torstai 31. tammikuuta 2013

RUNO ON VAPAA. Osa 57: "Mustia runoja - Isis's Ecstasy"

I
s
i
s
's

Ecstasy.

A

P
o
e
m



Bukowski: "Jatkuvaa sotaa. Runoja 1977-1984" (2001)

Sammakon Charles Bukowskin runokäännössarja jatkuu. Undergroundlyriikan kuninkaan, amerikkalaisen Charles Bukowskin runot kertovat eletystä elämästä. Bukowski + naiset = Jatkuvaa sotaa, rakkautta ja anarkiaa. "Jatkuvaa sotaa" (2001) sisältää Bukowskin parhaita runoja vuosilta 1977 - 1984.

     *     *      *

Bukowskin runot paranevat vanhetessaan, ja varsinkin tämä valikoima runoja on onnistunut. Runot ovat ehkä ainakin kokonaisuutena parasta Bukowskia. Tässäkin teoksessa ikääntyvä runoilija on suhteissa yleensä itseään 10-20 vuotta nuorempien naisten kanssa, jotka aktiivisesti hakeutuvat hänen seuraansa. Siitäkin huolimatta, että mies on iso, ruma - ja siis vielä kaiken lisäksi, mikä pahinta, vanha.

Poimin muutaman runon.

      *      *     *

TYPERYS.

olemme asuneet 3 tai 4 vuotta kimpassa
ja olen häntä 23 vuotta vanhempi. (..)

hän näyttää minulle
sängynpeitettä: "näetkö tuon tumman
leiman? sinä istuit siinä!
se on paskaa! etkö osaa pyyhkiä
persettäsi?"

"joo..."

"en usko..." (..)

ensitapaamisellamme hän sanoi
minua satumaiseksi miehekseen!

Runossa on muita samanlaisia kohtia, mutta kaiken banaaliuden alta huokuu välittäminen. Vaikka vain jäljistä lakanoissa... rakastelun jälkeen.

      *      *      *

Seuraava runo oli pakko valita... kohta huomaat miksi.

HEI EZRA, TÄMÄ ON SINULLE.

käsittääkseni opin paljon kirjoittamisessta
lukiessani The Kenyon Reviewin numeroita
yli 40 vuotta sitten
nälkäisen kirjastohuoneen valon
langetessa nälkäisten käsieni välistä (..)

opin että sanat
voivat hakata paskat pihalle
mistä tahansa (..)

mutta
eikö olluttkin kummallista
että mitä eniten halusin oli
nostaa kirjastonhoitajan mekkoa ja
katsella hänen muotojaan ja repiä
hänen pikkuhousunsa nilkkoihin?

Melkoisen vahvoja säkeitä, jotka huokuvat nuoren miehen intohimoja ja fantasioita. "The Kenyon Review" on kuuluisa amerikkalainen kirjallisuuslehti, johon mm. Ezra Pound kirjoitti. Ja josta Bukowski otti mallia, niin kuin otti.

      *     *     *

Runoissaan Charles Bukowski pohtii myös omaa runoilijuuttaan. 

HUORAAMASSA.

lukukeikat collegekaupungeissa
olivat tietysti yhtä helvettiä, mutta nautin
lentämisestä, koneissa ryyppäämisestä (..)

se oli typerää huoraamista mutta voitti tehtaat,
pidin naurettavana sitä että minua kutsuttiin
RUNOILIJAKSI
mutta tutkailtuani kollegoideni tuotoksia
en enää hävennyt rahastamista (..)

Niin, minähän Bukowski itseään oikein piti loppujen lopuksi, jos ei runoilijana eikä kirjailijana?

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

RUNO ON VAPAA. Osa 56: "Mustia runoja - The Black Icon"

The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon.

The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon. The Black Icon.

Lauerma: "Tiikerinmetsästäjän koti ja muita tarinoita" (2000)

Viehättävässä museo-oppaassa "Tiikerinmetsästäjän koti ja muita tarinoita" (2000)  Liisa Lauerma esittelee lapsille tarinoiden, värikkäiden piirrosten ja arkistovalokuvien avulla 20 pääkaupunkiseudun museota. Tutuksi tulevat niin kauppias Johan Sederholm, entinen hovinainen Aurora Karamzin, taiteilija Pekka Halonen kuin Kirstinkujan työväen asuntojen Aune ja Rolfkin sekä monet muut historian hahmot eri yhteiskuntaluokista. Museo-opas on suunnattu alle kouluikäisille lapsille tai pienille koululaisille luettavaksi ja katseltavaksi kotona, päiväkodissa tai koulussa joko yhdessä aikuisen kanssa tai itsenäisenä lukukirjana. Viihdyttävä kirja luo myös pohjaa museokäynneille. Värikästä kertomusta entisaikojen ihmisten elämästä elävöittää Ismo Rekolan piirroskuvitus. (Takakansi)

     *     *     *

FM Liisa Lauerman kirja on ehkä viehättävä niin kuin takakannessa luvataan, mutta myös patavanhoillinen, militaristinen ja nationalistinen, mikä ilmeisesti sopii 2000-luvun ihmisten tarpeisiin. Ihmettelen ettei Editan kustannustoimittaja aikoinaan puuttunut joihinkin ylilyönteihin vai onko yksinkertaisesti vain niin, että suomalaisissa elää sitkeästi pieni natsi, joka on koska tahansa valmis lahtaamaan mitä tahansa 'vihollisia' ja metsän 'petoja'.

Kirjan kansi on jo jollain tavalla oireellinen. Siinähän itse C.G.E. Mannerheim on tiikerireppanoiden perässä joko Nepalissa tai Intiassa. Lauermaa lukiessa lukija siirtyy ideologisesti 1800-luvun lopun nuorsuomalaisen nahkoihin, kuningatar Viktorian puritaaniselle aikakaudelle.

Lauerman tarinat ovat taidokkaasti rakennettuja, taustalla on valtava määrä taustatietoa ja kokonaispaketti tarjoillaan lapsen näkökulmasta, mikä tietysti korostaa asenteellisten tekijöiden merkitystä. Se että venäläisistä on tehdään edelleenkin perivihollisia ei mielestäni sovi tällaiseen kirjaan - ja joitain kohtia lukiessa tuntee suorastaan myötähäpeää.

Kirjan parasta antia on Tuusulan taiteilijayhteisön perheiden kuvaukset. Ne tuntuvat välillä jopa loistavilta pienoiselämänkerroilta, joista kuka tahansa tieto- ja kaunokirjoittaja voi ottaa oppia.

      *     *     *

Kirjailija on kiertänyt pienten lastensa kanssa kirjassa kuvatut kohteet läpi, miltä pohjalta museo-opas on syntynyt. Hämmästelen esimerkiksi tapaa, jolla hän kuvaa Suomenlinnaa.

Hän mm. toteaa, että Augustin Ehrensvärdin "makuuhuoneen valtavan paksuseinäisestä ikkunasta voi tarpeen tullen ampua tykillä". Sitä hän ei tosin sano, ettei linnoituksella ole koskaan ollut minkäänlaista sotilaallista merkitystä. Ja että on tyhmää rakentaa tällaisia rakennuksia, ja että aikuisetkin ovat välillä ajattelemattomia.

Kirjan ehkä hölmöin kohta liittyy presidentteihin. Ainoa henkilö, joka lapsille esitellään presidenttinä on Urho Kaleva Kekkonen. Tämä tietysti liittyy siihen, että lasten kanssa on käyty Tamminiemessä.

Mutta on kirjassa aivan ihastuttaviakin kuvauksia kuten esimerkiksi tarina Kristianinkadun ruiskumestari Alexander Wickholmin perheestä. Lainauksessa perheen pikku-Augusta on äänessä:

"Uudessa kodissa on puuhaa niin paljon! Heti aamulla kun on syötettävä nukke, piioille on haettava liiteristä klapeja uuniin pantavaksi, Kustaava-mummoa on käytävä tervehtimässä, ajurin kanssa on annettava hevoselle kauroja, käpylehmät on lypsettävä, isän istumakivi talon edessä on lakaistava puiden roskista."

tiistai 29. tammikuuta 2013

RUNO ON VAPAA. Osa 55: "Mustia runoja - Black Poems"

"Mustia runoja - Black Poems" - mitä ne ovat? Ei harmainta aavistustakaan. Päivällä vain päätin, että nyt on niiden aika. Joitain ituja mielessäni tosin on...

      *      *      *

Tähän yritän rakentaa tämän illan run-oa.

      *      *     *

Proosallisesti ideoita olen kerännyt:

1) omasta blogista, jossa olen kehittänyt mustien neliöiden teemaa...

2) Wikipediasta: (a) 1900-luvun alun abstraktissa (kuva)taiteen yksi suunta, suprematistit nostivat Kazimir Malevitsin "Musta neliö" -teokset 1900-luvun taiteen ikoniksi v. 1915 jälkeen.
(b) Monitaiteiseissa futuristisessa, venäläisessä  Mihail Matjusin "Voitto auringosta" oopperassa  kehiteltiin jo v. 1913 ideaa puvustuksen / lavastuksen / libreton ym. kautta.
(c) Suprematistien taiteessa käytettiin muitakin geometrisia kuvioita (ympyrä, suorakaide, kolmio sekä perusvärejä (lisäksi harmaa musta ja valkoinen).
(d) Zaum - runous liittyy kaikkeen edelliseen. Erityisesti Aleksei Krutsonyh edusti tätä suuntaan. Hän teki mm. Matjusinin oopperan libreton ja Malevits suunnittelu puvut ja lavastuksen. Zaum on sukua eurooppalaiselle nonsense-kirjallisuudella, dadalle, absurdille näytelmälle ym.

3) Henriikka Tavin "Huhtikuu" (2012). Ja kenties myös "Toivo" (2011) - ja slideshow tulkintani kokoelman kolmannesta osasta 'Toivo', jossa kuljetaan mustan (neliön) kautta mustaan. Ja tietysti "Valkoiset runot - White Poems".

4) Kimmo Pasanen "Musta neliö. Abstraktin taiteen salat" (2004). Jota en ole lukenut...

Vehmanen: "Miksi leppäkertulla on pilkut?" (2008)

Uusi teema loistavan vastaanoton saaneen "Lapsen oman luontokirjan" (2007) tekijöiltä Suvi Vehmaselta ja Laila Nevakiveltä. Hillevi-hiiri ihmettelee yhdessä lasten kanssa luonnon monia kummallisuuksia. Kirjassa kuljetaan keväästä kesän ja syksyn kautta talveen ja uuteen kevääseen. Nevakiven upeat akvarellit saavat pienen tutkijan innostumaan ja mielikuvituksen liikkeelle.

Miten perhoset syntyvät?” Pieni vaivaishiiri oli pysähtynyt ruohon korrelle miettimään. Nokkosperhonen lepatti hetken niityllä ja lensi sitten pois.

Mistä sadepisarat tippuvat? Minne purot virtaavat? Minulla ei ole hiiren haisun häivääkään!”, hiiri huokaisi. (Minervan sivusto)

    *     *     *

Tietokirjailija, biologi ja toimittaja Suvi Vehmanen oli tänään Hämeenlinnan kaupunginkirjaston kirjailijavierailulla. Hän kertoi tekemistään lasten tietotokirjoista. Lapsia kiinnosti erityisesti, kun Vehmanen esitteli tekemiään kirjoja kuten "Lapsen omaa petokirjaa" (2010) - ja luki siitä otteen. Kirjailija kysyi, tietävätkö lapset mitkä kaikki eläimet ovat petoja? Joku keksi, että koira nyt ainakin on. Suvi Vehmanen totesi, että petoja ovat sellaisetkin eläimet, joita ei heti ajattele petoina kuten kultakuoriaiset, jotka syövät toisia hyönteisiä. Myös ihminen.

Vehmasen kirjoissa on mukana sekä faktaa että fiktiota, joten ne ovat faktioita. Kaikki tarinat eläimistä eläiminä ovat tosia. Yhdessä tarinassa on ohdakeperhonen, joka lentää kuin linnut Pohjois-Afrikasta Niilin suistolta flamingojen ja krokotiilien luota vuosittain Suomeen. Se että perhonen myös puhuu .. siis ihmisten kieltä .. on tietysti kuvittelua. Kenties Hillevi vaivaishiiren kanssa keskustelu sujuisi? Ainakin kirjassa "Miksi leppäkertulla on pilkut" (2007) se on mahdollista.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Woolf: "Yö ja päivä" (2012)

TULEE TÄHÄN!

Kun kaksi maailmaa ovat erillään, ne kohtaavat kuin pimeys ja valo - vain hämärän hetkellä. Virginia Woolfin toinen romaani "Yö ja päivä" (1919) on pinnaltaan eheä tarina arkisista salongeista ja mielten salaisista huoneista, joiden välillä tapakoodien ikeessä elävien ihmisten on vaikea liikkua. Edwardiaanisen ajan elävä eepos kertoo samaan aikaan ihmisistä ja yhteiskunnasta, yksilön tunteista ja parlamenttipolitiikasta, taiteesta ja totuudesta - yöstä ja päivästä. (Takakansi)

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 121: "Nainen narahti rattijuopumuksesta..."

Usein poliisiuutisia päivälehdestä lukiessa jää miettimään, mitä näiden hutaistujen juttujen takana oikein on muuta kuin päivystävän poliisin ja rikosuutisia kirjoittavan toimittajan omaa asenteellisuutta ja hurskastelua omalla lainkuuliaisuudellaan.

Tänään yksi Hämeen Sanomien jutuista alkaa ilmoituksella, että nainen narahti rattijuopumuksesta ajettuaan päihtyneenä aamuyöstä keskussairaalan päivystykseen. Vahingossakaan ei kerrota MIKSI nainen ajoi päihtyneenä päivystykseen. Olisiko hänelle kenties ollut jokin syy ajaa puoli neljältä aamulla sairaalaan vai ajoiko hän sinne muuten vain humalassa ehkä yksinäisyyttään tai luulotautisuuttaan?

Joka tapauksessa nainen jäi yöksi sairaalaan, joten joku todellinen tai kuviteltu syy sairaalan tulemisella oli. Mietin mm. hoitohenkilökunnan moraalia tässä tilanteessa. Olisiko ollut parempi, että nainen olisi jäänyt  kotiin ja kuollut sinne? Olisiko hoitohenkilökunta ottanut tällöin vastuun tapahtuneesta? Tuskin.

Jos kyse olisi ollut siitä, että nainen olisi kieltäytynyt auttamasta jotain toista henkilöä vastaavanlaisessa tilanteessa, hän olisi saanut mitä luultavimmin syytteen heitteillejätöstä tms, jos hän olisi ilmoittanut, ettei voinut auttaa, koska oli juovuksissa.

      *      *      *

Tietysti aina voi kysyä myös, miksi tällaista sosiaalipornoa harrastetaan? Miksi pitää ilkkua sillä, että joku on jäänyt kiinni rattijuoppoudesta (tällaisessa tilanteessa). Eikö se ole jonkin sortin matalaotsaisuutta ja moukkamaisuutta? Lukijat saavat tuntea tällaisia juttuja lukiessaan olevansa hyviä tai ainakin parempia ihmisiä kuin ne joista jutuissa kerrotaan.

Kenties nainen pahoitti mielensä tästä jutusta, ja koki sen epäoikeudenmukaiseksi ja ilkeäksi juoruiluksi. Hän saattaa jopa kokea toistuvan kirjoittelun tapauksesta henkilökohtaiseksi ajojahdiksi, jossa stalkkereina ovat toimittajat ja poliisit, jotka pyrkivät hänen mielestään vahingoittamaan hänen elämäänsä ja mainettaan.

Luulen että jos nainen voisi sanoa jotain lehtikirjoituksen perusteella hän sanoisi: Fuck off!

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Liksom: "Yhden yön pysäkki" (1985)

Esikoisteoksensa "Yhden yön pysäkki" (1985) yhteydessä Rosa Liksom sai jo jonkin verran julkisuutta, ja ihmeteltiin, ettei hänestä kukaan tiedä oikein mitään.

Seuraavaksi häneltä oli vuorossa näyttely 1986, ja sen avajaisiin Galerie Pelinillä Liksom pukeutui sotilasunivormuun, mutta hänen lisäkseen siellä oli useita näköishahmoja, joten Liksomia ei voitu haastatella, kun ei tiedetty kuka hän on. Avajaisissa julkaistiin Liksomin toinen teos "Unohdettu vartti" (1986).

Kirjalliset teokset loivat käsitteen lyhytproosa, ja Liksom jatkoi sillä linjalla usean teoksen verran, mutta sai myös seuraajia, niin että häntä on sanottu lyhytproosan äidiksi. Viisi lyhytproosaa kirjoitettuaan Liksom irtautui lajista ja kirjoitti romaanin Kreisland, joka kriitikko Antti Majanderin mielestä olisi ansainnut vähintään Finlandia-ehdokkuuden. (Wikipedia)

     *     *     *

Rosa Liksomin esikoisteos "Yhden yön pysäkki" (1985) koostuu lyhytproosasta, jollaista ei Suomessa oltu aiemmin nähty eikä koettu. Ilmestymisvuonnaan se sai J.H. Erkon esikoiskirjapalkinnon ja pari vuotta myöhemmin vielä Kalevi Jäntin palkinnon. Niin tätä kirjaa niin kuin muitakin Liksomin kokoelmia on käännetty monille kielille.

"Yhden yön pysäkin" tarinat ovat kertomuksia ihmiskohtaloista, ihmisistä joiden osa elämässä ei ole ollut ihan sellainen kuin keskivertosuomalaisella (mitä tuo sana sitten tarkoittaakaan). Nämä ihmiset elävät marginaalissa ja usein heitä kohdellaan kaltoin esimerkiksi poliisit heittävät putkaan, pahoinpitelevät, viruttavat turhaan putkassa ym.

Lyhyet tarinat ovat yhtä nimettömiä kuin kohteensakin, mutta lyhyeen tarinaan mahtuu koko elämä mistä ensimmäinen 19-vuotiaan nuoren miehen tarina on hyvä esimerkiksi. Hän odottaa sisuskalut paskana kuolemaa. Avoimeksi tosin jää, miten hänen käy.

Toinen kertomus on parikymppisestä nuoresta naisesta, joka roikkuu samanikäisen miehen kanssa. Vain yhdestä illasta kerrotaan. Kertoja ja Kefa kännäävät. Tyttö herää siihen, että Kefa nai hänen vieressään Liliä, mikä saa nuoren naisen lähtemään toiseen huoneeseen. Aamulla Kefa repii naisensa ylös Anan vierestä, jonka viereen tämä on nukahtanut, ja pieksää kotona, kun luulee, että tämä on nainut Anan kanssa. Sitten he rakastelevat ja Kefa nukahtaa. Parin tunnin päästä tyttökin nukahtaa...

      *     *     *

Sinitakkiset kiduttavat täysin anonyyminä esiintyvää henkilöä, iätöntä miestä tai naista. Pitävät pidätettynä ties millä perusteella päiväkausia. Ihminen on tuskissaan ja henkeä ahdistaa, hikoilee ja vaikka mitä. Pimeässä sellissä hän saa paniikkikohtauksen ja ryntää takomaan sellin ovea raivokkaasti. Seuraavana iltapäivänä hänet raahataan ulos ilmeisesti eristysselliin - ja jätetään nyt vuorostaan sinne päiväkausiksi verissäpäin. Lopulta hänet kuskataan huonossa kunnossa paareilla vankimielisairaalaan, missä lääkäri kehottaa häntä mm. syömään paremmin.

Yhdessä tekstissä proosallisesti kerrotaan kahdesta selvästi nuoresta miehestä, jotka tapaavat jossain baarissa. Alkavat pelata biljardia yhdessä. Toinen seuraa toista tämän kotiin, ja jää sinne asumaan. Eivät puhu paljon, kuuntelevat musiikkia ja pelaavat. Harrastavat seksiä. Neljän kuukauden jälkeen se lähti yhtenä yönä kuselle eikä tullut takaisin.

      *      *      *

Tyttö kävelee järvenrantatietä aamulla, ja poikkeaa puistikkoon. Hän tuntee olonsa raikkaaksi ja tuoreeksi. Kävellessään ruohikossa hän tuntee oudon löyhkän, ja löytää mädäntyvän pojan ruumiin, jonka korvassa on kultainen rengas. Tyttö katselee ruumista, koettelee sitä kengänkärjellään ja kävelee kotiinsa. Kotona hän pujottaa kultaiseen korvarenkaan korvaansa.

Monessa tarinassa ollaan maalla jossain päin pohjoista. Airi ja Risto asuvat pientilalla ja ovat menossa nukkumaan. Kummallakin on oma sänkynsä. Pari tuntuu tasapainoiselta ja tyytyväiseltä elämäänsä. Matti ehdottaa sänkyyn menemistä, mutta Airi sanoo käyvänsä vielä navetassa. Kun Airi tulee takaisin, Matti näyttää oudolta. Airi kysyy, kyläläisiäkö Matti miettii. Niitä sanoo miettivänsä. Airi sanoo, että älä niistä välitä. Eletään me omissa oloissamme, ja kömpii Matti-veljensä viereen.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 120: "Murha Turussa? Vai miten sen asian kanssa oikein oli.."

Tapahtuipa kerran v. 2015 Turun keskustassa, että 45-vuotias lastentarhanopettajavaimo iski tietokone-eksperttimiehensä hengiltä. Koulutettu ja sivistynyt pariskunta. Taisi siinä ohimennessään suutuspäissään silpoa sukukalleudetkin, mutta mitäpä siitä, kuolleelta mieheltä.

Viimeinen lapsi, tytär Kristiina, oli lähtenyt maailmalle vuotta aiemmin. Pariskunta eli suuressa perintölukaalissa kattokerroksessa kahdestaan. Arvilla ja Bertalla ei ollut iltaisin kuin aikaa toisilleen. Lemmikin hankkimista olivat harkinneet, mutta Bertta inhosi kissoja ja Arvi koiria.

      *     *     *

Arvi ja Bertta alkovat pari vuotta ennen kohtalokasta tapahtumaa ottaa yhä useammin yhteen, pahoinpidellä toisiaan mitä mielikuvituksellisimmalla tavoilla. Arvi saattoi tumpata tupakan Bertan poskeen ja Bertta kaataa 'vahingossa' kiehuvaa vettä Arvin päälle. Arvi isompikokoisena tietysti sai nyrkeillä pahempaa jälkeä aikaan. Välillä kummatkin olivat paikattavana pääterveysasemalla.

Yhtenä uudenvuoden yönä Arvi heitti vaimonsa pihalle pakkaseen ja vaimo palellutti yhden varpaansa niin, että se jouduttiin amputoimaan. Hän ei osannut pyytää ohikulkevilta ihmisiltä apua, vaan nökötti oven edessä ja odotti, että Arvi tulee päästämään hänet takaisin sisään. Ja tulihan Arvi.

Bertta teki miehestään siskonsa kehotuksesta rikosilmoituksen, mikä vain pahensi tilannetta. Kuulustelut ja tutkinta eivät johtaneet mihinkään. Tai tilanne oli johtaa siihen että kummatkin saavat syytteen toistensa pahoinpitelystä.

Sitten yhtenä syyskuun iltana Bertta lihanuijalla, puolittain vahingossa, huitasi Arvin hengiltä. Ensimmäiseen iskuun mies ei kuitenkaan kuollut vaan alkoi toivuttuaan ensimmäisestä iskusta solvata vaimoaan, joka  joutui silmittömän raivon valtaan ja nuiji miehen aivot hampurilaispihviksi.

     *      *      *

Oikeudessa Bertta kertoi oman surkean tarinansa viimeisen kahden vuoden ajalta. Sen millä tavoin hänen miehensä Arvi oli häntä systemaattisesti kaltoinkohdellut. Tuomarit olivat myötämielisiä varpaansakin menettänyttä vaimoa kohtaan - ja heltyivät olemaan rankaisematta häntä ollenkaan. Hänhän puolusti vain omaa henkeään väkivaltaista miestä vastaan.

Ja mitenpä Bertan rankaisu olisi mitään enää muuttanut toiseksi. Vai olisiko Berttakin pitänyt nuijia hengiltä?

RUNO ON VAPAA. Osa 54: "Valkoisia runoja - White Poems"

Olen näissä runoissa saanut vaikutteita Henriikka Tavin "Huhtikuusta" (2012).

KIRJAIMET


S              I


I               S



V              I


I               V



O             V


E             L



K             S          


A             O


SANAT


DOG           GOD


GDO (Gate Door Opener)



I                   ME


SELF



I                    YOU


LOVE



I                (S)HE


YOU


LAUSEET


You are my doggess.


I am your dog.



Vivi herself is like me


I am like you.



I love you.


You love me.
 


Asko is yours.


You are mine. Forever.


VIRKKEET


The bitch is sniffing my ass. - What a wonderful scent, she says barking me as a dog.



Young puffy woman, Vivi, is drinking beer, * burps * and says that I am like her but I do not drink beer.



I love you though you are young and fat, and drink and use drugs too much.



I think we belong together, Asko says to her. - I suppose so, she says and kisses his lips.

Brännare & Nuotio: "LIZ" (2012)

Musikaali "Liz" (2012) Elizabeth Taylorin intohimoisesta elämästä on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Musikaali kulkee läpi koko Hollywood-tähden elämän. Uran huippukohdat on otettu musikaaliin mukaan.

Musikaalin kehyksenä on tarina ikääntyneestä tähdestä, joka vihdoin suostuu ottamaan vastaan nuoren tuottajan - ja tekemään vihoviimeisen elokuvansa.

Uusi elokuva palauttaa Lizin mieleen aiemmat elokuvansa ja kaiken mitä niihin on liittynyt. Mm. kaikki seitsemän entistä aviomiestä. Hän näkee mielessään itsensä, avioliittonsa ja eronsa sekä hullun, elämää suuremman rakkautensa Richard Burtoniin.

Tampereen  työväenteatteri toi musikaalin syksyllä 2012 Suurelle näyttämölleen. Nimirooleissa Lizinä ovat Sinikka Sokka ja Maria Lund. Käsikirjoituksen ovat tehneet Tiina Brännare ja Eppu Nuotio. Brännare on myös ohjannut musikaalin. (TTT:n sivusto)

     *      *      *

Musikaalista on vaikea löytää heikkoja kohtia niin hyvin kokonaisuus toimii. Musikaalissa on katsojalle monia myönteisiä yllätyksiä, joita ei ole osannut odottaa. Valloittavia tanssikoreografioita mm. Egypti-teema, tankotanssi sekä "Macarena". Sairaalakohtauksessa yksinäinen Liz Taylor saa seurakseen akrobaatin, varjonsa, joka häikäisee kuin tähti itse taidoillaan.

Toinen lizeistä Maria Lund osoittaa olevansa varteenotettava näyttelijä. Hän saa joissain erokohtauksissa sekä Lizin ja Richardin dialogien yhteydessä yleisön kyyneliin eläytyessään suuren diivan elämään. Huumoriakaan musikaalista ei puutu, ja se syntyy tilannekomiikkana Lizin persoonan kautta. Hän oli yhtä äksy ja arvaamaton tosielämässä kuin elokuvassa "Kuinka äkäpussi kesytetään" (1967).

Musiikki on sävelletty osittain varta vasten musikaalia varten (säv. Esa Nieminen & san. Eppu Nuotio), osa kappaleista on ajankuvia Lizin elämän varrelta.

Paul Ankan "You are my destiny", Paul Williamsin "Pretty woman", Calvin Lewisin "When a man loves a woman" muiden muassa kuuluivat suomennettuna esityksen repertuaariin.

Musikaalin lopussa on muistutus siitä, mitä Elizabeth Taylorin perinnölle kävi. Hän testamenttasi koko omaisuutensa AIDS-työhön. Hänen pitkäaikainen ystävänsä Rock Hudson kuoli tähän sairauteen.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Hirvonen & Mangeloja: "Miksi kolmas hampurilainen ei tee onnelliseksi?" (2006)

Tiesitkö, että onnellinen ihminen on 40-vuotias kanadalainen nainen, joka työskentelee viihdealalla ja tienaa 50 000 dollaria vuodessa? Hän rakastaa miestään, jonka kanssa hänellä on melko aktiivinen seksielämä. Hän kuuluu kirkkoon, mutta ei ole uskonnollinen. Joskus hän uneksii olevansa Jacqueline Onassis.

Pitäisikö siis muuttaa Kanadaan? Ehkä ei! Onnellisuus joka tapauksessa askarruttaa meitä kaikkia, ja useimpien toimiemme taustalla on pyrkimys suurempaan onnen tunteeseen. Mitä onnellisuus sitten on? Ketkä ovat onnellisia? Onko onnellisuus meille edes hyväksi? Voidaanko siihen vaikuttaa?

Kirja avaa maailmalla suositun onnellisuustutkimuksen ensimmäistä kertaa suomalaisille ja soveltaa tuloksia suomalaiseen arkeen yleistajuisesti, terävästi ja mukaansatempaavasti. Teos kertoo, mitä onni on psykologian, sosiologian ja taloustieteen näkökulmista ja kysyy, miksi olemme hyvinvoinnista huolimatta entistä onnettomampia
. (Atenan sivusto)

      *     *    *

Yhteiskuntatieteilijät Erik Allardtin johdolla ovat tutkineet Suomessa ihmisten onnellisuutta jo 60-luvulta lähtien. Suunta sai alkunsa USA:sta, ja aluksi se oli tavanomaista mielipide- ja asennetutkimusta. Ihmisiltä suoraan kysyttiin heidän onnellisuuttaan. Oletuksena oli, että ihmiset ja tutkijat itsestäänselvästi ja automaattisesti tietävät mitä onnellisuus on ja mitä siihen voi liittyä.

Periaatteessa onnellisuutta voi lähestyä kolmesta suunnata, mikä todetaan mm. Tatu Hirvosen & Esa Malgelojan onnellisuustutkimusta popularisoivassa kirjassa "Miksi kolmas hampurilainen ei tee onnelliseksi?" (2006).

Ensiksi onnellisuus voidaan määrittää, jonkin uskomusjärjestelmän kautta, toiseksi sen perusteella miten ihmiset voivat tehdä haluamiaan asioita ja kolmanneksi onnellisuuden arvioiminen voi perustua ihmisten tuntemuksiin omasta onnellisuudestaan.

      *      *      *

Jotkut asiat ovat tulleet selväksi heti alusta asti. Esimerkiksi se, ettei raha ja varallisuus yksinomaan tee ihmisiä onnellisiksi ja ole onnellisuuden tae. Mutta onnellisuus ei myöskään ole mahdollista ilman riittävää toimeentuloa. Romanikerjäläiset eivät voi olla onnellisia, mutta köyhyysrajan alapuolella elävät suomalaiset saattavat olla onnellisia.

Työ voi joko tehdä onnelliseksi tai olla tekemättä, mutta työttömät ovat harvemmin onnellisia kuin töissä olevat. Ilmeisesti seksi ei liity suomalaisten onnellisuuteen, sillä vapaa-aikana ei siihen juuri aikaa käytetä.

Oli niin tai näin, suurin osa ihmisiä kysyttäessä ilmoittaa olevansa onnellisia elämäänsä. Kehittyneissä länsimaissa ollaan muita onnellisempia ja suomalaiset ovat tässä kastissa keskivertoa. Tulojen kasvu ja vaurastuminen eivät kuitenkaan ole lisänneet viime vuosikymmeninä suomalaisten onnellisuutta.

      *      *     *

Ihmisen historian aikana, ehkä yllättäen, monien romantisoima maatalousyhteiskunta ei ole ollut onnellista aikaa. Sitä ennen ihmiset elivät vapaina keräilijöinä ja metsästäjinä. Tilaa oli riittävästi kaikille. Moderni, teollinen yhteiskunta on puolestaan taas kääntänyt kehityksen suunnan. Kehittyneimpien yhteiskuntien ihmiset ovat muita onnellisimpia.

Yllättävää silti on miten vakaita suomalaisten onnellisuuden kokemukset ovat olleet. Tilanne on tänä päivänä sama kuin 70-luvulla, jolloin elettiin paljon vaatimattomimmissa oloissa.

Suomalaisten onnellisuudessa (v. 2005) nousee esiin seuraavat seikat:

- perhe-elämä
- terveys
- ihmissuhteet
- rakkauden kokemus ja
- perustoimeentulo

Kärkilistassa ei ole työtä, mutta se tulee heti seuraavana.

       *      *      *

Tietysti jokainen yksilö on erilainen. Eri ihmisille eri asiat ovat tärkeitä. Ja aina voi myös kysyä, onko onnellisuus yliarvostettua. Täytyyhän elämässä olla unelmia, joita kohti vain kuljetaan...

Huotarinen: "Seitsemän enoa" (2013)

Kuka muu metsäpolkua kulkisi jos en minä,
rintojen alla helteisten rypäleitten tuoksu,
paksuja tikkuja kantapäissä.
Joitakin neuvoja annoin itselleni:
Älä koskaan ajattele näitä tyhjinä vuosina.
Älä ole näkymätön.
Sano rakastavasi kun rakastettavaa on.


"Seitsemän enoa" (2013) on Vilja-Tuulia Huotarisen neljäs runoteos. Kylänkielen läpi kronikoivassa vaelluksessa suvun viiltävät kokemukset tarttuvat kuin kärpäset kitalakeen. (Takakansi)

      *     *     *

Olen kerran lukaissut Vilja-Tuulia Huotarisen "Seitsemän enoa" (2013) läpi, ja voin sanoa, että se on poikkeuksellisen koskettava, omakohtainen ja voimakkaita tunteita herättävä.

Vilja-Tuulia on nimennyt äitinsä veljet runoissaan. Yksi on eno Laskuvarjohyppääjä, toinen Hullu eno, kolmas eno on Viilinvalmistaja ja seuraava eno Ruusunpuna. Pisin eno on Hirvenpää, yksi enoista on Yö ja viimeinen Suurkaupungin eno.

Enojen ja nuoren tytön, naisen välillä on oudon intiimi ja lämmin, suojeleva suhde. Aikanaan enot lähtivät maailmalle niin kuin Vilja-Tuuliakin mutta sukutaloon myös palattiin aina toisinaan.

Seuraavassa proosaruno-otteessa tiivistyy paljon kokoelman filosofiasta

Maa omisti meidät, ei sunkaan me sitä, vainajat vietiin veneillä, mikä tahansa kulki vesiä pitkin. Joitakin neuvoja annoin itselleni: Älä koskaan ajattele näitä tyhjinä vuosina. Älä ole näkymäyön. Sano rakastavasi kun rakastettavaa on.

Sukutalossa ihmiset eivät ole yksilöitä vaan osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Tällä yhteisöllä on oma moraalinsa mistä ei muille puhuta - tässäkään kokoelmassa. Kaikki ei ehkä ollut nuoren tytön kehityksen kannalta hyvää, mutta ei myöskään pahaa. Se mitä oli oli.

     *     *     *

Vanhemmat kouluttuvat seitsemän poikaansa, vain yksi ei käynyt kouluja.  Enoistaan kertovien runojen jälkeen, seuraa runo 'Kasteiset niityt'.

Rakkauttani voi olla vaikea ymmärtää
mutta minä asuin siinä talossa,
sukutalossa rotkon  reunalla.
Tietysti kaikesta piti kertoa mutta mistään ei voinut...

Lukija täyttää runojen aukkopaikkoja mielessään, ja jää miettimään millaista elämä rotkon reunalla oikein oli ollut. Yksi asia Vilja-Tuulialle kuitenkin on varmaa

Myöhemmin, se on jo selvää, kadotan kaikki enoni
jotkut yksitellen, jotkut pareina.
Kun he ovat lähteneet heitä ei todellakaan ole missään.

 Ensi kuitenkin kuolevat isovanhemmat, ja Vilja-Tuulia miettii sukupolvien loputonta kiertoa. Mitä vainajat hänelle ja heille sanoisivat, jos voisivat. Kuolleet eivät kuitenkaan puhu. Ei inahdustakaan!

      *     *     *

"Seitsemän enoa" -kirjan lopuksi runoilija käy vielä läpi jäljelle jääneitä muistiinpanojaan, ja miettii mitä hän voisi vielä sanoa.

Viimeiset runot ovat herkkiä ja haavoittuvia, hyvin henkilökohtaisia ja ulkopuoliselle jopa täysin mahdottomia. Kun yksi enoista, Laskuvarjohyppääjä, on kuollut vanhat voidaan vihdoin antaa anteeksi.

Vanha sydämeni lähtee laumavaellukselle kuin eläimet
tarkoitan: sielut.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Liksom: "Maa" (2006)

Pienen kirkasvetisen kosken rannalla on kahdeksan talon kylä. Vain yhdessä mökissä tuikkii himmeä valo kuin lohtuna ja muistutuksena siitä, että elämää on vielä. Talo, joka oli joskus ollut täynnä väkeä ja elämää, on nyt kylmä ja hiljainen. Nainen kuuntelee kuohuvan kosken raskasta pauhua. 

Hänestä tuntuu oudolta, että hän on syntynyt täällä, että hän on elänyt lapsuutensa tässä talossa, jonka ikkunanlaudoilla silloin kukkivat verenpisarat, atsaleat ja joka on syytöksiä täynnä. Hän kävelee sisään ja sytyttää valot. (Takakansi)

      *     *     *

Rosa Liksomin alias Anni Ylävaaran viimeisin novellikokoelma tai ennemmin lyhytproosakokoelma "Maa" (2006) on toisaalta yhtenäinen, toisaalta hyvin pirstaleinen kollaasi hyvinkin lyhyitä alle puolen sivun mittaisia, proosatekstejä.

Kirjan alkuosassa tarkastellaan naisen asemaa puolin ja toisin 1900-luvun jälkipuoliskolla. Sota on jättänyt jälkensä moniin sukupolviin, ei vain sodan kokeneisiin. Mitään sankarillista tai hyvää eivät 40-luvun sotavuodet ole ihmisille tuoneet. Kaikkein vähiten saksalaiset.

Jollain tavalla, kaikista ympäröivistä mullistuksista huolimatta, elämä mataa omaa rataansa. Lapista lähdetään ensin suurempiin taajamiin, sitten etelään ja Ruotsiin - ja vielä sitäkin kauemmaksi, mutta aina joku jää myös maaseudulle tai palaa ennemmin tai myöhemmin ainakin käymään tyhjentyneessä kotikylässään.

      *      *     *

Monenlaiset, irrationaaliset pelot ja ahdistukset vaivaavat monien kirjan naisten elämää. He pelkäävät syystä tai syyttä miehiään, isiään ja aviomiehiään. Pelko saattaa pahimmillaan johtaa siihen, että mies tapetaan iskemällä sakset kurkkuun tämän nukkuessa ilman mitään järkevää syytä, vain oman pelontunteen takia.

Lyhin teksti kiteyttää paljon kirjan sisällöstä:

Menneisyys jatkuu, koska sitä ei voi muuttaa.

Silti kirjan viimeinen teksti on rauhallinen ja seesteinen. Nainen on kenties lomallaan palannut kotitaloonsa. Nainen kuljeskelee kartanolla. Saunoo ja kävelee aamulla venerantaan.

Aurinko paistaa kuumasti koko taivaan täydeltä ja miltei kaikki lumi on sulanut pois. Kuuntelen hetken västäräkkien keväistä kahinaa. (..)

Keitän kahvit ja aloitan.

Haughton: "Ihan hukassa" (2010)

Pieni pöllönpoikanen muksahtaa pesästä alas - UUPS! - ja on ihan hukassa. Oravaystävänsä avustuksella se lähtee etsimään kadonnutta äitiään. Pikkupöllö tapaa erilaisia metsän eläimiä, mutta pystykorvistaan tai isoista silmistään huolimatta mikään niistä ei ole sen äiti... Erilaisten vinkkien avulla tuttu syli lopulta löytyy.

Värikylläinen ja lämpimän humoristinen tarina pikkupöllöstä, joka on hetken ihan hukassa...  (Lastenkeskuksen sivusto)

    *     *     *

- Pumps, pumps ja pumps, siihen tömähti pöllönpoikanen. Vaan kuinka sitten kävikään. Onneksi avulias orava sattui heti paikalle. Poikanen ei kuitenkaan osannut oikein hyvin kuvailla, millainen hänen äitinsä oli.

Ensin hän sanoi ja näytti, että äiti on hurjan iso. Orava epäili josko se olisi karhu. Ei ollut karhu. Sitten poikanen sanoi, että äidillä on pitkät pystykorvat. Orava arvasi tällä kertaa, että kyseessä on ehkä jänis. Arvaus osui taas pieleen. Suuret silmätkin äidillä olivat niin kuin sammakolla, mutta ei kelvannut sekään pöllöpoikasen äidiksi.

Vihdoin viimein orava osui oikeaan, ja ilo oli sen jälkeen suuri. Tapahtumaa juhlistettiin kahvilla ja kekseillä pöllön pesäpuussa.

Liksom: "Perhe" (2000)

Tuttuun tapaansa Rosa Liksom aloittaa uuden proosasarjansa sisäänkutsun kaltaisella prologilla, joka tällä kertaa hieman muunneltuna myös päättää kokonaisuuden. "Mie" katselee pohjoista kylätietä, jolla vielä 1960-luvulla oli liikettä, vaan ei enää: "Mie hunteeraan tässä, että kumpi katoaa maanpinnalta ennemin, mie vai tuo tie." Vastaus annetaan "Perheen" (2000) viimeisellä sivulla, tie katoaa ruohikon alle. "Sinne se maatu niinko komea taloki." 

Väljät sarjojen nimet 'Miehet', 'Naiset', 'Lapsionni' ja 'Sosiaalinen kanssakäyminen' viittaavat teoksen nimeen, eikä ole vaikea arvata minkälaista perhe-elämää niissä vietetään. Tappo ja murha onnistuvat niin mieheltä kuin naiseltakin, lapsionneen mahtuu sikiönlähdetysten jatkeena juopottelevien vanhempien epähuomiossa tukehduttama vauva. Sosiaalinen kanssakäyminen on antoisinta eläinten kanssa, ihmissuhde puolestaan pelkkä vitsi kuvatussa maailmassa. (www.rosaliksom.com)

     *     *     *

Vaikka Rosa Liksom on hyvä ja taitava kirjoittaja, tulee sellainen tunne hänen lyhytproosaansa lukiessaan, että hän pakkomielteisesti toistaa yhtä ja samaa tarinaa loputtomiin - tosin varioiden sitä mielikuvituksellisella tavalla.

Pohjavireenä on jokin sellainen, joka lukijasta tuntuu hyvin kielteiseltä mutta jota kuitenkin romantisoidaan. Suurin osa henkilöistä on väkivaltaisia ja juoppoja, piittaamatonta sakkia. Eivät piittaa itsestään eivätkä muista.  Ovat oikeastaan sellaisia, ettei heihin - ja koko aikaa - pitäisi kaikkea huomiota suunnata.

Syntyy ajatus, kysymys, mitä Liksom yrittää tällaisella oikein todistella ja kertoa lappilaisista ihmisistä tai ainakin ylitorniolaisista?

      *      *       *

Otan kopraani muutaman satunnaisen tekstin eri osastoista (Miehet, Naiset, Lapsionni, Sosiaalinen kanssakäyminen, Erakko).

Miehet. Isä ja poika ovat yhtenä lauantai-iltana ihmeissään, kun äiti ei tuokaan saunaan tullessaan lenkkiä kiukaalle. Äiti on päättänyt alkaa laihduttaa, eivätkä muutkaan saa sen jälkeen muuta kuin elävää ravintoa tms. Sotahan siitä syttyy. Aikansa miehet alistuvat vaimoväen komenteluun, mutta sitten heidän mittansa täyttyy. Son joko ero tai palathan vanhaan. Kun äiti huomaa, että miehet panevat ensimmäistä kertaa kovan kovaa vastaan, äiti saa hepulin - ja lupaa palata vanhaan. Jopa lihottaa itsensä. - Tarina poikkeaa sävyltään hieman muista, mutta tässäkin tapauksessa sama vanha paska jatkuu niin kuin ennenkin samanlaisena.

Naiset. Ensimmäinen kertomus on 19-vuotiaasta naisesta, joka on saanut tuomion murhasta. Hän on miesystävänsä Seban kanssa tappanut lähiöjätkän Jukan ja paloitellut miehen. Eikä kadu yhtään tekoaan. Nainen vain suunnittelee yhteistä tulevaisuutta, ja ammatti diplomikielenkääntäjänä. Muuta ongelmaa ei ole, mutta vankilassa on vähän tylsää - ja se estää eteenpäin pääsemistä elämässä. - Tyypillinen tarina siinä mielessä, että pariskuntaa ei hetkauta lainkaan se mitä ovat tehneet, eikä juuri tuomiokaan.

Lapsionni. Kertojana tällä kertaa on yli 50-vuotias pohjoisesta etelään tullut nainen, joka on asunut vuosikymmenen Helsingin Kalliossa poistumatta juuri kotoaan. Sitten hän yllättäen huomaa, ettei hänellä ole vielä lasta - ja alkaa metsästää itselleen miestä, jonka kanssa tekisi lapsen. Kalliossa miehen pongaaminen ei ole vaikea tehtävä, mutta miehet säikähtävät antavaista naista. Kertomuksen lopussa nainen on lähdössä Viroon, kun Suomessa ei käynyt flaksi...

Tavi: "Huhtikuu" (2012)

"Huhtikuu" on vuoden 2012 aikana julkaistavan 12-osaisen runoteossarjan neljäs osa.

Teos sisältää minimalistisia ja geometrisia, yhden, kahden, kolmen tai neljän sanan mittaisia runoja.
(Poesian sivusto)

Kuinka paljon pitää kirjoittaa, jos mielii elää runoudella? Runoilija Henriikka Tavin laskelmien mukaan köyhyysraja ylittyisi kahdellatoista vuosittaiselle runoteoksella. Vuoden 2012 aikana ajatusleikki muuttuu todellisuudeksi. Teokseen liittyvä blogi osoitteessa http://henriikkatavi.wordpress.com/ (Poesian sivusto)

     *     *     *

On välittömästi vaikea sanoa, mitä mieltä olen tästä Henriikka Tavin runoprojektista. Jokin siinä on joka tapauksessa perustavanlaatuisesti pielessä alusta lähtien, minkä hän on itsekin huomannut. Kuka on esimerkiksi kiinnostunut lukemaan kuukausittain yhden runoilijan (keskinkertaisia) kokoelmia? Ehkä vielä vuodesta toiseen...

Nyt eletään vuoden 2013 tammikuun kolmatta viikkoa. Ilmeisesti kaksi viimeistä kokoelmaa "Joulukuu" ja "Toukokuu" ovat joko menneet tai menossa painoon. Vuoden aikana Tavi sai aikaan kymmenen kokoelmaa, mikä on tietysti ihmiskokeena huikea saavutus. Toinen juttu sitten on mitä kansien väliin on syntynyt - ja lukeeko niitä kukaan koskaan.

Ainakin yksi kokoelmista on ilmeisesti heitetty kuoppaan ja haudattu sinne. Ainakaan Poesian -blogissa "Marraskuusta" ei näy mitään jälkeäkään. Blogissaan Henriikka Tavi kirjoittaa 27.11.2012 "Marraskuusta" seuraavasti

Olen päättänyt viisveisata laadusta vielä enemmänkin. siis ottaa aikataulun kiinni ja veistellä "Marraskuun" valmiiksi kolmessa päivässä.

Tavoite saattoi tuntua kohtuuttomalta, mutta on kirjoja ennenkin kirjoitettu muutamassa päivässä. Esimerkiksi Jack Kerouac kirjoitti pienoisromaaninsa "Tuuliajallo Big Surissa" [1962] niinikään kolmessa päivässä. Samanlaista tahtia hän piti "Matkalla" [1957] kirjan kanssa. Ja esimerkiksi Mika Waltari oli tunnettu siitä, että hän kirjoitti hyvin nopeasti. Joillekin kirjailijoille kirjoittaminen on itseasiassa vain tulostamista, kun kirja on valmiina mielessä.

    *    *    *

"Huhtikuu" (2012) on ainoa, joka löytyy kustantajan sivustolta PDF-tiedostona ja on kaikenkansan luettavissa. Vielä tässä vaiheessa projekti eteni suunnitelmien mukaan kokoelma per kuukausi tahtia.

Neljännen kokoelman ideana on geometristen muotojen - pisteen, viivan, kolmion ja neliön - hyödyntäminen kirjan neljässä osassa.

Ensimmäinen runo onkin pelkkä "." keskellä sivua. Ja muut ensimmäisen osaston runot ovat yksittäisiä merkkijonoja tai yksi merkkijono keskellä sivua. Viimeinen runo on yksinkertaisesti merkkijono "UUTTA!" keskellä sivua.

Toinen osasto alkaa samalla tavoin kuin ensimmäinen mutta "___":lla. Merkkijonot Tavi tulkinnut nyt sillä tavoin, että viivalla voi olla ikään kuin kaksi sana, alku- ja loppupiste. Esimerkiksi viimeinen runo on tällainen

alkueläin

alkusointu

Sanat muodostavat 'viivan', joka alkaa ensimmäisestä sanasta 'alkueläin' ja päättyy toiseen 'alkusointuun'. Alkusointu eli allitteraatio on runouden tehokeino, jossa perättäisissä sanoissa toistuvat samat alkukirjaimet. Siis yksi sana ei voi vielä muodostaa alkusointua vaan siihen tarvitaan toinen sana!

Kolmio-osasto on rakennettu kolmen merkkijonon varaan. Esimerkiksi näin

                     viirus

huuhkaja

                     ruuttana

Sanat muodostavat aina jonkinlaisen merkitysjärjestelmän. Voidaan ehkä ajatella, että huuhkaja syö ruuttanan ja ruuttanassa on viirus, joka ehkä tarttuu huuhkajaan tms.

Huuhkaja on ikään kuin taivaalla ja ruuttana lammen mudassa, ja viirus näiden yläpuolella. Viirus ikään kuin hallitsee muita. Evoluution kannalta viirukset ovat olleet ratkaisevassa asemassa. Niiden uskotaan saaneen aikaan suuren osan siitä kehityksestä, jota Maapallolla on tapahtunut.

Asetelmaa voi pyöritellä siis moneen suuntaan. Neliörunoissa merkkijonoja on taas yksi lisää.

ruusu               kissa


uni                   narsissi



Jokainen voi itse keksiä, mistä tässä tapauksessa on kyse. Syökö kissa ruusunterälehtiä ja pissii narsissien joukkoon. Onko unessa kyse Ruususen unesta? Ruusunen herää keväällä narsissien aikaan jne.

torstai 24. tammikuuta 2013

Njalkljajeu: "Punainen auringonlasku" (2012)

Valko-Venäjän valtion vainoaman runoilijan ja entisen presidenttiehdokkaan Uladzimir Njakljajeun "Punainen auringonlasku" (2012) runovalikoimaan on suomalaisen helppo samaistua; pohjoinen melankolia ja metsän tummuus yhdistyvät moderniin lyriikkaan vaivattomasti kun Njakljajeu sanoittaa valkovenäläistä mielenmaisemaa. (Savukeitaan sivusto)

     *     *     *

Myönnän että suhtaudun aikalailla ennakkoluuloisesti tällaisiin runoteoksiin, mutta puhuttaessa yhteiskunnallisesta runoudesta vääjäämättä törmätään myös tällaisiin teoksiin - ja niitä on pystyttävä käsittelemään jollain tavoin kiihkottomasti. Ehkä niistä voi jotain myös oppia... Ainakin sen että kaikkia asioita ei ymmärrä, voi ymmärtää eikä myöskään hyväksyä.

Runojen kääntäjän Jukka Mallisen essee Uladzimir Njakljajeun "Punainen auringonlasku" (2012) runojen aluksi antaa hieman perspektiiviä arviointia varten. Epäilyksiä teoksen suhteen herättävät mm. sellaiset ilmaisut kuin "kansallisen herätyksen myöhästyminen" ja valkovenäläiset "metsäveljet", jotka ovat tuttuja mm. Sofi Oksasen "Puhdistuksesta", joihin muuten Oksanenkaan ei jostain syystä suhtaudu kovin kriittisesti. Vastikään tulleessa TV-dokumentissa nämä veijarit olivat sitä samaa sakkia, jotka osallistuivat 2. maailmansodan aikana etnisiin puhdistuksiin saksalaisten puolesta.Valko-Venäjältäkin kuljetettiin Puolaan ja Baltiaan näitä aateveljiä.

     *     *     *

Uskonnon taakse verhoutuminen on kuin äiti-Venäjän henkiinherättämistä, haikailua myös Neuvostoliiton perään. Viimeistään Stalinin aikana tämä yhteiskuntakokeilu kuitenkin epäonnistui. Kenties se olisi voinut onnistuakin...

Runot ovat äärimmäisen ristiriitaisia ja pirstaloituneita, ja säkeistä tihkuu viesti, ettei näitä asioita tule ajatella liian rationaalisesti. Vai niin.

Taas eksyin...
Ajatus katkeilee kuin kinttupolku.

Vieraantunut luonto- ja maaseuturomantiikka on runoille hallitsevaa. Haikailu menetettyjen mahdollisuuksien perään, kauas menneisyyteen, jonne ei enää ole paluuta.

Historia on se, 
mitä on epäedullista muistaa tarkasti. 

     *     *     *

Jotain uutta tai ainakin innovatiivistakin kokoelmassa on, ainakin yksi ajatus.

Puheesta älä aloita, vaan teosta:
hajota vankila,
katkaise pelon veitsi,
ota pyssy pois vartiomiehiltä.

Veikkaan, että valtaan päästyään Uladzimir Njalkljajeu unohtaisi poliitikon pyhät puheensa.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Twain: "Salaperäinen vieras ja muita tarinoita" (2011)

Mark Twainin parhaimmat novellit samoissa kansissa:  'Calaverasin piirikunnan kuuluisa hyppysammakko' (julkaistu alun perin 1865), 'Miljoonan punnan seteli' (1893), 'Kuinka Hadleyburg lahjottiin' (1900) ja 'Salaperäinen vieras' (postuumisti 1916) piirtävät elävän kaaren Twainin kirjailijuuden alusta sen loppuun asti. Twainin novellistiikka on särmikästä modernia kirjallisuutta, joka liikkuu tajunnanvirtamaisesta hyväntuulisuudesta solipsistiseen pessimismiin, huutelusta tapahtumattomuuteen, muutaman sivun pituudesta pienoisromaanin mittoihin. 

Twainin sarkastinen ja tarkka katse kiinnittyy asioihin, jotka ovat hätkähdyttävän ajankohtaisia: rahan vallan, korruption, julkisuuden ja muukalaisuuden teemat haastavat peilaamaan tarinoita suhteessa omaan aikaamme. Novellit ilahduttavat jutustelevuudessaan sekä tummasävyisessä huumorissaan ja pakottavat samalla moraalipohdintoihin. (Savukeitaan sivusto)

     *     *     *

'Salaperäinen vieras' on solipsistinen tarina siitä, mitä elämä on ja siitä mitä ihminen on. Ja tämä tarina voisi olla totta, jos se olisi totta ja miksi se ei olisi totta?

Elämä on vain unta, jonkinlaista harhaa. Meitä ei ole olemassa, ei sinua, ei minua. Todellisuudessa kaikki on yhtä tyhjyyttä. Kukaan ei kuole, mutta ei myöskään elä. Kaikki mitä voidaan kuvitella, voi tapahtua tai olla tapahtumatta.

Mark Twainin tarinassa eletään myöhäiskeskiaikaa, vuotta 1590 pienessä Eseldorfin kylässä Itävallassa, jossa tapahtuu kaikenlaista kummallista.  Kylä elää eristyneenä muusta maailmasta. Harvoin sinne eksyy muukalaisia, mutta erään kerran kylään saapuu Philip Traum niminen mies.

Vain kolme nuorta miestä pystyvät näkemään, mikä hahmo todellisuudessa on. Hän on enkeli, joka sanoo nimekseen Saatana, mutta hän ei ole kuitenkaan se, Paholainen. Hahmolla on yliluonnollisia kykyjä, ja hän mm. tietää hetken milloin ihmiset kuolevat.

Lopussa kuitenkin paljastuu, että kaikki on ollut kuvitelmaa. Ihmiset ovat itse luoneet kaiken sen, mitä heidän ympärillään on tapahtunut. Täyttäneet tyhjyyden kaikenlaisilla kuvitelmilla. Elämä on ollut yhtä itsepetosta. Ihmiset ovat nähneet mitä ovat halunneet nähdä ja tehneet mitä ovat halunneet tehdä.

     *     *      *

'Kuinka Hadleyburg lahjottiin' on puolestaan kertomus pienestä, niinikään eristyneestä kaupungista todennäköisesti jossain päin Yhdysvaltoja. Kaupunkilaiset eivät ole kiinnostuneita muukalaisista, eivätkä luota heihin vaan pitävät heitä rikollisina ja varkaina. Itseään he pitävät mitä moraalisimpina ja hyvinä ja lahjomattomina ihmisinä.

Erään kerran kaupungissa käy mies, jota kohdellaan kaltoin - ja hän päättää kostaa kaupunkilaisille sen mitä hänelle oli kaupungissa tapahtunut. Hän haluaa osoittaa, miten kaikki 19 hienostoperhettä, jotka kaupunkia hallitsevat, ovat lahjottavissa.

Mies onnistuukin suunnitelmassaan ja tekee kaikki naurunalaisiksi. 

      *      *      *

'Miljoonan punnan seteli' on Lontooseen sijoittuva kertomus ihmisten ahneudesta ja silmänpalvonnasta. Mitä rikkaammaksi ja vaikutusvaltaisemmaksi joku henkilö oletetaan, sitä enemmän häneen luotetaan ja annetaan hänelle katteettomasti kaikenlaisia etuoikeuksia ja luottoa.

Tarina myös osoittaa miten raha poikii rahaa. Pelkillä odotuksella tulevaisuuden suurten voittojen edessä on mahdollista rikastua. Jollain tavalla Twainin teksti vaikuttaa melkoisen profeetalliselta, ja on kuin kuvaus 80-luvun kasinotaloudesta ja informaatioteknologiakuplasta.

     *      *      *

'Calaverasin piirikunnan kuuluisa hyppysammakko' on tarina peliriippuvaisesta Jim Smileystä, joka löi koko ajan vetoa mistä tahansa, välillä voitti ja välillä hävisi. Kerran hän koulutti sammakon, joka hyppi pidemmälle kuin muut piirikunnan sammakot.

Kaupunkiin saapuu mies, joka haastaa Smileyn. Kun Smiley on etsimässä suolta sammakoita, mies syöttää kilpakumppanille kourallisen hauleja, mistä seuraa se, että Smileyn sammakko ei pysty hyppäämään ollenkaan.

Petos lopulta paljastuu, mutta vieras on jo ehtinyt lähteä voittorahoineen. Kertomuksella on kehyskertomus, jonka sisäiskertojana on toinen kilpailijoista Simon Wheeler. Itse tarinan kertojana lukijalle on mies, joka - tai jonka ystävä - on tuntenut molemmat miehet. Kaiken kukkurasi Wheelerin tarinaa kuunnellut mies päätyy siihen, ettei Smileyä hänen mielestään ole selvästi ollut edes olemassa vaan Wheeler (tai hänen ystävänsä) on keksinyt koko jutun.

Ginsberg: "Luurankohuutoja" (2002)

Allen Ginsberg oli maailmaa rahtusen inhimillisemmäksi muuttaneen amerikkalaisen Beat Generationin tunnetuin runoilija. Myöhemmällä iällä hänestä tuli myös akateemisesti hyväksytty ja kultaseppelein kruunattu. Tästäkin huolimatta hän säilytti komiikantajunsa, yhteiskunnallisuutensa ja kärkevyytensä, runoili kiinnostavasti kuolinvuoteellaankin.

”Ginsberg oli elinikäisen avoimuuden pioneeri. Hän puolusti ilmaisunvapautta ja kaikista kaapeista ulostuloa jo kauan ennen kuin siitä tuli muodikasta.” – William S. Burroughs, New York Times (Takakansi)

     *     *     *

Tähän valikoimaan on koottu runoja kahdesta teoksesta "Cosmopolitan greetings" (1994) ja "Death & fame" (1999). 

Heti ensimmäisestä runosta lähtien vauhti on armotonta. Noin puolisataa kertaa Ginsberg vastaan kysymykseen, miksi kirjoittaa runoja. Hän kirjoittaa runoja mm. seuraavista syistä:

Kirjoitan runoutta koska seksiasioita sensuroitiin
           Yhdysvalloissa.

Kirjoitan runoutta koska haluan olla yksin ja puhua ihmisille.

Kirjoitan runoutta koska Chuang-tse ei tiennyt oliko
          perhonen vai ihminen.

Kirjoitan runoutta koska tiibetiläinen guru sanoo: "Asiat ovat
         itsensä symboleita".

Kirjoitan runoutta koska sanomalehdet kertovat mustasta aukosta
        galaksimme sydämessä

Siisnä subjektiivisesti valittu valikoima säkeitä runosta, jonka nimi on jostain syystä 'Improvisaatio Pekingissä'. Ilmeisesti Allen Ginsberg kirjoitti runon siellä, ajatteli ainakin Kiinaa.

     *     *     *

"Kuolema & maine" -kokoelman runo 'Ulostetta' on muistutus siitä, että vain jumalattaret eivät pasko. Jeesuskin paskoi.

Jokainen ulostaa erinäisiä lasteja
Ajatella -
Marilyn Monroen nättejä peräpakaroita (..)

Lopussa runoilija muistuttaa, että hän ei itse tee poikkeusta paskovien joukkoon.

Minäkin notkun istuimella ikääntyvänä runoilijana
     Polyhymnia, Muusa itse, tähän kruunuun alennettu -
                       mikä helpotus!

tiistai 22. tammikuuta 2013

Enckell: "Hiljaisuuden varjo. Runoja vuosilta 1923-1974" (2004)

Maisema- ja muotokuvamaalarinakin tunnettu Rabbe Enckell on Edith Södergranin, Elmer Diktoniuksen ja Gunnar Björlingin ohella suomenruotsalaisen 1920-luvun modernismin keskeisiä nimiä. Varsinaisten runokokoelmien ohella Enckell kirjoitti useita runomuotoisia draamoja, joista on muutama poiminta "Hiljaisuuden varjossakin". Myös Enckellin proosateoksiin − joihin mahtuu niin novelleja, kuvailevaa ja autobiografista proosaa, esseitä kuin aforismejakin − sisältyy runosikermiä. Paitsi runoja, Enckell kirjoitti runoista. ”Esseissään ja aforismeissaan Enckell on runouden merkittävimpiä käytännön esteetikkoja aikakautensa Pohjoismaissa”, Helena Anhava toteaa "Hiljaisuuden varjon" jälkisanoissa, eikä hän liioittele, sillä esseisti ja aforistikkohan Enckell oli − runoilijanakin. (Tuomo Karhu, Kiiltomato.net)

     *     *     *

Rabbe Arnfinn Enckell oli suomenruotsalainen kirjailija, taidemaalari ja akateemikko. Rabbe syntyi vuonna 1903 Tammelassa, jonne hänen isänsä oli vuotta aiemmin nimitetty Mustialan maamiesopiston johtajaksi. Ensimmäiset vuotensa hän asui Tammelassa, mutta koulunsa hän kävi Helsingissä.

Ensimmäinen runokokoelma "Dikter" julkaistiin v. 1923 ja ensimmäinen kuvataidenäyttely oli v. 1924. Enckell matkusteli paljon ympäri Eurooppaa ja Venäjällä. Monissa maissa hänellä oli matkojensa aikana taidenäyttelyitä.

Enckellin lyriikan tyyli kehittyi 1930-luvulla kokeellisuudesta, avantgardismista, kohti klassisempaa ilmaisua. Hänen runonsa käsittelivät mm. luontoa ja ihmiskohtaloa. Ennen muuta näytelmissä tulivat esiin antiikin myyttiset tarinat (esim. "Orfeus ja Eurydike" (1938)).

Rabbe Enckell kuului ns. Quosego -ryhmään kuten Edith Södergran, Elmer Diktonius ja Gunnar Björling, jotka olivat suomenruotsalaisen ja myös suomalaisen modernismin kärkinimiä. Ryhmä julkaisi samannimistä kirjallisuuslehteä. Ryhmä haki vaikutteita muualta maailmasta mm. Sigmund Freudin psykoanalyysistä.

Enckellin edustamaa ajatonta klassillisuutta ja yksilöllisyyttä alettiin vastustaa 1960-luvun lopun politisoitumisen aikana. Vasemmistolaiset kirjailijat ja kriitikot pitivät häntä konservatiivisena reliktinä, jollaisista mm. yliopistomaailmassa oli päästävä eroon. Yksi arvostelijoista oli kirjailija ja psykiatri Claes Andesson. Enckell sai Helsingin ja Uppsalan yliopistojen kunniatohtorin arvot v. 1960 ja v. 1963. Taiteen akateemikon arvonimen hän sai v. 1972.

Rabbe Enckell julkaisi yli 40 kirjallista teosta, ja häntä on pidetty tutkijana yhtenä merkittävimmistä pohjoismaisista modernismin kirjallisuusteoreetikoista. Hän mm. analysoi modernismin runokieltä, missä hän korosti sanojen selkeyden ja kielikuvien tarkkuuden merkitystä. Runot ruokkivat suoraan ihmisen ennen muuta näkö- ja kuuloaisteja.

     *     *     *

Runoilija Rabbe Enckelin lyriikan huippuna mm. runoilija, kirjailija Helena Anhava pitää "Vaskihengitystä" (1946) -kokoelmaan sisältyvää sikermää 'Välisanat, pitkospuut', joka sisältyy ainakin kahteen suomenkieliseen teokseen. Toinen on postuumisti julkaistu "Hiljaisuuden varjo : runoja vuosilta 1923-74" (2004) ja toinen on "Kolme runoelmaa unohdetusta elämästä" (1977). Runokokoelma ilmestyi siis muutama vuosi sodan jälkeen.

Mitään ei elämässä tavoita,
ellei tavoita niitä sanoja,
jotka kuultavat
sitä mitä hengelle on kaikessa ja kaikissa yhteistä.
Mitään ei tavoita, ellei pysty kutomaan itselleen
pohjahaavia, kaikkiin meriin ja kaikkiin jokiin käypää.


Vaskihengitystä -kokoelmaa on valikoiden kääntänyt suomeksi Tuomas Anhava.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 119: "Viivi: liskonaivot ovat hallinneet minua!"

Mantelitumake eli amygdala ovat eräänlaiset miniaivot, jotka vastaavat nopeista ja mustavalkoisista hätäreaktioista. Ne eivät aina osu napakymppiin (koska hienosäätö puuttuu), mutta voivat joskus pelastaa henkemme. Mantelitumake on puikoissa silloin, kun olemme peloissamme, vihaisia, häiriintyneitä, nälkäisiä tai haluamme ehdottomasti jotain ja reagoimme primitiivisesti piittaamatta käytössäännöistä ja järjen äänestä. (Raapimapölkky-blogi)

      *     *     *

Viivi on tiennyt jo pitkään, että hän reagoi kaikkeen liian nopeasti ja mustavalkoisesti, mutta hän ei ole voinut itselleen mitään. Nyt on kaikki muuttumassa. Viivi on päättänyt, ettei hän enää tyydy omien aivojensa diktatuuriin. Hän ei halua olla pelokas pupu, joka joka tilanteessa panee päänsä pensaaseen.

Taide, piirtäminen ja runous ym, ovat olleet suureksi avuksi. Sen kautta Viivi on voinut purkaa ja käsitellä ennen muuta pelon ja ahdistuksen tunteitaan, jotka ovat koko ajan häirinneet jokapäiväistä elämää. Kaikki tämä on tehnyt mm. sukupuolielämän kutakuinkin mahdottomaksi.

    *     *     *

Ensimmäinen merkki pitkästä harppauksesta eteenpäin on Viivin viimeinen kuva, jonka hän on piirtänyt, joka oikeastaan on jonkinlainen kollaasi. Unimainen, osittain painajaismainen piirros ja maalaus. Kuvan kautta Viivi kertoo, mitä hän itse ajattelee asiasta.

Hän tuntee olleensa kuin kädetön ja jalaton Komodon varaani, joka on nälkäisenä sätkinyt omalla yksinäisellä saarekkeellaan.

Ensimmäistä kertaa, pitkään aikaan, kuvassa on paljon värejä ja valoa - mutta kaiken keskellä on vielä Viivin keho, aivoineen, limbisine järjestelmineen harmaana möykkynä.

Hän tuntee, että hänen ruumiinaukkonsa ovat kaikki vielä jotenkin sulkeutuneita, kiinni. Liskonaivot hallitsevat, mutta aistit pystyvät näkemään jo ympärillään muutakin kuin mustaa, valkoista ja harmaan sävyjä.

Kuvan hahmolla ei ole silmiä, korvia, suuta, sieraimia, eikä peräaukkoa ja vaginaa. Ainoa silmäkin on selässä niin kuin pelokkaalla eläimellä, joka koko ajan vilkuilee taakseen ja sivuilleen ja kulkee varovasti eteenpäin.

Viivi tuntee, että Armas on avannut häneen suuren, suuren aukon, jonka kautta tämä on tunkeutunut hänen sisäänsä, sydämeen asti. Armas on tullut aivan hänen iholleen. 

Kuvan hahmolla on monia suuria suuria aukkoja ihollaan, yksi suuren suuri, ja olio on suorastaan vereslihalla. Lihakset ovat ihon alta näkyvissä. Suun sijaan liskolla on suun kohdalla rautainen risti. Hahmon suu on kuin tukittu niin ettei se voi elää kunnon elämää.

Viivi haluaa elää onnellisen ihmisen elämää. Haluaa olla niin kuin muutkin ovat. Tai ennemmin: niin kuin hän itse haluaa asioiden olevan. Liskonaivoista ei pääse eroon, mutta niitä voi yrittää hallita ja ohjailla.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Waclawek: "Graffiti and Street Art" (2011)

Perinteinen kirjainkirjoitus ilmestyi kaduille Philadelphiassa ja New Yorkissa 40 vuotta sitten. Samaan aikaan rehottivat sekä graffiti- että katutaide, jotka ottivat julkisen tilan laittomasti  haltuunsa ja haastoivat sen virallista käyttöä. Uusi katutaiteen aalto kiinnitti enemmän huomiota muotoihin, abstraktioihin, symboleihin ja tekemisen tekniikoihin.

Naseva ja erittäin luettava tutkimus jäljittää graffitien ja katutaiteen kehityksen ja selvittää taiteen tekijöiden töitä motivoivia tekijöitä ja heidän toimintatapojaan. Termit ja kieli on harkittu tarkkaan - tageista ja throweista kultuuriseen häirintään ja vastarintaan - ja niitä käsitellään taiteen vaikutusten ja genrejen kautta.

Omaperäisesti,"Graffiti and Street Art" (2011) -kirja ei analysoi vain tehtyjä töitä vaan graffitien ja katutaiteen merkityksiä ja niiden tärkeyttä urbaanissa visuaalisessa kulttuurissa. Kuva joka kirjan pohjalta muotoutuu on rikas ja kumpaakin taidesuuntaa ylistetään 2100-luvun taiteena. (Takakansi, oma käännös)

     *     *      *

Sisältö: 1. Graffiteista post-graffiteihin; 2. Graffitien genealogia; 3. Katutaide ja kaupunki; 4. Post-graffitit, paikka ja tila; 5. Urbaani visuaalinen kulttuuri

     *     *     *

Kirjassa on kymmenittäin kuvia graffiteista ja katutaiteesta ympäri maapalloa, ja tunnetuimpia graffitien ja katutaiteeen tekijöitä (Jean-Michel Basquiat, Keith Haring) ja heidän taidettaan esitellään. Taidemuseoihin ensimmäiset graffitit löysivät tiensä jo 70-luvulla "Graffiti and Street Art" -teoksen tekijän Anna Waclawekin mukaan.

Graffitien ja katutaiteen synty ajoitetaan 60-luvun New Yorkiin, jossa se liittyi lähinnä jengeihin ja siihen, miten reviirejä merkattiin omilla puumerkeillä. Tosin jo 2. maailmansodan lopulla amerikkalaiset sotilaat kirjoittelivat Euroopan satamissa 'Kilroy kävi täällä' tekstejä.

Graffitien lisäksi kirjassa kerrotaan erilaisesta katutaiteesta, mikä on yhteydessä luonnonympäristön ja rakennetun ympäristön muutoksiin ja niihin reagoimiseen. Joskus taide on poliittista mm. teoksessa, jossa pieni palestiinalaistyttö tutkii, mitä sotilaalla oikein on hallussaan. Esimerkiksi Blek le Ratin ja Magdan Sayegin taidetta esitellään laajasti. Mukana ovat tietysti myös Banksy ja Invader sekä uusista ilmiöistä esimerkiksi knitting, mitä on tehty laillisesti mm. Hämeenlinnassa kulttuuritapahtumien yhteydessä. Vaikkapa patsaalle on saatettu kutoa pipo päähän tms.

      *     *     *

Katujen ja lähiöiden taide eroaa muusta taiteesta siinä, että siinä tekijät ottavat julkisen, kaikille yhteisen tilan, käyttöönsä kysymättä lupaa keltään. Periaatteessa tässä ei ole mitään laitonta, vaikka se on alusta lähtien mielletty sellaiseksi, ennen muuta tuhrimiseksi.

Tällainen taide on periaatteessa tärkeää, sillä se kyseenalaistaa sen, mikä on laillista ja mikä laitonta - ja onko koko kysymys edes mielekäs. Miksi esimerkiksi poliiseille on annettu oikeus - tai he ovat ottaneet oikeudekseen - käydä käsiksi ihmisiin, jotka käyttävät hyväkseen kaikille yhteistä tilaa?

Eikö julkisen tilan käyttö ja siitä sopiminen ole ennemmin neuvottelykysymys. Yhdessä sovitaan miten tilaa käytetään. Jos sopimukseen ei päästä, tilanne jää tietysti avoimeksi. Ehkä tällainen taide olemassaolollaan osoittaa, että yhteiskunnassa kaikkien asioita ei ole vielä otettu huomioon. Demokratia ei toimi, kun se toimii määrällisen enemmistön ehdoilla.

Calvino: "Kenraali kirjastossa" (2012)

Maineikkaan Pandurian valtion sotilasjohto alkaa epäillä, että kirjat saattavat sisältää armeijan arvovaltaa vahingoittavia mielipiteitä. Se toteuttaa suurimittaisen manööverin, jossa kenraali, neljä upseeria ja kokonainen sotilasosasto leiriytyvät kirjastoon perusteellisia tutkimuksia varten. Mutta kuinka käykään kenraalille, joka uppoutuu viikkokausiksi kirjallisuuden maailmaan?

Herra Neander, osasitteko odottaa, että teistä tulisi näin kuuluisa?” kysyy haastattelija neandertalinihmiseltä yhdessä kokoelman dialogimuotoisista kertomuksista. Yllättävissä keskusteluissa ääneen pääsevät myös 1500-luvulla hallinnut asteekkikuningas Montezuma sekä liukuhihnatuotannon kehittäjä Henry Ford.

"Kenraali kirjastossa" [1993] sisältää absurdeja tarinoita, allegorioita, faabeleita ja poliittisia satiireja. Italo Calvino tutkii kertomuksissaan ihmisyyden ja yhteisöllisyyden ilmentymiä ja etsii niiden kääntöpuolia. Kokonaisuus on säkenöivän tyylin ja mielikuvituksen juhlaa. (Takakansi)

     *     *      *

On mukava yllätys 2000-luvun suomalaiselle lukijalle, että Italo Calvinon sanaisesta aarrearkusta löytyy vielä jotain käännettävää suomeksikin. Monissa teksteissä revitellään oikein perusteellisesti Calvinolle tutulla tavalla. Kirjan alussa olevat lyhyet kertomukset ovat ehdottomasti parhaita ja kutittavat sopivasti nauruhermoja.

Myös takakannessa  mainitut kaksi novellia kuuluvat parhaimmistoon. 'Kenraali kirjastossa' on tarina jonka fantasia tuo mieleen mm. Ray Bradburyn "Fahrenheit 451:n" ja Ursula Le Guinin "Pimeyden vasemman käden", joissa samaa tematiikka on käsitelty.

Kirjastot on menneinä vuosisatoina ja tuhansina koettu yhteiskunnallisesti vaarallisiksi tai ainakin kirjailijat ovat kirjoittaneet niiden vaarallisuudesta. Todellisuudessa näin tuskin on ollut vaan kyse on ollut lähinnä hätävarjelun liioittelusta.

Yksittäisiltä kansalaisilta on sen sijaan saattanut pudota pää, jos heidän kotoaan tai hallustaan on löydetty kiellettyä kirjallisuutta. Suomessa sisällissodan jälkiselvittelyssä kävi juuri näin, jos hyllyssä pilkotti punakantisia kirjoja esimerkiksi Karl Marxin "Pääoma".

     *     *     *

'Kenraali kirjastossa' alkaa kuin satu, sillä aikuisten sadustahan tässä on kyse. Kuvitteellisen Pandurian valtion kenraalit ovat huolissaan arvovallastaan, sillä kirjastosta saattaa löytyä esimerkiksi sellainen kirja kuin Rudolf Holstin "Aseellisesta rauhasta" (1907). Enää Suomessa ei tällaisia kirjoja voi tehdä, sillä kaikki rauhantutkijat ovat vähintäin yliluutnantteja.

Mutta mitä tapahtuukaan kun sotilaat pääsevät kirjastoon? He alkavat hylly hyllyltä käydä kirjoja läpi, ja löytävät kaikkea kiinnostavaa. Tietysti arvovaltaa murentavat kirjat tuhottiin. Kenraali Fedinan joukot eivät olisi enää halunneet lähteä kirjastosta, kun olivat löytäneet kiinnostavaa luettavaa mielin määrin, mutta käsky kävi.  Kun tuloksista raportiin armeijan ylimmälle johdolle, lopputulos on skandaali. Moni sai käteensä eläkepaperit...

     *     *     *

Mielenkiintoisia ovat myös muutamat dialogit historiallisten hahmojen kanssa kuten Henry Fordin, atsteekkipäällikkö Montezuman ja Neanderthalin ihmisen kanssa. Italo Calvino näiden kertomusten kautta ironisoi länsimaista historiankirjoitusta ja tuo asioihin toisenlaisia näkökulmia.

Erityisen hauska on sisäistekijän / kirjailijan keskustelu Henry Fordin kanssa. Merkkihenkilö ei ollenkaan ymmärrä häneen aikoinaan ja jälkikäteen kohdistunut kritiikkiä. Hän näkee itsensä pelkkänä hyväntekijänä ja innovaattorina. Autoista hän ei näe ympäristölle mitään haittaa, sillä niillähän nimenomaan pääsee luonnonhelmaan, köyhätkin ihmiset, joille se aiemmin oli mahdotonta.

Myös puheet fordismista tai taylorismista hän kuittaa panetteluna. Ford perustelee uskottavasti, miten liukuhihnatyö vaatii enemmän ammattitaitoa ja osaamista kuin sellainen työ, jossa työntekijän ajasta suurin osa kuuluu erilaisten komponenttien hakemiseen sieltä täältä. Ilman häntä monet olisivat lisäksi jääneet työttömiksi.

HAASTATTELIJA: Ette kai kiellä, että sodista oli hyötyä liiketoiminnallenne...

HENRY FORD: Sellainen hyöty ei ollut suunnitelmissani. Olen aina ollut pasifisti, sitä ei kukaan voi kiistää. Olin avoimesti Amerikan väliintuloa vastaan niin ensimmäisessä kuin toisessa maailmansodassa.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 118: "Intiimejä aamutoimia Viivin kanssa"

Hän tuli salakavalasti sivultani katsellessani ikkunasta ulos sateeseen. Ennen kuin ehdin ajatella tai tehdä mitään Viivi painoi huulensa huulilleni ja puristi minua lujasti itseään vasten.

Olimme istuneet ja jutelleet pitkään kaikesta maan ja taivaan väliltä. Lyhyen hiljaisen hetken jälkeen kun olin vaipumassa ajatuksiini se tapahtui.

Ensin, sekunnin murto-osaa ennen, tunsin hänen tuoksunsa täyttävän ilman. Tiesin hänen olevan siinä, hyvin lähellä, mutta tuo tieto ei ollut vielä muuttunut ajatukseksi siitä mitä se merkitsi.

Makea hieman karvaskin maku tuntui samassa suussani, ja sitten pehmeät huulet koskettivat huuliani ja huulet painuivat yhä tiiviimmin yhteen vain erotakseen yhtä nopeasti kuin olivat löytäneet toisensa.

Viivi sanoi hiljaa kuin itsekseen, nyt nyt on se hetki. Kevyesti hän luikerteli vähitellen syliini, samalla kun veti mustan perhoskuvioisen mekkonsa vyötäisilleen. Hänellä ei ollut muuta päällään, minkä tajusin vasta käsieni osuessa hänen paljaille pehmeille, pyöreille pakaroilleen.

Tuntui että hetki jatkui loputtomiin, käsieni kosketus Viivin paljasta pyllyä vasten. Vaistomaisesti puristin pehmeää lihaa, mikä tuntui hyvältä sormissani. Kiihotti. Pakarat olivat vielä viileät pitkästä istumisesta. Liikehdinnällään Viivi ilmaisi intohimoisen halun rakastella. 

Käteni osuivat hänen hivuttautuessaan syliini kostean vulvaan. Yllätyksekseni huomasin, ettei minullakaan ollut housuja jalassani, mutta en jäänyt pidemmäksi aikaa ihmettelemään asiaa.

Juuri kun olimme yhtymässä. Soi herätyskello.

     *     *     *

Valitettavasti tai onneksi, miten vain, tällä kertaa kyse oli selkounesta. Kenties alitajuntani tuotti sen perusteella, mitä olen puhunut perhosista - ja ennen muuta kuva, joka mielessäni velloo - selkounen.

Wikipediassa sanotaan, että selkouni tarkoittaa unta, jota nähdessään henkilö tiedostaa näkevänsä unta. Useimmiten selkounessa pystytään myös jossain määrin vaikuttamaan unen sisältöön, esimerkiksi liikkumaan unimaailmassa oman mielen mukaan, jolloin puhutaan tarkennettuna kontrolloidusta unesta.

Lisäksi selkounet koetaan usein lähes yhtä aidon tuntuisiksi kuin valveilla tehdyt havainnot. Syy sille, miksi selkounia halutaan nähdä, on, että unessa fysikaaliset ja sosiaaliset rajoitukset eivät päde, vaan erityisesti kontrolloidun unen aikana henkilö voi muun muassa lentää, taikoa, tai muuten muokata ympäristöään ajatuksen voimalla, tavata uudelleen henkilöitä muistoistaan, toteuttaa seksuaalisuuttaan, harrastaa tavallista todentuntuisempaa mielikuvaharjoittelua ja tutkiskella mielikuvituksensa tuotteita hyvin konkreettisesti.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Liksom: "BamaLama" (1993)

BamaLaman maailmankuva poikkeaa normaalista. Se on karnevalistinen, maailman järjestys on kääntynyt ylösalaisin. Parodista maailmassa on se, että poliisit nousevat edustamaansa maailmaa vastaan. (rosa.liksom.com)

    *     *     *

Rosa Liksomin "BamaLama" (1993) on lukaisemisen arvoinen kirjanen. Lyhyet proosatekstit sipaisee nopeasti läpi.  Takakannessa todetaan, että maailmankuva poikkeaa normaalista. Mutta mikä on normaalia, kenellekin? Käsitykset normaaliudesta vaihtelevat. Joku voi pitää esimerkiksi kirjan lopussa kuvattua poliisin erikoisosaston hinttilauman toimintaa normaalina, joskin parodioituna toimintana. Ruumiita syntyy kiitettävästi niin kuin amerikkalaisissa poliisisarjoissa.

Lyhyissä, jopa hyvin lyhyissä teksteissä, kuvataan ihmisiä omituisuuksineen. Jokainen tarina, paitsi kaksi viimeistä, ovat omia erillisiä kokonaisuuksia. Kirjan loppupuolella huomio pakkomielteisesti poliiseissa, eikä vain poliisin erikoisosastossa.

Liksomille tyypilliseen tyyliin osa teksteistä on pohjoisen murteella kirjoitettu, osa stadin slangilla, osa muuten puhekieleisesti tai jollain muulla tavalla.

      *     *     *

Ihmisen elämällä ei kirjan tarinoissa ole mitään itseisarvoa tai arvo on suunnilleen sama, minkä ihmiset antavat muillekin eläimille.  Alkupuolella on pitkähkö, 3-sivun mittainen kertomus nuoresta miehestä, joka kyllästyy äitinsä jatkuvaan urputukseen ja hakkaa tämän lihanuijalla hengiltä täydessä ymmärryksessä.  Vankilassa on vittumaista, mutta hän junailee itsensä uskoon - ja sen varjolla pääsee pastorin kanssa kesäseuroille Vihtiin. Heti Pasilan poliisitalon ulkopuolella kertoja oivalsi äkkiä, että eihän hän missään uskossa ole. Automatkalla ennen Naantalia mies tappaa pastorin ja heittää Aurajokeen. Kirjoittaessaan tekstiä hän asuu Tukholmassa ja on onnellisesti naimisissa ja pienen lapsen isä.

Hieman myöhemmin "BalaLamassa" on toinen samankaltainen tarina. Nainen on pillerihumalassa ryöstänyt rahapulassa pankin, ja jäänyt heti kiinni. Poliisit ovat toimittaneet naisen kohtiin, kun samanlaisia tapauksia on niin paljon, etteivät nyt ehdi käsitellä. Vankilaan hän ei halua, ja yrittää keksiä jotain vaihtoehtoja. Muutaman ekstaasinapin jälkeen hän hiffaa, että jumala on antanut hänen nukkuessaan typerän teon anteeksi. Uskossa hän päättää, että lähtee Äiti Teresana Afrikkaan. Vasta lentokentällä hän äkkiä tajuaa, että ei hän usko tällaisiin juttuihin ollenkaan ja heittää lipun roskiin. Pari vuotta Sörkässä on parempi vaihtoehto.

     *     *     *

Yksi teema tarinoissa on seksi, ja sen myyminen, joka on työtä siinä missä mikä tahansa muukin työ. Kirjassa on tarina sekä teinitytöstä että -pojasta, joista kasvaa seksin ammattilaisia. Tarinan mies aloitti 15-vuotiaana ja piti itseään parikymppisenä ammattilaisena. Hän oli aluksi erikoistunut varakkaisiin hintteihin, mutta on vähitellen siirtynyt myös rouvasihmisiin. Naiset maksavat paremmin. Vielä nelivitosena on hän on täydessä trimmissä, mutta on keskittynyt vain muutamiin asiakkaisiin. Mies pitää menestymisensä salaisuutena sitä, että hänellä stondaa aina, vaikka edessä oli maksalaatikko.

Ehkäpä tähän lopuksi sopii yksi monista poliisitarinoista, jossa korttelipoliisi kertoo, miten poliisinkin liha on heikkoa.

Sitte ko mie iltasin istuskelin yksinäni sielä taukotuvassa, sielä alko enempikin kyhnään nuoria tyttäriä, enkä mie hennonu kieltää ko net kysyit, että voiko net tulla lämmittelheen. Mies päästin net sisäle ja ko net alko ehottahmaan hetekahommia, mie kyllä yritin kieltäytyä. 

Poliisi perustelee toimintaansa, sillä että hänen tulee auttaa hädänalaisessa asemassa olevia - ja kun ne tytöt olivat niin kovassa kiimassa... Puoli vuotta sitä jatkui.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Köngäs: "Liian paksu perhoseksi" (1998)

Heidi Köngäksen "Liian paksu perhoseksi" (1998) tv-elokuva on hellämielinen ja hauska elokuva siitä, mitä tapahtuu, kun riuska ja roteva Kaisu tulee kauppa-apulaiseksi Ruutinojan sekatavaraan. Kauppias Erni asuu häijyn äitinsä ja tuhlailevan sisarensa kanssa. Eletään 1960-luvun loppua jossain syvällä Pohjanmaalla. (DVD:n kansi)

     *     *     *

Sisko Istanmäen kirjaan "Liian paksu perhoseksi" (1995) perustuva elokuva on kertomus pariskunnasta, joka on muuten kuin kuka tahansa pari paitsi, että nainen Kaisu on isompi kuin naiset keskimäärin ja mies Erni pienempi kuin muut miehet. Ja mitä tällaisista pienistä ulkoisista eroista sitten seuraakaan.

Kaisua on ikänsä kiusattu, mutta se ei ole hänen elämäänsä suuresti haitannut. Perhe on hänen tukensa ja turvansa, kun maailma kolhii. Ernin ja Kaisun yhteiselo ei ole koko aikaa ruusuista, ja jossain vaiheessa temperamenttinen Kaisu saa tarpeekseen siitä, etteivät Ernin äiti ja sisko arvosta häntä ja hänen työpanostaan kaupassa. Erni myötäilee lapsuuden perheensä naisia.

Kyllästyneenä tilanteeseen Kaisu lähtee vähäksi aikaa veljensä kauppaan töihin Helsinkiin. Erni huomaa hyvin pian, ettei elämä suju ilman Kaisua, ja lopulta Kaisu palaa pitämään Ruutiojan sekatavarakauppaa yhdessä Ernin kanssa.

     *     *     *

Elokuvaa 60-luvun autioituvaa maaseutua Etelä-Pohjanmaalla. Väki lähtee töihin Ruotsiin. Ernin sisko Viivi on elokuvan lopulla yksi niistä, joka ruotsinkielisen miehensä kanssa päättää lähteä pois maasta. Tämä tapahtuu Ernin ja Viivin äidin kuoleman jälkeen.

RUNO ON VAPAA. Osa 53: "Dickinson: Kaksi perhosta" (1924)

Alla oleva runo on viittaus Jack Kerouacin kirjan "Desolationin enkelit" [1965] kirjan sivulle 92, jossa mainitaan Emily Dickinsonin perhosruno. Tosin Dickinsonilla on "Complete Poems" (1924) -teoksessa kolmekin samanaiheista runoa. Valitsin niistä tämän.

     *     *     *

Iltapäivällä kaksi perhosta 
tanssi virran yllä,
nousi kohti aurinkoa
ja levähti sen säteilyllä

Ja yhdessä loittonivat ne

ylle hohtavan meren,
eikä mihinkään satamaan
tiedetä niiden pysähtyneen

Onko puhunut niistä kaukainen lintu,

tai kohdannut Zefyroksen puhuri
Kukaan kertonut ei ole
siksi on tämä tarina suuri.

(Vapaata kääntelyä)
 
      *      *      *

TWO butterflies went out at noon   
And waltzed above a stream,   
Then stepped straight through the firmament   
And rested on a beam;   
 
And then together bore away       
Upon a shining sea,—   
Though never yet, in any port,   
Their coming mentioned be.   
 
If spoken by the distant bird,   
If met in ether sea       
By frigate or by merchantman,   
Report was not to me.

Kerouac: "Desolationin enkelit" (2004)

"Desolationin enkelit" [1965] on yksi Jack Kerouacin pääteoksista, jonka tapahtumat sijoittuvat aikaan juuri ennen päähenkilö Jack Duluozin kirjallista menestystä. Duluoz seikkailee mantereiden väliä siirtyen sujuvasti Desolation Peakin rauhasta Mexico Cityn ja New Yorkin sykkeeseen sekä Marokon Tangeriin, josta sankari palaa Ranskan ja Englannin kautta takaisin Amerikkaan. Sielunrauhaa etsiessään Duluoz punnitsee buddhalaisuuden ja katolisuuden eri puolia monelta kantilta. Kirjaa onkin luonnehdittu Kerouacin uskonnollisimmaksi romaaniksi. (Sammakon sivusto)

     *      *       *

Nuorena opiskelijana Jack Kerouac vietti pari kuukautta yksikseen palovartijana Desolation Peak -vuorella Washingtonin osavaltiossa. Suurkaupungin hälinästä siirtyminen aivan toisenlaiseen ympäristöön tuotti Kerouacille kokemuksia, joita hän jauhoi seuraavan talven San Fransiscossa. Kirjansa hän kirjoitti käsin muistikirjoihinsa.

"Desolationin enkelit" (2004) on kuin yhtä suurta päiväkirjaa, joka on kirjoitettu Desolation Peakin ohella monissa muissa paikoissa, ja kirja on jaoteltu paikkojen mukaan missä Kerouac on liikkunut. Kirjaa lukiessa jää monesti miettimään, miksi kyseessä on romaani, kun kirjailija selvästi kuvaa koko ajan omaa elämäänsä lähes samalla tarkkuudella kuin Kalle Päätalo Suomessa. Vastaus on kai hyvin yksinkertainen. Omaelämänkerrallisessa romaanissa voi ottaa sisällön suhteen vapauksissa, joita elämänkertaa kirjoitettaessa ei voi käyttää.

     *     *     *

Kirja on jaettu kahteen osaan: 1. Desolationin enkelit ja 2. Läpikulku. Ensin kirjan päähenkilö Jack Duluoz (!) viettää yksin erämaassa mietiskellen. Ja mietiskelee kuin buddhan-tapainen olio tuijotellen kaukaisuuteen ja paskakasaansa. Lähinnä omaa mennyttä elämäänsä. Sitten hän palaa Seattlen kautta San Fransiscoon ja viettää taas aikaansa ystäviensä kanssa juopotellen ja vetäen huumeita ja maailmaa parantaen ja väitellen buddhalaisuudesta ja kristinuskosta. Ja tietysti kertoillen Desolation Peakin kokemuksista.

Vaikuttavat varsin omahyväiseltä ja ärsyttävältä sakilta, jotka tekevät selkeän eron meihin ja muihin. Toki onhan heistä neljä jonkin sortin kirjailijoita, ja Jack mainostaa itseään jopa maansa parhaana kirjoittajana, ilmeisen vakavissaan. He ovat mielestään hyviä, cooleja ja jumaliensa valittuja ja muut (lakeja rikkovat) rikollisia ja roistoja. Noin hieman kärjistäen sanottuna. Eniten ärsyttää miten machoilevaa porukka on. Lapset ja vaimot laiminlyödään, eikä se vaikuta heidän taivasosuuksiinsa.

     *      *     *

Toinen kirja 'Läpikulku' alussa Jack kertoo, mitä hän teki lähdettyään Desolation Peakilta - ennen kuin saapui San Fransiscoon. Hän vaelteli ympäriinsä pari kuukautta eli yhtä pitkän ajan kuin oli ollut vuoristossa.  Hän mm. vaelsi kävellen pitkän Arizonan erämaata ja kävi Meksikossa.

Meksikossa Jack Duluoz mm. ilmoittautui Mexico Cityn yliopistoon, ja saattoi jotain jopa opiskellakin. Ilmeisesti kirjassa on ajallinen hyppäys hetkeksi tulevaisuuteen, ja Jack poukkoillen kertoo myöhäisemmistä käynneistään Meksikossa samalla, kun myös ensimmäisestä käynnistään, jolloin hänen kaverinsa eivät vielä olleet mukana. Paluumatka Meksikosta on yhtä poukkoilevaa kuin kerrontakin. Miehet pysähtelevät monien tuttujensa luona, ja liikkuvat milloin milläkin tavalla eteenpäin. Ja tietysti koko ajan heitetään juttua jostain.

     *      *      *

Seuraavaksi ollaan Tangerissa, Pohjois-Afrikassa, joka oli aikansa Amsterdam ja myös Pariisi, johon oli jo 2. maailmansodan aikana tullut eurooppalaisia. Huumeita sai vapaasti ja eläminen oli halpaa ja seuraa niin taiteilijoita kuin prostituoituja, miehiä ja naisia,  oli paljon tarjolla.

Hubbardin (tai Burroughsin) luota matka jatkui Pariisiin ja Lontooseen sekä vihdoin takaisin New Yorkiin. Palattuaan takaisin kotiin, Jack tekee äitinsä kanssa matkan New Orleansin kautta Meksikoon. Jack Kerouacilla oli oikeassa elämässä ilmeisen huono omatunto oman reissailunsa takia, sillä hän oli jatkuvasti pummannut rahaa äidiltään. Tätä hän ei tosin kirjoita auki. Kirjassa Jack  suunnitteli, että perhe muuttaisi - hänen lyötyään rahoiksi "Tiellä" (!) -kirjallaan - hänen luokseen asumaan niin kuin hän todellisessa elämässäkin teki. Tosin vähän ajan kuluttua äiti ja sisko muuttivat San Franciscosta takaisin New Yorkiin, kun eivät sopeutuneet uuteen ympäristöön. Tätäkään hän ei romaanissa kerro.

    *      *      *

Kirjan nimi on kuitenkin "Desolationin enkelit" ja lukija ensimmäisenä kysyy, mistä ihmeen yksinäisistä (= desolation) enkeleistä oikein on kyse? Ohimennen Jack kertoo nähneensä Desolation Peakilla jumalansa, mitä hän sitten lienee nähnytkään. (s. 320) Mieleen tulee ns. 'kolmas mies' - ilmiö, jota ilmenee tällaisissa äärioloissa. Ihminen kuvittelee, ettei enää olekaan yksin vaan joku (hänen varjonsa?) on hänen seuranaan.

Joka tapauksessa yksin oleminen vuorella ilman yhteyksiä muihin ihmisiin oli varmasti mieltä huikaiseva kokemus. Todellisuudessa Jack Kerouac tosin oli jatkuvasti radioyhteydessä vartiokeskukseen tehden ilmoituksiaan. Ja hänelle toimitettiin vuorelle ruokaa ilmateitse.  

Jack mainitsee enkelit aina silloin tällöin, mutta ei omina kokemuksinaan. Esimerkiksi kuutamalle hän kuvitteli kultahiuksisia enkeleitä, mitä ei kuitenkaan nähnyt. Lähtiessään vuorelta hän hyvästeli paikan tällä tavoin:

- Hyvästi, Desolation, olet pitänyt minusta hyvää huolta. - Leijukoot syntymättömien ja kuolleiden enkelit ylläsi kuin pilvi ja vihmokoot alas kultaisia ikuisia kukkaryöppyjä.

Mitä tuo sitten tarkoittaakaan...

Hieman myöhemmin, jo lähdettyään vuorelta, hän toteaa, että kaikki ihmiset ovat enkeleitä.

Enkelit ovat ihmisten sieluja, ja näitä sieluja - voidaan ajatella - symboloivat perhoset. Kirjassa ei mainita perhosia kuin pariin otteeseen. Kerran Jack näkee niitä juuri Desolation Peakillä. Toisen kerran hän ajattelee perhosia katsellessaan lumisia vuoria juuri lähdettyään vuorelta. Jackin mieleen tulee joku Emily Dickinsonin runo. Ääneen hän kuitenkin puhuu runoillen enkeleistä:

     Enkelit Desolationilla -
     Näyt enkeleistä - 
     Näy Desolationista -
D e s o l a t i o n i n  E n k e l i t