torstai 29. marraskuuta 2012

Salminen ym (toim.): "Kirjallisuus ja filosofia. Rinnakkaisuuksia, risteyksiä, ristiriitoja" (2012)

Filosofista ajattelua ja kaunokirjallisuutta yhdistävät muiden muassa kysymykset kielestä, arvoista ja todellisuuden luonteesta.

"Kirjallisuus ja filosofia" (2012) tarkastelee kirjallisuuden ja filosofian suhdetta ja vuorovaikutusta eri näkökulmista. Teoksessa esiin nostetut rinnakkaisuudet, risteykset ja ristiriidat elävät historiallisesti; ainoa muuttumaton asia kirjallisuuden ja filosofian dialogeissa on niiden jatkuvuus.

Antologian kirjoittajat esittelevät aihealueidensa uusinta tutkimusta ja tuovat kirjallisuuden ja filosofian kohtaamisen problematiikan kotimaiseen keskusteluun. Artikkeleiden ristivalossa nähdään, millä eri tavoilla filosofia ja kirjallisuus kohtaavat teoreettisesti, metodologisesti ja taiteellisesti. (Takakansi)

     *     *     *

Jätän tavallisesti koskematta tällaisiin kirjoihin, mutta päätin tehdä tällä kertaa poikkeuksen. Kenties löydän siitä, jotain itseäni älyllisesti tai muutoin viihdyttävää. Ennen kuin alan lukea tällaista kirjaa on minun valmennettava itseäni siihen henkisesti. Usein tällaiset kirjat sisältävät paljon käsitteellistä hölyn-pölyä, paljon melua tyhjästä.

Esimerkiksi Friedrich Hegelin "Hengen fenomenologia" (1807) on uskoakseni yksi länsimaisen ajattelun ja kirjallisuuden virstanpylväs ja valitettavasti myös rappion merkki. Muistan miten mukava saksankielistä kirjaa oli hypistellä aikoinaan Attilan kirjastossa Tampereella. Luin kirjaa vähitellen parin viikon aikana. Aluksi en siitä paljon ymmärtänyt, mutta sitten se avautui niin kuin runo kielikuvineen tai häpyhuulet Tommy Tabermannin runossa.

Filosofisen teoksen lukeminen oli esteettinen elämys, auto-orgasmi ilman kovaa vauhtia ja kuolemaan johtavaa kolaria. Tajusin nopeasti, että kirja ei kertonut oikeastaan mistään mitään. Tai se kertoi kaiken porvarillisesta ja sosialistisesta, (demokraattisesta) kansalaisyhteiskunnasta ja sen suhteesta (totalitaristiseen) valtioon. Vielä edelleenkin emme osaa kuvitella länsimaista yhteiskuntaa ilman valtiota pakkokoneistoineen, ja mielestäni se on Hegelin syytä. Hän aivopesi J.V. Snellmanin kautta suomalaiset tähän pohjimmiltaan umpitotalitaristiseen ajatteluun.

     *     *     *

Rinnan filosofisen ajattelun kanssa syntyi porvarillinen romaani ja kirjallisuus, jonka ytimessä on Pyhä perhe, jonka toivottavasti valistuneena filosofikuninkaana on isä ja aviomies. Varakkaalla tai rikkaalla isällä on oikeus (siveellisen) kansalaisyhteiskunnan pikkukihona tehdä mitä vaan, muun muassa käyttää poikiaan ja tyttäriään seksuaalisesti hyväkseen, jos katsoo sen omien tarpeidensa tyydyttämisen ja kasvatuksen kannalta tarpeelliseksi. Kyse on perheen sisäisestä asiasta, joihin lastensuojeluviranomaisten ja yleensä valtion ei tule puuttua. Se olisi pyhäinhäväistystä, loukkaus Pyhää perhettä kohtaan. Samoin ruumiillinen kurittaminen, jopa lapsenmurha kuuluvat tähän kuvioon. Perheen on oltava toimiva yksikkö, sillä muuten yhteiskunta romahtaa. Vammaiset tai henkisesti häiriintyneet lapset eivät kuulu Pyhään perheeseen. - On sanomattakin selvää, että eurooppalainen oikeistolaisuus ja fasismi on ammentanut voimansa tästä ajattelusta.

     *     *     *

Kaiken edellä kerrotun takia aloitan Maria Valkaman ja Antti Salmisen artikkelista "Käänne, katkos ja negaatio Hölderlinin ja Hegelin ajattelussa". En tässä vaiheessa tiedä vielä yhtään mikä minua odottaa, ja siksi tämä on lukemisen paras hetki. Friedrich Hölderlinin asemaa saksalaisella kulttuurialueella 1800-luvulla voisi kai verrata J.L. Runebergiin Suomessa, ja Friedrich Hegel oli siis J.V. Snellmanin esikuva. Kyse on siis suurista kansallisista merkkihenkilöistä, jotka kaiken lisäksi tunsivat toisensa.

Keskityn Hegeliin tai filosofiseen näkökulmaan, mikä oli Valkaman ja Salmisen artikkelissakin. Mitä pidemmälle kirjoittajien artikkeli etenee, sitä selvemmäksi tulee, että - vaikka Hölderlinin lyriikka oli tärkeää - korkeinta taidetta Hegeliläisessä filosofiassa ei kuitenkaan ollut runous vaan antiikin Kreikasta lähtöisin oleva tragedia. Tässä ja muutenkin puhuessaan taiteesta Hegel on kutakuinkin  samoilla linjoilla kuin Aristoteles "Runousopissaan".  - Hegelin ja hänen piirinsä kautta itse asiassa alkoi antiikin Kreikan ihannointi ympäri Eurooppaa. Se ei suinkaan rajoittunut vain Saksaan.

    *     *     *

Mielenkiintoista niin kirjallisuuden kuin filosofian kannalta on, että Hegel nosti yhden antiikin Kreikan näytelmän, joita ei ole säilynyt kovin paljon kokonaisina, ylitse muiden. Tämä tragedia oli Sofokleen "Antigone". Tässä näytelmässä Antigone edustaa perhettä ja Kreon valtiota. Hegeliä viehätti tilanne, jossa yksilö ajautuu tuhoonsa perhearvojensa tai siveellisyytensä takia.

Nykyisessä perheessä kyse voisi olla lasten hyväksikäytöstä. Monenlaiset asetelmat ovat kuviteltavissa. Esimerkiksi perheen äiti voi puolustaa itseään ja miestään tilanteessa, jossa paljastuu, että perheen lapsia on kohdeltu kaltoin. Äiti voi esimerkiksi korostaa sitä, miten isä on vain opettanut tyttärilleen sukupuolielämässä tarvittavia taitoja ja he ovat nauttineet seksistä isänsä kanssa ja jopa halunneet sitä, ja ongelma syntyi vasta, kun ulkopuoliset puuttuivat asiaan saatuaan tietää perheen kasvatusmenetelmistä. Näin voi tietysti ollakin perheen kannalta ajateltuna niin absurdilta kuin se ehkä tuntuukin.

Sosiaalityöntekijä edustaa valtiota. Lainsäädännössä tietyt teot ovat tabuja ja kategorisesti kiellettyjä, vaikka niitä koko ajan tehdäänkin salassa neljän seinän sisällä. Sosiaalityöntekijät, psykologit tai psykiatrit eivät ehkä pysty osoittamaan mitään suoranaista haittaa käytetyistä kasvatusmenetelmistä tms, muuta kuin sosiaalisen haitan (esim. koulukiusaaminen, työkaverit eristävät, työnantaja irtisanoo ym) ja häpeän, mikä tulee esiin, kun tapaukset paljastuivat.  

Tällainen perhe kokee luonnollisesti tragedian. Isä saa ehdottoman vankeustuomion, äiti ehdollisen, lapset joutuvat sijais- tai lastenkoteihin, eivätkä lapset saa nähdä vanhempiaan muuta kuin kontrolloidusti. Onnellinen perheidylli - tai idylli joka ei poikkea olennaisesti muiden idyllistä - murtuu; ja perheenjäsenet saavat elinikäisen leiman ja trauman ennen muuta viranomaisten toiminnan takia.

     *     *     *

Perheenjäsenet ovat (dialektisessa) noidankehässä. Heidän elämäänsä nihiloituu, tulee katkos, mutta valtion kannalta paha saa palkkansa. Tragediaa luonnehtivat yksilöiden negatiiviset kokemukset. Hegelin dialektiikan mukaisesti tällainen tapaus ei olisi pelkästään kielteinen. Rangaistusten ja laitoksissa pitämisen tarkoitushan on palauttaa tilanne tietyn ajan kuluessa normaaliksi eli saada aikaan käänne perheen elämässä. Ja jos sama käyttäytymismalli jatkuu, sama noidankehä jatkuu samanlaisena (ehkä sukupolvesta toiseen).

Maria Valkaman ja Antti Salmisen artikkelissa korostetaan, miten Hegel ei arvosta esimerkiksi tässä tapauksessa perheen välitöntä olemista vaan pyrkii kieltämään sen tavalla tai toisella.  Tai tragediassa käänne on aina kielteinen. Mutta kuka sanoo, millainen oleminen esimerkiksi perheessä on normaalia, missä kulkevat rajat milloinkin. Ja ennen muuta - millä oikeudella kukaan tunkeutuu porvarillisen idyllin sisään sanomaan, millä tavoin vanhempien ja lasten tulee elämäänsä elää, jos siitä ei ole haittaa heille itselleen saati sitten ulkopuolisille.

Hegel on sairaan, patologisen kiinnostunut tällaisten tilantein väkivaltaisesta ratkaisemisesta, aivan niin kuin esimerkiksi suomalaiset, saksalaiset tai yleensä eurooppalaiset viranomaiset. On kutkuttavaa käyttää valtaa, ja tuntea itsensä vallan kohteita paljon suuremmaksi ja paremmaksi ihmiseksi. Tietysti voidaan kysyä millä jumalallisella oikeudella pakkokoneistoja käytetään. Onko koskaan järjestetty kansanäänestyksiä pakkokoneistojen lakkauttamisesta ja korvaamisesta joillain kansalaisyhteiskunnan mekanismeilla?

     *     *     *

 Antiikin tragedioihin kuului aina jonkinlainen traaginen erehdys, hamartia, jota päähenkilö - oli hän sitten Antigone tai Oidipus - ei pysty välttämään? Kenties demokratian hamartiana ovat laitokset, jotka eivät kuulu demokratiaan ja jotka aiheuttavat ihmisille kohtuutonta kärsimystä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti