maanantai 7. tammikuuta 2013

Baudrillard: "Amerikka" [1986]

Jean Baudrillardia käsittelevissä tutkimuksissa esitetään riveillä ja rivien välissä herkeämättä yksi kysymys: miten hänen tekstejään olisi luettava? Samaan kysymykseen törmää jälleen kun avaa Tiina Arppen kauniisti suomentaman matkakirjan "Amerikka" [1986].

Muutaman sivun jälkeen ongelma ratkeaa kuin itsestään. Lukijalle selviää, että Baudrillardia voi lukea ainoastaan kahdella tavalla: nopeasti tai hitaasti.  (Janne Seppänen & Hannu Vanhanen, HS 12.10.1991)

     *     *      *

Baudrillard ajoi 80-luvun puolivälissä autolla suuresta omenasta New Yorkista enkelien kaupunkiin Los Angelesiin. Hän teki siis hieman samanlaisen matkan kuin Jack Kerouac joukkioineen 50-luvulla. Matkalla tämä yksi postmodernin ajattelun guruista piti päiväkirjaa, jonka pohjalta hän kirjoitti kirjansa, jossa on samankaltaista lyyrisyyttä kuin edeltäjässään.

Tuolloin maailma oli vielä toisenlainen. Kiina oli vasta kohoamassa talousmahdiksi, Neuvostoliitto eli viimeisiä vuosiaan ja EU ei ollut vielä lähellä liittovaltiokehitystä. Kaikki nämä heikot signaalit, muutosten ajatukset, olivat ilmassa ja ne voi nähdä myös tästä Baudrillardin teoksesta.

USA:n aseman maailmanyhteisössä Baudrillard ennen muuta eurooppalaisena ajattelijana näkee erityisenä. Hän koko ajan vertaa vanhaa ja uutta mannerta toisiinsa. Kirjan sanoma on lyhyesti siinä, että USA on yhteiskuntana jo siellä, minne Eurooppa on vasta matkalla ja jonne se tuskin koskaan samalla tavalla pääseekään puhumattakaan muusta maailmasta.

     *     *      *

Baudrillard eräällä tavalla idealisoi Yhdysvaltoja. Siellä kaikki on suurta ja toisenlaista, ja eurooppalaiset siirtolaiset ja maahanmuuttajat aloittivat aikoinaan kaiken tyhjästä. Vanhaa kulttuuria ei ollut rasitteena, esteet olivat muualla mutta ne olivat voitettavissa.

Liikkuessaan mies tekee havaintoja ympäristöstään. Hän on hurmioitunut niin valtavista autiomaista kuin moottoriteistä, jollaisia Euroopassa ei ole samoin kuin New Yorkin pilvenpiirtäjien pilviä hipovasta korkeudesta.

Hän zoomaa katseensa myös hieman lähemmäksi itseään, ja kiinnittää huomionsa mm. graffiteihin, break dance -tanssijoihin, eri etnisiin ryhmiin ja heidän habitukseensa jne. Havainnoimalla hän luo käsitystä Amerikasta ja amerikkalaisista.

      *      *     *

Näkemänsä hän kiteyttää ajatukseen, että se mitä hän näkee on toteutunut utopia. Täällä on päästy siihen, mihin USA:n itsenäisyysjulistuksessa ym. oli tähdättykin. Mutta entä sitten, entä sen jälkeen, kun kaikki on jo saavutettu?

Baudrilladrin Amerikka on täynnä spektaakkeleja, suuria ja pieniä performansseja, näytelmiä, elokuvaa kaikkialla. Koko se todellisuus, missä ihmiset elävät on erilaisten mielikuvien ja imagoiden kyllästämää toisin kuin se todellisuus, jossa eurooppalaiset elävät. Tätä kirjoittaja kutsuu simulaatioksi tarkoittaen, että todellisuus, jonka ihmiset kokevat ympärillään on aina vain aineettomampi ja sitä voi loputtomiin varioida mielensä mukaan.

Hän sanoo jopa, että Amerikka on  fiktiota. Se on kaikkea sitä, mitä ihmiset vain haluavat ja keksivät sen olevan. Kaikkea voi loputtomiin kloonata ja kopioida samalla tavalla kuin elokuvia DVD-levyille.

      *      *     *

Tällä kaikella on tietysti kääntöpuolensa. Vielä 80-luvun puolivälissä ei internetistä tiedetty juuri mitään, mutta senkin Baudrillard aavistaa tai ennakoi. Ihmisten väliset suhteet eivät ole enää fyysisiä ja välittömiä vaan niiden välissä on rajapintoja ja laitteita. 

Kun elämässä on tietyllä tavalla kaikki saavutettu tai saavutettavissa, elämää leimaa usein kyllästyneisyys, kun ei ole mitään mitä voi tavoitella, ja yksinäisiä on paljon.

Suhde omaan ja muiden kehoon on monella tavalla vääristynyt, sillä se ei jotenkin sovi tähän muuten virtuaaliseen maailmaan. Ihmisillä on esimerkiksi ongelmia painonsa kanssa, suuntaan tai toiseen. Sama koskee seksiä, se ei ole luonnollista vaan sisältää kaikenlaisia pelkoja ja pakkomielteitä.

Julkisen mielipiteen viimeisin päähänpinttymä Amerikassa on lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. On olemassa erityinen säädös, jonka mukaan kahden henkilön on oltava läsnä pientä lasta hoidettaessa, jotta kontrolloimatonta seksuaalista väärinkäyttöä ei pääsisi tapahtumaan.

     *     *     *

Vaikka ihmiset ovat mielestään rakentaneet lähes tulkoon maanpäällisen paratiisin, he kuitenkin paradoksaalisesti pelkäävät kuolemaa ja tekevät kaikkensa torjuakseen ajatuksen kuoleman lopullisuudesta.

Lisäksi väkivalta eri muodoissaan varjostaa koko ajan elämää, todellisena ja kuviteltuna uhkana. Oma menneisyys ja siihen liittyvä väkivaltainen historia kuten intiaanien tuhoaminen ei kuulu ajattelumaailmaan. Vietnamin sotaankin oli vain jotenkin ajauduttu, sotaan pahan ruumiillistumaa vastaan.

Sukupolvet jotka eivät itse osallistuneet esimerkiksi Vietnamin sotaan saattavat kieltää koko asian.

Ehkä Vietnamin sotaa ei ole koskaan ollutkaan.

Kenties "Apocalypse Now" oli pelkkää fiktiota.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti