keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kotro & Lybäck: "Veitsen terällä" (2012)

Vankilakundista lääketieteen tohtoriksi – hämmästyttävä selviytymistarina miehestä, josta ei koskaan pitänyt tulla mitään.

Christer Lybäck oli 9-vuotias, kun hänen elämänsä suistui raiteiltaan. Isän kuolema sysäsi pojan viina- ja vankilakierteeseen. Koulut jäivät kesken ja pojasta tuli katujen rautanyrkki, paatunut linnakundi ja eristyssellin vakiovieras. Christeriä pidettiin toivottomana tapauksena.

26-vuotiaana Christer päätti, että elämässä täytyy olla muutakin. Hän pani korkin kiinni, kävi keskikoulun ja lukion vankilassa ja huomasi tiedonjanon heränneen. Nyt Christer Lybäck on lääketieteen tohtoriksi väitellyt arvostettu ortopedi ja urheilukirurgi. (Otavan sivusto)

      *     *     *

Turun Kakolasta Helsingin Kallioon, kansankoulupohjalta kirurgiksi kymmenessä vuodessa. Kertomus Christer Lybäckin elämästä kelpaisi Valittujen Palojenkin menestystarinaksi, ja hieman siihen tyyliin Arno Kotro on "Veitsen terällä" (2012) kirjaa kirjoittanut.

Kirja herättää monenlaisia ajatuksia, eikä vähiten länsimaisen vankilajärjestelmän mielekkyydestä. On silkkaa sattumaa, että ihmiset onnistuvat luovimaan tämän epäinhimillisen järjestelmän läpi ja selviämään siitä edes jollain tavoin hengissä - saati sitten, että joku häikäisevällä tavalla onnistuu hyödyntämään järjestelmän tarjoamia vähäisiä mahdollisuuksia ja kipuamaan sen kautta akateemisen maailman huipulle.

     *     *     *

Kotro on tutulla, sujuvalla tyylillään kirjoittanut Lybäckin tarinan. Viimeisen sanan kirjan painotuksiin on selvästikin sanonut Lybäck itse, ja hänet onkin nostettu kirjan toiseksi tekijäksi. Kotro on lähinnä toimittanut Lybäckin puheita ja rakentanut niiden pohjalta oman kirjallisen esityksensä.

Kaikesta rosoisuudesta huolimatta kirjan kertojan ääni tuntuu hieman yksipuoliselta. Ääneen eivät pääse Christer Lybäckin monet naiset ja hänen lapsensa tai monet ystävänsä niin rikollisten kuin lääkärien joukosta. Tällaiselta kirjalta olisi toivonut enemmän moniäänisyyttä.

Ehkä eniten häiritsee se, miten Lybäck selittelee tekemisiään ja tekemättä jättämisiään alkoholismillaan, mikä tuntuu aika halvalta selitykseltä monille hänen teoilleen.

Oikeastaan Christer ei ole rikollinen. Hän on juoppoi. Epäjärjestelmällinen ja sähläävä rikollisuus on jonkinlaista elämäntaparikollisuutta, rappioelämän roiskeita. (s. 89)

Poliisin toimintaa sen sijaan ei kaunistella. Useammin kuin kerran hänet hakataan ilman mitään seuraamuksia. Tosin Lybäck toteaa ansainneensa kovan kohtelun. Ainoastaan toisen vangin tekemää putkaraiskausta hän ei sulata, muuten hänellä ei ole jäänyt mitään kriminaalivuosiltaan hampaankoloon.

Turussa ovat poliisit vastassa. Pojat kuljetetaan poliisien kanssa bussilla Helsinkiin (..), tutkintaasemalle Kallioon. (..)
- Odotahan vaan että täytät 15 niin joudut sinne minne kuulutkin.
Mies katsoo poikaa tutkivasti ja jatkaa:
- Sulla on edessä karmea tulevaisuus. (..)
Toisaalta poliisit uhkailevat väkivallalla ja myös käyttävät sitä. (s. 29-30)

     *      *     *

Vankila mahdollisti Christer Lybäckille kokopäiväisen opiskelun täysihoidolla valtion kustannuksella ilman muita velvoitteita. Ja hän keskikoulun lisäksi suoritti lukion - vuodessa - vankilassa.

Tosin välillä Christer vapautui, ja siviilissä oli niin paljon muuta tekemistä, etteivät opinnot sujuneet, mutta palattuaan takaisin vankilaan, homma alkoi taas sujua.

Siviilissä

Christer ei välitä mistään. Hän kyllä tunnistata oikean ja väärän eron, mutta se on yhdentekevä. On aivan sama mitä tapahtuu. Tai ei aivan: jännitystä pitää olla, seikkailua. (s. 37)
  
Nuoren miehen elämä erehdyttävästi muistuttaa Stanley Kubrickin hyväosaisten poikien kapinointia "Kellopeliappelsiinissa". Porvarillinen, kapitalistisen yhteiskunnan moraalihan sallii minkä tahansa tekemisen, kunhan ei vain jää kiinni.

Tyhmyydestä rangaistaan välittömästi ja ankarasti mm. armeija-ajan jälkeen

Christer ajautuu sekopäisessä tilassa Helsingin rautatieasemalla kahnaukseen poliisien kanssa. (..) Poliisit raahaavat [kainalosauvoilla kulkevan] miehen putkaan, jossa pahoinpitelevät hänet pahasti. (s. 64)

      *     *     *

Lopulta vankilakierre katkeaa eikä viinakaan enää maistu, kun mies innostuu jatko-opiskelusta yliopistossa ja parisuhde nuor(t)en nais(t)en kanssa sujuu. Lapsia Lybäckin sukuun syntyy useitakin.

Myös suhderintamalla [taas] tapahtuu. Christer tapaa Paasiravintolassa Riikan. Riikka on vasta 19 ja tavattoman kaunis, sellainen nuori nainen jota ravintolan kaikki miehet yrittävät iskeä, niin Christerkin. (s. 151)

Vuosien sitkeys palkitaan, kun hän vihdoin valmistuu ensin sairaanhoitajaksi, sitten lääkäriksi ja vihdoin kirurgiksi.

Kun Christer aloittaa työt Kristiinankaupungissa terveyskeskuslääkärinä, hän on 34-vuotias ja pitkän raittiuden ansiosta ikäistään nuoremman näköinen, eikä kukaan missään vaiheessa kysele, minne on kadonnut vuosia välistä. (s. 136)

Katajavuori: "Kuka puhuu; Painoton tila; Koko tarina" (1994, 1998, 2001)

Riina Katajavuoren esikoiskokoelma oli "Varkaan runoja" (1992). Sitä seurasi kolme kokoelmaa 3-4 vuoden välein, jotka ikään kuin jatkavat samaa tarinaa, joka tuntuu liittyvän yhden ja saman ihmisen elämään, joka kenties muistuttaa paljon runoilijaa itseään ja hänen henkisiä ikävaiheitaan.

     *     *     *

Esikoiskokoelman runoja leimasi ilmaisun tuoreus, elämän rehevyys ja runojen myönteisessä mielessä rönsyilevyys.

Toisessa kokoelmassa "Kuka puhuu" (1994) runoilija hakee omaa ilmaisuaan - mihin jo kokoelman nimikin näyttäisi viittaavan -, ja kokoelma on aika hajanainen. Tässä kokoelmassa Katajavuori ei esimerkiksi ole nimennyt vaan vain numeroinut kokoelmansa osastot.

Kokoelma alkaa erikoisesti runolla 'Jotta säilyisi järjestys', joka on kuin mottona erillään muista runoista. Ikään kuin runoilija ei tietäisi kuka hänen elämässään määrää tässä ja nyt. Hän on 26-vuotiaana yksin heitettynä maailmaan lapsuuden perheestään.

Heti I osassa orastava parisuhde pilkottaa, mutta sitoutuminen epäilyttää

Alttarilla

 Älä mittaa lupauksen ikää.
Ota se käsiesi väliin
ja puhalla.

Myöhemmin kokoelmassa on jopa runo, joka on nimetty 'Parisuhteeksi'

(..) Peloissaan kumpikin on peloissaan,
he tanssivat keinahdellen jäykkinä kuin tehtaat

Sana tehdas tuntuu viittaavan ensimmäisen kokoelman "Varkaan kirja" (1992) paperimieheen.

     *     *     *

Kolmannessa kokoelmassa "Painoton tila" (1998) paketti on enemmän kuosissa ja kasassa - samalla tavoin kuin koko kolmikymppisen naisen elämä.

Ensimmäinen lapsi on tullut maailmaan. Parisuhde ei enää ole ihan sellainen kuin alkuhuuman jälkeen, mies liehuu maailmalla. Elämän teoria ja käytäntö eivät ehkä aivan kohtaa.

Teoria ja käytäntö

(..) Kun rakkaasi rajaa sinut,
suostut auliisti.

Olet auringonkukka ja ylösluodut silmät.

Pyrit olemaan onnellinen
ja keskellä.

     *     *     *

Lopulta ollaan päädytty siihen, että voidaan kertoa "Koko tarina" (2001), mikä on neljännen kokoelman nimi. Kirjan kannessa on pieni lapsi, joka katsoo ikkunasta ja heiluttaa kädellään.

Elämää hallitsee arki. Ensimmäisen runon nimi '1. PÄIVÄ PUHJENNUT PAISE' kertoo paljon. Runo on itsessäänkin liioitellun falski, jäykkiin muotoihin sidottu.

Ilme: yrmeä, jokapäiväinen.
Haju: kahvin läpipuskeva paahto.

Elämä on elämää lapsen ehdoilla, mikä rajoittaa sitä mitä näkee ja miten kokee maailmaa. Tai ennemmin ikään kuin suodatin, jonka kautta kaikki näyttää toisenlaiselta kuin ennen.

Päivä meni räkäiseksi
koska aamussa oli huuto.
Päivä noteerattiin alas New Yorkissa,
Tokio kysyi ja Kioto kosi.
Huudon jälki pysyi.

Mieleen tulee väsähtänyt äiti, jonka mielessä kaikki ympärillä oleva puuroutuu aamuiseen kaurapuuroon ja vielä tekeillä olevaan kahviin.

Nimiruno 'Koko tarina' on täynnä naisen vittuuntumista, toki tyylikkäällä ja elegantilla tavalla ilmaistuna niin kuin runossa ainakin

(..) Vihkiryijy seinälle ja pölyä keräämään!
Koriste-esineet roskiin niin että kilinä käy!
Posliinihameet murskautuvat ihanasti roska-auton torahampaissa,
kulhot, paljut ja pytyt tuhotaan, eivätkä ne maadu ainakaan ennen omistajiaan.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Katajavuori: "Varkaan kirja" (1992)

Varkaan kirja on  Riina Katajavuoren esikoiskokoelma. (Takakansi) 

A thief not caught a lord he become

Lapsen on kasvettava epäilemään,
ja se on vähintä mitä ihmisen on tehtävä,
miksi ihmisen on kehityttävä
ei museoksi
vaan kaupunginkirjastoksi,
josta parhaat kirjat saa varastaa
. (Tekstinäyte, Kirjasampo)

      *      *     *

Osat. I Totuus vai tehtävä? - II Vielä alemmas - III Sitä nimitetään varastamiseksi - IV Blank verse - V Paperintekijä.

Esimerkkiruno on 'Totuudesta vai tehtävästä', jossa tiivistyy ensimmäisten runojen keskeinen sisältö aforistisesti. Totuudesta on paha sanoa mitään ja tehtävä voi olla mikä tahansa. Ei voi valita kuin oman tiensä, mitä sitäkin voi epäillä. Muun muassa monien yritysten ja erehdysten jälkeen kokemusten kirjahylly vähitellen täyttyy jaettavaksi muillekin.

Parasta mitä voi saavuttaa, on että hyllyt ovat täynnä tavaraa, jotka kiinnostavat muitakin, joita muut voivat vapaasti ottaa omaan käyttöönsä. Mieluiten varastavat. - Itse asiassa tämä runo on poimittu juuri siltä kirjahyllyltä, Katajavuoren kirjastosta muiden käyttöön. Ehkä joku toinen runoilija tai romaanikirjailija tai kuka tahansa saa siitä aineksia omiin totuuksiinsa .. tai tehtäviinsä.

     *     *      *

En voi olla vertaamatta edellistä, hienoa, runoa edelliseen blogikirjoitukseeni Tolstoin "Tunnustuksista". Tolstoille ei ollut tullut mieleenkään, että epäilykin on mahdollista. Kaikkea, ihan kaikkea, ja aina, voi epäillä, eikä se ole nihilismiä. Nyt on vain niin, että esimerkiksi teoriat tieteessä menevät koko ajan kumoon, mikä ei vähennä aiempien ajatusmallien arvoa. Ne eivät vain ole olleet riittäviä jonkin asian ymmärtämiseksi ja selittämiseksi.

Nyt Halloween-aikana tehdään varmasti taas tehtäviäkin. 'Totuus vai tehtävä' -osan runot kertovat tehtävistä, joiden kautta ihminen elämäänsä elää. Lapsi. Hän havainnoi näkee, mitä aikuiset ovat tehneet. Tuhonneet sodissa toistensa elämiä ja omaisuutta. Sellaisia tehtävien mukaisia tekoja voi aina epäillä, vaikka niitä ylistetäänkin. Virallinen Suomi huutaa vielä vuonna 2012 'Heil Hitler'.

Leikki on lasten työtä. Sekin Tolstoilla jäi kaiken vakavuutensa ja ilottomuutensa keskellä näkemättä. Jos Leo Tolstoi olisi lähtenyt yhteiskunnallisiin kokeiluihinsa leikkimielellä, tulostakin olisi ehkä syntynyt. Liika hampaat irvessä tekeminen saattoi olla yksi epäonnistumisen syy. Tai ainakin peruste olla jatkamatta kokeilua.

      *      *      *

'Tie alemmas'. Jos ensimmäisen osasto runot olivat ajateltu lapsen kautta, runon minä on nyt nuori - ja puhuttelee myös sinää, luolamiestä, josta on tullut itselle jollain tavalla tärkeä. Runoillakin hurmasi. Mutta on muistettava 

Alun alkujaan miehet olivat täällä keskenään,
metsästivät, söivät paksuja pihvejä.

Siis siellä cityn paratiisissa.

     *     *     *

'Sitä nimitetään varastamiseksi'. Nuorella naisella on identiteettikriisi. Tarvitaan identiteettivarkaus. Ja ensimmäinen ero toisesta. Ja vihdoin ollaan tässä pisteessä 

purjehdin kolme yötä ja kolme päivää ulkosaaristoon,
löydän vihdoin majakan, josta voin puhua sinulle.

     *     *     *

'Blank Verse'. Lopulta majakkasaarelta, jossa edellisessä osastossa oltiin on tultava takaisin maihin. 

Kun veneeni lähenee rantaa
jää puhkuvaan mutaan sen loukkuun.

Alkaa rämpiminen maailmalla mistä syntyy kokemuksia.

Tänään me lennämme sataaneljääkybää Tammisaaresta
Länsiväylää suoraan suihkulähteeseen ja muutumme
sateeksi (..)

      *      *     *

'Paperintekijä'.  Runoileva hienoperse rakastuu paperimieheen. Edessä on häät ja sellaista. Tietäähän sen mihin se johtaa

Meidän kertomuksestamme
täytyy tehdä jotain,
ehkä muistomerkki Kampinaukiolle
tai tilateos Jumon saarelle

      *      *      *

Riina Katajavuoren ensimmäinen kokoelma "Varkaan kirja" (1992) muodostaa hienon kaaren, läjän roolirunoja täynnä pieniä kertomuksia naisen elämästä.

Tolstoi: "Tunnustuksia [1882]

"Tunnustuksia" [1882] on Leo Tolstoin muistelma hänen keski-iässä kokemastaan henkisestä kriisistä ja sitä seuranneesta ajatusmaailman murroksesta. Kirjoitettuaan suuret teoksensa "Sota ja rauha" (1869) sekä "Anna Karenina" (1877) Tolstoi alkoi kokea elämänsä merkityksettömäksi. "Tunnustuksia" on tilitys Tolstoin kaipuusta kohti todellista uskoa ja siitä, kuinka vähän tyydytystä saavutukset hänen elämäänsä toivat. Teos oli Tolstoin uran käännekohta, jonka jälkeen hän kirjoitti pääasiassa uskonnollisesta elämästä.

Kirjailija ja filosofi Torsti Lehtinen on laatinut teokseen v. 2012 esipuheen, joka valottaa teoksen taustoja ja Tolstoin ajattelua. (Takakansi)

     *     *     *

Tämä on kirja, joka jokaisen itseään kristittynä pitävän tulee lukea, sillä jokaisen on jossain vaiheissa mietittävä, miksi tunnustan sitä uskoa mitä tunnustan. Miksi tuen tätä luterilaista perinnettä enkä jotain toista perinnettä? Onko minulla mitään hyvää syytä puolustaa esimerkiksi tunnustuksellista luterilaista uskonnon opetusta, koska se syrjii kaikkia muita. Miksi kirkko siunaa aseita, jotka on tarkoitettu ihmisten tappamiseen? Monessa asiassa kirkko rikkoo oman uskon(ton)sa perusteita.

Suomalainen demokratia ja uskonnollisuus ovat kaukana (takana) siitä, mitä olivat Leo Tolstoin ajatukset tässä kirjassa, hänen "Tunnustuksissaan" (1882), ja mitä oli tolstoilaisuus. Siitäkin huolimatta että Tolstoi päätyy aika kummallisiin johtopäätöksiin mm. (luonnon)tieteiden suhteen. Hän kömmähdystensä ei kuitenkaan pidä antaa liikaa häiritä lukemista. Olennaista on, että Tolstoi asettaa kaikki uskonnot samalle viivalle buddhalaisuuden, muhamettilaisuuden, kristinuskon ym. Suomalaiset asettavat itsensä vieläkin Jumalan valituksi kansaksi, Toistoilla kaikki kansat (kansan)uskoineen ovat yhtä merkityksellisiä.

Jos  Tolstoi olisi ajattelussaan ollut johdonmukainen, hänen olisi täytynyt tunnustaa, että kenties mitään uskontoja ei tarvita. Riittää että kansoilla ovat oma uskomuksensa, sillä ainahan on asioita, joista emme voi tietää mitään varmaa. Tolstoi päätyy uskossaan Jeesuksen 'Vuorisaarnan' opetuksiin. Mitään selvää perustetta juuri tämän tekstin tälle valinnalle ei ole. Yhtä hyvin hän olisi voinut päätyä joihinkin Koraanin teksteihin tai buddhalaisten pyhiin kirjoituksiin.

      *      *      *

"Tunnustuksissa" Leo Tolstoi kertoo elämästään, jonka aikana hän ehti elää monella eri tavalla. Nuorena miehenä hän oli Kaukasuksella sotilaana ja tappoi surutta vihollisia siinä kuin muutkin, ja oli ylpeä voitoista. Remusi ja piti hauskaa. Vähitellen kirjailijan uransa aikana hän löysi venäläisten perinteisen uskonnollisuuden, mutta huomasi senkin riittämättömäksi itselleen ja päätyi sitten omaan oppiinsa, joka tosin pohjautuu UT:n Matteuksen evankeliumin tekstiin.

Tolstoin käännökset elämässään ovat jyrkkiä. Hän eteni mentaalisten kriisien kautta omiin ratkaisuihinsa. Nykyajan psykiatrit näkisivät hänellä monenlaisia psyykkisiä ongelmia, ennen muuta masennusta, joka johti itsemurha-ajatuksiin ym. Hänellä oli myös pakkomielteenä löytää tarkoitus elämälleen - mistä tämä kirja kertoo -, missä hän epäonnistui katkerasti. Lisäksi hänellä oli itsetunto-ongelmia, kun hän ei osannut muuta kuin kirjoittaa ja laiskotella. Suurin ongelma oli kuitenkin kuolemanpelko.

Ilkeämielinen lukija huomaa nopeasti, että Tolstoi oli hyvin varakas mies, joka vielä entisestään rikastui menestyskirjoillaan "Sota ja rauha" sekä "Anna Karenina". Hänen oli helppoa heittäytyä uskon sankariksi ja ruveta päätoimisesti pohtimaan elämän tarkoitusta. Hän vähättelee, suorastaan mitätöi saavutuksensa kirjailijana, mutta hänelle kelpaavat kuitenkin niistä tulevat tulot edelleenkin. Hän ei ole heittämässä kirjojaan roviolle tai ropojaan romanikerjäläisille tms.

Rivien välistä paljastuu monenlainen hurskastelu, vaikka siirtyihän hän tekojenkin tasolle lopulta. Traagista tietysti on, että hänen yhteiskuntakokeilunsa tms epäonnistuivat - ennen muuta siksi, että hän pyrki teoillaan vain rauhoittamaan omaa mieltään. Leo Tolstoin ansiot niin kirjailijana kuin yhteiskuntafilosofina ovat kuitenkin kiistattomat. Hän toimi oman uskonsa ja tietämyksensä pohjalta, ja hänen yrityksensä (tai firmansa) nyt vain sillä kertaa sattui menemään konkurssiin, mikä tämän päivän porvarillisessa yhteiskunnassa ei ole mitenkään tavatonta.

     *     *     *

Perusteettoman kovaa Leo Tolstoi suomii ennen muuta aikansa säätyläisiä, miten he ovat luopuneet (kansan)uskostaan ja etääntyneet esi-isistään ja omista perinteistään. Asiasta on tietysti myös toinen puolensa. On varmasti niin, että on olemassa jotain perivenäläisia tapoja, uskomuksia, riittejä. Jotain sellaista mitä ei ole esimerkiksi Euroopassa. Eikä ole helppoa määrittää, mikä on sellaista, josta on syytä luopua ja mikä jättää. Sitä ei myöskään Tolstoi kerro.

Oman kansanryhmänsä ratkaisuina tilanteeseen - mitä Tolstoi ei kuitenkaan hyväksy - hän näkee neljä strategiaa. Ensiksi voi valita tietämättömyyden, mikä viehättää Tolstoita itseään. Hän menee jopa niin pitkälle, että ihannoi luku- ja kirjoitustaidotonta kansaa, sillä heissä on vielä jotain alkuperäistä tms. Jos ei tiedä tieteistä, ja niiden asettamista haasteista, ei tietysti tarvitse olla huolissaan mistään. Toiseksi mitä varakkaampi ihminen on, sitä helpommin hän voi valita elämän nautinnot. Uppoaminen nautintoihin estää sopivasti kaiken ajattelun ja turhan pohdinnan elämän tarkoituksista ja muista. Kolmanneksi voi valita raa'an voiman ja energisyyden tien. Entisenä sotilaana Tolstoi välillä ihannoi sotilaan elämäntapaa - siitäkin huolimatta, että se sisältää tappamista. Nykypäivänä vaihtoehtona olisi esimerkiksi jääkiekko tai jalkapallo, jonka väkivaltaan voi purkaa energiansa. Neljäs vaihtoehto on alistuminen ja heittäytyminen heikoksi. Kun toistelee itselleen, ettei voi vaikuttaa mihinkään eikä tehdä mitään, tästä mallista tulee itsensä toteuttava profetia.

Tolstoi toteaa, että teki niin tain näin on edessä helposti noidankehä, kehäpäättelyn tie. Hän päätyykin siihen, että luopuu turhasta ajattelusta ja jättäytyy (uskonnollisen) tunteen varaan. Näin hän pääsee ennen muuta pahimmasta ongelmastaan - kuolemanpelosta. Virittämällä itsensä sopivasti - ikään kuin buddhalainen  - ei tarvitse kantaa huolta itsestään ja kohtalostaan ja voi elää tasapainoista ja tyydyttävää elämää. 

     *     *     *

Leo Tolstoin ajatuskuviot muistuttavat toisinaan Friedrich Nietzschen ajatuksia, joka kirjoitti tekstejään samaan aikaan kuin Tolstoikin. Tolstoi ei kuitenkaan koskaan viittaa Nietzscheen vaan sen sijaan toisiin, tätä edeltäneisiin saksalaisiin filosofeihin Friedrich Schopenhaueriin ja Immanuel Kantiin. Hän tarttuu samoihin kohtiin näiden ajattelussa kuin Nietzschekin - ja olisi mielenkiintoista tietää, mitä hän olisi ajatellut tämän teksteistä. Esimerkiksi hän hylkää Schopenhauerin nihilismin, mutta ei tämän 'tahtoa elämään'. Siinä missä
Nietzsche luopuu jumalista ja valitsee (iloisten) tieteiden tien, Tolstoi tekee vastakkaisen valinnan ja korostaa usko(muste)n merkitystä elämän tekemisessä merkitykselliseksi ihmiselle itselleen.  

maanantai 29. lokakuuta 2012

Agapetus: "Syntipukki" (1930)

Yrjö 'Agapetus' Soinin "Syntipukki" (1930) on suosittu farssi, joka on kuulunut monen teatterin ja kesäteatterin ohjelmistoon vielä 2000-luvulla.

Näytelmän pohjalta on tehty kaksi elokuvaa. 30-luvulla Erkki Karu ohjasi elokuvan "Syntipukki" (1935) ja Matti Kassila teki TV-elokuvan "Syntipukki" (1957).  Kummankin elokuvan aikalaiskritiikki piti elokuvaa keskinkertaisena, Karun elokuvaa jopa epäonnistuneena vaikkakin humoristisena.

     *     *      *

Näytelmä alkaa, kun Adalbert "Mussu" Koikkalainen haluaa töihin tavaratalo Sampoon, jotta saisi työkokemusta ja rahaa omaa maitokauppaa varten. Henkilöstäpäällikkö Aro ei kuitenkaan palkkaa häntä.  

Aro: Mitä te osaatte tehdä
Koikkalainen: Niin... se on sillä tavalla, että... enhän minä... oikeastaan osaa mitään.
Aro: No, kuinka te sitten tulette pyrkimään palvelukseen?

Kun nuori myyjä Irja Salo, joka saa valituksia asiakkailta, ehdottaa että Mussusta voisi tehdä koko tavaratalon syntipukin jonka piikkiin kömmähdykset pannaan, Aro tarttuu ehdotukseen.

Aro (miettiväisenä): Hm... jaa... (naurahtaa) Neiti laskee myöskin, että silloin kenties tehtäisiin vähemmän kanteluita minulle.
Irja (avoimesti): Tietysti. 

Irjan oma tilanne ei kuitenkaan helpotu, sillä hän saa parin viikon sisällä kolmannen kohtalokkaan huomautuksen asiakkaalta - ja erotus uhkaa.

Irja keksii uuden juonen. Mussu voisi alkaa kertoa huhua, jonka mukaan toimitusjohtaja Vaara on nähty intiimissä tilanteessa Irjan kanssa. Näin Aro ei uskaltaisi erottaa Irjaa. Irjan aavistamatta hän joutuu myös oikeasti intiimiin tilanteeseen Vaaran kanssa. Irja luulee miestä tararatalon sisäänostajaksi.  

Vaara: Ettekö tunne minua?
Irja: En - mistä minä teidät tuntisin!

      *      *      *

Mussu kyllästyy jo parissa päivässä syntipukin rooliinsa, mutta ei pääse siitä heti eroon, sillä hänellä on kahden viikon irtisanomisaika. Irjalle paljastuu totuus Vaarasta ensimmäisen kostean illan jälkeen, jonka hän viettää miehen kanssa. Kaiken kukkuraksi Irja ja Vaara rakastuvat toisiinsa.

Vaara: Ihmiset voivat nähdä.
Irja: Ja kertoa pomoille. (..) Mutta se ulosmeno illalla?
Vaara: Mikä ulosmeno?
Irja: Se, josta puhuttiin silloin viime kerralla, kun tavattiin. (..)
Vaara: Minä tulen.


Irja käyttää uutta asemaansa hyväkseen ja valituttaa Vaaran kautta Mussun uudeksi henkilöstöpäälliköksi. Aro saa ylennyksen ja vastaa nyt tavaratalon sisäänostoista. Mussu Koikkalainen ei ole kuitenkaan uuden tehtävänsä mittainen mies, ja Vaara kumoaa jo muutamassa minuutissa molemmat nimityksensä.

       *     *     *

Mussu haluaa yhä kiihkeämmin eroon työstään Sammossa. Hän paljastaa Arolle, että on levittänyt huhua Vaarasta ja Irjasta. Paradoksaalisesti huhu pitääkin nyt paikkansa. Kun henkilöstöpäällikkö Aro saa kuulla Irjan juonittelusta, hän erottaa naisen. Myös Koikkalaisen, mitä Koikkalainen on halunnutkin, sillä hän on saanut jo kokoon tarvitsemansa rahan omaa kauppaa varten. 

Aro: Että onko tämä totta?
Irja: Totta on: näin minä pyysin Koikkalaista kertomaan. (..)
Aro: Niin, neiti, nyt on mitta täysi. (..) Neiti ymmärtää, että kaiken sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, meistä tulee ero.
Irja (teeskennellen viatonta hämmästystä): Niinkö? Minne herra Aro lähtee?

Sitten paikalle pöllähtää vielä toimitusjohtaja Vaara. Irja kertoo hänelle, että hänet on erotettu. Vaara on aiemmin sanonut, ettei hän voi olla suhteessa työntekijänsä kanssa. Nyt kun Irja ei ole enää hänen työntekijänsä, suhde on mahdollinen. Muut ovat ihmeissään, kun sekä Irja että Vaara ovat ilahtuneita uudesta tilanteesta - ja Vaara kosii Irjaa.  

Vaara: Ja mennään mekin...
Irja: ... naimisiin. (..)

[Henkilöstöpäällikkö] Aro ja hänen rouvansa ovat sanattomina ja kuin kivettyneinä seuranneet asioiden kulkua.

Aarni: "Vanhaan hyvään aikaan" (1928)

Maisteri Alma Aarnin teos "Vanhaan hyvään aikaan" (1928) on läpileikkaus hämäläisestä elämästä ja oloista viime vuosisadan puoliväliltä. Romaanin muotoon kirjoitettuna tulevat siinä ilmielävinä esille silloiset isännät ja emännät, sulhaset ja morsiamet, piiat ja rengit, papit ja lukkarit, kupparit ja lapsenpäästäjät kukin omassa tehtävissään niin arkena kuin myöskin suurissa juhlatilaisuuksissa. Kerronta on havainnollista ja aitoa, silloisiin oloihin perustuvaa. Hämeen kielimurre, sen mukaiset tavat ja uskomukset niveltyvät luontevasti teoksessa kulkevaan juoneen. (Takakansi)

     *     *     *

Alma Aarnin ainokainen "Vanhaan hyvään aikaan" (1928) ei ehkä ole romaanina kovin hääppöinen, mutta se sijoittuu keskelle paikkaa, jossa tällä hetkellä asun. Joten sillä on oma kiinnostavuutensa. Millaista oli elämä Katumajärven rannalla ja vähän kauempana Vanajan keskiaikaisen kirkon katveessa? Siitä kirja kertoo, ehkei kovin kaunokirjallisesti mutta tarkan kansatieteellisesti. Syynä on yksinkertaisesti se, että Aarni oli kansatieteilijä.

Kirjassa ei ole juonta, mutta siinä kuvataan ihmisiä ja heidän keskusteluitaan, kerrotaan heidän tavoistaan ja uskomuksistaan. Tapahtumat sijoittuvat yhteen vuoden kiertoon, jona aikana yksi Mäskälän kylän Patailan talon tyttäristä, Maijastiina, naitetaan Vanhan-Laipion nuorelle isännälle Juho Kustaanpojalle. Tosin ei Maijastiinalla ole mitään sitä vastaan.

Saman vuoden aikana myös nuorempi sisar Eeva löytää itselleen kumppanin Lassilan Aatusta, mutta kihlajaisia ei kirjassa päästä vielä viettämään. Surullisen hahmon ritari kirjassa on naapurin poika Janne Ala-Patailasta, joka on kiinnostunut niin Maijastiinasta kuin Eevasta, mutta hän ei ole heidän suhteensa onnekas. Suruunsa Janne ryyppää kesän.

Syntymää ja kuolemaakin vuoteen on saatu mahdutettua. Ylä-Patailan vanha mummo kuolee ja Maijastiinan sisar synnyttää esikoisensa saunassa. Joten pappia ja kupparia tarvitaan apuun.

      *      *      *

1850-luvulla vielä sudet ulvoivat Koppolanvuoren takana, ja vaelsivat - ainakin romaanin mukaan - Katumajärven jäällä. Ja laskiaisena samalle jäälle laskettiin läheisestä melko korkeasta mäestä, Ämmälän talon päädystä, pulkalla ja reellä. Ja hauskaa oli niin kuin Tsehovin novellissa.

Talvella hiihdettiin susista huolimatta Mäskälästä järven toiselle puolen Koppolaan tapaamaan tuttuja, missä Maijastiinan sisko Eeva tapasi kohtalonsa. Tosin väärinkäsityksen takia seuraavaan kohtaamiseen kului puoli vuotta.

Keväistä Katumajärveä Alma Aarni kuvailee tällä tavoin

Ei ainoakaan tuulenhenkäys pannut Katumajärven pintaa väreilemään. Tyyni se oli ja sininen kuten taivaskin, ja selvänä siihen kuvastuivat rantojen vihreät havupuut, hiirenkorvalla oleva koivut ja keltaisina kukkivat pajukot. Hevillä ei silmä jättänyt tätä kaunista kuvaa.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Kerouac: "Tristessa" [1960]

"Tristessa" on dramaattinen romaani Beat Generationin kuninkaan Jack Kerouacin alter egon rakkausjutusta meksikolaistytön kanssa. Runollisen kaunis kieli elävöittää klassisen traagista tarinaa. Miljöönä lumoava Mexico City. (Sammakon sivusto)

"Tristessa" on kertomataiteellinen mietelmä, joka tutkiskelee kanaa, kukkoa, kyyhkyä, kissaa, chihuahuaa, perheateriaa - ja lumoavaa, lumottua narkkarinaista - ensin heidän täyteen ahdetussa makuuhuoneessaan, sitten ulkona juopuneilla kaduilla, taco-kojuilla ja huumeläävässä auringonnousun aikaan Mexico Cityn slummeissa. (Allen Ginsberg, Takakansi)

     *     *    *

Kirja on pieni mestariteos, jonka lukee huomaamatta yhdeltä istumalta - ja heti toisen kerran perään.

Kirja on rakkaustarina, kauhutarina. Tragedia jolla ei ole loppua. Painajainen. Huumoria kirjassa ei ole kuin tahattomasti, koomisena sitä voi pitää sen pateettisuuden takia. Jack on pohjattoman rakastunut, mutta ei tee asialle mitään. Lopulta tunnustaa rakkautensa Tristessaan, millä ei kuitenkaan ole mitään vaikutusta mihinkään. Tristessa ei ymmärrä Jackin rakkautta hänenlaiseensa nistiin.

Kirjassa ei kukaan kuole, mutta ei oikein eläkään. Elämä on Nirvanassa olemista, yhtä morfiinin piikitystä, olemista ilman seksiä ja ruumiillistä rakkautta. Vain kevyt suudelma kadulla tyydyttää kaiken kosketuksen tarpeen. Jack haluaisi ottaa Tristessan mukaan NYC:iin, mutta ei tee mitään asian eteen. Hän voisi pelastaa Tristessan, mutta hän ei tee sitäkään. Hän ei tee mitään. Hän vain kulkee ympäri kaupunkia yhdessä Tristessan kanssa.

    *     *     *

On mahdollista, että kaikki, ihan kaikki, on pelkkää kuvitelmaa. On mahdollista ettei Tristessaa ole koskaan ollut olemassa muuta kuin Jackin mielessä. Se on mahdollista siksi, että hän on koko ajan Meksiko Cityssä sellaisessa pöllyssä, ettei ehkä muista mitään kovin tarkkaan. Tai muistaa paljonkin, liikaakin, mutta ei voi tietää, mikä siitä mitä hän muistaa on totta, mikä kuviteltua.

Tristessa on kaikki mitään hän elämältä haluaa. Enempää hän ei voisi toivoa siinä tilanteessa missä on. Paitsi ehkä sitä, että kaikki tapahtuisi jossain toisessa paikassa, toisessa maassa, USA:ssa. Hän ehkä haluaisi, että hänen ystävänsä näkisivät miten hyvä flaksi hänelle on käynyt. Millaisen naisen kanssa hän on, joka on kuin atsteekki-jumalatar. Nainen ei ehkä koe olevansa hänen kanssaan, mutta se onkin sitten toinen juttu...

     *     *      *

Kirjassa on muitakin hahmoja kuin Jack ja Tristessa. Tristessan elämän tärkeimmät henkilöt ovat Bull Gaines, El Indio ja Cruz. Bull hankkii hänelle huumeet, El Indio on lähisukulainen, isä ja veli samaan aikaan sekä Cruz äiti ja sisko. Tristessan ensimmäinen mies Dave on kuollut, ilmeisesti yliannostukseen, ja se on ehkä tehnyt Tristessasta onnettoman.

Kaupungin kaduilla Jack kohtaa kerjäläisiä, jengejä, huoria ja homoja ym eli kaikkea mitä  köyhälistökortteleissa voi kohdata. Sisällä ihmisten kanssa elävät samoissa huoneissa eläimet: kanat, kukot, kyyhkyset, kissat ja koirat, joista Jack myös kertoo.

Mikä on Jackin rooli tässä kokonaisuudessa? Hän on Tristessan ystävä, ja tämän ystävien ystävä. Jollain tavalla vieras, mutta myös osallinen. Se mikä Jackin erottaa muista ja ennen muuta Tristessasta on se, että hän ymmärtää, ettei voi olla nisti - ja vain nistinä hän voisi olla elämänsä naisen kanssa.

     *      *     *

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa Jack Kerouac on Meksiko Cityssä ja toisessa osassa kotonaan New York Cityssä, missä muistelee aikaansa Meksikossa.

Tajuttuaan ettei elämästä Tristessan ym kanssa tullut mitään, hän palasi takaisin. Hänet myös ryöstettiin, pariinkin kertaan. Muistikirjansakin hän menetti, runot joita oli kirjoittanut ja piirrokset joita oli piirtänyt, mikä saattoi olla viimeinen pisara, mikä sai hänet lähtemään maasta.

Ajatus Jackin kirjoittamien tekstien menetyksestä on kokonaisuuden kannalta kiinnostava, sillä tällöinhän hän joutui ikään kuin uudelleen kirjoittamaan ja miettimään kaiken, jonka oli jo kertaalleen tehnyt.

Runojen kirjoittamisen ja esittämisen kannalta, niiden varastaminen on ikään kuin jonkinlainen performanssi, jollaista ei voi tapahtua mutta tapahtui kuitenkin.  

Runovihkoni on varastettu, rahani on varastettu, Tristessani on kuolemaisillaan, meksikolaiset bussit yrittävät posottaa ylitseni, taivaalla on hiekkaa, voih, en kuvitellut, että tämä olisi näin kauheaa -

Ja hän vihaa minua - Miksi hän vihaa minua?

Lindberg & Putkonen: "Kärrypoluilta punaisille matoille" (2012)

Sosiaalineuvos Väinö Lindbergin elämä alkoi kärrypoluilla. Vanhemmat kiersivät talosta taloon, kuten valtaosa Suomen romaneista 1930-luvulla. Perhe asettui suomenruotsalaiseen Loviisaan, jossa Väinö kasvoi kolmikieliseksi, äidinkielenään romani. Äiti ohjasi määrätietoisesti lapsensa opintielle, ja Väinöstä tuli Vapaakirkon pappi.

Väinö Lindbergin muistelmissa koulukiusatusta mustalaispojasta kasvaa nyrkkeilyn nuorten raskaan sarjan Suomen mestari ja Suomen romanipolitiikan keskeinen vaikuttaja. Elämänkaaren rinnalla kulkee koko suomalaisen romaniväestön tarina syrjitystä kiertolaiskansasta yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi. (Takakansi)

      *      *       *

Helsingin kirjamessujen tuliaisina hihaani tarttui mm. tämä mielenkiintoinen kirja, jonka räätälinä toimi Hortto Kaalo -yhtyeen Marko Putkosen valkolainen vaimo YLE:n toimittaja, ohjaaja, käsikirjoittaja Tuovi Putkonen.

Putkonen kertoi Helsingin kirjamessuilla, miten kirja sai alkunsa. Hän tutustui Porvoossa vahingossa Väinö Lindbergin äitiin Ainiin  ja ystävystyi tämän kanssa. Myöhemmin toimittajana Tuovi Putkonen oli tekemisissä myös hänen poikansa kanssa, ja erään kerran puheeksi tuli sitten, oliko Väinö koskaan harkinnut elämänkerran kirjoittamista. Väinö oli harkinnut asiaa, ja siitä se sitten lähti.

      *      *      *

Vapaakirkon pastorin Väinö Lindbergin elämänkerta on välähdys yhden suomalaisen etnisen vähemmistön lähimenneisyyteen ja nykyisyyteen. Kuva on kaikkea muuta kuin ristiriidaton, ja siihen kuuluu mm. 20 vuoden ajanjakso, jolloin Lindberg toimi tullimiehenä, eikä ollut missään tekemisissä muiden romanien paitsi perheensä kanssa. Tätä asiaa hän ei ruodi perin pohjin kirjassaan, mikä on sen ilmeinen puute.

Oli oikeastaan silkkaa sattumaa, että hänestä tuli romaniaktivisti, sillä omasta aloitteestaan hän ei aktivistiksi ryhtynyt, mikä ei tietysti vähennä hänen työnsä arvoa sen jälkeen. Hän sai v. 1972 puhelun Mustalaisasian neuvottelukunnan Voitto Ahlgrenilta, joka myös oli toiminut Vapaakirkossa. Ahlgren pyysi Väinö Lindbergiä neuvottelukuntaan toiseksi romanijäseneksi.

Romanien uskonnollisuudelle Suomessa on tyypillistä, että he tosin kuuluivat luterilaiseen kirkkoon, mutta toimivat erilaisissa vapaakirkollisissa yhteisöissä kuten helluntailaisissa ja Suomen Vapaakirkossa. Aktivistina Lindberg kaivoi naftaliinista myös pastorin paperinsa ja alkoi aktiivisesti houkutella romaneja uskonnolliseen toimintaan, ja toimi muun muassa Romano Mission sisälähetyksessä.

Kristinusko eri suuntauksineen ei ollut romanien kannalta useinkaan ratkaisu mihinkään. Huomio tärkeistä yhteiskunnallisista asioista siirtyi sivuraiteille. Väinö Lindberg itse toteaa mm. seuraavaa

Murheekseni olen joutunut toteamaan, että kristillisyys sinänsä ja kristilliset arvot eivät vaikuta niiden ihmisten asenteisiin, jotka ovat saaneet kodinperintönä epäluuloisuuden ja kielteisyyden romaneja kohtaan.

 Ja on muistettava, että Lindberg itsekin pappiskoulutettuna tullivirkamiehenä suhtautui romaneihin kielteisesti, vaikka kotona ei varmasti suhtauduttu omiin perinteisiin kielteisesti. Vapaakirkollinen pappiskoulutus etäännytti Väinö Lindbergin omasta romaanitaustastaan, ja sai hänet hakemaan samastumiskohteensa valtaväestöstä.

      *      *      *

Väinö Lindberg oli myös lahjakas urheilija ja laulaja / muusikko. Nyrkkeilijänä hän oli Suomen mestari raskaassa sarjassa, missä hän seurasi Veikko-enonsa jalanjälkiä. Jo poikasena hän lauloi julkisesti mm. kahviloissa ja koulussa, ja monet muistavat hänen nimenomaan lauluistaan. Lisäksi hän soitti mm. Santalan kansanopiston torviseitsikossa klarinettia.

Armeijan jälkeen hän sijoittui Suomen Turkuun, missä oli vapaa-aikoinaan mm. kunnallispolitiikassa valtuutettuna Kristillidemokraattien mandaatilla. Vasemmisto ei häntä kiinnostanut, sillä hän katsoi vasemmistonkin ajavan samoja arvoja kuin kristillisdemokraattienkin, kun ideologiasta oli ensin riisuttu turhat krumeluurit pois.

Lindbergin elämä on ollut varsin pirstonaista, mihin on vaikuttanut mm. hänen juopottelunsa. Turussa hän erosi ensimmäisestä vaimostaan - ja aloitti elämänsä ikään kuin uudelleen ja meni toistamiseen naimisiin. Ongelmistaan hän helposti syyttää lapsuuttaan, mutta yhteyttä lapsuuden kokemusten ja aikuisen miehen tekojen välillä on vaikea nähdä.

Romanien kannalta ehkä merkittävintä työtä hän teki Jyväskylässä suunnitellessaan romaneille aikuiskoulutusta ja elvyttäessään heidän omaa kulttuuriaan. Lisäksi hän hankki itselleen hevosia ja sen kauttakin elvytti vanhaa tietämystä hevostenhoidosta. 

lauantai 27. lokakuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 99: "Helsingin kirjamessut 2012 - paljon melua kirjoista"

Aamulla istahdin IC:hen Hämeenlinnassa ja otin suunnan kohti etelää. Riihimäellä takakireä nuori nainen ilmeisesti isänsä kanssa riuhtaisi oven auki ja sanoi: Olen varannut nämä paikat meille! Sanoin: Vai niin... Ja vaihdoin paikkaa.

Pasilassa en valinnut suorinta tietä läpi alikulkutunnelin Messuhalliin vaan kiersin vanhasta muistista asemarakennuksen kautta yli kävelysillan, ohi Rauhanaseman ja Vallilan kirjaston. Kymmeniä ihmisiä tuntui virtaavan samaan suuntaan.

Astuin keskuksen keskimmäisestä ovesta sisään ja ostin 15 euron lipun, jonka maksoin pankkikortilla, kun en löytänyt lompakkoani, joka oli hautautunut repun pohjalle. Otin lipun ja kuitin, jotka tungin takkini povitaskuun.

Kullervo- ja Aino-salit olivat heti sisäänkäynnin jälkeen oikealla. Pitkät portaat alas johtivat suoraan halleihin 5 ja 6, missä olivat Helsingin kirjamessut. Ihmisiä ei vielä viisi minuuttia yli kymmenen ollut saapunut paikalle paljon, lähinnä järjestäjiä, mutta tuntia myöhemmin liikkuminen oli hankalaa.

'Mika Waltariksi' nimetty, tuolitettu tila oli Kirjakahvilan vieressä, mikä sopi minulle oikein hyvin. Sain aamukahvini ja saatoin kahvilta koukata ensimmäiseen etappiini. Tosin huomasin heti, etteivät esikoisdekkarit jaksaneet minua kiinnostaa minuuttia pidempään. Joten jatkoin matkaani. Kiersin koko messualueen ympäri laitoja pitkin ja ihmettelin kirjojen valtavaa määrää.

      *      *      *

Poikkesin mm. Poesian pöydän luona, jossa vaihdoin pari sanaa Tytti Heikkisen "Moulin Extra Beautésta" (2012). Kirja oli myynyt hyvin, sillä erikoisen muotoinen ja näköinen, houkutteleva ja sisällöltään epätavanomainen runokirja oli tehnyt tehtävänsä. Rajaa kilisi kustantamon ja kirjailijan kukkaroihin.

Savukeitaan pöydän luoksekin piipahdin. Kustantamo oli Jenni Haukion kirjojen lisäksi julkaissut sarjan eroottista kirjallisuutta, joista olin juuri edellisenä iltana lukaissut Alfred de Mussetin "Gamian" (2012). En muistanut muiden kirjojen nimeä ja kysyin sitä kustantamon väeltä, ja he auliisti esittelivät Ivan Barkovin "Neidin leikkikalun" (2012) ja "Venäjän kansan salattuja satuja" (2012), joista olin etsimässä jälkimmäistä.

En ollut vieläkään löytänyt lompakkoani, joten aloin etsiä sitä taas, ja paikalle pöllähti Vilja-Tuulia Huotarinen. Olin jättänyt messupaperini ja kirjan näyttelykirjojen päälle, ja hän heti ensimmäiseksi otti nipun käteensä ja sanoi, että "joku on tainnut jättää nämä tähän". Sanoin että minä. Sitten hän vasta huomasi minut, joka kykin pöydän vieressä repun kimpussa.

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja sanoin, että olin vasta lukenut oppikirjan, jota hänkin oli ollut tekemässä eli luovan kirjoittamisen kirjaa "Särmää" (2012). Juttelimme kirjasta, ja sen runovalinnoista tovin, minkä jälkeen Vilja-Tuulia palasi Suomen Kirjailijaliiton  'Takauma'-tilaan, jossa oli alkamassa 'Kuinka kirjailijaksi tullaan?' -esitys.

      *      *     *

Itse lähdin Kullervo-saliin, jossa alkoi paneelikeskustelu 'Poliittisen runon paluu?', joka oli juuri sellainen floppi kuin pelkäsinkin. Paneelissa oli "Puheenvuoroja nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta" (2012) kirjan tekijöitä, joten arvasin mitä odottaa. Varsinkin kun Ville Hytöstä Paul Polanskyineen ei ollut paikalla. Keskustelu kesti vain puoli tuntia, ja sitten yleisöstä joku heitti vielä yhden kysymyksen. Mitään kunnon keskustelua ei siis päässyt syntymään, joten olin minäkin hiljaa.

En haluaisi sanoa tätä, mutta tässä porukassa tiivistyi tietynlainen, hyvin keskiluokkainen, paranoidinen ryhmäajattelu, jossa on paljon omahyväisyyttä ja narsismia, mikä estää näkemästä ongelmia muuta kuin omissa pikku ruikkuisissa ympäröissään ja hamassa tulevaisuudessa sairastelevana vanhuksena, jonka suurin pelko on joutua laitokseen silloinkin, kun laitos on paras vaihtoehto.

Kullervo-salista koukkasin suoraan Aino-saliin, jossa oli päivän antoisin aihe 'Romani Suomessa'. Mustalaisten historiasta on tehty ensimmäinen historiateos Panu Pulman toimittama "Suomen romanien historia" (2012), joka on jokaisen suomalaisen luettava. Kirja - ja paneelikeskustelu - mm. oikaisivat monia virheellisiä käsityksiä, joita suomalaisilla on ollut romaaneista.

Päällimmäisinä jäi mieleeni se, että romaanien kiertelevä elämäntapa on jonkinlainen myytti. Suurin osa romaneista on asunut paikallaan, ja kun on liikuttu, on liikuttu tietyissä tutuissa paikoissa suhteellisen suppealla alueella työn ja ravinnon perässä.

Ennen maailmasotaa suuri osa Suomen romaaneista asui luovutetuilla alueilla. Joten he tulivat karjalaisten evakoiden mukana muualle Suomeen. Toisin kuin karjalaisilla romaneilla oli vaikeuksia sijoittua minnekään, kun kunnat eivät halunneet ottaa heitä kontolleen. Sama tilanne jatkui sodan jälkeen.

      *      *      *

Seuraava tunti kului lähinnä Suomen Kirjailijaliiton runoesityksiä seuratessa. Ensin 'Runo ja kuva kohtasivat'. Kuusi nuorta runoilijaa mm. Jyrki Kiiskinen ja Juha Rautio lukivat runojaan. Samaan aikaa kuvataiteilija Tiina Poutanen maalasi niiden inspiroimana taulua, joka huutokaupattiin lopuksi 45 euron hintaan.

Heti perään Juuli Niemi ja Jukka Viikilä keskustelivat 'Runon ja tarinan rajoista', ja lukivat omia tarinallisia runojaan.

Tässä vaiheessa päivää oma kiintiöni kirjamessuja alkoi vähitellen täyttyä. Nälkäkin oli, joten kiersin enää muutamia mm. SKS:n, Sammakon ja Vastapainon myyntipöytiä ja ostin muutamia kirjoja, joista kaksi oli Jack Kerouacin 2000-luvulla ilmestynyttä käännöstä.

      *      *      *

Vihoviimeiseksi, uteliaisuuttani menin vielä Kirjakahvilaan, jossa keskusteltiin "Aristoteleen runousopista", mikä kiinnosti siksi, että kirjasta oli vastikään julkaistu käännös - ja nyt julkaistiin taas uusi käännös.  Selvisi että kääntäjien tarkoituksena ei ollut alun perin kääntää kirjaa uudelleen vaan kirjoittaa kommentaarijulkaisu. Edellisten käännösten epätarkkuuksien takia Arto Kivimäki ym.päätyivät siihen, että kirja kannattaa kääntää vielä kerran uudelleen.

Ylikulkusillan kupeessa poikkesin paikalliseen, aitoon kebab-ravintolaan, josta tilasin yhden kebabin juomineen. Pitaleipä oli selvästi itse tehty. Tunnelma oli lähiömäinen. Ihmiset juttelivat tuttavallisesti ja odottelivat noutopitsojaan. Ravintolan ovi retkotti ulos saakka auki, mistä pahimmat katkut purkautuivat ulos. Istuin melkein oven vieressä, joten en edes harkinnut, että ottaisin takin pois päältäni. Pöytään istui ikäiseni rakennustyömies, joka kertoi palanneensa vähän aikaa sitten Berliinistä. Siellä kebabeita sai parilla kolmella eurolla. Täällä halvimmat olivat seitsemän euroa.

Totesin että viimeisten tietojen mukaan suomalainen ruoka on Euroopan toiseksi kalleinta. Vain tsekeissä saa kebabistaan pulittaa ehkä enemmän. Syötyäni vaelsin hitaasti sillan yli Pasilan asemalle. Keskellä siltaa oli romanikerjäläinen, keski-ikäinen nainen purkkeineen...

Laurén: "Vuorilla ei ole herroja. Kaukasiasta ja sen kansoista" (2009)

Kaukasia on alue, josta me suomalaiset kuulemme lähinnä uutisista. Tiedämme niin ollen seudun sotaisasta lähimenneisyydestä ja sikäläisten tavallisten ihmisten elämän hauraudesta. Harva meistä kuitenkaan todella ymmärtää, mistä konfliktit johtuvat ja mitä niiden taustalla on.

Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtaja, toimittaja Anna-Lena Laurén tarjoaa uudessa kirjassaan ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä tutustumaan Kaukasiaan. Maailmassa ei ole monta toimittajaa, jotka olisivat perehtyneet alueeseen niin perinpohjaisesti kuin Laurén. Persoonallisella ja mukaansatempaavalla tyylillään hän johdattelee lukijat seudun ikiaikaisten kulttuurien äärelle, tapaamaan ihmisiä, löytämään paikkoja ja ymmärtämään historiaa ja nykypäivää. (Takakansi)

      *     *     *

Tämä kirja on jokaisen äidinkielin  ja kirjallisuuden opettajan syytä lukea, jos he ottavat käyttöönsä kirjan "Särmä. Luova kirjoittaminen" (2012). Ennen muuta siksi että kirja avaa sivulla 56-57 olevaa tehtävää ja Riina Katajavuoren runoa 'Beslan', joka sijoittuu vuoden 2004 Kaukasukselle.

YLE:n toimittajan Anna-Lena Laurénin kirja "Vuorilla ei ole herroja" (2009) tuo muutoin yksiulotteiseksi jäävään runon tulkintaan toisia näkökulmia. Ei riitä, että lukija samastuu runon 6-vuotiaaseen tyttöön Dzera Gappoevaan. Lukijan on pystyttävä samastumaan kaikkiin muihinkin osapuoliin yhtä lailla. Muutoin runo jää yhtä osapuolta vastaan suunnatuksi propagandaksi, jolla pyritään myös piilovaikuttamaan ja tekemään kristityistä osseeteista pelkkiä uhreja.

The Norwegian Ministry of Foreign Affairs
Taustalla on kuitenkin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen tilanne, jolloin osseetit ajoivat kymmeniä tuhansia inguuseja, jotka olivat muslimeja, pois kodeistaan Ingusian alueelle pakolaisiksi. Samassa Beslanin koulussa, jossa mm. Dzera Gappoeva kuoli v. 2004 kymmenen vuotta aiemmin kuoli kymmeniä inguuseja. Oltiin siis kostonkierteessä.

      *      *     *

Anna-Lena Laurén kertoo, miten v. 1992 inguusi Magomed Algadanov oli 6-vuotias, kun kristityt osseetit alkoivat vainota inguuseja. Magomed muistaa, miten hän joutui piiloutumaan perheineen naapurin kellariin, josta he sitten pääsivät pakenemaan Ingusian puolelle.

Perhe asui viisi vuotta tuon tapahtuman jälkeen rajan toisella puolen pakolaisina parakeissa. Samaan aikaan he kävivät Pohjois-Ossetian viranomaistan kanssa oikeutta päästä takaisin kotiinsa. Vuonna 2002 he vihdoin saivat luvan palata kotiinsa. Talo oli kuitenkin poltettu maan tasalle.

Dzera Gappoevan kuolemaan johtavista tapahtumista Anna-Lena Laurén kertoo seuraavaa

Tuon hirvittävän tragedian jälkeen osseetit ovat vihanneet inguuseja entistä enemmän, mutta toisaalta monet heistä ovat sitä mieltä, että paikalliset viranomaiset itse asiassa mahdollistivat kaiken.

      *      *      *

Matkailulehti Mondo valitsi kirjan vuoden 2009 matkailukirjaksi. Valinnan tehnyt raati totesi kirjan perinteiseksi reportaasikirjaksi, joka "onnistuu yhdistämään paikallisten ihmisten arjen historiaan ja maailmanpolitiikkaan (..) ja pystyy kertomaan yksittäisten ihmiskohtaloiden kautta suuria tarinoita".

Kyse on siis esimerkillisestä journalismista, jossa siinäkin tarvitaan luovaa kirjoittamista.

perjantai 26. lokakuuta 2012

de Musset: "Gamiani eli kaksi rajatonta yötä" [1833]

"Gamiani – kaksi rajatonta yötä" on vuonna 1833 salanimellä julkaistu eroottisen kirjallisuuden klassikko.  Pariisilaisyleisölle ei jäänyt epäselväksi, kuka oli tekijä: Alfred de Musset (1810-1857). Kuviteltiin myös, että kertomus oli kirjoitettu yhdessä runoilijan biseksuelliksi tiedetyn rakastajattaren George Sandin kanssa. Myöhemmin sitä taas pidettiin kostona Musset'n jättäneelle, miehen vaatteissa kulkevalle Sandille.  Kerrotaan, että teoksen syntyyn liittyi vedonlyönti: Tekijä väitti kykenevänsä kirjoittamaan eroottisen kertomuksen, jossa ei ole yhtäkään kliseistä kuvausta eikä puuduttavan ikävää seksisanastoa. Teoksen kieli on ylä- ja alatyylin riemukasta vaihtelua, väliin vihjailevaa ja nyansoitua, väliin taas naturalistisen raakaa. (Savukeitaan sivusto)

     *     *     *

Ilmestyessään Alfred de Mussetin kirja oli laitonta kirjallisuutta, minkä kirjailija vankilatuomion uhallakin kirjoitti. Tällainen kirja ruokkii mielikuvitusta monellakin tavalla ja lukija jää miettimään, mikä tänä päivänä saisi samanlaisia reaktioita aikaan. Paradoksi tietysti on, että kirja oli aikansa bestseller, jota sekä myytiin että kopioitiin kädestä käteen. Se mikä oli kiellettyä kiinnosti.

Kirjan on arveltu viittaavan Alfred de Mussetin ja George Sandin suhteeseen. Kirjan minä-kertoja on ikään kuin kirjailija itse, joka kuikuilee Alcide-salanimen takaa. Kirjan miesten-kanssa-frigidi kreivitär Gamiani on puolestaan Sand.

Näiden kahden hahmon lisäksi kirjassa on kamarineito Julie, jonka kanssa Gamiani piehtaroi ja nuori ystävätär Fanny, jonka kreivitär viettelee, ja jonka kanssa myös Alcide harjoittaa seksiä vieläpä samaan aikaan.

      *      *     *

OSA 1. Tarina alkaa sillä kun nuori Fanny joutuu jäämään yöksi itseään paljon vanhemman ystävättärensä Gamianin luokse.  Yöpuulle painutaan heti tarinan aluksi ja vaatteita aletaan kiskoa päältä rivakkaan tahtiin. Alcide on piiloutunut pukeutumishuoneeseen, josta salaa tarkkailee naisten touhuja ja kuvaa mitä he tekevät ja puhuvat.

Fanny teatraalisesti vastustelee Gamiania, mutta on koko ajan leikissä mukana. 

Fanny: Mikä teidän on! Hyvä Jumala! Madame! Mutta tämä on hirveää! Minä huudan, päästäkää... Pelotatte minua. (..)

Gamiani: Fanny, ota minut! Ota kokonaan! Tule, tässä minä olen! Tämä, tämä on nautintoa... Kuinka sinä vapiset, lapsi... Ahaa! Sinä alat antautua...

Aikansa katseltuaan naisia Alcide menee päästään pyörryksiin ja tulee naisten leikkiin mukaan.

Heittäydyn kauniin Fannyn päälle aivan alastomana, purppuranpunaisena, hirmuisena.

Hetken kuluttua  koko kolmikko on toistensa kimpussa, Fanny tyydyttää Gamiania samalla, kun Alcide touhuaa Fannyn värkin kanssa. Ja lopulta kaikki jäävät väsyneinä makaamaan toinen toistensa päälle.

Sitten kolmikko alkaa kertoa toisilleen tarinoina ensimmäisistä hekumanhuipuistaan. Gamianin täti oli käyttänyt häntä hyväkseen, ja vienyt tämä luostariin, jossa munkit olivat joukkoraiskanneet tytön. Fanny puolestaan kertoo, miten hän löysi kehonsa 15-vuotiaana ja tyydytti itseään yksin kotonaan ja sai orgasmin. Alcide onanoi öiseen aikaan yksin ulkona ja hänellä oli samaan aikaa hurjia fantasioita, mistä hän kertoo muille.

     *      *      *

OSA 2. Jonkin ajan kuluttua ensimmäisestä yöstä Gamiani tunkeutuu illalla Fannyn makuuhuoneeseen, ja sama kuvio toistuu. Tälläkin kertoo Alcide tirkistelee naisia, mutta nyt hän pysyy koko ajan piilossa, ja tyydyttää itseään katsellessaan naisia. 

Olin menettämässä järkeni. Pillastuin kokonaan, raivoissani tartuin itseeni kourallani, tunsin kuinka koko miehen voimani liikkui vimmatusti puristettujen sormien välissä.

Toisin kuin edellisellä kerralla Gamiani käyttää nyt suurta tekopenistä, jolla tyydyttää Fannyn kyltymätöntä halua. Samalla he juovat viiniä, mikä kiihottaa entisestään.  

[Gamiani] oli polvillaan asettelemassa hirmuista instrumenttiaan ja heilutti sitä uhkaavasti. Nähdessään tämän, Fannyn kiihko yltyi kaksinkertaiseksi.

Kaikki huipentuu yllättäen siihen, että Fanny kuolee myrkytettyyn viiniin. Gamiani ei halunnut antaa enää Fannyä Alcidelle vaan halusi pitää hänet vain itsellään...

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 98: "Helsingin kirjamessut 2012 - eli runonmetsästyksessä"

Tänä aamuna päätin, että huomenna menen Helsingin kirjamessuille Messukeskukseen. Aamulla hyppään junaan, jolla pääsen sopivasti ennen kello kymmentä Pasilaan, mistä kävelen perille.

Häpeäkseni tunnustan, etten ole ollut koskaan kirjamessuilla, en edes Messukeskuksessa, mikä ehkä kertoo jotain elämästäni, mutta en ala märehtiä sitä. Nyt.

     *     *     *

On shokeeraavaa nähdä, miten paljon kaikkea pyörii vuosittain painetun kirjan ympärillä. Ei tunnu ollenkaan siltä, että kirja olisi kriisissä. Ennemmin päinvastoin. Onko koskaan aiemmin Suomessa painettu sataa runoteosta vuodessa, eikä mukaan ole laskettu omakustanteita.

Pakko on tehdä valintoja, ja valitsin kohteekseni runouden. Messuohjelmaa minulla ei ole, mutta Ohjelmakalenterista ruksin sopivia tapahtumia, joita ehdin sopivasti päivän aikana katsastaa.

Aivan aluksi varmastikin hahmotan, mitä kaikkea Halli 6:een ja Halli 7:ään on oikein pykätty. Ensimmäiset ohjelmoidut tapahtumat alkavat klo 10.30. En aloita runolla vaan menen Mika Waltari -tilaan, jossa on teemana Historiallinen rikosromaani Suomen Turussa.

Seuraavaksi pääsen itse asiaan, kun menen klo 11.00 Kullervo -saliin, salista lienee kyse, missä käsitellään Poliittisen runon paluuta. Poliittista tai yhteiskunnallista runoa olen jonkin verran käsitellyt tässä blogissa - ja se kiinnostaa. Erityisesti.

Poliittinen runo ja Paul Polansky "Kosovon mustarastaineen" (2012) liittyy toisiinsa, joten on luontevaa siirtyä seuraavaksi Aino -tilaan, jossa klo 11.30 on teemana Romanit Suomessa.

Puolen päivän aikaan "Runo ja kuva kohtaavat toisensa" Takaumassa. Tässä kohden alkuperäiseen ohjelmaan oli tehty muutos. Alun perin koreografiaan kuului tanssi. Samassa paikassa ovat Runon ja tarinan rajat heti edellisen esityksen jälkeen.

     *     *    *

Klo 12.30 voisi pyörähtää Kirjakahvilassa, jossa pöydällä on "Aristoteleen runousoppi". Heti perään yhteiskunnallisiakin runoja kuten "Puolarmetsän puut" (2003) tehnyt Juha Vakkuri on paikalla.

Ja oikeastaan tässä vaiheessa oma kiintiöni Helsingin kirjamessujen ohjelmoitua ohjelmaa alkaa täyttyä, ja heitän vapaalle - ja tutustun mitä kaikkea kiinnostavaa messuhalleista oikein löytyy. Jossain voisin käydä syömässäkin... Olisikohan Kirjakahvilassa jotain muutakin kuin hengenravintoa?

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

RUNO ON VAPAA. Osa 44: "Dzera Gappoeva - nuorena nukkunut"

 Roza, 30 - tsetseenitaistelija Beslanissa

Olen Roza Nagayeva. Olin tsetseenitaistelija Beslanissa, jossa Dzera Gappoeva ja monet muut lapset kuolivat. Monien mielestä turhaan.

Olen pahoillani, että Dzera kuoli, mutta menetin siellä henkeni minäkin Venäjän turvallisuuspalvelun joukkojen luodeista piirityksen kolmantena päivänä, jolloin suurin osa tovereistani kuoli erikoisjoukkojen rynnäkössä.

Muslimina olen nyt yhdessä Dzeran kanssa paratiisin portilla. Enää ei ole väliä sillä, minkä ikäinen minä olin tai minkä ikäinen Dzera oli. Kielellä jota puhumme ei niinikään ole merkitystä tai kansallisuudella. Olemme samanlaisia Jumalan silmien edessä. Voimme olla ystäviä, mikä ei ennen kuolemaa ollut mahdollista - ja yritän nyt kertoa, miten tällaiseen tilanteeseen oikein jouduin.

Olin lahjakas, venäläinen kuvataideopiskelija Moskovan taideakatemiassa. Maalasin kotiseutuni Kirov-Yurtin kylän ihmisiä ja heidän elämäänsä. Ilojaan ja surujaan. Elämäni muuttui, kun sisartani Amnatia syytettiin matkustajakoneen pudottamisesta. En tiedä oliko väitteissä perää, mutta hänen sanottiin sitoneen ympärilleen räjähteitä täynnä olevan vyön. Sisareni oli joka tapauksessa koneessa, kun se räjähti, ja hän kuoli koneen muiden matkustajien mukana.

Tapahtuman jälkeen minut pidätettiin ja minua kuulusteltiin useaan otteeseen. Elämäni tehtiin vaikeaksi, eikä opiskelusta tullut enää mitään. Opiskelijatoverit ja kaupunkilaiset alkoivat vainota tsetseenien näköisiä ihmisiä ja meidän täytyi painua maan alle. Lopulta pakenin Moskovasta takaisin kotiseudulleni, missä olin vuosia. Olin katkera omasta ja siskoni kohtalosta. En enää tiennyt mitä elämälläni tekisin.

Sitten tapasin kotikylässä sattumalta erään inguusimiehen, Ruslan Khuchbarovin, jota kutsuttiin Polkovnikiksi. Hän keräsi ympärilleen 20-30 taisteilijan joukkoa, ja hän oli myös se, joka johti Beslaniin tehtyä operaatiota. Tarkoituksemme ei ollut vahingoittaa ketään. Halusimme vain ilmaista tyytymättömyytemme siihen, millä tavoin meitä tsetseenejä ja inguuseja on Venäjällä kohdeltu. Itse en välittänyt tsetseenien ja inguusien itsenäistymisvaatimuksista, mutta kohtuullisena pidin, että Venäjä vetäisi joukkonsa pois alueeltamme. Venäläisten sotilaiden ja aseistettujen paikallisten siviilien jatkuvat yhteenotot häiritsivät arkista elämää.

Polkovnik halusi myös kostaa inguusien kaltoinkohtelun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Beslanin kouluun oli vuonna 1992 internoitu satoja inguusipakolaisia, ja heitä oli pidetty nälässä ja janoisina päiväkausia. Lisäksi kymmeniä inguusimiehiä tapettiin keskisissä kahakoissa. Siksi Polkovnik valitsi kohteeksi juuri tämän koulun.  

Kaikki ei mennyt kuitenkaan suunnitelmien mukaan. Venäjän armeija toi paikalle raskaasti aseistettuja joukkoja, ja raskasta aseistusta he myös käyttivät. Beslanin koulun suureen voimistelusaliin, jossa olimme 1 100 panttivangin kanssa, ammuttiin useita raketteja, jotka romahduttivat salin katon. Satoja ihmisiä kuoli. Osa taistelijoista yritti tämän jälkeen paeta, ja suurin osa ammuttiin kylmäverisesti hengiltä. Polkovnikin onnistui kuitenkin paeta muutaman muun inguusimiehen kanssa.

 -------------------------------------------------------------

Mieleeni jäi lukiessani Riina Katajavuoren "Kerttu ja Hannu" (2007) -runokokoelmaa erityisesti runo 'Beslan', josta kirjoitin muutaman sanan aiemmin tässä blogissa.

Kyse on koskettavasta roolirunosta, jossa nuori tyttö, lapsi puhuttelee äitiään. Tyttö on yksi 186:sta lapsesta, joka tuolloin kuoli Osseatian Beslanissa sotilaiden ja terroristien välisessä yhteenotossa.

Traagisesta tapahtumasta teki runon myös 15-vuotias osseatilaistyttö Dzerassa Kuchieva, runon 'Toiveikas rukous / pyyntö'.

Erityisesti mieleeni jäi runosta / runoista tietty tyytymättömyyteni niihin, miten ne käsittelivät tapahtumaa. Tarkoitus onkin yrittää rakentaa sellainen runo / runoja, joka hieman enemmän / paremmin valottaisi tapahtumia eri kulmista sekä yksilön että yhteisön kannalta.

- itse tapahtumat, mitä konkreettisesti tapahtui - jonkin hetken tai hetkien valinta 3 pvän ajalta
- asennon ja / tai näkökulman vaihto / vaihtoja
- panttivanki - teema jollain tavoin esiin, terroristit /kapinalliset tms. ottivat myös itsensä vangeiksi samoin kuin sotilaat
- väkivallan / koston kierre ja sen lopettaminen, perinteet (kasvojen menetys, arvovalta, kunnia, sankaruus, hyvä / paha)

Linkit:

Dzera Ruslanovna Gappoeva. 2007. Muistokirjoitus
Riina Katajavuori. Beslan. 2007
Dzerassa Kuchieva. Hopeful Plea. [2005]

      *     *     *

Dzerassa Kuchieva
Toiveikas pyyntö

Nousemme vielä kerran ylös varuillamme, silti
tragedia kulkee lävitsemme
Sama väkivalta - ja samat terroristit -
leijuu yllämme

Sama kärsimys ja samat konnat
Sama laki ja oikeus
Terrorilla ei ole enää rajoja
kuten kaikki kauhuissamme näimme

Siis ketkä ovat syyllisiä näihin rikoksiin?
Kapinalliset ja heidän joukkonsa?
Vai voisiko se olla.. koko maailma yhdessä?
Niin alas olemme vajonneet

Kuinka voimme katsoa näitä tekoja näkemättä
ja seistä kuuroina kuulematta mitään
Pysähdytään, pysähdytään, ajatellaan ja havahdutaan
Näin ei ollut tarkoitettu

Mitä kunnioitettavaa ja arvokasta tuolloin tapahtui?
Me vaadimme kannanottoa
Ajatellaanpa asiaa. Meiltä puuttuu rakkautta
Me vaadimme yhden hyvän päätöksen

Älkää antako lasten kärsiä
Älkää antako ihmisten murehtia
Nämä asiat täytyy tajuta nyt
ja toiveikkaasti toteuttaa

Hänen töidensä halveksunnan on loputtava
Sen sijaan miellytetään Luojaamme
Kun liitymme toisiimme rakkaudessa
väkivalta on nujerrettu

(Oma vapaa käännös)

     *     *     *

Sanonpa heti aluksi, että on hienoa, että tällaisia runoja ylipäätään tehdään. Sekä Riina Katajavuoren että Dzerassa Kuchievan runot ovat omalla tavallaan mainioita. Ilman niitä ei voisi jatkaa tätä keskustelua ja sen pohtimista millaisen runosikermän kautta tapahtuman kokonaisuus on hahmotettavissa.

Dzerassa Kuchievan runo alkaa sillä, että tapahtumasta hengissä säilyneet ovat kokoontuneet vielä muistelemaan, mitä tapahtui v. 2004 noina kolmena syyskuun päivänä. Ihmiset elävät mielessään läpi nuo tapahtumat. Paha on ruumiillistunut heitä vastassa olleisiin miehiin ja naisiin - terroristeihin.

Runon 'minä' asuu Pohjois-Ossetiassa, joka on osa Venäjän federaation Alanian tasavaltaa Kaukasuksella. Hän kuvittelee, toivoo olevansa turvassa alueensa rajojen sisällä, mutta rajat eivät estäneet tsetseeni- ja inguusikapinallisten tuloa vaivihkaa maahan.

Tämä on asetelma runon alussa.

      *      *      *

Runossa hypätään suoraan tapahtumiin tai oikeastaan tapahtumien jälkeiseen aikaan, ja kysytään ketkä olivat syyllisiä rikoksiin. Puhetta ei pohjusteta mitenkään, asiaan ei johdatella ja kerrota mitään taustoista. Samalla tavoin johtopäätöksiin syöksytään suoraan ja väitetään tai ehdotetaan, että kaikki maailman ihmiset ovat syyllisiä.

Johtopäätösten jälkeen kaikkia syyllisiä osoitetaan sormella ja todetaan, että kukaan ei halua nähdä eikä kuulla mitä esimerkiksi Pohjois-Ossetian Beslanissa tuolloin tapahtui. Mikä ei tietysti pidä paikkaansa, sillä panttivankidraama sai valtavasti julkisuutta maailmalla.

Lopuksi vielä todetaan, ettei näin ollut tarkoitettu. Mikä herättää välittömän kysymyksen: miten sitten oli tarkoitettu. Menikö sinänsä hyvässä asiassa vain joku pahasti pieleen? Jos kukaan ei olisi kuollut ja Tsetsenia olisi saanut itsenäisyytensä, olisiko silloin tapahtunut se, mikä oli tarkoitettu?

     *     *     *

Vielä kummallisemmaksi runo menee jatkossa. Kirjoittaja vaivihkaa sanoo tai olettaa, että tuolloin tapahtui - kaikesta huolimatta - jotain arvokasta ja kunnioitettavaa, mutta se ilmeisesti tapahtui vain väärällä tavalla, koska käytettiin väkivaltaa. Jos kaikki olisi tapahtunut kukkasin, ilman väkivaltaa, asia olisi ollut hyväksyttävä.

Kirjoittaja pyytää lukijaa ajattelemaan. Ja sanoo heti mitä pitää ajatella: rakkautta. Meiltä - siis myös terroristeilta, kapinallisilta, poliisilta ja sotilailta - puuttuu rakkautta.

Asiasta on puhujan mielestä tehtävä päätös, hyvä päätös. Nämä asiat täytyy tajuta ja toteuttaa. Mitkä asiat? Mitä asioita päätöslistalla oikein on? Millaista ratkaisua runoilija etsii tsetseenien, inguusien ja venäläisten väliseen rakkaudettomuuteen? Ei minkäänlaista.

      *     *     *

Populistisesti kirjoittaja on kiinnostunut (naisista) ja lapsista. He eivät saa kärsiä, mutta kaikki ihmiset ovat joidenkin äitien lapsia. - Tässä on joku syvä ristiriita. Jotkut siis saavat kärsiä? Ketkä ja miksi. Tätä ajatusta ei kehitetä eteenpäin.

Kuvitellaan, että edellä toivottu päätös tehdään. Lapset eivät kärsi. Mitä se tarkoittaa? Sitäkö että he lähtevät pakolaisina (joksikin aikaa) maahan, missä voivat olla turvassa? Miksi miesten (tai joidenkin) sitten pitää kärsiä? Miksi heidän pitää ryhtyä sotilaiksi vain siksi, että jokin kansa saa maapläntin haltuunsa. Onko se sen arvoista.

Viimeisessä säkeistössä tuodaan vielä (muslimien) jumala kuvioon mukaan. Kirjoittaja ei ota huomioon, että esimerkiksi länsimaissa suurin osa ihmisistä - ja myös Venäjällä jonka alueella hänkin asuu - on käytännöllisesti katsoen jumalattomia. Ja nekin jotka ovat uskovaisia pelkäävät muiden valtauskontojen fanaattisia kannattajia. - Jos omaa jumalaa miellytetään, silloin juuri ehkä synnytetään konfliktitilanteita muiden kanssa.

Kirjoittajan ajattelu on aina vain enemmän solmussa. Hän ei näe, että uskonnolla ja väkivallalla on yhteys keskenään. Hän kuvittelee että uskolla voidaan väkivalta nujertaa. Että usko on ratkaisu. - Muhamettilaisuus tuli Kaukasukselle 1600-luvulla mongoli-valloittajien mukana. Sen kirjoittaja on unohtanut. Kenties rakkaus ja usko eivät käy yksiin?

     *     *      *

Oli miten oli. Itse tapahtuma jää käsittelemättä. Mitä kolmen päivän aikana eri ihmiset tekivät tai jättivät tekemättä. Olisivatko kapinalliset voineet sinä aamuna jäädä koteihinsa? Mitä se olisi edellyttänyt? Miksi kohteena oli juuri tämä tietty koulu Beslanissa? Entä jos koulu olisi ollut joku toinen - tällöin Dzerassa Kuchieva tuskin olisi kirjoittanut runoaan. Tapahtumat eivät olisi olleet riittävän lähellä häntä.

     *     *      *

Riina Katajavuoren 'Beslan' on hyvin toisenlainen kuin Dzerassa Kuchievan runo. Mielenkiintoista on, miten Katajavuori, joka ei ollut lähelläkään Beslania kirjoittaa runonsa tapahtumien keskellä olleen pikku tytön Dzeran näkökulmasta. Vastaavasti Kuchieva joka itse koki tapahtumat, kirjoittaa kuin ei olisi ollut lähelläkään tapahtumia.

Tässäkin runossa välillä etäännytään runon 'minän' kokemusmaailman ulkopuolelle. Sanotaan sellaista joka ei ole oikeastaan mahdollista. Dzera Gappojeva tuskin olisi sanonut äidilleen, että tuo helakka kukka minulle ja Coca-Colaa. No, Coca-Colaa ehkä siksi, että hänellä oli varmasti jano, kun panttivangit eivät saaneet vettä ja ruokaa.

Kukka hänellä oli muutenkin päässään, olihan juhlapäivä koulussa. Hän oli kaunistanut itseään jo ennen lähtöään. Tietysti voidaan ajatella että kaikessa hässäkässä kukka katoaa jonnekin - ja Dzera haluaa sen takaisin. Hän ei ajattele tilannetta ympärillään vaan elää kaikesta huolimatta omaa pikku tytön elämäänsä.

Vielä kauammaksi tilanteesta, jossa ollaan menevät seuraavat säkeet

Tuo kyynelvettä myös,
pirskota suolavettä tiesulun molemmin puolin

 Nämä ovat selkeästi aikuisen sanoja, jotka vieraannuttavat lukijan tytön sisäisestä maailmasta.

Säkeitä voisi pitää Riina Katajavuoren yhteiskunnallisena kannanottona asetelmaan. Hän ei ole kummankaan puolella. Niin venäläisten kuin tsetseenien ja inguusien toiminta ei kestä päivänvaloa. He ovat lähteneet raskain asein toisiaan vastaan piittaamatta ihmisistä, jotka ovat heidän välissään ihmiskilpinä.

Ehkä saman tulkinnan voi laajentaa myös suomalaisiin, onhan tsetseenien itsenäisyystaistelua usein verrattu esimerkiksi Suomen talvisotaan. Kummallakin puolella rajaa varustauduttiin ankarasti 30-luvulla, ja kun sota syttyi, syyteltiin toista osapuolta. Ihmisistä ei oltu tuolloinkaan kiinnostuneita.

     *     *     *

Fantastisesti runossa siirrytään hetkeen jolloin Dzera syntyi - ikään kuin hän muistaisi syntymänsä, ja mitä silloin tapahtui.

Tuossa tilanteessa, syntymässä, ja nykyisessä tilanteessa on jotain samankaltaista. Molemmat ovat verisiä tapahtumia, mutta käänteisiä toisilleen. Syntymä ja kuolema.

Alun ja lopun väliin jää itse elämä. Katajavuoren Dzera muuttuu yllättäen lapsesta aikuiseksi, joka puhuttelee äitiään. Hän toteaa koskettavasti äidilleen, että olen ikuisesti lapsi, tietäen kuolevansa pian.

niin ovat ikuisesti lapsia kaikkien muidenkin äitien lapset.
Aikuisinakin, ikuisesti lapsia äideilleen.

Tässä runoilija viittaa epäsuorasti siihen, että tiesulun tai koulun molemmilla puolin on ihmisiä, jotka ovat äitiensä lapsia.  - Runossa on hieman samaa henkeä kuin Kuchievan runossa: ikään kuin näin ei olisi tarkoitettu, mutta näin vain kävi.

Myös Katajavuori tuo runoonsa toivon elementin, mitä symboloi punainen graniitti. Kun aurinko paistaa, kivi lämpenee ja yöllä se viilenee. Yhden ihmisen elämä on jollain tavalla tuon kiven kaltainen. Kuolema tuo kylmyyden ennemmin tai myöhemmin, mutta elämä silti jatkuu vääjäämättömästi. Ja samalla tavoin kuin aika hioo kiven sileäksi, ihmisen toiminnasta poistuvat turhat särmät.

      *      *      *

Runo loppuu ikään kuin kuolleen Dzeran puheeseen. Koulun jumppasalin katto on jo romahtanut, ja raunioihin on jäänyt parin sadan ihmisen ruumiit. Yksi niistä on Dzera. 

Tulee kirkas yö.
Olen sinimekko kukkatukka,
minulla on ilmapalloja käsissäni.

Jumppasalin katossa on tähtiä.

Edesmennyt Dzera katselee tähtiä vailla huolta, vailla vihaa ja katkeruutta. Hän kuvittelee ensin itsensä juhlaan, joka keskeytyi ikään kuin se olisi jatkunut ilman välikohtausta. Ja jää sitten katselemaan tähtiä.

      *      *      *

Ihmissuhteiden ja vuorovaikutuksen verkoston kuvaus jää kummassakin runossa hataraksi, ja kummatkin runot sisältävät vain yksinkertaisen vastakkainasetelman. Runot eivät lisää ymmärrystä ja tietoa tapahtumista vaan ne jäävät samalle tasolle sen kanssa, mitä Beslanin tapahtumista tiedetään jo muutenkin lehtien ja TV:n kautta. 

Huotarinen ym.: "Särmä. Luova kirjoittaminen" (2012)

Ensimmäinen nimenomaan lukioon suunniteltu luovan kirjoittamisen oppikirja auttaa tutkimaan kaunokirjallisten tekstien keinoja ja tyylejä ja opettaa harjoittelemaan kirjoittamista. Hauskat tehtävät houkuttelevat monenlaisiin kokeiluihin. Aihealueet ovat kirjoittaminen prosessina, proosa, lyriikka, draama, sarjakuva ja journalismi. Sarjakuvan teosta kertoo sarjakuvataiteilija Ville Ranta. Ilmestyy lokakuussa 2012. 

Monipuolinen ja vahva tekijäryhmä:
Vilja-Tuulia
Huotarinen, kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja, Finlandia Junior -voittaja 2011
Tuomas Kaseva, toimittaja, oppikirjailija
Leila Närhi, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori
Taija Tuominen, luovan kirjoittamisen opettaja


      *      *      *

Sain toissapäivänä käsiini Suomalaisesta kirjakaupasta vielä painoväreille vahvasti leyhkäävän lukion oppikirjan "Särmä. Luova kirjoittaminen"  (2012), vain pari päivää sen jälkeen, kun kirjan yksi tekijöistä Taija Tuominen oli saanut sen aamupostissa kotiinsa. Vasta tänään ehdin tarkemmin paneutua kirjaan. Ensivaikutelma on erittäin myönteinen. Kirja kattaa kaunokirjallisuuden laidasta laitaan ja sadalle sivulle on saatu mahdutettua valtavasti käyttökelpoista materiaalia.

Tehtävissä näkyy vahvasti Tuomisen käden jälki, mikä ei ole yllättävää, sillä hän kirjoittamisen opettajana on hionut vuosien varrella repertuaariaan, mitä on hyödynnetty tässä kirjassa.

Tuomas Kaseva on tuonut tietokirjoittamisen näkökulmaa kirjaan. Henkilöhaastattelussa ja reportaasin tekemisessä tarvitaan myös luovuutta.

Toinen luovan kirjoittamisen opettaja, nuortenkirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen on tuonut kirjaan hyvin ajankohtaisen ja nuorekkaan otteen. Tekstit ja tehtävät ovat aivan ajanhermolla.

Kokonaisuus on koostettu äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Leena Närhen pedagogisella osaamisella jänteväksi kirjaksi, jossa opetusteksti, tekstiotteet ja tehtävät vuorottelevat sujuvasti - ja sopivina annoksina lukiolaisille - ja kelle tahansa luovasta kirjoittamisesta kiinnostuneelle.

      *      *      *

Kirja saa arvosanan kiitettävä ainakin minulta, mutta tällä hetkellä erityisesti runoudesta kiinnostuneena olisin ehkä tehnyt pieniä viilauksia tai jopa uudelleen linjauksia. Tietysti on niin että oppikirjoja tehtäväessä aina on tehtävä valintoja. Myös olemassa oleva lyriikka, ajan henki, vaikuttaa siihen, millaiseksi oppikirja muotoutuu. Varsinkin jos sisällöt otetaan 2010-luvun runoudesta, läheltä tätä päivää.

Esimerkiksi valittu luontolyriikka on aika pliisua - kaukana mistään ympäristötietoisuudesta tai kestävän kehityksen ajatuksista tms.

Riina Katajavuoren 'Beslan' -runon valinta on oiva ratkaisu. Tähän yhteyteen olisin tosin toivonut luovaa reportaasia Beslanin tapahtumista, jossa olisi puolin ja toisin ruodittua vuoden 2004 tapahtumia. Tilanne Pohjois-Ossetiassa on tänä päivänkin tulehtunut, mikään ei ole muuttunut, ja viimeksi tänään (25.10.) Ingusian rajalla räjähti itsemurhapommi, joka tappoi venäläisen rajamiehen.

Linkki:

Särmä. Luova kirjoittaminen. 2012

tiistai 23. lokakuuta 2012

Mande: "Look at this F*cking Hipster" (2010)

"Look at this Fucking Hipster" (2010)  was born as a way to help author Joe Mande help his dad answer the question, "Is that a hipster?"  Months later, with millions of followers and dozens of parodies, it has become a cultural phenomenon, referenced in media, newspapers, blogs, and more.

"Look at This Fucking Hipster" is a collection of photos, snarky captions and short essays exploring—and, let’s be honest, poking fun at—the wide world of hipster culture, from Williamsburg to Silver Lake and points between.  Chapters cover types of hipsters, celebrity hipsters, hipsters through the ages, hipster love connections, and the next generation of hipsters. (Amazonin sivusto)

     *     *    *

Hipsterit ovat hyvinvoivaa keskiluokkaa, alle 30-vuotiaita ikiteinejä. He eivät ole yhtenäinen liike niin kuin beatnikit, hipit tai gootit o(li)vat vaan sekalainen joukko nuoria, jotka eivät välttämättä edes hyväksy koko hipsteri-nimitystä.

Hipsterin tunnistaa oikeastaan vain ja ainoastaan ulkonäöstä. "Look at this Fucking Hipster" (2010) -kirjan yhdessä jaksossa on hauskoja tunnistamistehtäviä. Lukijan tehtävä on arvata, onko kuvassa hipsteri vai ei?

     *     *     *

Kirjan lukemisen jälkeen jää kysymään, miksi tällainen ilmiö on olemassa. Ehkä yhden vastauksen tähän antaa Douglas Haddow'n "Adbusters" -verkkolehden artikkeli 'Hipster : The Dead End of Western Civilization' (2008). - No, ehkä otsikko on liioitteleva, sillä kyse on kuitenkin vain nuorisokulttuurin lopusta länsimaissa. Kaikesta on tullut yhtä ja samaa kulutuskulttuuria.

Vastaus kysymykseen 'miksi' on yksinkertainen: siksi koska siinä on niksi. Niksi on siinä että jotenkin sitä ihmisten vain on oltava. Nuorilla on vähemmän rahaa kulutettavanaan, joten he joutuvat kierrättämään tavaroita enemmän kuin palkkatöissä tai yrittäjinä olevat. Toki nuoretkin käyvät töissä, mutta hipstereille työ on vain yksi osa elämää, mitä he eivät kuitenkaan väheksy. He arvostavat koulutusta ja tähtäävät korkealle siinä mitä tekevät.

     *     *     *

Sana 'hipsteri' on sikäli mielenkiintoinen, että se otettiin käyttöön jo 40-luvulla. Beatnikkeja saatettiin kutsua hipstereiksi. He kuuntelivat jatsia ja istuivat klubeilla, joissa eivät valkoiset usein käyneet. Lisäksi he polttelivat oopiumia ja hakivat tajuntaa laajentavia kokemuksia.

Joe Mande toteaa kirjassaan, että triggerinä hipsteriyteen ovat esimerkiksi yksinäisyyden tunteet ja pelko aikuistumisesta sekä jokin emotionaalinen trauma. Joka tapauksessa kyse on omasta henkilökohtaisesta valinnasta, joka tehdään vähitellen.

Paronen: "Huone puutalossa" (1971)

"Huone puutalossa" (1971) romaanin tapahtumapaikkana on pieni Etelä-Suomen kaupunki. Alun perin on kahta huonetta yhdistänyt ovi lyöty nauloilla kiinni, mutta Jussi ja Topi päättävät avata sen. Auki ovi jää ja pysyy, sittenkin kun Jussin ylitse on ajanut auto ja hänen poikansa Vesa viety sukulaisiin..

Toiseen huoneeseen muuttavat Elma ja Rauha, elämä puutalossa alkaa taas olla järjestyksessä. Sitten kadun varrelta ryhdytään purkamaan taloja ja kaikki tajuavat kohta on heidän talonsa vuoro. Minne he silloin joutuvat: Viki, Inari-niminen nainen, Arvi ja hänen rotuhiirensä Armi, Ulriikkia; koko kellarikerroksen yhteisö . (Takakansi)

     *     *     *

Romaani on Samuli Parosen lyhyen kirjailijanuran menestyksekkäin teos. Risto Hannula toteaa Arvostelevassa kirjaluettelossa 10/1971, että "Huone puutalossa" on vuoden kirjoista se jota soisin kuunneltavan. Hänen toiveensa toteutui ehkä kirjaimellisemmin kuin hän oli odottanutkaan. Presidentti Urho Kekkonen nosti teoksen esille käsitellessään asuntovaikeuksia Uudenvuoden puheessaan.

Poliittinen tilanne oli Suomessa erikoinen, ja samankaltainen kuin tällä hetkellä. Perussuomalaisten edeltäjä SMP oli saanut v. 1970 eduskuntavaaleissa jytkyn. Maassa oli lisäksi ensimmäisen kerran massatyöttömyys - huikeat 60 000 työtöntä, ja presidentti Kekkonen asetti v. 1975 sen takia hätätilahallituksen.

     *     *     *

 Kirjan päähenkilöinä ovat Elma ja Rauha, jotka jakavat huoneen keskenään. Samassa huoneessa asuu käytännössä myös Rauhan miesystävä Uuno ja jonkin ajan kuluttua hänen siskonsa Sanni tulee maalta kaupunkiin töitä etsimään. Kaksi veljeä ovat hekin jääneet työttömiksi ja siskot lähdössä Ruotsiin. Ajolähtö on siten päällä koko perheen osalta.

Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että puutalokorttelia, jossa kaupungin köyhiä asui, alettiin järjestelmällisesti purkaa uusien kerrostalojen tieltä. Yksiön asukkaat huomasivat äkkiä, että heidän vuoronsa olisi pian, ja kirja päättyy siihen, että porukka istuu kuorma-autoa odottaen, joka tulee ja vie heidät seuraavaan tilapäiseen asuinpaikkaan.

Kirjassa kuvataan tarkkaan nuorten aikuisten arkea pienessä asunnossa. Mikään inhimillinen ei ole heille vierasta paitsi väkivalta, ja alkoholia he eivät käytä ainakaan haitaksi asti. Asukkaat ovat valistuneita ja aikaansa seuraavia - ja he keskustelevat paljon Suomen tilanteesta, haukkuvat sisäpolitiikan ja kehuvat UKK:n ulkopolitiikan. 

- Täällon diktatuuri.
- Ne kriminalisoi vapaan sanan, vaikka tää pitäis olla vapaa maa.
- Täällön enemmistön diktatuuri. (..)

- Toi Uuno puhuu ihan vaan sen takia, ettei kukaan huomais, ettei se tiedä yhtään mitään, Rauha sanoi.

Joskus ilonpito saattoi mennä hieman liian pitkälle. 

Uuno yritti tanssittaa Soilia, nauratti, yllytti ja kiihotti sitä, ja se innostui strippaamaan. (..)
- Kattokaa nyt, ne aikoo nussia, Rauha sanoi hätääntyen.
- Et saa nussia sitä.
Se veti Uunoa persuksista, tarttui aisaan.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Beckett: "Millaista on" (1962)

"Millaista on" (1962) ei ole kysymys vaan vastaus - kertomus siitä millaista on Samuel Beckettin luomassa oudossa kaikkea tavanomaisuutta kaihtavassa maailmassa jossa pyöveli muuttuu uhriksi ja uhri pyöveliksi ja jossa he sitten elävät yhdessä mittaamattoman pitkät ajat. (Takakansi)

     *     *     *

Tällaista kirjaa et ole lukenut aiemmin, jos et ole lukenut tätä kirjaa. Tätä kirjaa ei lueta. Tämä kirja on elämys, kokemus, hämmennys, turhautuminen, ikävä.

Tekstissä ei ole välimerkkejä, ei selkeää logiikkaa ja tarinaa. Ei edes lauseita vaan sanoja sikin sokin, jotka kuitenkin muodostavat - tai tuntuvat muodostavan - mielekkäitä kokonaisuuksia, jotka voi tulkita jotenkin.Tämän kirjan jättää helposti lukematta.

Kirja kertoo minusta ja Pimistä. Minusta, kertojasta ennen Pimiä, minusta Pimin kanssa ja vihdoin Pimin jälkeen. Mikä on tuo Pim, on vaikea sanoa. Hän on kenties uhri, joka muuttuu pyöveliksi. Tosin häntä ei hirtetä pussi päässä, sillä muutenhan hän ei voisi muuttua itse pyöveliksi. Tai ehkä tässä maailmassa, Danten maailmassa, sekin on mahdollista...

Kertoja rämpii aluksi mudassa, rämpii ja rämpii. Sitten hän kohtaa Pimin ja heitä on kaksi ja ehkä muitakin. Pim on aluksi uhri lopuksi pyöveli. Kertoja jämähtää mutaan kohdattuaan Pimin. Lopulta Pim hylkää minä-kertojan. Ja lopulta minä jää yksin mutaan niin kuin oli alussa, tosin liikkumattomana.

      *     *     *

[OSA] 1.  Ensimmäinen kappale

millaista oli sana sanalta ennen kuin Pim silloin kun Pim sen jälkeen kun Pim millaista on kolme osaa toistan minkä kuulen

Tässä on kenties jotain samaa kuin lukemattomissa luomiskertomuksissa ihmisen evoluution aikana. Ehkä ensimmäiset kertomukset olivat tällaisia. Eivät kovin kummoisia.

Kertoja on yksin säkkinsä kanssa, jonka panee päähänsä. Hän ei tiedä mitä sille tekisi, mikä se on, mutta yrittää jotain sanoa siitä sanoin. Pim on ilmeisesti nainen, ja kertoja mies.

Pim tulee ensin kuvana mieleen, kohoaa mudasta, pimeydestä, jossa kertojakin on. Kaikkea tapahtuu ympärillä. 

ilma kukkuroillaan hyönteisten surinaa

nyt siihen loppui kuin lamppu joka puhalletaan

hetki kuluvan kuluessa siinä koko menneisyyteni pahainen rotta kintereilläni loput erehdystä


Kertoja on jotenkin hukassa sen kanssa, miten nopeasti kaikki muuttuu. Jokin erehdys on ehkä tapahtunut, kun hän on alkanut kuulla päästään ääniä, sanoja.

äkkiä pää säkkiin jossa minulla on luvalla sanoen kaikkien aikojen kaikki kärsimys mitä minä mokomasta huolin (..) lieju lurahtelee tärisevän ruumiini alla kusta pääsee minusta ja pierua yhtäaikaa

      *      *    *

[OSA] 2.  Sitten tulee Pim, joka on hirveän peloissaan. Hänelläkin on pussi päässään - ja hän huutaa, mutta rauhoittuu sitten. 

vasen käteni (..) työntyy seuraksi säkkiin hänen säkkiinsä hän pitelee säkkiään sisältäpäin likeltä reunoja minua olisi pelottanut käteni viipyy hänen kädellään kuin narut vetäytyy takaisin (..) sen enempää ei säkistä vähään aikaan

Kummatkin pääsevät säkistä ulos, mutta mitä sitten. He ovat edelleen liejussa, mutteivät yksin.

minä enää minä yksin niin luulen tai sitten minun mielikuvani hänellä ei ollut nimeä sen siis hänelle annoin Pim luonteva mukava käytellä

Yhdessäolo ei ole kummallekaan helppoa. 

koko tämän ajan mittaamattoman ajan lähes ylivoimaista kaikki Pim käy todellä voimille pakko käydän ollaanhan kahden oikean käsivarteni pusertaa häntä vetää likemmäs rakkauttako hylättänä olemisen pelkoa

     *      *      *

[OSA]3. Jotenkin kertoja on sitten jäänyt yksin. Pim on lähtenyt.

Pimien kaikkien pyöveliksi ylennettyjen entisten uhrien jos koskaan mitään entistä ja tulevien se sen sijaan on varmaa vielä varmempaa kuin maan pyöriminen valoansa vastaan kaikkien nähden

Ilmeisesti Pim - ja muut Pimin kaltaiset - on pitänyt itseään uhrina suhteessa, ja päättänyt lähteä - ja ryhtynyt itse pyöveliksi, josta on syyttänyt toista, miestä.

Kertoja selvästi kaipaa Pimiä, eikä ymmärrä ihan kaikkea mitä ympärillä tapahtuu.

Pim (..) pyövelinä vai uhrina nämä sanat liian voimakkaita aina saman uhrin pyövelinä aina saman milloin taas yksin matkalaisena hylättynä täysin yksin nimettömänä

Kertojan ja Pimin kohtalo on jotenkin kietoutunut toisiinsa. Hän ei pysty sanoin ilmaisemaan mistä on kyse, eikä muutenkaan. Hän vain on mutaan jumittuneena ja yrittää pohtia tilannetta, mutta ei siitä tule mitään.

MITÄ ON TAPAHTUNUT huutoa hyvä

Kertoja on helpottunut päästyään kirjan loppuun, ääniensä loppuun, jota hän alussa alkoi kuunnella maatessaan mudassa. Jäljellä on enää huuto, huuto Pimin perään...

Linkit

Samuli Paronen. Wikipedia

Millaista on? Teemu Mäen taide Samuel Beckettin teemasta. Mustekala.info

Ala-harja: "Maihinnousu" (2012)

Riikka Ala-Harjan "Maihinnousu" (2012) on vimmainen ja puhutteleva romaani ranskalaisnaisesta, joka on menettämässä miehensä ja lapsensa yhtä aikaa. 

41-vuotias Julie elää elämänsä raskainta vuotta Normandian maihinnousun maisemissa. Ensin pettää mies, sitten 8-vuotias Emma-tytär sairastuu syöpään. 

Liittoutuneet loivat sillanpääaseman Normandiaan kahdessa kuukaudessa kesällä 1944. Julien ja hänen tyttärensä kamppailut eivät ole ohi hetkessä. (Takakansi)

     *     *      *

Ilmestymisensä aikaan elämänkerrallisuutensa takia kohuttu "Maihinnousu" (2012) on viihdyttävä kirja ennen muuta siksi, että se on kirjoitettu sujuvasti ja ammattitaitoisesti. Tapahtumat etenevät johdonmukaisesti vaiheesta toiseen. Kehyksenä on 8-vuotiaan Emman sairauden eteneminen ja hänen vähittäinen toipumisensa siitä. Kirjaa lukee kuin "Valittuja Paloja" - taisteluiden kautta voittoon.

Rinnan sairaskertomuksen kanssa kerrotaan oppaan selostuksia Normandian maihinnoususta. Kertomuksia yhdistää se, että Emma perheineen asuu alueella, jossa hänen äitinsä Julie on matkaoppaana rannalla. Hän opastaa niin saksalaisia kuin muunmaalaisiakin ryhmiä. Taistelut ovat siis jokapäiväistä elämää.

Kolmas taistelu jota kirjassa käydään on Emman vanhempien Julien ja Henrin välinen kamppailu, sillä pariskunta on eroamassa. Henri lyöttäytyy yksiin nuoren toimittajakollegansa kanssa. Julie oli tekemässä väitöskirjaa ennen kuin tapasi Henrin, ja sitä hän teki samaisesta Normandian maihinnoususta. Väitös jäi kun Julie huomasi olevansa raskaana, eikä hänellä eron jälkeen ole enää kiinnostusta aiheeseen.

    *     *     *

Kaikesta teknisestä erinomaisuudestaan huolimatta kirjasta jää hieman vaisu olo. Se on jollain tavoin lattea, henkilötkin ovat latteita mikä tosin on viihdekirjallisuudessa tavallista, eikä se ole ollenkaan huonon viihdekirjan merkki. - Kenties myös tällaista viihdettä tarvitaan. Joskus sitä on kutsuttu sosiaalipornoksi, mutta mikä ettei. Aina se raa'an väkivallan voittaa.