torstai 30. elokuuta 2012

Anhava (toim.): "Kuuntelen, vieras" (1960)

"Kuuntelen, vieras" (1960) on valikoima perinteisiä japanilaisia tanka-runoja, jotka Tuomas Anhava on kääntänyt. Hän on itsekin kirjoittanut tankoja sekä suomentanut lisäksi mm. Ezra Poundin ja suomenruotsalaisten lyyrikoiden runoja.

     *     *     *

Tämä kokoelma sai minut aikoinaan kiinnostumaan tankoista. Se löytyi tietysti kirjastosta. Vaivihkaa japanilaiset runot tutustuttivat myös buddhalaiseen ja yleensä itämaiseen ajatteluun ja mielenmaisemaan, sillä sikäläinen tapa nähdä luonto, ihmiset, asiat, esineet tuntui hyvin luontevalta. Asioita ei turhaan synkistelty ja synnitetty. Elämässä oli kärsimystä, tilanteita, jotka tuottivat tuskaa, mutta ihmisellä oli mahdollisuus olla elämänsä herra.

Tankoissa on tietysti se perustavanlaatuinen viehätys, mikä korostuu vielä enemmän lyhyemmissä haikuissa, miten mitä tahansa mieleen tulevaa ilmaistaan vain muutamalla tarkkaan harkitulla sanalla jopa tavulla. Runot jättävät valtavasti tilaa lukijalle ja tämän mielikuvitukselle. Runot ovat vain ikään kuin avaimia tai taianomaisia sanoja, jotka avaavat erilaisia maailmoja ihmisen nähtäväksi.

      *      *      *

Joskus olen leikkinyt ajatuksella, monellako tankalla ja millaisella tankoihin perustuvalla runoelmalla, Kalle Päätalon 25 000 sivua omaelämänkerrallista romaania voisi kertoa? Päätalohan kirjoitti 39 tiiliskiviromaania n 30 vuoden aikana, jossa kuvasi hyvin tarkkaan elämänsä ja sen ihmiset ja tapahtumat. - Kuvattavaksi tulisi sellaisiakin asioita, joista kirjoissa ei kerrota - vastaavasti jotain, hyvin paljon jäisi kokonaan pois. Painotukset ja näkökulmat muuttuisivat.

      *      *     *

Mitsunen runo kohtaamisesta on koskettava. Ihmisten (arkinen) kanssakäynti on loputtomia kohtaamisia ja eroja. 

Rakkautemme ei
tiedä määränpäätä, ei
pyri mihinkään:
kohtaaminen on enin
mitä tohdin toivoa.

Aina edes kohtaaminen ei ole mahdollinen. On helppo keksiä eri aikoina, eri paikoissa lukemattomia syitä, miksi rakastavaiset eivät voi kohdata. Runo on yksi keskeinen avain ihmisen elämään, mikä tekee siitä merkityksellisen. Pelkkä toive kohtaamisesta, mielessä säilyvä kaipuu, saattavat riittää merkityksellistämään elämän.

Kääntöpuolena on tietysti se, mitä sitten kun kohtaaminen tapahtuu, vastaako se odotuksia. Kaipauksen hetkellä tällaista ei tietysti mietitä, eikä edes kaipauksen kohde välttämättä ole kaikkein tärkein asia vaan itse kaipaus. Odotus on se, joka synnyttää runon. Epävarmuus. Tuska. Ilo siitä että se mitä ajattelee ja tuntee on ehkä totta - ja tottahan on se miltä tuntuu ainakin sillä hetkellä. 

1 kommentti:

  1. Se on kyllä ihmeellistä, että niin monelta runoilijalta on pystytty kääntämään runoja suomen kielelle ja ne ovat pysyneet vielä kauniina.

    VastaaPoista