keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Mäkinen: "Kruunupäinen käärme" (2012)

Mystisiä tapahtumia, outoja ilmiöitä, jännitystä ja huumoria… Verevät ikiaikaiset uskomustarinat lumoavat fantasiaan mieltyneen nykylukijan. 

Kirsti Mäkinen on työstänyt suomalaisen perinteen aarteistosta poimimansa runsaat 130 uskomustarinaa lyhyiksi, nautittaviksi kertomuksiksi, joissa seikkailevat hiidet, pirut, maahiset, haltiaolennot, noidat, jättiläiset, käärmeet ja silmänkääntäjät. 

Tarinat on jaoteltu aiheen mukaan: Haltia hallitsee — Aarretarinoita — Metsänväkeä — Vedenhaltian valtakunta — Vainajia ja valekuolleita — Rikos tulee ilmi — Piru ottaa omansa — Kirkossa kummittelee — Käärmeitä ja jättiläisiä — Noitia ja tietäjiä — Trulleja ja silmänkääntäjiä. (Otavan sivusto)

      *      *     *

Kirsti Mäkisen "Kruunupäinen käärme" (2012) on tärkeä kirja. Se kertoo mihin Suomi on uskonut aina viime vuosisadan alkuun asti. Eikä kyse ole kuolleesta uskosta, jota kirkon institutionaalinen usko edustaa vaan siitä mihin ihmiset todella ovat uskoneet ja mikä on ollut osa heidän elämäänsä. 

Tarinaperinne ei ole kokonaan kuollut, vaikka tarinat ovat muuttuneet. Mäkinen toteaa, että esimerkiksi sisällissodan  ja sen jälkeisten sotien ajoista on kerrottu samanlaisia tarinoita kuin jo vuosisatoja. Ehkäpä yksi tapa tehdä ikävistä asioista merkityksellisiä on kertoa niistä kiinnostavia sankari- ym. tarinoita. Turhia kahakoita ja väkivaltaa on helpompi kestää, jos uskotaan niiden sisältävän jotain elämää suurempia merkityksiä - joita tarinat itsessään ovat.

Raja kansantarinan ja -sadun välillä on mielenkiintoisen häilyvä. Tänä päivänä monetkaan eivät ainakaan myönnä uskovansa taruolentoihin. Ennen ihmiset elivät niiden kanssa, ja mikä mielenkiintoisinta, kristinuskon perin toisenlaiset totuudet eivät häirinneet tätä maailmaa. Ne elivät rinnakkain, rinnakkaisina todellisuuksina ihmisten mieliin.

Sama koskee myös muita suuria maailmanuskontoja. Esimerkiksi Tiibetin buddhalaisuuden rinnalla on elänyt vahvana samankaltaiset kansan suussa kulkeneet uskomustarinat kuin esimerkiksi Suomessa.

     *      *      *

- Aarretarinoita - Haltia hallitsee - Metsänväkeä - Vedenhaltian valtakunta - Vainajia ja valekuolleita - Rikos tulee ilmi - Piru ottaa omansa - Kirkossa kummittelee -  Käärmeitä ja jättiläisiä - Noitia ja tietäjiä - Trulleja silmänkääntäjiä -

     *     *     *

 Kirsti Mäkinen ei kenties ole maailman lennokkain kertoja, mutta hän on koonnut erittäin kiinnostavan ja luettavan kokoelman suomalaisista kansantarinoista, mitä lukee ihan huvikseen.

Tarinoiden sisällöt herättivät minussa monia ahaa-elämyksiä - eivät niinkään yksittäisen tarinat kuin tarinoiden kokonaisuus. Ne mielestäni osoittavat mm. miten ihmisten väliset viestintä- ja vuorovaikutussuhteet ovat huomattavasti mutkistuneet näiden tarinoiden jälkeen. Tosin koskaan ei voi olla varma, miten kaukana tarinat ovat sen ajan todellisuudesta, jolloin tarinat ovat syntyneet ja jolloin niitä on kerrottu. Ja kerrotaanhan niitä vieläkin... Kuten esimerkiksi Kirsti Mäkinen.

     *      *      *

AARRETARINAT. Näihin tarinoihin Mäkisellä on omakohtainen suhde niin kuin suureen osaan tarinoista, vaikka hän on tekstit haalinutkin esimerkiksi SKS:n Kansanrunousarkistosta. Hän kertoo kuulleensa lapsena paljon aarretarinoita, ja nimenomaan aikuiset rakastivat niitä.

Silloin kun Kirsti Mäkinen kuuli tarinoita, ei eletty vielä 'Lotto'-aikaa, joten ehkä nämä tarinat olivat korviketta uhkapelille ja lottoamiselle. Köyhän kansan lapset halusivat edes hieman vaurastua.

KODINHALTIAT. Suurin osa talonpoikaisyhteisön elämästä tapahtui pihapiirissä. Aikana jolloin sähköä ei ollut ja isoisä ehkä enintäin oli ostanut ölylampun tupaan, pimeys pani ihmisten mielikuvituksen liikkeelle.

Kotitontut tai kodinhaltiat olivat näkymättömiä, mutta saattoivat muuttua näkyviksi, silloin kun siihen oli hyvä syy. Mellastavista haltioista tulevat mieleen kristillisen ajan mm. "Manaaja"-elokuvasta tutut räyhähenget. Yhdessä tarinassa kodinhaltia hermostuu, kun juhlien jälkeen piiat ja rengit eivät siivoa juhlijoiden jälkiä.

METSÄNHALTIAT JA MUU VÄKI. Jutut metsänneidoista ovat lähinnä miesten juttuja. Niitä nähtiin leirinuotioilla, missä miehet pääsivät kurkistamaan haltioiden helmojen alle. Sitten olivat maahiset ja vuorenpeikot, joita näkivät lapset ja naisetkin.

Tarinat kertovat oudoista kohtaamisista metsässä, mikä herättää minussa vakaan uskomuksen siihen, että niitä on ollut myös olemassa ja on ehkä vieläkin, jos Johanna Sinisaloa on uskominen. Ja jos jossain on viimeisten tuhansien vuosien aikana ollut näitä otuksia, niin juuri pohjoisilla alueilla. Viimeisten ihmistenkaltaisten olentojen oletettavilta turvapaikoilta jääkauden jälkeen.

VEDENHALTIAT. Epäilemättä järvissä ja Itämeressä ovat olleet omat haltiansa, ja ehkä on vieläkin mikäli niihin uskoo. Vedenhaltiat olivat yleensä naispuolisia niin kuin "Kalevalan" Aino. Istuivat kelteisillään kivillä ja puhuttelivat ihmisiä.

Saattoivatpa jopa pelastaa ihmisiä veden ja jään alta. Ja kun joku porukka kertoo nähneensä vedenneidon rinnat paljaina rantavedessä, eihän sellaista tohdi epäillä. Sehän olisi kuin väärä todistus käräjäoikeudessa.

VAINAJAT JA MELKEIN VAINAAT. Kauhutarinat lienevät syntyneet lähinnä hautausmaiden reunoilla öiseen aikaan kuutamolla.

Yhdessä tarinassa sodassa kuollut sulho hakee morsiamensa toiselta mieheltä; ja morsiamella selviää vasta reessä, että mies ei olekaan elävä...

MURHAKERTOMUSTEN EDELTÄJÄT. Ihmisiä ovat kai aina kiehtoneen syyt, jotka ovat johtaneet toisen ihmisen tappoon tai murhaan. Tarinoiden perusjuonne on yksinkertainen: kuolleen halu kostaa kohtalonsa.

Lapsisurmista oli paljon tarinoita, koska lapsia tapettiin paljon. Esimerkiksi nuoret tytöt tappoivat usein aviottomia lapsia, sillä äpärät olivat suuri häpeä ja kunnon avioliitosta ei tullut mitään, jos oli toisen miehen lapsi kontollaan. Minna Canthin "Annaliisa" on yksi tällainen, kenties surullisen kansantarinan jatko.

PIRUT JA PAHOLAISET. Ihmisillä on taipumus ruumiillistaa paha johonkin, toiseen ihmiseen. Ihminen oli pohjimmiltaan hyvä - toisin kuin "Raamattu" opetti - mutta pikku pirut ja muut pahalaiset saivat ihmisiä tekemään kaikenlaisia asioita.

Piru poikkesi muista olennoista siinä, että se saattoi muuttaa muotoaan, eikä koskaan tiennyt mikä tai kuka oli piru. Yhdessä tarinassa kortinpelaajille paljastuu vahingossa, että yksi miehistä on piru, koska sillä oli hevosenkavioiset jalat.

KIRKKO JA KUMMITUKSET. Kansa ei ollut aina tai useinkaan kovin jumalaista, ja siksi kirkko helposti nähtiin paikkana, jossa kulki jos jonkinlaisia haamuja ja vainajien henkiä.

Kaikeksi kukkuraksi papitkin osallistuivat pirujen karkotukseen kirkoista öiseen aikaan. Pappi sanoi rohkealle pojalle: "Mene alttarille ja tarkkaile sieltä käsin, liikkuuko kirkossa ketään. Ja pysy siellä siihen asti, kunnes tulen itse hakemaan sinut pois. Kun näet minut, näet myös, että minulla on kädessäni Uusi Testamentti. Annan sen sinulle. Sitten vasta voit lähteä alttarilta."

Pyhällä kirjalla siis uskottiin olevan maagisia voimia, joilla perkele saatiin karkotettua kirkosta.

JÄTTILÄISIÄ SUOMALAISMETSISSÄ. Metsät ovat täynnä suuria kiviä, mitkä eivät tietysti voi olla kuin jättiläisten siirtämiä. Monia muitakin merkkejä heidän toiminnastaan on.

Jättiläiset auttoivat myös kivikirkkojen ja teiden rakentamisessa, kun urakat olivat ihmisille ylivoimaisia. Tänä päivän jättiläisistä olisi taas apua, kun kaavailluista tiemäärärahoista on hävinnyt taivaan tuuliin 150 miljoonaa euroa. 

NOIDAT JA TIETÄJÄT. Nämä hyväkkäät osasivat tehdä kaikkea sellaista, mihin tavallinen kuolevainen ei pystynyt esimerkiksi parantamaan sairaita.

Tarina kertoo, että kerjäläinen saapui taloon ja pyysi vähän makkaraa, joita emäntä oli juuri ottamassa uunista. Emäntä kehotti miestä syömään käärmettä sen sijaan, että olisi antanut miehen syödä makkaroita. Kostoksi noita toimitti keväällä talon pihaan käärmeitä, joista yksi puri talon tyttöä, eivätkä piiat ja rengit niiden takia viihtyneet talossa.

2 kommenttia:

  1. Kiitos kirjavinkistä, taidanpa etsiä käsiini. Aihe on kiinnostava ja jos kirja on vielä kirjoitettukin kiinnostavasti, niin kaikki on kohdallaan.

    VastaaPoista
  2. Tällaisia kirjoja ei kirjoiteta liian usein. Itse olen miettinyt, miten olisi mukava, jos alettaisiin koostaa eri alueilla - esimerkiksi Hämeessä - kerrottuja kansantarinoita yhteen.

    Se voisi tuoda esimerkiksi viralliseen historiankirjoitukseen mielenkiintoisen uuden näkökulman. Ja uusia historiallisia hahmoja kuten haltioita...

    VastaaPoista