perjantai 31. elokuuta 2012

Latvala: "Välimatka" (2012)

Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä on yksi kylähullu, yksi kirkko sekä äiti, jonka tytär on jäänyt kyläilymatkan päähän. Isä on ollut jo vuosia kateissa. Kaipaus on hitsannut äidin ja tyttären yhteen, ja yhdessä he lentävät Teneriffalle viettämään äidin 60-vuotispäiviä.

Symbioosi alkaa rakoilla, kun äiti hoksaa tytön ryhtyneen riiuulle aulapojan kanssa. ”Komia kloppihan se oli, mutta ei naamasta montaa velliä keitetä”, äiti toteaa ja seuraa tyttären pään sisällä vaikka lemmenpedin laidalle. Äidin käsilaukussa lymyää isän arvoitus. 

"Välimatkassa" (2012) eteläpohjalainen murre saa leveyden, johon se ei ole aikoihin joutanut. Se on kahden sinen romaani, lakeuden lumen ja etelän läikehtivän meren, kaunis tarina kahdesta naissukupolvesta: maailmalle halajavan tyttären ja kaipauksen karaiseman äidin matkasta kohti luottamusta ja itsenäisyyttä. (Takakansi)

      *     *      *

Kirja kertoo siis 60-vuotta täyttävän äidin ja 26-vuotiaan sinkkutyttären matkasta Teneriffalle, jonka tyttäret, kirjan kertoja ja Elli, ovat äidilleen ostaneet 60-vuotislahjaksi.

Rinnakkain kuljetetaan kahta kertomusta. Toisaalta kertomusta äidin menneisyydestä, toisaalta matkasta ja matkustamisesta lomakohteeseen.

Reissulla paljastuu lapsilta piilossa pidettyjä salaisuuksia äidistä ja isästä sekä äidin siskosta Tuulikista. Isä Jaakko on reilu 10 vuotta aiemmin yllättäen vain lähtenyt kotoa, eivätkä lapset tienneet mitä kaikkea tapahtumaan on liittynyt. Tuulikki teki hieman ennen isän katoamista itsemurhan - tai jäi vain muuten junan alle.

Tyttärellä on Tenereffalla lomaromanssi paikallisen nuoren miehen Antonion kanssa, joka päättyy samana päivänä kuin matkakin. Tapahtumat saavat tyttären lopullisesti irrottautumaan, itsenäistymään äidistään,  jonka haamu on vaivannut häntä kaikissa miessuhteissaan. Lisäksi äidin vuorostaan kadottua päiväksi tytär löytää äidin käsilaukusta isän päiväkirjan, josta paljastuu mm. isän ja kälyn romanssi.

     *      *      *
 
Taina Latvalan kerronta, kun äiti on äänessä, on rehevää eteläpohjalaista murretta, jonka kirjailija hallitsee suvereenisti.  Latvala teksti on varsinkin kirjan alussa tavatonta tykitystä, jossa Petri Tamminenkin jää toiseksi. Lauseet ovat ladattu täyteen merkityksiä ja yllätyksiä, ja parasta niissä on huumori, joka saattaa ehkä liikaakin hallita kerrontaa. Kirja alkaa muistuttaa suorastaan veijariromaania.

Kirjan toisessa tarinanpuolikkaassa liikutaan lähinnä tyttären pään sisällä ja kerrotaan, miten hän pohtii asioita ja mistä kulmasta hän näkee asiat. Välillä äiti kertoo suorasanaisesti omaa tarinaansa.

Kirja on viihdyttävää lukemista, ei ehkä kovin syvällistä, mutta sellaista, jota tämän päivän nuoret ja vähän vanhemmat aikuiset mielellään lukevat. Ei tarvitse vaivata päätään maailmanmenolla vaan voi heittää vapaalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti