keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Kunnas: "Tiitiäisen satupuu" (1956)

Tänään sanoin töissä, että tänään on sellainen päivä, joka ei voi jatkua kuin Tiitiäisellä. Ja niin minä menin hyllylle ja hyllystä Kirsi Kunnaksen "Tiitiäisen satupuun" (1956) otin. Kun ei ole mitään järkeä, alkaa paikkoja särkeä ja olla millään tavoin tärkeä niin kuin muut. Tai siis joku.

     *     *     *

Kirsi Kunnas löysi tyylinsä suomentaessaan englantilaisia nonsense-runoja "Hanhiemon lippaaseen" (1954). Se ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt "Tiitiäisen satupuu" uudistivat suomalaista lastenrunoutta, joka oli pysähtynyt Sakari Topeliuksen, Arvid Lydeckenin ja Immi Hellénin romanttiseen idealismiin ja opettavaisuuteen.  (HS 27.8.2004, Päivi Lehtinen)

     *      *      *

Näissä runoissa, ei tosin kaikissa, ellei ole hieman maistissa, on taikaa niin, että niitä lausuessa alkaa laulu raikaa. Jos vain sävelen keksii, ilman aikuisten seksii. (Ovenraosta Liisa sen kuuli, ja sitä vain ähkinäksi luuli. Ja sanoi itsekseen vain: Ih, äh, uh, puh. Nalle Puh on nyt puhunut. Ja meni heti takaisin petiin ja nukkui aamuun asti.)

      *      *       *

'Kattila ja perunat'. Siis aivan ylittämätön runo, täyttä anarkiaa, mikä johtuu vain siitä, että vedellä tai oikeastaan kattilalla, jossa oli vettä, alkoi keittää.

Ja mitä kuumemmaksi vesi tuli, sitä kuumempi oli perunoiden olo.

Voi tätä hoppua hoppua hoppua
huusivat perunat, voi tätä hoppua
ei tule loppua loppua loppua

Mutta loppu tuli. Vaikka ei siis runossa niin kuin kaikki runon lukeneet ja lausuneet ja sen ulkoa osaavat tietävät hyvin.

Ja voinhan sen kertoakin millainen loppu oli.

Perunat halkeilivat, huusivat täysillä 
palkeilla punavalkeilla
nyt tulee, nyt tulee, nyt tulee 
naama punaisina munaisina
lopulta se tuli ja halke-
sivat keskeltä ne kahtia
ai, ai että oli namia se hake
pistellä haarukalla suuhun sitä pamia.

No, onhan niitä muitakin tapoja lopettaa tuo tolkuton kiehuminen riehuminen.

Kattila vain kantta paukutti
se kovin kummalta vaikutti,
kun paukutti, paukutti, paukutti

Sitten äkkiä kansi lattialle lennähti
ja muutama peruna perään ennähti
Ja siihen loppui kolina kannen sen
ja alkoi krahina pottumaisen lautasen

     *     *     *

Runokirjan lopulla on pieni kummallinen 'Haitulan laulu',  

Veisaisinpa virsiä
    jos muistuttaisin Kirsiä. 
    Jos muistuttaisin Tuomasta 
lakkaisin lauluja luomasta."

Runon Tuomas viittaa Päivi Lehtisen mukaan 50-luvun johtavaan modernistiin suomalaisessa runoudessa, Tuomas Anhavaan. Pari - siis Anhava ja Kunnas - istuskeli Helsingin Bulerdilla Café Ekbergillä ja keskusteli runoudesta, jolloin runo syntyi suit sait sukkelaan.

Mitäpä tuohon voi sanoa muuta kuin jokaisen kirjoittajan on löydettävä oma väylänsä ilmaista sitä mitä haluaa ilmaista. Oli se sitten vaikka pelkkää lallatusta, tyhjää, nonsenseä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti