollut kuitenkaan huolissani, sillä tajusin karhun olevan välinpitämätön läsnäoloni suhteen, joten jatkoin kaikessa rauhassa poimimista ja liikkumista. - Illalla kuulin, miten marjassa olleet naiset olivat nähneet karhun, ja säikähtäneet sitä. En sanonut mitään, sillä tiesinhän minä, että se oli siellä.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Gustafsson: "Huorasatu" (2011)

Huora, neitsyt, äiti, madonna vai Cher? Suppeahko valikoima. "Huorasatu" (2011) kertoo totuuden naisen esihistoriasta, klitoriksen mysteeristä ja naisvankilan jännittävästä arjesta sekä siitä, mitä todella tapahtuu tyttöjen makuuhuoneissa. Teos pureutuu rujon runollisesti jumaluuteen, eläimellisyyteen ja ihmisyyteen, naisten ja miesten väliseen ristiriitaan, sopivan pukeutumisen ongelmallisuuteen, väkivallan välttämättömyyteen, seksin pohjattomaan hämmentävyyteen, rahaan ja rahattomuuteen sekä tietysti lihaan, kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Kirja näyttää keskisormea kaikkien niiden puolesta, joita on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti lajin, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen tai sosiaalisen statuksen vuoksi. "Huorasatu" on tekijänsä mukaan vähän kuin "Raamattu". Vain lyhyempi. (Into Kustannuksen sivusto)

     *     *     *

Pidin tästä kirjasta kovasti ennen muuta siksi, että se oli nimensä mukaisesti satu aikuisille. Kirjassa liikutaan sujuvasti Haadeksesta aina jumalten valtakuntaan Olympos-vuorille asti; ja jumalat asuvat ihmisten keskuudessa niin kuin antiikin Kreikan aikaan. Pääosassa kirjassa ovat naisjumaluudet - ennen muuta kauneuden jumalatar Afrodite ja suuri jumalatar Isis -, joita voi nähdä kuljeksimassa pitkin HELsingin katuja kuin keitä tahansa muita diivoja. Tosin ihmisten maailmassa Afroditelle lankeaa mm. huoran ja naisvangin roolit mikä ei menoa kovasti haittaa. Kauneutensa ansioista Afroditesta tosin tulee myös pamela-anderson -tyylinen seksipommi.

Kirjassa kerrotaan niin kuin kustantajan sivustolta käy ilmi koko naisen ja samalla miehen myyttinen historia niin kuin länsimainen ihminen on sen nähnyt - ja näkee vielä tänä päivänäkin. Tosin kirjoittajalla on feministinen näkökulma tähän historiaan. - Kirjassa naiset, puolijumalat ja jumalattaret ovat saaneet niskalenkin miehistä ja ovat vähitellen muuttamassa historian kulun suuntaa.

Jumalattaret ja nykynaiset ovat ystäviä keskenään ja jakavat samanlaisia kokemuksia ennen muuta miehistä, joista kirjassa puhutaan paljon. He ovat tyytymättömiä miehiin ja jumaliin, vaikka jotkut miehenpuolet heitä tyydyttävätkin kuten Ares ja Adonis.

Kirjan naishahmot ovat (suomalaisen) yhteiskunnan pohjalla siivoojina, prostituutioituina, tarjoilijoina ym. He ovat kouluttamattomia, erilaisia töitä osaamattomia eikä heillä ole muuta tarjolla kuin ruumiinsa, jota he auliisti myyvät mm. Pimp & Pimp -toimiston kautta, mitä heillä Työvoimatoimiston kautta toistuvasti tarjotaan.

Naisista yksi on nimeltään Kalla, joka on aluksi tarjoilijana mutta huonolla menestyksellä. Millaan, joka on prostituoitu, hän tutustuu ensin ravintolassa, sitten työn merkeissä. Kovin kohtalo huorasadussa on Kallalla, joka ensin itse tappaa miehen ja tulee sitten itse tapetuksi ja joutuu Haadekseen, josta hän sitten ilmeisesti Isiksen avustuksella pääsee takaisin Helsinkiin maan alta Taka-Töölöstä.

     *     *      *

Kirjan käännekohta on Kallan raaka tappo, joka saa naisenpuolet taisteluun miehiä vastaan. He saavat tarpeekseen huonosta kohtelusta. Patriarkaatin tukikohta maan alta tuhotaan ja entiset suurmiehet eliminoidaan, ja maailma alkaa välittömästi muuttua paremmaksi paikaksi elää.

Raivottaret aloittavat toiminnan levittämällä kuvia pahoinpidellystä Kallasta, mikä saa Afroditen havahtumaan tilanteeseen.  

Huoneessa istuu kolmisenkymmentä miestä pitkän pöydän ääressä. Heillä on kaikilla kommunikaattoreita, tietokoneita, älypuhelimia, kivitauluja. (..)

"Onko tämä Patriarkaatti?" Kalla huutaa.
Pitkäpartainen mies kävelee hitain askelin heidän luokseen ja kysyy: "Mitä tytöt?" Hän on nimeltään Mooses. Kalla potkaisee häntä leukaan. (..)
"No voi että, onkos meillä täällä pikkuterroristi?" kysyy Osama ja saa Muhammedin nauraa höröttämään.

Niin kuin sadut aina, tämäkin päättyy onnellisesti. Kukaan ei tosin lopussa saa ketään. Tai saa kai.

Mäki & Arvola (toim.): "Satu kantaa lasta. Opas lasten ja nuorten kirjallisuusterapiaan" (2008)

Ensimmäinen maassamme ilmestyvä lasten ja nuorten kirjallisuusterapiaa käsittelevä käytännönläheinen opas, jossa kirjallisuusterapeuttista menetelmää lähestytään erilaisten tarinoiden kautta. Teoksessa perehdytään kirjallisuusterapiaan sekä ennalta ehkäisevänä että hoidollisena toimintana. (Takakansi)

     *     *     *

Kirjallisuusterapiassa käytetään yleisesti esimerkiksi Grimmin satuja, joihin "Hannu ja Kerttu" -satukin kuuluu.

Kirjallisuusterapia esimerkiksi sairaaloissa on paljon muutakin kuin satujen lukemista. Otsikon alla kuuluu niin kirjoittaminen kuin lukeminen. Lapset voivat myös itse kirjoittaa tai sanella satuja, joita sitten luetaan ja käsitellään ryhmässä. Tätä sanotaan sadutukseksi.

Lähtökohta on että sadut ja tarinat ovat ihmisen luonnollinen tapa jäsentää maailmaansa. Esimerkiksi oman elämän voi mieltää tarinana, jonka voi kertoa toisille. Tarinoiden kertomisessa on mahdollista käyttää apuna (valo)kuvia ja piirroksia sekä satujen esittämistä näyttelemällä.

      *      *      *

Sisällys:
- I Sadut ja tarinat auttavat lasta - Mitä lasten ja nuorten kirjallisuusterapia on? - Satu hoitaa lapsen mieltä - Sadun salaisia viestejä - II Sadut antavat turvaa sairaalassa - Tarinat tukevat somaattisesti sairasta lasta - Virtuaalimaisema terapeuttisen keskustelun virittäjänä - Sadut auttajina lastenpsykiatrisella osastolla - Kirjallisuusterapia helpottaa syömishäiriön hoitoa - III Tunteita tunnustellaan ryhmän suojissa - Lapset ja nuoret elämäänsä kokoamassa - Kuvan ja tarinan kohtaaminen lasten ryhmässä - Nuorten toimintaterapia kirjallisuusterapeuttisin menetelmin

      *     *     *

JATKUU...

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 55: "Hannu ja Kerttu 2000-luvulla"

Grimmin "Hannu ja Kerttu" saattaa olla ensimmäinen satu, jonka olen kuullut luettavan. Tosin en muista siitä mitään aivan tarkkaa. Noidan työntäminen uuniin ja polttaminen on järkyttänyt, sillä olen myöhemmin lapsena useasti palannut tähän kohtaan. Varsinkin silloin kun TV:sta alkoi tulla tukuttain holocaust-aiheisia sarjoja ja elokuvia.

Mielessäni noitien polttaminen roviolla, sadun noidan polttaminen ja juutalaisten polttaminen assosioituivat keskenään. Ja niin tapahtuu vieläkin. Siksi on oikeastaan aika outoa, että esimerkiksi kirjallisuusterapiaa käsittelevissä kirjoissa ei tätä asiaa ole kertaakaan otettu esiin. Ainakaan niissä joita olen lukenut.

Onko satu vain satu ja siinä voidaan kertoa mitä tahansa ja millä tavalla tahansa? Kunhan se on tehty pedagogisesti oikein. Tuskin. Sillä on paljon asioita, joista saduissa ei kerrota suoraan kuten esimerkiksi seksuaalisuudesta, vaikka siihen on tietysti paljon saduissa viittauksia. Mutta tappamisen kaltaista suoraa toimintaa niistä löytyy.

      *     *     *

Esimerkiksi Bruno Bettelheimin "Satujen lumossa" tarinassa ei nähdä mitään ongelmaa. Satu sijoittuu yksilön kehitykseen oraaliseen vaiheeseen, vaikka satua on mahdollista lapsen kehitysvaiheiden limittymisen takia mahdollista lukea myöhemminkin. Äiti on aluksi kehollaan ruokkinut lapsensa ja nyt heidät on vieroitettu äidin rinnoilta.

Niin paha äitipuoli kuin noitakin edustavat itse asiassa Hannun ja Kertun äitiä. Äidissä niin kuin kaikissa ihmisissä on hyvä ja paha puolensa. Siirryttäessä kehitysvaiheesta toiseen, se mikä oli hyvää yhdessä vaiheessa, onkin pahaa seuraavassa vaiheessa. "Hannussa ja Kertussa" on kyse lasten itsenäistymisestä ja luottamuksen kehittymisestä toisiaan kohtaan.

      *      *     *

Pohjimmiltaan sadussa on kyse lasten pelosta tulla hylätyiksi, mikä sadussa myös tapahtuu, kun vanhemmat vievät lapsensa metsään ja jättävät sinne. Hannu on kuitenkin kerännyt taskut täyteen valkoisia kiviä, joita hän pudottelee polulle, joiden avulla lapset pääsevät palaamaan kotiinsa.

Lasten paluuta kotiin Bettelheim ym. pitävät lasten taantumisena. Hannu ja Kerttu kieltävät sen tosiasian, että vanhemmat ovat heidät hylänneet. Sama tilanne toistuu jonkin ajan kuluttua, mutta nyt lapset eivät enää pystykään palaamaan takaisin.

Tästä alkaa lasten kehitystarina, missä valkoinen lintu auttaa heitä. Olennaista tässä kohdin on se, että nyt siirrytään sadun logiikkaan. Valkoinen lintu on kuin kristinuskon pyhä henki muuttuneena valkoiseksi kyyhkyseksi.

     *      *      *

Lintu johdattaa heidät maanpäälliseen taivaaseen, kun he löytävät piparkakkutalon. Lapset alkavat innolla syödä taloa, piittaamatta äänestä joka tulee mökistä. 

Riksis, raksis, rouskuttaa.
Ken mökkiäni nakertaa?

Ensimmäisen illan noita pitää lapsista hyvää huolta ja sijaa heille kaksi sievää valkoista vuodetta. Yön aikana noita kuitenkin kantaa Hannun karsinaan, jonne hänet telkeää. Kertusta hän tekee kotiorjansa.

Sama hylkääminen mikä tapahtui kotimökissä köyhyyden keskellä toistuu noidan luona yltäkylläisyyden keskellä. Lapset eivät voi nytkään turvautua muuta kuin toisiinsa ja omaan nokkeluuteensa. - Asetelma on mielenkiintoinen: siinä missä lapset halusivat syödä noidan (talon), noita haluaa nyt syödä toisen lapsista (Hannun).

      *     *     *

Noidan demonisointi tuntuu hieman kohtuuttomalta, sillä hän kuitenkin edustaa heidän omaa äitiään. Miksi äiti haluaisi syödä lapsensa kaiken hyvinvoinnin keskellä? Vai voisiko jopa olla niin että germaanit ovat johonkin maailman aikaan nälän keskellä joutuneet syömään jopa lapsiaan? Nokkelimmat ja älykkäimmät ovat äärimmäisissä oloissa selviytyneet.

Oli niin tai näin lapset kehittävät spontaanin suunnitelman. Hannu onnistuu huijaamaan noitaa teeskentelemällä, ettei noidan lihotuskuuri tuota tulosta. Lopulta kuitenkin vain Kertun rohkea toiminta pelastaa lapset. Kerttu työntää noidan uuniin, johon tämä paistuu - ja lapset ovat pelastettuja. 

Silloin Kerttu töytäisi eukkoa niin että tämä lensi syvälle uuniin, sulki rautaluukun ja työnsi salvan eteen. Huu! Eukko alkoi rääkyä aivan kammottavasti, mutta Kerttu juoksi pois, ja jumalaton noita paloi surkeaksi poroksi.

En voi parhaalla tahdollanikaan nähdä tässä edes symbolisesti kovin onnistunutta ratkaisua. Bettelheim korostaa, että arvokasta tässä on tavoitteellinen toiminta, johon lapset pystyvät. Mutta tavoitteellinen toiminta mihin hintaan hyvänsä?  Tietysti kyse on pienistä lapsista, joiden keinovalikoima on hyvin rajallinen.

     *     *      *

Näin pari päivää sitten väläyksen viimeisestä "10 kirjaa vallasta" -ohjelmasta, jossa oli käsittelyssä Veikko Huovisen "Veitikka", joka on kuvitteellinen elämänkerta Adolf Hitleristä. Toimittaja Timo Harakka sanoi oivaltavasti, että Hitlerin puheiden teho perustui siihen, että hän osasi vaikuttaa saksalaisten piilotajuntaan - siis samalla tavalla kuin sadut vaikuttavat. Hän osasi mielistellä heitä ja nähdä heidät historian uhreina.

"Hannussa ja Kertussa" kertoja imartelee lasten kautta itseään ja kansaansa. Kerttu saa tehdä noidalle, äidilleen mitä tahansa kunhan hän itse ja Hannu pelastuu. Toki muitakin keinoja olisi ollut käytettävissä. Kerttu olisi voinut esimerkiksi päästää Hannun vapaaksi karsinasta tai lapset olisivat voineet yrittää paeta noidan luota tms. Tappaminen ja toisen rankaiseminen ei osoita kovin suurta älykkyyttä, vaikka se saattaa tuntua oikeutetulta.

Katajavuori: "Kerttu ja Hannu" (2007)

Riina Katajavuoren viides runokokoelma "Kerttu ja Hannu" (2007) on nykyaikaisempi versio Grimmin veljesten sadusta ”Hannu ja Kerttu”. Sisarusten tarina hahmottuu lukijalle välähdyksinä, tarinallisten, suorasanaisten runojen kautta. Katajavuoren Hannu ja Kerttu ovat lähiölapsia työttömyyden, riitojen ja kasvaneen alkoholinkulutuksen runtelemassa perheessä, he ovat metsään heitteille jätettyjä lapsia, joista keltainen lehdistö repii myyviä otsikkoja. (Sanojen ajan -sivusto)

Riina Katajavuori haastaa Bruno Bettelheimin ja tulkitsee kaikkien tuntemaa Grimmin satua uudella, omalla tavallaan. Mitä tapahtuu sadun jälkeen? Koteloituivatko piparkakkutalon aiheuttamat traumat sisarusten sisään? Kaipaavatko he joskus vartuttuaan, syyllisyyttä tuntien, kaikkea sitä mässäilyä? (Tammen sivusto) 

     *     *     * 

Riina Katajavuoren "Kerttu ja Hannu" (2007) on täynnä ärsyttäviä tekstejä, ja koska ne saavat älynystyrät ja tunteet liikkeelle, runoja kai voi pitää onnistuneina ainakin tältä osin.  Asemansa vakiinnuttaneen runoilijan runojen vastaanotto oli myönteistä, mitä voi myös pitää onnistumisen merkkinä. Kirjallinen kulttuurieliitti hyrisee liitoksistaan.

Kokoelma koostuu viidestä osasta: I miellyttävää lentoa, II Aaron puuro, III Noita syvän synkän, IV Kerttu ja Hannu sekä V Annikka ja Tommi. Neljännessä osassa siis päästään 'Hannu ja Kerttu' -sadun reposteluun, mitä ennen ehtii tapahtua paljon.

Runoilija terapoi itseään useissa runoissa 'Aaron puuro' -osastolla kirjoittamalla lyriikan vastaisia runoja, mikä saattaa ihastuttaa tai vihastuttaa lukijoita. Onhan paradoksi, että runoilija vihaa runoja, joita itse tekee, mutta niinhän sitä vihataan rakkaita ihmisiäkin, ainakin välillä, joten mitään kovin ihmeellistä tässäkään asiassa ei tietysti ole.

     *     *     *

Alussa 'Miellyttävää lentoa' -jaksossa on eräänlaisia lämmittelyrunoja, ennen matkaan lähtöä ja on niissä matkalla olemistakin esimerkiksi junassa, kävellen Maunulanmajalle, tyhjyydessä ja keväässä.

Yksi poliittinenkin runo joukkoon mahtuu niin kuin Riina Katajavuori totesi 15.1.2008 "Aamun kirja" -ohjelmassa. Runon nimi oli 'Beslan' mikä viittaa Venäjällä tapahtuneeseen koululasten kaappaamiseen v. 2004, jolloin satoja ihmisiä kuoli mm. Dzera Gappojeva, jolle runo on omistettu. Suurennuslasillakaan en löytänyt runosta silti mitään politiikkaan viittaavaa, ainakaan perinteisessä mielessä.

     *     *     *

'Noita synkän metsän' -runot ovat kolmen runon sikermä. 'Baba-Jaga' on slaavilaisen kielialueen metsässä asuva noita-akka, joka ei ollut yksinomaan paha niin kuin "Hannun ja Kertun" noita-akka. Hän ei olisi harkinnut Grimmin sadun lasten syömistä, vaikka syöjätär olikin paitsi jos lapset olivat julmia ja pahoja.  'Noita-akka muistelee' -runon noita on suomalaisen suurperheen äiti. 'Rata rantaviivaa pitkin' runon noidasta ei ota selvää. Tulee mieleen Lenita Airisto.

Viimeiset kaksi runoa 'Annikka ja Tommi' ovat 'Peppi Pitkätossu' -satujen lapset, joista on tullut aikuisia. Jälkimmäisessä runossa Peppi kuolee, mitä Annikka ja Tommi tietysti surevat, mutta kun aikuisia ovat ymmärtävät, ettei elämä ole ikuista muuta kuin saduissa.

      *     *     *

'Kerttu ja Hannu' -runojen Kerttu ja Hannu ovat hekin aikuisia niin kuin Annikka ja Tommi. Maailmaa katsotaan tällä kertaa Kertun silmin. Hän muistelee lapsuuttaan ja talvisessa metsässä rämpimistä veljensä kanssa ja veljensä pölinöitä pöllöistä.

Modernin 'Hannu ja Kerttu' sadun maisema hahmottuu  'Autuusvalaistusta' -runossa. Toisin kuin keskiajalle sijoittuvassa runossa tässä runossa metsät ovat ihan toisenlaisia. Nykymetsässä on vaikea eksyä - ainakaan pitkäksi aikaa - ja löytää suojaista paikkaa. 

Nykymaailmassa Kerttu ja Hannu ovat (pitkäaikais)työttömien lapsia. Heidän lapsensa näkevät Suomessa v. 2012 nälkää, eivätkä pysty tyydyttämään perustarpeitaan. Joskus täytyy lähteä ulos, metsään, kun aikuiset mesovat. Keskenään siskon ja sen veljen on hyvä olla metsässäkin. 

Aikuisina Hannulla ja Kertulla on traumoja lapsuutensa takia, mitä he märehtivät keskenään. Tätä tematiikkaa käsittelee suurin osa 'Kerttu ja Hannu' -runoista. 

Yhdessä runossa Kerttu sanoo: 

Se oli sen jälkeen kun Hannu oli löytänyt uuden ja eronnut vanhasta. Me rutistettiin toisiamme pimeydessä ja unohdettiin kaikki lumivalkeat linnut. Sairasta, sanoi Hannu, kun se irrottautui. Eikä oo, minä sanoin. 

tiistai 24. heinäkuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 54: "Valkoinen - Vit - White"

... valkoinen. Valkoinen on erityinen väri, vaikka se eri kulttuureissa symboloikin vastakkaisia asioita. Japanissa ja Kiinassa valkoinen on surun ja kuoleman väri. Kun ihminen on välitilassa, lähellä kuolemaa, hän voi nähdä kirkkaan valkoisen hahmon. Valkoista valoa saattaa nähdä muulloinkin esimerkiksi kun päähän kohdistuu kova isku tai joutuu hetkellisesti raivon valtaan.

Herman Melvillen romaanissa "Moby Dick - valkoinen valas" (1851) pohditaan valkoisen olemusta - onko valkoinen väri vain värin puutetta, jolloin se ei olisi väri ollenkaan. Toisaalta valkoisen valon spektristä löytyvät kaikki muut värit.

Krzysztof Kieślowskin elokuva-trilogian toinen osa on nimeltään "Valkoinen" (1993), jossa valkoinen saa toisenlaisia merkityksiä. Päähenkilö Karol kohtaa Pariisin metrotunnelissa Mikolian, joka pyytää häntä ampumaan itsensä. Karol epäilee, haluaako Mikolia todella kuolla ja ampuu miestä ensin paukkupanoksella. Mies lyyhistyy Karolin käsiin ja luulee kuolevansa. 

Sitten Karol kysyy uudestaan, haluaako Mikolia varmasti kuolla, joka ei ole enää varma ja hän huomaa haluavansa elää. Karol - sen sijaan että olisi tappanut miehen rahasta - pelastaakin hänen henkensä.


Karol on lahjakas puolalainen parturi-kampaaja, joka muuttaa Pariisiin, ja nai rakkaudesta Dominiquen. Kummatkin rakastavat toisiaan, aluksi. Sitten osoittautuu, että Karol on jostain syystä impotentti. Dominique uhkaa useasti jättää Karolin, jollei jotain ala tapahtua. Mies yrittää kaikkensa mutta hänellä ei vain seiso.

Dominique toteuttaa uhkauksensa - ja heittää Karolin heidän yhteisestä kodistaan ulos ja jättää miehensä puille paljaille. Miehelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää palata Puolaan, josta hän on lähtöisin. Puolassa Karol aloittaa tyhjästä, vaurastuu nopeasti ja vaihtaa henkilöllisyytensä, minkä jälkeen hän palaa Pariisin etsien vaimonsa käsiinsä.

Karol saa Dominiquen rakastumaan uudelleen itseensä, hän on saanut jopa potenssinssa takaisin, mutta ensimmäisen ja ainoan yön jälkeen hän lavastaa itsensä kuolleeksi - ja Dominiquen murhaajaksi, mistä seuraa, että nainen joutuu vankilaan. - Puhdas ja vilpitön rakkaus on saanut seurauksensa, mikä on Karolin absurdi kosto vaimolleen, joka hylkäsi hänet.

      *      *      *

Tietokoneiden näyttöjen taustaväri on valkoinen, mikä tekee siitä tietyllä tavalla neutraalin värin. Tyhjä näyttö on valkoinen. Kun esimerkiksi oman kuvansa paikalle vaihtaa valkoisen kuvan, valkoinen saa erityisen merkityksen. - Paradoksaalisesti valkoinen näyttö ei olekaan enää tyhjä!

Mitä tarkoittaa, kun itsensä symboliksi valitsee valkoisen värin ikään kuin valkoisen taulupohjan, jolle voi maalata mitä tahansa? Valkoinen voi symboloida tietysti tyhjyyttä, mikä on kuitenkin epätodennäköistä. Mutta mitä muuta se voi tarkoittaa? Mitä puhtaan ja vilpittömän morsiamen Dominiquen päässä liikkuu...

Haavikko: "Lehdet lehtiä" (1958)

Paavo Haavikon "Lehdet lehtiä" (1958) on suomalaisen modernistisen runouden yksi merkkiteoksia, pienuudestaan huolimatta.

Kokoelmassa on muutamia runoja jotka kohtaa jatkuvasti mm. runo-oppaissa.

     *    *     *

Tällä kertaa huomioni kiinnittyi tähän runoon, jossa Haavikko keskittyy yhteen asiaan kerrallaan -  maailmassa ja itsessään 

Otetaan asia kerrallaan.
On kevät.

Syksy
on syksy,
kynnet kynnet.
Menee kevät, syksy menee, tukka mennyt,
on kevät. (..)

Naisille hiustenlähtö ja harmaantuminen ovat tietysti - jostain syystä - miehiä traagisempia asioita. Aina on muistettava miten yksilöllisiä asioita nämä, sinänsä merkityksettömät, asiat ovat. Jollakin saattavat hiukset harventua jo alle kaksikymppisenä ja harmaantuminenkin voi alkaa alle nelikymppisenä. Jollakin hiukset pysyvät päässä, eivätkä harmaannu koskaan, mutta noutaja tulee taatusti tällöinkin.

Sillä
elämä on.
Ohi on - 30 000 päivää

Elämä on
on on
sillä jolla on
30 000 päivää

Eikä tämä ollut Haavikkoa. Pelkkä kommentti vain.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Sinervo: "Viljami Vaihdokas. Kertomus pojasta, joka tahtoi tulla Dankon kaltaiseksi" (1946)

"Viljami Vaihdokas" (1946) on Elvi Sinervon pääteos, jossa kohtaavat lyyrinen ote ja historiallisen totuuden ymmärtäminen. Kirjailija pystyy mestarillisesti loihtimaan esiin lapsen olotilan sadun ja arjen välkehtivässä välimaastossa. (Takakansi)

Toistuvana, läpikäyvänä johtomotiivina voidaan pitää vanhan kattilanpaikkurin 13-vuotiaalle Viljamille kertomaa satua Dankosta, joka kansansa korven pimennosta pelastaakseen tempaa sydämen rinnastaan tietä valaisemaan. (Raoul Palmgren, [Alkusanat])

      *     *     *

Mika Waltarin "Sinuhen" (1945) ohella Elvi Sinervon "Viljami Vaihdokas" (1946) olivat sodan jälkeisen Suomen kirjallisia tapauksia. Kirjassa mielen todellisuus ja myyttinen maailma kiehtovasti kietoutuvat toisiinsa. Viljamilla on muun muassa mielikuvitusystäviä, joiden kanssa hän käy keskusteluita. Nimensä Viljami on saanut siitä, kun hän synnytyslaitoksella vaihtuu toiseen poikaan. Kun vaihtuminen pitkän ajan jälkeen paljastuu puuseppä-isälle, vanhempien keskinen rakkaus kuolee. Kenties se oli kuollut jo aiemminkin ja muista syistä, mutta nyt se tulee selvästi esiin. Samalla Viljamista tulee perheen sisällä hylkiö, jota vain äiti - jos aina hänkään - puolustaa. Lasten keskuudessa hän on syrjitty kampurajalkaisuutensa takia.

     *     *     *

Kirjassa on kolme osaa: 'Näkinkenkä', 'Isien maa' ja 'Savilintu'.

'Näkinkengässä' kerrotaan Viljamin köyhästä lapsuudesta aina siihen asti kunnes hän lähtee 14-vuotiaana kotoaan maailmalle työnhakuun. Hänen mielessään siintää josko hän löytäisi jostain oikean perheensä. Sattumalta eräällä hautausmaalla hän näkee hautakiven, josta selviää, että siihen on haudattu kaksi ihmistä nainen ja poika. Poika on täsmälleen Viljamin ikäinen. Viljamille syntyy vahva tunne siitä, että nainen on hänen äitinsä ja poika hänen vaihdokkaansa. Toisessa osassa 'Isien maa' Viljami on paimenena isänsä Kampuran mahtitilalla. 'Savilinnussa' Viljami on taas maailmalla. Hän on pari vuotta kierrellyt töissä pikkukaupungeissa ja saapunut vihdoin Helsinkiin. Helsingissä hän on töissä kirjapainossa ja samalla sekaantuu politiikkaan, ja sodan aikana hän lopulta kuolee Valpon kuulusteluissa.

     *     *     *

NÄKINKENKÄ. Viljami asuu perheineen pikkukaupungissa merenrannalla. Lapset leikkivätkin usein rannalla ja keräävät näkinkenkiä. Eräänä päivänä Viljami lähtee yksin rantaan, jossa hän ei ole ole aiemmin käynyt yksin. Viljami haluaa löytää suuren, soivan näkinkengän. Rannassa hän kahlaa aina äkkisyvään asti ja jää seisomaan paikalleen kivelle. Siinä hän näkee näyn. 

Vihreä tyttö juoksi suoraan kiveä kohti, jolla Viljami seisoi. Hän kiipesi ketterästi vedenalaista rinnettä ikään kuin tie olisi ollut hänelle hyvin tuttu. Ja kun hän oli päässyt aivan kiven juurelle, hän nojasi siihen ja katsoi suoraan Viljamia silmiin.

Tytöllä oli kädessään suuri näkinkenkä, jonka Viljami pyysi antamaan itselleen.  

"Tämänkö?" Vihreä tyttö kysyi ja kohotti kättään, jossa oli näkinkenkä. "Saat."

Samalla kun Viljami ottaa näkinkengän, hän ilmeisesti painuu vedenpinnan alle, ja puusepän vaimo, hänen äitinsä, pelastaa hänet. Kummallisinta tarinassa on se, että Viljami todella löysi suuren näkinkengän, joka myös soi.

      *      *     *

Vuosia myöhemmin hän tutustuu lähellä asuvaan kattilanpaikkuriin, joka kertoo hänelle tarinan Dankosta, mikä vaikuttaa koko Viljamin elämään. Kattilanpaikkuri kertoo sen omin sanoin, mutta hän sanoo lukeneensa sen eräästä kirjasta. Kyse on Maxim Gorkin novellikokoelmasta "Dankon palava sydän" [1956]. Gorkille tarinan puolestaan oli kertonut vanha mies - ja nyt vanha kattilanpaikkuri kertoo sen Viljamille: 

[O]li olemassa kansa. jonka viholliset olivat tunkeneet ahtaaseen paikkaan, jossa oli vaikeata elää. (..) Danko sai suurimman osa innostumaan ja he lähtivät matkaan metsän läpi. (..) Mutta kulku oli vaikeaa ja monia kuoli matkalla. (..) Silloin heidän vihansa kääntyi Dankoa vastaan. (..) Ja he päättivät tappaa hänet. Kun he lähestyivät häntä se mielessään, niin Dankon sydämessä syttyi suuri murhe, ja hänen tuli heitä sääli, kun he eivät paremmasta tienneet. (..) Rakkaus leimahti hänen sydämessään ilmi liekkiin, niin että se poltti hänen rintaansa. Niin kovasti hän heitä rakasti, että hän repäisi palavan sydämensä rinnastaan ja kohotti sen heidän yläpuolelleen. Se valaisi kuin soihtu ja hän huusi valtavalla äänellä heitä seuraamaan itseään. Ja silloin he uskoivat häntä, ja hän johdatti heidät metsä läpi onnelliseen maahan. Sellainen mies oli Danko.

     *     *     *

ISIEN MAA. Sitten Viljami lähtee kotoaan yksin maailmalle. Seuranaan hänellä on vain mielikuvituksensa. Hän kuvittelee äitinsä ja millainen kohtaaminen tämän kanssa ehkä olisi. Matkalla hän juttelee niin pajujen, pilvien kuin mielikuvitusystävien Toivon ja Murhemielenkin kanssa - ja usein runoilee sanottavansa niille. Hän kohtaa myös monenlaisia ihmisiä kuten Nyrkki-Niilon, jonka hän joutuu hautaamaan täyttääkseen tämän viimeisen tahdon.  Lopulta hän saapuu kylään, joka osoittautuu hänen vanhempiensa kotikyläksi. Kylällä hän kuulee kauhutarimoita isästään, mutta päättää silti mennä kotitilalleen työnhakuun. Paimenpoikana hän tutustuu sisarpuoliinsa, joille kertoo sadunomaisesti tarinansa. Lapset puolestaan kertovat tarinan äidille, jolloin Viljamin tausta paljastuu - ja äitipuoli yrittää hukuttaa Viljamin mutta katuu välittömästi tekoaan ja pelastaa Viljamin. Tapahtuman seurauksena Viljami päättää lähteä taas maailmalle, vaikka äitipuoli olisi antanut hänen jäädä isänsä taloon.

Lähellä hukkumistaan Viljami kohtasi jälleen Vihreän tytön, jolta oli saanut näkinkengän. Lähellä kuolemaa hän kohtaa myös kattilanpaikkurin, joka on jo kuollut. Mies kysyy, muistaako tämä vielä tarinan Dankosta? Veden alla Viljami päättää vielä jatkaa elämistään ja jatkaa onnensa etsimistä.

     *     *     *

SAVILINTU.  Aikansa kierreltyään Suomea ristiin rastiin Viljami saapuu rahattomana Helsinkiin, jota hän kutsuu Suurkaupungiksi. Puistonpenkillä istuessaan hän tapaa Kiharatukkaisen naisen, joka ottaa hänet yöksi luokseen ja lupaa auttaa häntä asunnon hankkimisessa. Viljami saakin asunnon samasta talosta Hilman kamarista alivuokralaisena, missä hän asuu yhdessä Hilman pojan Hanneksen kanssa. Hannes puolestaan on töissä kirjapainossa, mihin Viljami pääsee lähetiksi töihin.

Niin Hilma kuin Hannes ja monet työkaverit ovat kommunisteja, joten Viljami joutuu vähitellen toimintaan mukaan, vaikka muut suojelevatkin häntä. Suurin osa kommunisteista on ollut vankilassa ja muut eivät halua, että Viljamille käy samoin. Kun Hilma kuolee ja Hannes joutuu vankilaan, Viljami joutuu muuttamaan muualle Allanin luo, joka pettää Viljamin ilmiantamalla tämän laittomasta toiminnasta. Valpon miehet pidättävät Viljamin - ja lopulta pahoinpitelevät kuoliaaksi.

     *      *      *

Jäätyään taas kerran yksin Viljami muistelee menneisyyttään. Näin Elvi Sinervo kertoo Viljamin pohdiskeluista 

Kun Viljami oli pieni, häntä oli opetettu rakastamaan isänmaata, mutta hän ei tiennyt miksi. Kun hän oli kasvanut suuremmaksi, hän oli lähtenyt etsimään oikeaa äitiänsä ja isäänsä ja isiensä maata, mutta se mitä hän oli nähnyt, ei ollut opettanut häntä rakastamaan. Ja kun hän oli kulkenut edelleen, hän oli nähnyt, että ne jotka eniten puhuivat isänmaan ja vapauden rakkaudesta, rakastivat itseään ja omaisuuttaan.

Viljami oli kuitenkin löytänyt ihmisiä, jotka muistuttivat tarinan Dankoa, mutta Viljami ei vieläkään tiennyt mitä rakkaus oli. Keskellä kidutusta ja hieman ennen kuolemaa Viljami oivaltaa jotain 

Ei hän kuitenkaan yksin ollut, sillä hänen edessään lainehti loputon ihmisjoukko, joiden kasvot hän hyvin hämärästi erotti. Hän ei tiennyt, mistä he kaikki olivat tulleet, mutta hän tiesi, että heitä oli loputtomasti ja että hän rakasti heitä.

Lopuksi Viljami muuttuu itse Dankoksi 

[H]än muisti, että lapsena oli tehnyt savilinnun, josta kaikki muut lapset pitivät. Innostuneena hän sieppasi sydämen rinnastaan ja alkoi muovata sitä. Hänen sormensa riemuitsivat ja hänen suunsa hymyili, sillä hän tiesi, että hän osasi nyt [tehdä savilinnun]. Ja kun lintu oli tullut valmiiksi, hän heitti sen ihmisjoukkoon.

Itkonen: "Onhan täällä muitakin. Elämäni runoja vuosilta 1988-2008" (2008)

Kokoomateos "Onhan täällä muitakin" (2008) sisältää mm. ennen julkaisemattomien runojen kokoelman "Onhan täällä muitakin" (2008). Lisäksi teoksessa on "Tähtinutun alla"-,  "Puistossa asuu leijona"-, "Laulu laulusta"- sekä "Itkuvirsiä naurusaarilta"-kokoelmat yksissä kansissa.

Runoista loistaa läpi Jukka Itkosen omaperäinen lapsenomainen ja leikittelevä tapansa tehdä tekstejä, joka on varsin valloittavaa.

     *     *     *

TÄHTINUTUN ALLA. Kokoelma alkaa tällaisella teoksella 

Elämäni;
taideteos,
ilon, surun väriseos.

Pidän sitä itselläni,

kunnes laina-aika umpeutuu.

Vanhoja ajatuksia uusissa kuoseissa, eikö totta? Lainaa on se, jonka kerran on saanut, mutta joka täytyy kerran myös palauttaa. Kaunis ajatus ja niin tosi. - Kirjastonhoitaja tietysti parhaiten tajuaa mistä tässä on kyse käsitellessään päivittäin satoja ja tuhansia lainoja, mm. tätä kirjaa.

     *     *     *

PUISTOSSA ASUU LEIJONA. Jokainen 1990-luvulla elänyt muistaa heinäkuun tasan 20 vuotta sitten, kun lehdissä seurattiin pari viikkoa kuvitteellista ja niin todellista Ruokolahden leijonaa. Samana vuonna ilmestyi tämä runokirja runoineen 

Puistossa asuu leijona
          ukki sanoi
se on sylkevä leijona

minä rupesin näkemään
         leijonasta unia
sen hampaat välkkyivät
       kuutamossa 

No, pettymys oli tietysti suuri, kun ei siellä puistossa ollutkaan leijonaa. Mutta olisi voinut olla. Ja unessa ainakin oli. Oikeasti.

     *     *     *

LAULU LAULUSTA. Tämä kokoelma kertoo kuvitteellisen henkilön Pate Eettisen elämästä ja ajatuksista. Lopussa on jopa hänen testamenttinsa.  

(..) Etsien elämän punaista lankaa
yritin, ahersin päivin ja öin.
Kirjoitin haikua, rakensin tankaa,
hauraita sanoja hengiltä löin.

Runous minua lohdutti silloin,
musiikki, taide ja kirjallisuus,
kun myrkkypulloa tuijotin illoin
ja rintaani raateli kosminen blues. (..)

Elämä, se tekee kaikista vainaan,
kuljettaa pimeään, rajojen taa.
Viimeiset sanani Viidalta lainaan:
"Voi, hyvät ystävät, rakastakaa"!

En usko että runo voi tästä enää paljon parantua, vai voiko? Any comments?

Higgins: "Kovalla kädellä" (2010)

Blake Johnson, Yhdysvaltain presidentin oikea käsi, on lähetetty tarkkailemaan Kosovon räjähdysherkkää tilannetta. Hän tutustuu siellä brittiagentti Harry Milleriin, joka on Britannian pääministerin salainen asiamies. Kun venäläisten sotilaiden ryhmä lietsoo sekasortoa ja uhkaa polttaa moskeijan, miehet yhdistävät voimansa.

Miller panee venäläisten kahakoinnille pisteen ampumalla luodin liigan johtajan otsaan – arvaamatta, millaiseen pinteeseen hän itsensä, Johnsonin ja koko tiimiä johtavan Sean Dillonin samalla asettaa. Tämä luoti tulee käynnistäneeksi kosto- ja tappokierteen, joka vie Yhdysvallat, Venäjän ja Ison-Britannian uuden kylmän sodan partaalle. (Takakansi)

     *     *    *

"Kovalla kädellä" (2010) on jännityskirja jossa liikutaan tottuneesti vallan huipulla. Venäjän presidentistä Vladimir Putinista on tehty pahis, joka on sekaantunut aina Al-Qaidaan asti. Ja Bill Clinton ehtii Monica Lewinskyltä pelastaa välillä maailmaakin, tosin ei henkilökohtaisesti. Ajankohtainen Syyriakin kriisipesäkkeenä pulpahtaa esiin. Siinä sivussa kirjan brittisankarit, pääministeri Tony Blairin miehet, estävät ydinpolttoaineen kuljettamiseen tähän maahan. Uusi kylmä sota on syttynyt.

Yksityiset ja yleiset motiivit kietoutuvat lopulta äksönissä toisiinsa, kun Parlamentin jäsenen ja kovakätisen agentin Harry Millerin näyttelijävaimo Olivia vahingossa tapetaan Lontooseen johtavan moottoritien liittymässä. Kohteena oli tietysti hänen miehensä.

Kosovon pommitukset ovat ohi ja Martti Ahtisaari on saanut siltä erää työnsä Naton juoksupoikana tehtyä. KFOR-joukot ovat miehittäneet maan ja jossain Kosovon ja Serbian rajalla tapahtuu välikohtaus, joka laukaisee kirjan tapahtumat liikkeelle. - USA:lainen agentti Blake Johnson ja brittiagentti Harry Miller tappavat Banu-kylän majatalossa muutaman Moskovan miehen, jotka ovat suunnitelleet sabotoivansa juuri saadun Kosovon rauhan pommi-iskulla, mutta suunnitelma jää vain suunnitelmaksi.

Tapahtumat eivät koskaan tule julkisuuteen, mutta pinnan alla kuohuu. Harryn ja Olivian lempikin roihuaa ainakin kerran Dover Streetillä Kosovosta paluun jälkeen. 

[He] rakastelivat pikaisesti makuuhuoneeseen vetäydyttyään, joskin mukana oli yhä aitoa intohimoa. He eivät puhuneet paljoa, mutta he kokivat suurta iloa yhdessä olemisesta.

Tosi mies ei puhu eikä pussaa vaan menee heti asiaan. Intohimo naista kohtaan on melkein yhtä suurta kuin jalkapalloa kohtaan.


     *     *     *

Salaperäisen Meklarin johdolla Harry Milleriä jahdataan ympäri Iso-Britanniaa. Lopulta paljastuu, että koko operaation johdossa eivät ole sen kummemmin venäläiset kuin arabiterroristit vaan oma turvallisuuspalvelun varajohtaja Simon Carter. Sama mies joka seisoi Millerin vaimon Olivian hautajaisissa pääministeri Blairin rinnalla.  - Se kenen palkkalistoilla Carter sitten oli onkin jo kokonaan toinen juttu... Jahtaamisen taustalla joka tapauksessa on kosto Kosovon huviretken takia miksi Miller sitä hauskasti kutsuu.

Asetelma kääntyy lopulta päälaelleen ja Harry Miller pääministerin miehineen listii häntä vastaan suunnatun operaation niin Moskovan kuin Al-Qaidan miehet, viimeiseen mieheen. Ja kylmä sota on saanut hetkellisesti päätökseen, mutta se ilmeisesti jatkuu jo seuraavassa kirjassa.