sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Mäensyrjä: "Sielupensseli. Romaaninomainen näkemys taidemaalari Ilmari Huitin originellista elämästä" (1984)

Pentti Mäensyrjän "Sielupensseli" (1984) on romaanin muotoon puettu dokumentti taidemaalari Ilmari Huitin erakkomaisesta mutta värikkäästä elämästä. Huitti asui ja työskenteli Pyhäjärven Vaskijärvellä, joka liitettiin v. 1969 Karkkilaan.

Ilmari Huitti oli kansallisella tasolla huomattava taidemaalari 1920-luvulta aina kuolemaansa saakka, ja hän osallistui myös ulkomailla järjestettyihin näyttelyihin. Huitin tie taiteen maailmaan kulki Akseli Gallén-Kallelan kehotuksesta Alpo Sailon ja Albert Gebhardin oppiin. Ateneumista hän valmistui kurssinsa priimuksena. (Takakansi)

      *      *      *

"Sielupensseli" kuvaa poikkeuksellisen tarkkaan yhden taidemaalarin Ilmari Huitin elämää, mutta tietokirjailija Pentti Mäensyrjä olikin hänen pitkäaikainen ystävänsä.

Ilmari Huitti oli kauppiaan poika, joka osoittautui jo poikasena lahjakkaaksi piirtäjäksi, eikä hän halunnut tehdä muuta kuin piirtää. Vanhemmille ei jäänyt paljon vaihtoehtoja ja he antoivat pojan itse valita elämänuransa.

Huitti oli taiteilijana harvinainen poikkeus siinä mielessä, että hän osasi hoitaa taloutensa mallikkaasti. Heti alusta alkaen hän järjesti yksin ja yhdessä muiden taiteilijoiden ja galleristien kanssa näyttelyitä. Ja hänen taulunsa, hänen onnekseen, myivät hyvin. Rahapulaa Ilmarilla ei koskaan ollut. Lahjakkaana nuorena taiteilijana hän sai lisäksi apurahoja helposti.

     *     *     *

Kirjan kiinnostavin osuus on sota-aikojen kuvaus. Ne eivät vaikuttaneet paljon Huitin elämään, mutta tauluja hän ei tietysti saanut paljonkaan myytyä tuohon aikaan. Lisäksi hän oli jonkin aikaa linnoitustöissä Itä-Karjalassa.

 Huitti maalasi kotiseutunsa ihmisiä ja maisemia. Hän oli luontoihminen, joka halusi tehdä työtään turvassa omassa piilopirtissään Huitinmäellä, jonne hän rakennetti talon. Ilmari ei ollut hyväonninen ihmis- tai naissuhteissaan. Hänellä oli pitkäaikainen suhde säätyläisnaisen Marita Kaliman kanssa, mikä lopulta kariutui. Yhtenä syynä kirjassa on mainittu se, ettei Huitti osannut arvostaa Kaliman tekemää romaania mutta syitä oli muitakin.

     *      *      *

 Nuorena Ilmari Huitti oli boheemi, ja oli perustamassa taiteilijaryhmää Nuoret, joka piti yhteisnäyttelyitä Helsingissä ja Tampereella. Mieleltään hän piti itseään haanpääläisenä, ja hän luki heti tuoreelta kaikki Pentti Haanpään tekemät kirjat. Haanpäähän oli aikanaan valtakunnan virallinen toisinajattelija ehkä hieman samalla tavalla kuin Erno Paasilinna vuosikymmeniä myöhemmin.

RUNO ON VAPAA. Osa 34: "Auringontähti - voimakkaiden tunteiden symboli"

Olen ylpeä itsestäni, vaikka en ole ihmisten silmissä muuta kuin mykkä kukka. Olen kuitenkin pohjoisen ihmisille erityinen, pyhä kukka, sillä tulin heidän mukanaan, heidän aurinkonaan heti jääkauden jälkeen tänne kylmään Pohjolaan. Laatokan pohjoispuolelta saavuin ensin Kannakselle ja sitten karjalaisten mukana muuallekin Suomen niemelle. Läntiset ihmiset, ne Euroopasta saapuneet, eivät minua tunnistaneet ja jäin heille vieraaksi aina viime vuosisadan alkuun asti, jolloin minut löydettiin uudelleen puutarhojen koristekasviksi.

Matkani oli yhtä pitkä kuin ihmisten matka, mutta muistini on parempi kuin ihmisten muisti. Muistan kaiken yhteisestä menneisyydestämme. Sen miten Volgaa pitkin metsäpeurojen ja mammuttien perässä vähitellen saavuimme suurelle sisäjärvelle. Varsinkin järveä ja suurta niemeä erottava Kannas oli paikka, jossa viihdyin sen hedelmällisessä maaperässä leppeiden lounatuulten puhaltaessa Litorinamereltä ja jossa talvet olivat riittävän leutoja minulle.

     *     *     *

Muutamat harvat tajusivat arvoni pyhänä kukkana, kun minut löydettiin uudelleen, mikä tapahtui suomalaisessa taiteessa kirjallisuuden kautta. Jo sitä ennen säätyläiset olivat ottaneet minut puutarhoihinsa. Minusta tuli silmänräpäyksen ajaksi yllättäen modernin kirjallisuuden - ja kirjailijan symboli, kun Volter Kilpi kertoi minusta "Kansallista itsetutkiskelua" (1917) -kirjassaan.

Kilpi kirjoittaa älyllisen ja henkisen kulttuurin tilasta, mitä hän pitää kohtalonvuonna 1917 teennäisenä ja onttona nationalismina. Taiteilijat esittelevät itseään toisilleen ja keikaroivalle yleisölleen, jumalan valitulle 'kansalle', joka on menettänyt kosketuksensa karuun eurooppalaisen sodan jälkeiseen maailmaan, siihen mitä heidän ympärillään juuri sillä hetkellä tapahtuu. Tulevan sisällisodan valmisteluihin.

"
Taivaan kaukaisella, kylmällä laella kimalteleva omavaloinen auringontähti
ei tenhoa ja kiinnitä tottumattoman ja mielikuvituksettoman silmää yhtä välittömästi kuin sateenkaaren heijasteleva,silmää hivelevä värivalhe haihtuvan pilven leijailevassa udussa. 
"

     *     *     *

Hienosti on kirjailija asiansa ilmaissut. Hän on ymmärtänyt, että taiteilijan on nähtävä ympärillään muutakin kuin suurta ja mahtavaa kuin taivaalta putoilevat pommikoneiden pommit. Ihmisiä ja muuta luontoa jyräävät sotakoneistot unohtuivat sillä hetkellä, kun sota päättyi - ja oltiin valmiita jo toiseen samanlaiseen. Mitään ei opittu siitä mitä oli juuri tarkoituksella tehty, joukoittain murhattu ihmisiä ja raiskattu luontoa.

Miljoonat ja taas miljoonat auringontähdet liiskaantuivat sodan jaloissa ja jäivät hoitamatta eurooppalaisissa puutarhoissa. Meidän kauneutta ei ammusten räiskeessä enää osattu arvostaa. Rakkaammaksi tulivat vastaan osoittavien pyssyjen piiput, jotka tekivät Homo Sapiens -miehistä sankareita kuoleman hetkellä, mikä on suurinta typeryyttä mitä pystyn kuvittelemaan.

      -     -     -     -    -    -

Auringontähti (Telekia speciosa) on mykerökukkainen (Compositae) asterikasvi (Asteroideae), monivuotinen ruohokasvi, joka kukkii heinä-elokuussa. Eksoottisen näköinen kukinto muistuttaa tummankeltaisena loistavaa aurinkoa. Kukka aloittaa puutarhoissa ja muilla kasvupaikoillaan kartanoiden puistoissa ja metsien laidoissa loppukesän keltakukkaisten asterikasvien kukinnan jo heinäkuun puolella. Ruohokasvi on kotoisin Karpaateilta Vähä-Aasiasta ja Kaukasukselta.

Kukissa on 5-7 cm leveitä mykeröitä, joiden laitakukat ovat oranssinkeltaisia ja kielimäisiä. Lehtilapa on varren alaosissa puikea, herttatyvinen ja yläosissa leveän soikea, kaksoissahalaitainen, ohut, alta karhea. Varsi on hienokarvainen ja voimakastuoksuinen 50 - 200 cm pitkä. Auringontähteä on perinteisesti istutettu huomiota herättäviksi yksittäisperennoiksi tai pieniin ryhmiin kukkapenkkien taakse.

Ensi kerran lajia tuotiin maahamme viime vuosisadan alkupuolella ja siitä lähtien se on monin paikoin säilynyt viljelyjäänteenä, joskus levinnyt ympäristöönkin. Parhaiten auringontähti menestyy varjoisella tai puolivarjoisella paikalla kosteassa maassa.

Perhosista haaveilevalle puutarhurille auringontähti on hyvä valinta: suuret mykeröt tarjoavat laskeutumisalustan isoimmillekin päivä- ja vaeltajaperhosille, myös kovakuoriaiset kokoontuvat kukintoihin syömään siitepölyä.

lauantai 29. syyskuuta 2012

Lukalia: "Suomen marsalkka" (2012)

"Suomen Marsalkka" (2012) on Yleisradion yhteistyössä Savane Productionsin ja Filmistuudio Kalevipojadin kanssa tuottama fiktiivinen elokuva C. G. E. Mannerheimin elämästä. Elokuvan on ohjannut kenialainen Gilbert Lukalia. Elokuvan maailmanensi-ilta oli Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla 28. syyskuuta 2012, ja se esitetään Yle Teemalla 6. lokakuuta 2012.

Elokuvan tarina keskittyy Mannerheimin yksityiselämään vuosina 1905–1918. Osansa saavat epäonnistunut avioliitto Anastasia Arapovan kanssa sekä sisällissodan jälkeinen rakkaussuhde Kitty Linderiin. Elokuva limittää afrikkalaista kerrontaperinnettä Mannerheimin elämäntarinaan. (Wikipedia)

     *     *     *

En usko että kukaan voi käsi sydämellä pitää tätä lyhyttä (reilun 40 minuutin) ja hyvin, hyvin pienen budjetin (20 000 euroa) elokuvaa muuta kuin enintäin B-luokan elokuvana. Sillä ei sinänsä ole väliä minkä tasoinen elokuva on. Olennaista elokuvassa on mitä siinä kerrotaan, mikä on sen keskeinen sisältö.

Tämä elokuva tarjosi joitain uusia näkökulmia Suomen historiaan ja suosituimpaan suomalaiseen C.G.E. Mannerheimiin. Kokonaisuutena ottaen elokuva oli nationalistinen ja sotaa ja sen sankaruutta ihannoiva mikä oli vastenmielistä.

     *     *     *

Tällaisen tarinoivan elokuvan kautta esimerkiksi Suomen historia osoittautuu yhdeksi tarinaksi muiden joukossa. Siinä on mukana sekä sepitteellistä, uskonvaraista että dokumentaarista ainesta. Sanotaanhan sitä, että jokainen sukupolvi kirjoittaa tai sepittää oman historiansa. Tällä kertaa ei ollut kyse uudesta sukupolvesta vaan sivullisesta kertojasta ja miltä Suomen kansallissankari näyttää hänen silmissään.

Tarinaa kerrotaan Afrikassa nuotiolla pienille lapsille, jolloin tarinan täytyy olla sellainen, jonka voi kertoa pienille lapsille. Siitä on raakattu kaikki sellainen pois, mikä ei sovi pienille lapsille. Ja niin kuin aina kertomusten kohdalla sopii, kysyä miksi kuulijoille tai lukijoille kerrotaan juuri tämä tarina ja juuri tällä tavoin ja näillä sanoin.

     *      *      *

Elokuvassa tällaisten tarinoiden kertominen on esitetty ikään kuin itsestäänselvyytenä. Kansan ja kansojen on kerrottava tällaisia tarinoita sankareistaan ollakseen olemassa, mikä on elokuvassa esitetty väite, mutta en usko sen pitävän paikkaansa. Tällaisia tarinoita ja sankareita ei tarvitse kukaan muu kuin sellainen, joka haluaa kynsin hampain pitää yllä sotakoneistoja ja oikeuttaa massatappamisen itsenäisyyden ym ideologioiden nimissä.

Jos elokuvan tarkoitus oli herättää keskustelua sankareista - ja jos tällaista keskustelua syntyy joka kyseenalaistaa sotasankaruuden -, elokuva on täyttänyt paikkansa. Muussa tapauksessa sen olisi saanut jättää tekemättä.

Tällaista elokuvaa voi yhdestä näkökulmasta tarkasteltuna pitää rasistisena ja kolonialistisena. Suomi vie omaa sairasta kansallisideologiaansa Keniaan. Rasismia ei ole se, että päänäyttelijä on musta tms. Ikään kuin suomalaiset eivät voisi oppia mitään maasta, josta koko ihmiskunta on aikoinaan lähtenyt liikkeelle. Asetelman voisi kääntää aivan päälaelleen ja kysyä, voisiko suomalaisen nationalismin tappaa ottamalla oppia lajimme menneisyydestä.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 86: "Kirjat ovat lääke kaamosmasennukseen"

Syysmasennus on taas salakavalasti hiipinyt aivojen sopukoihin, mikä näkyy muun muassa väsymyksenä ja voimattomuutena. Tosin olen oppinut näitä mielen häiriötiloja jo aika hyvin hallitsemaan. Resepti on yksinkertainen: riittävä liikunta ja yöuni. Kun nukuttaa on nukuttava. Vaikka koko viikonloppu. Uupumukselle ei saa antaa liikaa valtaa. Se on kylmän viileästi ohitettava, unohdettava aina kun mahdollista. Aina se ei onnistu.

Ajatusten siirtäminen johonkin miellyttäviin asioihin on parasta lääkettä. Tällaista lääkettä ovat viime päivinä olleet mm. Matti Pulkkisen "Elämän herrat" (1980) ja Petri Tammisen "Rikosromaani" (2012). Molemmissa tapahtumapaikkana on (myös) Hämeenlinna. Kummassakin pappi menettää uskonsa, ja vaihtaa alaa. Tammisen kirjasta ei selviä, mitä hänen hengen miehensä alkaa seuraavaksi tehdä. - Sinänsä ei ole yllättävää, että papit tai teologian opiskelijat menettävät uskonsa. Muistaakseni neljäsosa luterilaisista papeista ei edes usko julistamaansa jumalaan. Viimeistään Heikki Räsäsen kirjoista tutuksi tullut eksegetiikka on vienyt uskon viimeiset rippeet.

     *     *     *

Niin, toinen vaihtoehto tänä iltana olisi ollut esimerkiksi lähteä Helsinkiin, Korjaamon vintille...

Tamminen: "Rikosromaani" (2012)

Alttarille jätetty morsian, sairauslomalle masennettu valtioneuvos, tylyn lääkärinlausunnon tai kuntokartoitusraportin masentamia kansalaisia. Nöyryytettyjä, lannistettuja sieluja, huolia ja häpeää.

Aineettomaan pahantekoon syyllistynyt Hermann Ångström liitelee aamuyön pimeydessä ja langettaa ihmisten ylle sarjan sosiaalisia häpeitä ja hahmotonta murhetta. Kuka Ångström on, ja mitä hän kostaa?
(Otavan sivusto)

     *      *     *

Petri Tammisen epäsalapoliisiromaani "Rikosromaani" (2012) on aivan loistava! Se kuvaa aikamme henkeä paradioiden kaikkialle levittäytyvää loputtomien, tyhjänpäiväisten rikoskertomusten ja  tosi-TV-poliisiohjelmien maailmaa. - Ahdistuksen aiheuttaminen naapurille, joka hakkaa vaimoaan, on tässä maailmassa kotirauhan rikkomista, tuomittavaa ja siinä saa poliisit peräänsä. Tammisen yhteiskuntasatiiri olisi voinut olla vielä monta piirua vahvempaa muuta hyvä näinkin. Kyllä käsijarrupäälläkin rallikisan maaliin pääsee.

     *     *    *

"Rikosromaanissa" ovat oikeastaan kaikki sankareita ja konnia. Komisario Vehmas käy omaa yksityistä terrorismin vastaista sotaansa mystistä Hermann Ångströmiä vastaan. Hermann ei tee oikeastaan mitään hirveän rikollista mutta silti häntä kohdellaan kuin pahintakin pahista. Hän on pahempi kuin leipäveitsellä vaimonsa paloitellut aviomies.

Komisario Vehmaasta tulee myös Ångströmin uhri, vaikka hän ei sitä itse heti huomaa. Hän alkaa Ångströmin vihjailun takia miettiä, miten huonosti kohteli edesmennyttä vaimoaan Marjaa - ja jopa aiheutti tämän kuoleman käytöksellään.

Komisario menee tunnontarkassa poliisin työssään niin pitkälle, että lähtee Pasilan poliisitalolta Muonioon hakemaan miestä, jonne hänet onnistuu konstaapeli Immosen kanssa sattumalta paikallistamaan.  Esimies Isotalo tosin ei tiedä miehen seikkailusta mitään ennen kuin Ångström haastaa poliisin käräjille kotirauhan rikkomisesta. Vehmas joutuu muutamaksi kuukaudeksi hyllylle.

      *     *     *

Ångströmin arvellaan aloittaneen paheellisen toimintansa Hämeenlinnasta, jossa hän jätti yksinhuoltajaäidin häpeällisesti alttarille Hattulan keskiaikaisessa kivikirkossa ja pakeni itse paikalta.

Mitään laitonta tapauksessa ei tietysti ollut, mutta konstaapeli Immonen sai tapauksen jotenkin selville ja yhdisti sen heidän tutkimiinsa muihin tapauksiin mihin se kiistatta liittyi.

Pari viikkoa häiden jälkeen tuli esiin seuraava tapaus. Ångström esiintyi valehoitajana ja väärensi AIDS-testin tuloksen. Lisäksi hän kertoi 15-vuotiaalle, että hänellä oli angiina, vaikka ei ollutkaan. Viisikymppiselle hän diagnostisoi kuvitellun rytmihäiriön.

Samalla tavoin mies liikkui ja häpäisi ihmisiä myös muilla aloilla eri puolilla Etelä-Suomea. Vaikka Vehmas poliisina tuomitsee tällaisen toiminnan, hän ei voinut olla samaan aikaan ylpeä siitä, miten hienoja tarinoita tällainen toiminta synnytti. Epäilemättä Ångströminkin tarinat päätyisivät "Pohjolan poliisi kertoo" -kirjan komeiden kansien väliin.

     *      *       *

Vehmas analysoi mielessään uhreja toteamalla, että he sairastavat tulevaisuutta. Olennaista ei ole se mitä ihmisille tapahtuu vaan mitä he uskovat itselleen tapahtuvan. Ångström ruokki ihmisten uskoa erilaisiin asioihin kuin ennen vanhaan kansansadut. Ihmiset pelkäsivät mitä moninaisimpia asioita ja juuri näihin sielun kipeisiin kohtiin Ångström kauhistuttavalla tavalla iski. Tosin iltapäivälehdet ym ruokkivat näitä pelkoja tietysti päivittäin.

Niin taitava Ångström oli, että hän sai jopa keski-ikäisen luterilaisen papin Pitäjämäestä luopumaan uskostaan. Mies toimitti papille videon tämän omasta jumalanpalveluksesta, eikä muuta tarvittu. Pappi sekosi täysin. Hän tajusi itse keksineensä kaiken, jumalankin. - Tässä vaiheessa Vehmas hetken aikaa epäili, oliko pappi sittenkään uhri....

     *      *      *

"Ångström ei surmannut. Hän otti ihmisiltä elämän pois ja saattoi syöstä heidät itsetuhoon, mutta hän ei surmannut eikä ylipäätään kajonnut ihmisiin, ei ainakaan vahingoittaakseen. Vehmaksesta tuntui, että se merkitsi jotain, josta Sherlock Holmes ja Columbo päättelisivät paljon."

Valtioneuvos, joka hänkin oli uhri, puolustaa Ångströmiä

"- Kyllä minulla on vastuu itsestäni. (..) Meillä kun hommat kusee niin heti on ukko miettimässä että kenen syy tämä oli. Ja keksivät että ei perkele, sehän oli ton hankalan tyypin syy. Eikä kukaan mieti ratkaisua, kaikki vaan jahtaa sitä syyllistä."

 Lopulta komisario Usko Vehmas ja konstaapeli Immonen saavat valtioneuvoksen järkiinsä. Hän tajuaa, ettei uhrin sovi puhua niin kuin hän puhui. Ei pahaa pidä puolustaa.

perjantai 28. syyskuuta 2012

Sutinen: "Merkkihenkilön kuolema" (2007)

Moniäänisyydessä voi nähdä kaikuja Matti Pulkkisen "Romaanihenkilön kuolemasta" (1985), joka nousee väkisin mieleen kokoelman nimestä. Suomalaisen postmodernismin klassikko tappoi romaanista perinteisen kertojan, ja vastaavasti Ville-Juhani Sutisen kokoelmasta "Merkkihenkilön kuolema" (2007) on turha etsiä yhtä, samana pysyvää puhujaa. Runoelma on enemmänkin kollaasi sieltä täältä lainattuja kuvia, fraaseja ja assosiaatioita. Runoilijan tai puhujan rooli on lähinnä leikata ja liimata. (Saara Oranen, Kiiltomato.net)

     *     *      *

Ei ole mieltä arvioida kirjaa huonoimmastakin huonoimmaksi, jos se on tarkoituksella tehty sellaiseksi. Tämä on ensimmäinen ajatus, joka Ville-Juhani Sutisen epärunokirjasta "Merkkihenkilön kuolema" (2007) tulee mieleeni. Joten otan kirjan vakavasti, ja pohdin mitä itse kunkin tällaisen kirjan jälkeen olisi hyvä miettiä - omalla kohdallaankin.

     *     *      *

Kirja jakaantuu kahteen osaan, jotka on otsikoitu notaatioilla '17.5'  ja '50.1'. Ne voisivat viitata esimerkiksi yleisten kirjastojen hyllyluokkiin. Edellinen viittaa kauneuteen ja estetiikkaan, jälkimmäinen ympäristö- ja luonnonsuojeluun.

Ensimmäinen osa on runoihin - ja ihmisiin - liittyvän estetiikan, kauneuden paradiointia. Teksti juoksee kauniisti riviltä toiselle, mitä erilaisimmissa muodoissa. Kuin meren aallot aaltoillen. Mutta itse runot ovat (lähes) non-senseä.

Poimin sanaketjuista joitain yksittäisiä sanoja oman mieltymykseni mukaan esimerkiksi sanan 'auringonkukka', joka toistuu muutamaan kertaan. Sana esiintyy melkein heti tekstin alussa.

"pilarien torajyville aseteltu tuhkakuppeja paimenten korvista
                    vuolleet koristenuppeja auringonkukkia kuohien
vanhuksen tudorisesti harmaantunutta monitoripäätä
                              trumpetti somasta turta hormi
                         luhtikuu on kvartaaleista julmin"

Koko kirja on täynnä tällaisia sanaketjuja, ilman välimerkkejä, ilman mitään muuta kuin sanoja toisensa perään. Siteeratun pätkän viimeinen säe on tutun T.S. Eliotin "Autio maan" -säkeen väännös, sillä "huhtikuun on kuukausista julmin". Juuri tämän verran merkitystä tekstistä monin kohdin löytyy.

Auringonkukat sanana ja yhteydessään herättävät kaoottisia mielteitä, ei muuta. Kukkia ei voi kuohia, eikä niistä voi vuolla koristenuppeja tms. Mutta jotain sanat mielessä synnyttävät.

      *      *      *

Myöhemmin auringonkukat pullahtavat esiin tällaisessa yhteydessä

"if all were minded so the times should cease
     sanoi pirtelölaituri
          napakasta huoneesta suljetut tuulet
               kun kuollut niin kuollut on auringon
                    kukkain attenttaatti"

Ensimmäinen säe on William Shakespearen XI:stä sonetista, joka on jonkinlainen paradoksi, jossa ylistetään nuoruuden ennakkoluulottomuutta. Paradoksi on siinä, että etukäteen pitäisi tietää mikä on mitäkin ennen kuin voi sanoa mitä se on. Sukupolvittain ihmisten käsitykset asioista vaihtelevat.

'Auringonkukkain attentaatti' sopii jotenkin säkeen kokonaisuuteen. Kukat ovat aina, vuosituhannesta toiseen, samanlaisia ja ne muuttuvat vain ympäristön muuttuessa.

     *      *     *

Kolmannen kerran auringonkukat pilkahtavat esiin ensimmäisen osan lopulla. Joku soittaa New Orleans'issa tanssimusiikkia tai jossain. Jonkun kenties runouden kynnet ovat syvällä pianistin selässä ja

                    "pianotuolilla istuen ojentaa
          sakset auringonkukkia leikata
happy to have thy love happy to die"
       
Nyt ollaan Shakespearen 92. sonetissa. Toinen rakastavaisista pohtii rakkauttaan toiseen. Toinen on epävakaa, oikukas ja runoilija päätyy siihen, että on parempi luopua toisesta kuin jatkaa.  Molempi parempi niin kauan kuin rakkautta kestää. Absurdi tilanne.

Niin, ehkä kukkien leikkaaminen symboloi runoilijan vähittäistä kuolemaa, mutta kukat kuolevat kumminkin muutenkin.

     *      *      *

Toinen osasto '50.1' on samankaltainen kuin edellinen, mutta meren pinta on tyven. Teksti ei enää juokse aaltoillen sivun laidasta toiseen vaan on tasattu tiukasti vasempaan laitaan.

Shakesperare-sitaatit niin "Soneteista" kuin "Myrsky"-näytelmästä häviävät. Runoilijan mieli hajoaa entisestään.

Dementia etenee? Skitsofrenia pahenee? Kirkkaita hetkiä on aina välillä - ja ne ovat esitetty kursivoituna, jonkinlaisina kommentteina.

Edessä on joka tapauksessa jonkinlainen rappio, dekadenssi. Kursiivilla kirjoitettuna

"kuten  aiemmin sanoin kaikki
oli tärveltynyttä ja rikki"

Lopulta ei ole enää mitään suojeltavaa? Hullu ottaa viimeisen auringonkukan - tai mikä se sitten onkaan - ja panee suuhunsa ja siinä sen kukan kohtalo. Sukupuutto.

RUNO ON VAPAA. Osa 33: "Kosmoksesta kosmokseen"

Aurinkotuulesta synnyit
hiukkanen hiukkaselta
atomi atomilta
molekyyli molekyyliltä
solu solulta
jakaantuen
yhä uudelleen sen geneettisen koodin mukaan jonka olit vuosimiljoonien aikana saanut käyttöösi
avaimena
sieluusi

Aurinkotuulesta synnyit
pölynä vaelsit
auringosta luokseni
vain törmätäksesi minuun

ja jatkaaksesi matkaasi omaa rataasi pitkin
pois minusta

Aurinkotuulesta synnyit
  Kuu
minulle näytät vain pimeän puolesi
Maata haluat kanssani

     -     -     -     -     - 

Tällaista kuvaa ET ole aiemmin nähnyt, sillä tällaista kuvaa ei ole ennen otettu. Alla olevassa kuvassa on universumimme silloin, kun se oli vielä sikiöasteella 13,7 miljardia vuotta sitten. Aurinkokuntamme syntyyn oli aikaa vielä käsittämättömän paljon, sillä se syntyi 4,6 miljardia vuotta sitten.

Kuva tai kuvat on otettu Hubble -avaruusteleskoopilla 25.9.2012, jolloin kuva julkistettiin. Maasta käsin kuvaa ei olisi pystytty ottamaan. Yhden kuvan valottaminen kesti 500 tuntia ja lopulta paljastui lukematon joukko pieniä yksityiskohtia.

Lopullinen kuva on koostettu 2 000 erillisestä kuvasta, joita on otettu kymmenen vuoden aikana. Vuonna 2003 koostettiin edellinen vastaavanlainen kuva, ja nyt rakennettu kuva on siten sen päivitys.

Yhden ainoan kuvan ottaminen pienen pienestä kohdasta kesti 22 päivää, minä aika saatiin kerättyä kuvaa varten riittävästi valoa. Kuvassa näkyy mm. 5 500 Linnunradan kaltaista galaksia.
Kuusta ja Maasta ei ollut tietoakaan, kun kuvassa näkyvät kauimmat kohteet olivat olemassa. Olimme pelkkää TÄHTIPÖLYÄ, mitä tosin olemme vieläkin...

Tyhjästä ei voi syntyä mitään - tarvitaan ainetta: kiinteää ainetta pölyä, nestettä, kaasua. Tarvitaan myös painovoimaa, joka vetää tai työntää aineita jollain tavalla suhteessa toisiinsa.

Planeetat ovat kiinteitä samoin muut avaruudessa liikkuvat monenlaiset kappaleet. Planeettojen ympärillä on toisinaan kaasukehä, jos ne ovat riittävän kaukana Auringosta. Kuoren alta voi silti löytyä muutakin kuin kiinteää ainetta.

Vain hyvin erityisissä oloissa voi syntyä elämää. Universumissamme on miljardeja Venuksen, Maan ja Marsin kaltaisia tähtiä, joten elämää löytyy varmasti paljonkin. Millaista se on, sitä ei kukaan meistä vielä tiedä, jollei ole kulkenut jonkinlaisen madonreiän kautta toiseen aikaulottuvuuteen tms.

torstai 27. syyskuuta 2012

Pulkkinen: "Elämän herrat" (1980)

Matti Pulkkisen "Elämän herrat" (1980) kertoo vihasta ja rakkaudesta, luovista ihmisistä ja lähimmäisistä, elämän koko prosessista. Se kertoo enemmästäkin, ajasta jonka olemme sikiönä kohdussa viettäneet ja jolla on ratkaiseva vaikutus myöhempään elämäämme. Lukija ei ehkä ole samaa mieltä, mutta lukematta ja kantaa ottamatta ei voi olla kukaan. Kuten suuri kirjallisuus aina "Elämän herrat" jättää lähtemättömän jäljen, tämä kirja voi muuttaa maailman koko kuvan!  (Takakansi)

       *      *      *

"Elämän herrat" (1980) on kepeä ja samalla vakava kirja Suomesta. Kirjan kehyksenä on kuvitteellisen Kopulan kirkon paanukaton korjaaminen, jonka ympäristö erehdyttävästi muistuttaa Hämeenlinnan Vanajan kirkon ympäristöä, jossa itse asun. Korjaustyötä tekee kaksi miestä. Henriksson, jolla on pieni rakennusalan yritys. Apumiehenä hänellä on Hannu Järvinen, joka muistuttaa monella tavalla Matti Pulkkista. Hänkin oli ollut oikeassa elämässä paanukattoa tekemässä työllisyystyönä. Kertomuksessa ovat mukana myös seurakunnan kappalainen nimeltään Markku, suntio ja talouspäällikkö. Lisäksi Markun ja Hannun puolisot Helka ja Merja ovat draamassa mukana.

     *     *     *

Työ etenee verkkaisesti mutta varmasti. Henriksson on sairas mies, mutta korvaamaton tässä työssä. Hän tekee projektin aikana kuprun, kavaltaa seurakunnalta, mutta kappalainen sovittelee asian miehen kanssa, sillä kappalainen haluaa saada projektin ajoissa valmiiksi. Taloudelliset epäselvyydet koituvat lopulta kappalaisen itsensä kohtaloksi, ja projektin jälkeen häneltä loppuvat työt niin kuin apumieheltä Hannultakin. Tosin kappalainen on myös kirjailija, ja hän keskittyy jatkossa seuraavan kirjansa kirjoittamiseen. Hannukin kirjoittaa, mutta hän on harrastajakirjoittaja. Hannun kirjoittamat novellit tai niiden luonnokset ovat olennainen osa kirjaa.

Hannu kirjoittaa niin avopuolisostaan Merjasta kuin kappalaisen vaimosta Helkasta sekä itsestään oivaltavia novelleja, jotka vaikuttavat varsinkin naisten tapaan nähdä itsensä. Myös kappalainen lukee Hannun projektin aikana tekemiä tekstejä, ja myöntää, että ne ovat kelpo tekstejä mutta eivät valmiita. Hän on lisäksi eri mieltä kuin vaimonsa Helka siitä, millaista heidän elämänsä on ollut - ja Markku kertookin Hannulle toisesta näkökulmasta heidän elämäntarinansa.

      *      *      *

Pulkkisen kirja on jollain tavoin pirstaleinen mutta siitä löytyy omanlaisensa rakenne. Kirja alkaa niin kuin romaanit alkavat, mutta ensimmäisen jakson jälkeen kertoja alkaa valottaa asioita jatkuvasti eri henkilöiden näkökulmasta. Samoja asioita kerrotaan useaan kertaan. Lisäksi Hannun 'novellit' ovat vaivihkaa upotettu kirjaan sisään. Kirjan parasta antia ovat nämä roolirunomaiset jaksot, joissa kerrotaan Hannun ja Helkan elämästä.

Kirjan loppu on hillitön. Siinä Helka ja Hannu tulevat uususkoon, ja jonkinlaisessa ryhmässä yrittävät palata elämässään niin pitkälle taaksepäin, että muistavat oman syntymänsä - jopa olemisensa sikiönä kohdussa. Tämä ei häiritse heidän puolisoitaan, mutta mystisellä tavalla yhdistää näitä kahta.

"- Hannu, Helka huusi kuin kaukaa menosta, - minä pienenen! Pysäytä!

Järvinen [= Hannu] ryhtyi painamaan käsiään lähemmäksi toisiaan; kädet tärähtelivät. Vasen jalka hypähti paukuttamaan lattiaa ja Järvinen huojahti kuin tuulenpuuskasta.


Järvinen irvisti. Hän hivutti sormenpäitään lähemmäksi ja jalka rauhoittui. Helka jännittyi tuijottamaan vastakkain hakkaavia käsiä.

Sormenpäät tapasivat toisensa. Järvinen huokasi.

Helkan kädet hervahtivat.

Järvinen rupesi nostamaan vastakkain painettuja sormenpäitään hyvin hitaasti kuin ne painaisivat paljon. (..)

Hengitykset solahtivat yhteen. Huoneessa löi siipiään valtava lintu. Järvinen ja Helka pomppasivat tasajalkaa ilmaan kädet toistensa hartioilla."

Vietettiin projektin päättäjäisiä, ja muut seurasivat rauhassa tätä kahden ihmisen outoa performanssia.

Pulkkinen: "Romaanihenkilön kuolema" (1985)

Romaanin lukeminen kannattaa aloittaa 'Alkusanoista', jotka sijaitsevat kirjan lopussa, sivulla 609. Sieltä selviää, miksi kirja on kirjoitettu. Se on tekijän mukaan "kirjallinen konkurssi, kesken jäänyt luonnos omaelämänkerralliseksi antiromaaniksi". Kirjailijan mukaan tappio ei johdu yrityksen ylivoimaisuudesta, vaan omien voimien vähyydestä.

Suurimman kohun kirja sai aikanaan siitä, että se kertoi avoimesti Afrikasta ja afrikkalaisista. Pulkkinen kärjistää tarkoituksellisesti, mutta silti tarinoissa täytyy olla myös paljon perää. Hän kirjoittaa siitä mitä näki, ei siitä mitä halusi tai useimmat siihen aikaan Suomessa halusivat nähdä.

Romaanihenkilön kuolemaan sopii mainiosti Pekka Tarkan Helsingin Sanomissa lausumat sanat” Pulkkisella on harvinainen taito hallita moniaineksista teoskokonaisuutta. Vielä harvinaisempaa on hänen kirjansa rehellinen ja luja etiikka.” (Sanojen Ajan -sivusto)

     *     *     *

Kirjan viimeisellä sivulla kirjallisuudentutkija Makkonen, kirjan ainoa romaanihenkilö, vihdoin kuolee. Ennen kuin Makkonen jättää kirjailijan tekstit - ja omansakin - hän puhuttelee lukijaa

"Hämärtyy. Ja Hämeenlinnassa sammuvat viimeisetkin valot. 
Mikä, hyvä lukija, on viivyttänyt sinua täällä? Sinisilmäisyys? Saamattomuus?
Vai onko sinun - liian myöhäistä?"

Makkonen fiktiivisenä henkilönä on tietysti elossa niin kauan kuin kirjassa sivuja piisaa ja niitähän piisaa. Vain kirjailija ja (anti)kirjan lukijat jatkavat olemassaoloaan. Jolleivät tee kirjan luettuaan välittömästi itsemurhaa, mihin Pulkkinen myös viittaa. Makkonen piilottaa Pulkkiselta tabletit... 

     *     *      *
  
Olen pari kolme kertaa aiemmin yrittänyt lukea kirjaa, ja eilen illalla ja tänä aamuna sitten vihdoin kahlasin kirjan alusta loppuun. Ymmärsin itseäni, lukijana, miksi olin jättänyt urakan kesken. Syyt liittyvät Makkosen takana olevaan todelliseen kirjailijaan Matti Pulkkiseen ja hänen teksteihinsä ja kuviinsa, joita kansien väliin on viritetty.

Kirjan rakenteellinen idea on varsin yksinkertainen, vaikka siitä 80-luvulla kovasti kohistiinkin, mikä liittyy sen aikaiseen kirjalliseen keskusteluun mm. Roland Barthesin kirjaan "Tekijän kuolema" (1993), jota ei silloin oltu vielä suomennettu. Tuolloin pohdittiin sitä, mikä teksti on. Ja Pulkkisen kirjassa on paljon viittauksia muiden kirjoihin ja pitkiä sitaatteja toisista kirjoista. Tekijä, kirjoittaja, Pulkkinen usein vain koosti, teki kollaasia muiden kirjoittajien teksteistä. 

Pulkkisen oma kehitelmä oli se, että hän teki "Romaanihenkilön kuolemassa" (1985) vielä sellaisen silmankääntötempun, että hän pani kirjansa tekstien ensimmäisen lukijan Makkosen toimittamaan kirjansa. Lopputulos oli siten ikään kuin kirjailija Pulkkisen ja tutkija Makkosen tekstien sekametelisoppa. Kirjailija ei enää edes itse kirjoittanut tai vienyt omaa kirjaansa loppuun. Tekstit vain löysivät jotenkin romaanihenkilön avustuksella romaanimaisen muotonsa.

     *     *     *

Monin paikoin kirja on viihdyttävää luettavaa, mutta myös sietämättömän pitkäveteinen loputtomine jaarituksineen aikansa kehitysapupolitiikasta ja Neuvostoliitto-suhteista ym. Pulkkisen voimakas narsismi myös tunkee koko ajan läpi ja väkinäinen huumori, joka harvoin naurattaa. Samoin raivostuttava lukijoiden liehittely ja kosiskelu.

Heti kirjan alusta käy selväksi, että kirjailija Pulkkinen ei tyydy enempään eikä vähempään kuin Finlandia-palkintoon kirjastaan, mitä hän ei saanut. Tosin ehdolla "Romaanihenkilön kuolema" kuitenkin oli. Hän vertaa itseään / kirjaansa mm. ensimmäiseen Finlandia-palkinnon saajaan Erno Paasilinnaan ja hänen "Yksinäisyyteen ja uhmaansa" (1983) ja rivien välistä on helposti luettavissa, että hän pitää itseään päätä pidempänä.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

RUNO ON VAPAA. Osa 32: "Vihreä nainen - nainen toisesta todellisuudesta"

"Vihreä nainen

Riennä syliini Vihreä nainen
yö on täällä 
Kuu metsän yllä 
ja voikukka ruohossa" - Juhani Peltonen, "Ihmisiät" (1964)
   
      *      *     *

1960-luvun tieteiskertomuksissa avaruusoliot, alienit kuviteltiin 'pieniksi vihreiksi miehiksi'. Jostain syystä ei naisiksi. Puhuttaessa näistä olioista niitä ajateltiin jollain tavoin sukupuolettomasti.

Pienet vihreät miehet ja naiset asuivat - kenties tarinan uskottavuuden takia - Marsissa. Mars oli lähin planeetta, jossa kuviteltiin voivan olevan samankaltaista elämää kuin Maassa.

Elokuvissa vieraat oliot esitettiin yleensä pelottavina ja uhkaavina. Tuntemattomat oliot halusivat vallata maan ja päästä eroon ihmisistä, ja siksi niitä vastaan tuli taistella.

     *      *      *

Tässä kontekstissa, kylmän sodan maailmassa kirjailija Juhani 'Elmo' Peltosen 'Vihreä nainen' -runo on kiinnostava, sillä ensiksikin olio on nainen ja toiseksi se ei ole millään tavoin pelottava, ennemmin päinvastoin.

Runon 'minä' on odottanut Vihreää naista, hän on ehkä itse metsässä ja puoliääneen sanoo itsekseen: "Riennä, riennä!" Hän on odottanut pitkään, monta tuntia ja on yö. Kuu on noussut taivaalle.

Kuu on metsän yllä. Metsään kuun valo vain siivilöityy. Metsässä oleva - luultavasti mies - ei näe melkein pimeässä enää värejä ympärillään. Jossain pienellä aukiolla ruohikossa kasvaa voikukka. Hän ei näe voikukan keltaisuutta, mutta tietää, että se mikä näkyy, tai on ruohikossa, on voikukka.

     *     *      *

Vihreä nainen joko tulee tai ei tule. Kävi niin tai näin, mies on kokenut elämyksen, olemisen pimeässä metsässä, kuun paisteessa, ajatellen voikukkaa ruohon seassa. Jos nainen saapuisi, hän ei tietäisi, onko nainen vihreä vai ei. Naisen sukupuolesta hän tuskin voisi erehtyä, siitä että kyseessä on nainen, henkilö tai olio jota hän oli odottamassa.

Mahdollista on sekin, että kaikki on vain harhaa tai kuvittelua. Ehkä Vihreää naista ei ole olemassa, ehkä naisen ei ollut tarkoitus tulla, ei ainakaan tuona iltana. Ehkä oli tapahtunut jokin väärinkäsitys.

tiistai 25. syyskuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 85: "Aurinkoni, aurinkoni, miksi minut hylkäsit?"

Asun kerrostalossa ja olen pitänyt ovessani suurta niinestä tms. punottua keltaista aurinkoa. Minulla oli niitä kaksi kappaletta. Keväällä hukka vei toisen ovestani. Panin oveen toisen auringon. Nyt sekin on haihtunut ilmaan. Nyt minulla ei ole enää aurinkoa ovessani. Ovi on vitivalkoinen. Kuin tyhjä paperi. Ovessa ei ole enää muuta kuin nimeni ja lukko. Valkoista mustalla. Kai sekin siitä vielä lähtee. Nimikyltti. Ehkä lukkokin. Saranat ja koko ovi. Oviaukko. Ehkä siihen tehdään seinä ja alan kulkea parvekkeen oven kautta.

      *     *     *

On hiljaista ja on yö. On pimeää ja on hiljaista. Luen Juhani Peltosen "Valaan merkkejä" (1973). Luen nerokkaan Juhani Peltosen kirjaa. Peltonen on Riihimäeltä. Peltonen on kantahämäläinen kirjailija. Oli. Hän kirjoitti Elmosta toisessa kirjassa. Siitä tehtiin kuunnelma, toinenkin ja TV-näytelmä. Elmo oli paras, sillä muutoin Elmo ei olisi ollut Elmo. Minä en ole Elmo. Minä olen fiktiinen henkilö.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Pajukaarre: "Seitsemän kukkaa tyynyn alla" (2008)

Tiesitkö, että kukkiin liittyy mitä ihanimpia tarinoita ja kiehtovimpia legendoja? Liisa Pajukaarre kertoo Minna Immosen kuvittamassa teoksessa "Seitsemän kukkaa tyynyn" (2008) alla totta ja tarua näistä luomakunnan kaunistajista. Kukkalegendoissa noudatellaan Jeesuksen elämänkaarta syntymästä pääsiäisen ja helluntain tapahtumiin. Pajukaarre kertoo myös antiikista periytyviä tarinoita ja Karjalan kertomuksia. Minna Immosen herkkä kuvitus tekee teoksesta kauniin kokonaisuuden.(Takakansi)

      *     *     *

Joskus on terveellistä ottaa käsiinsä kirja, josta saa näppylöitä. Tämä kirja aiheutti välittömän allergisen reaktion, ei kukka-akvarellien takia vaan tekstin takia. Kansantarinat ja -uskomukset olivat raiskattu raamatullisella hörhellöksellä.

Parasta kirjassa ovat ehdottomasti kuvat, mutta tekstit pitäisi kirjoittaa kokonaan uudelleen - oli niiden sisältö sitten mikä tahansa.

LUMME. Kirja alkaa lumpeella. Kirjoittaja on keksinyt oman 'legendan', jossa enkelit tuunaavaat lummetta.Samalla periaatteella kuka tahansa voisi sepittää oman lumpeen luomistarinansa. Pajukaarren istuttajaenkeli, tulienkeli ja suojelusenkeli sähläilevät lummukan kanssa ja Luoja sitten hoitelee aloittamansa homman loppuun. Toisin kuin otsikko lupaa, litisevää neitsytkukkaa ei panna tyynyn alle. - Leikkaa leimaa -menetelmällä legendan perään on liitetty antiikin Kreikan näkemys asiasta. Tämän tarinan mukaan nymfi, joka rakastui Herakleeseen saamatta vastarakkautta myyttyi lumpeeksi. On tietysti käsittämätöntä, miksi tämä jälkimmäinen tarina on liitetty toisen perään.

      *     *      *

KELTAMATARA. Toisessa tekstissä 'legenda' ja perimätieto ovat ympätty samalla tavoin yhteen kuin edellä kaksi toisiin liittymätöntä tarinaa. Jälleen alkuperäiset kansantarinat on peitetty raamatullisilla viittauksilla, jolloin alkuperäinen, 'pakanallinen' tarina on hajonnut pirstaleiksi.

Todennäköisesti alkuperäisessä suomalais-ugrilaisessa tarinassa ja sen versioissa kansanperinteen omat jumalat ym. ovat kertoneet keltamataran tarinaa.

      *      *     *

Kirjassa käydään läpi kaksikymmentä Suomen metsissä, soilla, kedoilla ja niityillä, järvien rannoilla ja vesissä kasvavaa kukkaa. Ajatus tällaisesta kukkakirjasta on kaunis, mutta toteutus ei toimi. Tosin se antaa välähdyksen siitä, millä tavoin ristiretkeläiset pyrkivät hävittämään sen, mikä suomalaisuudessa on syvintä ja parasta. Ihmisten omat tarinat.

     *     *     *

Saattaa tuntua kaukaa haetulta, mutta kirja tuo mieleen kulttuuri- ja kirjataistelut maailmalta kirjailija Salman Rushdien tappouhkauksineen kaikkineen. Mikä oikeus suurilla maailmanuskonnoilla ja sen edustajilla on ympätä ideologiaansa kaikkeen? Oli kyse sitten kukista tai ihmisten mielistä.

Niemi: "Suden arvoitus" (2007)

Raimo O. Niemen "Suden arvoitus" (2006) on K7-seikkailuelokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat pieneen lappilaiseen kylään. Pääosassa on 12-vuotias tyttö Salla, jonka isä on poliisi (Kari-Pekka Toivonen) ja äiti (Miia Nuutila) kotiäiti. Salla (Tiia Talvisara) liikkuu paljon tunturissa ja näkee eräänä päivänä susia, joita ei ole aikoihin seudulla tavattu. Salametsästäjäksi paljastuva Antero Venesmaa (Peter Franzén) saa vihiä asiasta, ja hän koiransa Simon ja kahden kaverinsa kanssa aikovat ampua eläimet joko luvan kanssa tai ilman lupaa. Salla haluaa pelastaa sudet ja hän saa avukseen naapurin pojan Matiaksen (Janne Saksela). Yhdessä he lopulta onnistuvat pelastaa kaksi sudenpentua. (Wikipediaa mukaillen)

     *     *      *

"Suden arvoituksessa" on paljon äksöniä. Moottorikelkoilla, mönkijöillä ja maastoautoilla liikutaan jänkhällä. Pahikset vaanivat lapsia, jotka piilottelevat sudenpentuja milloin missäkin ja lopulta onnistuvat palauttamaan sudet luontoon emonsa luo. Kuva susista ei ole aivan mustavalkoinen, sillä salametsästäjien ohella poropaliskunnan miehet haluavat päästä susista eroon.

Salla ja Matias ajavat talvella vahingossa moottorikelkalla urossuden yli yrittäessään pelastaa sen metsästäjiltä ja susi kuolee. Kantava naaras kuitenkin selviytyy, ja keväällä sillä on kaksi pentua.
 Metsästäjät onnistuvat erottamaan emon pennuistaan, mutta eivät saa tapetuksi sen kummemmin emoa kuin pentujakaan. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Sivujuonteena elokuvassa on, että tarinan aikana Salla tutustuu biologiseen äitiinsä, jolla on samalla tavalla mystinen suhde luontoon ja eläimiin kuin Sallalla. Varsinkin susiin.

Varhaisteiniromantiikkaa  "Suden arvoituksessa" on ripaus, vaikka pussailuun asti ei päästäkään.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Nummela: "Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli" (2006)

Janne Nummelan esikoisteos "Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli" (2006) on ensimmäinen suomenkielinen runoteos, jonka kirjoittamisessa on laajalti hyödynnetty internetin hakukoneita, lähinnä Googlea. 'Google-runous' on ollut Suomessa hämmentävänkin vilkkaan runouskeskustelun aiheena, vaikka ei oikeastaan ole voitu puhua mistään konkreettisesta, kun tällaista runoutta ei ole ollut kirjan muodossa ennen Nummelan kokoelmaa.  (Taneli Viljanen, Kiiltomato.net)

     *     *     *

Paljon melua tyhjästä, voisi kommentoida Taneli Viljasen Kiiltomato.netin kirja-arviota Janne Nummelan esikoisteoksesta. Kyse ei loppujen lopuksi ole kuin siitä, että Nummela on käyttänyt tietolähteinään internet-sivustoja, jotka ovat olleet runojen pohjamateriaalina.

Kaunokirjallisuudessa lähteiden käyttö on tänä päivänä muutenkin aivan tavallista. Eilen John Irving kertoi dokumenttiohjelmassa, millä tavoin hän rakentaa romaaniensa henkilöitä. Hän käyttää asiantuntijoita apuna, haastattelee ihmisiä, käy työpaikoilla ym. Kerää tietoa monista eri lähteistä fiktiivisiin tarinoihinsa. Katja Kettu kertoi syyskuun alussa omasta tavastaan hankkia tietoa "Kätilö" (2012) - kirjaansa. Hän käytti pohjana mm. tietojaan oman sukunsa historiasta.

Vaikka Taneli Viljanen kategorisesti erottaa Leevi Lehdon ja Janne Nummelan hakukonerunouden toisistaan, hän päätyy kuitenkin lopulta siihen, että samasta asiastahan niissä on kyse. Lehto on vain rakentanut ohjelman, jonka avulla hän poimii sivustoilta tekstiä pätkiä ym. Nummela tekee sen manuaalisesti. Kirjailija Anita Konkka lisäksi muistuttaa omassa blogissaan, että Arto Kytöhonka jo 80-luvulla teki runoja tietokoneavusteisesti ja Kari Aronpuro käytti kollaaseissaan monenlaista materiaalia pohjana. Siis ei mitään uutta auringon alla runoudessa.

     *     *     *

Ensimmäisistä runoista tulevat mieleen Silene Lehdon "Hän lähti valaiden matkaan" (2009) runot. Näidenkin runojen 'minä' on merellä ja valaiden matkassa, mutta kollaasimainen tapa rakentaa runoja romahduttaa kirjan rakenteen heti ensimmäisessä osassa.

Toisessa osastossa merellinen teema jatkuu. Selityksissä kerrotaan, että runot ovat tuotettu hakukonehakujen pohjalta, mikä kuulostaa aika banaalilta. Sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, mistä tietonsa runojen pohjaksi on hankkinut! - Kysehän on samasta asiasta kuin maidon ostaminen Siwasta olisi jollain tavalla eri asia kuin jos sen hankkii suuresta marketista tai tavaratalosta. Maito on kuitenkin aina maitoa.

Tekstit voivat olla kiinnostavia niin kuin Harlekiini-kirjat tai mikä tahansa tuotettu teksti on kiinnostavaa, mutta eivät nämä runot ole joitain poikkeuksia lukuunottamatta varteenotettavaa lyriikkaa sen missään muodossa.  - Valmiiden googlettamalla löydettyjen ja kirjan  sivuille läiskäistyjen tekstien pitäminen runoutena on vähintäänkin outoa, millainen 'Opi purjehtimaan' runo on.

      *     *      *

Oli miten oli, olivat tekstit mitä olivat, ne olivat viihdyttäviä. Eikä kirjalta ja sen teksteiltä enempää tarvitse vaatiakaan. Minulle viihtyminen kirjan parissa riittää ja sen tehtävän tämäkin kirja täytti. Samaa ei voi sanoa kaikista kirjoista.

"Opi purjehtimaan

Moottorialus väistää ohjailukyvytöntä alusta
Moottoriveneilijä väistää purjealusta (..)

Että sellaista.

Manninen: "Lohikäärmeen poika" (2007)

Teemu Mannisen esikoisteos "Turistina täällä" (2004) oli lupaava mutta ei kaikkia lupauksiaan lunastava esikoinen: ironinen, älyllinen ja hallittu mutta myös hieman laimeaksi jäävä. Sen jälkeen Manninen on ollut monessa mukana: päätoimittanut Tuli&Savua, kirjoittanut esseitä, joissa hän on esitellyt suomalaisille lukijoille esimerkiksi amerikkalaista runoutta flarfista uusformalismiin, samoin pohtinut terävän kriittisesti monia kirjallisen kulttuurimme ilmiöitä, julkaissut uusia runoja blogissaan ja eri lehdissä, esittänyt äänirunoutta Linnunlaulupuu-yhtyeen kanssa. Siksi tätä toista kokoelmaa "Lohikäärmeen poika" (2007) onkin odotettu. Se on myös juuri sitä, mitä osasi odottaa: avaus moniin uusiin suuntiin, kiehtova ja tärkeä runoteos. (Taneli Viljanen, Kiiltomato.net)

     *      *      *

Teemu Mannisen toinen kokoelma "Lohikäärmeen poika" (2007) on kiehtova aivan kuten Taneli Viljanen edellä totesi. Sen tärkeydestä en ole aivan varma. Sitä lukiessa syntyy vaikutelma, että ihan kaikki osat kollaasista eivät ole aivan kohdallaan. Kyse on tietysti vain yhden lukijan vaikutelmasta.

Kiiltomato.net -sivustolla Viljanen kiinnittää huomiota kirjan kolmeen mottoon, jotka ovat jo jonkinlainen kollaasi. Jonkinlainen tiivistys siitä mitä tuleman pitää. Arthur Rimbaudin 1870-luvun modernismi, Grandmaster Flashin 2000-luvun rap ja W. B. Yeatsin 1920-luvun nationalistinen symbolismi tuntuvat päällisin puolin olevan kaukana toisistaan.

Rimbaud ylistää dekadentisti huonoja maalareita ja huonoa makua, Grandmaster Flash muistuttaa että vain Jumala tietää mikä on mitäkin ja Yeatsin lohikäärme-yli-ihminen - runossa nainen - on hämmennyksissään. (Viimeisellä aterialla Jeesus tarjoili viiniä ja leipää, ruumiinsa ja verensä symbolia, uhrilahjaa. Mutta mikä oli ajatus sen takana vai oliko sitä, ja miksi lahja tarjottiin vain miehille? - Leonardo da Vinci maalasi kuuluisaan "Pyhään ehtoolliseen" (1498) myös kolmannentoista apostolin Maria Magdalenan.)

     *     *     *

Kaikki kolme Teemu Mannisen mottoilijaa ovat symbolisteja ja käyttävät kristillistä symboliikkaa, joten siinä mielessä he muodostavat koherentin joukon. Kuuluvat samaan joukkoon.

Taneli Viljanen kiinnittää huomiota runoon 'Tytöt tykkää sodasta', jonka tunnettu  vastine on Drew Gardnerin samansisältöinen englanninkielinen netti- tai flarfruno. Se on ehkä koko kokoelman avainruno.

Runon lähtökohtana voidaan ajatella olevan sen, mitä tytöt sanovat sodasta netissä. Tytöt tulevat niin uskonnon (kristinuskon) kuin maallisen fyysisen kahakoinnin (demokratian) miehiseen maailmaan ikään kuin ulkopuolelta. Paradoksaalista siten onkin, että 'tytöt tykkää sodasta'. Vai tykkäävätkö?

     *     *     *

W.i.t.c.h:n maailma on naisinen ja väkivaltainen. Siis tytöt tykkää sodasta. Runon alussa tosin on riitasointuisesti äänessä mies, sitten teinitytöt tai naiset.

"M: (..) Ne perseet on jotenki niin maagisia. Tytöt on noitia, jotka vartioi Kandrakarin linnaketta. Miten voi voittaa sodan pimeyttä vastaan, kun itse sodasta on tullut pimeyden ase?"

Miehen ääni on kaksikertaisesti kääntynyt. Mies pitää implisiittisesti uskonsotaa, NATO:n iskuja ym. oikeutettuina. Mutta kun naiset alkavat hallita samalla tavoin maailmaa - siitä tulee pimeää. 

Seuraavassa säkeessä teinityttöjen (ja naisten pilkkaaminen ja ivaaminen) menee vielä pidemmälle

"L: (..) Mä otin poika kamult suihin tänää ja nielin ja mä itse tiedostan et mulla on ongelmia syömisen kanssa, ja siks mä ajattelin että olen lesbo. Vähän aikaa. Auttakaa pliiss!!"

Tyttöjen puheenvuorot ovat kuin jostain chat-keskustelusta, mutta tässä yhteydessä enemmän kuin pelkkää ironiaa. Ajatukset lainehtivat äärimmäisyydestä toiseen.

Lopputulema on tällainen

"O: Tytöt, me ei ehkä voia paljoa, mutta ainakin me voiaan yrittää iumeskellä pehmo leluja, tämän tosi kerron kuiskaten, koska romanttinen sieluni vietti tv-juhlaa."

     *     *     *

Jokin on tässä lohikäärmeiden valtakunnassa pahasti pielessä. Pelkkä pehmolelujen imeskely ei riitä tai tyydytä tyttöjä.

'Musta pedagogiikka' runossa kerrotaan kovia faktoja

"9-10-VUOTIAISTA TYTÖISTÄ LÄHES 40 % JA 10-11-VUOTIAIASTA
POJISTA 30% HALUAA SATUTTAA ITSEÄÄN. Kaiken voi menetttää 

jopa sekunnissa. PAHOINPITELYN JÄLKEEN AIKUINEN VIESTI
LAPSELLE: TÄMÄ OLI OMAKSI HYVÄKSESI.
Miksi ihmiset ovat ilkeitä toisilleen?
Vanhemman sijassa on nyt kulutuskulttuuri."

Teemu Mannisen runous on tässä kohdin vahvasti yhteiskunnallisesti kantaaottavaa.

      *       *       *

Runoilija ottaa kantaa myös oman kirjoittamisensa suhteen runossa 'Teoria isän rakkaudesta'

"joskus ajattelen, ettei asioista voi puhua suoraan,
että runous on vain uskonnon korvike, kiertoilmaisuja -"

Ja oikeastaan sitä Mannisen flarf-runous on. Hän koostaa vanhasta paskasta uutta, eikä pääse oikein eteenpäin. Oma näkemys maailmasta puuttuu, jää uupumaan. Pliis.

RUNO ON VAPAA. Osa 31: "Silja - endorfiini-addikti"

Yhtenä päivänä keskikoulun biologian tunnilla tajusin kaiken. Se iski mieleeni kuin keltainen salama. Olin uhattu eläin, vaikka ei minua mikään uhannut. Enää.

Fight-or-flight. Taistelin ja pakenin samaan aikaan. Luonnossa se saattoi olla nälkäinen tai haavoittunut susi tai karhu, jota pakenin tai jota vastaan yritin puolustautua. Kun tilanne oli ohi, aivoni eivät enää erittäneet endorfiinia, joka on morfiinin kaltainen huume jota ihmisen keho itse tuottaa tarvittaessa. 

Ihmiset siis tarvitsevat toisinaan huumetta ja luonto, Äiti-maa, Gaia on sitä viisaudessaan meille antanut!

Olin viillellyt partakoneen terällä ja puukolla käsivarteeni parin vuoden ajan, ja se helpotti heti oloani. Oli kuin olisin saanut suoraan suoneen huumetta - ja sainkin. En ollut itsetuhoinen vaan halusin vain päästä ahdistuksen ja pelon tunteista ja tuntea sen sijaan voimakasta mielihyvää. Onnistuin siinä hyvin, mutta haavat täytyi peittää. Puukosta tuli minun ensimmäinen poikaystäväni.

Yhden kerran saunassa, kun olin äidin kanssa kahden, hän huomautti haavoistani. Suutuin hänelle ja sanoin, että ne olivat hänen syytään. Riitelimme pitkään mutta sen jälkeen emme enää puhuneet asiasta. Viikon päästä äiti ilmoitti, että oli varannut ajan lääkärille, menin. Kävin kerran terapiassakin, mutta ei se paljon auttanut. 

Lopulta en vain enää viillellyt itseäni. Olin silloin jo lähtenyt kotoa ja muuttanut omaan asuntooni toiselle paikkakunnalle. En käynyt moneen vuoteen kotona, mutta äidille soitin pyhäpäivinä. Isän kanssa en puhunut. Hankin itselleni varmuuden vuoksi pistoolin, jota kuljetan aina autossa. Pelkästään sen koskettelu ja kuvittelu saavat aikaan endorfiinipurkauksen. 

      -     -     -

Suomessa on keskusteltu parin vuoden aikana erityisesti nuorten naisten ja tyttöjen viiltelystä. Viiltely ei ole tämän päivän ilmiö, vaikka siitä ei ole aiemmin puhuttu. Keskustelu alkoi Marja-Liisa Rissasen väitöskirjasta "Itseään viiltävien nuorten auttaminen" v. 2009. "Inhimillinen tekijä" -ohjelmassa asiantuntijat ja tekijät keskustelivat ilmiöstä v. 2010. Australialaisessa tiededokumentissa "Itsetuhoiset nuoret" -ilmiötä sivuttiin Yle TEEMA:lla v. 2012.

lauantai 22. syyskuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 84: "Kun astuu ovesta ulos, voi sattua mitä vain..."

Kun astuu ovesta ulos, voi sattua mitä tahansa. Anna Politkovskaja ammuttiin kotiovelleen. 

Minua ei ammuttu kotiovelleni, kun lähdin tänä iltana - jokin aika sitten - uimaan. Joukko talossa asuvia, mukavia ihmisiä istuskeli ulkona talon seinustalla. Pena kysyi: "Et haluaisi mennä saunaan ennen kuin menen uimaan." Vastasin: "Mikä ettei." Ja menin saunaan. 

Saunassa oli toinen talon asukas Keijo. Keijon vaimo, jonka nimeä en tiedä, kehotti katsomaan miehensä perään. Oli kuulemma ottanut hieman liikaa. Minä lupasin seurata tilannetta.

Siinä sitä sitten istuttiin ja juteltiin lauteilla. En tuntenut Keijoa muuta kuin nimeltä, ja hän sanoi soittavansa kitaraa ja vaimo myös. Hän oli tehnyt kolme omaa blues-kappalettakin, joista oli yhden omistanut vaimolle. Ja hetken päästä sain saunassa yksityisen konsertin ennen esittämättömiä, hienoja blues-biisejä.

Sitten Keijo sanoi, että nyt riittää ja sanoi lähtevänsä suihkuun. Sanoin että lähden samaa matkaa - uimaan. "Et lähde mukaan?" Ei sanonut lähtevänsä.

Ulkona vaimo kysyi mikä on tilanne. Sanoin, että suihkuun meni mies jo. Varoitti etten kompastu naruun. "Naruun, mihin naruun?" Saunatakin nyöriin. "Aha, vain niin. Niinpä näkyy jaloissa pyörivän.

Kävin järvessä. Sukelsin kolme kertaa laiturilta ja vedin muutaman vedon. Palasin sitten takaisin. Keijo ja vaimo olivat menneet.

Lorca: "Andalusian lauluja" (1967)

Federico Garcia Lorca on eräs niistä lyyrikoista, joita luetaan myös laajemmissa piireissä. Siksipä taskukirjakoko, halpa ja yllättävän siisti ja 'kaunis', jonkin vuoden takaisesta kovakantisesta painoksesta on enemmän kuin paikallaan. Matti Rossi on suomentajana taattua valioluokkaa.

Toivoisi, että tämä nide joutuisi sellaistenkin ulottuville, jotka yleensä eivät runoutta lue. (Arvosteleva kirjallisuusluettelo 7 / 1967 Matti Mäkelä)

     *     *     *

Lorcan runoissa on aina vahva tunne mukana. Ikävienkään asioiden edessä hän ei ala valittaa ja synkistellä vaan antaa palaa. "Kaikkeen hän reagoi yhtä tulisesti kuin nuori Rimbaud", on kirjoitettu "Andalusian laulujen" (1967) jälkisanoihin. "Aivan tavalliset näkymät runoilijan synnyinseudulla muuttuvat haaveenkaltaisiksi houreiksi."

Kotiseutuaan Andalusiaa ylistävien runojen tekijän kohtaloksi tuli se, että hänet tapettiin kotiovelleen. Kaikki eivät pitäneet hänen runoistaan. Ne joita Suomessa olisi 30-luvulla kutsuttu suojeluskantalaisiksi. Oikeistolaiset. Fasistit. Miksi heitä nyt sitten halutaankaan kutsua. Ne jotka uskovat lailla luotavan oikeutta ja rankaisuilla parempaa maailmaa. Sodilla rauhaa.

     *     *     *

"Koittaa aika jolloin
hevoset asuvat kapakoissa
ja raivoisat muurahaiset
käyvät keltaisen taivaan kimppuun
ja se pakenee lehmien silmiin.

Joskus toiste
me näemme paloiteltujen perhosten ylösnousemuksen
ja kun vielä kuljemme harmaiden sienien ja mykkien
                                                            laivojen maita
näemme miten sormukset kiiltävät ja kielistämme
                                                            puhkeavat ruusut."

Samoissa Espanjan maakunnissa, joissa Lorca liikkui, taisteli fasisteja vastaan George Orwell "Eläinten vallankumouksen" (1945) tekijä, ja samaa henkeä on tässäkin runossa. Lorca ei kirjoita kuitenkaan faabelia vaan kuvaa näkemäänsä ja kokemaansa todellisuutta. Ilman aseita.

Joku voi kysyä mitä runo tarkoittaa? Tarkoittaako se jotain? Mitä on kuun karja, josta runossa puhutaan. Kenties pilvilehmiä. Runoilija ehkä lepää niityllä auringon laskiessa ja katselee muurahaisia maan tasalta. Ne näyttävät peittävän aurinkoa vasten näkyvän taivaan. Sitten tulevat pilvet, joiden taakse keltainen taivas katoaa.

Runon nimi on 'Uneton kaupunki'. Ehkä runoilija onkin kaupungissa, ja hän muistelee mennyttä aikaa maaseudulla, jonne ei voi palata suojeluskuntien takia, jotka ovat uhanneet lahdata hänet. Siitä huolimatta hän lähtee maaseudulle - ja tulee tapetuksi. Paloitelluksi kuin perhonen.

Mäkinen: "Takaperin taivaalle" (1982)

Virkeän omaperäinen, veijarimainen sotaromaani, joka perustuu tekijänsä nuoruudenajan kokemuksiin viime sodissa.

Päähenkilönä Pekka Niskamäki, sotaansa pommikoneessa selkä edellä käyvä lentosähköttäjä ja konekivääriampuja, jonka valloituksia niin sodassa kuin rakkaudessakin kuvataan aidon humoristisesti, sodan todellisuutta kuitenkaan unohtamatta. Nuori mies uhkuu elinvoimaa ja toimintatarmoa, oli sitten kysymyksessä lottien viekoittelu tai pommituslennolle lähtö. (Takakansi)

      *     *     *

Tauno Mäkinen on yksi tuntemattomimmista sotakirjailijoista, ehkä siksi, että hän kirjoitti vain yhden romaanin "Takaperin taivaalle" (1982). Mm. Juhani Niemi ei huomioi kirjaa "Viime sotien kirjat" (1988) -tietokirjassaan. Siitäkään huolimatta että kirja sai ilmestyessään Kirjapajan kirjallisuuspalkinnon.

Nostan kirjasta esiin vain yhden kiinnostavan piirteen, johon viitataan epäsuorasti takakannessa. Mäkinen kuvaa nuorten aikuisten välisiä suhteita ja hän onnistuu tarkastelemaan seksisuhteita uskottavasti naisten näkökulmasta.

Päähenkilö Pekka Niskamäki on varsinainen Don Juan, mutta lopulta hän menee Aliisan kanssa vihille. Hän ei kuitenkaan mielestään käytä naisia hyväkseen, mutta tuohon aikaan avioliiton ulkopuolinen seksi oli tabu.

     *     *    *

Kun Pekan lentue oli Aunuksen Karjalassa, nuori mies seurusteli samaan aikaan kahden tytön kanssa, joista toinen oli Aliisa. Tilannetta helpotti se, että lyhyen suhteen jälkeen Eini menee naimisiin kotikylän pojan kanssa. Einiin hän tutustui ollessaan talkootöissä pellolla, kun lentoja ei ollut vähään aikaan ollut.

Pekka ja Aliisa harrastivat seksiä yhtenä suvisena päivänä saunaillan jälkeen. Kumpikin herää yöllä ja päättää lähteä vielä saunalle.

"Aliisa riisuutui saunan eteisessä ujostelematta, ehkä hiukan hätäisesti kuin peläten rohkeutensa pettävän. (..) Molempia jännitti, hengitys tuntui salpautuvan, sydämille ei tuntunut olevan tilaa kylkiluitten sisällä. (..)

Pekka heräsi aamulla ja muisti yön tapahtumat. Missä oli Aliisa? (..) Tyttö istui rannan kivellä eikä kivi ollut sileä eikä vesi sitä virutellut. (..)

Siellä Aliisa nojasi päätään käsiinsä ja itki. Siinä oli nyt tyttö, joka yhtenä yönä oli tullut Pekalle läheisemmäksi kuin kukaan toinen ihminen koskaan aikaisemmin, jota kohtaan hän tunsi uudenlaista rakkautta, johon sisältyi huolenpidon ja vastuun tunne. (..)

- Huomenta, rakkaani, hän laski kätensä arasti tytön olkapäälle.
- Hei. Aliisa ei kääntänyt päätään eikä katsettaan.
- Mitä sinä olet minulle tehnyt? Viimeisen sanan myötä ryöstäytyi itku taas valloilleen, mutta samassa hän painoi päänsä Pekan rintaa vasten. (..) Pekka silitteli tyynnyttävästi Aliisan tukkaa. (..)
- Pekka, minä en uskalla mennä kotiin.
- Ei se aivan noin voi olla, odotetaan iltaa niin kaikki näkyy jo toisessa valossa.
- En uskalla, vaikka menisin vasta viikon päästä. En minä pysty teeskentelemään äidille, hän näkee.
- Kultaseni, sinä menet kotiin kuten ennenkin ja katsot äitiäsi kirkkaasti silmiin.
- Mutta - minä olen niin kipeäkin."

Kokko: "Varjofinlandia" (2005)

Karri Kokon "Varjofinlandia" on kollaasi nettipäiväkirjoista keväältä 2005. Sen kuutisenkymmentä sivua proosamuodossa etenevää runoa ovat puhutteleva kuva suomalaisesta ahdistuksesta Anno Domini 2005.

"Varjofinlandia" problematisoi vakiintuneita käsityksiä runollisen merkityksen muodostumisesta ja asettuu osaksi suomalaisen runouden perinnettä, jossa soitto on suruista tehty. - Leevi Lehdon jälkisanat

“Tämä on nyt lopun alkua. (…) Minunkin pitäisi lopettaa ennen kuin aloitankaan.” (Kirjasampon sivuston)

     *      *     *

Runoelmasta tulevat jostain syystä mieleen Federico Garcia Lorcan "Andalusian laulujen" aivan toisenlaiset runot. Karri Kokon säkeet sen sijaan ovat synkistäkin synkimpiä.

Kokko on edelläkävijä Suomessa, sillä hänen runonsa ovat yhden sortin google-runoutta. Lopputulos on loistava rooliruno. Säkeet hän on löytänyt netin suomalaisilta keskustelupalstoilta ym. Runoilijan työnä on ollutkin vain panna säkeet järjestykseen, hieman toisenlaiseen kuosiin.

     *      *     *

Suomalaisten (nuorten) aikuisten (naisten) synkistely on todella banaalia. Kaikki puhuvat kuin yhdestä suusta, yhtä ja samaa toitotusta elämän kurjuudesta. Tupakkaa ja viinaa vedetään, ja kaikenlaista mömmöä niellään se mitä ehditään, mikä täyttää elämän tyhjyyden. Mikä on kuitenkin ilmeisesti parempi vaihtoehto kuin porvarillinen perhe-elämä, mies ja lapset.

Ainoa paikka joka mainitaan on Turku, joka vanhana (kulttuuri)pääkaupunkina on ilmeisesti kaiken synkistelyn keskus. Terapiassa juostaan, mielisairaalassakin ladataan akkuja ilmaan mitään sen kummempaa tulosta. Kaikki ajatukset keskittyvät itseen ja oman kehon toimintoihin.

Opiskelu ei suju, töihin ei voi mennä. Lääkäriltä haetaan B-todistus väärällä todistuksella itsestä. Ulos ei uskalleta muutenkaan mennä. Sormi on aina paniikkinappulalla soittamassa 112:een.

Öisin ei nukuta vaan roikutaan keskustelupalstoilla ja Naamakirjassa. Pakkomielteisesti tehdään milloin mitäkin - piirretään, maalataan, pestään mattoja...

Itseä vähättelemällä omaa minää ylistetään vanhatestamentillisesti

"Olen mitätön. Minulla ei ole ihmisarvoa. Minä olen vain joitain, joka on olemassa. Samat paskat ihmiset, jotka eivät välitä minusta. (..) Der måste vara något fel med mig. (..) Lapsena koettu häpeä seuraa läpi elämän."

     *     *      *

Kokonaisuus on suorastaan humoristinen - ja ääneen luettuna kuuntelijoiden naamat olisivat varmasti koko ajan virneessä. Tässä on jotain pohjattoman ... typerää. Tässä synkistelyssä. Ja vikahan on tietysti aina muissa. Ne pitäisi haastaa oikeuteen.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Mäkilä: "Ei se säälistä parane" (1978)

Neljä kertomusta naisenelämästä. 'Minä asetun olemaan' ja 'Enkelintekijä' ovat kuvauksia nuoresta tytöstä elämänkoulussa. Tuijalla on menevä mieli, eikä varsinaisesti enää kotia.Tuija muuttaa paikkakunnalta toiselle aina sen mukaan mistä työtä ja asunto löytyy, missä on joku tuttu. Köyhän kodin lapsena Tuija on pienestä oppinut huolehtimaan itsestään, pärjäämään; ja lisää oppia tarjoaa elämä joka päivä.

'Ei säälistä parane' kuvaa tilannetta perheessä, johon aikuisen pojan tyttöystävä on tunkeutunut ja jäänyt asumaan; äidin ajatuksia ja tunteita, joissa taistelevat ymmärtäminen, myötätunto, sääli ja suuttumus. 'Viikonloppu' on kertomus eronneesta neljääkymmentä lähestyvästä naisesta. Paula on koko elämänsä tehnyt raskasta työtä. Nyt ovat lapset lentämässä ulos kodista, jotain uutta pitäisi löytyä tilalle, paikkaamaan aukon. (Takakansi)

     *     *     *

Kaksi ensimmäistä novellia 'Minä asetun olemaan' ja 'Enkelintekijä' muodostavat kokonaisuuden. Molemmissa kerrotaan nuoresta, kouluttamattomasta naisesta, joka on lähtenyt kotoaan töihin - ja kuinka siinä sitten kävikään. Edellisessä tarinassa hän löytää jälleen kerran itselleen asunnon, johon voi jäädä ainakin joksikin aikaa ja töitä kauppa-apulaisena. Jälkimmäisessä tarinassa kerotaan elämästä tässä asunnossa.

MINÄ ASETUN OLEMAAN. Nuori nainen Tuija istuu rautatieasemalla, eikä tiedä mitä tekisi. Hänellä ei ole asuntoa eikä töitä. Hän ei tiedä minne menisi yöksi. Tavarat ovat säilytyksessä. Määränpäänä Helsinki mutta sielläkään hän ei tiedä, minne menisi. Ehkä Pelastusarmeijan yömajaan. Edellisen yön he, hän ja Liisi, olivat tanssineet ja menneet, joidenkin Liisin tuttujen luo yöksi. Liisi on taas menossa.

Tuija istuu ja tarkkailee ihmisiä ja miettii elämäänsä. He olivat Liisin kanssa olleet samassa kuppilassa töissä. Siinä istuessaan aseman penkillä tuntematon mies pysähtyy ja kysyy, mitä Tuija on vailla. Tuija selittää ongelmansa, ja mies sanoo, että hän tietää paikan, jossa Tuija voi olla yötä. Lisäksi hän antaa osoitteen, mistä hän voisi aamulla kysellä toveriasuntoa.

Tuija nukkuu vanhassa tervatehtaassa vanhan yövartijan Kallen luona, ja lähtee aamulla katsomaan asuntoa. Tuijaa vähän vanhempi nainen sanoo, että hänen luotaan löytyy asunto - ja työpaikan hän saisi varmasti läheisestä kaupasta. Kaikki hoituu kuin rasvattu.

Sitten Tuija palaa takaisin asemalle, missä tapaa Liisin. Liisin yö oli ollut samanlainen kuin edellinenkin. Tuija kertoo tarinansa, mihin Liisi toteaa

 "- Hyvin oot ittelles petannu. No mitäs, voin mennä vaikka Hesaan nyt kun sain sut pois tunnoltani."

Tuija ei kommentoi Liisin puheita, mutta ajattelee mielessään

"Ystävyys ja toveruus. Sun tunnollas. (..) Veit Punavuoreen, sinne jatkoille jouduin sun kanssas ja tuputit mua jätkien sänkyyn."

ENKELINTEKIJÄ. Otsikko viittaa samaan kuin vielä tänäkin päivänä eli laittoman abortin tekijään. Tuija on vasta 19-vuotias kauppa-apulainen ja Eila, jonka luona hän asuu on 24-vuotias ja seurustelee Ilkan kanssa. Ilkan kaveri Aarno on kiinnostunut Tuijasta mutta Tuija ei Aarnosta. Tuija käy tansseissa ahkeraan ja löytää aina välillä jonkun pojan matkaansa, mutta ei mene sänkyyn heidän kanssaan. Vasta laiheliini, Tate on sellainen, jonka hän kelpuuttaa ensimmäiseksi petikumppaniksi.

Eila ja Ilkka käyvät usein lähellä asuvan kahden vanhemman naisen Bertan ja Elviran luoda viettämässä kosteita iltoja. Eilakin lähtee kerran mukaan, mutta hän ei pidä naisista. Berta on se joka on sairaanhoitaja ja enkelintekijä. Kun Eila tulee raskaaksi, hän yrittää saada tälle keskenmenon ja onnistuukin siinä. Eila on pitkään sairas ja se vaikuttaa hänen ja Ilkan välisen suhteen hiipumiseen.

Tatella on varma mielipide Bertan touhuista

"- Kamalia asioita noi enkelintekemiset. Muista vaan ette itte, olet joskus niin kumma, ettei sinusta tiedä."

Tuija tuleekin raskaaksi, mutta ei kerro poikaystävälleen. Hän päättää joka tapauksessa pitää lapsen, tuli mitä tuli.

     *     *     *

EI SE SÄÄLISTÄ PARANE. Tämä on kenties kirjan paras novelli - ja siitä tulee erehdyttävästi mieleen Raymond Carverin oudot novellit. Tarinan kertojana on äiti, jonka nimi on Katri ja jonka lapset ovat jo lähes aikuisia. Katri asuu kuitenkin lähinnä tyttärensä kanssa, mutta hänen poikansa Jukkakin viettää silloin tällöin kotona öitään. Erään kerran hän tuo kotiinsa Mepan yhdeksi yöksi ja siihen Mepa sitten jää, vaikka Jukka seurustelee Marjan kanssa. Mepalla ei ole mielestään paikkaa minne mennä, joten hän ei mene minnekään. Ei edes kotiinsa, vaikka hän voisi mennä sinne.

Katri ja hänen tyttärensä hermostuvat Mepaan, joka on vallannut koko asunnon ja sotkee sitä minkä ehtii eikä suostu lähtemään sieltä. Jukalta hän on saanut ilmeisesti avaimen asuntoon tai sitten on ottanut sen jostain. Äiti säälii poikansa melkein-tyttöystävää, eikä heitä häntä ulos, mutta tytär vaatii

"- Mee ja heitä se ulos."

Mepa keksii taas tekosyitä, ettei hänen tarvitsisi tehdä mitään eikä lähde minnekään. Seuraavana yönä Mepa tulee kännissä ja sammuu vessanpytylle. Tilanne kärjistyy aamulla, kun Mepa on selvin päin, eikä hän muista illasta tai yöstä ja sekoilustaan mitään.

Äiti ja tytär saavat huoneiston valtaajan vihdoinkin kammettua ulos.

"- Eläköön se taisi mennä, sanoi tytär.
- Niin, Katri vastasi. - Taise se mennä."

VIIKONLOPPU. Paula on keski-ikäinen nainen ja töissä pesulassa. Yksinhuoltaja jolla on kaksi tytärtä Tuula ja Taina. Nuorimmainen on Timo. Hän saa tietää, että 19-vuotias Tuula aikoo muuttaa poikaystävänsä Joken luokse. Taina on vain vähän Tuulaa nuorempi, ja aloitti seurustelun pari vuotta ennen sisartaan. Äiti Paulalle tulee tyhjyyden tunne. Hän on jäämässä pian yksin tai kaksin Timon kanssa.

Naapurin Sirkka soittaa ovikelloa ja tulee viinipullon kanssa kylään keskellä viikkoa. Mies Jomppa on ajossa. Juttelevat naisten kesken miehistä, perheestä ja yleensä elämästä. Sirkka saa houkuteltua Paulan pitkästä aikaa tanssiravintolaan, ja tanssimisen lisäksi he keskustelevat naisten kesken. Paikalle tulee Jomppa, ja Paula tanssii vanhan ystävänsä Tepan kanssa, joka saattaa Paulan kotiin. Käy kahvilla ja lähtee pois.