lauantai 27. lokakuuta 2012

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 99: "Helsingin kirjamessut 2012 - paljon melua kirjoista"

Aamulla istahdin IC:hen Hämeenlinnassa ja otin suunnan kohti etelää. Riihimäellä takakireä nuori nainen ilmeisesti isänsä kanssa riuhtaisi oven auki ja sanoi: Olen varannut nämä paikat meille! Sanoin: Vai niin... Ja vaihdoin paikkaa.

Pasilassa en valinnut suorinta tietä läpi alikulkutunnelin Messuhalliin vaan kiersin vanhasta muistista asemarakennuksen kautta yli kävelysillan, ohi Rauhanaseman ja Vallilan kirjaston. Kymmeniä ihmisiä tuntui virtaavan samaan suuntaan.

Astuin keskuksen keskimmäisestä ovesta sisään ja ostin 15 euron lipun, jonka maksoin pankkikortilla, kun en löytänyt lompakkoani, joka oli hautautunut repun pohjalle. Otin lipun ja kuitin, jotka tungin takkini povitaskuun.

Kullervo- ja Aino-salit olivat heti sisäänkäynnin jälkeen oikealla. Pitkät portaat alas johtivat suoraan halleihin 5 ja 6, missä olivat Helsingin kirjamessut. Ihmisiä ei vielä viisi minuuttia yli kymmenen ollut saapunut paikalle paljon, lähinnä järjestäjiä, mutta tuntia myöhemmin liikkuminen oli hankalaa.

'Mika Waltariksi' nimetty, tuolitettu tila oli Kirjakahvilan vieressä, mikä sopi minulle oikein hyvin. Sain aamukahvini ja saatoin kahvilta koukata ensimmäiseen etappiini. Tosin huomasin heti, etteivät esikoisdekkarit jaksaneet minua kiinnostaa minuuttia pidempään. Joten jatkoin matkaani. Kiersin koko messualueen ympäri laitoja pitkin ja ihmettelin kirjojen valtavaa määrää.

      *      *      *

Poikkesin mm. Poesian pöydän luona, jossa vaihdoin pari sanaa Tytti Heikkisen "Moulin Extra Beautésta" (2012). Kirja oli myynyt hyvin, sillä erikoisen muotoinen ja näköinen, houkutteleva ja sisällöltään epätavanomainen runokirja oli tehnyt tehtävänsä. Rajaa kilisi kustantamon ja kirjailijan kukkaroihin.

Savukeitaan pöydän luoksekin piipahdin. Kustantamo oli Jenni Haukion kirjojen lisäksi julkaissut sarjan eroottista kirjallisuutta, joista olin juuri edellisenä iltana lukaissut Alfred de Mussetin "Gamian" (2012). En muistanut muiden kirjojen nimeä ja kysyin sitä kustantamon väeltä, ja he auliisti esittelivät Ivan Barkovin "Neidin leikkikalun" (2012) ja "Venäjän kansan salattuja satuja" (2012), joista olin etsimässä jälkimmäistä.

En ollut vieläkään löytänyt lompakkoani, joten aloin etsiä sitä taas, ja paikalle pöllähti Vilja-Tuulia Huotarinen. Olin jättänyt messupaperini ja kirjan näyttelykirjojen päälle, ja hän heti ensimmäiseksi otti nipun käteensä ja sanoi, että "joku on tainnut jättää nämä tähän". Sanoin että minä. Sitten hän vasta huomasi minut, joka kykin pöydän vieressä repun kimpussa.

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja sanoin, että olin vasta lukenut oppikirjan, jota hänkin oli ollut tekemässä eli luovan kirjoittamisen kirjaa "Särmää" (2012). Juttelimme kirjasta, ja sen runovalinnoista tovin, minkä jälkeen Vilja-Tuulia palasi Suomen Kirjailijaliiton  'Takauma'-tilaan, jossa oli alkamassa 'Kuinka kirjailijaksi tullaan?' -esitys.

      *      *     *

Itse lähdin Kullervo-saliin, jossa alkoi paneelikeskustelu 'Poliittisen runon paluu?', joka oli juuri sellainen floppi kuin pelkäsinkin. Paneelissa oli "Puheenvuoroja nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta" (2012) kirjan tekijöitä, joten arvasin mitä odottaa. Varsinkin kun Ville Hytöstä Paul Polanskyineen ei ollut paikalla. Keskustelu kesti vain puoli tuntia, ja sitten yleisöstä joku heitti vielä yhden kysymyksen. Mitään kunnon keskustelua ei siis päässyt syntymään, joten olin minäkin hiljaa.

En haluaisi sanoa tätä, mutta tässä porukassa tiivistyi tietynlainen, hyvin keskiluokkainen, paranoidinen ryhmäajattelu, jossa on paljon omahyväisyyttä ja narsismia, mikä estää näkemästä ongelmia muuta kuin omissa pikku ruikkuisissa ympäröissään ja hamassa tulevaisuudessa sairastelevana vanhuksena, jonka suurin pelko on joutua laitokseen silloinkin, kun laitos on paras vaihtoehto.

Kullervo-salista koukkasin suoraan Aino-saliin, jossa oli päivän antoisin aihe 'Romani Suomessa'. Mustalaisten historiasta on tehty ensimmäinen historiateos Panu Pulman toimittama "Suomen romanien historia" (2012), joka on jokaisen suomalaisen luettava. Kirja - ja paneelikeskustelu - mm. oikaisivat monia virheellisiä käsityksiä, joita suomalaisilla on ollut romaaneista.

Päällimmäisinä jäi mieleeni se, että romaanien kiertelevä elämäntapa on jonkinlainen myytti. Suurin osa romaneista on asunut paikallaan, ja kun on liikuttu, on liikuttu tietyissä tutuissa paikoissa suhteellisen suppealla alueella työn ja ravinnon perässä.

Ennen maailmasotaa suuri osa Suomen romaaneista asui luovutetuilla alueilla. Joten he tulivat karjalaisten evakoiden mukana muualle Suomeen. Toisin kuin karjalaisilla romaneilla oli vaikeuksia sijoittua minnekään, kun kunnat eivät halunneet ottaa heitä kontolleen. Sama tilanne jatkui sodan jälkeen.

      *      *      *

Seuraava tunti kului lähinnä Suomen Kirjailijaliiton runoesityksiä seuratessa. Ensin 'Runo ja kuva kohtasivat'. Kuusi nuorta runoilijaa mm. Jyrki Kiiskinen ja Juha Rautio lukivat runojaan. Samaan aikaa kuvataiteilija Tiina Poutanen maalasi niiden inspiroimana taulua, joka huutokaupattiin lopuksi 45 euron hintaan.

Heti perään Juuli Niemi ja Jukka Viikilä keskustelivat 'Runon ja tarinan rajoista', ja lukivat omia tarinallisia runojaan.

Tässä vaiheessa päivää oma kiintiöni kirjamessuja alkoi vähitellen täyttyä. Nälkäkin oli, joten kiersin enää muutamia mm. SKS:n, Sammakon ja Vastapainon myyntipöytiä ja ostin muutamia kirjoja, joista kaksi oli Jack Kerouacin 2000-luvulla ilmestynyttä käännöstä.

      *      *      *

Vihoviimeiseksi, uteliaisuuttani menin vielä Kirjakahvilaan, jossa keskusteltiin "Aristoteleen runousopista", mikä kiinnosti siksi, että kirjasta oli vastikään julkaistu käännös - ja nyt julkaistiin taas uusi käännös.  Selvisi että kääntäjien tarkoituksena ei ollut alun perin kääntää kirjaa uudelleen vaan kirjoittaa kommentaarijulkaisu. Edellisten käännösten epätarkkuuksien takia Arto Kivimäki ym.päätyivät siihen, että kirja kannattaa kääntää vielä kerran uudelleen.

Ylikulkusillan kupeessa poikkesin paikalliseen, aitoon kebab-ravintolaan, josta tilasin yhden kebabin juomineen. Pitaleipä oli selvästi itse tehty. Tunnelma oli lähiömäinen. Ihmiset juttelivat tuttavallisesti ja odottelivat noutopitsojaan. Ravintolan ovi retkotti ulos saakka auki, mistä pahimmat katkut purkautuivat ulos. Istuin melkein oven vieressä, joten en edes harkinnut, että ottaisin takin pois päältäni. Pöytään istui ikäiseni rakennustyömies, joka kertoi palanneensa vähän aikaa sitten Berliinistä. Siellä kebabeita sai parilla kolmella eurolla. Täällä halvimmat olivat seitsemän euroa.

Totesin että viimeisten tietojen mukaan suomalainen ruoka on Euroopan toiseksi kalleinta. Vain tsekeissä saa kebabistaan pulittaa ehkä enemmän. Syötyäni vaelsin hitaasti sillan yli Pasilan asemalle. Keskellä siltaa oli romanikerjäläinen, keski-ikäinen nainen purkkeineen...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti