lauantai 26. tammikuuta 2013

Huotarinen: "Seitsemän enoa" (2013)

Kuka muu metsäpolkua kulkisi jos en minä,
rintojen alla helteisten rypäleitten tuoksu,
paksuja tikkuja kantapäissä.
Joitakin neuvoja annoin itselleni:
Älä koskaan ajattele näitä tyhjinä vuosina.
Älä ole näkymätön.
Sano rakastavasi kun rakastettavaa on.


"Seitsemän enoa" (2013) on Vilja-Tuulia Huotarisen neljäs runoteos. Kylänkielen läpi kronikoivassa vaelluksessa suvun viiltävät kokemukset tarttuvat kuin kärpäset kitalakeen. (Takakansi)

      *     *     *

Olen kerran lukaissut Vilja-Tuulia Huotarisen "Seitsemän enoa" (2013) läpi, ja voin sanoa, että se on poikkeuksellisen koskettava, omakohtainen ja voimakkaita tunteita herättävä.

Vilja-Tuulia on nimennyt äitinsä veljet runoissaan. Yksi on eno Laskuvarjohyppääjä, toinen Hullu eno, kolmas eno on Viilinvalmistaja ja seuraava eno Ruusunpuna. Pisin eno on Hirvenpää, yksi enoista on Yö ja viimeinen Suurkaupungin eno.

Enojen ja nuoren tytön, naisen välillä on oudon intiimi ja lämmin, suojeleva suhde. Aikanaan enot lähtivät maailmalle niin kuin Vilja-Tuuliakin mutta sukutaloon myös palattiin aina toisinaan.

Seuraavassa proosaruno-otteessa tiivistyy paljon kokoelman filosofiasta

Maa omisti meidät, ei sunkaan me sitä, vainajat vietiin veneillä, mikä tahansa kulki vesiä pitkin. Joitakin neuvoja annoin itselleni: Älä koskaan ajattele näitä tyhjinä vuosina. Älä ole näkymäyön. Sano rakastavasi kun rakastettavaa on.

Sukutalossa ihmiset eivät ole yksilöitä vaan osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Tällä yhteisöllä on oma moraalinsa mistä ei muille puhuta - tässäkään kokoelmassa. Kaikki ei ehkä ollut nuoren tytön kehityksen kannalta hyvää, mutta ei myöskään pahaa. Se mitä oli oli.

     *     *     *

Vanhemmat kouluttuvat seitsemän poikaansa, vain yksi ei käynyt kouluja.  Enoistaan kertovien runojen jälkeen, seuraa runo 'Kasteiset niityt'.

Rakkauttani voi olla vaikea ymmärtää
mutta minä asuin siinä talossa,
sukutalossa rotkon  reunalla.
Tietysti kaikesta piti kertoa mutta mistään ei voinut...

Lukija täyttää runojen aukkopaikkoja mielessään, ja jää miettimään millaista elämä rotkon reunalla oikein oli ollut. Yksi asia Vilja-Tuulialle kuitenkin on varmaa

Myöhemmin, se on jo selvää, kadotan kaikki enoni
jotkut yksitellen, jotkut pareina.
Kun he ovat lähteneet heitä ei todellakaan ole missään.

 Ensi kuitenkin kuolevat isovanhemmat, ja Vilja-Tuulia miettii sukupolvien loputonta kiertoa. Mitä vainajat hänelle ja heille sanoisivat, jos voisivat. Kuolleet eivät kuitenkaan puhu. Ei inahdustakaan!

      *     *     *

"Seitsemän enoa" -kirjan lopuksi runoilija käy vielä läpi jäljelle jääneitä muistiinpanojaan, ja miettii mitä hän voisi vielä sanoa.

Viimeiset runot ovat herkkiä ja haavoittuvia, hyvin henkilökohtaisia ja ulkopuoliselle jopa täysin mahdottomia. Kun yksi enoista, Laskuvarjohyppääjä, on kuollut vanhat voidaan vihdoin antaa anteeksi.

Vanha sydämeni lähtee laumavaellukselle kuin eläimet
tarkoitan: sielut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti