perjantai 31. elokuuta 2012

"Kirjan aika" -festivaali (2012)

Käynnistyin hieman hitaasti, sillä tajusin vasta eilen illalla, että "Kirjan aika" -festivaali 2012 on alkanut Hämeenlinnassa.

Tänään kun iltapäivällä hortoilin Verkatehtaalla, eilisen päivän yhden päätapahtuman "Elää, elää, elää" vetäjä Taija Tuominen käveli vastaan - ja kysyi missä olin eilen? - Kotonapa minä, sanoin nolosti. Myöhäisherännäinen.

Keskustelijoina olivat olleet ohjelman mukaan Pekka Tarkka, Helena Ruuska ja Toni Lahtinen. Taija sanoi ohimennessään, että varsinkin Lahtisen puheenvuoro oli kiinnostava, mutta onneksi hän on tekemässä kirjaa. Niin pääsen minäkin vielä jälkikäteen tutustumaan hänen tekstiinsä / puheeseensa. Keskustelun kohteina oli kolme kirjailijaa: Joel Lehtonen, Marja-Liisa Vartio ja Timo K. Mukka.

Ainoa lohtu oli, että olin edellisellä viikolla tehnyt Joel Lehtosen viimeisestä teoksesta "Henkien taistelusta" [1934] kirjavinkkauksen kaupunginkirjaston verkkosivuille; kirjasta, josta tänä vuonna on otettu pokkaripainos.

     *     *     *

Perjantain ensimmäinen paneeli oli nuorille suunnattu "Tabut eli mistä nuorille ei saisi kirjoittaa ja miksi". Keskustelua johti  kirjailija Salla Simukka. Muut kirjailijapanelistit olivat Vilja-Tuulia Huotarinen ja Jukka Laajarinne. Neljäs osanottaja oli lukiolainen Paula Heinilä.

Jo otsikko joka jakaa lukijat lapsiin, nuoriin ja aikuisiin ohjasi keskustelun suuntaa. Oletuksenahan on, että nuorille tulisi kirjoittaa jollain tavoin eri tavoin kuin aikuisille. Panelistit olivat kaikki lukeneet aikuisten kirjoja nuorena, ja jonkinlaiseen konsensukseen päästiin siitä, että lapset ja nuoret ymmärtävät lukemansa asiat omalla tavallaan, eikä aikuisten kirjojen lukeminen ole välttämättä  haitallista.

Vaikea onkin määrittää, mitä lapset eivät saisi lukea. Länsimaisessa kulttuurissa väkivalta ei ole niin suuri tabu kuin seksi. Tässä panelistit jakaantuivat kahtia, Simukka ja Heinilä näkivät, ettei tabuja enää ole. Periaatteessa mistä tahansa saa kirjoittaa. Nuortenkirjaillijat Huotarinen ja Laajarinne olivat epäilevämpiä. Vilja-Tuulia Huotarisen mukaan jokaisella ajalla ovat omat tabunsa, niitä ei vain  huomaa.

      *     *      *

Jukka Laajarinne otti esimerkiksi sitaatin norjalaisen Erlend Loen kirjasta "Kurttila" (2009), jossa hänen mielestään rikotaan uskontoon liittyviä arvoja. - Trukkikuski Kurtin perhe joutuu lomamatkallaan omituisen pingpong- kristinuskonlahkon keskelle lähellä kotiaan. Kurtista halutaan yhteisön pastori, mutta ongelmana on, ettei Kurt uskonut sen kummemmin Jumalaan kuin Jeesukseen. Silti hänestä tehdään pastori, ja pastori perheineen pitää kastaa, mutta he olivat ennen kastajaisia syöneet jotain sopimatonta. 

Veteen siitä, Kirstuksen morsian sanoi, tuuppasi Kurtin ja lapset veteen ja käski heidän (..) taivuttaa päätä taaksepäin. Sitten hän (..) painoi heidät veden alle ja sanoi: (..) Vapautukaa ja tulkaa porukkaan. (..) Hokkus pokkus piliokkus!

Ja kaikki kurttilalaiset huusivat heidän ympärillään (..) koko ajan kovemmin:
Jeesus on paras,
Jeesus on paras,
Jeesus-Jeesus-Jeesus (..)

Kurt ja lapset olivat räjähtämispisteessä. He (..) nipistivät sulkijalihaksensa suppuun niin hyvin kuin taisivat. (..)

Kielilläpuhuntaa! Kirstuksen Morsian huusi. Ihanaa! Antaa mennä, älkää ujostelko. Kaikki, mikä tulee Pyhästä hengestä, on mahtavaa. Antakaa tulla! (..) He eivät enää pystyneet pitämään sulkijalihaksiaan kurissa vaan räjähtivät riemukkaaseen helpotukseen ja päästelivät ilonhuutoja samalla kun vesi muuttui heidän ympärillään ruskeaksi ja viemärimäiseksi.

Niin sitä pitää! Kirstuksen Morsian huusi ja taputti käsiään. Armoa kaikille! Ja sydämellisesti tervetuloa pingpong-perheeseen!

      *     *     *

Nuortenkirjailijat ja lukiolainen Paula Heinilä tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että Erlend Loen "Kurttila" loukkaa monien uskonnollisia tunteita. Tosin melkein mikä tahansa kirjoitettu saattaa loukata aina jotakin, eikä siltä pohjalta voi lähteä kirjoittamaan kirjaa, että välttää muiden loukkaamista kokonaan. Missä raja kulkee, sitä on liki mahdoton sanoa.

Salla Simukka nosti esiin yhteiskunnallisia aiheita käsittelevät kirjat kuten Terhi Rannelan "Taivaan tuuliin" (2007) ja Karo Hämäläisen "Barrikadirakkaus" (2004). Näissä kirjoissa aktivoidutaan toimimaan väkivaltaakaan kaihtamatta paremman maailman puolesta. Jukka Laajarinne kertoo itse tehneensä kirjan kettutytöistä, jonka hänen  kustantajansa rukkasi uuteen uskoon, mistä syntyi "Onnenpossu" (2003).

Seksistä puhuttaessa Vilja Tuulia Huotarisen "Valoa, valoa, valoa" (2011) jossa kuvataan kahden tytön rakkaussuhdetta nousi keskustelun kohteeksi. Esimerkiksi Parnasso kirjaa on kritisoitu nuorille sopimattomaksi. Huotarisen kanta oli se, että on kirjoja, joita yli nelikymppisten ei ehkä pitäisi lukea. Paula Heinilä sanoi sen vielä suoremmin. Hänestä sukupolvien välillä on ylittämätön kuilu, koska mielenmaisemat ovat niin erilaisia.

      *      *     *

Verkatehtaan Isossa Huvilassa oli edellisen session jälkeen "Vedessä palaa - Aava Uusikuun sävellyksiä Mirkka Rekolan runoihin" -musiikkiesitys. Aava Uusikuu lauloi yhtyeensä kanssa sävellyksiä "Vedessä palaa" (2011) -levyltään. Mukana oli myös aivan uusia lauluja. Mirkka Rekolan esikoiskokoelman nimi, josta runot lähinnä ovat, on sama "Vedessä palaa" (1954).  

VEDESSÄ PALAA

Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea 
polttava, nopea

Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät. 
Vedessä palaa.

Sävellykset noudattelet hienosti runojen rytmiä, ja monet laulut etenevät verkkaisesti kuin virtaava vesi, välillä kiihkeästi edeten. Laulut ovat kunnianosoitus Rekolan runoille tai teksteille, jotka puhuttelevat kuulijaa samalla tavoin kuin säveltäjää itseään, Aava Uusikuuta, ovat puhutelleet.

Runot eivät ole aivan oman makuni mukaisia, mutta omassa lajissaan nerokkaita. Mukana on luontomystiikkaa ja itämaista uskonnollisuutta. Runot tuovat tiiviydessään ja sisältönsä perusteella mieleen haikut ja tankat, mutta jotain alkukalevalalaistakin niissä myös on.

Omaperäistä, hienostunutta, harmonista lyriikkaa ihmisestä osana jotain itseään paljon suurempaa, joka runoissa käsitteellistyy jonkinlaiseksi jumaluudeksi.

Esimerkiksi tästä runosta pidin "Vedessä palaa" -kokoelmassa 

TÄNÄÄN

Luvaton liekki
syttyi sävelistä
ja kielsin sanat
ennen syntymistä.

En jaksa
toisteen kylkeen kipunoida.
Jos tähän jään,
niin saanko tässä soida?

Tavattoman hieno rajan ylitys, kenties johonkin kiellettyyn rakkauteen. Intohimoa, erotiikkaa, rakkautta. Tekijänsä näköinen taideteos, jossa on kaikki, mitä pieni runo vaatii syttyäkseen ihmisenä eloon.

     *     *      *

Lauantaina ehdin käydä "Eilen" -keskustelutilaisuudessa, jossa oli kolme naiskirjailijaa keskustelemassa menneisyydestä, historiasta, omaelämänkerrastakin kirjoittamisesta. Kovimmat nimet olivat Anne Kortelainen ja Kaari Utrio. Kolmantena mukana oli Sanna Eeva.  TV2:n "Voimalan" naiset Marketta Mattila ja Raisa Rauhamaa jututtivat naisia.

Lämmittelykysymyksenä kirjailijoilta kysyttiin, mitkä heidän aikansa avaintapahtumat olivat jääneet heidän mieleensä. Kaari Utriolla tuli ensin mieleen presidentti J.F. Kennedyn murha, Sanna Eevalle se oli prinsessa Dianan kuolema ja Anna Kortelaiselle oma syntymänsä, josta hän sanoi muistavansa paljon enemmän kuin mikä oli mahdollista.

Kortelainen sanoi, että hän voisi vaikka vannoa olleensa Pariisissa barrikadeilla tai Vanhaa valtaamassa Helsingissä. Sen verran paljon hän on kuullut ja lukenut siitä, mitä hänen syntymävuonnaan tapahtui.

     *      *      *

Utrio, Kortelainen ja Eeva kertoivat uusista historiallisista kirjoistaan. Utrion "Oppinut neito" (2012) on jo ilmestynyt ja Kortelaisen "Ei kenenkään maassa" (2012) ilmestyy parin viikon kuluttua. Eevan kirjan nimi on "Olot" (2012).

Ehkä kiinnostavin kirjoista on Anna Kortelaisen isoisästään kirjoittama lähes täysin fiktiivinen teos. Hänellä oli äidin isästään tiedossa vain hyvin pieniä määrä fragmentteja, lähinnä vain valokuvia, joiden pohjalta hän rakensi koko 620-sivuisen romaaninsa.

Kuvat - ja myöhemmin löytyneet isoisän kirjat - olivat ikään kuin johtolankoja, joiden avulla hän eteni työssään. Mielekiintoista on että hän sepitti myös oman, elossa olevan äitinsä tarinaan.

Kortelaisen äidinisä Reino Olavi Peltonen oli puoliksi venäläinen ja ilmeisesti hänen taustassaan oli Venäjän juutalaisuutta. Kotikaupungissan Viipurissa hänestä tuli sotilassoittaja, sittemmin sisällissodan jälkeen myös kommunisti, joka päätyi Tampereelle. Sodan aikana hän oli viihdytysjoukoissa ainakin Äänislinnassa Kortelaisen sota-arkistosta saaman vihjeen perusteella, missä hän tutustui Tuulikki 'Pikku Myy' Pietilään.

Latvala: "Välimatka" (2012)

Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä on yksi kylähullu, yksi kirkko sekä äiti, jonka tytär on jäänyt kyläilymatkan päähän. Isä on ollut jo vuosia kateissa. Kaipaus on hitsannut äidin ja tyttären yhteen, ja yhdessä he lentävät Teneriffalle viettämään äidin 60-vuotispäiviä.

Symbioosi alkaa rakoilla, kun äiti hoksaa tytön ryhtyneen riiuulle aulapojan kanssa. ”Komia kloppihan se oli, mutta ei naamasta montaa velliä keitetä”, äiti toteaa ja seuraa tyttären pään sisällä vaikka lemmenpedin laidalle. Äidin käsilaukussa lymyää isän arvoitus. 

"Välimatkassa" (2012) eteläpohjalainen murre saa leveyden, johon se ei ole aikoihin joutanut. Se on kahden sinen romaani, lakeuden lumen ja etelän läikehtivän meren, kaunis tarina kahdesta naissukupolvesta: maailmalle halajavan tyttären ja kaipauksen karaiseman äidin matkasta kohti luottamusta ja itsenäisyyttä. (Takakansi)

      *     *      *

Kirja kertoo siis 60-vuotta täyttävän äidin ja 26-vuotiaan sinkkutyttären matkasta Teneriffalle, jonka tyttäret, kirjan kertoja ja Elli, ovat äidilleen ostaneet 60-vuotislahjaksi.

Rinnakkain kuljetetaan kahta kertomusta. Toisaalta kertomusta äidin menneisyydestä, toisaalta matkasta ja matkustamisesta lomakohteeseen.

Reissulla paljastuu lapsilta piilossa pidettyjä salaisuuksia äidistä ja isästä sekä äidin siskosta Tuulikista. Isä Jaakko on reilu 10 vuotta aiemmin yllättäen vain lähtenyt kotoa, eivätkä lapset tienneet mitä kaikkea tapahtumaan on liittynyt. Tuulikki teki hieman ennen isän katoamista itsemurhan - tai jäi vain muuten junan alle.

Tyttärellä on Tenereffalla lomaromanssi paikallisen nuoren miehen Antonion kanssa, joka päättyy samana päivänä kuin matkakin. Tapahtumat saavat tyttären lopullisesti irrottautumaan, itsenäistymään äidistään,  jonka haamu on vaivannut häntä kaikissa miessuhteissaan. Lisäksi äidin vuorostaan kadottua päiväksi tytär löytää äidin käsilaukusta isän päiväkirjan, josta paljastuu mm. isän ja kälyn romanssi.

     *      *      *
 
Taina Latvalan kerronta, kun äiti on äänessä, on rehevää eteläpohjalaista murretta, jonka kirjailija hallitsee suvereenisti.  Latvala teksti on varsinkin kirjan alussa tavatonta tykitystä, jossa Petri Tamminenkin jää toiseksi. Lauseet ovat ladattu täyteen merkityksiä ja yllätyksiä, ja parasta niissä on huumori, joka saattaa ehkä liikaakin hallita kerrontaa. Kirja alkaa muistuttaa suorastaan veijariromaania.

Kirjan toisessa tarinanpuolikkaassa liikutaan lähinnä tyttären pään sisällä ja kerrotaan, miten hän pohtii asioita ja mistä kulmasta hän näkee asiat. Välillä äiti kertoo suorasanaisesti omaa tarinaansa.

Kirja on viihdyttävää lukemista, ei ehkä kovin syvällistä, mutta sellaista, jota tämän päivän nuoret ja vähän vanhemmat aikuiset mielellään lukevat. Ei tarvitse vaivata päätään maailmanmenolla vaan voi heittää vapaalle.

torstai 30. elokuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 76: "Benji-hyppelyä"

Ihastuttava parturini oli tällä kertaa tehnyt Benji-hypyn Tampereella. Yrittäjänä tai osakkaana, mikä hänen roolinsa nyt sitten tarkalleen ottaen onkaan, hänellä ei ole pitkiä lomia. Joten hän otti yhdestä päivästä kaiken ilon irti ystävättärensä kanssa. (Tosin epäilen että todellinen syy irrotteluun oli paljon raadollisempi, mutta ehkä siitä ei pidä puhua tässä yhteydessä...)

Ajatus päivän lomasta on loistava, minkä voisi iskeä ideana työmarkkinapöytäänkin. Mihin me tarvitsemme pitkiä lomia, kun kaiken voi tehdä yhdessä päivässä, kunhan kaiken vain suunnittelee riittävän hyvin! Niin, ja joku voisi tehdä haikun, jossa tiivistää elämän matka-metaforan kautta samaan ajatukseen.

Käytännössä tietysti mikään asia ei ole niin helppoa kuin miltä se paperilla näyttää. Kaikilla ei ole n 25-vuotiaan liikuntaa aktiivisesti harrastavan naisen kuntoa. Viisikymppiselle toimistotyötä tekevälle miehelle, joka katselee illat elokuvia yhden päivän teholoma voisi olla kohtalokas. Hjärtslaagihan siitä tulee.

     *     *     *

Aivojen ja elämän nollaus on varmasti hyvä tehdä aina välillä. Kysyä mitä loppuelämältä oikein tahtoo, ja toimia siihen suuntaan, että toiveet toteutuvat. Ja vaikkeivät toteutuisikaan, mitäpä siitä. Johonkin suuntaanhan sitä on aina kuljettava, miksi ei sitten eteenpäin.

Elina, olkoon parturini nimi, Elina lähti aamulla seitsemältä kohti Pohjanmaata PowerParkiin, missä oli päivän. Illalla hän lähti vielä Tampereelle - ja aamutunneilla palasi Tampereelta takaisin Hämeenlinnaan.Vauhti oli hurjaakin hurjempi, kirjaimellisesti.

Matkalta tarttui mukaan kaiken muun lisäksi - aamulla sen viimeistään huomasi - kyltti, jossa luki 

Pieni kooltaan
suuri puheiltaan


minkä hän sanoi kuvaavan hyvin itseään, ja sen perusteella mitä tiedän ja tunnen olen ehdottomasti samaa mieltä.

     *     *     *

Edellisen kerran, kun kirjoitin kaupungin parhaasta parturoivasta tarinaniskijästä, kerroin, että haluaisin viedä hänelle kimpun auringonkukkia.

No, tänään sen sitten tein. Se on vähintä mitä voin tehdä. Runot eivät riitä kertomaan mitä hänestä ajattelen. Surrealistisessa Dalissa kannattaa käydä.

Kafka: "Kirjeitä Milenalle" [1971]

"Hän on elävä tuli, jollaista en vielä koskaan ole nähnyt", kirjoitti Franz Kafka rakastetustaan Milenasta.

Milena Jesenská tuli Kafkan elämään keväällä 1920. Hän oli kääntänyt tsekiksi Kafkan tekstejä ja lähetti ne kirjailijalle tarkastettavaksi. Näin sai alkunsa kirjeenvaihto, joka kehittyi ensin kirjerakkaudeksi ja sitten läheiseksi suhteeksi. Milena valtasi Kafkan elämässä keskeisen sijan parin vuoden ajaksi. Kafkan naistuttavien joukossa hän oli erikoisasemassa: kirjallisesti heistä lahjakkain ja intellektuaalisesti kehittynein, luonteeltaan aktiivisin ja rohkein.

"Kirjeitä Milenalle" [1971] on maailmankirjallisuutta, samalla väkevä inhimillinen dokumentti suuren kirjailijan elämän eräästä ratkaisuvaiheesta. Näissä kirjeissä purkautuvat autenttisesti sanoiksi Kafkan tunteet, kokemukset, toiveet ja pelot. (Takakansi)

     *     *     *

Franz Kafkan "Kirjeitä Milenalle" [1971] on kirja, jonka / jota olen lukenut aina silloin tällöin - hyvin pitkän ajanjakson aikana. Olen lukenut kirjaa tänään pitkin päivää. Välillä intensiivisesti yrittäen seurata tapahtumien kulkua, välillä silmäillen sieltä täältä. - Ensimmäisen kerran minua todella häiritsee se, että kirjassa ei ole Milenan kirjeitä Franzille. Mieleni teki melkein alkaa konstruoida kirjeitä loputtomien vastausten ja edellisiin kirjeisiin viittausten väliin. Kirjeiden vyyhti on niin sotkuinen, että kuka tahansa lopulta putoaa kärryiltä, jos alkaa tarkkaan miettiä kirjeiden sisältöä.

Kirjeet ovat jollain tavoin maagisia, vaikuttavia aivan niin kuin, silloin kun Franz on lähettänyt niitä Milenalle. Ja sehän ylipäätään on kirjeiden yksi tarkoitus, vaikuttaa asioihin ja ihmisiin, mikä ei kaunokirjallisuuden tarkoitus välttämättä ole. Eivätkä kirjeet alun perin edes olleet - tai niitä ei ollut tarkoitettu - kirjallisuudeksi.

     *     *     *

Kafka oli jo v. 1920 hyvin sairas mies, vaikka hän yritti sen Milenalta ja itseltään peittää ja torjua. Eikä hän elänytkään enää pitkään vaan kuoli 41-vuotiaana kesällä 1924. Parin suhteen kehittymiselle ei siten ollut realistisia edellytyksiä, vaikka kumpikin sitä ainakin jossain vaiheessa halusi.

Franz ja Milena eivät tavanneet usein, ainakaan kahdestaan. Heillä oli jonkinlainen intiimi suhde, ja he ilmeisesti tapasivat lähinnä Wienin hotelleissa. Milena oli tuohon aikaan vielä naimisissa. Franz oli hyvin estoinen, eikä heidän sänkypuuhistaan tainnut tulla paljon mitään, mikä tosin ei heitä paljon häirinnyt. Lähinnä he kirjoittelivat päivittäin toisilleen parin vuoden ajan.

    *     *     *

Molemmat rakastivat toisiaan intohimoisesti, mutta aika ei vain ollut otollinen heidän kannaltaan. Franzia häiritsi aluksi ja ehkä myös myöhemmin, että hän oli 13 vuotta Milenaa vanhempi. Milena oli 24-vuotias kuin he alkoivat kirjoitella, Franz 37-vuotias.

Tällaiset vuodatukset olivat kuitenkin aika harvinaisia 

Rakastan koko maailmaa ja siihen kuuluvat myös Sinun vasen olkapääsi, ei, ensin oli oikeanpuoleinen ja sen takia minä suutelen sitä kun niin haluan (ja Sinä olet niin hyvä että vedät puseron sen päältä) ja siihen kuuluu myös vasen olkapää ja Sinun kasvosi metsässä minun yläpuolellani ja Sinun kasvosi allani metsässä ja lepääminen Sinun melkein paljastettua poveasi vasten. Ja siksi Sinä olet oikeassa kun sanot, että me olimme yhtä, enkä minä lainkaan pelkää sitä, vaan se on minun ainoa onneni ja ylpeyteni enkä minä suinkaan rajoita sitä metsään.

Anhava (toim.): "Kuuntelen, vieras" (1960)

"Kuuntelen, vieras" (1960) on valikoima perinteisiä japanilaisia tanka-runoja, jotka Tuomas Anhava on kääntänyt. Hän on itsekin kirjoittanut tankoja sekä suomentanut lisäksi mm. Ezra Poundin ja suomenruotsalaisten lyyrikoiden runoja.

     *     *     *

Tämä kokoelma sai minut aikoinaan kiinnostumaan tankoista. Se löytyi tietysti kirjastosta. Vaivihkaa japanilaiset runot tutustuttivat myös buddhalaiseen ja yleensä itämaiseen ajatteluun ja mielenmaisemaan, sillä sikäläinen tapa nähdä luonto, ihmiset, asiat, esineet tuntui hyvin luontevalta. Asioita ei turhaan synkistelty ja synnitetty. Elämässä oli kärsimystä, tilanteita, jotka tuottivat tuskaa, mutta ihmisellä oli mahdollisuus olla elämänsä herra.

Tankoissa on tietysti se perustavanlaatuinen viehätys, mikä korostuu vielä enemmän lyhyemmissä haikuissa, miten mitä tahansa mieleen tulevaa ilmaistaan vain muutamalla tarkkaan harkitulla sanalla jopa tavulla. Runot jättävät valtavasti tilaa lukijalle ja tämän mielikuvitukselle. Runot ovat vain ikään kuin avaimia tai taianomaisia sanoja, jotka avaavat erilaisia maailmoja ihmisen nähtäväksi.

      *      *      *

Joskus olen leikkinyt ajatuksella, monellako tankalla ja millaisella tankoihin perustuvalla runoelmalla, Kalle Päätalon 25 000 sivua omaelämänkerrallista romaania voisi kertoa? Päätalohan kirjoitti 39 tiiliskiviromaania n 30 vuoden aikana, jossa kuvasi hyvin tarkkaan elämänsä ja sen ihmiset ja tapahtumat. - Kuvattavaksi tulisi sellaisiakin asioita, joista kirjoissa ei kerrota - vastaavasti jotain, hyvin paljon jäisi kokonaan pois. Painotukset ja näkökulmat muuttuisivat.

      *      *     *

Mitsunen runo kohtaamisesta on koskettava. Ihmisten (arkinen) kanssakäynti on loputtomia kohtaamisia ja eroja. 

Rakkautemme ei
tiedä määränpäätä, ei
pyri mihinkään:
kohtaaminen on enin
mitä tohdin toivoa.

Aina edes kohtaaminen ei ole mahdollinen. On helppo keksiä eri aikoina, eri paikoissa lukemattomia syitä, miksi rakastavaiset eivät voi kohdata. Runo on yksi keskeinen avain ihmisen elämään, mikä tekee siitä merkityksellisen. Pelkkä toive kohtaamisesta, mielessä säilyvä kaipuu, saattavat riittää merkityksellistämään elämän.

Kääntöpuolena on tietysti se, mitä sitten kun kohtaaminen tapahtuu, vastaako se odotuksia. Kaipauksen hetkellä tällaista ei tietysti mietitä, eikä edes kaipauksen kohde välttämättä ole kaikkein tärkein asia vaan itse kaipaus. Odotus on se, joka synnyttää runon. Epävarmuus. Tuska. Ilo siitä että se mitä ajattelee ja tuntee on ehkä totta - ja tottahan on se miltä tuntuu ainakin sillä hetkellä. 

keskiviikko 29. elokuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 75: "Kuutamouintia"

Nyt on taas paras aika vuodesta kuutamolla uintiin. Tulin juuri järvestä, ja vallan ihanaahan se oli. Vesi on vielä virkistävän lämmintä.

Katumajärven pohjoispäässä iltarusko aavistuksen verran kumotti ruosteenpunaisena. Vastakkaisella suunnalla Mantereenlinnan takana näkyi kullankeltainen kuu. Jossain pilvien takana oli Iltatähti, Venus, josta ennen uintiretkeä luin Sapfon runoista. Joskus myöhemmin yöllä tulee näkyviin Maitotie ja kymmenet tähtikuviot. 

Täysi kuu
he seisovat alttarin ympärillä

Näin kirjoittaa lakonisesti Sapfo. Kalenterin mukaan huomenna torstaina on täysikuu, mutta hyvin täydeltä se näytti järveltä tänäkin iltana.

Kenties jossain ikivanhan järven rannalla, jollainen Katumajärvi on, Dionysoksen ja Afroditen palvojat valmistelevat jokavuotisia riittejään kuun loisteessa, ja Sapfo ja Orfeus harjoittelevat tämänvuotisia laulujaan. 

ihanat sulottaret ja kaunishiuksiset muusat, tulkaa

Sapfo kutsuu iki-ihania, ajattomia naisiaan, jotka elegantisti kuin tanssien liikkuvat pitkin kalliorantaa.

     -     -     -

Vastapainona idylliselle iltauinnille, Ylen TEEMA tarjosi yhden shokeeraavimmasta elokuvista, mitä televisiossa on esitetty. Tästä varmasti puhutaan vielä. Katolisen Lars von Trierin kauhuelokuva "Antichrist" (2009) vei varmasti monen yöunet ja saa aikaan painajaisia sekä erilaista oirehdintaa.

Toivoisin että joku psykiatri käsittelisi esimerkiksi yleisönosastossa elokuvaa, ja tulkitsisi sitä. Ovatko tällaiset tilanteet mahdollisia, joita elokuvassa esitettiin? Eniten minua kiinnostaa, voiko psykiatri toisen ihmisen arvioinnissaan mennä niin pahasti pieleen kuin von Trierin tarinassa. Olihan kyse sentään hänen omasta vaimostaan, jonka hän sanoi tuntevansa paremmin kuin kukaan muu.

Vai onko niin että tämä elokuva on vain 2000-luvun "Manaaja" (1973), yhtä naurettava useamman kerran katseltuna.

Sapfo: "Iltatähti, häälaulu" [1969]

Sapfo kirjoitti pääasiassa rakkausrunoja, joista on säilynyt lähinnä vain katkelmia. Yksi kokonainen runo, 'Hymni Afroditelle' on ainoa täysin säilynyt teos.

Useat hänen rakkausrunoistaan on omistettu naisille, mikä on luonut hänelle maineen lesbona. Kantasana lesbolaisuus periytyy Lesboksen saaresta, jossa hän asui. Sapfon nimi on myös lesboa paljon harvinaisemman sanan "sapfinen" juuri. (Wikipedia)

     *     *    *

60-luvun kulttikirjailijan Pentti Saarikosken kääntämät Sapfon runot ovat saaneet nimekseen "Iltatähti, häälaulu" [1969]. Yhdeltä sivulta löytyykin kyseinen .. runo. 

iltatähti, häälaulu

On sanomattakin selvää, että Sapfo oli varsin moderni runoilija, ja tietysti myös rohkea, sillä usein hän kuvasi naisten välisiä seksuaalisesti värittyneitä suhteita.

Nimi .. runo on hyvin, hyvin avoin. Sehän voi sisältää lähes mitä tahansa merkityksiä. Iltatähti niin kuin myös aamutähti on Venus, mitä tuolloin ei tosin tiedetty. Venus on rakkauden tähti, Afroditen tähti.

Iltatähti näkyy illalla, yleensä taivaan kirkkaimpana tähtenä. Morsian on häiden kirkkain tähti. Tähteys oli antiikin Kreikan aikaan samanlainen symboli kuin nykyäänkin.

Häät huipentuivat, kohosivat huippuunsa lauluissa, runoissa, jotka olivat omistettu morsiamelle ja sulhaselle, hääparille. Tässä se on sanottu mahdollisimman tiiviisti.

Viiniä maistellen, tunnelmoiden, häitä muistellen meren rannalla, auringon laskiessa Välimereen.

     *     *     *

Sapfo kirjoitti runoja kaikkiaan 9 000 säettä, mutta niistä on jäänyt jäljelle vain lyhyitä pätkiä. Tunnetuin laulu on tehty ilmeisesti hääparille, jotka Sapfo tunsi  

Se kuuluu jumaliin se mies joka kanssasi istuu
Joka kuulee sinun ihanan äänesi läheltä,
ja sinun naurusi
ja sinun lempesi
ja sinun rakkautesi
Sinun
naurusi
sydän säikähtää rinnassani kun katson sinua en
mitenkään
saa ääntä suustani (..)


     *     *     *

Sapfo ei vain muistuttanut modernisteja runoilijoita vaan esimerkiksi imaginistina tunnettu Ezra Pound arvosti Sapfon Ensimmäisen fragmentin parhaimmaksi mahdolliseksi runoudeksi. Ainakin hän oli ensimmäinen feministi ja runoilija, joka toi oman minänsä runoihinsa.

Runossa Sapfo rukoilee kauneuden jumalatar Afroditea auttamaan häntä. Sapfo on rakastunut johonkin mieheen / naiseen, joka on ilmeisesti menettänyt mielenkiintonsa naiseen. Afrodite vakuuttaa Sapfoa, että hänen rakastettunsa palaa takaisin.

(..) "Jos hän nyt 
           pakeneekin, pian hän etsii, jos ei ota vastaan
           lahjoja, kohta hän antaa
jos ei rakasta
                                kohta rakastaa
                                    suutelee, vaikka ei
                                        tahtoisikaan" (..)

Runo on varsin konkreettinen kuva tilanteesta, jossa Sapfo on. Monissa muissakin runoissa Sapfo suree ikääntymistään ja sitä että on menettänyt viehätysvoimaansa.

Kafka: "Nälkätaiteilija" [1946]

Vaikka Franz Kafkan "Nälkätaiteilijan" (1959) kertomukset liikkuvat usein mahdottoman alueella, on tapausten kehittely johdonmukaista ja ympäristön kuvaus realistista. Kafkan kertomistapaa sinänsä voi parhaiten tutkia hänen elinaikanaan ilmestyneistä novelleista. Ne ovat poikkeuksellisen hallittua työtä, kiinteästi kirjoitettuja ja tyystin epätotunnaisesti sommiteltuja. (Takakansi, 1999) 

Kafkan kuuluisa romaani "Oikeusjuttu" (1946) käännettiin vuosia sitten suomeksi, joten sen ja "Nälkätaiteilijan" (1959) välityksellä saa jo melko hyvän käsityksen tämän erikoislaatuisen kirjailijan luomasta säpsähdyttävästä ja samalla oudon kiehtovasta maailmasta, niin kummalliselta ja aavemaiselta kuin se ensi alkuun vaikuttaakin. Kafka tulkitsee omalla vavahduttavalla tavallaan ihmisen yksinäisyyttä ja elämän mielettömyyttä. (Arvo Routasuo, Arvosteleva kirjaluettelo 1/1960)

     *     *     *

Sisällys:
- Tuomio - Muodonmuutos - Hiilisangolla ratsastaja - Selonteko akatemialle - Rangaistussiirtolassa - Kun Kiinan muuria rakennettiin - Metsästäjä Gracchus - Nälkätaiteilija - Maalaislääkäri -

     *     *     *

Franz Kafkasta puhuttaessa aina mainitaan, miten hänen romaaninsa julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen, ja kirjailijan itsensä mielestä ne olivat keskeneräisiä. Kafka kuitenkin julkaisi elinaikanaan joukon novelleja, joita on käännetty "Nälkätaiteilija" (1959) -kokoelmaan. Monen novelleista ovat unenomaisia tai suoranaisia painajaisia. Kuvaus on realistisen tarkkaa ja absurdiudessaankin uskottavaa. - Ainakin kaksi novelleista on erittäin tunnettuja eli 'Muodonmuutos' ja 'Selonteko akatemialle'. Kummassakin Kafka häivyttää ihmisen ja eläimen eron, mikä pakottaa lukijan miettimään ihmisenä olemisen rajoja. Milloin eläimeen tulisi suhtautua kuin ihmiseen ja päinvastoin?

     *     *     *

'Muodonmuutoksessa' Gregor Samsan perhe ottaa poikansa muuttumisen syöpäläiseksi tosiasiana, joka vain täytyy hyväksyä ja sen kanssa on elettävä tuli mitä tuli. Novellia voi tulkita monella tavalla. Kafka taitavasti etäännyttää esimerkiksi vaikeita vakavaan vammaisuuteen liittyviä kysymyksiä tekemällä niistä koomisia ja fantastisia. - Mieleeni tulee heti oma lähisukulaiseni, isän velipuoli, joka vammautui synnytyksen yhteydessä vaikeasti. Tarina voisi melkein olla kuvaus hänestä monessa suhteessa. Tätä novellia on varmasti hedelmällistä käsitellä esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan koulutuksissa eri yhteyksissä. Lähtien siitä mikä on ihmiselämän arvo, silloin kun ihminen ei  kehity 1-2-vuotiaan tasolta.

     *     *     *

'Selonteko akatemialle' voisi olla parodia v. 2012 Suomesta. Kertomusta hieman muuttelemalla se kuvaa tarkkaan sitä, miten nyky-Suomessa suhtaudutaan pitkäaikaistyöttömiin - kirjoitettuna kohteen näkökulmasta. Suomessa on satoja, ehkä tuhansia, korkeasti koulutettuja pitkäaikaistyöttömiä, joille ei löydy paikkaa tässä yhteiskunnassa. He ovat selvästi 'Selonteko akatemialle' -novellin apinoita, jotka eivät jää älyn, eivätkä koulutuksen, suhteen jälkeen muista, mutta he ovat saaneet jostain syystä stigman koulutuksesta tai muuten huonommat eväät elämään kuin monet muut tms.

Käytin loppuun monta opettajaa, niin, vieläpä muutamia opettajia samanaikaisesti. Kun olin jo varmistunut kyvyistäni, (..) panin heidät istumaan viiteen peräkkäiseen huoneeseen ja opiskelin samanaikaisesti heidän kaikkien johdolla, juoksin keskeytymättä huoneesta toiseen. (..) Ponnistuksilla (..) olen saavuttanut eurooppalaisen ihmisen keskimääräisen sivistystason.

     *     *     *

'Tuomio' on kuin painajainen, joka vyöryy päähenkilön Georg Bendermannin yli. Franz Kafka oli itse tyytyväinen novelliinsa, ja se syntyi poikkeuksellisen helposti. Yleensä hän loputtomiin viilaili tekstejään. Hän luonnehti 'Tuomiota' enemmän runoksi kuin epiikaksi, mikä tekee tekstin tarkastelusta kiinnostavan. - Lukija ei, ainakaan minä, pääse perille, mistä Bendermann tuomionsa sai, mikä ei ole outoa Kafkan kohdalla. Tuomio oli kafkamainen kuolemantuomio ja tuomitsijana Georgin oma isä. Tuomion täytäntöönpani Georg itse - hyppäämällä sillalta alas.

Novellin keskiössä ovat kirjeet, joita Georg lähettää Prahasta Pietarissa asuvalle ystävälleen. He eivät ole tavanneet kolmeen vuoteen. Jostain syystä hän jättää kertomatta monia elämäänsä liittyviä asioita, mitä hän katuu jälkikäteen. Mennessään naimisiin Georg vihdoin rohkaistuu ja päättää kertoa, mikä on hänen tilanteensa - ja kertoo kirjeessään mm. että ystävä voi niin halutessaan tulla häihin.

Kun Georg on saanut kirjeen valmiiksi, hän kertoo siitä isälleen ennen kuin aikoo postittaa sen. Tällöin isä paljastaa, että hän on pitänyt ystävää koko ajan tilanteen tasalla, ja kertonut asioista, joita Georg ei ole tälle kertonut. Isä haukkuu Georgin pystyyn - ja tuomitsee hänet. Isän vuodatuksessa ei ole järjen häivääkään, mutta hän tekee sen vanhemman auktoriteetillaan. Isä tuomitsee poikansa avioliiton ja syyttää siitä, miten hän on pettänyt (miespuolisen) ystävänsä.  Tilanteen tekee absurdiksi sekin, että isä syyttää poikaansa myös siitä, että tämä oli saanut heidän liikeyrityksensä muutamassa vuodessa menestymään. 

Ja poikani kulki remuten maailmassa, teki kauppoja, joita minä olin valmistellut, heitteli kuperkeikkaa nautinnon hekumassa ja meni pois isänsä luota, kasvoillaan kunniamiehen sulkeutunut ilme! Luuletko, että en ole rakastanut sinua, minä josta olet alkusi saanut?

Sitaatista saa ehkä jonkinlaisen otteen isän (juutalaiseen) ajatusmaailmaan. Hän on kateellinen pojalleen, joka menestyy häntä paremmin. Isä kääntää puheessaan sanojen merkitykset päälaelleen. Puhuessaan rakkaudesta hänen puheensa on itse asiassa vihapuhetta. Poika ei selvästi ollut mikään nautiskelija ja remuaja vaan varsin säntillinen ja kurinalaisesti toimiva liikemies.

     *     *     *

'Nälkätaiteilija' -novelli alkaa näin 

Viime vuosikymmeninä on harrastus nälkätaiteilijoita kohtaan kovasti taantunut.

Lukijan odotukset ovat taiteilijuudessa. Mielessä syntyy mielikuva Vincent van Goghista Ranskan maaseudulla, joka elämänsä aikana myi vain yhden taulun tai suomalaisesta Elmer Diktoniuksesta nälkäkurkena Pariisissa. Sen sijaan Kafka alkaakin puhua ihan jostain muusta.

Nälkätaiteilija todella taiteilee nälällään. Ihmiset käyvät katsomassa päivin öin häkissä viruvaa taiteilijaa, ja hänen tekemisiään vartioidaan. Nälkää näkemisen sykli on 40 päivää, sillä sen kauempaa ei saa kerralla taiteilla, koska yleisön kiinnostus hiipuu siihen mennessä.

Lopulta nälkätaiteilu menee kokonaan pois muodista, ja taiteilija pääsee enää sirkukseen eläinten häkkien viereen esittämään itseään.

Hieman ennen kuolemaansa taiteilija paljastaa, ettei hän ole oikeastaan oikea taiteilija. Hän on taiteilija vain, koska ei ole löytänyt semmoista ruokaa, joka hänelle maittaisi! 

Jos olisin löytänyt [ruokaa joka maittaa], usko pois, en olisi nostanut ääntä itsestäni, olisin syönyt vatsani täyteen niinkuin sinä ja kaikki muutkin. - Sanat olivat hänen viimeisensä.

tiistai 28. elokuuta 2012

Waltari: "Satu kuninkaasta jolla ei ollut sydäntä" (1983)

Mika Waltarin "Satu kuninkaasta jolla ei ollut sydäntä" (1945) kertoo kuninkaasta, joka antoi lukita sydämensä arkkuun, koska ei halunnut tuntea surua. Mutta sen jälkeen hän ei tuntenut enää iloakaan, ei rakkautta eikä vihaa.

Eräänä päivänä prinsessa sanoi: - Isä, sinä et ole onnellinen etkä onneton - sinä et ole mitään! Prinsessan sanat alkoivat vaivata kuningasta. Hän antoi kuuluttaa kautta valtakunnan, että se joka osaisi tehdä hänet onnelliseksi, saisi prinsessan ja puoli valtakuntaa. (Takakansi)

     *     *     *

Samaan aikaan "Sinuhen" (1945) kanssa Mika Waltari kirjoitti pienenä välityönään "Sadun kuninkaasta jolla ei ollut sydäntä" (1945).

Vuoden 1982 lopulla Päivi Hartzell & Liisa Helminen käsikirjoittivat ja ohjasivat sadun pohjalta satuelokuvan, jonka pääosissa prinsessana oli Aino Seppo, prinssinä Tom Pöysti ja kuninkaana Kari Franck. Prinssin ohella prinsessaa havittelevat Mies Väkevä, Mies Vihainen ja Mies Ovela.

     *     *      *

Satu alkaa niin kuin sadut yleensä: "Oli kerran onnellinen kuningas..." Mutta sitten sattui sarja onnettomuuksia, kuningatarkin kuoli ja kuninkaasta tuli surullinen.

 "Maailmassa ei ole mitään kauheampaa kuin suru. Vapauttakaa minut surusta, niin palkitsen teidät ruhtinaallisesti!"

Ainoa tapa päästä surusta oli repiä sydän rinnasta, joten hän antoi tehdä sen. Sydän pantiin piiloon kellariin ensin lyijyiseen ja sitten teräksiseen arkkuun. Suru hävisi, mutta kaikista tuli onnettomia. Ihmiset, kuningas mukaan lukien, eivät olleet enää iloisia eivätkä surullisia.

Nyt kuningas lupasi sille prinsenssan ja puolikkaan valtakuntaa, joka saisi hänet onnelliseksi. Vieraan maan prinssi kuulee tapauksesta, ja lähtee aasillaan ratsastaen, rytkyissään, matkaan. Matkalla hän tapaa kolme miestä, jotka lähtevät hänen mukaansa: Mies Väkevä, Mies Vihainen ja Mies Ovela.

Mies Ovela keksii, että ongelma on sydämessä, Mies Väkevä saa avattua arkut jossa sydän on ja Mies Vihainen saa kuninkaan avaamaan suunsa - ja nielemään sydämensä. Prinssi katselee sivusta.

      *     *     *

Prinssi on jo lähdössä pois, kun hän näkee prinsessan. Myös muut kiinnittävät - kiistellessään valtakunnan puolikkaasta - huomionsa tyttöön. Miehet kavahtavat ruipeloa tyttöä, ja sanovat, ettei tämä kelpaa heille. Mies Ovelalle riittää valtakunnan puolikas, minkä hän saakin. Joten prinssi ja prinsessa saavat toisensa - ja tietysti he elävät elämänsä loppuun asti onnellisina. Niin kuin kuningaskin.

     *     *     *

Aikuislukijalle herää kenties ajatus, mikä Mika Waltarin sadusta tekee erityisen, mikä erottaa sen muista ja sitoo omaan aikaansa? Yleensä prinssi saa automaattisesti prinsessan. Tässä sadussa oli epävarmaa kuka prinsessan saa, ja lopulta prinsessa itse päätti, ottaako hän prinssin vai ei.

Prinssi ei ehkä ollut mikään oikea prinssi. Hän oli oikeastaan kuka tahansa, joka muuttui prinssiksi saatuaan prinsessan tai prinsessan saatua prinssin.

Valtakunta tai sen puolikas ei tässä sadussa ollut tähdellinen asia vaan ihmiset - se että kaikki tulivat onnellisiksi.

Mielenkiintoista on myös käsitys siitä, millaiset miehet eivät sovellu prinsessan prinssiksi. Mies Ovela joka havittelee vain omaisuuden kartuttamista ei ole sopiva prinssi. Mies Väkevä joka haluaa vain lisää nautintoja itselleen ei ole sopiva prinssi. Mies Vihainen joka ei ole koskaan tyytyväinen mihinkään ei ole sopiva prinssi.

Prinsessalle kelpaa mies, joka on sielultaan runoilija. Kaunosielu.

RUNO ON VAPAA. Osa 25: "Lyygian laulu"

Joel Lehtosen "Kuolleiden omenapuiden" novellin 'Laulu Lyygialla' loppu on riipaiseva. Elämän yksi onnellisimmista päivistä päättyy suureen, kosmiseen yksinäisyyteen.

En tiedä, onko kukaan miettinyt Aapelin ja Lyygian suhdetta, mutta se on aika erikoinen, eletäänhän 1910-lukua. Aapeli on / on ollut naimisissa ja hän ei selvästikään ole naimisissa itseään paljon nuoremman Lyygian kanssa. He ovat ilmeisesti - niin kuin siihen aikaan sanottiin - susipari, avoliitossa.

Lyygiasta ei "Putkinotko" -kirjassa ja novellissa kerrota paljon, mutta hän on selvästi käynyt jonkin verran kouluja, koska hän osaa mm. kirjanpitoa, keittokirjoja ja kaunokirjallisuutta, mikä viittaa ainakin joko emäntäkouluun tai kauppakouluun.

Lyygian ja Aapelin suhde on ilmeisen vakaalla, mutta kuitenkin hataralla, pohjalla. Lyygia ei syystä tai toisesta pysty saamaan lasta, mitä hän  "Kuolleiden omenapuiden" lopulla itkee. Lukijalle herää ajatus, että pariskunta ei ole naimisissa ehkä sen takia, että ennen muuta Aapeli on odottanut, että Lyygia tulisi raskaaksi.

      *     *     *

Aapelin ajatusmaailman on liberalistisen ideologian läpitunkema. Hän on mielessään selvästi vapautunut uskontojen kahleista, mutta hänen ajatteluunsa ja toimintaansa on jäänyt patriarkaatin jäänteitä, mikä ulottuu myös siihen, miten hän suhtautuu maan köyhiin. Tässä suhteessa Joel Lehtosen "Putkinotko" on hyvin ajankohtainen jopa eurooppalaisella tasolla.

Millainen on Lyygian maailma? Hän on pakosta alistunut patriarkaatin alle. Tosin hänellä ei asemansa puolesta, Aapelin rinnalla,  ole sinänsä kovin paljon valittamista. Hän ei koe aineellista puutetta ja rahaa hän varmasti saa aina tarvitsessaan. Hänellä ei kuitenkaan ole minkäänlaista itsenäisyyttä suhteessa mieheen. Lyygian ja Juutas Käkriäisen tilanne muistuttaa paljon toisiaan, ja siksi Lyygian on helppo ymmärtää Käkriäisiä.

     *     *     *

LYYGIAN LAULU

Voi, Lyygia, Lyygia!
Mikä olikaan sinun kohtalosi,
minne Aapeli sinut jätti vai
itsekö päätit jäädä Suomeen?

Voi, Lyygia, Lyygia!
Miten sinulle kävi, mihin jouduit,
Helsinkiinkö lähdit
säätyläisperheen taloudenhoitajaksi?

Leja muutti kai luoksesi?
Hoidit häntä kuin omaasi.
Annoit hänen lukea lisää, lisää -
aina maisteriksi asti - Putkinotkon tytön.

Palasitte kesäisin takaisin... ?
Mutta Putkinotkoon ette voineet mennä.
Sen omisti jo joku toinen.
Perhettä kävitte tapaamassa.
     -     -     -
Lejasta tuli sitten tunnettu
lyyrikko käytyään yliopiston
Elitte kiihkeää kaksikymmentälukua
joka tempasi teidät mukaansa

Paljon enempää et olisi voinut
elämältä toivoa, kun elämältä saitte.
Te olitte onnellisia, te kaksi
Ja ehkä Aapeli siellä jossain

maanantai 27. elokuuta 2012

Lehtonen: "Kuolleet omenapuut" [1918]

Joel Lehtosen mestarillinen novellikokoelma "Kuolleet omenapuut" [1918] on 'Putkinotko'-sarjan toinen teos. Sitä edelsi romaani "Kerran kesällä" [1917], ja itse "Putkinotko" [1919-1920] ilmestyi kahtena osana. 

Kirjat eivät muodosta juonellista kokonaisuutta, vaikka yhteistä sarjalle ovat monet henkilöt, kirjakauppias Aapeli Muttinen ennen kaikkea. Yhteistä on myös täyteläisyys ja läikkyvyys, heleimpien ja kolkoimpien sävyjen alinomainen vuorottelu, limittyminen, sekoittuminen: elämänkaltaisuus. Kaikki tämä on ominaista myös "Kuolleille omenapuille". Sen 10 novellin ala ulottuu huikaisevasta luonnonrunoudesta juuri päättyneen kansalaissodan tilitykseen, armottomista karrikatyyreistä ja ilottelevasta satiirista hiljentyneeseen melankoliaan. Kaiken läpi kulkee tietoisuus ihmisen riittämättömyydestä, kauneimmankin katoavaisuudesta. (Takakansi)

     *     *     *

 Jokainen putkinotkonsa lukenut arvaa, mihin Joel Lehtosen kirjan nimi "Kuolleet omanapuut" (1995) viittaa. Nimi viittaa kuolleisiin omenapuihin, joita kirjakauppias Aapeli Muttisen pientilalla oli lopulta 50 kappaletta, joita vuokralainen Juutas Käkriäinen ei kaikesta yrityksestään huolimatta onnistunut tappamaan vaan sen teki kova pakkastalvi.

Kirjan novelleissa valotetaan kussakin joitain 'Putkinotko' -sarjassa tutuksi tulevia henkilöhahmoja. Osa näistä hahmoista ei ole itse "Putkinotkossa" välttämättä kovin merkittävässä roolissa, mutta novellit valottavat joidenkin sivuhenkilöidenkin taustoja.

      *     *     *

Kokoelma alkaa novellilla 'Muttisen onni eli Laulu Lyygialle', joka on kaunista tunnelman- ja luonnonkuvausta. Pariskunta lähtee kesäaamuna souturetkelle, ja näkee ympärillään kaikenlaista. 

Tuolla toisella rannalla on tyttöväkeä uimassa. He  huutavat ja kirkuvat, liikkuvat paitasillaan ja alasti.

Muttinen ja Lyygia kulkevat tietään, majoittuen jollekin hohtavalle rantakalliolle, joku huokuu lämmintä, ja sytyttävät siihen tulensa, asettavat pannunsa kiehumaan.

'Herra ja moukka eli mitä kylvää, sitä korjaa' on kuin "Putkinotko" romaanin keskeiset motiivit ja asetelma tiivistettynä. Sisällissodan vastakkainasettelun kehittelyäkin on tekstissä nähtävissä. Aapeli Muttisen tilaa hoitava Juutas Käkriäinen vihaa, halveksii ja kadehtii tilan omistajaa, vaikka on saanut Muttiselta mitä edullisimman sopimuksen.

Jotkin perusasiat Muttisen ja Käkriäisen välillä kuitenkin kaihertavat, mitä Muttinen ei kiltteyttään ja hyväntahtoisuuttaan ymmärrä. Ensiksikin sopimus tilanhoidosta on suullinen, toiseksi Käkriäinen haluaisi omistaa tilan itse. Käkriäisen kannalta Muttinen on herra, joka voi kohdella häntä miten tahtoo.

     *      *     *

Kokoelmaan kuuluu myös 'Muttisen Aapeli sodassa', joka on julkaistu vastikään v. 2011 erikseen, ja jota tässä blogissa olen jo aiemmin käynyt läpi.

Kiinnostavin teksti on viimeinen 'Bongmanin kuolema', jossa kerrotaan mm. mitä Aapeli Muttiselle tapahtui sodan jälkeen. 'Muttisen Aapeli sodassa' -novellissa hänen kerrottiin seonneen ja joutuneen vähäksi aikaa Niuvanniemeen. Tämän jälkeen Muttinen myi omaisuutensa ja muutti lopulta USA:aan. Juutas Käkriäisen kohtalosta ei kerrota, mutta bisnes-henkinen uusi omista tuomari Oiva Tommola tuskin olisi enää katsellut pitkään Käkriäisen toilailuja.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 74: "Mitä, kuka, häh?"

Mitä ympärillä tapahtuu? Poliisiautoja ja ambulansseja melkein ikkunan alla? Ihmisiä istuskelee talon seinustalla tupakalla, jotkut juovat saunakaljaa ja yksi lukee kirjaakin. Keskustelevat ja kertovat juttuja toisilleen. Välillä ääni kohoaa niin, että pystyy erottamaan yksittäisiä sanoja. Naurua. Lisää naurua. Jotkut ulkoiluttavat koiriaan, käyvät lenkillä ja vielä uimassakin, vaikka vedet ovat jo hieman viilentyneet. Virolaismiehet tulevat verkoilta. Yöllä joku rapistelee roskiksia ja keräilee tölkkejä ja pulloja. Koko ajan ihmisiä tulee ja menee. Puhumattakaan siitä mitä kaikkea tapahtuu neljän seinän sisällä sadoissa alueen asunnoissa.

     *     *      *

No, eipä kaikkea tarvitse tietääkään. Oikeastaan on hyvä ettei tiedä - ja muista - kaikkea.

Selasin viimeisen kolmen päivän paikallislehdet. Jotkut eivät enää tee mitään, yhtään mitään. He eivät ole edes työministeri Lauri Ihalaisen (sd) mainostamassa 'mustassa aukossa' ja tuskin heitä voi pitää syrjäytyneinäkään. He ovat kuolleita ja heistäkin kerrotaan lehdessä melkein sivun verran. Yhtä paljon kuin Ihalaisesta.

Kuolinilmoituksissa kuolleita, jos ei nyt muistella niin ainakin heidän muistoaan, luonnehditaan runon- tai laulunpätkillä. Puolessa kirjoituksissa vilahtaa sana 'sydän'. Kuolemalla ja kuolleen muistelulla ja sydämellä on jotain tekemistä toistensa kanssa.

'Sydän itkee', 'Tuli rauha sydämeen', 'Taukosi sydän ihmisen jalon', 'Pysähtyi sydämesi pursi', 'Kultakaupunkiin mun sydämeni kaipaa'. Jotkut surevat kuollutta, toiset iloitsevat tämän puolesta, yhdet vain toteavat sydämen tehneen stopin tässä maailmassa - ja toiset taas tietävät sydämen menneen toiseen maailmaan. - 'Mustaan aukkoon' ei ole kuitenkaan kukaan joutunut - tai jäänyt.

      *     *     *

Luovaa mielikuvitusta käyttäen Lauri Ihalaisen metaforaa 'mustasta aukosta' voisi vielä hetken aikaa mietiskellä. Jos näkökulman kääntäisi päälaelleen, on mahdollista kysyä, mistä Ihalainen tietää, ettei itse ole mustassa aukossa. Suuressa maailmankaikkeuden tai ainakin Suomen persereiässä. (Yritän vain konkretisoida ajatusta mustasta aukosta.) Ja tätä en sano ääneen: voisiko hän olla itse ... se. Hänhän on ylimmän toimeenpanovallan käyttäjä Suomessa. Hän saisi kenet tahansa pois mustasta aukosta, jos vain haluaisi. Miksi siis Ihalainen ei halua sitä? Mihin muuhun hän sen sijaan haluaa kansalaisten verorahat käyttää? Vai yksinkertaistanko nyt liikaa. Olen populisti. En tiedä. En ymmärrä kaikkea.

Edesmennyt ruotsalaispoliitikko Olof Palme (sd) jaksoi muistuttaa, että politiikka on tahdon asia, kaikki on mahdollista. Tosin hänet murhattiin vuonna 1986. Ihalainen ei halua nähdä itsestään muistokirjoitusta. Politiikassa voi tehdä itsemurhankin.

     *     *     *

Nokian musiikkipalveluiden tuotepäällikkö Jessi Frey kirjoitti tällä kertaa 'Vierailija' -palstan kirjoituksen. Hän repostelee maltillisesti valkoisen Suomen kansakunnan ikonia C.G.E. Mannerheimiä. Nokian päällikkölle Mannerheim ei ole ikoni vaan se on vain ratsastajapatsas, jonka hevosenkaan nimeä hän ei muista. Puhumattakaan miehen maineteoista.

Freylle suomalaisuuden symboli voisi olla ennemmin toinen homoseksuaali Tove Jansson muumeineen. En korostaisi tätä tiettyä piirrettä ihmisessä, jollei Frey sitä tekisi, koska mielestäni sillä ei ole mitään tekemistä ikonin kanssa. Tietysti on mielenkiintoista, jos kaikki varteenotettavat kansakunnan ikonit olisivat homoseksuaaleja. Sehän tarkoittaisi tällöin ehkä sitä, että heillä on jokin nerouden geeni, jota heteroilla ei valitettavasti ole. Jos näin on, se panee miettimään. Näin siis periaatteessa. Ajatuksen voi joskus päästää laukkaamaan niin kuin keväisen varsan, joka ei tiedä vielä sukupuolestaan mitään.

Rasa: "Laulu ennen muuttomatkaa. Runot 1971-1980" (1983)

Tämä kirja sisältää Risto Rasan runot vuosilta 1971-1980 eli kokoelmat 'Metsän seinä on vain vihreä ovi', 'Kulkurivarpunen', 'Hiljaa, nyt se laulaa', 'Kaksi seppää ja Rantatiellä'. Jo esikoiskokoelmallaan Risto Rasa herätti poikkeuksellista huomiota ja kiinnostus on jatkunut yhtäläisenä. (Takakansi)

     *     *     *

Eri ihmiset muistavat ja pitävät eri runoista, ainakin Risto Rasan kohdalla, koska pieniä runoja on niin paljon ja ne ovat kaikki omalla tavallaan mainioita impressioita aina jostain asiasta tai tapahtumasta. 

Rinteessä 
kasvaa sieniä.
Kun siitä kulkee ohi,
ne nostelevat
risaisia lakkejaan.

Suppilovahvero-ajan alkaessa tämä on tuttu kokemus. Ensin rinteessä ei näy mitään, mutta kun kävelee aivan kohdalle, sienet 'alkavat nostella lakkejaan'. Suovahveroilla lakit ovat vielä varsin risaisiakin.

Sieniajan jälkeen tulevat yöpakkaset, ensilumi. Pimeys. 

Lehdet putoilevat ja lumi yhtaikaa
Älä sure mennyttä kesää:
                 se on edessäpäin.

Niin, silmien edessä, mielessä - ja edessäpäin. Toiset hieman samanlaiset ja kuitenkin erilaiset kesät. Ilman syksyä, talvea ei voisi kaivata ja odottaa kesää. Jos se olisi aina. Kaikkialla ei ole vuodenaikoja, mutta Pohjolassa on.

Kevät tuo muistoja edellisestä kesästä. 

Lumi on sulanut.
Lehtiä,
viime kesän vanhoja numeroita.

Uudet numerot ovat jo tilauksessa. Toukokuussa, ensimmäisenä kesämäisenä päivänä koivun silmut kiertyvät hiirenkorvalle.   

Kesä. 
Hyttynen hoitaa 
heinänuhaani akupunktiolla.

Syksyllä taas hyttyset ovat röntgenissä, mikä taisi olla siskoni lempiruno.

     *    *    *

Risto Rasan runot ovat usein haikumaisia, ja ehkä ne ovatkin haikuja, vaikka tavut eivät stemmaa. Ne ovat ei-japanilaisia haikuja.

Tamminen: "Muita hyviä ominaisuuksia" (2010)

"Muita hyviä ominaisuuksia" (2010) -teoksessaan Petri Tamminen kuvaa ujoutta ja häpeää ja asettaa itsensä esimerkkihenkilöksi. "Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruoanlaittajana, en kirjallisuudentutkijana."

Maailman kaatuessa päälle vaatimuksineen Tamminen hakee piilonsa kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja lukemisesta. On huojentavaa kun voi lukea ja kirjoittaa kun joku toinen menee ja tekee. (Otavan sivusto)

     *     *     *

Vaikka Petri Tammisen "Muita hyviä ominaisuuksia" (2010) -kirjan tekstit ovat jonkin sortin novelleja, ne on pakko ottaa omaelämänkerrallisina anekdootteina ja esseinä, sillä sitä ne selvästi ovat. Ja enemmänkin. Ehkä ensimmäistä kertaa luen tekstejä, joissa on kohtia, jotka ovat kuin peili, josta katson itseäni. 'Yksi noista hankalista tunteista joita koemme' -kirjoitus on kirjoitus ujoudesta ja mitä siitä seuraa.  

Ujouden maailmanennätystä (kuitenkin) pitävät hallussaan japanilaiset, heistä reilusti yli puolet kokee olevansa ujoja. On arveltu että maassa on miljoona nuorta aikuista, jotka eivät poistu kotoaan koskaan.

Tamminen ja minä teimme hieman samankaltaisen johtopäätöksen siitä, millä tavoin on mahdollista mennä ihmisten joukkoon: ryhtymällä toimittajaksi. Kirjallinen makukin on jossain määrin samanlainen: Maila Pylkkösen runot kolahtivat. Erojakin tietysti on. Minähän en ole kirjailija eikä minulla ole perhettä enkä pelaa jalkapalloa edes harrastukseksi. Lisäksi Tamminen on tavannut amerikkalaisen Jane Anne Phillipsin kirjailijakokouksessa, mistä olen hieman kateellinen. Tosin saattaa olla hyvä, että on niin. Phillips piti Tammista tai hänen roolihenkilöään (ilmeisesti) yksinkertaisena, harrastelijana. Tosin sanoissa on tietysti mukana (itse)ironiaa.

     *     *     *

'Ulkopuoliset' kertoo anekdootin siitä, kun isä lukee pojalleen Risto Rasan runoa, mistä tulikin mieleeni, että taidan seuraavaksi lukea Rasaa. Olin jo unohtanutkin asian. Nimittäin sen, että kuuntelin Risto Rasaa lausumassa runojaan "Annikin runofestivaaleilla" kesällä, jolloin päätin, että luen pitkästä aikaa hänen luontorunojaan uudelleen... Niin, siitä anekdootista. Vähän turhan imelä, minulle. En kommentoi muuta.

Kirjan loppupuolella tekstien taso laskee, ja Tamminen alkaa synkistellä ja nostalgisoida menneisyyttä, jota ei ole koskaan edes ollut, mikä on ärsyttävää samoin narsismin ja itsesäälin purkaukset. Kuvittelee olevansa hauska. Ei ole. Kritiikki jota hän yrittää torjua, osuu osoitteeseensa. Hän ei vain sitä jostain syystä tajua. 

sunnuntai 26. elokuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 73: "Villiruusut"

Villiruusut kukkivat vieläkin, monissa valkoisen ja punaisen sävyissä. Osa ruusunmarjoista on jo syötäviä, kirkkaan punaisia, jotkut aivan vihreitä ja kaikki eivät edes ehdi tekeytyä syksyn aikana.

Jalostetuista ruusuista poiketen nämä ruusut ovat yksinkertaisia. Toki yksinkertaisissakin ruusulajeissa, Karjalan ruusussa, metsäruusussa ja kurtturuusussa on pieniä eroja.

Ja miten huumaavilta ne tuoksuvatkaan!
 
Olen viaton -
Mitään pahaa, en koskaan
halua kelleen.





Olen vilpitön -
Tunteeni ovat kovat
ja hyvin hellät.



Olen kiitollinen -
Sain rakastaa tänäänkin
koko-naisesti.



Olen sekaisin
sinusta ja kaikesta,
Paha Henkeni.



Ihastuttavaa!
miten uskollisesti
kuljet edelläni.



Olemme aina
rinnakkain niin kuin siinä
laulussa, niinhän?



Phillips: "Mustat kuviot" (1982)

Jayne Anne Phillips kirjoittaa äärilaidan ihmisistä, elämän ja tunteiden kaistaleista johon tuskin on ennen tällä tavalla kajottu. Hän kirjoittaa syöpään ja vanhuuteen kuolevista, narkomaaneista, sokeista, hulluista, murhaajista. Phillips kirjoittaa naisista ja lapsista, äideistä ja tyttäristä tunteiden ja suhteiden solmukohdista, eronneista ja eroavista. Ennen muuta hän kirjoittaa yksinäisyydestä, olotiloista jotka ovat valovuosien päässä amerikkalaisesta tai mistään muustakaan unelmasta.

Noitamainen veto yhdistää novellien aihelmat kuin musiikilliseksi rakennelmaksi. Phillips kirjoittaa säälimättä, häikäilemättä ja tunteilematta, hän tunkeutuu tavanomaisetn läpi ytimeen. Novellit eivät selitte ja moralisoi, ihmiset ja tunteet ovat niissä paljaina, vangitsevina, ennen näkymättöminä.

Suurenmoinen nuori kirjailija, hän lataa merkityksellä jokaisen lauseen. - John Irving  (Takakansi)

     *     *      *

Kun Jayne Anne Phillipsin novellit julkaistiin, hän oli vielä alle 30-vuotias. Iällä ei ole sinänsä mitään merkitystä, mutta hänen kokemusmaailmansa hämmästyttää runsaudellaan ja hän on ilmiömäisen tarkka havainnoitsija. Ja mikään inhimillinen ei ole hänelle vierasta. Hän on niitä harvoja, joista voi sanoa, että hän voi kirjoittaa mistä tahansa kylmän rauhallisesti eikä silti kyynisesti.

Valitsin n. 25:sta novellista kaksi tarkempaan käsittelyyn 'Muiston' ja 'Autuuden'.

     *     *     *

'Muisto' on kertomus äidistä ja hänen kahdesta aikuisesta lapsestaan sekä isästä, joka tosin kuoli kuusi vuotta aiemmin. Tytär Kate soittaa äidilleen Ystävänpäivänä, ja seuraavana päivänä hän saa kuulla veljeltään Robertilta, että äiti on sairaalassa. Hänellä on aivokasvain. Robert ei halua, että äidille kerrotaan, että kasvain on luultavasti pahanlaatuinen - ja johtaa kuolemaan. Kate ei pidä siitä, että äidille ei kerrota koko totuutta.

Tapahtumat etenevät nopeaa tahtia, sillä jo parin päivän päästä äiti on tarkoitus leikata. Molemmat lapset Kate ja Robert tulevat muualta maasta äitinsä luokse sairaalaan. Leikkausta edellisen päivän äiti on Katen kanssa, ja he käyvät sairaalan ulkopuolella läheisessä huvipuistossa ja sen maailmanpyörässä. Novelli huipentuu ja myös päättyy siihen, kun äiti kertoo Katelle, että hän tietää miten vakava tilanne on. 

Taivaanpiiri kiersi heitä, vakain harmain liikkein. Kate nielaisi levollisesti ja antoi heidän katseensa pitkittyä loputtomiin. Hän näki kuvansa äidin laajoissa ruskeissa silmissä ja tunsi verkalleen putoavansa niiden sisään.

     *     *     *

'Autuus' on hyvin lyhyt puolentoista sivun mittainen kertomus kahdesta nuoresta naisesta, jotka ovat parhaita ystävyksiä. Pyhäinpäivänä he aina pukeutuvat vanhoiksi miehiksi ja kulkevat köyhien asuinalueella. He eksyvät vanhan eukon verkko-ovelle, jonka radio paasaa Jeesuksesta. Nainen huomaa hahmot ovensa takana, joilla on kerjuupussit kädessään, mutta jatkaa radion kuuntelua. Hän on jonkinlaisessa autuuden tilassa....

lauantai 25. elokuuta 2012

RUNO ON VAPAA. Osa 24: "Neitoperho"

Viime päivinä olen nähnyt useita neitoperhosia, toissapäivänä yksi lensi avoimesta ikkunasta sisään ja tänään näin sellaisen nuoren tytön kämmenellä.

Hectorilla alias Heikki Harmalla on laulu 'Neitoperhosta', myös Dolphin Mindsilla. Einillä on 'Neitoperhonen' ja Kikka Laitisella puolestaan 'Tatuoitu neitoperhonen'. Samannimisiä elokuviakin on. Saisiko näistä aineksista jotain kasaan?

Em. laulut voi kuunnella tuubista, ja Einin 'Neitoperhonen' on kaunis balladi vain vuoden takaa. Einin neitoperho on lentänyt läpi maan ja löytänyt paikkansa sylistä. Hectorin perho sen sijaan on lentänyt vankeudesta vapauteen ja laulaja odottaa josko perho palaisi. Kikka Laitisen nainen istuu junassa matkalla pois - ja miettii neitoperhosta, jollainen on.

Kaikkia neitoperhosia yhdistää lähtemisen / tulemisen teema. Perhonen on tullut jonkin luo tai lähtenyt jonkun luota. Lisäksi perhonen on aina nainen, onhan kyse neitoperhosesta. Perhonen on herkkä ja haavoittuva, impulsiivinen ja saattaa karata, jos sen säikäyttää. Se tuntee ja elää voimakkaasti hetkessä, eikä alistu huonoon kohteluun.

Neitoperhonen on suuri, kaunis päiväperhonen. Sen taustaväri on syvän punainen, ja sen jokaisessa neljässä siivessä on värikäs silmätäplä. Siipien alapinta on musta. Ruumis on tummanruskea ja sitä peittää ohut karvoitus. Perhonen ei ole arka, mutta esimerkiksi sisätiloihin jouduttuaan sitä on mahdoton saada kiinni. Perhonen on uusi laji Suomessa, joka yleistyi vasta 80-luvulla. Perhosia näkee keväällä ja syksyllä, jolloin ne ovat runsaslukuisia.

     *     *     *

NEITOPERHO

Sen elämä jäi sun valkoiseen käteen,
kun se lakkasi liikuttamasta punaista siipeään.
Se ei räpäyttänyt enää edes sinisiä silmiään -
se nukahti sun lämpimään käteen.

Sen tuntosarvi vielä hiljaa värisi,
kun sitä katsottiin vierekkäin.
Kadun varrella seisottiin rinnakkain -
ja näin sun poskilla punaisen värisi.

Lentää teki perhosen mieli.
Lentää tahdoit sä korkealta kalliolta.
Lentää teki sunkin mieli.

Pudota syöksyen alas taivaalta.
Niinhän sekin eli.
Tuli alas, auton eteen, korkealta.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 72: "Sattumia"

Ajelin hetki sitten hissukseen mustalla Oiva-polkupyörällä Hämeenlinnan keskustan läpi kotiin Katumalle. Lähdin Eteläkadun päästä, jossa on kaupungin keskustan ainoa eheä puutalokortteli. Äitini asuu viereisessä talossa, jonka paikalla puolestaan on ollut talo, jossa kirjailija Hilja Haahti vietti lapsuuttaan.

Aurinko paistoi, lähes koko ajan, mutta poutapilviä vilisti toisinaan auringon editse .. niin kuin nytkin. Poikkesin Lidlin kautta, ja pitkällisen harkinnan jälkeen päädyin Trio-maitojäätelöön. Pihalla ukkokööri juorusi omiaan. Eivät edes huomanneet, kun luikahdin oven edestä sisään. Joku morjensti.

Äiti odottelee lonkkaleikkausta, joka on viikon päästä. Tuntuu olevan hieman hermostunut, vaikka yrittää näyttää rauhalliselta. No, kuka nyt ei tuollaista toimenpidettä kavahtaisi, jos sellainen sattuu omalle kohdalle. Pitäisi olla nykyään kuitenkin rutiinileikkaus, mutta nekin tietysti joskus epäonnistuvat.

Kääntyessäni pihaan näin silmäkulmasta tutunoloisen tytön, ja tuttuhan hän olikin. Hyppäsin pysäkin kohdalla pyörän selästä ja samalla katseemme kohtasivat. Hän heilautti kättään, ja otti juoksuaskelia kohti. Oli iloissaan nähdessään minut.

- Hei, tässäkö sinä asut?
- Tässä. Mikäs sinulla on kädessäsi?
- Ritariperho...
- Taitaa olla neitoperho. Sellaisia lentelee aina silloin tällöin ikkunasta sisään ja parvekkeen ovesta takaisin ulos. Kuinkas sinä olet sellaisen saanut kiinni.
- Se oli tuossa kadun reunassa tokkurassa. Antoi ottaa itsensä kiinni.
- Kummallista. Yleensä ne ovat arkoja.
- On kai loukkaantunut.
- Katso, sen toinen tuntosarvi on hieman kääntynyt...
- Niin onkin.

Hetken kuluttua saapuu tytön mummo. - Hei, sanon! - Hei, sanoo mummo.
- Tässä on se kirjastonhoitaja, josta olen puhunut.
- Sabina taitaa käydä paljon kirjastossa.
- Niin käyn. Mutta vain mangoja lainaamassa!
- Me olemme menossa Mantereenlinnalle tytön kanssa.
- Vai niin, toivottavasti löydätte sinne polun, mutta kaikki polut taitavat lopulta johtaa Mantereenlinnaan.
- Näin on.

Mummo lähtee kävelemään eteenpäin, ja tyttö lähtee hitaasti perään. Katsoo perhoseen. - Otan perhosen mukaan, tyttö sanoo. - Ehkä se siitä tointuu, sanon. Hän heilauttaa kättään, ja lähden pyörineni pihaan.

Twain: "Mitä ihminen on?" [1906]

Mark Twain oli muutakin kuin kujeilevien poikaseikkailuiden sepittäjä. Erityisen hyvin hänen vanhuuden kyynisyytensä ja pettymyksensä ihmiskuntaan tulee esiin tässä teoksessa. Sokraattisen dialogin muotoon punottu proosaessee "Mikä ihminen on?" (2011) on häijy, mutta toiveikas analyysi ihmisen pienuudesta toivon ja egoismin aikakauden Amerikassa. Se istuu kuin hyvin räätälöity puku, mukavaksi muotoiltu olkihattu ja suuhun sopiva savuke 2010-luvun maailmaan. (Kirjasampon -sivusto)

      *      *     *

Pienkustantamo Savukeidas on 2000-luvulla kääntänyt kirjailija Mark Twainin 1900-luvun alussa kirjoitettuja teoksia suomeksi, mikä on ilman muuta kulttuuriteko.

Kun esimerkiksi "Mitä ihminen on?" -dialogia lukee, ei ihmettele, miksei sitä ole aiemmin käännetty. Mark Twainin satiiri on purevaa ja peräänantamatonta. Hän ei anna armoa esimerkiksi uskontokriitiikissään.

Kirjan rakenne on yksinkertainen, nuori ja vanha mies käyvät keskustelua. Se on kuin entisaikojen runonlaulantaa, jossa toinen yritetään laulaa suohon. Asetelma on herkullinen. Vanha mies on selvästi kirjailijan oma alter ego, nuori mies edustaa modernia, sivistynyttä nykymaailmaa kaikkine ristiriitaisuuksineen.

Vanha mies yrittää perustella nuoremmalle, miksi ihminen on kone. Väite tuntuu äkkiä ajatellen absurdilta, mutta nuori mies (NM) ei pysty kuin hetkittäin vastaamaan vanhan mieheen (VM) pettämättömään perusteluiden ketjuun. - Kaunosielut ovat koneita ja kyborgeina koneita potenssiin n, voisi kai sanoa.

     *     *     *

Kun nuori mies (NM) väittää, että esimerkiksi ihmisen luovuus on todiste siitä, ettei ihminen ole kone, vanhan miehen (VM) ei ole vaikea asettaa vasta-argumenttia.

VM johdonmukaisesti väittää, että kaikki mitä ihminen on, on tullut hänen ulkopuoleltaan (INPUT). Tässä mielessä ihminen ei luo mitään. Esimerkiksi William Shakespeare on saanut kaikki vaikutteensa itsensä ulkopuolelta.  

Jos Shakespeare olisi syntynyt ja kasvanut autiolla kalliossaarella meren keskellä, hänen mahtava älynsä ei olisi saanut käytettäväkseen minkäänlaista ulkopuolista aineistoa, jonka varassa aivot olisivat voineet työskennellä. Siinä tapauksessa hän ei olisi voinut laatia mahtavia teoksiaan.

VM:n puhe masentaa NM:n, mutta hän ei pysty panemaan vastaan. Kirjassa teemaa pyöritellään suuntaan ja toiseen.

     *      *      *

Polttopisteeseen nousevat myös ihmisten tekemisen motiivit. Johdonmukaista on ajatella, jos ihminen on kone, hänen kaikki tekonsa tavalla tai toisella hyödyttävät häntä itseään, mitä NM:n on myös vaikea niellä.

NM kuvittelee kertovansa VM:lle vastaanpanemattoman tarinan:

Tarkastellaanpa eräässä kirjassa kerrottua tarinaa. Mies asuu kolmen mailin päässä kaupungista. On purevan kylmä, tuiskuaa lunta, keskiyö koittaa. Hän on juuri astumassa vaunujen kyytiin, kun harmaahapsinen ja ryysyihin pukeutunut vanha nainen, joka herättää viheliäisyydellään myötätuntoa, kurottaa kaidan kätensä ja anoo miestä pelastamaan itsensä nälältä ja kuolemalta. Mies muistaa, että hänellä on neljännesdollari taskussaan, eikä epäröi vaan antaa rahan naiselle ja taivaltaa itse kotiin myrskyn halki. Se jos mikä on jalo teko, kaunis saavutus. Sen arvokkuutta ei tärvellä pieninkään jälki, vivahde tai edes vihje oman edun ajamisesta.

VM kuitenkin murentaa NM:n pyhän uskon asiaansa. Hän kysyy, mitä mies tunsi nähdessään sillä hetkellä, ja millaisessa mielentilassa tämä kulki kotiin ym.

Johtopäätös on karu: syy joka sai miehen pelastamaan vanhan naisen oli hänen oman henkensä tyydyttäminen, ja vasta toiseksi se oli naisen kärsimysten liennyttäminen.  

Kehdosta hautaan asti ihminen ei tee yhtään tekoa, joka ei suuntautuisi ensisijaisesti ja merkittävämmin yhteen päämäärään, toisin sanoen hänen oman mielenrauhansa takaamiseen ja henkisen tyyneyden varmistamiseen.

NM ei tyydy tähän - ja keskustelu jatkuu vielä pitkään.

Carver: "Vielä yksi asia" (1998)

Novellit on valittu "Where I’m Calling From" (1988) -teoksesta, joka oli viimeinen Raymond Carverin elinaikana julkaistu teos ja tavallaan hänen testamenttinsa.  

Kertomusten henkilövalikoima ja miljöö on ennestään tuttu: päähenkilönä on usein keski-ikäinen, lievästi alkoholisoitunut mies, joka on ajautunut aviokriisiin ja taloudellisiin vaikeuksiin, kotoisin jostain pikkukaupungista Yhdysvaltain pohjoisosista, läheltä metsiä ja kalavesiä.  (Etulieve)

      *     *     *

Carverin novellit ovat jollain tavoin suorastaan hypnoottisia. Ne vetävät lukijan heti sisälle tarinan tapahtumiin, eikä niistä enää voi irrottautua ennen kuin on lukenut koko kertomuksen loppuun. Tarinat ovat yllätyksellisiä, mutta eivät sisällä suurta dramatiikkaa. Ainakaan sellaista jota lukija ei osaisi ennakoida. Kirja jakaantuu kahteen osastoon: 'Valittuja kertomuksia' ja 'Uusia kertomuksia'. Ensimmäinen osasto sisältää Carverin itsensä valitsemia novelleja ja loput ovat hänen viimeisiksi jääneitä novelleja.

Yksi hienoimmista on viimeinen  'Tehtävä', joka on selvästi kunnianosoitus hänen suurelle esikuvalleen Anton Tsehoville. Tarina kertoo kirjailijan viimeisistä viikoista. 

Hänellä ei ollut enää kirjoittamishaluja, eikä ollut aikoihin ollut. Hän oli edellisvuonna tuskin pystynyt saamaan "Kirsikkapuiston" valmiiksi. Sen näytelmän kirjoittaminen oli vaikeampaa kuin mikään muu mitä hän oli eläissään tehnyt. Loppuaikoina hän ei ollut jaksanut kirjoittaa kuin kuusi seitsemän repliikkiä päivässä.

Viimeisten hetkien kuvaus on .. yhtä juhlaa? 

He eivät kilistäneet. Maljoja ei kohotettu. Minkä ihmeen kunniaksi he olisivat juoneetkaan? Kuolemanko? Tsehov kokosi viimeiset voimansa ja sanoi: "Siitä on aikaa kun viimeksi join shampanjaa." Hän nosti lasin huulilleen ja joi. Hetken kuluttua Olga otti tyhjän lasin hänen kädestään ja laski sen yöpöydälle. Sitten Tsehov kääntyi kyljelleen. Hän sulki silmänsä ja huokasi. Pian sen jälkeen hän lakkasi hengittämästä.

Entä se tehtävä? Olga antaa tohtori Schwöhrerille tehtävän, kun Tsehov on jo kuollut. Olga haluaa viettää yön kaksi Tsehovin kanssa, eikä halua, että heitä häiritään.

Olga viipyi Tsehovin luona aamun sarastukseen, jolloin rastaat alkoivat laulaa alhaalla puutarhassa. Siiten kuului mitenpöytiä ja tuoleja siirreltiin paikasta toiseen. Pian alkoi kuulua ihmisääniä. Silloin oveen koputettiin.

Tehtävä oli saatettu päätökseen.

     *     *     *

Niminovelli 'Vielä eräs asia' on jollain tavalla hyvin fatalistinen. Lukija vähitellen tajuaa, että loppu on yhtä karu kuin mitä se on. Silti sitä on vaikea uskoa. Novelli kuvaa avioparia L.D:tä ja hänen vaimoaan Maximea. Mies ryyppää ja riehuu kotona. Tytär Rae on saanut tarpeekseen ja hän kehottaa novellin alussa äitiään vihdoin sanomaan Sen. Ja äiti sanoo Sen. Hän heittää miehensä pihalle. L.D. alkaa taas raivota, mutta sanoo lopulta, että hän lähtee. 

"Ette näe enää minusta vilaustakaan", L.D. sanoi.
"Jäähän sinusta roppakaupalla muistoja", Maxime sanoi.
"Niinpä niin", L.D. sanoi.
"Nyt häivyt! Ala vetää!", Maxime sanoi.

L.D. menee makuuhuoneeseen ja alkaa pakata yhteen laukkuun, mitä sinne nyt mahtuu. Ovella hän sanoo viimeisiksi sanoikseen ennen lähtöään:

"Vielä yhden asian haluan sanoa."
Mutta sitten hän ei kuolemakseenkaan saanut päähänsä mitä se voisi olla.

Kun kaikki on sanottu jo moneen kertaan, kaikki on sanottu ja se on siinä.

perjantai 24. elokuuta 2012

Soldan-Brofeldt & Aho: "Suomalainen kuvakirja lapsille ja nuorisolle" [1894]

Kansalliskirjailija Juhani Ahon kalevalamittaiset runosäkeet ja hänen vaimonsa, taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin mustavalkoiset kivipiirrokset muodostavat harmonisen teoskokonaisuuden, jossa on ajalleen poikkeuksellista herkkyyttä. (Takakansi)

     *     *     *

Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin  "Suomalainen kuvakirja" [1894] on kummajainen lastenkirjojen joukossa, sillä vain Zachris Topelius oli tuohon mennessä kirjoittanut kirjoja lapsille. "Maamme kirja" (1876) on tunnetuin hänen tekemistään tietokirjoista.

Ahon ja Soldan-Brofeldtin kirja on kepeää luettavaa; lähinnä teos, jota voi selailla perheen pienimpien kanssa. Kirja kuvaa hyvin ajan henkeä kansallisromanttisuudessaan ja se alkaa piirroskuvalla ilmeisesti Kolilta, kansallismaiseman ikonista.

      *      *      *

Kirja etenee löyhänä tarina maisemasta kohti kotipihaa ja -mökkiä. Kuvan taustalla näkyy ensin metsää, sitten pirtti ja etualalla ovat lehmä, muori ja nuori tyttö. 

Jo nyt päästihin perille,
Matkan päähän, mökkihimme,
Miss' on pirtti pienenlainen,
Kupehella kuusimetsän, -
Leena-muori lehmät lypsää
Pikku Riitta paarmat ripsuu (..)

Lapset ovat mukana kaikessa mitä tehdään niin kuin maalla oli tapana. Ainoa sivistyksen merkki on viimeisellä aukeamalla, jossa on kuva keskiaikaisesta kivikirkosta. Körttiläisten näköinen pariskunta on menossa kirkon suuntaan. Tunnelma on hyvin verkkainen. Hevosia kieseineen on kirkon edustalla. Vasemmassa laidassa äiti taluttaa lasta kohti kirkkoa. Viimeiset säkeet ovat tällaiset 

Annan sanan suuremmille,
Paremmille puheenvuoron
Tieltä väistyn taitavamman -
Kirja kiinni painakaatte,
Tai - alusta alkakaatte!

     *      *      *

Kovin taidokasta Juhani Ahon riimittely ei ole, ja keskinkertaisia ovat myös Venny Soldan-Brofeldtin piirrokset.

RUNO ON VAPAA. Osa 23: "La Biennale di Venezia 2011"

Venetsian biennaalen Suomen edustaja v. 2011 oli kuvataiteilija Vesa-Pekka Rannikko. Arkkitehti Alvar Aallon v. 1956 suunnittelema Suomen paviljonki oli tällä kertaa itse osa taideteosta "And All Structures Are Unstable" - suomeksi "Ja kaikki rakenteet ovat epävakaita". Uskoakseni viimeistä sanaa teoksesta ja Suomen paviljongista ei ole sanottu, eikä tämäkään varmaan ole sellainen. Kaikkea muuta.

     *     *     *

LUONTO OTTAA OMANSA

Otsikko voisi olla jokin muukin, mutta viittaan siihen yllättävään tapahtumaan, että Suomen paviljonki jouduttiin sulkemaan ennen aikojaan 7.10.2011, vaikka näyttely jatkui vielä marraskuun.

Luonnontapahtuma sopii oikein hyvin tilataideteoksen henkeen - ja osoitti käytännössä, miten kaikki 'rakenteet ovat epävakaita'.

Hotinkeltainen aurinko heitti kuitenkin vielä avajaispäivänä 4.6. säteensä Venetsian Giardini di Castello -puistoon, jonka puiden siimeksessä kymmenien eri maiden taiteilijat esittelivät mitä mielikuvituksellisimpiä teoksiaan, joiden pääosassa oli valo. Vuoden 2011 näyttelyn teemana oli "llumizationi - Illuminations" - suomeksi "Valaistuksia".

Tuhannet, kymmenet tuhannet taiteenharrastajat ja -ammattilaiset, yhteensä n 350 000 ihmistä, kulkivat 89 paviljongin läpi 4.6.-27.11. välisenä aikana. Poikkeuksena Suomen paviljonki, joka jouduttiin (vai saatiin?) sulkemaan perjantaina 7.10.2011 klo 13.15. Ironista on, että samaan aikaan, kun myrsky raivosi, Venetsiassa oli myös kansainvälinen ilmasto- ja matkailututkijoiden konferenssi Climate Change and its impact on tourism in the Alpine Space”. Tutkijat saivat tuoretta havaintoaineistoa siitä, miten ilmasto vaikutti matkailuun.

Keltainen aurinko oli hetkessä muuttunut vaalean- ja tummanpunaisten pilvien verhoksi, ja esitti näyttelyn kävijöille oman loistavan esityksen siitä, millä tavoin värejä voi taivaalle maalata. Pohjois-Italiasta eteläänpäin kulkeva myrsky oli raivokas ja kymmenet tuhannet salamat säihkivät taivaalla ja vesi virtasi. 

      *      *      *

Suomen puista paviljonkia vasten nojallaan olevat, taideteokseen kuuluvat paneelit kastuivat läpimäriksi ja lentelivät veden voimasta mikä minnekin. Sähkölaitteet rätisivät ja yleisö vähitellen valui pois katselemasta Rannikon tekemää kolmea installaatiota.Yksi projektoreista sammui omia aikojaan, katto rämisi.

Arkkitehti Alvar Aalto oli aikoinaan v. 1956 suunnitellut paviljongin väliaikaiseksi, ja nyt se vihdoin tuli tiensä päähän. Ainakin hetkeksi. Luonto selvästikin irvi suomalaisille, sillä se kirjaimellisesti vesitti idean, joka oli ollut taideteoksen taustalla. 

Suomen osaston taiteellinen johtaja Laura Köönikkä totesi keväällä 2011, että 

- Halusin, että taiteilija joka tulee valituksi Venetsiaan kommentoi jotenkin nimenomaan Suomen paviljonkirakennusta ja ottaa haltuun sen koko paikan.

Yritys onnistui odotettua paremmin, sillä rajat teoksen, esitystilan ja jopa lähiympäristön välillä hämärtyivät kiitettävästi. Kokemuksena viimeisen päivän näytös oli ikimuistoinen, ja vedessä rämpivät turistit tiesivät, miten hataria puurakenteiset paviljongit voivat olla varsinkin, jos ne ovat tahallaan jätetty keskeneräisiksi osana taideteosta. 

      *     *     *

Opintomatkalla Venetsiassa olleet suomalaiset kuvataideopiskelijat saivat ainakin yhden kysymyksen lisää pohdittavakseen. Oliko italialaisten ylijumala Jupiteria kenties ärsytetty, sitä samaa, jota suomalaiset kutsuvat Ukoksi? Millä tavoin Jupiter / Zeus ilmaisee itseään ihmisille? Onko se heidän näkemänsä valoilmiö, jossa yhdistyvät pilvien takana olevan auringon keltainen valo pilvien läpi suodattuvaan punaisensävyisiin valoihin - ja kirkkaisiin salamanvälähdyksiin.

Kuvataiteilija Vesa-Pekka Rannikko vertasi Vogue-lehdessä biennaalea teatteriin. Suomen paviljonki on näyttämö, jolla taidetta esitään ja jolla taiteilijat esiintyvät.

Kaikki se mitä tapahtuu muodostaa kertomuksen, joka on kolmen videoinstallaation kokonaisuus. Kuvitteellinen taidenäyttely paviljongin sisällä, jossa taiteilija maalasi valmiita tauluja valkoisiksi, sai kruununsa sateen pyyhkiessä loputkin teoksista pois. Jäljelle jäänyt toinen videoinstallaatio näyttelyn pystyttämisestä sopivalla tavalla ironisoi - ja asettuu luonnonvoimia vastaan. Tämäkin installaatio osoittautuu väliaikaiseksi kohtalon edessä, mistä jumalat heittävät arpaa. Kolmas installatio fiktiivinen kuvataidenäyttely seinälle heijastetuista, kopioiduista tauluista, tulee tiensä päähän, kun keinovalot sammuvat, kun sähkövirran tulo katkeaa laitteista.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 71: "Kuulin kurjen kattoni yllä"

Tunti sitten lensi yksinäinen kurki kovaa ääntä pitäen Katuman yli taloni kohdalta - suoraan järven yli.
Koska tyhjä paperi ja kurki liittyvät toisiinsa, en voinut olla kirjoittamatta sitä tähän paperille.

Japanilaiset taittelevat paperista kurkia, mitä sanotaan origameiksi. Eräässä blogissa todettiin, että paperin taittelu houkuttelee hyviä henkiä paikalle, jotka karkottavat pahat henget. Samalla kami-henki puhdistaa paikan, jolle henki laskeutuu.

Kun 1 000 origamikurkea on koossa, taitteilija voi esittää minkä tahansa toivomuksen. Nykyään kurkien tekeminen on sietämättömän helppoa, sillä copy-paste -toiminnolla saa nopeasti aikaan suuren joukon kurkia.


Mitähän toivoisin? Toistaisinko neljän vuoden takaisen toiveen:

Tuletko .. vai et, Vivi?

Et ole vielä vastannut ;) Olen tosissani.

       *      *      *

Aamulla kävin pitkästä aikaa syyhygienistillä Hämeenlinnan kaupungin itäisen puolen hammashoitolassa. Hieman ennen aamukahdeksaa paikalla ei ollut muuta kuin henkilökuntaa. Yksi hoitaja räpelsi ulko-oven lukon kanssa, kun ei saanut sitä jäämään auki. Yritän selittää, että turvalukon pitäisi nyt joka tapauksessa olla auki... No, selvisipä tuokin ongelma.

Niin surkean näköistä nuorta miestä en ole koskaan nähnyt kuin hieman ennen kuin pääsin omalla hygienistilleni. N 5-vuotias poika tuli äitinsä ja tätinsä kanssa hammaslääkärille, ja selvästikin kerta ei ollut ensimmäinen. Poika oli vaipua maanrakoon. Kädet roikkuivat velttona, alahuuli pitkälle ja ilme paljon puhuva muutenkin. Mitään hän ei kuitenkaan sanonut vaan alistuneena raahautui keskenään juttelevien naisten perässä odotustilaan kohtaamaan julman kohtalonsa.

Suuhygienisti teki hyvää työtä. Hampaat ja suuvärkki tuntuvat paremmilta kuin aiemmin. Ilmeisesti sylkeni rakenne - niin kuin hoitaja yritti minulle selittää - on sellainen, että hampaisiin kertyy helposti hammaskiveä, mikä kertyy ikenien juureen, mikä taas saa aikaan reikiintymistä... 

Andersen: "Ruma ankanpoikanen" [1844]

"Ruma ankanpoikanen" (1961) on maailman kuuluisimpia satuja. Tämä kasvamisesta, muuttumisesta, itsensä etsimisestä ja löytämisestä kertova tarina puhuttelee lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen. (Takakansi) 

      *     *     *

Kertomus sijoittuu maaseudulle, missä ankkaemo hautoo pesässä muniaan. Suurin muna jää viimeiseksi. Vanha, viisas ankka arvelee, että muna on kalkkunan. Silti emo päättää hautoa sen ja munasta kuoriutuu suuri, harmaa poikanen. Emo ei syrji erilaista poikastaan. Se vie poikaset ankka- ja kanatarhaan, missä erilaista poikasta kohdellaan kaltoin, mikä vaikuttaa sisaruksiin ja emoonkin.

Poikanen pakenee villisorsien asuttamalle suolle, missä se tutustuu kahteen villihanheen. Ne kuitenkin ammutaan, kun metsästys alkaa. Poikanen pelästyy ajokoiraa ja pakenee suolta mökille, jossa asuu mummo kissan ja kanan kanssa. Poikanen on vähän aikaa mökillä. Lopulta luonto kutsuu sen veden ääreen. Muut eläimet karttavat sitä edelleen. Tulee talvi ja kylmä ja poikanen jäätyy kiinni veteen. Paikalle osuva talonpoika vie linnun kotiinsa, mistä se pakenee väärinkäsityksen takia talveksi takaisin suolle. 

Kevään koittaessa poikanen havaitsee siipiensä vahvistuneen kantaviksi ja lentää puistikkoon, jossa on kolme joutsenta. Poikanen tuntee vetoa niihin, vaikka pelkääkin niitä kuollakseen. Äkkiä se näkee itsensä vedenkalvosta ja huomaa olevansa joutsen. Muut ottavat sen ystävällisesti vastaan mikä tekee joutsenen poikasen onnelliseksi.

Puutarhaan samassa ilmestyvät lapset huomaavat nekin uuden linnun ja hakevat vanhempansa sitä ihastelemaan. Poikanen riemuitsee uudesta olemuksestaan, sillä näin suuresta onnesta se ei ollut edes uneksinut ollessaan vielä ruma ankanpoikanen. (Wikipediaa mukaillen)

      *     *     *

Epäilen että nuorimmat sukupolvet eivät tunne tätä H.C. Andersenin klassikkosatua "Ruma ankanpoikanen". Ajat ja tavat ovat muuttuneet. V. 1940 elokuvasta tehty Disneyn värielokuva ja se sai Oscarin ollen paras lyhyt piirroselokuva. Viimeksi v. 2006 on tehty satuun löyhästi pohjautuva animaatioelokuva "Ruma ankanpoikanen ja MINÄ". Tämän elokuvan päähenkilö on Ruttu-rotta, joka saa maailman rumimmasta ankanpoikasesta bisnes-idean itselleen.

Muistan lapsena ihmetelleeni tätä satua siksi, ettei se tuntunut uskottavalta. Eiväthän kaikki voineet pitää joutsenenpoikasta rumana. Siinä oli jotain terveen järjen vastaista. Toiseksi kyllähän jonkun - ainakin mummon tai talonpojan - täytyi tunnistaa lintu.  Ilmeisesti lintu ei ymmärtänyt ihmisten kieltä, vaikka eläimet ymmärsivät toisiaan. Mutta täytyihän jonkun eläimen tietää...

No, joka tapauksessa sadun lopussa paljastuu, annetaan ratkaiseva tieto, mikä ruman ankanpoikasen rumuuden takana oli. Lintu onkin joutsenenpoikanen. - Jos ja kun sadun kuulee ensimmäisen kerran, satuun sisältyy yllätys. Lapsi tai kuulija ei voi arvata varmasti mistä on kyse. Jännite säilyy tarinan loppuun asti.

      *      *     *

Jotta ruma poikanen voisi olla ruma, jonkun täytyy väittää sitä rumaksi. (Oli väite sitten tosi tai epätosi.) Sadussa on auktoriteetti lihava, vanha ankka, joka on espanjan rotua, ja sillä on vielä riepu nilkassaan, mikä tekee siitä arvokkaan lintujen joukossa. Vanha ankka antaa rumuudelle erityisen merkityksen.

"Rouvalla on kauniita lapsia. Kaikki kauniita paitsi yksi. Se ei ole onnistunut. Kunpa voisitte tehdä sen uudestaan."

Vanha ankka antaa muiden syrjiä rumana pitämäänsä poikasta. Rumuus, ulkonäkö ei ollut sinänsä ongelma vaan mitä siitä seurasi joutsenenpoikaselle.

Rumuus oli melkein sama asia kuin että poikanen oli paha. Se oli saanut stigman itseensä. Paradoksi on tietysti siinä, että se, jota pidettiin pahana / rumana ja kohdeltiin kaltoin, olikin hyvä / kaunis. Pahoja & rumia olivat muut kuin joutsenenpoikanen. Tästä ei kuitenkaan vedetty mitään johtopäätöksiä - joten tarina jää tietyllä tavalla kesken...