perjantai 28. joulukuuta 2012

Hytönen & Sutinen (toim.): "Poetiikkaa - seitsemän esseetä runokäsityksistä" (2007)

Suomalainen runous elää kukoistuskauttaan 2000-luvun alussa, moninaisuuden ja runsauden voittojuhlaa. Myös runouden perusteista, vaikutteista ja suuntaviivoista puhutaan ja kirjoitetaan avoimesti.

Seitsemän erilaista nykyrunoilija hahmottelee runousoppiaan, sen olemista ja olemattomuutta. (Takakansi)

     *     *    *

Kirjoittajat: Jarkko Tontti, Johanna Venho, Tapani Kinnunen, Joni Pyysalo, Pauliina Haaskoski, Timo Hännikäinen ja Janne Nummela.

Viimeinen Janne Nummelan essee on ohitettu esimerkiksi Kiiltomato.netin ja HS:n esittelyissä, joten siitä lienee hyvä aloittaa. Hän on lisäksi joukon ainoa kantahämäläinen lyyrikko. Nummela käsittelee 'Poetiikan tila - patafysiikka' -kirjoituksessaan tilaa eri merkityksissään.

Nummela päätyy varsin tavanomaiseen käsitykseen ajasta, joka on ajallemme tyypillistä eli  lineaariseen käsitykseen ajasta. Siitäkin huolimatta että hän muutoin käsittelee tilaa niin psyykkisenä, sosiaalisena kuin fyysisenäkin tilana - ja tilaa muina ulottuvuuksina, joihin meillä kenties on yhteys niin kuin muillakin elävillä olioilla.

Olisin odottanut enemmän, sillä otsikon 'patafysiikka' lupasi enemmän, mitä lupausta Janne Nummela ei jostain syystä lunastanut. Mietin että olisiko hänen käsikirjoituksena ollut kirjaan liian pitkä, ja sitä olisi jostain syystä lyhennetty? En tiedä.

Sana 'parafysiikka' on ranskalaisen, nuorena kuolleen kirjailijan Alfred Jarryn lanseeraama. Jarry kirjoitti mm. absurdin näytelmän "Ubu roi" (1896), joka on kuulunut monen suomalaisenkin teatterin ohjelmistoon. Patafysiikka yksinkertaisesti tarkoittaa ”kuvitteellisten ratkaisujen tiedettä”, joista näytelmä tarjoaa esimerkkejä.

Kyse on samasta asiasta kuin mitä Jorge Luis Borges on kuvannut "Haarautuvien polkujen puutarhassaan" (1969). Ne vaihtoehdot, jotka elämässä toteutuvat ovat yksi vaihtoehto kaikista niistä, jotka mahdollisesti toteutuvat samaan aikaan tai olisivat voineet toteutua.

Kohteissa joita esimerkiksi runossa kuvataan ovat samaan aikana mukana monet eri tulkintamahdollisuudet. Runoilija kirjoittaa runon ehkä pakosti jostain näkökulmasta, mutta lukijoille runo voi olla avoin otettavaksi vastaan monin eri tavoin.

Jos runoilija jättää runoonsa riittävästi tilaa, lukija pystyy tuottamaan erilaisia, vaihtoehtoisia todellisuuksia tekstin perusteella. Toisin sanoen runoilija ei pyri vain vastaamaan lukijan odotuksiin, ja kirjoittamaan sovinnaisen runon, vaikka jo sana 'runo' viittaa jonkinlaiseen sopimukseen lukijan ja runoilijan välillä siitä, mikä on runo.

Parhaimmillaan runoilija onnistuu yllättämään lukijansa - tunkeutumaan syvälle tämän sydämeen - niin että siitä tulee osa runoa - ja runoilijan ja lukijan välille syntyy kenties romanttinen suhde.

     *     *     *

Timo Hännikäinen liputtaa esseessään 'Ajattelun jatke väline' perinteisen, 2. maailmansodan jälkeisen modernin runouden puolesta. Hän ei siis hyväksy mm. Jarryn maailmaan sopivia absurdeja ja surrealistisia runoja. Runouden on tukeuduttava siihen mitä on aiemmin kirjoitettu runoina.

Runon on tarkoitus vain ylittää se, miten me arjessa käsittelemme asioita. Antaa lukijalle jotain enemmän. Runoilijalla on oma äänensä ja tyylinsä kirjoittaa, vaikka läpi kuuluu ehkä muidenkin runoilijoiden, ennen häntä kirjoittaneiden ääniä.

Ongelmana on että toisin kuin arjessa runoilija ei voi käyttää ilmeitä, eleitä - ja omaa fyysistä ääntään apuna vaan joutuu turvautumaan kirjoittamiseen. Hännikäisen mielestä tekstin on seistävä omilla jaloillaan. Kontakti lukijaan syntyy tekstin kautta.

Puutteitaan runoilija joutuu kompensoimaan kielellään. Tärkeintä on pystyä tekemään tarkkoja havaintoja ja aistia ympäröivää todellisuutta, ja tuoda tekstiin läsnäolon tunnetta konkreettisilla mielikuvilla esimerkiksi rakkauden kohteesta.

Kannaottoja runoilijalta Hännikäinen ei edellytä esimerkiksi rakkaudentunnustuksia, vaikka ei hän sulje niitäkään runojen ulkopuolelle. Esimerkiksi tilan tai paikkojen kuvaamista ei ilmeisesti tarvita. Runo elää ja voi hyvin siinä todellisuudessa, missä se kulloinkin on - yhdessä lukijan kanssa.

     *     *     *

Johanna Haasjoen otsikkona on 'Miten ihmeellisyyttä kuunnellaan ja miten se kehystetään'. Tämän esseen keskiössä ovat runoilija ja lukija - runon vastaanottajina. Haasjoki pitää runoilijan tilannetta ambivalenttina, sillä hän ei voi koskaan tietää, miten runo otetaan vastaan. Ja runoilija itsekin lopulta mahdollisesti turhautuu tekstiinsä - ja on valmis jättämään sen oman onnensa nojaan. 

Haasjaki pohtii runoa, runon tekemistä prosessina, joka etenee omalla logiikallaan. Lopputulos on runoilijallekin aluksi avoin. Vasta lukiessaan hän alkaa merkityksellistää sitä mitä on tullut sanotuksi. Haasjoki on tietoinen lukijan vaihtoehtoisesta poluista lähestyä runoa, ja hän on valmis luomaan tiloja erilaisille absurdeillekin tulkinnoille.

Tärkeintä runossa ovat kuitenkin lauseet, yksityiskohdat miten runossa asioita ilmaistaan. Miten esimerkiksi rakastettua puhutellaan ja miten hän tulee lukijalle läsnäolevaksi.

     -     -     -     -    -

Kolmen yllä käsitellyn runoilijan ajatuksissa oli pieniä vivahde-eroja, jotka eivät loppujen lopuksi ole mitenkään ratkaisevan suuria.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti